Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

TAPAHTUMAT || PENTUHAKEMUKSET || KILPAILUT || FANART-GALLERIA || ROOLIPELIBOXI

YLLÄPITÄJIEN ESITTELYT

SILKKIS || NANABA

___________________________________________________________________

 

Kilpailut

Tulossa..

 1  2  3  4  > [ Kirjoita ]

Nimi: Ninnukka

04.08.2016 23:22
Sysitassu, Varjoklaani
Fisher - You

Pidit silmiäsi vielä auki ja katsoit pimeän metsän tyhjyyteen aivan kuin olisit nähnyt siellä kaiken sen, minkä niin kovasti halusit takaisin. Sanoit kerran pelkääväsi aina sulkiessasi silmäsi, että heräisit vailla muistoja - muistoja niistä kauniista hiirenkorvan päivistä, joina järvi suli ja juoksimme kilpaa tuoreella sammaleella, muistoja niistä lämpimistä maidon tuoksuisista päivistä, jolloin silmäsi hehkuivat onnea ja jopa muistoja niistä päivistä milloin tunsit raskaan taivaankappaleen putoavan niskaasi ja puristavan sinut alleen.
Kuiskasin korvaasi, että sinun täytyisi nukkua. Huomasin sinun kuulevan minut, kun käänsit kasvosi minua kohti. Pähkinänruskea turkkisi oli muuttunut etenkin kuonon ympäriltä kuluneen harmaaksi eikä se enää hohtanut kuun valossa samalla tavalla kuin nuorena. Silmistäsi pystyin näkemään sen väsymyksen, jonka aika oli sinulle tuonut ja sen surun, joka ravitsi itseään kyynelilläsi. Silmänräpäyksen ajan luulin silmiesi katsovan juuri minuun, mutta toisessa hetkessä katsoit jo ohitseni aivan kuin en koskaan olisikaan ollut vierelläsi.
Muistit varmaan sen illan, kun istuimme myöhään järven rannassa ja laskimme taivaan tähtiä ja arvuutelimme mikä niistä olisi lähimpänä meitä ja mikä kaikista kirkkain. Olit sanonut, että ne kaikki voisivat olla yhtä kaukana meistä - osa vain oli toisia isompia ja osa pienempiä. Kysyin mikä niistä sitten oli kirkkain. Olit hymyillyt ja vastannut: "Joskus menemme ottamaan siitä selvää."
Tiesin, ja sinäkin tiesit, ettei se tutkimusmatka ollut yhteinen. Kunpa olisimme tienneet sen aiemmin - tarinoita ei ole tehty päättymään onnellisesti. Toinen jäi väistämättä katsomaan pimeään metsään, taistelemaan unta ja unohdusta vastaan - ja odottamaan, että pimeydestä astuisi se mitä eniten kaipasi.

Minulla oli vain yksi pieni toive.

Halusin elää - sinun vuoksesi.

Yksityinen viesti

30.07.2016 13:02

Nimi: Rosmariini

29.07.2016 00:06
Lummetassu, Varjoklaani
Biisi: Avril Lavigne -Goodbye


Puunrungot sulautuivat toisiinsa ruskeaturkkisen naaraan näkökentässä tämän syöksyessä vauhdilla niiden ohi. Oksat raastoivat hänen turkistan karvatukkoja irti ja maahan pudonneet piikkipaatsaman oksat saivat hänen polkuanturansa verille. Naaras ei välittänyt, vaan fyysinen tuska pikemminkin vain lisäsi hänen epätoivoista haluaan päästä pois, niin kauas pois kuin vain oli mahdollista. Kaikki oli ohi, lopullisesti.

Lammen tullessa näkyviin naaras pysähtyi. Hän tunsi kuumien kyynelten valuvan poskiaan pitkin ja maistoi sapen maun suussaan. Täällä oli tapahtunut niin paljon hyvää, niin kaunista ja ihanaa. Koko paikka muistutti naarasta Hänestä niin paljon, että tuska hänen rinnassaan paisui paisumistaan ja särki hänet toistamiseen sisältä.
Kaikki on ohi.

Naaras lähti astelemaan kohti lampea hiukan haparoivin askelin. Veden pinta oli peilityyni ja kirkas ja heijasti osan iltapäivän taivaasta sekä ympäröivistä puista. Kylmänviileä rantavesi toivotti hänet tervetulleeksi jo muutaman ketunmitan päässä.
Naaras sulki hetkeksi silmänsä. Tuoreet muistikuvat olivat rusentaa hänet heti alleen, ja hän räväytti silmänsä auki. Räpytteli kyyneliä silmistään vetäessään viimeisiä kertoja henkeä kahlatessaan yhä syvemmälle.
Viimeinen hengenveto.
Solahtaminen pinnan alle.

Hänen kaunis tammenterhon värinen turkkinsa oranssein raidoin. Aina vähän sotkussa, varsinkin oikean korvallisen takana. Hänen tuoksunsa, sekoitus mäntymetsää ja villivadelmia. Hänen äänensä, hiukan ylimielinen ja kiusoitteleva, mutta lempeä. Ja hänen silmänsä. Kauneimmat silmät koko maailmassa. Vasen kuin järven vesi aamuvarhaisella, oikea taasen neulasten peittämä maa iltaruskossa.
Naaras ei tulisi enää ikinä näkemään tai tuntemaan Häntä.
Ja se teki kipeää.

Veden paino kiskoi naarasta yhä syvemmälle kohti pohjaa. Jossain hyvin kaukana valot ja varjot heijastelivat kauniisti hänen suustaan karkaavista ilmakuplista. Pimeys alkoi levitä naaraan näkökenttään vähitellen.


*Hyvästi... Rakastan sinua... aina.*

Yksityinen viesti

28.07.2016 16:41

Yksityinen viesti

28.07.2016 16:19

Nimi: Surmayö-Varjoklaani/Raitakorva

28.07.2016 12:29
Väsynyt ruskea pentu kävelee emonsa vierellä sateen kastaessa turkit. Kaksikko on kissajoukon perällä. Pentu katselee jännittyneenä ympärilleen eikä uteliaisuuskaan saa pikkuista rentoutumaan. Yksi kissoista jättäytyy jälkeen ja odottaa, että emo ja pentu pääsevät heidän vierelleen.
”Mikä teitä viivästyttää. Miksi et kävele Surmapennun kanssa vierelläni?” suuri kokoinen ja arpinen kolli kysyy kumppaniltaan. Hiekan värinen naaras kääntää pelokkaan katseensa ruskeaan soturiin.
”En tiedä jaksanko enää pitkään. Minulla on todella heikko olo” naaras kuiskaa toivoen, ettei hän poikansa kuulisi ja huolestuisi. Arpinen kolli vilkaisee pentua ja sitten kumppaniaan.
”Emme voi jäädä jälkeen. Sinun täytyy päättää jatkatko vai jäätkö” arpinen soturi kysyy vakavana. Naaraan ei tarvitse sanoa mitään, vastaus näkyy vihreistä silmistä jotka vettyvät kyynelistä. Pentu katsoo peloissaan ja huolissaan emoaan ja puskee päätä naaraan kylkeen. Kolmikko vetäytyy hieman syrjempään. Pikkuinen kävelee emossaan kiinni koko ajan. Yllättäen naaras katoaa poikansa viereltä kiljaisten pelästyneenä. Pentu meinaa hypätä emonsa perään, mutta hänen isänsä estää aikeet. Pikkuinen ehtii nähdä liikkumattoman emonsa jonkinlaisessa maanalaisessa putkessa. Parkuen pentu iskee kyntensä maahan jäädäkseen, mutta välinpitämättömänä isä raahaa poikaansa kohti edellä liikkuvaa kissalaumaa.
”… ja nykyään olen soturi. En vain vieläkään ymmärrä. Miksi en voinut tippua kanssasi? Olin ihan vierelläsi. Ja sinä katosit sinne pimeyteen. Toivon vain, että löysit tähtiklaaniin. En saanut edes hyvästellä. Minun piti jäädä tänne yksin Tuhokynnen kanssa. Tiedän, että toivoisit minun kutsuvan häntä isäksi, mutta en voi sen jälkeen, mitä hän teki minulle. Toivon vain, että löydän sinut” sanoin kyyneleet silmissäni. Ja sitten tunsin hentoisen tuulen. Ehkä vain kuvittelin, mutta se tuoksui emoltani. Ehkä hänkin etsisi minua…

Nimi: Rosmariini

20.07.2016 03:41
Lummetassu / -lampi Lummetähtenä
Varjoklaani

Hopealehtiset puut varjostivat kapeaa polkua jolla Lummelampi asteli. Yötuulen viileä henkäys kahisutti oksia hänen yllään, ja ilmassa leijaili pieniä tulikärpäsiä. Niiden hohtavat perät piirsivät ympäröivään hämärään kirkkaita valojuovia.
Lummelampi oli hämmentynyt. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa siitä, miten hän oli tänne joutunut, mutta jokin outo voima hänen sisällään käski häntä jatkamaan eteenpäin. Kuljettuaan vielä tovin tulikärpästen tanssia seuraten naaras huomasi polun alkavan leventyä. Samalla hopeaiset oksat hänen yllään väistyivät, ja kirkas kuu sokaisi hänet hetkeksi. Silmiään räpytellessä Lummelampi näki kuuta vasten piirtyvän neljän jättimäisen tammen hahmot. Hän lähti lumoutuneena kohti puita, tuntien tuon oudon voiman ikään kuin kiskovan häntä niiden suuntaan voimakkaasti.
Naaras huomasi tulikärpästen kadonneen, kun viimeiset puut jäivät hänen taakseen. Vilkaistessaan polkua takanaan hän henkäisi järkyttyneenä. Hänen tassunsa olivat jättäneet polkuun pienet painaumat, mutta niiden alla ja molemmilla sivuilla risteili lukemattomia muitakin tassunjälkiä. Lummelampi huomasi oikealla omista jäljistään valtavat ja syvään painuneet jäljet. Hän nielaisi miettiessään, millainen olento sellaiset oli mahtanut jättää jälkeensä. Toisella puolella hänen omistaan taasen olivat aivan pikkiriikkiset tassunjäljet, joita hädin tuskin erotti, mutta silti ne olivat siinä. Tuo kissa oli todennäköisesti ollut pentu kulkiessaan polulla.
Lummelampi kääntyi yhä hämmentyneempänä eteenpäin ja säpsähti hiukan kun näki, ettei polussa ollut lainkaan jälkiä edessäpäin. Naaras kurtisti kulmiaan, ja katsahti taakseen. Tassunjäljet olivat yhä hänen takanaan, mutta hiipuivat hänen omien tassujensa kohdilla näkymättömiin. Ajatukset sekavina päässään pyörteillen hän jatkoi matkaa vilkaisematta enää taakseen.

Astuessaan tammien muodostaman oksakaton alle Lummelampi tunsi turkissaan kihelmöintiä. Oli kuin voima hänen sisällään olisi vimmatusti yrittänyt pyrkiä puiden keskelle. Hän pujahti epäröimättä paksujen runkojen väliin jäävään käytävän tapaiseen ja antoi sisäisen voimansa kuljettaa tassujaan kohti edessäpäin siintävää valoa. Tammien röpelöiset rungot hankasivat naaraan turkkiaan ikävästi ja maan pinnalle nousseet muhkuraiset juuret saivat hänet kompuroimaan, mutta päättäväisesti hän jatkoi matkaansa. Kun hän sitten yhtäkkiä tupsahti kuunvalon täyttämälle aukealle jota tammenlehvät eivät varjostaneet lainkaan, hän joutui jälleen räpyttelemään silmiään sokaistuneena.
”Tervetuloa Lummelampi. Olemmekin jo odottaneet saapumistasi”.
Lummelampi käänsi katseensa ja tajusi suureksi hämmästyksekseen Koivusydämen astelevan luokseen suuren kiven luota. Kivi jökötti keskellä tammien ympäröimää aukiota ja kuunvalo värjäsi sen kauttaaltaan hopeiseksi.
*Miten hän tänne ilmestyi?* Lummelampi hämmästeli, mutta maukui ääneen: ”Hei Koivusydän. Mitä teet täällä, ja tiedätkö mikä paikka tämä on?”
Koivusydän nyökkäsi: ”Tämä on Nelipuu, muinaisten kissojen täydenkuun kokoontumispaikka, jossa esi-isämme kauan sitten kerääntyivät yhteen kun kuu oli täysi. Paikka sijaitsi kaukana nykyisistä järvireviireistä, mutta nykyään sitä ei enää ole”.
”Ei ole?” Lummelampi kysyi ymmällään. Miten mikään näin valtava voisi lakata koskaan olemasta? Eivät edes taitavimmat varjoklaanilaissoturit olisi pystyneet kiipeämään noiden valtavien jättiläisten latvaan.
”Kaksijalat tuhosivat tämän paikan monen monta kuunkiertoa sitten”, Koivusydän maukui. Hänen äänestään kuulsi syvä suru, jota Lummelampi ei voinut käsittää. Kermanvärinen naaras ei ollut voinut olla paikalla, kun niin oli käynyt, eihän?
Yhtäkkiä puut hänen ympärillään alkoivat väreillä ja kuunvalo himmetä. Hetken Lummelampi saattoi sielunsa silmin nähdä, miltä paikka näytti nykyään. Kalsean harmaa taivas, kalsean harmaa maa. Tuhkaa ja tomua, ja kituliaita ruohonkorsia siellä täällä, sekä kauempana siintävät kaksijalkojen pesien valot. Suunnattomat risareunaiset kannot, joiden päällä olisi kevyesti mahtunut istumaan koko varjoklaanin soturikaarti. Ja keskellä kaikkea, siellä missä suuri kivi oli tönöttänyt, pelkkä iso ja ammottava aukko, kun rumaan irveen vääntynyt suu. Lummelampi haukkoi järkyttyneenä henkeä nähdessään tämän kaiken, kun ympäristö alkoi uudelleen väreillä. Samassa hän seisoi jälleen Koivusydämen vierellä.
”On surullista, mitä kaikkia kauheuksia kaksijalat tekevätkään tällaisille pyhille paikoille”, naaras maukui katsellen ruskeaturkkista naarasta myötätuntoisesti tämän tasatessa hengitystään.
”Mi-miten sinä..?” Lummelampi yritti sopertaa, mutta naaras vaiensi hänet.
”Nyt ei ole sen aika”, hän maukui, ja viittasi hännällään ylös kohti tähtiä. Lummelampi seurasi katseellaan hänen esimerkkiään yrittäen samalla hahmottaa tilannetta. Mitä äsken oikein oli tapahtunut, ja miten Koivusydän näytti nähneen sen kaiken myös ja ymmärtävän?
Liikahdus taivaalla kiinnitti naaraan huomion. Ihan kuin jokin kirkkaista pisteistä olisi liikahtanut..? Lummelampi pudisteli päätään; hän oli varmaan kohta tulossa aivan kaheliksi! Toinen liikahdus hänen silmänurkassaan sai hänet kääntymään nopeasti Koivusydämen puoleen todistaakseen itselleen että hän vain kuvitteli kaiken. Kermanvärinen naaras katseli taivaalle odottavaisen näköisenä muttei kiinnittänyt Lummelampeen enempää huomiota. Lummelampi käänsi katseensa takaisin tähtiin ja henkäisi kuuluvasti. Tähdet lähestyivät häntä.
Kaikki tähdet, joita hän oli koko ikänsä tottunut näkemään taivaalla kirkkaina ja kauniina, mutta elottomina ja liikkumattomina pisteinä, olivat lähteneet liikkeelle ja tulivat vuoren varmasti häntä kohti. Hän yritti tihrustaa ja tiirailla kasvavan ihmetyksen vallassa, pitikö hänen olettamuksensa paikansa, kun hän tajusi. Tähtiklaani. Pian hän alkoi erottaa tähtipölystä kimaltelevia turkkeja ja hopeaisina hohtavia silmiä olentojen tullessa yhä lähemmäs. Ensimmäisten kissojen alkaessa laskeutua hän muisti toisenkin asian. Koivusydän oli kuollut.
Naaras katseli pelonsekaisen kunnioituksen vallassa, kun tähtikissat virtasivat kiihtyvää tahtia hänen ohitseen aukiolle ja laskeutuivat sulokkaasti ääntäkään päästämättä. Kissoja tuli yhä vain lisää ja lisää, ja Lummelampi alkoi jo pelätä että aukiolla ei riittäisi tilaa kaikille heistä. Hän yritti kuumeisesti muistaa, mitä oli tapahtunut ennen kuin hän oli huomannut joutuneensa polulle joka johti Nelipuulle, muttei kyennyt. Yhtäkkiä Koivusydämen kutsuva ääni maukui jälleen: ”Tervetuloa toistamiseen, Lummelampi. Astu eteemme”.
Lummelampi kiepsahti ympäri ja tajusi viimeisetkin tähtikissat olivat saapuneet paikoilleen ja jokainen heistä tuijotti häntä jääkristallien tavoin säihkyvillä tähtisilmillään. Hän nielaisi jännittyneenä ja yritti etsiä Koivusydäntä katseellaan. Samassa kissat hänen edessään väistyivät ja avasivat hänelle suoran reitin suuren kiven juurelle. Kiven päällä istui Koivusydän, silmät ja turkki nyt myöskin hohtaen tähtien valoa kuten klaanitovereidensa. Lummelampi lähti varovaisin askelin astelemaan kohti kiveä ja tunsi kissojen katseet pisteliäinä turkissaan. *En ole tehnyt mitään pahaa, joten minulla ei ole mitään syytä pelätä*, hän yritti vakuuttaa itsensä seisahtuessaan kiven juurelle ja nostaessaan katseensa Koivusydämeen.
”Lummelampi, tiedätkö miksi olet täällä?” Koivusydän kysyi.
Lummelampi vilkaisi hermostuneena tähtikissoja ympärillään, mutta päätti vastata rehellisesti: ”En, Koivusydän. Tiedän vain, että sinä olet kuollut”.
”Niin olen”, Koivusydän nyökkäsi jollekulle tähtikissojen joukosta ja jatkoi: ”Kuten myös Mustatähti”.
Lummelammen silmät laajenivat hänen nähdessään Mustatähden astuvan ulos väkijoukosta hänen eteensä. ”Mutta kuka silloin johtaa Varjoklaania?!” hän kysyi pienen paniikinsiemenen alkaessa itää sisällään: jos sekä päällikkö että varapäällikkö olivat kuolleet, kenen tehtävä oli johtaa klaania?
”Näemmä siis suoraan asiaan”, Mustatähti murahti ja kiinnitti terävien meripihkanväristen silmiensä katseen naaraan silmiin. ”Sinä”.
Lummelampi räpäytti silmiään täysin ällikällä lyötynä: ”Öh -minä?”
”Niin..” Koivusydän maukui kiven päältä. Mustatähti asteli kiven juurelle ja loikkasi naaraan vierelle. ”Et muista käymäämme veristä taistelua viheryskää vastaan nyt, mutta Varjoklaanissa riehui sellainen”, Koivusydän jatkoi vahvalla äänellä.
”Mustatähti menetti viimeisen henkensä, ja minun oli määrä nousta hänen paikalleen. Mutta minäkin olin sairas, ja hyvin hyvin väsynyt... Tiesin jo ennen Mustatähden kuolemaa, etten tulisi myöskään selviämään taudista. Lähes jokainen Varjoklaanissa oli sairas, parantajien yrttivarastot tyhjillään ja riistakasa olematon. Olet ollut yksi harvoista, joka on välttynyt tartunnalta”, Koivusydän kertoi, ja hänen äänestään kaikuva suru oli jotain niin musertavaa, että se sai Lummelammen vaistomaisesti painumaan hiukan kyyrympään asentoon.
”Olet erinomainen soturi, Lummelampi”, Mustatähti maukui. ”Saalistustaitosi ovat loistavat ja osaat hoitaa partiotehtäväsi hyvin. Vaikket olekaan kaikista paras taistelijamme, uskon että rauhan tien valitseva kissa on Varjoklaanin nykyiseesä tilassa paras mahdollinen vaihtoehto”.
Lummelampi oli sanaton. Nämä kissat pyysivät häntä ryhtymään päälliköksi! Naaras tunsi miljoonien tunteiden aina ilosta ja onnesta pelokkuuteen vaihtelevan sisällään hurjaa tahtia hänen kuvitellessaan itseään seisomassa klaaninsa edessä pitämässä klaanikokousta, nimittämässä oppilaita ja sotureita, järjestämässä partioita ja suojelemassa klaaniaan kaikilta mahdollisilta uhkilta ja vaaroilta. Toisaalta taasen päällikkyys tulisi merkitsemään myös taisteluita ja verenvuodatusta. Olisiko hänestä johtamaan kissat, jotka hän tunsi ja joita rakasti, kohti kuolemaa jos tarve niin vaatisi?...
*Toisaalta voisin silloinkin yrittää ajaa rauhanomaista linjaa...* Naaras avasi suunsa ja maukui: ”Suostun tehtävään, ja koetan täyttää sen parhaiden kykyjeni ja osaamiseni mukaan”.
Koivusydän hymyili lämpimästi ja maukui: “Siinä tapauksessa, annamme sinulle nyt yhdeksän henkeäsi. Tämä on poikkeustapaus, sillä klaanisi tarvitsee sinua välittömästi etkä voi taivaltaa Kuulammelle. Sinulla ei myöskään ole vielä ollut oppilasta, mutta alat kouluttaa Mesipentua heti kun hän on saavuttanut kuuden kuun iän”.
Väkijoukosta astui Lummelammen eteen vaaleaturkkinen pieni naaras. Lummelampi tunnisti hänet heti Ilvespilkuksi. Tämä oli ollut Roihuliekin mestari, mutta sittemmin siirtynyt klaanivanhimpien pesään koiran purtua häneltä hännän poikki. Ilvespilkku katseli häntä surumielisen lempeästi ja maukui kirkkaalla äänellä: ”Annan tällä hengellä sinulle rohkeutta. Älä koskaan epäröi puolustaa heikompiasi, äläkä jätä ketään pulassa olevaa apusi ulottumattomiin”.
Kun naaraan vaalea kuononpää kosketti Lummelammen otsaa, hän tunsi suunnattoman voiman iskevän itsensä maahan. Hän tunsi vanhuksen kolottavat luut itsessään, heikon kuulon ja näön aiheuttaman henkisen taakan ja kivun. Nälkäisen kulkurin ainokaisen toiveen vellovan sisikunnassaan, pienen ja heikon pennun viimeisen vinkaisun ennen kuolemaa kaikuvan korvissaan. Hän ei voinut liikkua, ei päässyt heistä eroon, oli kärsinyt ja tuskissaan, koska he tulivat osaksi häntä eivätkä päästäneet irti.

Huohottaen Lummelampi tajusi makaavansa jälleen tammien ympäröimällä aukiolla. Kömpiessään huterin jaloin ylös maasta hän huomasi Ilvespilkun jo kadonneen tähtikissojen joukkoon, mutta nyt hänen edessään seisoi toinen tuttu kasvo. Kuolemantanssin vangitsevat ja säkenöivät tähtisilmät tarkkailivat häntä kylmän mietteliäinä. Kollin mustasta turkista ei ollut enää muuta jäljellä kuin kimaltelevat ääriviivat, mutta se puki häntä yhtä hyvin, jollei jopa paremmin. Hän näytti tähdistä tulleelta mystiseltä olennolta, joka oli jotenkin tästä kaikesta kimalluksesta huolimatta säilyttänyt karismaattisen mutta myöskin pelottavan olemuksensa.
”Enpä kyllä olisi heti ensimmäisenä kuvitellut sinun nousevan joskus päälliköksi”. Kolli tokaisi ja jatkoi: ”Tällä hengellä annan sinulle vahvistusta taistelutaitoihisi. Käytä kynsiäsi ja puolusta klaaniasi raivoisasti tarpeen tullen, sillä muuten olet yhtä hyödytön kuin tyhjä kotilo”.
Voima hyökyi jälleen Lummelampeen Kuolemantanssin koskettaessa häntä otsaan. Nyt tunne oli kuitenkin aivan eri, ja naaras räpytteli silmiään tuntiessaan kehonsa jännittyvän äärimmilleen. Hän tunsi päänsä täyttyvän kaikenlaisilla taisteluliikkeillä, joista ei koskaan aiemmin ollut edes kuullut, ja samalla tajusi oppivansa niitä jollain mystisellä tavalla ilman harjoittelua. Hän näki, miten mustaturkkinen soturi silpoi vastustajan toisensa perään edessään mitä mielikuvituksekkaimmilla liikkeillä.
Näyt loppuivat, ja seuraava kissa astui hänen eteensä.

Tällä kertaa Lummelampi ei tuntenut edessään seisovaa kissaa. Tämän turkki oli vaaleanlaikukas, ja siellä täällä oli tummempia läiskiä. Tundrahuuto, nousi jostakin hänen sisimmästään varma vastaus naaraan nimestä.
”Tämä henki tuo sinulle suuntavaistoa, jottet koskaan eksyisi oikealta reitiltä”, Tundrahuuto maukui käheällä äänellä ja kosketti Lummelammen otsaa kuonollaan. Samassa naaras tunsi kiitävänsä koko oman reviirinsä laidasta laitaan, ja oppi sellaisia asioita siitä, mitä ei ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi; tuolla oli paljon siankärsämöä, täällä taas paljon oravia. Jos menisi tuonne väijyksiin, kukaan polkua pitkin tuleva ei voisi huomata mitään ja niin edelleen. Näyt hiipuivat pois ja Lummelampi valmistautui henkisesti seuraavaan.

Takkuturkkisen vanhuksen astellessa Lummelammen eteen naaras ei voinut olla huudahtamatta ilosta: ”Kivimyrsky!” Hänen isänisänsä hymyili ja tassutti hänen vierelleen. Näin läheltä naaras saattoi huomata että kolli näytti paljon nuoremmalta kuin enne, terveemmältä ja vetreämmältä. Tämän ei esimerkiksi tarvinnut ollenkaan linkata toista takajalkaansa, kuten viimeisinä kuina ennen kuolemaansa.
”Tällä hengellä annan sinulle väsymätöntä uskoa Tähtiklaaniin; se tulee johdattamaan sinua ja klaaniasi koko elämäsi ajan”.
Kosketus Lummelammen päälaelle oli hyvin hento, mutta sitä seuraava sähköinen tunne värisi koko hänen kehonsa läpi ja singahti sitten ulos hänen hännänpäästään. Voimaside yhdistyi tähtikissoihin ja jakaantui yhä laajemmalle alalle. Hetken naaras saattoi tuntea suunnattoman ja molemminpuolisen luottamuksen vahvistuvan itsensä ja Tähtiklaanin välillä, kunnes tämäkin näky hiipui jälleen pois.

Raidallinen harmaa naaras tulo hänen eteensä seuraavaksi, ja Lummelampi tajusi naaraan olevan Varjoklaanin entinen parantaja Metsänhenki. Naaras asteli suoraa päätä hänen luokseen ja maukui: ”Tämä henki on sitä varten, että pidät kiinni päätöksestäsi jutella ennen verenvuodatusta. Se ei aina tule olemaan helppoa, mutta muista ettei välttämättä pitkällä juoksulla kannata mennä siitä, mistä aita on matalin.”
Syvä rauha täytti Lummelammen Metsänhengen kosketettua hänen päälakeaan kuonollaan. Hän sai lisää varmuutta ja vahvistusta sekä voimaa juuri ajatustensa ympärille, ja tiesi että luottamalla rauhaan ja keskusteluun saisi paljon paremmin turvattua klaanilaistensa turvallisuuden kuin väläyttämällä kynnet esiin jokaisessa rajakahakassa.

Lummelampi tunsi sydämensä sykähtävän säälistä ja myötätunnosta nähdessään seuraavan hengen antajan. Tähtiklaanin riveistä tepsutti hänen eteensä pieni vaaleana hohtava pentu. Kyyhkyspentu, hän tunsi nimen kohoavan jälleen huulilleen.
”Tällä hengellä annan sinulle muistutuksen siitä, mitä on olla pentu ja kaikkien isompien armoilla, jotta muistat huomioida myös pienimmätkin”.
Lummepentu tunsi kutistuvansa Kyyhkyspennun kosketuksen jäljiltä ja haistoi ilmassa ihanan lämpöisen ja etäisesti tutun tuoksun... Niin, se oli emon maitoa, ja hän halusi sitä niin palavasti, kuin ei olisi mitään muuta koskaan saanut syödäkseen. Tuoksu kuitenkin hiipui pois, eikä emon nisää tuntunut olevan missään lähistöllä. Lummelampi alkoi hätääntyä hän tarvitsi tuota ihanan tuoksuista ainetta vatsansa täytteeksi, Tarvitsi! Joku tuntui noukkivan hänet niskanahasta ylös, ja hän alkoi avuttomana räpiköidä päästäkseen irti. Minne häntä oikein oltiin viemässä, ei emo ainakaan täällä päin ollut tuoksun perusteella. Ja kaikkialla vallitsi pimeys, jota ei rikkonut yksikään valonsäde.
Lummepentu ei tiennyt monesko henki oli menossa, sillä hän oli jo aivan pyörällä päästään. Selvittääkseen edes vähän möyhennettyä pääkoppaansa hän ravisteli itseään kauttaaltaan. Tämän aikana Mustatähti oli ilmestynyt hänen eteensä.
”Muistan vieläkin kuin eilisen kun olit vielä pieni ja erittäin vilkas pentu”, Mustatähti aloitti hitusen huvittuneen kuuloisena. Minulla oli jo silloin pikkiriikkinen aavistus, että sinusta saattaisi vielä jonain päivänä tulla jotain suurta...”
Mustatähti rykäisi ja jatkoi: ”Asiaan. Annan tällä hengelläni sinulle voimaa saada klaanisi kuuntelemaan ja uskomaan syvintä sisintäsi. Ja ei, se ei tarkoita että kaikki olisivat tämän jälkeen ylimpiä ystäviäsi ja tottelisivat sinua, mutta he ymmärtävät sanomasi ja päättävät sitten mitä mieltä itse ovat”.
Lummelampi tunsi saman sähköisen virran, joka oli yhdistänyt hänet Tähtiklaaniin, virtaavan jälleen ulos itsestään, tällä kertaa tassuista. Ja hän tunsi, kuinka kaikki Varjoklaanin kissat yhdistyivät häneen ja suuri ymmärryksen hyökyaalto virtasi yhdyssiteitä pitkin kumpaankin suuntaan. Naaraan ymmärrys muita klaanitovereitaan kohtaan kasvoi suunnattomasti muutamien silmänräpäysten aikana. Sitten siteet olivat muuttuneet näkymättömiksi, ja ymmärryksen aalto saapui rantaan.

Koivusydän asteli Lummelammen eteen. Lummelampi yllättyi hiukan, kun naaras maukui: ”Tällä hengellä autan emon suojeluvaistoasi vahvistumaan. Suojele klaaniasi, niin kuin emo suojelee pentujaan, ja kaikki tulee menemään hyvin”.
Raivoisa voima leiskui samassa Lummelammen suonissa. Naaras tunsi olevansa liekeissä sisältä päin, ja käpertyi kivusta ulvoen mahdollisimman pieneksi keräksi maahan. Emonvaiston raivoisat liekit roihusivat hänen sisuksissaan vahvempina kuin ikinä, eikä hän koskaan olisi voinut kuvitella hylkäävänsä klaanilaistaan, kuten ei emokaan voi hylätä pentuaan repimättä samalla palaa sydämestään irti.

Lummelammesta tuntui, että hän oli aivan loppuun kulutettu. Hän ei välttämättä enää jaksaisi enää yhtään henkeä, vaan murtuisi taakkansa alla. Tai niin hän luuli, kunnes hän näki kuka hengen tulisi antamaan. Huuhkajakatse tassutteli rauhaisin askelin kohti pentuaan, ja Lummelampi rämpi lennokkaasti ylös maasta. ”Isä!” Naaras välitti oravanpapanat kaikista ympäröivistä tähtikissoista, koko seremoniasta ja muista mahdollisista asioista jotka saattoivat häiriintyä hänen oma-aloitteisuudestaan ja kiiti Huuhkajakatsetta vastaan. Hän hautasi päänsä isänsä pehmeään rintaturkkiin ja yritti saada kuonoonsa tämän tuttuakin tutumman tuoksun. Sitä ei kuitenkaan ollut, eipä tietenkään. Lummelampi nosti katseensa hämillään ka peruutti yhden askelen kauemmas Huuhkajakatseesta. Hän ei ollut elävä kuten hän, vaan osa Tähtiklaania. Hän ei enää koskaan tulisi juttelemaan nokkospöheikön viereen kun hän söi rastasta Sysihaaveen kanssa, ei johtanut metsästyspartiota johon hän osallistui eikä vaihtanut kieliä hänen kanssaan. Kettukynsi tulisi aina olemaan surullinen kumppaninsa menetyksestä kunnes jälleen pääsisi tämän rinnalle Tähtiklaanin riveissä.
Huuhkajakatseen silmistä paistoi sama menetyksen tuska kuin mitä hän tunsi sisällään tämän maukuessa: ”Annan sinulle, Lummelampi, pentuni, viimeisen henkesi. Tällä hengellä annan sinulle voimaa jaksaa kaikkien vaikeiden sikojen yli, sillä elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista ja niitä horjahduksia polulta metsikköön käy aina välillä. Luota itseesi ja usko, että mitä ikinä teetkin, teet minusta ja Kettukynnestä koko maailman ylpeimmät vanhemmat.”
Lummelampi sulki silmänsä Huuhkajakatseen koskettaessa kuonollaan hänen päälakeaan. Naaras tunsi heti, miten lämmin ja ihana tunne alkoi levitä hänen jokaiseen sopukkaansa. Se oli puhtaan rakkauden kosketus hänessä, rakkauden, jota vangemmat tunsivat pentujaan kohtaa, toisiaan kohtaan. Rakkauden jolla ei ollut rajoja ja joka kestäisi läpi iäisyyden, joka ei sammuisi milloinkaan. Siihen turvautumalla hän jaksaisi kulkea pimeimmänkin myrskyn läpi vajoamatta koskaan täysin epätoivoon.

Hän oli tehnyt sen. Kestänyt sen kaiken kivun, ilon, tuskan ja rakkauden, mitä henkien saaminen tuotti. Mukisematta, aika lailla kaavan mukaan ja saamatta pysyviä arpia muistoksi.
Lummelampi avasi silmänsä, ja tunsi uudenlaisen voiman virtaavan suonissaan. Hän kuuli ensin kuin jostain kaukaa, kun Koivusydän ilmoitti: ”Tähtiklaanin voimien kautta, olet tästedes Varjoklaanin päällikkö. Palvele klaaniasi hyvin ja pitkään, ja anna Tähtiklaanin ohjata ja johdattaa tietäsi eteenpäin. Onnittelut Lummetähti”.
Hitaasti, asteittain Lummetähti alkoi kuulla yhä selvemmin uutta nimeään huudettavan. Koko Tähtiklaani lausui kunniaa hänen nimelleen, ja Varjoklaanin kohtalo oli hänen käpälissään.

//Anteeksi Roihun roolaaja, vetäsin ton loppuliitteen ihan jostai kuusesta ku en löytäny sitä yhtään mistään... :D
JA anteeksi niistä 5000 virheestä mitä tästä löytyy, kirjoitin läpi yön... :< Mut anyways, hope u like it :3

Yksityinen viesti

18.07.2016 10:53

Nimi: Vaahtera

19.11.2015 18:41
Virnatassu, Virnatähtenä. Jokiklaani
Nimet olen vetäissyt jostain, eli edellisen päällikön nimi ei ole kukaan kissa.

Astelin varovasti Kuulammen viereen. Vesi virtaili tähtien voimalla. Oli kuuhuipun hetki. Purotähti oli kuollut, ja nyt oli Virnakatseen aika astua estraadille. Pilkkuhäntä oli tullut mukaani.
"Sinä tiedät mitä tehdä", hän sanoi ja istahti alas. Astuin lähemmäs vettä ja join hiukan lammen hohtoavaa nestettä. Laskeuduin maahan ja laskin silmäni kiinni. Kuononi oli kuitenkin koko ajan kiinni vedessä. Sydän tuntui pomppivan pois rinnasta. Mitään ei tapahtunut, pelkkää mustaa. Sitten musitin, että pidin silmiäni kiinni. Hiirenaivo! Avasin hiukan silmiäni, jotka rävähtivät pian auki. Jännitys suureni, kun näin nummen. Hiirenkorvan aikaisella nummella. Näin edessäni suuren joukon tähtisiä kissoja, jotka astelivat taivaalta eteeni. Etsin katseellani vimmatusi kolmea tiettyä kissaa. En kuullut muuta, kuin oman sydämmeni tykytyksen, eikä ääni laannunnut, kun entinen Jokiklaanin päällikkö, Purotähti astui esiin. Hän alkoi puhui äänellä. Se ei ollut täysin Purotähden ääni, siinä oli pientä kirkasta sävyä mukana.
"Tervetuloa Virnakatse", hän tervehti.
Kumarsin kohteliaasti ja katsoin sitten Purotähteä silmiin.
"Oletko valmis saamaan yhdeksän henkeäsi?" hän kysyi kirkkaalla äänellään.
"Olen", sanoin itsevarmasti, pieni jännitys kuitenkin itsevarmuuden muurin särkien. Purotähti astui takaisin kissojen riviin. Silloin huomasin hänet. Tummanruskearaidallisen naaraan Purotähden vieressä hymyilemässä minulle. Olisin tunnistanut hänet missä tahansa. Emoni! Kissojen joukosta kuitenkin astui liian tuttu kissa, se oli Lumituuli. Mestarini oppilasajoiltani. Lumituuli kosketti nenällään päälakeani.
"Tällä hengellä annan sinulle kekseliäisyyttä ja viekkautta", Lumituuli sanoi. "Käytä sitä hyvin, kun klaanisi joutuu vaikeisiin tilanteisiin." Suuri voima meni lävitseni. Se tuntui repivän minua joka suuntaan. Lopulta tunne loppui ja Lumituuli palasi kissojen joukkoon. Hengitin raskaaksi. Pian jo toinen kissa tuli hänen eteensä. Kirjojalka, paras ystäväni, joka oli kuitenkin kuollut. Liian aikaisin. Kyyneleet olivat valua pitkin poskia, kun Kirjojalka alkoi lausua sanoja.
"Tällä hengellä annan sinulle kuuliaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Käytä sitä hyvin, kun sinun täytyy päättä vaikeissa asioissa", Kirjojalka sanoi. Taas yksi suuri energia meni Virnakasteen lävitse ja se sai jokaisen lihaksen, karvan, solun, kaiken hereille. Hetken kivun jälkeen, tunne laantui ja Kirjojalka palasi takaisin paikalleen. Sitten Kettukuono astui rivistä. Hänkin oli ollut ystäväni. Yhtäkkiä miunulla tuli kamala ikävä jokaista kissaa, jonka olin menettänyt.
"Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta. Käytä sitä pelottavilta tuntuvissa hetkissä klaanisi hyväksi", Kettukuono sanoi. Seuraava tunne oli erinlainen. Kuni salama olisi iskenyt minut kahtia ja vienyt energiaa ja salamointia joka suoneen, jokaiseen kolkkaan kehossa. Kettukuono palasi takaisin riviin. Huohotin jo hyvin raskaasti. Miten kestäisin vielä kuusi lisää? Kauaa en saanut hengähtää, kun uusi kissa tuli esiin kissajoukosta. Se oli Katajankuiskaus. Silloin parantaja, kun olin ollut oppilas.
"Tällä hengellä annan sinulle ymmärtäväisyyttä ja huolellisuutta klaaniasi kohtaan. Käytä tämä henki hyvin", Katajankuiskaus lausui. Tämä ei käynyt niin kipeää, mutta jäykistyneet lihakset kuitenkin jännittyivät entisestään. Hetki kuitenkin loppui pian, ja esiin astui uusi kissa. Taas tuttu hahmo, Mustamieli. Kaislahännän entinen mestari.
"Tällä hengellä annan sinulle voimaa ja vahvuutta tulevia koitoksia varten. Käytä henkesi hyvin", Mustamieli sanoi koskettaen samalla päälakeani. Kipu oli kaikista pahin. Suuri voima tuntui tallovan minua. Kuin minut olisi liiskattu maahan, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Mustamieli palasi takaisin paikalleen ja sitten odotin hetken.

Susimyrsky, oma vaaleanharmaa isäni astui eteen ja laski kuononsa päälaelleni.
"Tällä hengellä annan sinulle kärsivällisyyttä ja jaksamista", Susimyrsky sanoi lempeästi. "Käytä sitä hyvin, kun hoidat päällikön tehtäviä." Tuttu kipu levisi ruumiiseeni. Toisaalta, olisin halunnut kivun jatkuvan. Se oli todiste siitä, että isäni oli ollut olemassa. Olisin halunnut huutaa häntä jäämään luokseni, kun Susimyrsky palasi paikalleen. Susimyrskyn kumppani, minun emoni, Lehtikuiskaus. Hän asteli luokseni itsevarmasti, mutta sulavasti.
"Tällä hengellä annan sinulle suojelevuutta. Käytä sitä hyvin, kun suojelet klaaniasi", hän sanoi lempeästi ja kosketti kuonollaan päälakeani. Tunsin pelkkää vihaa ja rakkautta. Se sattui, muttei liikaa.
"Rakastan sinua", hän sanoi, ennen kuin palasi riviin. Kuiskasin samat sanat hänelle takaisin. En olisi halunnut päästää emoani pois. Seuraava kissa oli minulle tärkein henkilö koko elämässäni. Kumpa hän ei olisi kuollut. Kissa oli Kaislahäntä. Rakas siskoni. Kyynel vierähti poskelleni, kun katsoin siskoani sinisiin silmiin.
"Tällä hengellä annan sinulle rakkautta", Kaislahäntä sanoi koko sydämmestään ja kosketti kuonollaan päälakeani. Kipua ei ollut. pelkkää aaltoilevaa tunnetta, ihanaa tunnetta.
"Ethän jätä minua", kuiskasin tuntyeen loputtua.
"En", hän sanoi, tai niin ainakin luulen. Se oli pelkkä tuulen ulvova sana, joka passasi Kaislahännä liikkuville huulille. Sisareni palasi takaisin ja laskin nopeasti mielessäni kissat. Lumituuli, Kirjojalka, Kettukuono, Mustamieli, Katajankuiskaus, Susimyrsky, Lehtkuiskaus ja Kaislahäntä. Vielä yksi kissa...En kerennyt saada ajatustani loppuun, kun Purotähti astui kissojen joukosta.
"Tällä hengellä annan sinulle uskollisuutta, luottamusta ja jaloutta", Purotähti sanoi ja laski kuononsa päälaelleni. Henki oli kylmänviileä, joka tuntnui jäädyttävän viiksikarvat. Karvani nousivat pystyyn ja jalat vapisivat. Kipu tuntui kestävän ikuisuuden, mutta loppui lopulta pitkään henkäykseen. Nyt se oli ohi. Hän oli Jokiklaanin päällikkö. Purotähti ei kuitenkaan palannut riviin. Hän alkoi puhua: "Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Virnatähti. Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä ja Tähtiklaani nimittää sinut Jokiklaanin pääliköksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista että vanhoista; kunnioita esi-isiä ja soturilain perinteitä; elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasi", Purotähti julisti. Muut kissat kuitenkin alkoivat huutaa uutta nimeäni. "Virnatähti, Virnatähti, Virnatähi!" Kuulin selvästi Kaislahännän huudot muiden joukosta. Pian kissat alkoivat hälventyä ja palasin takaisin Kuulammelle, ja näin Pilkkuhännä istuvan vierelläni.
"Saitko Tähtiklaanin yhdeksän henkeä?" hän kysyi. Nyökkäsin.
"Palataan sitten leiriin, Virnatähti", hän sanoi ja astuimme pois Kuulammelta. Olin nyty aloittanut uuden elämän klaanin päällikönä. Minä, Virnatähti, olin nyt Jokiklaanin päällikkö ja aijoin johtaa klaaniani ylpeästi ja vahvasti.

Yksityinen viesti

22.10.2015 17:06

Yksityinen viesti

22.07.2015 09:36

Nimi: Jäätähti

08.06.2015 15:36
Ja piilotatko vielä tuon xD

Yksityinen viesti

08.06.2015 15:33

Nimi: Huurretassu, Tuuliklaani

07.06.2015 08:28
Ääh...piilotatteko!:(

Nimi: Kotkatassu

16.04.2015 05:49
Ääk, Piilottakaa! Mun moka!

Yksityinen viesti

15.04.2015 19:16

Yksityinen viesti

10.04.2015 14:48

Yksityinen viesti

09.04.2015 19:34

Yksityinen viesti

09.04.2015 15:52

Yksityinen viesti

09.04.2015 15:35

 

©2019 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com