Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

Muistakaa ilmoittaa tarinanne alussa, millaista palautetta haluatte!

 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Sammaltassu, Tuuliklaani

22.01.2017 13:48
Sammaltassu säpsähti hereille oppilaiden pesässä. Naaras kääntyili ympäriinsä noustessaan seisomaan.
*Missä minä olen?* valkoharmaa naaras mietti hiukan säikähtäneenä, kunnes muisti oppilasnimityksensä.
Sammaltassu huokaisi helpottuneena ja alkoi sukimaan sekaisin mennyttä turkkiaan. Kuukukka ja Kuuraviiksi olisivat varmaankin ylpeitä hänestä. Nuori oppilas pujotteli muiden makuualusien välistä kohti pesän uloskäyntiä. Heinätassu sihahti hiljaa, kun Sammaltassu astui vahingossa naaraan hännän päälle.
"Anteeksi", tuo naukui kiireesti ja väläytti pesätoverilleen pahoittelevan katseen.
Heinätassu mutisi jotakin epämääräistä ja veti häntänsä tiukasti ympärilleen. Sammaltassu loikki loput matkaa ulos ja hengitti lehtikadon raikasta ilmaa. Kylmä tuuli kuitenkin pisteli naaraan nahkaa ja tuo pörkisteli pehmeää turkkiaan suojaksi tuulelta. Oppilas näki tuoresaaliskasan vierellä aterioivan Sumupilven ja loikki sinertävän naaraan luo.
"Oletko sattumalta nähnyt Siilikasvoa?" Sammaltassu rohkeni kysymään soturilta.
Sumupilvi nyökäytti päätään ja osoitti hännällään vaaleanruskeaa kollia, joka jutteli pentutarhan ulkopuolella kumppaninsa kanssa. Sammaltassu kiitti pikaisesti naarasta ja lähti kipittämään epävarman näköisenä mestarinsa luo. Kun Siilikasvo huomasi lähestyvän Sammaltassun tuo kehräsi jotakin Niittypolulle ja loikki oppilastaan vastaan. Kirjava naaras pujahti takaisin pentutarhaan ison vatsansa kanssa.
"Huomenta, Sammaltassu", kolli naukui ja nyökkäsi oppilaalleen.
Soturia paljon pienemmän kokoinen naaras katsahti maahan.
"Keskeytinkö jotakin?" harmaavalkea oppilas kysyi ja nosti sitten katseensa.
Siilikasvo pudisteli huvittuneena päätään.
"Kävin vain tarkistamassa miten hänellä sujuu", kolli selitti vilkaisten lapansa yli pentutarhalle.
Sammaltassu nyökkäsi uteliaisuutta kihisten. Syntyvätköhän Niittypolun pennut pian? Siilikasvo hymyili pienesti Sammaltassulle.
"Tule, lähdetään kiertämään reviiriä", kolli naukui ja lähti leirin uloskäyntiä kohti.
Sammaltassun korvat nousivat pystyyn, kun tuo seurasi mestariaan ulos leiristä. Valtava, uusien hajujen aalto vierähti pienen oppilaan yli.
"Vau", Sammaltassu päästi ja nuuhki silmät pyöreinä uusia hajuja.
Siilikasvo hymyili lempeästi ja jatkoi matkaansa. Oppilas loikki innoissaan tuon perään katsellen ympärilleen. Kun he saapuivat vähän kauemmas leiristä Sammaltassu huomasi järven ja sen vieressä olevan oudon näköisen paikan. Sen omituiset seinämät nousivat hämmästyttävän korkealle ja koko paikka tuntui haisevan uhkaavalle.
"Mikä tuo on?" Sammaltassu kuiskasi katsahtaen mestariinsa.
Siilikasvo kääntyi katsomaan paikkaa jota Sammaltassu osoitti hännällään.
"Se on kaksijalkala", kolli selitti.
Naaras muisti samalla miten hänen isänsä, Kuuraviiksi, oli kertonut siitä paikasta ja kaksijaloista.
"Siellä on siis kaksijalkoja?" Sammaltassu arveli.
Soturi nyökkäsi vakavana.
"Kaksijalat ovat häijyjä otuksia, muista se", Siilikasvo naukui katsoen tiukasti oppilastaan.
Sammaltassu nyökkäsi topakasti.
"En mene sinne ellei päällikkö niin käske", harmaavalkea oppilas lupasi kuopien lunta etukäpälillään.
"Hyvä, jatketaan sitten matkaa", Siilikasvo naukui ja hymyili.
Kaksikko lähti taas kulkemaan kohti Myrskyklaanin rajaa. Sammaltassu katseli tutkivasti järveä ja sen jäätynyttä pintaa. Naaras huomasi Saaren, jossa oli pari korkeaa puuta ja yksi kaatunut puu.
*Tuolla me siis kaikki kokoonnumme*, Sammaltassu tuumi.
Oppilas katseli kolmen muun klaanin reviirejä. Jokiklaanin joki virtasi voimakkaasti jäälauttoineen, Varjoklaanin korkeat männyt ja kuuset loivat varjoja lumiseen maahan ja Myrskyklaanin suojaisa metsä ja aluskasvillisuus tuntui jopa lehtikadon aikaan kuhisevan riistaa.
*Tuskin heilläkään on paljoa syömistä*, Sammaltassu ajatteli ja oli vähällä törmätä pysähtyneeseen mestariinsa.
"Tässä on Myrskyklaanin raja", Siilikasvo kertoi ja väistyi oppilaansa tieltä, jotta tuo näkisi.
Naaras katsoi uteliaana pientä 'jokea', joka oli merkinä klaanien rajasta.
"Tämä vesi tulee osaksi Kuulammelta", Siilikasvo selitti ja osoitti hännällään kivirykelmää, joka johti Kuulammelle.
"Eikös se ollut niin, että parantajat käyvät siellä kokoontumassa?" Sammaltassu kysyi katsellen Kuulammelle päin.
"Aivan oikein, he ottavat myös oppilaansa sinne", soturi naukui ja hymyili ylpeän näköisenä omaa oppilastaan.
Kieltämättä Sammaltassuun pisti kateus, mutta se katosi melkein samantien.
*Minä saankin taistella oman klaanini puolesta!* naaras ajatteli ja katsoi uhmakkaasti Myrskyklaanin reviirille.
"Palataan nyt leiriin", Siilikasvo naukui ja lähti takaisin leiriä kohti.
Sammaltassu loikki mestarinsa rinnalle silmät kirkkaasti loistaen.
*Minusta tulee joskus loistava soturi*, oppilas ajatteli innoissaan siitä, että saisi edes kuulua Tuuiklaaniin.

// Ensimmäinen tarina Sammaltassulla :D Jos joku Tuuliklaanista haluaisi vaikka jatkaa niin ihan vapaasti vain :) Olis ihan mukavaa saada kirjoittelu kaveri. //

Vastaus:

Tarinassa oli mukavasti vaihtelua kerronnan ja Sammaltassun omien aatosten välillä. Siilikasvo ja Sammaltassu vaikuttavat tulevan hyvin toimeen, joten hänen matkallaan soturiksi kaksikon välillä tuskin tulee olemaan mitään ongelmaa.
Jäi vielä jonkinlainen kutina tuosta kaksijalkajutusta - ennettä tulevasta? Jotenkin miusta tuntuu, että Sammaltassu joutuu tekemisiin/ongelmiin kaksijalkojen kanssa lähitulevaisuudessa. :D

Saat 5 KP!

- Nanaba

Nimi: Mustatassu, Myrskyklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

20.01.2017 22:06
Oli varhainen aamu, ja pesätovereideni äänet tunkeutuivat uneeni. *ketunläjä! Eikö täällä saa nukkua?* ajattelin, ja avasin silmäni. Nousin horjahdellen ylös, kun vieressäni Sammaltassu kääntyi mahalleen. Pyöräytin päätäni nopeasti, ja pujottelin muiden ohitse ulos oppilaiden pesästä. Kun kurkistin ulos, siellä paistoi aurinko, ja kaikki lumi oli sulanut. Lämmin tuuli pörrötti turkkiani, ja lähes kuuma hiekka poltteli polkuanturoitani. *mitä kettua?! Nythän pitäisi olla lehtikato* ajattelin mielessäni, enkä yhtään ilahtuneena lämpimästä ilmasta. Tuhahdin, ja lähdin kävelemään kohti piikkihernetunnelia.
"tänään ei tule olemaan normaali päivä" tuhahdin itsekseni ryömiessäni piikkihernetunnelia. Kun pääsin metsän puolelle, haistoin ilmaa, ja haistoin jokapuolella riistan. Huokaisin, ja lähdin kävelemään Tuuliklaanin rajalla olevalle joelle. Kävellessäni joelle askeleeni tuntuivat kevyiltä ja vahvoilta. *eikö tässä päivässä tule olemaan mitään huonoa?!* ajattelin närkästyneenä. Juomassa ollessani kuonooni tarttui käärme, ja tuntui, kuin se olisi repinyt kuononi irti. Löin käärmeen veteen, mutta jouduinkin ojasta allikkoon. Minä nimittäin liukastuin, ja tipuin kovaa virtaavaan jokeen. Vesi kieputti minua ympäri jokea ja paiskoi minua kiviin. Rääkäisin, kun iso oksa teki syvän viillon niskaani, josta alkoi vuotaa verta. Samassa vesi tunkeutui suuhuni, aj tunsin melkein hukkuvani. *mitä ketunläjää täällä tapahtuu? Minäkö saan kaiken minä haluan?!* tuhahdin mielessäni, ja menetin tajuntani.

Heräsin engästyneenä oppilaiden pesästä, ja tajusi kaiken olleen unta. *toivottavasti yhdestäkään päivästäni ei tule tuommoinen sonta* ajattelin, ja painoin kuononi käpälieni alle.

//kiva ku ei ollu enempää aikaa kirjottaa! xD

Vastaus:

Kerkesin jo hieman hämmentyä että miksikäs Mustatassu lähti leiristä ilman mestariaan ja pelkäsin jo oppilaan kuonon puolesta tuon käärmeen takia (hyvin mahdollisesti se olisi voinut olla myrkyllinen) mutta tämä olikin unta. :')
Jatkossa kannattaa tallentaa teksti jonnekin (esim. Microsoft Word) ja jatkaa kirjoittamista myöhemmin siellä, lyhyestä tekstistä kun emme voi oikein mitään antaa.
Saat kuitenkin 1 KP!

- Nanaba

Nimi: Maitotassu, Tuuliklaani

19.01.2017 20:39
Luku 3

Maitotassu juoksi vauhdilla pitkin kinoksia vaalea turkki kiiltäen. Kollin sininen katse oli naulittuna edessä juoksevaan jänikseen, jolla ei ollut enää paljonkaan etumatkaa. Kuin kiitäen Maitotassu juoksi eläimen kiinni, ja tarttui hampaillaan sen takajalkaan kaataen pystykorvan, joka päästi vingahduksen. Maitotassu upotti hampaansa nopeasti saaliseläimeen, jonka veri valui pehmeälle lumelle. Kolli ravisteli turkkiinsa tarttunutta lunta ja kuuli tyytyväisen maukaisun: ”sinä todella hallitset tämän homman.” oppilas käännähti ja katsoi Ruskopilveä hymy huulillaan.
”Metsästäminen on oikein mukavaa”, Maitotassu maukui. Ruskopilvi naurahti. ”Se on hyvä kuulla, koska klaani kuitenkin tarvitsee taitavia metsästäjiä, kuten sinä.” Maitotassun silmät hohtivat innosta hänen katsoessaan ylpeää Ruskopilveä.
”Mennään katsomaan löytyykö kauempaa mitään”, Ruskopilvi maukui. Maitotassu nyökkäsi ja hautasi jäniksen lumipeitteen alle. Kolli lähti harppomaan Ruskopilven perässä. Maitotassu katseli ympärilleen ja hänen katseensa jäi kermanväriselle taivaalle, jota täplitti muutama tummanharmaa lumipilvi.
*Lisää lunta*, Maitotassu mietti ja vilkaisi mestariaan, joka kulki turkki pörhistettynä.
*Huomaa kyllä lehtikadon tuovan paljon huolia* oppilas mietti ja hänen ajatuksensa suuntautuivat ystäväänsä Laventelitassuun, joka myös kärsi lehtikadon tuomasta kylmyydestä lyhyen turkkinsa takia. Laventelitassun valkea turkki oli kuitenkin etuna nyt, sillä koko maa oli paksujen hankien peittämä.
”Mitäs sinä mietit?” Maitotassu havahtui mietteistään Ruskopilven ääneen ja paksuturkkinen oppilas huomasi uponneensa vatsaansa myöten hankeen. ”Oho!” Ruskopilvi päästi huvittuneen naurahduksen oppilaalleen ja nosti tämän niskanahoista ylös. Maitotassu väläytti mestarilleen kiitollisen hymyn ja ravisteli itseään lumesta.
”Mietin vain tätä lehtikatoa ja sen tuomia ongelmia”, Maitotassu maukaisi. Ruskopilvin otsa rypistyi ja hän nyökkäsi. ”Lehtikato tietää myös viheryskää ja nälkää – saatamme siis menettää klaanilaisiamme.”
”Tähtiklaani pitää meistä kyllä huolta”, Maitotassu maukui. Ruskopilvi väläytti hieman surumielisen hymyn oppilalleen. ”Ei Tähtiklaanikaan kaikkeen pysty.” Maitotassu ei sanonut enää mitään, vaan seurasi mestariaan pitkin lumisia nummia.

Kaksikko palasi lopulta takaisin Tuuliklaanin leiriin mukanaan kaikki metsästämänsä saalis, jonka määrä tosin oli varsin vähäinen. Maitotassu laski omat saaliinsa tuoresaaliskasalle ja hyppelehti etsimään Laventelitassua. Hän tähyili ympärilleen albiino ystävänsä varalta, muttei havainnut kollia missään.
*Taitaa olla vielä harjoittelemassa Tähtipölyn kanssa*, Maitotassu mietti ja asteli leirissä olevien oppilaiden luokse. Maitotassu väläytti Viiriäistassulle ja Heinätassulle aurinkoisen hymyn ja istahti naaraiden seuraan.
”Päivää”, kolli maukui kohteliaasti.
”Hei”, Viiriäistassu maukui hymyillen. Heinätassu itse nyökkäsi vaalealle oppilaalle tervehdyksensä. ”Tahdot varmaan tietää kuulumisemme.” Maitotassu räpytteli silmiään ja nyökkäili.
”Kyllä vain. Miten on päivä mennyt?” Maitotassu kysyi. Heinätassu naurahti huvittuneena kollin kohteliaisuudelle ja vastasi: ”hyvin hyvin.” Maitotassu nyökkäsi ja käänsi katseensa lyhytjalkaiseen harmaanruskeaan naaraaseen.
”Minullakin on mennyt hyvin”, Viiriäistassu maukaisi ja venytteli jäseniään.
”Riista alkaa tosiaan olla vähissä”, Maitotassu maukui. Viiriäistassu ja Heinätassu molemmat nyökkäilivät ja Viiriäistassu maukui: ”saimme Saarnijalan kanssa vain kaksi luisevaa kaniinia.”
”Onneksi ne ovat silti suhteellisen suurikokoisia”, Maitotassu maukui. ”Jep.”
”Mitä sinä teit tänään?” Maitotassu käänsi sinisen katseensa Heinätassuun.
”Olin partiossa”, Heinätassu vastasi. ”Mitään epäilyttävää?” Maitotassu kallisti kysyvästi päätään, mutta Heinätassu pudisteli päätään. ”Ei ainakaan nyt.”
”Sepä hyvä”, Maitotassu maukui hymyillen.
*Mitenköhän Laventelitassun päivä on mennyt? Mitähän hän edes puuhailee nyt?* Maitotassu mietti. Kollin odotteli ystäväänsä ja jatkoi puhumista kahdelle naaraalle.

Pian Maitotassu huomasikin valkeaturkkisen ystävänsä, joka kantoi leuoissaan pienikokoista myyrää. Maitotassu hymyili ja hyppelehti oitis Laventelitassun luokse.
”Hyvää iltaa!” Maitotassu maukui. Laventelitassu laski myyrän tuoresaaliskasaan ja nyökkäsi Maitotassulle. ”Hei vaan.” Maitotassu katsoi ystävänsä haaleanpunaisiin silmiin hyväntuulisesti.
”Päätit näköjään itse kantaa saaliisi”, Maitotassu totesi huvittuneena. Laventelitassu tuuppasi vaaleaa kollia kevyesti.
”Kyllä vaan”, Laventelitassu maukui. Maitotassu päästi huvittuneen naurahduksen. ”Tähtipöly pakotti?” Laventelitassu kohautti lapojaan. Vaalea kolli hymyili huvittuneena.
”Onko sinulla ollut vielä taisteluharjoituksia?” Laventelitassu kysäisi. Maitotassu pudisteli päätään. ”Ei vielä.”
”Hyvä, sittenhän me voimme ehdottaa Tähtipölylle ja Ruskopilvelle, jos pitäisimme yhteiset taisteluharjoitukset”, Laventelitassu maukui.
”Kuulostaa hyvältä”, Maitotassu maukui nyökkäillen.
”Mennään sitten heti ehdottamaan”, Laventelitassu maukui. Maitotassu nyökkäsi ja hyppelehti itse Ruskopilven luokse. Kollin valkoinen ystävä taas asteli Tähtipölyn luokse.
”Mitä nyt Maitotassu?” Ruskopilvi kysyi oppilaaltaan.
”Olisiko mahdollista, että me pitäisimme yhteiset taisteluharjoitukset Tähtipölyn ja Laventelitassun kanssa?” Maitotassu kysyi mestariltaan, jonka suupielille nousi hymy.
”Tuohan on hyvä idea”, Ruskopilvi maukui, ”keskustelen siitä Täthipölyn kanssa, jos se sopii hänelle.” Maitotassu nyökkäsi ja käänsi katseensa Laventelitassuun, joka keskusteli mustaturkkisen naaraan kanssa, jonka turkkia halkoivat hopeiset raidat.
*Toivottavasti Tähtipölylle sopii*, Maitotassu mietti ja odotteli Laventelitassua. Pian albiino astelikin Maitotassun luokse ja nyökkäsi. ”Se sopi hänelle.”
”Niin Ruskopilvellekin”, Maitotassu maukui hymyillen. Laventelitassu nyökkäsi. ”Meillä on sitten yhteiset taisteluharjoitukset.”
”Me voisimme varmaan muuten syödä”, Maitotassu maukui kuunnellessaan vatsaansa, joka päästi pari epämääräistä murahdusta. Laventelitassu päästi huvittuneen naurahduksen ja nyökkäsi. ”Mennään sitten.” Kaksikko meni tuoresaaliskasalle ja nappasi siitä yhden kaniinin. He asettuivat mukavalle paikalle ja alkoivat syödä kahdelle oppilaalle varsin täyttävää saaliseläintä.

Yön verho heittäytyi Tuuliklaanin avonaisen leirin ylle ja klaanilaiset perääntyivät koloihin, joita eri eläimet olivat aikojen saatossa kaivaneet.
”Etkö sinä tule?” Laventelitassu maukui kysyvästi Maitotassulle. Vaalea kolli pudisteli päätään katsoen tummansinistä taivasta, joka oli lähes kokonaan peittynyt pilvistä.
”Sinä voit sairastua”, Laventelitassu huomautti. Maitotassu pudisteli jälleen päätään. ”Ei minua palele – turkkini pitää minut lämpimänä.” Laventelitassu kohautti lapojaan. ”Älä sitten sano, etten varoittanut sinua.” Maitotassu vilkaisi valkeaa ystäväänsä, joka asteli itsekin suojaan nukkumaan. Maitotassu itse jäi istumaan keskelle leiriä. Hän painoi varovasti päänsä käpäliensä päälle ja sulki siniset silmänsä. Hän nukahti viileän tuulen leikkiessä lempeästi hänen vaalealla turkillaan.

Aamulla Maitotassu saattoi jo tuntea pakkasen aiheuttaman kylmyyden luissaan ja ytimissään asti. Kolli raotti sinisiä silmiään ja nousi kipeille jaloilleen.
*Kylmyys tuntuu ikävästi jäsenissä*, Maitotassu mietti ja venytteli itseään yrittäen helpottaa särkyä. *no ei ole aikaa murehtia, tänään meillä on luultavasti taisteluharjoituksetkin!* Maitotassu sipsutti katsomaan oliko Laventelitassu vielä herännyt. Hän huomasi albiinon nukkuvan vielä sikeästi, eikä Maitotassu raaskinut herättääkään häntä. Moni muukin nukkui vielä ja koloista kuuluikin monien kissojen tuhina.
*Heräsinpäs minä aikaisin*, kolli mietti ja niiskaisi. Hänen nenänsä oli alkanut vuotaa ulkona nukkumisesta ja kolli tosiaan toivoi, ettei tämä ollut nuhaa vakavampaa. Maitotassu istui hiljaa ja katsoi Laventelitassun valkeaa kylkeä, joka kohoili tasaisesti hengityksen tahdissa.
*Hän ainakin nukkuu hyvin*, Maitotassu mietti ja silmäili katseellaan myös muita nukkuvia kissoja. Oppilas suuntasi katseensa nukkuvista klaanilaisistaan harmahtavalle taivaalle ja sen tummille pilville, joiden taakse kullankeltainen aurinko oli kadonnut.
*Viherlehden aikaan on niin pitkä aika*, Maitotassu mietti tapittaen taivasta sinisillä silmillään. Kollin hengitys huurusi kylmässä ilmassa ja kolli oli pörhistänyt turkkinsa paksuimmilleen, niin että kolli näytti olevan pelkkää turkkia.
*Minäkin alan jo tuntea ilman kylmyyden*, Maitotassu mietti ja laski katseensa taivaalta käpäliinsä.

Laventelitassukin heräsi lopulta jo kolli kömpi ulos kolostaan. Hän pörhisti heti valkeaa turkkiaan ja katsahti Maitotassuun haaleanpunaisilla silmillään.
”Kuinka kauan sinä olet ollut hereillä?” kolli kysyi. Maitotassu kohautti lapojaan. ”Jonkin aikaa.” Laventelitassu nyökkäsi pienesti ja katsoi yhä vaaleaa kollia.
”Nenäsi vuotaa”, Laventelitassu huomautti. ”Vähän joo, mutta ei sen vakavampaa!” Laventelitassu kohotti kulmiaan kollille. ”Vai niin.”
”Mennään katsomaan ovatko Ruskopilvi ja Tähtipöly jo heränneet”, Maitotassu maukui ja hyppelehti kololle, jossa tiesi mestarinsa nukkuvan. Ruskopilvi astelikin juuri sopivasti kolosta ulos venytellen samalla itseään.
”Huomenta Ruskopilvi”, Maitotassu maukui hymyillen. Ruskopilvi nyökkäsi hieman utuisesti.
”Huuuomenta”, Ruskopilvi maukui haukotuksen kera. Maitotassu naurahti pienesti. ”Nukuitko hyvin?”
”Mmh, vähän oli ahdasta”, Ruskopilvi maukui ja käänsi katseensa kaksikkoa lähestyviin Laventelitassuun ja Tähtipölyyn.
”Oletteko valmiita?” musta naaras kysyi kaksikolta. Maitotassu vilkaisi mestariaan, joka nyökkäsi. ”Olemme me – voimme lähteä.” Ruskopilvi ja Tähtipöly lähtivät johtamaan Maitotassua ja Laventelitassua taisteluharjoituksiin. Nelikko poistui leiristä, jossa suurin osa vielä nukkui sikeästi. Maitotassu niiskutti heidän kävellessään harjoituspaikalle ja hänen silmänsä alkoivat vuotamaan kylmästä tuulesta. Laventelitassu katsoi vaaleaa kollia otsa rypyssä. ”Et näytä kovinkaan terveeltä.” Maitotassu niiskaisi: ”olen ihan kunnossa.” Ruskopilvi ja Tähtipölykin käänsivät katseensa niiskuttavaan Maitotassuun.
*Minulla on kylmä, vaikka turkkini on paksuimmillaan*, kolli mietti havahtuen siihen. Ruskopilvi tuli lähemmäs oppilastaan, joka tärisi pienesti.
”Maitotassu, et sinä voi tuossa kunnossa harjoitella”, kolli maukui. Maitotassu puri huultaan ja pudisteli päätään, vaikka hän huomasikin, että näkökenttänsäkin alkoi pikku hiljaa muuttumaan sumeammaksi.
”M-minä pärjään”, kolli maukui ja erotti vaikeasti Ruskopilven läikikkään hahmon. ”Sinut on paras viedä parantajan pesälle.” Maitotassu haki katseellaan Laventelitassua väläyttääkseen kollille pahoittelevan ilmeen. Maitotassu ei kuitenkaan erottanut albiinoa valkoisista hangista.
”M-me-mennääh-”, Maitotassu maukui ja tunsi kehossaan olevan heikkouden ja kylmyyden ottavan vallan. Vaalean oppilaan näkökenttä sumeni täysin ja hitaasti hän kaatui pehmoiselle lumipeitteelle.

Vastaus:

Kuvailu ja kerronta oli todella mukavaa. :] Maitotassun kohtelias luonne näkyi hyvin muutamassa kohtaa, ja hänen ja Laventelitassunkin suhteesta oli mukava lukea. Vähän jäi kuitenkin miettimään Maitotassun päätöstä jäädä nukkumaan ulos, varsinkin kun hän tuli sen tähden sairaaksi - ehkäpä tämä selitetään myöhemmin?

Saat 7 KP ja 1 MP!

- Nanaba

Nimi: Kuuturkki, Myrskyklaani

17.01.2017 22:14
//// Laitan tämän tarinan nyt viikon eteenpäin, jotta kaikkia alkaisi jo vähän edes epäilemään tästä Kuun asiasta...Ja nyt tarinaan!!//

( Viikon aika-hyppy eteenpäin edellisestä tarinan ajasta)

" Ja hyppäät sitten ylös päin...yanw!...kania kohti..." nau'in haukotessani oppilaalleni Nupputassulle joka istui vieressäni. Olin tuonut Nupputassun päivemmällä metsästämään Kivitassun ja Kimallemyrskyn kanssa metsälle. Selittäessäni kaninmetsästys-liikkeitä näin Kimallamyrskyn katsovan minua kummissaan.
" Onko jokin hätänä?" kysyin valko-turkkiselta soturittarelta. Kimallemyrsky katsoi minua hieman huvittuneena ja vastasi sitten naurahtaen:
" Tuota...taisit juuri kertoa tavan metsästää lintuja..ei kaneja.."
Katsoin nyt itse naarasta hämmentyneenä, mutta pian tajusin todella tehneeni niin.
Tunsin punastuvani noloudesta sekä häpeästä Kivitassun ja Nupputassun katsoessa minua.
* Miten saatoin tehdä semmoisen mokan?!...olen taas vain niin väsynyt..* ajattelin ja haukottelin sitten.
" Anteeksi kauheasti...olen vain niin väsynyt.." naukaisin hieman uupuneen kuuloisena heille.
" Ei se mitään Kuuturkki...selittäisitkö nyt vain sen 'oikean' tavan lintujen metsästykseen?"
kuulin oppilaani Nupputassun sanovan minulle.
Näin Kimallemyrskyn hymyilevän minulle hieman lohduttavasti ja sitten hän sanoi:
" Me voimme selittää Kuuturkin kanssa yhdessä..kuunnelkaa tarkkaan mitä kerromme"
Selitin Kimallemyrskyn kanssa Kivitassulle ja Nupputassulle lintujenmetsästys-tavan, sekä tällä kertaa pystyin hieman paremmin keskittymään opettamaan heitä.
Kerrottuamme liikkeet laitoin Nupputassun harjoittelemaan vaanimista ja hyppyjä.
Kimallemyrsky taas meni Kivitassun kanssa hieman kauemmas meistä harjoittelemaan kaksistaan.
Katselin Nupputassun vaanimista, kunnes huomasin, että naaras teki liikkeen hieman väärin.
" Nupputassu! Teet liikkeen väärin!" mau'in oppilaalle joka katsoi minua hieman paniikissa.
" Se ei ole kuin pieni juttu..katso, kun itse vaanin" sanoin ja näytin sitten oman vaanimis-asentoni.
Vaanimisen näytettyäni nousin ylös ja sanoin naaraalle:
" Tee nyt oma vaanimis-asentosi uudestaan"
Nupputassu nyökkäsi hiljaa minulle ja näytti sitten vaanimisensa uudestaan.
Näin naaraan hieman horjahtavan, mutta hän sai onneksi tasapainonsa takaisin.
Nyt katsoin Nupputassua sanoen:
" Mikä mielestäsi liikkeessäsi meni vikaan?"
Näin Nupputassun mietiskelevän hetken ja sitten hän teki vaanimis-liikkeensa uudestaan.
Vähän ajan päästä oppilas vastasi minulle hieman apeana:
" Taidan laittaa vasemmalle puolelleni liikaa painoani..anteeksi..yritän korjata sen heti.."
Hymyilin ylpeänä hänelle.
" Ei se mitään..hienoa, että pystyit kertomaan virheesi noin helposti..kunhan harjoittelet tarpeeksi niin saatat varmaan vielä onnistuakin! Minä uskon sinuun!" naukaisin oppilaalleni hymyillen joka nyökkäsi minulle hieman iloisempana.
* Hän on erittäin älykäs....Nupputassu pystyi huomaamaan oman ongelmansa hyvin helposti" ajattelin katsellessani naarasta.
Pian kuulin Kimallemyrskyn huutavan meille, että voisimme jo lähteä takaisin leiriin.
" Lähdetäänkö?" kysyin oppilaaltani joka katseli metsään päin.
Nupputassu käänsi päänsä minua kohti sekä nyökkäsi ja hän nousi ylös maasta.
Sitten lähdimme tassuttelemaan kohti leiriä päin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
* Yaaanw!...miten pystyn olemaan näin uupunut, vaikka en olekaan tehnyt paljoa tänä päivänä?*
mietin astellessani aukiolla.
Pian huomasin Korppilaulun astelevan vieressään kaksi pentua.
* Nuohan ovat Kirkaspentu ja Kotkapentu! Mutta mitä he tekevät Korppilaulun mukana?* mietin katsellessani heitä, kunnes huomasin joukkion tulevan minua kohti.
" Tervehdys Kuuturkki! Jos ihmettelet niin näytän pennuille vain leiriä, sillä Lilja-aamulla oli hieman näköjään puhuttavaa Haukansiiven kanssa" Korppilaulu kertoi minulle ja istui sitten alas.
Pennutkin istuivat alas soturin viereen. Kirkaspentu katseli ympärilleen innoissaan, mutta Kotkapentu taas tuijotti maata päin.
Vasta hetken päästä huomasin Kotkapennun katselevan minua hieman kummastuneena.
" Onko jokin hätänä Kotkapentu?" kysyin pieneltä kollilla joka pudisti ensin päätään kieltävästi, mutta sitten hän vastasi minulle:
" Minun mielestäni olet lihonut..olet nimittäin menettänyt hieman solakkuuttasi ja olet kasvanut hieman.."
Katsoin pientä kollia hämmästyneenä, kunnes Korppilaulu sanoi ehkä hieman ankarasti:
" Kotkapentu! Et saa sanoa tuollaista toisesta kissasta! Voisit ehkä pyytää Kuuturkilta anteeksi!?.."
Näin Kotkapennun ilmeen muuttuvan hieman katuvaksi ja sitten kolli sanoin minulle hieman nöyränä:
" Anteeksi Kuuturkki...en tarkoittanut sitä pahalla...halusin vain kertoa sen sinulle.."
Katsoin lempeästi pientä kollia ja sanoin sitten hymyillen:
" Ei se haittaa..tiedän, että olen hieman lihonut, joka johtuu vain siitä, että en ole liikkunut nyt paljoa ja olen syönyt liikaa...mutta kiitos, kun kerroit siitä minulle! Pitää siis alkaa vain liikkua enemmän"
Vaaleanruskea pentu nyökkäsi hieman epävarmana minulle.
Juteltuani tarpeeksi Korppilaulu jatkoi pentujen kanssa taas matkaa.
Tunsin tassujeni melkein pettävän altani.
* Olenko minä lihonut?!? Mistäköhän sekin saattaisi johtua?...pitää varmaan mennä Hiutalemyrskyn luo.. hän saattaisi varmaan tietää syyn siihen..* ajattelin ja päätin sitten mennä naaraan luokse käymään.
Astelin leiriä pitkin, kunnes saavuin parantajanpesälle mutta juuri, kun yritin pujahtaa sisään tunsin jääväni hieman oviaukkoon kiinni.
* Se on totta! Ennen mahduin oviaukosta paljon paremmin...* mietin ja kiemurtelin hieman päästäkseni sisään.
Sisään tullessani huomasin parantajan syömässä yhdessä Henkipolun kanssa pesän takana.
" Ai hei taas Kuuturkki! Oliko sinulla jotain asiaa?" kuulin Henkipolun lempeän äänen kysyvän minulta.
Tunsin Henkipolun äänen rauhoittavan minua oudosti ja astelin heidän luokseen.
" Tuota..taidan ehkä olla sairas..olen ollut hirveän väsynyt kokoajan ja tavatessani Kotkapennun hän sanoi, että olen lihonut...tietäisitkö mistä se voisi johtua?"
Näin Hiutalemyrskyn katsovan minua ja sitten parantaja sanoi:
" Voin tutkia sinut jos haluat.."
Naaras nousi ylös ja tuli sitten luokseni.
Hän tutki korvani, suun, kuunteli sydämen ääniäni ja tunnusteli hellästi vatsaani.
Tutkittuaan minut perusteellisesti hän sanoi minulle yllätyksekseni:
" Sinä olet tosiaan pyöristynyt..no minulla on olisi aavistus mistä se saattaisi johtua.."
Katsoin Hiutalemyrskyä hämmentyneenä, kuten Henkipolkukin.
Naaras hymyili minulle salaperäisen huvittuneesti.
* Mikä on muka on niin hauskaa?!* mietin hieman ärsyyntyneenä parantajan hymystä.
Hetken päästä Hiutalemyrsky katsoi minua iloisena ja sanoi sitten onnitellen:
" Onneksi olkoon Kuuturkki!..Olet tiinenä!"
Aivoni kävivät tyhjää.
* T-tiinenä?...tarkoittaako tämä, että?..." ajattelin, kunnes ymmärsin mitä Hiutalemyrsky oli juuri kertonut minulle.
" E-eli minä odotan pentuja??!?!??!" sanoin epäuskoisena parantajalle joka nyökkäsi minulle.
" Mutta eikö se olekin hieno asia? Sinusta tulee pian emo!" Henkipolku naukaisin minulle kehräten ja puski päätäni onnitellen.
" On tietenkin...mutta...en halua mennä vielä pentutarhaan..haluan kouluttaa Nupputassua ja käydä rajapartioissa..en tahdo maata koko päivää aina vain pentutarhassa.." nau'in hieman apeana naaraille.
Kummatkin naaraat katsoivat minua hämmästyneinä.
" Mutta minun on kuitenkin pakko ilmoittaa Hunajatähdelle ja.." Hiutalemyrsky yritti sanoa mutta keskeytin hänet sanoen anelevalla äänellä:
" Älä!...haluaisin pitää sen salaisuutena...en halua, että muut saisivat tietää siitä vielä...joten..pitäkää se vain itsellänne nyt..tahdon viettää hieman lisää aikaa Nupputassun kanssa ja nauttia vielä muutaman päivän vapaudestani, ennen kuin siirryn pentutarhaan..kerron kyllä asiasta heti, jos joku huomaa minun olevan tiinenä...pyydän.."
Näin Hiutalemyrskyn ilmeen hieman vihastuvan, mutta sitten naaras vastasi huokaisten:
" Hyvä on...mutta vain pari päivää...sitten kerron Hunajatähdelle...yritä olla joutumatta taisteluihin tai mihinkään muihin tappeluihin..okei?"
Hymyilin Hiutalemyrskylle onnellisena ja vastasin sitten naaraalle:
" Kyllä..minä lupaan molemmille"

/// Hyppään taas vähän eteenpäin..////

( Kaksi päivää myöhemmin)

Oli kulunut jo kaksi päivää, kun viimeksi puhuin Hiutalemyrskyn kanssa.
Tunsin sisälläni vieläkin olevan lievän järkytyksen ja epävarmuuden, kuin sain tietää odottavani pentuja.
En kuitenkaan halunnut kertoa asiasta vielä kenellekään, mutta kyllä joku varmaan pian saisi tietää salaisuudestani. Astellessani huomasin entisen mestarini Päästäismielen istumassa.
" Päästäismieli! Mukava taas nähdä!" naukaisen vanhalle mestarilleni joka hymyili minulle.
" Kas mutta sehän onkin Kuutassu!" Päästäismieli naukaisi minulle ilkikurisesti.
* Siitä onkin aikaa,kun hän minua sillä nimellä kutsui..* ajattelin ja virnistin hänelle takaisin.
Silloin kuulin jonkun huutavan minulle:
" Kuuturkkii!!"
Käännyin äänen suuntaan ja näin kumppanini Leopardikynnen astelemassa minua kohti.
" Mitä asiaa sinulla oli?" kysyi kollin saapuessa luokseni.
Näin Päästäismielen katsovan meitä ja sitten naaras sanoi:
" Minä tästä jatkankin matkaani sotureidenpesälle..nähdään myöhemmin!"
Soturitar kampesi itsensä nopeasti ylös ja lähti sitten tassuttelemaan kohti sotureidenpesää.
Hänen mentyään Leopardikynsi kysyi minulta:
" Olisitko tahtonut mennä kanssani metsästämään?"
Katsoin kollia, mutta sitten muistin, etten saanut mennä metsästämään.
* Hiutalemyrsky ja hänen sääntönsä..* mietin matkien hänen ääntä mielessäni ja vastasin sitten kolille:
" En oikein haluaisi nyt..mutta ehkä joku toinen kerta..yanw!" sanoin ja haukottelin sitten syvään.
Nyt Leopardikynsi näytti olevan hieman huolestuneen näköinen. Aistin kollissa selvää huolestuneisuutta minua kohtaan. Yllätyksekseni hän sanoi minulle:
" Jos minulla on jotain hätänä niin voit kertoa siitä minulle..muista aina, että olen tukena ja turvanasi aina..minä rakastan sinua..muista se"
Sanottuaan asiansa Leopardikynsi painautui ihan viereeni ja nuolaisi hellästi poskeani.
Painauduin itsekin häntä vasten ja nojasin päätäni hänen lapaansa vasten.
" Niin minäkin sinua.." naukaisin lempeästi kumppanilleni takaisin ja kosketin kuonollani hänen kuonoaan.
Olimme hetken ihan liikkumatta. Tunsin vain haluavani jäädä siihen ikuisesti enkä koskaan lähteä pois.
" Kauniit rakastavaisethan ne täällä taas!" kuulin hetken päästä jonkun sanovan takanamme.
Käänsin pääni äänen suuntaan ja ainoa kissa, jonka näin oli tietenkin Haukkakatse.
" Miksi te tällä kuhertelette?? Menkäähän muulle sitä tekemään!" Haukkakatse sanoi meille naurahtaen.
" Em-emme kuhertele! Miksi sitten oikein katselet?! Haluan viettää aikaa kumppanini kanssa.." näin Leopardikynnen sanovan hieman töykeään sävyyn Haukkakatseelle, joka vain hymyili takaisin kuin ei olisi kuullut mitään.
" Voisitko jättää meidät nyt rauhaan Haukkakatse? En haluaisi, että te tappelette.." mau'in hänelle väsyneenä.
Näin kolli ilmeen hieman muuttuvan, mutta sitten hän vain sanoi imelällä lepertely äänellä:
" Hyvä on..nähdään sitten myöhemmin sydän-kyyhkyläiset!"
Pyöräytin silmiäni hänelle, mutta naurahdin sitten.
Haukkakatseen mentyä Leopardikynsi oli vain hiljaa ja katsoi minua.
" Miksi tuijotat minua?" kysyin kumppaniltani joka heräsi ajatusmaailmastaan.
" Anteeksi..mutta minusta vain tuntuu, että olet normaalia väsyneempi kuin ennen ja...olet hieman pyöristynyt..."
Tunsin vereni hieman kiehahtavan kollin viimeisistä sanoista, mutta sitten muistin etten voinut näyttää, että välittäisin asiasta.
" Ai olenko?...en ole varmaan siis nukkunut tarpeeksi..anteeksi.."
vastasin kollille joka katsoi minua edelleenkin huolestuneesti.
Näin Leopardikynnen miettivän hetken ja sitten hän sanoi minulle:
" Tule..vien sinut Hiutalemyrskyn luo..hän saa tutkia sinut.."
Olin vain ensin hiljaa ja sanoin sitten:
" Minä olen kunnossa! sinun ei tarvitse.."
ja ennen kuin ehdin edes lausettani lopettaa oli Leopardikynsi jo työntämässä minua eteenpäin, etten pystynyt pakenemaan paikalta.
" M-mutta minä olen.." yritin sanoa kumppanilleni, mutta turhaan.
" Sinä menet nyt Hiutalemyrskyn luo! Tuliko selväksi!? Olen huolestunut sinusta jo nyt!" kuulin Leopardikynnen sanovan takanani.
Huokaisin syvään ja astelin sitten itse Leopardikynnen saattamana parantajanpesälle.
Pujahdin sisään tällä kertaa helpommin kuin viime kerralla ja näin parantajan istumassa sekoittamassa jotain yrtti-haudutetta.
" Hiutalemyrsky? Voisitko tutkia Kuuturkin? Hän on ollut viimeaikoina aika väsynyt ja hän on pyöristynyt aika paljon.." Leopardikynsi naukaisi naaraalle joka kääntyi katsomaan meitä päin.
" Tietenkin voin..tulisitko tänne Kuuturkki niin tutkin sinut?" Hiutalemyrsky vastasi kolille ja osoitti sitten vieressään olevaa paikkaa. Astelin paikalle ja Hiutalemyrsky alkoi tutkia minua huolellisesti.
Leopardikynsi istui melkein viereeni odottamaan.
Tutkittuaan minut naaras kääntyy Leopardikynnen puoleen.
" Se ei ole mitään vakavaa..." Hiutalemyrsky kertoi kollille. Leopardikynsi katsoi ensin minua ja sitten Hiutalemyrskyä.
" Mikä Kuuturkilla sitten on jos se ei ole vakavaa?!" Leopardikynsi naukaisi huolestuneena parantajalle.
Näin Hiutalemyrskyn kysyvän ilmeen katsovan minua.
* Hän varmaan kysyy minulta, että voiko hän kertoa asiasta..*
Huokaisin ja nyökkäsin sitten hyväksyvästi.
Sitten Hiutalemyrsky hymyili ja sanoi Leopardikynnelle onnitellen:
" Voin ilokseni ilmoittaa ja kertoa, että....Kuuturkki on tiinenä!"
Näin Leopardikynnen jähmettyvän paikoilleen. Hetken aikaa kolli ei sanonut mitään.
* Hänen reaktionsa on aika outo..* mietin, kunnes näin Leopardikynnen katsovan minua oudosti.
" M-mutta kuka on pentujen isä?!?" kuulin kollin kysyvän minulta hetken päästä hieman ehkä pelokkaan kuuloisena. Hiutalemyrsky vain hymyili ja vastasi sitten minun puolestani hänelle:
" Sinä tietenkin! Kuka muukaan? Sinähän olet Kuuturkin kumppani!"
Leopardikynsi katsoi minua ja sanoi sitten:
" Tuleeko minusta siis isä?"
Hymyilin iloisena kumppanilleni ja vastasin sitten:
" Kyllä! Sinusta tulee loistava isä!"
Näin kuinka kollin kasvoille levisi iloinen ja onnellinen hymy.
" Mi-minusta tulee isä!" Leopardikynsi naukaisi minulle innoissaan ja tuli sitten luokseni.
Hän puski iloisena päätänsä päätäni vasten.
Ja olin itsekin hyvin iloinen asiasta.
" Ja nyt jos voisitte ehkä poistua? Minulla on hieman kiire tämän yrtti-haudutteen kanssa.."
Katsoin Leopardikynteen päin ja naukaisin sitten parantajalle:
" Tietenkin..ja hyvää yötä sinullekin Hiutalemyrsky.."
Hiutalemyrsky nyökkäsi meille hymyillen ja kääntyi jatkamaan askareitaan.
Poistuin Leopardikynnen kanssa parantajanpesästä ja menimme kiville istumaan.
Juttelimme Leopardikynnen kanssa vähän aikaa ja sanoin, että kertoisin asiastani Hunajatähdelle huomenna, joten siihen asti pitäisimme pentujeni odotuksen vielä salassa.
Päätimme heti mennä juttelumme jälkeen suoraan nukkumaan.
Muuta sotureidenpesään saapuessamme ja varovasti makuulleni mentyä nukkumaan en kuitenkaan saanut ensin unta, sillä päässäni pyöri vieläkin vanhempieni kertoma ennustus.
* Klaaniin syntyy pentu, pentu joka saattaa muuttaa kaikkien klaanien kohtaloa. Pentu tulee olemaan suuren Tiikeritähden uudelleensyntymä, yhtä voimakas kuin hän, yhtä paha kuin hän...* mieleni toisti ennustuksen lauseita. Tunsin olevani hieman peloissani tapahtuvasta asiasta.
Mitä oikein tapahtuisi jos en kasvattaisi tulevasta pennustani viisasta ja uskollista soturia?
Tulisiko hänestä samanlainen kuin Tiikeritähti?
* Mutta en kuitenkaan anna sen tapahtua! Lupasin Hiutalemyrskylle sen!*
mietin ja muistin lupaukseni, jonka oli tehnyt parantajan kanssa.
* Tahtoisin vain nukkua...* ajattelin, kunnes aloin haistamaan jotain.
Se oli puhtaan kanelin ja laventelin rauhoittava tuoksu.
* Se on emon tuoksu..* mietin muistaessani emoni tuoksun sekä pian tunsin silmieni sulkeutuvan ja nukahdin rauhalliseen uneen.


/// Jatkan tarinaa aamulla, jos pystyn ja Kuuturkin voisi lisätä sitten seuraavassa tarinassaan sitten pentutarhaan, jos sopii?///////////////















Vastaus:

14kp! Sopii, lisään Kuuturkin silloin.
Kuuturkin raskauden vaikutukset häneen tulivat tarinassa hyvin esille monissa kohdin, sekä siitä miten muut huomasivat sen ja miten Kuuturkki itse reagoi siihen. Tämän tarinan lukeminen sai hyvällä tuulelle, monissa kohtaa löytyi hauskoja ja mukavia keskusteluja, sekä reaktioita ilmeissä, niiden lukeminen sai hymyn kasvoille :)
Kielioppi puolella huomauttaisin siitä että lainausmerkkien ja tähtimerkkien kanssa ei tarvitse käyttää väliä alussa kirjainten kanssa.

-Silkkis

Nimi: Lummetassu, Varjoklaani

16.01.2017 21:47
Joen rannalla puhalsi hyytävä tuuli. Mustakarvaista möykkyä kantava soturi säntäsi juoksujalkaa pois aukealta suurten kuusten kätköihin ja hylkäsi kylmän viiman taakseen. Helakanpunaiset veriraidat jäivät kiemurtamaan kollin perään sulavalle lumelle, ainoana muistona hetki sitten tapahtuneesta tragediasta.
Kollin kintereille lähti kolmen kissan ryhmä, jonka viimeisenä jäsenenä ravasi ruskeaturkkinen naaras. Tuo ei voinut enää nähdä haavoittuneen mustaturkin kasvoja, mutta muisto niistä kylmäsi yhä hänen sydäntään. Kaikki oli mennyt pieleen, ja niin kamalalla tavalla.


”Lummetassu! Hae Pimeämuisto!”
Lummetassu oli herännyt jähmettyneestä tilastaan kuultuaan Kuuraturkin huudon. Se oli kiukun ja pelon sekoitus, mutta vasta naaraan silmistä paisatava puhdas kauhu sai hänet toimimaan. Leveä puronuoma, joki oikeastaan, jäi vilauksessa taakse hänen pinkoessa puiden lomaan välittämättä naamaan räpsähtelevistä oksista ja tassujen alla liukuvasta lumesta. Lummetassu ei tiennyt missä Pimeämuisto tarkalleen ottaen oli mutta vaisto käski häntä kulkemaan kohti paikkaa, jossa koko sotku oli alkanut.
”P-Pimeämuisto, missä olet?! Kuuletko Pimeämuisto, vastaa!” Lummetassu huusi minkä keuhkoista irti sai kiitäessään eteenpäin.
Samassa kolli oli jo siinä, tassujen ulottuvilla tummanruskeat silmät kysymystä täynnä ja mustanharmaa turkki hienoisesti pörrössä. Lummetassu tunsi käpäliensä veltostuvan ja huoahti helpotuksesta sopertaessaan: ”Na-naaras, se musta, tippui välipuroon a-alajuoksulla…”
Pimeämuiston katse terävöityi ja hän tuuppasi kannustavasti oppilastaan lapaan. ”Näytä tietä, tämä ei ole leikin asia!”
Lummetassu nyökkäsi. Hän löysi kuin ihmeen kaupalla jostain lisää voimaa ja pinkaisi jälleen hurjaan laukkaan. He saapuivat hetkessä rantatörmälle ja näkivät kauempana kolmen kissan koettavan kiskoa jotain tummaa ja painavaa ylös vedestä. Pimeämuiston ei tarvinnut komentaa Lummetassua matkaan; hän oli jo vauhdissa, ja pysähtyi vasta saatuaan tukevan otteen naarasta kannattelevan Surmayön hännästä. Ruskeajuovikas kolli hädin tuskin huomasi heidän tulleen paikalle, niin keskittynyt tämä oli pitämään Tuuliklaanilaisen kasvot vedenpinnan yläpuolella. Pimeämuiston tartuttua vielä Lummetassua lonkista nelikko kiskoi naaraan kuivalle maalle. Tuo vapisi kauttaaltaan ja vetäytyi vaistomaisesti pieneen kippuraan. Lummetassu oli kuitenkin ehtinyt nähdä naaraan kasvot. Vasen puoli oli kauttaaltaan veren peitossa, ja jollei hän täysin väärin ollut nähnyt, saman puolen silmä oli poissa..? Ei, se oli varmasti ollut vain harhaa, veri muutti kaiken epäselväksi sotkuksi hänen näkökentässään-
”Kuuraturkki, tarkista että se toinen on häipynyt hyvällä. Te kaksi palaatte leiriin Pimeämuiston kanssa”.
Lummetassun mestari oli hänen huomaamattaan auttanut tajuttomaksi valahtaneen naaraan Surmayön selkään. Jaettuaan tehtävät kokenut soturi ryntäsi matkaan katsomatta enää taakseen. Kuuraturkki räpäytti silmiään klaanitovereille, viittasi heitä lähtemään Surmayön perään ja suuntasi itse päinvastaiseen suuntaan.
”Mennään”, Pimeämuisto totesi ykskantaan. Lummetassu ja tämän oppilastoveri Sadetassu nyökkäsivät hiljaa ja lähtivät tummaturkkisen soturin perään.


Tapahtuneesta oli kulunut vasta yksi auringonnousu, mutta koko klaani kihisi siitä jo kuin pesällinen mehiläisiä. Osittain Lummetassu ymmärsikin tämän, olihan Surmayö käytännössä pelastanut Tuuliklaanilaisen hengen. Naaraan tila oli jo vakaa, mutta jollei juovikas kolli olisi kiidättänyt häntä heti Metsänhengen hoiviin, asiat voisivat olla aivan toisella kantilla.

Monen mielestä Surmayö oli toiminut oikein, myös Lummetassun, mutta osa klaanilaisista oli hyvin epäileviä ja jopa vihamielisiä potilasta kohtaan. Asiasta ei tietenkään puhuttu täysin avoimesti, mutta esimerkiksi Tiikeriraita kulki ympäri leiriä happamena ja päivitteli miten ylimääräinen tulokas romuttaisi koko Varjoklaanin elämän.
”Hän on vain yksi ylimääräinen suu ruokittavaksi! Olisi pysynyt siellä mistä on kotoisin, eikä tullut tänne tuhlaamaan Varjoklaanin yrttivaroja”, kolli oli tokaissut nyrpeänä Ilvespilkulle tuon kehottaessa häntä viemään jotain tuoresaaliskasasta parantajan pesälle.
Lummetassu oli sattumalta osunut juuri sillä hetkellä paikalle, ja Ilvespilkun ilme oli kirkastunut: ”Lummetassu, sinähän voitkin viedä Tuuliklaanilaiselle jotain syötävää!”
Lummetassu oli suostunut, jo ihan siitä syystä että saisi tekosyyn käydä katsomassa missä kunnossa musta naaras oli. Hän oli kuullut Kultatassulta, joka puolestaan oli kuullut asiasta Yrttitassulta, että naaras todellakin oli menettänyt toisen silmänsä!
Valittuaan tuoresaaliskasasta oravan hän suunnisti kohti parantajan pesää.
*Ei se jänis ole, mutta maistuu varmaan paremmin kuin sammakko tai vesilisko*

Yrttien huumaava tuoksu kietoi Lummetassun sisäänsä hänen astuessaan pesään. Muuta leiriä peittävä iänikuinen hämy väistyi auringonsäteiden tieltä, valon siilautuessa hiirenkorvilla olevien lehtien läpi neulaspeitteiselle lattialle. Lummetassu hymyili; miten paljon kirkkautta saattoikaan kaivata asuessaan ainaisessa hämärässä?
Metsänhenki ei näyttänyt olevan paikalla, joten Lummetassu asteli varovasti potilaille tarkoitettujen makuusijojen luo. Hän näki mustan karvakasan kohoilevan tasaisesti unen tahdissa, mutta kasvonsa naaras oli peittänyt tuuhealla hännällään.
*Hänellä kestää varmasti totuttautua silmäpuolena elämiseen… Parasta jättää tämä tähän*, Lummetassu tuumi, laskien oravan muutaman käpälänmitan päähän Tuuliklaanilaisesta. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta kuuli sitten takaansa murahduksen: ”Kukas sinä olet?”
Lummetassu vilkaisi olkansa yli. Hän hämmästyi Tuuliklaanilaisen nopeutta, vaikka olikin kuullut nummikissojen sukkelista liikkeistä; vielä hetki sitten pedillään maannut naaras oli hännänheilauksessa kammennut itsensä käpälilleen.
”Hm, veikö sammakko kielen?” naaras murahti virnistäen omalle vitsilleen.
”Öh, olen Lummetassu ja-”, Lummetassu aloitti, mutta keskeytti mustaturkin kääntäessään kasvonsa kokonaan hänen puoleensa. Sisarelta kuultu huhu piti toden totta paikkansa, sillä vasen puoli naaraan kasvoista oli täysin karvaton ja silmää peitti paksu kerros hämähäkinseittejä ja jotain voimakkaantuoksuista tahnaa.
”Mrrau, eikö olekin hienoa, silmäpuoli lopun ikää! Näkisipä Aromyrsky minut nyt, muka Ilvesroihu on ainut jolla on taisteluarpia, hah! Se luihu saa kyllä maistaa kynsiä kun näen seuraavan kerran, mokomakin…” naaras maukui, syventyen solvaamaan jotakuta tuttuaan sen verran rajuin sanakääntein, että Lummetassua alkoi naurattaa. Tämä Tuuliklaanilainen ei todellakaan pidellyt mielipiteitään omana tietonaan!
”Olet yhä siinä. Oliko jotain asiaakin?” naaras oli saanut vihdoin sanansa sanottua ja tutkaili nyt uteliaana ainoalla violetinkirjavalla silmällään Lummetassua.
”Toin tuoresaalista, jos kelpaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut sammakko, mutta veikkaan että pidät oravasta enemmän”, Lummetassu maukui. Hän nyökkäsi kohti naaraan pedin vierelle asettamaansa pörröturkkista otusta. Nälkä kouraisi häntä vatsasta, mutta hän ei ollut saalistanut vielä mitään klaanilleen, joten omakohtainen ateriointi saisi odottaa.
Valitettavasti Lummetassun vatsa taisi olla eri mieltä, sillä samassa se aloitti äänekkään kurinan. Mustaturkkinen naaras katsahti oravaan ja siitä oppilaaseen ja maukui sitten: ”Syö sinä, ei tuota murinaa kukaan jaksa kuunnella”.
Lummetassu kohotti kulmiaan yllättyneenä. Tarjous tuli odottamatta ja houkutteli suuresti, vaikkei soturilaki olisi sitä kenties sallinut… Lummetassun maha valitti jälleen kuuluvasti. Hän tassutti oravan luo hymyillen pienesti naaraalle: ”Kiitos, um…”
”Mustanärhi”.
”...Mustanärhi. Voin saalistaa sinulle kyllä uuden oravan, kunhan, hmm, olen syönyt tämän”, Lummetassu vastasi repäisten palasen mehevää lihaa suuhunsa. Sen aromikas maku levisi nopeasti hänen kielelleen ja lipui sieltä vastaan, muistuttaen häntä siitä miten autuaalta nälän tyydyttyminen tuntui.
Mustanärhi oli laskeutunut jälleen makuulleen ja tutkaili parantajanpesää käännelleen päätään vasemmalle ja oikealle näkevän silmänsä mukaan.
”Ovatko kaikki Varjoklaanin pesät tällaisia?”
Lummetassu nosti päänsä oravan yltä ja mumisi: ”kyhhä, vaikkakhaan muuafha leifissä ei ole lähehkään yhhä valoihaa mifä täähhä. *nielaisu* Tiheät vatukanoksat peittävät kaiken ja-” hän tajusi ehkä sanoneensa liikaa ja sulki suunsa. Mustanärhi hymähti.
”En kysynyt sitä siksi, että suunnittelisin jo hyökkäystä leiriisi, vaan ihan mielenkiinnosta. Tuuliklaanissa kaikki nukkuvat taivasalla kuningattaria ja päällikköä lukuun ottamatta”.
”Oikeasti?!”
Kultatassu oli ilmaantunut yllättäen pesän suuaukolle. Lummetassu tuuppasi nopeasti oravanrippeet Mustanärhen makuusijan viereen, mutta sisar oli silti saattanut nähdä hänet syömässä sitä. Kellertäväturkkinen naaras ei kuitenkaan näyttänyt elettäkään sen suuntaan, vaan maukui Lummetassulle: ”Tulin vain ilmoittamaan, että Pimeämuisto etsii sinua…”
Kultatassu vilkaisi uteliaana Mustanärheen.
”Miten tuuliklaanilaiset sitten tarkenevat kylmällä säällä, jos monilla teistä on ohut turkki?”
”Hah, tuuliklaanilainen kestää mitä vain, olipa sitten paksuturkkinen tai ei! Me olemme järven vahvin, uljain ja...”
Lummetassu huitaisi sisarelleen ja Mustanärhelle pikaiset jäähyväiset ja kipitti kohti pesän uloskäyntiä. Mitäköhän asiaa Pimeämuistolla mahtoi olla?

Lummetassu oli aikeissa lähteä etsimään mestariaan, kun leirin sisäänkäynniltä kantautui huuto: ”Tunkeilija!” Hän höristi valppaana korviaan ja käänsi katseensa suurelle kivelle, jonka jokainen tulija ohitti päästäkseen sisälle vatukkamuurien ympäröimään leiriin. Koivusydän pujahti esiin ensimmäisenä, kasvoillaan hiukan kärsineen näköinen hymy. Moni muukin varjoklaanilainen oli kuullut varoitushuudon ja tähyili varjojen kätköistä tulijoita.
Seuraavaksi sisään astui joku, jota Lummetassu ei ennestään tuntenut. Hän oli kuitenkin hajusta päätellen tuuliklaanilainen, minkä klaanitoverit myös panivat merkille. Pörhistyneitä karvoja ja teräviä kynsiä liu’utettiin esiin pitkäkoiven ottaessa pari askelta Koivusydämen perään. Viimeisenä kiven takaa solahti Tiikeriraita, joka vahtasi silmä kovana tuuliklaanilaisen jokaista liikettä.
”Hän ei ole uhka”.
Koivusydän viittasi kollia selittämään itse tulonsa syyn, minkä tuo teki hiukan takellellen mutta vakaalla äänellä: ”Olen Aromyrsky, Mustanärhen sisko. Varapäällikkönne tuli ilmoittamaan, että hän on vakavasti loukkaantunut ja hoidossa täällä… Tulin auttamaan hänen ylläpidossaan, Tuulitähden suostumuksella”.
”Hah, vai auttamaan! Ette te tuuliklaanin rimppakintut kuusikossa osaa kulkea, tiellä tulet vain olemaan ja jälleen yksi lisäsuu ruokittavaksi! Oletko todella varma Koivusydän, että Mustatähti on samaa mieltä kanssasi eikä tuo retku ole vain turha riippakivi?” Tiikeriraita ärisi niin kovaa, että kaikki aukiolla olijat kuulivat hänet varmasti. Aromyrskyksi itsensä esitellyt kolli jäykistyi hiukan, mutta maukui ennen kuin Koivusydän ehti vastata: ”En kenties vielä osaa teidän tapojanne saalistaa, mutta tulen oppimaan. Enkä syö murenaakaan teidän saalistamaanne riistaa, ja lupaan ruokkia myös sisareni”.
Koivusydän kollin vierellä nyökkäsi selvästi tyytyväisenä. Hän hymyili aurinkoisesti Tiikeriraidalle tuon aukoessa hetken häkeltyneenä suutaan ja sanoi: ”Sinä kenties voisit opettaa häntä, kun kerran olet niin huolissasi Aromyrskyn pärjäämisestä?”
”Min- mitäh…?” Tiikeriraidan silmät laajenivat kai järkytyksestä, mutta varsinaisen yllätyksen soi joku aivan muu.
Synkimpien varjojen kätköistä näet asteli Koivusydämen eteen pikimusta vihertäväsilmäinen kolli.
”Minä hoidan hänen opetuksensa”, Kuolemantanssi murahti.
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana kaikki aukiolla olijat tuijottivat äimistyneinä tummaa soturia. Olivatko he tosiaan kuulleet oikein? Lummetassukin oli hämillään, sillä se vähä mitä hän pienikokoisesta soturista tiesi oli, että tuo laistoi kaikkia mahdollisia klaanielämän velvollisuuksia, siipeili muiden kustannuksella minkä kerkesi ja ärhenteli kaikelle, kaikille ja kaikesta.
”No, eikö asia ole tällä selvä?”
Koivusydän räpytti silmiään ja maukui hämmennyksentäyteisellä äänellä: ”O-on. Aromyrsky voi nukkua sisarensa kanssa parantajan pesällä, jos se sopii Metsänhengelle, ja osallistua metsästyspartioihin kanssasi…”
Kuolemantanssi huitaisi pitkällä hännällään ymmärtämisen merkiksi ja viittasi Aromyrskyn seuraamaan itseään. Tilanne purkautui takaisin tavanomaisiin uomiinsa, ja leirissä olijat jatkoivat omia puuhiaan supisten keskenään. Lummetassu jäi katsomaan toviksi kaksikon perään, mutta puisteli sitten päätään.
*Olin jo varma että Tiikeriraita käy Koivusydämen kurkkuun kiinni… Kuolemantanssi osasi valita hyvän ajankohdan leirielämän töihin osallistumiselle*

”Siinähän sinä olet! Olen kolunnut läpi kaikki pesät sinua etsien, lähdemme heti metsästyspartion matkaan”, Pimeämuisto maukui toruvasti rientäessään aukion halki oppilaansa luo. Lummetassu oli myös koettanut löytää mestariaan jo tovin, mutta kolli oli tuntunut kadonneen kuin tuhka tuuleen.
”Taisimme mennä ristiin, anteeksi”, Lummetassu maukui pahoitellen. Pimeämuisto viittasi häntä seuraamaan ja totesi matkalla: ”Ei sen väliä enää, mutta Katajaviima, Hirviaskel ja Raitatassu odottavat jo”.
Mestari johdatti Lummetassun ulos leiristä, ja jälleen maankamaraa täplittävät auringonläikät saivat hymyn hänen huulilleen. Leiri tuntui vain niin synkeältä paikalta asua siitäkin huolimatta, että viherlehti lähestyi huimaa tahtia ja valon määrä kaksinkertaistui varjoisimmissakin sopukoissa. Mukavuutta olisi hänen mielestään parantanut jo se, että oppilaiden pesän kattoon olisi puhkaistu muutama pieni valoaukko lisää.
”Hei Lummetassu”, Raitatassu maukui kaksikon saavuttua muiden metsästyspartion jäsenten luo. Katajaviima otti suunnan kohti Varjoklaanin reviirin kaukaisinta nurkkaa, siihen suuntaan missä lampi sijaitsi.
*Emme olekaan käyneet siellä toviin… Tai siis se ja sama onko Sysitassu mukana, mutta siellä olisi kieltämättä mielenkiintoista käydä taas uudestaan*, Lummetassu pohti, mutta Raitatassun kysymys katkaisi hänen ajatuksensa.
”Millaista oli olla mukana ihan oikeassa taistelussa?!”
Kollin äänestä kuultava into sai Lummetassun hymyilemään, mutta muistaessaan sen kaiken veren ja huudon ja yhtäkkiä rikkoutuvan jään rytinän…
”Ei kummempaa, oikeastaan koko homma on täysin yliarvostettua. Revitään vaan toisilta turkit riekaleiksi ja palataan sitten leiriin nuolemaan haavoja. Tuokin taistelu oltaisiin varmasti voitu hoitaa puhumalla, jollei Mustanär-”
”Älä jaksa, kerro siitä, kuinka Surmayö pieksi sen toisen tuuliklaanilaisen, joka löylytyksen jälkeen luikki häntä koipien välissä karkuun! Sadetassun mukaan hän taisteli yhtä hurjasti kuin Leijonaklaanin soturi!” Raitatassu keskeytti Lummetassun puheen. Lummetassu harkitsi, mitä vastaisi oppilastoverilleen tukahduttaakseen kysymystulvan alkuunsa, mutta onneksi Katajaviima pysäytti partion juuri silloin.
”Tämä vaikuttaa ihan hyvältä paikalta, hajaannutaan nyt”.
Lummetassu hymyili pienesti Raitatassulle ja kiiruhti kuusten lomaan. Kyllä hänkin osasi olla rasittava kysellessään mestariltaan tai siskoiltaan kaikesta mahdollisesta, mutta kenties jotain aikuistumiseen viittaavaa alkoi jo olla ilmassa sillä saralla.
Lummetassu vainusi ilmassa tuoreen oravantuoksun. Nyt hän saisi mahdollisuuden viedä silmäpuolelle tuuliklaanilaiselle lupaamansa hyvityksen! Tyytyväisenä hän terästi kaikki aistinsa saaliin jäljittämiseen ja lähti hiljaa hiipien astelemaan sammalikossa.

Lummetassu kantoi suussaan oravaa ja luihua varpusta. Vaikka ilmat olivat jo selvästi lämmenneet, riista pysytteli suurimmaksi osaksi koloissaan. Raitatassu oli saanut napattua horroksesta heränneen käärmeen, ja lähti polleana esittelemään sitä oppilaiden pesän edessä jutteleville Leijonatassulle ja Mustatassulle metsästyspartion palattua leiriin. Lummetassu aikoi mennä perään äkättyään Koskitassun kollikaksikon kyljessä, mutta pysähtyi kuullessaan päällikön pesältä kutsun: ”Tulkoon kukin oman riistansa metsästämään kykenevä Pähkinäpuun juurelle klaanikokoukseen!”
Lummetassu kääntyi ja tipautti matkalla kantamuksensa tuoresaaliskasaan.
*Vien oravan Mustanärhelle myöhemmin*.
Hän istuutui uteliaana muhkurarunkoisen puun juurelle ja jäi odottamaan mitä ilmoitettavaa Mustatähdellä olisi. Kultatassu liittyi hänen seuraansa, mutta Koskitassu jäi istumaan kauemmas Leijonatassun ja kumppaneiden kanssa.
”Minusta tuntuu, että hän saattaa olla ihastunut Leijonatassuun”, Kultatassu maukui ujosti Lummetassun korvaan. Ympärillä kävi tasainen sorina klaanilaisten vaihtaessa päivän kuulumisia, joten Lummetassu tyytyi vain nyökkäämään. Hän näki Koskitassun ystävän Roihutassun hivuttautuvan sinertäväturkkisen naaraan viereen, mutta sisko ei osoittanut eleelläkään huomanneensa tämän tuloa. He olivat olleet riidoissa pesänsiivousepisodista lähtien, ja Lummetassun alkoi jo käydä sääliksi keltalaikukasta naarasta. Koskitassu osasi tosiaan olla pitkävihainen sille päälle sattuessaan.
”Kutsuin teidät koolle muutaman syyn takia. Pyydän teitä kuuntelemaan rauhassa sanottavani”, Mustatähti maukui. Iäkäs päällikkö oli kammennut itsensä pähkinäpuun oksalle ja tarkasteli sieltä klaaniaan.
”Kuten jo varmaan kaikki tiedätte, klaanissamme on kaksi muukalaista. He ovat Tuuliklaanista, ja toinen heistä on vammautunut. Auringonnousu sitten partiomme kamppaili tätä vammautunutta naarasta vastaan häätääkseen hänet pois reviiriltämme, voittaen. Hänen seurassaan oli myös toinen kissa, mutta tuosta kollista emme tiedä enempää. Hän pakeni, eikä jäänyt auttamaan klaanitoveriaan. Raukkamaista, mutta mitäpä muutakaan sitä voisi heiltä khm…” Mustatähti hillitsi kielensä ja jatkoi: ”Joka tapauksessa, Surmayö osoitti kunnioitusta herättävää harkintakykyä tuodessaan naaraan leiriimme. Tuuliklaanilainen putosi välipuroon alajuoksulla, eikä olisi selvinnyt hengissä ilman Metsänhengen suorittamaa pikaista operaatiota”.
Sotureiden joukossa kuului epämääräistä sorinaa, ja tuttu ääni huusi: ”Nyt hän tietää missä leirimme sijaitsee ja voi hyökätä tänne klaaninsa kanssa minä päivänä hyvänsä palattuaan Tuuliklaaniin!”
Mustatähti kohdisti arvovaltaa huokuvan katseensa väkijoukkoon, ja sen keskellä Tiikeriraitaan.
”Tuuliklaani ei tule hyökkäämään. He ovat tästedes kiitollisuudenvelassa Varjoklaanille soturinsa hengen pelastamisesta.”
”Mitä tuo toinen sitten täällä tekee?” maukui Laventelikuiske kimeästi. Kuningatar ei ollut ollut kuulemassa, kun Aromyrsky saapui, ja tuijotti nyt varautuneesti kissajoukon laidalla nököttävää soturia.
”Hän ei ole sairas, eikä käsittääkseni myöskään ole tullut liittyäkseen meihin”.
Mustatähti nyökkäsi: ”Lähetin Koivusydämen ilmoittamaan Tuuliklaanille, että yksi heidän sotureistaan parantelee vammojaan Varjoklaanin leirissä, kunnes on kykeneväinen siirtymään omaan leiriinsä. Hän toi mukanaan Aromyrskyn, joka oli Tuulitähden luvalla sopinut lähtevänsä sisarensa tueksi tänne”.
Päällikkö väläytti tiukan katseen Koivusydämeen jatkaessaan: ”Tuulitähti ei tosin voi päättää minun puolestani, huolimmeko häntä Varjoklaaniin edes tilapäisesti, mutta Koivusydän toi jo hänet tänne.”
”Hän on luvannut osallistua metsästyspartioihin ja hoitaa sisarensa ruokkimisen. Kuolemantanssi opettaa hänelle miten kuusimetsässä saalistetaan”, Koivusydän vastasi. Kermanvärisen naaraan äänessä oli hieman puolusteleva sävy, mutta Lummetassu ymmärsi häntä hyvin. Mustatähtihän oli käytännössä haukkunut varapäällikkönsä arviointikykyä koko klaanin kuullen!
”Joka tapauksessa he molemmat lähtevät heti kun Metsänhenki on sitä mieltä, että naaras voi taittaa matkan Tuuliklaanin leiriin”, Mustatähti maukui. Tämän jälkeen hän jatkoi: ”Toinen asia, minkä takia olen kutsunut teidät koolle, on erilainen. Sysitassu, astu eteeni”.
Päällikkö loikkasi hieman haparoiden alas pähkinäpuun oksalta Sysitassun raivatessa tiensä hänen eteensä. Lummetassu hämmästyi. Oltiinko kollista nimittämässä soturia?!
”Sysitassu, olet Mutakarvan mukaan kehittynyt sen verran, ettei hänellä enää ole opetettavaa sinulle.
Siispä minä, Mustatähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sysitassu, lupaatko elää soturilain mukaan ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?”
Lummetassu oli liian kaukana nähdäkseen selvästi Sysitassun ilmeen, mutta kollin vakaa ja kirkas ääni kaikui ympäri koko aukion: ”Lupaan”.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sysihaaveena. Tähtiklaani kunnioittaa kunnianhimoasi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi”.
Mustatähti kosketti kuonollaan Sysihaaveen päälakea, ja tuore soturi nuolaisi nopeasti päällikkönsä lapaa. Lummetassu veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja kajautti: ”Sysihaave, Sysihaave!”
Muu klaani yhtyi huutoihin, ja Lummetassu saattoi vaikka vannoa entisen oppilastoverin virnistävän hänen suuntaansa.

// Tiikerin käskyttäjäksi tulikin Surmayön ja Koivusydämen sijasta Ilvespilkku, Mustanärhi yli-ystävällisenä vihollisklaanin oppilaalle oli kenties Metsänhengen yrttihuuruissa ja monen katin käytös luonteeseen nähden meni varmaan aivan päin metsää, mutta hällä väliä ;D
Lopun Sysitassun nimitysmenoissa Mustatähti toivon mukaan puhui ihan järkevästi informoidessaan klaaniaan tuuliklaanin "vieraista". Niin ja Tiikeriraita esiintyi tässä yllättävän monesti, mutta otin Hiiriaskelen tarinasta vaarin ja laitoin hänen, hmm, säkenöivän persoonansa loistamaan x3

Sysi? Roihu? Kerkko? Sulevi? Musta? Aaro? Joku Varjosta? :3//

Vastaus:

17kp! 1mp! Pitkä tarina, joka kävi tarkasti läpi tätä Mustanärhen visiittiä Varjoklaanissa, alkaen taistelun lopusta. Tarina alkoi heti jännittävästi ja tilanteen vakavuus tuli hyvin kuvailussa esille kissojen ilmeissä ja puhetavoissa. Varjoklaanin reaktioita tuli hyvin esille, Tiikeriraidan vihamielisyydestä, oppilaiden uteliaisuuteen. Eikä kohdalle jossa Kuolemantanssi ilmoittautui Aromyrskyn opettajaksi, voinut olla hymyilemättä. Sekä tuo loppukohtaus Sysihaaveen nimityksestä oli ihana :)

-Silkkis

Nimi: Laventelitassu, Tuuliklaani

16.01.2017 13:35
Prologue or something ehmehm.

"Kylmä", lyhytkarvainen kolli mutisi kalisevien hampaitensa välistä, samalla kun pieni partio ohitti vanhan jäniksen pesän. Kukaan ei vastannut, vain Maitotassu hymyili surulimielisesti; riistaa oli niin vähän, etteivät kissat juuri puhuneet peläten pienenkin hiirulaisen säikähtävän. Ilma oli täysin pysähtynyt, ympäristö oli hiljainen ja vain pimeässä tuikkiva hopeahäntä valaisi pienelle vartiolle tien.
Yht'äkkiä hiljaisuus lakkasi kuin laukaisuna; edestä kuului niin pientä ääntä, että Laventelitassu pelkäsi sen johtuvan pitkäaikaisesta nälästään ja piti sitä vain harhana. Ensimmäisenä reagoinut Tähtipoly heilautti nopeasti häntäänsä ja painautui lunta vasten. Vaikka naaraalla oli yön pimeys etuna, hänen turkkinsa erottui selvästi puhtaanvalkeasta lumesta, varsinkin kirkkaan hopeahännän alla. Laventelitassu taas tunsi itsensä hyvin kotoisaksi tähän aikaan vuodesta, mutta lumessa kompuroiminen ei houkuttanut lainkaan.
Kolli havahtui vasta, kun jokin pehmeä kosketti hänen lapaansa; hänen mestarinsa Tähtipöly oli käynyt maahan oppilaan viereen, ja tuijotti tätä vakavasti. Albiinon olisi tehnyt murista vastaan, mutta nieltyään kiukkunsa kolli laskeutui hiljaisesti lumeen kiinni ja alkoi lähestyä ääntä hyvin hitaasti. Tämä oli ensimmäinen mahdollisuus, minkä muut olivat hänelle antaneet. Tuuliklaani kärsi nälänhätää ja Laventelitassu tiesi, että jokainen pienikin eläin olisi tärkeää ruokaa klaanivanhimmille ja kuningattarille; hänen oli pakko onnistua. Vartiossa hän oli ainoa puhtaanvalkoisen turkkinsa kanssa, ja sopi parhaiten tähän tehtävään. Epäonnistuminen meinasi häpeää.
Laventelitassu lähestyi hitaasti, tuskin hengittäen. Lyhytkarvaiseen turkkiin oli jo matkan varrelta tarttunut lunta, joka nyt liimautui armottomasti kehoon kiinni ja imi lämmön pienikokoisen oppilaan kehosta. Kun edestä viimein näkyi äänen aiheuttaja, Laventelitassu ei voinut kuin olla laajentamatta silmiään yllätyksesta.
Pääskynen!
Tähän aikaan vuodesta tätä lintulajia ei oltu ikinä ennen nähtykkään, jopa lämpiminä kelinä pääskyset olivat harvoja vieraita tuuliklaanin reviirillä. Näitä lintuja Laventelitassu näki vaan pari kertaa ennen; he olivat jo lentämässä pois, kylmää pakoon. Monet linnut lensivät pois kylmien tuulien saapuessa kissaklaanien reviireille, ja heidän lähteminen merkitsi pakkasten tuloa.
Hento höyrypilvi pääsi oppilaan suusta, kun tämä nuolaisi innokkaana huuliaan. Pääskynen oli todellakin pullea, iso ja kaikkea muuta keskittynyt pienten siementen ympärille. Mistään ei tuullut, ympärillä oli täysin hiljaista; tämä oli Laventelitassun mahdollisuus.
Matkaa oli enää noin pari ketunhäntää...
Kolli seurasi täysin liikkumatta, kun pienen linnun siivet alkoivat yhtäkkiä sätkiä, pienet jalat raapivat lunta hätäisesti ja ilmassa kuului säikähtynyt kirkunta. Aika tuntui pysähtyvät nuorukaisen ympärillä; veri hakkasi korvissa, sydän löi hulluna rinnassa. Tämä oli viimeinen mahdollisuus.
Empimättä Laventelitassu hyppäsi, heilautti kynsillä varustetun tassunsa ja onnistui nappamaan karkulaisesta kiinni; seuraavana hetkenä lintu oli jo painettu kissan käpälän ja maan väliin, se ehti päästää viimeisen huutonsa, ennenkuin albiinon hampaat työntyivät tämän kaulaan.

Laventelitassu ei suostunut kantamaan riistaa suussaan; sama mädän maku maistui vieläkin kollin kielellä, ja vieressä tassutteleva Tähtipöly näytti kantaessaan kuollutta pääskystä varsin epäilevältä. Naaraan mielestä mitään vikaa ei linnussa ollut, myös muut vartiosta empivät, mikä ongelma oli tuolla oppilaalla. Laventelitassu vain kohautti olkiaan; ehkei pääskyset vain sitten olleet hänen mieleensä.
Matkan varrelta vartio sai vielä pari hyvin laihaa, kuihtunutta hiirtä ja nyt tuuliklaanilaiset tassuttelivat pienenä ryhmänä takaisin leiriin päin. Harvoin tuli lyhyitä tuulenpuuskia, jotka tuntuivat kuin kutsuvat kissat tervetulleiksi omaan leiriin; Laventelitassu ei tuntenut enää ollenkaan kylmyyttä, silkkaa inhoa vain. Kielellä maistui vieläkin omituinen maku, ja silmäkulmalla kolli katsahti mestarinsa suussa olevaan kuolleeseen lintuun. Se näytti täysin elottomalta, siinä missä muukin riista minkä kissat onnistuivat saamaan. Mitä tämä raukka silti teki tuuliklaanin köyhällä aroreviirillä varsinkin näin kylminä aikoina?
Ajatuksiinsa vaipunut Laventelitassu tuskin edes huomasi, että joukko oli jo saapunut leiriinsä. Ympärillä olevat kissat näyttivät yllättävän rauhallisilta, jopa liian rauhallisilta. Jokin oli pahasti pielessä.
Kukaan ei liikkunut. Yhtään kukaan.
Laventelitassu nyrpisti kulmiaan epäillen. Ehkä hänen näkönsä petti vain, olihan sitä tapahtunut ennenkin ja olihan yökin edelleen. Vilkaistuaan taakseen etsien mukanaan saapunutta vartiota, kollin niskakarvoista kulki sähkölangan lailla kylmä aalto. Ketään ei ollut.
Maassa vain kuollut pääskynen. Eikä se enää niin kuolleelta vaikutti. Lintu nimittäin tuijotti Laventelitassua tyhjällä mustalla silmällään. Sen kaulasta valui vieläkin ohut verivana, sotkien lumen haaleanpunaiseksi sen ruumiin vierestä.
Automaattisesti kolli alkoi peruttaa taaksepäin; ja kompastui samantien, lentäen nurin. Hänen teki mieli jo huutaa silkasta pelosta, sillä kaikki tapahtuva alkoi jo tuntua painajaiselta. Missä muut olivat? Missä edes Maitotassu? Sekä Laventelitassu että Maitotassu ottivat oppilaan roolin vastaan melkeinpä samaan aikaan, naaras vain pari päivää aikaisemmin. Nyt jos ikinä Laventelitassu kaipasi edes jonkun, ihan sama kenen apua.
Aukaistuaan silmänsä, kolli kauhukseen huomasi vaaleanturkkisen naaraan makoilevan täysin hievahtamatta maassa, silmät levällään auki. Laventelitassu siristeli epäuskoivaisena haaleanpunaisia silmiään ja alkoi jo tuntea lievää pelkoa rinnassaan; Maitotassukaan ei liikkunut, makasi elottomasti siinä asennossa, mihin Laventelitassu hänet kompastuessaan oli saanut.
Silloin alkoi kuulua siipien heiluntaa. Ääni kuului yllättävän kovaa, varsinkin, kun leirissä vallitsi kuollut hiljaisuus. Kolli käänsi hitaasti katseensa pois Maitotassusta ja yritti jo etsiä taivaalta lintua, kun kiljaisi hyvin kovaa kivusta; Pääskynen oli yht'äkkiä itse käynyt kimppuun, uskomattoman voimakkaasti raapien kollin suuria silmiä. Laventelitassu ei edes yrittänyt hallita itseään; huitoen ja viuhtoen kolli yritti epätoivoisesti saada silmiänsä nokkivaa pääskystä pois, muttei ikinä osunut. Kipu kävi entistä pahemmaksi, ilma ympärillä sitäkin kylmemmäksi ja armottomaksi. Pian oppilas ei enää tuntenut kunnolla tassujaan, vain siipien sätkimistä ja kauheaa kipua. Pimeys oli jo aikaa sitten vallannut hänet, lintu oli onnistunut vahingoittamaan albinismia kärsineen pahasti, mutta jatkoi yhä sitkeästi.
Sitten kaikki loppui. Aivan yht'äkkiä, niin kuin oli alkanutkin.
Laventelitassu ei nähnyt mitään, pelkkää pimeyttä mielessään. Hän ei jaksanut liikkua, vaan antoi kehonsa laskeutua kömpelösti kylmälle lumialustalle. Poskille vuoti vieläkin lämmintä verta kyynelten sekoittamana, muttei oppilas enää ollut voimissaan edes tuntea tuskaista kipua taikka kylmää tuulta, joka leikki hänen lyhyeen turkkinsa kanssa.
Epätoivo alkoi hiljattain valtaamaan nuorukaisen mielen, ja tämä sulki hitaasti silmäluomensa; sekin aiheutti jo sellaista kipua, että kollilta pääsi hiljainen voihkaus.
Hän ei jaksanut enää. Tämä oli selvästi vain painajaista, muttei Laventelitassu päässyt tästä pois pelkällä ajatuksella *haluan herätä*. Mikään muukaan tuttu konsti, kuten itseään nipistäminen tai rukoileminen auttanut. Kaikki myös tuntui liian elävältä, ollaakseen unta. Kipu oli armoton, eikä se tehnyt loppuaan.
Pimeyden keskeltä ilmestyi hyvin hento, melkein olematon kuva. Aluksi Laventelitassu epäili, oliko tämäkään oikeasti totta; ehkä se on hänen hullun mielensä aiheuttamia harhakuvia.
Aluksi kuului pientä siipien suhinaa, ja seuraavana hetkenä kolli tunnisti jo pulskan pääskysen edessään. Lintu tuijotti suoraan häneen, pitäen pienessä nokassaan jotain kasvia; Laventelitassu erotti vain heikosti violetit, pienikokoiset kukat. Pääskysen kaulassa oli kuivunutta verta, ja sen silmät... tuntuivat aavemaisilta.
Sekunnin murto-osa, kun kollin mieleen jo oli tulvahtamassa kasvin nimi.. pääskynen hypähti lentoon ja katosi pimeyteen. Laventelitassu jäi täysin yksin, vain heikon laventelin hajun ympäröimä.
Mitä tämä kaikki on?

Vastaus:

8kp! Tämä oli erittäin mielenkiintoinen ensimmäinen tarina, yllättävä myös. Kun aloitin lukemisen huomion herätti ensiksi hyvä kuvailu, tunnelmakin alkoi muodostumaan siinä. Mutta sitten kun Laventelitassu oli saanut kiinni pääskysen, tunnelma muuttui hieman pahaenteiseksi, enkä voinut lukiessa voinut olla miettimättä mitä tulee tapahtumaan. Ja sitten pääsin kohtaan missä tämä painajais-osio alkoi ja se sai kyllä jännittyneeksi ja Laventelitassun kauhu tuntui lukiessa, kuvailit kyllä tuon pääskysen hyvin ;)

-Silkkis

Nimi: Metsänhenki, Varjoklaani

16.01.2017 12:29
"Et ole tosissasi."
En tiennyt kummalle kollille suuntasin sanani, jotka tihkuivat kaikkea muuta kuin iloa Västäräkistä - isästä, jonka poissaolo oli tehnyt minusta sen mikä olin ja jota en edes tarvinnut elämääni. Käänsin katseeni oranssista Västäräkistä veljeeni, joka oli perääntynyt viereltäni pari askelta.
"Metsänhenki...", Pimeämuisto yritti lepyyttää minua, mutta se oli liian myöhäistä.
"Tiesit, etten halunnut tätä", sähisin. "En ymmärrä mistä sait tälläistä päähäsi, Pimeämuisto!"
"Minä -", Pimeämuiston katse oli lannistunut eikä tuo keksinyt mitään sanottavaa.
Vilkaisin vielä Västäräkkiä, joka seisoi tyrmistyneenä edessäni - eikä hymyillyt enää.
"Jos haluat vastauksia, miksi lähdin kun olitte pentuja niin -", kolli yritti, mutta se sai minut entistä vihaisemmaksi.
"En tarvitse vastauksia! En tarvitse sinulta mitään!" murisin hampaideni välistä. "Tämä on ajan hukkaa - minua tarvitaan leirissä."
Käännyin ympäri ja lähdin ripein, vihaa huokuvin askelin harppomaan takaisin leiriä kohden.
"Metsänhenki!" kuulin veljeni huudon, mutten kääntynyt.
Jos olin joskus ollut vihainen, se ei ollut mitään verrattuna tähän. Kaikkein vähiten tarvitsin elämääni isää, joka ei ollut paikalla elämäni tärkeimpinä hetkinä. Ei silloin, kun avasin silmäni ensimmäistä kertaa Varjoklaanin kalseassa ympäristössä - ei silloin, kun minusta tuli parantajaoppilas ja olisin niin paljon kaivannut vanhempaa, joka olisi ollut minusta ylpeä ja kannustanut minua eteenpäin. Kun minusta lopulta tuli parantaja, en enää välittänyt. Olin sanonut sen myös Pimeämuistolle hyvin suoraan kävellessämme kerran takaisin kokouksesta. En ollut enää se pieni Metsäpentu, joka tarvitsi vanhempiensa huolenpitoa ja rakkautta. Olin Varjoklaanin parantaja ja vähiten tarvitsin katuvaa isää sekoittamaan elämääni, jonka olin rakentanut parantajanpesään piiloon katseilta. Sillä ei ollut mitään väliä, miksi Västäräkki oli silloin monta vuodenaikaa sitten jättänyt meidät ja kuolleen emomme. Vastaukset olivat hyödyttömiä. Ja hyödytön ei kuulunut päiväjärjestykseeni.

Leirin sijasta askeleeni johtivat järvelle sille samaiselle paikalle, missä me Rantakiven kanssa olimme keskustelleet viimeisenä iltana. Tunsin oloni niin katkeraksi ja vihaiseksi, että mieleni teki hypätä sulaneeseen järveen vanhan mestarini perässä. Jos mieleeni ei juuri silloin olisi tullut oppilaani, joka tarvitsi minua, olisin varmasti tehnytkin niin silkasta kapinoinnin halusta veljeäni ja tätä kuin tyhjästä ilmestynyttä isääni vastaan. Kävin istumaan rantatörmälle ja koetin rauhoittaa ylitsekiehuvia tunteitani miettimällä mitä Rantakivi sanoisi nyt.
*Anna mahdollisuus. Et menetä siinä mitään.* niin tuo sanoisi.
"Menetän siinä hermoni, ja koko elämäni ja ajatusmaailmani jonka olen rakentanut", vastasin sähähtäen.
*Mutta isäsi on aina oleva osa sinua ja menneisyyttäsi. Etkä voi tietää hänen motiivejaan lähtemiselle. Tiedäthän Mustatähden - hän ei pidä kulkukissoista.*
"Pimeämuisto on niin jääräpäinen. Hän tiesi, etten halunnut sorkkia menneitä vaan mennä eteenpäin elämässä!"
*Olette erilaisia.*
Harmistuneena jäin katsomaan järven yli kohoileville Tuuliklaanin nummille. Me olimme erilaisia. Kuin päivä ja yö, mutta silti en pystyisi elämään ilman Pimeämuistoa, vaikka tuo osasikin tehdä elämästäni välillä äärimmäisen vaikeaa.
*Metsänhenki, ajattele Pimeämuiston näkökulmasta. Toisin kuin sinä, hän haluaa vastauksia.*
"Ihan sama. Pitäkööt vain minut erossa siitä", töksäytin.
*Tai entä Västäräkki. Hän haluaisi varmasti tutustua pentuunsa.*
"Älä kutsu minua kenenkään pennuksi. Varsinkaan sellaisen, joka ei ole koskaan ollut osana elämääni", tulistuin.
Kuvitteellinen Rantakivi pääni sisällä hiljeni. En saanut sitä enää vastaamaan mitään. Kinastelun haluni alkoi taantua toisin kuin vihani ja pettymykseni Pimeämuistoa kohtaan.

Seuraavana aamuna heräsin tavallista happamampi ilme kasvoillani. Olin nukkunut huonommin kuin koskaan. Jokainen asia ympärilläni tuntui yöllä ärsyttävän minua. Tuulen humina - sammaleen rapina - Yrttitassun tasainen hengitys... Väsymys päässäni tykytti huomion haluisena. Halusin sen loppuvan, joten poistuin pesästä etsimään jotain syötävää itselleni jahka olo sitten helpottuisi.
Muutama nuori oppilas tuoresaaliskasalla kavahti kohdattuaan myrkyllisen katseeni ja huomasin Koivusydämen mulkaisevan minua ketunmitan päästä varoittavasti ennen kuin päästin pahantuulisen sähähdyksen hampaideni välistä.
"Koita nyt edes, Metsänhenki. Kukaan ei jaksa katsoa tuollaista naamaa pitkään", varapäälikkö huomautti kirpeästi.
En vastannut mitään. Tuijotin vain tuota hetken miettien löisinkö naarmun naaraan poskeen vai antaisinko olla. Vai ei kukaan jaksanut katsoa tälläistä naamaa - luulisi Varjoklaanilaisten tottuneen nyrpeisiin ja pahansuopiin ilmeisiin.
Pimeämuisto oli palannut myöhään leiriin ja lähtenyt sitten kuulemani mukaan aamupartioon Surmayön, Lummetassun ja Kuuraturkin kanssa - onneksi. Tosin, oloani olisi helpottanut, jos olisin voinut mulkaista veljeä pahasti ja pistänyt tämän rukoilemaan anteeksiantoa. Juuri sillä hetkellä minulle oli ihan sama jos välimme rikkoontuisivat lopullisesti Västäräkin ja eriävien mielipiteiden takia.
Olin juuri ottamassa kasan päällimmäisen linnun, kun Surmayö rynnisti leiriin ohitseni. Säpsähdin tätä äkillistä liikettä silmäkulmassani ja lintu vieri tömähtäen maahan. Käännyttyäni katsomaan kollin perään en hetkeen ollut uskoa silmiäni. Soturi kantoi selässään tajutonta, tuntematonta kissaa. Aisteihini tulvahti vahva Tuuliklaanin ominaishaju, joka sai mielenkiintoni heräämään. Ravasin heidän perässään parantajan pesälle. Saavuttuani totesin Surmayön käytöksen olevan outoa. Soturi oli hätääntyneempi kuin Varjoklaanin soturilta olisi odottanut siinä tilanteessa. Katsoin tuota epäuskoisen uteliaana selitystä odottaen. Tuuliklaanilainen hengitti hitaasti ja epätasaisesti sammalpedillä.
"Tuo ei ole Varjoklaanilainen", totesin kulmiani kohottaen.
"Ei ole, hän on Tuuliklaanista. Pyydän, älä anna hänen kuolla", Surmayö sanoi nopeasti silmissään anova katse.
Mustaturkkinen naaras muistutti sitä naarasta, jonka olin nähnyt läheisesti Surmayön seurassa kokouksen jälkeen. Nimeä en kyennyt muistamaan, mutta eipä siitä olisi ollut hyötyä, sillä Surmayö kielsi Tuuliklaanilaisen olevan se sama naaras, kun kysyin. Joku se sitten osasi sekaantua mustaturkkisiin Tuuliklaanilaisiin.
"Voitko nyt tehdä jotain?" Surmayö oli kärsimätön.
Huokaisin turhautuneena. Normaalina päivänä olisin ollut motivaatiota täynnä ja varmasti tähän mennessä jo etsinyt oikeat yrtit oli kyse sitten kenestä tahansa. Nyt tämä kummallinen tapaus vain pahensi jomottavaa päänsärkyäni.
"Yrttitassu, lämmitä vierastamme", käskytin oppilasta ja lähdin itse etsimään oikeita yrttejä. "Surmayö, voit mennä nyt, olet vain tiellä."
Kuulin itsepäisen vastalauseen, jolle pyörittelin vain silmiäni. Tehkööt miten haluaa - tänään en jaksanut tapella asiasta.
Yrttivarastossa katseeni kävi hetken läpi eri muraatinlehtinyyttejä. Haistoin yhtä - karhunlaukkaa. Haavat eivät näyttäneet olevan tulehtumassa, joten sitä ei ainakaan nyt tarvittaisi. Otin toisen lehtinyytin - kierumatara. Ilman sitä yrttihauteesta ei tulisi mitään. Kierumataran lisäksi valikoin kortetta, kultapiiskua ja luutaa. Ne suussani palasin takaisin sotureiden ja Yrttitassun luo.
"Sitten kun hän herää annetaan nukkapähkämöä, katajanmarjoja ja unikonsiemeniä", sanoin - yrttien takia mumisten - oppilaalle. "Ja pajun kaarnaa - viimeinen asia mitä juuri nyt haluan tehdä on siivota jonkun toisen oksennusta pesästäni. Jos kuume nousee, niin purasruohoa."
Sanottuani sanottavani aloin murskaamaan yrttejä yhdeksi mössöksi suussani. Tuttu karvas maku täytti suuni ja sen haju sai silmät kirvelemään. Kun seos oli tarpeeksi tasaista levitin taputtavalla liikkeellä sen haavoille ohueksi kerrokseksi. Sen imeydyttyä voisin antaa Yrttitassun laittaa pahimpiin toisen kerroksen.
"Metsänhenki?" Yrttitassu sanoi huolestuneen kuuloisena.
"Niin?"
"Katso tuota oikeaa silmää, se ei näytä normaalilta."
"Hmh, ei tosiaan. Hae vähän keltamoa ja purista sen varresta mehua silmään", neuvoin.
Yrttitassu lopetti soturin lämmittämisen ja juoksi yrttivarastolle palaten sitten suussaan pieni määrä keltamoa. Varovasti oppilas puristi sen nestettä kissan silmään. Tajuton ei reagoinut mitenkään. Tämän suoritettuaan Yrttitassu keskittyi taas lämmittämään soturia ja kuivaamaan tämän turkkia.
"Ilmoita heti, kun Tuuliklaanilainen herää", sanoin puoliksi Surmayölle ja puoliksi oppilaalleni.
Käänsin heille selkäni ja palasin yrttivarastolle. Päänsärylle oli tultava loppu. Jos reunuspietaryrtti ei auttaisi niin ei sitten mikään. Otin sitä tupon muraattikääseestä ja pureskelin sen nieltävän kokoiseksi. Enää tarvitsisin vain unta ja omaa rauhaa. Kumpikin tuntui olevan korkeammilta voimilta liikaa pyydetty.

Vastaus:

9kp! Tarinassa tuli esille Pimeäyön ja Metsänhengen eriävät mielipiteet, jotka molemmat ovat ymmärrettäviä. Metsähengen tunteita käytiin hyvin läpi, hänen epävarmuuttaan silloin kun hän ajatteli juttelevansa Rantakivelle, sekä hänen pahantuulisuuttaan ja sitä miten se vaikutti ympärillä oleviin kissoihin. Loppukappaleessa kuvailit hienosti sitä miten Metsähenki hoiti Yrttitassun kanssa Mustanärheä :)

-Silkkis

Nimi: Sysitassu, Varjoklaani

15.01.2017 00:55
Sysitassun askeleet kulkivat hetki sitten samaa reittiä kulkeneen aamupartion jalanjälkiä syvemmälle tiheään metsään. Ilman niitä ympäröivä metsä olisi näyttänyt täysin koskemattomalta yöllä sataneen lumen jäljiltä. Sysitassun ajatukset harhailivat kaukana Jokiklaanin rajalla, jossa hän tiesi olevan Kaksijalkojen pesä. Hän ei ollut unohtanut sitä, mitä hänelle oli kerran kerrottu - pesän sisällä oli aurinkoja. Mielikuva ei tuntunut yhtään todenmukaiselta, joten pakkohan siitä oli joskus saatava selvää.
Mutta ei tänään.
Mutakarva oli aikaisin ennen auringon nousua herättänyt oppilaansa ja käskenyt hänet yksin metsästämään. Sysitassu oli tajunnut heti mestarinsa aikeet. Tämä oli testi. Nytkin, kun hän vaelsi metsässä saalista etsien, Mutakarva varmasti seurasi häntä vähän matkan päässä. Sen pystyi melkein tuntemaan niskakarvoissa. Sysitassun mieltä ylensi, ettei hänen tietääkseen Lummetassua oltu vielä tarkkailtu. Hän olisi siis ensimmäisenä soturi. Mikä helpotus - Sysitassun ylpeys ei olisi kestänyt jos 'pentu' olisi ehtinyt ensin.
Sysitassu haistoi viileää ilmaa, jonka raikas kuusen tuoksu oli jokaiselle Varjoklaanilaiselle tuttu Paljaslehtenä. Sen lisäksi Sysitassu tunnisti varpusen, joka hajun heikkoudesta päätellen oli lentänyt tiehensä vähän aikaa sitten. Vahvempana tuoksui orava - se ei voinut olla kaukana. Sysitassu laskeutui maan tasalle ja lähti liikkumaan äänettömästi puiden lomassa. Lumi narahteli tassujen alla.
Hän ehti hiipiä vähän matkaa, kun oravan jäljet tulivat vastaan. Ne olivat tuoreet. Siinä kohtaa orava oli hypännyt alas kuusesta ja jatkanut matkaansa maata pitkin syvemmälle metsään. Kolli nopeutti askeleitaan lähtiessään seuraamaan jälkiä.
Sysitassu pysähtyi kuuntelemaan. Metsässä oli aavemaisen hiljaista lukuunottamatta järveltä puhaltavan tuulen huminaa. Sitten kuului rasahdus, joka halkoi hiljaisuuden. Sysitassun katse kääntyi oikealle salamannopeasti kohti ääntä. Nuoren männyn juurella oli puoliksi syöty käpy roskineen. Nostaessaan katsettaan ylemmäs puunrunkoa pitkin hän huomasi oravan kiipeävän vailla kiirettä kohti latvaa. Nyt oli toimittava nopeasti.
Sysitassu tunnusteli puun runkoa. Se oli pinnastaan jäässä, joten voisi olla vaikeaa pitää otetta rungosta. Jos hän olisi nopea, orava ei ehkä kerkeäisi kiivetä niin ylös, että se voisi hypätä viereiseen puuhun. Tämän oli onnistuttava, sillä Mutakarva luultavasti nytkin seurasi oppilaansa liikkeitä kuin haukka saalistaan.
Kolli ponnisti takajaloillaan ilmaan puun runkoa kohti ja tarttui etukäpäliensä kynsillä siihen. Orava säikähti, mutta se pieni hämmennyksen hetki sen silmissä ja ajatuksissa antoi Sysitassulle täydet mahdollisuudet. Nopeasti, sen enempää ajattelematta, Sysitassu syöksyi kynnet kaarnaa raapien pois päin pinkovaa oravaa kohti. Hän kurotti käpälänsä ja sai raapaistua oravaa kylkeen, mikä horjutti sen tasapainon. Toisella käpälällään hän teki toisen iskun, ja litisti oravan runkoa vasten. Hän tunsi omien reisiensä tärisevän ja vasemman kyljen kramppaavan äkillisestä rasituksesta, kun hän veti räpiköivän saaliin lähemmäs itseään ja kallisti sitten sen päätä niin, että kuului sievä niksahdus. Veltto orava suussaan Sysitassu laskeutui hitaasti jokaista askelta varoen alas puusta.
Saaliinsa hän hautasi puun läheisyyteen syvälle lumeen ja toivoi, ettei kettu kävisi pihistämässä sitä sillä aikaa, kun hän etsi uutta riistaa.
"Näetkö nyt, Mutakarva, että olen täysin valmis soturiksi", Sysitassu sanoi ääneen kuuluvasti.
Ehkä hän vain kuvitteli, mutta jostain lähi ryteiköstä oli kuuluvinaan närkästynyt tuhahdus.

Aurinko alkoi olla huipussaan. Oravan metsästyksen jälkeen Sysitassu oli suunnannut rantaan päin ja napannut aiemmin haistamansa varpusen ja toisen oravan. Toinen orava oli tosin ollut henkihievärissä jalka murtuneena ja Sysitassu oli kokenut tekevänsä sille vain palveluksen.
Mutakarva oli sanonut, että auringonhuipun jälkeen Sysitassu voi palata leiriin. Oppilas haaveili jo pitkistä päiväunista, jotka hän koki ansainneensa. Vielä yksi saalis, niin hän olisi tyytyväinen - ja toivottavasti olisi myös Mutakarva.
Järvellä ei ollut merkkejä elämästä, joten Sysitassun oli palattava takaisin metsään. Hän meni eri kautta kun oli tullut, sillä hän oli varma, että oli säikäyttänyt kaikki muut olennot kauemmas metsästäessään. Sysitassu hyppäsi yhdellä pitkällä loikalla suuren lumipeitteisen kiven päälle. Hän tarkkaili sieltä käsin ympäristöä, yritti erottaa kauempaa tulevia riistan hajuja tuulesta ja kuunteli jos jostain kuuluisi paljastavaa rapinaa. Jossain, mistä Sysitassu oli äsken tullut kuului nyt heikkoa yhden linnun viserrystä. Sysitassu ei kuitenkaan halunnut pyydystää enää yhtäkään lintua - varpusessa oli ollut jo tarpeeksi päänvaivaa yhdelle päivälle. Kolli hyppäsi alas ja lähti sen enempiä varomatta kävelemään viistosti leiriin päin. Juuri miettiessään, löytyisiköhän lähempää leiriä saalista, hän tunsi ilmavirran takanaan ja sitten joku hyppäsi koko painollaan hänen niskaansa. Sysitassu älähti yllätyksestä, kun polvet notkahtivat painon alla. Se joku oli tiukasti kiinni hänen lavoissaan. Sysitassu yritti heittää hyökkääjän pois selästään riuhtomalla itseään puolelta toiselle. Tämä ei auttanut, joten Sysitassu teki äkkiliikkeen ja paiskautui itse selälleen litistäen hyökkääjän alleen. Hän tunsi ja kuuli, miten alla olevan kissan keuhkot tyhjenivät voimalla pihisten. Ote hellitti ja Sysitassu kiepsahti toisinpäin ja vangitsi kissan maahan. Oppilas yllättyi tuijottaessaan Mutakarvan pistäviin silmiin ja virnuilevan naamaan.
"Ei huono - ei yhtään huono", tuo kähisi yskien.
"Kysynpä vaan, että mitä ihmettä - hiirenaivo", Sysitassu tuhahti astuessaan sivuun.
Mutakarva kömpi ylös hangesta ja ravisteli sitten irtolumen pois tummasta turkistaan.
"Eihän nyt pelkkä saalistus riitä näytöksi siihen, että onko tuollaisesta tuulihatusta, niikuin sinä, soturiksi", Mutakarva maukui.
Sysitassu murahti. Hänen olisi pitänyt arvata Mutakarvan tekevän jotain tälläistä. Mestari tykkäsi testata häntä selvästikin. Mieltäylentävää tosin oli, että Mutakarva näytti kerrankin tyytyväiseltä oppilaaseensa.
"Eiköhän palata leiriin", Mutakarva totesi. "Haetaan saaliisi matkalla."
"Ajattelin kyllä saalistaa viekö ainakin yhden - "
"Höpö höpö, älä mielistele minua. Tiedän, että haluaisit juosta oppilaiden pesään nukkumaan", Mutakarva murahti huvittuneesti.
"Niin, niin, ja sinä haluat minusta vain eroon mahdollisimman nopeasti", Sysitassu virnisti.
Mutakarva ei kieltänyt tätä, hymähti vain. Yhdessä he lähtivät hakemaan ne kaksi oravaa ja varpusen, jotka olivat lähekkäin haudattuna vähän matkan päästä. Sen lyhyen matkan, jonka he kulkivat yhdessä takaisin leiriin, Sysitassusta tuntui, kuin hän oikeasti pitäisi ärtyisästä ja heikkohermoisesta Mutakarvasta - mestarista, joka oli kouluttanut häntä tottelemattomuudesta ja kärsimättömyydestä huolimatta hyvin ja vastuuntuntoisesti. Sysitassu jopa toivoi voivansa itse olla joku päivä yhtä hyvä mestari oppilaalle - jopa parempi.

Vastaus:

Tämä oli mukava tarkkailutarina, jossa Mutakarva päättikin testata muutakin kuin oppilaansa metsästystaitoja. :'D Pidin erityisesti luonnekuvailustasi ja Sysitassun suhtautumisesta Lummetassuun ja mestariinsakin. En voinut olla hymyilemättä, kun Sysitassu mietti tyytyväisenä pääsevänsä ennen Lummetassua oppilaaksi.

-Pumpkin-girl


7kp! Kuvailusi metsästyksestä oli hienoa, metsän pystyi hyvin kuvittelemaan, kuten myös Sysitassun metsästämässä oravaa :) Ja tarkkailuun tuli vielä hieman lisää haastetta, jossa hyvä kuvailu jatkui. Mustakarvan ja Sysitassun suhteesta on mukava lukea ja kun alusta asti on ollut mukana seuraamassa Sysitassun koulutusta, ei voinut olla olematta iloinen lukiessaan näistä kahdesta ja heidän tunteistaan toisiaan kohtaan :)

-Silkkis


Nimi: Hibiskustassu, Jokiklaani

14.01.2017 23:03
Luku 1

//Tarina saattaa sisältää joillekin häiritsevää materiaalia//

Harmaiden pilvien peittämä taivas aukeni Hibiskustassun yläpuolella. Kylmä tuuli pörrötti punertavan oppilaan karvapeitettä ja kuu langetti sen yllä hopeaa hohdettaan. Hibiskustassu katsoi hiljaa tummaa taivasta, josta satoi muutama lumihiutale jo valkealle maalle. Naaras oli juuri sinä päivänä nimitetty oppilaaksi ja nyt hän istui leirin ulkopuolella, koska ei ollut saanut nukuttua kalalta lemuavien oppilastovereidensa seurassa.
*Ensin täytyy kärsiä pentujen vikinästä ja nyt kuorsaavista ja haisevista oppilaista*, Hibiskustassu mietti ja nyrpisti nenäänsä, sillä ajatuskin puistatti häntä. *Ennemmin nukun ulkona taivaan ja tähtien alla kuten ne pitkäkoipiset jänisaivot nummilla.* Hibiskustassu haukotteli ja katseli ympärilleen suojaisan nukkumapaikan varalta. Naaras huomasi puun, jonka oksat laskeutuivat suojaisasti. Hän puski oksien läpi niiden alle ja käpertyi juurten päälle nukkumaan.

”Hibiskustassu! Hibiskustassu!” naaras kuuli nimeään huudettavan ja hetken hän kuvitteli jälleen olevan eilisessä, kun oli hänen nimitysseremoniansa. Hibiskustassu kuitenkin avasi silmänsä ja venytteli jäseniään. Huudot eivät kuuluneet uneen tai eiliseen, vaan ne olivat aivan tätä hetkeä, joka etsi naarasta. Hibiskustassu tunki päänsä oksiston läpi ja huomasi hämmentyneen Kiurunpyrstön.
”Minuako etsitte?” Hibiskustassu kysyi kohottaen toista kulmaansa. Kiurunpyrstö räpytteli ihmeissään silmiään. ”Mitä sinä siellä puun alla?” Hibiskustassu tuli kokonaan pois puun alta ja ravisteli lunta ja oksia turkistaan.
”En saa nukuttua oppilaspesässä, sillä siellä löyhkää ja osa kuorsaa”, Hibiskustassu vastasi tyynesti nostaen leukansa pystyyn. Kiurunpyrstö räpytteli silmiään ja hänen kasvoilleen levisi huvittunut ilme. ”Ehkä osan pitäisi vain vaihtaa sammalpetinsä, löyhkä saattaa johtua niistä.” Hibiskustassu katsoi soturia hieman närkästyneenä.
”Löyhkä kenties katoaisi, mutta entä kuorsaus?” Hibiskustassu tiedusteli. Kiurunpyrstö kohautti olkiaan. ”Totut siihen vielä.” Hibiskustassu pyöräytti silmiään. ”Nukun ennemmin taivasalla.”
”Et ole mikään tuuliklaanilainen kuules!” Hibiskustassu kuuli tutun äänen ja naaras käänsi päänsä isänsä Mustamielen suuntaan. Kollin musta turkki kiilsi ja se oli selvästi pesty vasta.
”En olekaan, mutta ei ole mitään pakkoakaan nukkua leirissä”, Hibiskustassu maukui tyynesti ja nuolaisi rintaansa, ”vai onko soturilaissa pakotettu kaikki nukkumaan haisevissa ja äänekkäissä pesissä?” Mustamieli huokaisi närkästyneenä ja läppäisi kevyesti Hibiskustassun päälakea.
”Yrittäisit edes nukkua siellä”, kolli maukui. Hibiskustassu katsoi isäänsä kuivasti. ”Minä yritinkin, mutta jätetäänkö nyt tämä aihe?” Mustamieli huokaisi turhautuneena ja vilkaisi Kiurunpyrstöä, joka näytti lähinnä hämmentyneenä.
”Mitä me teemme?” Hibiskustassu kysyi kääntäen keltaiset silmänsä vaaleanruskeaan soturiin. ”Ah, mennään harjoittelemaan uimista.”
*Hyvä, hän tietää minun tuntevan reviirit jo*, Hibiskustassu mietti ja vilkaisi vielä Mustamieltä.
”Karkailusi ansiosta tiedätkin jo missä uidaan”, Mustamieli totesi. Hibiskustassu hymähti, eikä vaivautunut vastaamaan isälleen mitään.
”Johda sinä, sinähän se soturi olet”, Hibiskustassu maukui, mutta hänen äänestään ei kuulunut sitten pihahdustakaan kunnioitusta. Kiurunpyrstö ei siitä vaikuttanut välittävän, vaan naaras lähti johtamaan oppilastaan järvelle.

Lumi poltteli polkuanturoita ja hengitykset huurusivat lehtikadon kylmentämässä ilmassa. Aurinkokin oli vasta nousemassa värjäten samalla taivaan ruusunpunaiseksi.
”Eikö olekin nättiä?” Kiurunpyrstö kysyi oppilaaltaan, joka kohautti lapojaan.
”Jonkun mielestä saattaa ollakin”, naaras maukui ja sai Kiurunpyrstön näyttämään hieman kiusaantuneelta. ”Ei sinun mielestäsi, vai?” Hibiskustassu pudisteli päätään. Kiurunpyrstö huokaisi ja johdatti oppilaansa järvelle.
”Täällä me nyt olemme”, Kiurunpyrstö maukui.
*Ihankos totta?* Hibiskustassu mietti, muttei sanonut sitä äänen, sillä hän ei juuri nyt kerjännyt verta kuonostaan.
”Et ole tainnut koskaan uida vielä, vai?” Kiurunpyrstö kysyi. Hibiskustassu pudisteli päätään. ”En.” Kiurunpyrstö nyökkäsi ja asteli itse kevein askelin veteen, jonka pinta kimalteli kauniisti. Hibiskustassu asteli mestarinsa perässä veteen ja hätkähti kylmyyttä, joka tunkeutui aina luihin ja ytimiin asti.
”Hyrr!” Hibiskustassu mourusi. Kiurunpyrstö ui lähemmäs Hibiskustassua, joka hytisi kylmyydestä.
”Vesi tuntuu aluksi kylmältä, mutta totut siihen nopeasti”, Kiurunpyrstö maukui. Hibiskustassu nyökkäsi. ”Näyttäisitkö minulle miten se uinti toimii?” Kiurunpyrstö nyökkäsi ja alkoi näyttää Hibiskustassulle.
”Ei se ole sen ihmeellisempää kuin kävely”, Kiurunpyrstö maukui. Hibiskustassu koitti itsekin mestarinsa perässä.
*Ei tämä kyllä vaikeaa ole*, Hibiskustassu mietti ja liikkui sulavasti eteenpäin vedessä. Kiurunpyrstö hymyili oppilaalleen. ”Arvelinkin sinun oppivan nopeasti, eikä tämä ole sinunlaisellesi lihaksikkaalle kissalle mitään.” Hibiskustassu nyökkäsi ja ui mestarinsa luokse.
”Voisit kyllä potkia takajaloillasi vähemmän”, Kiurunpyrstö opasti, ”niin et kuluta turhaa energiaa.” Hibiskustassu nyökkäsi ja koitti uudelleen, tällä kertaa potkien vähemmän ja tehden tasavertaisimmin töitä etu- ja takajaloilla.
”Näyttää paremmalta”, Kiurunpyrstö maukui hymyillen. Hibiskustassu nyökkäsi mestarilleen. ”Tuntuukin helpommalta.”

Uimisen jälkeen Kiurunpyrstö oli metsästänyt hiiren ja kehottanut Hibiskustassua menemään leiriin sen kanssa, itse naaras oli jostain syystä tahtonut jäädä järvelle. Ei se Hibiskustassua varsinaisesti kiinnostanut ja naaras harppoikin lumihankien poikki Jokiklaanin leiriin.
”Sait näköjään napattuakin jotain”, Hibiskustassu havahtui Kettutassun ääneen. Hibiskustassu hymähti ja laski hiiren leuoistaan tuoresaaliskasaan. Hibiskustassu maukui vastaukseksi: ”Kiurunpyrstö tuon kyllä nappasi.” Se sai ketun värityksen omaavan naaraan ilmeen muuttumaan ivalliseksi.
”No voi, eikö Hibiskustassu osaa itse metsästää?” Kettutassu ilkkui. Hibiskustassu ei piitannut naaraan ivailusta, vaan istahti alas kietoen häntänsä siististi tassujensa ympärille. ”Kuulitko Kauristassu, Hibiskustassu ei itse osaa metsästää, joten Kiurunpyrstön piti napata tuo hiiri hänelle!” Kilpikonnakuvioinen naaras käänsi katseensa Kettutassuun ja Hibiskustassuun.
”Älä viitsi olla ilkeä”, Kauristassu maukui Kettutassulle, joka tuhahti. ”Älä nyt viitsi olla tuollainen!” Hibiskustassun suupielet nousivat hitaasti ylöspäin ja hän katsoi keltaisilla silmillään Kettutassua.
”Haluaisin sinun tietävän totuuden, jottet vahingossa tee itsestäsi valehtelijaa”, Hibiskustassu maukui kylmän viileästi. Kettutassu räpytteli yllättyneenä silmiään. ”Katsos me harjoittelimme uintia ja osasin sen homman oikein hyvin-” Kettutassu nauroi ivallisesti. ”Mutta metsästys ei sujunut!” Hibiskustassun silmät muuttuivat pelkiksi viiruiksi hänen katsoessaan Kettutassua, joka näytti omahyväiseltä.
”Kiurunpyrstö toki metsästi tuon hiiren, mutta hän ei edes opettanut minulle metsästystä, vaan hääsi minut järveltä ja käski minun viemään hiiren leiriin”, Hibiskustassu maukui, ”että pilkkaa häntä ennemmin minua.” Kettutassu räpytteli silmiään ja katsoi Hibiskustassua, jonka katse oli kuin jäätä.
”Olet ihan outo”, Kettutassu maukui. Hibiskustassu ei vastannut siihen mitään, vaan alkoi nuolla punertavaa turkkiaan puhtaaksi.

Auringon laskiessa palasi lopulta Kiurunpyrstökin takaisin leiriin ja Hibiskustassun yllätykseksi naaras oli Pöllönhuudon seurassa ja he juttelivat kovinkin tuttavallisesti. Hibiskustassu kohautti lapojaan välittämättä asiasta sen enempää, hän itse aikoi poistua leiristä ja nukkua jälleen ulkona. Hän asteli ulos leiristä ja kuuli isänsä maukaisun takaansa, muttei jaksanut välittää siitä.
*Aina pitää jaksaa valittaa kaikesta*, Hibiskustassu mietti silmiään pyöräyttäen. Hän livahti oksien läpi suojaisan puun alle. Naaras asettui siellä makaamaan ja sulki silmänsä tietäen kuitenkin avaavansa ne vielä tänä yönä.
*Odota vaan. Odottakaa vaan*, Hibiskustassu mietti ja hänen suupielensä nousivat ivalliseen hymyyn.

Hibiskustassun keltaiset silmät rävähtivät auki ja hän kömpi pystyyn. Hän tunkeutui puun lumipeitteisten oksien läpi ja hiippaili leiriin, jossa kukaan ei vaikuttanut olevan hereillä. Hibiskustassu hymyili tyytyväisenä ja hiippaili oppilaspesään. Hän katseli ympärilleen ja havaitsi Kettutassun, joka nukkui lähellä Tundratassun petiä.
*Säälittävää*, Hibiskustassu mietti ja kiskoi kynsillään sammalpalasia omasta pedistään. Hänen keltainen katseensa oli tiukasti kiinni Kettutassusta.
*Tuolle naaraalle on opetettava hiukan käytöstapoja*, Hibiskustassu mietti ja asteli sammalpalaset kynsissään kohti Kettutassua, joka nukkui rauhallisesti. *Minua kunnioitetaan tässä klaanissa.* Hibiskustassu tunki sammaleet Kettutassun suuhun ja naaras havahtui siihen.
”Mmh!” Kettutassu ei saanut sanottua mitään, sillä hänellä oli sammalta suussaan. Hibiskustassu hymyili ivallisesti ja laittoi vielä oman käpälänsä naaraan suulle, jottei tämä pystyisi sylkemään sammalta ulos.
”Kannattaa olla hiljaa, ellet halua käyvän köpelösti”, Hibiskustassu kuiskasi Kettutassun korvaan. Ketun värityksen omaava naaras katsoi Hibiskustassua pelokkaasti. ”Mennään.” Hibiskustassu auttoi Kettutassun jaloilleen ja katsoi naarasta siihen malliin, että repisi tämän kurkun auki, jos tämä kehtaisi herättää klaanin. Kettutassu tulikin Hibiskustassun mukana hiljaa ja hänestä kumpusi selkeä pelon tuoksu.
*Sietääkin pelätä*, Hibiskustassu mietti ja johdatti yön pimeydessä Kettutassun Jokiklaanin leiristä järvelle.
”Sylje sammaleet ulos”, Hibiskustassu kehotti ja Kettutassu tekikin sen yökkäyksen kera.
”Mitä sinä haluat?” naaras tiuskaisi ja tärisi samalla holtittomasti. ”Haluan sinun oppivan kunnioittamaan minua, koska olet pennusta lähtien pilkannut ja kiusannut minua, nyt se tulee muuttumaan.” Kettutassun niskakarvat nousivat pystyyn ja hän perääntyi pari askelta.
”No anteeksi!” Kettutassu ärähti. Hibiskustassu pudisteli päätään. ”Anteeksipyynnöt ovat heikoilta, rangaistukset ovat enemmän minun makuuni.” Kettutassu oli juoksemassa pakoon, mutta Hibiskustassu loikkasi tämän päälle.
”Uff!” Kettutassu älähti jäädessään Hibiskustassun painon alle. Hibiskustassu puristi hampaansa yhteen ja tunsi päässään jyskyttävän.
”Et mene minnekään”, Hibiskustassu sanoi raivokkaaalla äänellä ja alkoi raadella Kettutassun selkää. Naaraan ulina kuulosti hyvältä Hibiskustassun korviin, joten punertava naaras nautti kynsiensä repiessä haavoja Kettutassun nahkaan.
”Lopeta! Lopeta!” Kettutassu ulisi ja yritti päästä pois Hibiskustassun alta. Hibiskustassu oli kuitenkin liian suuri ja voimakas, joten Kettutassulla ei ollut mahdollisuuksia päästä pakoon. Punertavan naaraan suupielet olivat levinneet leveään virneeseen.
*Klaanilaiset tulevat kunnioittamaan minua!* Hibiskustassu mietti ja raateli vielä ulisevaa naarasta jonkin aikaa. ”Minun on vielä saatava sinut hiljennettyä.”
”Pyydän älä tapa minua, lupaan olla hiljaa!” Kettutassu maukui epätoivoisena. ”Ihan kuin luottaisin sinuun”, Hibiskustassu maukui tuhahtaen ja nappasi Kettutassun oranssihtavasta niskanahasta lähtien raahaamaan naarasta mukanaan. Kettutassu valitti ja rimpuili heikoista Hibiskustassun otteessa. ”Älä tapa minua”, Kettutassu aneli heikolla äänellä. Hibiskustassu ei sanonut mitään vaan yhtäkkiä iski naaraan pään täysillä kiveen. Kettutassu ei ehtinyt edes päästää inahdusta, ennen kuin hän valahti veltoksi. Naaras kuitenkin hengitti vielä ja hän oli vain saanut päähänsä ikävän tärskyn.
*Tuo toivon mukaan saa hänet unohtamaan tämän kaiken*, Hibiskustassu mietti ja meni järveen puhdistautumaan, sillä hänen punertavassa turkissaan oli karvatuppeja Kettutassun turkista ja verta joka puolella. Hibiskustassu myös käytti erilaisia kasveja, jotta hänen tuoksunsa katoaisi Kettutassun ympäriltä, eikä Hibiskustassu itsekään löyhkäisi sille kala-aivolle.
*Nyt näyttää hyvältä, minua ei voi syyttää mistään*, Hibiskustassu mietti ja meni sitten leiriin jättäen tajuttoman Kettutassun yksin lumeen.

Leirissä naaras siisti vielä oman sammalpetinsä ja tassutteli sitten puunsa alle nukkumaan. Hänen päässään jyskytti yhä ja hän muisteli vielä tyytyväisenä Kettutassun epätoivoisia ulvahduksia, kuinka avuton tuo yleensä niin omahyväinen naaras olikaan ollut. Lopulta Hibiskustassu nukahti ja nukkuikin rauhallisesti läpi koko yön.

Vastaus:

10kp! En ollut lukenut Hibiskustassun profiilia, ennen kuin tarinan jälkeen, joten en tiennyt minkälainen luonne hän tulisi olemaan kun lukemisen aloitin. Mutta olin lukenut sarjakuvan jossa oli Hibiskus niminen hahmo, joka oli erittäin kiltti tapaus, joten sisäisesti olin valmistautunut sellaiseen, mutta sainkin jo heti alussa selville, että kyse on aivan päinvastaisesta luonteesta. Olin yllättynyt, sekä kiinnostunut, sillä mitä pitemmälle lukemisessa pääsi, sitä mielenkiintoisemmaksi hahmo muuttui. En ollut myös yhtään odottanut tuota viimeistä kohtausta, joka hyvällä kuvailullaan toi tilanteen vakavuuden ja Kettutassun pelon esille.

-Silkkis

Nimi: Hahtuvatassu, Tuuliklaani

13.01.2017 23:56
Kyytassu näytti jo paljon paremmalta, kun aamulla kuljetin hänelle pientä vesimyyrää aamupalaksi. Tai ainakin hän kuulosti jo paljon enemmän itseltään; hän nimittäin jaksoi tapella Naakkakäpälän kanssa siitä, että hän oli jo tarpeeksi hyvässä kunnossa lähtemään normaaleihin toimiin.
"Mutta Kyytassu, et voi uhmata Tähtiklaanin lakeja ja parantua parissa yössä. Se on mahdotonta", harmaa kolli ärähti siniset silmät turhautuneisuutta loistaen.
"En voi olla täällä hyödyttömänä makaamassa, minut nimitetään tänään soturiksi!" Kyytassu huudahti vastalauseeksi. Hämmästyneenä jäin tuijottamaan veljeäni, ja vesimyyräkin tippui siinä samalla pesän lattialle.
"Soturiksi? Mutta.." onnistuin änkyttämään, kun Kyytassu käänsi katseensa minuun ja hymyili tyypillistä omahyväistä hymyään.
"Niin, siskokulta. Saan soturinimeni, enkä enää kauaa ole Kyytassu", tämä vastasi itsevarmasti. Epäreilua, että hän sai jo nyt soturinimensä... Kun olimme pentuja, sovimme, että menettäisimme päätteen -tassu yhtä aikaa. Mieleni teki pyyhkiä tuo hymy kollin kasvoilta kipakalla lyönnillä, mutta hillitsin itseni. Parantajat tarvitsivat ehkä enemmän koulutusta yrteistä ja vastaavasta, ennen kuin heille myönnettäisiin parantajanimi. Niin sen täytyi olla. En varmaan osaisi puoliakaan parantajan perusopeista, jos menettäisin parantajaoppilaan paikkani nyt ja kohoaisin parantajaksi. En ollut ollenkaan ottanut tätä huomioon, kun olimme pentuina nauraneet yhdessä Kyytassun kanssa, vannoen, että kohoaisimme sotureiksi yhtä aikaa. Mutta en silloin vielä tiennyt, että minusta tulisi parantajaoppilas. Kuulemma vain vähän ennen oppilaaksi nousemistani Naakkakäpälä oli löytänyt voikukan hahtuvia pesänsä edestä, ja minä olin silloin myös nähnyt kummallista unta Tähtiklaanin kissoista. Kuinka vain, aioin ottaa tehtäväni parantajana vakavasti ja kunnialla, sillä jos se oli Tähtiklaanin tahto, sen oli määrä toteutua.
"No mene sitten, mutta uskallakin mennä partioon tai metsästämään, niin saat viettää loppuikäsi täällä! Pysy leirissä", Naakkakäpälä älähti ärsyyntyneenä. Kyytassu pongahti käpälilleen ja pinkoi ulos pesästä, suoraan muiden oppilaiden kanssa juttelemaan.
"Hahtuvatassu, tänään minulla on sinulle hieman erilainen oppitunti tiedossa", mestarini ilmoitti, ja juuri kun olin kuvitellut pääseväni yksin keräämään yrttejä tai vaikka auttamaan jotain kuningatarta pentutarhaan, Naakkakäpälä murskasi kuvitelmani. "Menet taisteluharjoituksiin Heinätassun, Kivikynnen ja Kuukukan kanssa."
"Mitä? Et ole tosissasi", parahdin kuullessani harmaan kollin lauseen.
"Olen niin tosissani kuin voin olla. Jos et halua viettää loppupäivää klaaninvanhimpien turkkien puhdistamisessa, olisin sinuna nopea. He ovat lähdössä", mestarini naukui huvittuneena. Viha kuohui sisälläni, kun tepastelin kolmikon seuraan. Ei parantajan tehtävä ollut taistella! Minulla olisi varmasti muutakin tekemistä, voisin vaikka tarkistaa, miten Niittypolun tiineys eteni... Muistin kyllä, että Naakkakäpälä oli kertonut, että oli tärkeää, että parantaja pystyisi puolustamaan itseään, mutta minusta oli silti epäreilua, että jouduin vieläpä soturioppilaan kanssa harjoittelemaan. No, valittamalla päivä ei paremmaksi muuttuisi, joten pakotin hymyn naamalleni, kun lähdimme kohti harjoituspaikkaa.

"Hahtuvatassu, katso tarkkaan, kuinka Heinätassu väistää Kuukukan liikkeen", Kivikynsi ohjeisti järven rannalla istuessamme. Katsoin, miten Kuukukka hyppäsi ilmaan kohti Heinätassua etutassut ojennettuna, valmiina painamaan oppilaan maahan kiinni. Mutta Heinätassu ennakoi liikkeen, painautui matalaksi maata vasten suojaten mahaansa ja kierähti viime tipassa pois alta. Hän pudisteli hiekat turkistaan ja katsoi Kivikynttä.
"No, miten meni?" Heinätassu kysyi vakavana. Kivikynsi katsoi oppilastaan arvioiden.
"Kierähdit vähän liian kauas vastahyökkäystä varten, ja puolustuksesi meni vähän viime tippaan. Jos olisit ollut hetkenkin myöhässä, olisit jäänyt vihollisen alle – muuten hyvä, olet kehittynyt", Kivikynsi vastasi vaaleanruskealle naaraalle, joka nyökkäsi.
"Kokeile ihmeessä sinäkin, Hahtuvatassu. Ei Naakkakäpälä lähettänyt sinua vain katselemaan", Kuukukka ehdotti hymyillen kannustavasti. Nyökkäsin epäröiden, ja kävelin paikalle, jossa he olivat äsken harjoitelleet.
"Muista vain pitää itsesi matalana, vatsa suojassa ja nopea kierähdys sivulle, ei liian kauas, jotta pystyt hyökkäämään vielä takaisinkin", Kuukukka ohjeisti. "No, aloitetaan kun olet valmis!"
Nyökkäsin ja painauduin maata vasten. Kuukukka ponnisti hyppyyn, ja minä puskin itseni kierähdykseen. Vierin hyvissä ajoin pois alta, mutta horjahdin ylösnousussa, jolloin Kuukukka oli jo ehtinyt jaloilleen ja jos olisimme olleet taistelussa, hän olisi ehtinyt hyökätä uudelleen.
"Älä ole liian ankara itsellesi! Se meni hyvin ensikertalaiseksi", Kivikynsi huudahti puron reunalta.
"Et koskaan sano noin minulle", Heinätassu mutisi tassujaan katsellen. Musta kolli nauroi.
"Et ole enää ensikertalainen, ja käskit minua huomauttamaan virheistäsi", tämä hekotti nousten ylös. "Hahtuvatassu, yritä hyökätä minun kimppuuni. Seuraa aistejasi, ja pidä kynnet sisällä."
"Selvä", totesin lyhyesti ja katsoin kollia mittaillen, mikä olisi tämän heikko kohta. Voisin yrittää kampata hänet, tai hypätä niskaan, tai-.. Myöhäistä, Kivikynsi oli jo hyppäämässä kimppuuni. Tämä syöksyi minua kohti nopeasti, ja ehdin vain vaivoin loikata pois edestä. Käännyin ympäri katsomaan kollia, ja vetäydyin matalaksi hypäten maata hipoen kohti tämän jalkoja. Hän oli hieman liian hidas, joten tartuin hellästi hampaillani kollin takajalkaan – jolloin tämä kaatui maahan nauraen.
"Hahtuvatassu, tuo ote ei pitäisi pentuakaan paikallaan! Kielsin sinua käyttämästä kynsiäsi, mutta en tarkoittanut, ettetkö voisi edes pitää minusta kiinni", hän nauroi. Hämmentyneenä päästin irti ja kuulin Kuukukan kikatuksen taustalta, Heinätassukin todennäköisesti virnisti. Tästä tulisi pitkä harjoitteluhetki.

Lihakset kipeinä ja anturat särkien palasin leiriin. Kivikynnen opit olivat rankkoja, mutta opin ainakin puolustamaan itseäni ja lyömään vastusta tassullani oikeaoppisesti, ainakin Kuukukan mukaan.
"Naakkakäpälä, mikä yrtti auttaa särkeviin lihaksiin?" naurahdin heikosti parantajanpesään kurkistaessani. Harmaa kolli hymyili.
"Kuulostaa siltä, että opit jotain. Tiesin, että Kivikynsi osaisi opettaa sinulle taistelutaitoja paremmin kuin minä", tämä vastasi. "Mutta saat selvitä lihaskivusta ilman yrttejä, sillä et varmaankaan halua menettää tilaisuutta nähdä, kun veljesi saa soturinimensä."
"Ai, nytkö? Mennään sitten", hihkaisin ja unohdin särkevät lihakseni saman tien. Juoksin pitkäkiven eteen, jossa osa klaanista jo olikin – Kyytassu eturivissä, silmät sädehtien.
"Minä, Tuulitähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen", Tuulitähti aloitti seremonian epäinnokkaalla äänellä - joka tosin oli normaali syrjäytyneen oloiselle päälliköllemme. "Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kyytassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan", Kyytassu sanoi ääni väristen onnesta.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kyyhampaana. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi", Tuulitähti päätti puheensa, kosketti Kyytassun-.. Ei, kun Kyyhampaan päälakea ja poistui paikalta. Kyyhampaan nimi kaikui leirissä, ja veljeni säteili innosta ja onnesta. Hypin hänen luokseen valkean hännän turkinhaituvat perässä heiluen.
"Onnea, Kyyhammas! Aika menee niin nopeasti, vasta äsken meidät nimitettiin oppilaiksi", onnittelin hymyillen hieman surullisena. Kyyhammas pyöräytti silmiään.
"Kuulostat ihan joltain emolta, joka ihmettelee, miten nopeasti pentu on kasvanut", veljeni totesi leikkimielisesti. "Mutta kiitos, Hahtuvatassu."
"Aistin ivaa äänessäsi", mau'uin kuivasti. Kyyhammas painotti sanaa "tassu" varsin kuuluvasti, mikä oli lapsellista, sillä aivan hetki sitten hänkin oli ollut Kyytassu. Mokomakin karvapallo.
"Älä ole kateellinen sisko – mutta nyt minä menen, minulla on leiri vartioitavana", pitkäturkkinen kolli huikkasi ylpeänä vielä, ennen kuin loikki leirin suuaukolle valmiina yötä varten. Huokaisin turhautuneena. Kyyhammas osasi olla ärsyttävä.
"Ei syytä huoleen, ei sinullakaan enää ikuisuutta mene, ennen kuin saat parantajanimesi", Naakkakäpälä, joka oli vaivihkaa hiippaillut viereeni, lohdutti.
"Se tuntuu siltä. Ja vaikka saisinkin nimeni jo huomenna, en osaisi mitään. En minä vain opi, vaikka olet paras mestari kaikista neljästä klaanista", tuhahdin raapien maata kynsilläni.
"Valehtelet. Voin todistaa sen pienellä yrttikokeella", harmaa kolli naukui ja lähti pesää kohti. "Tule ihmeessä mukaan, jos haluat vaikka oppiakin jotain. Vai aiotko rypeä itsesäälissä loputtomiin?"

Enhän minä tietenkään halunnut. Hopeahännän loistaessa taivaalla kirkkaana Naakkakäpälä oli juuri viimeistellyt pienen yrttitestinsä, jossa minun piti selittää kuuden yrtin nimet ja käyttötarkoitukset. Mukana oli kolme tuttua ja helppoa kasvia sekä kolme, joita jouduin miettimään pitkään. Sain kuitenkin viisi kuudesta oikein, ja se lohdutti hiukan – vaikka harmittikin myöntää, että olin väärässä oppimattomuuteni suhteen.
"Jos todella aiot kiriä veljeäsi kiinni, menet nyt nukkumaan ja huomenna heräät ajoissa harjoittelemaan. Kukaan ei voi väittää, että parantajaoppilaat vain laiskottelevat – ainakaan Tuuliklaanissa!" Naakkakäpälä patisti minua ja nauroi. Pieni, lähes huomaamaton hymy suupielilläni käperryin nukkumaan tähtien alle, yrttien tuoksu turkissani.

Vastaus:

Hahtuvatassun ja Kyyhampaan suhteesta on hauskaa lukea ja sisarusrakkaus paistaa selvästi. :D Hahtuvatassu ottaa parantajahommat tosissaan, mutta vaikuttaa hieman epävarmalta taidoistaan ja kyvyistään, vaikka Naakkakäpälä tarinan lopuksi todistikin Hahtuvatassun osaamisen testillä. Mukavaa ja sujuvaa tekstiä. :)

-Pumpkin-girl


8kp! Tarina eteni mukavalla tahdilla, Kyytassun nimittäminen otettiin aiheeksi alussa ja saatiin tietää Hahtuvatassun ajatuksista tähän liittyen, lukiessa ymmärsi Hahtuvatassun haikeuden nimitystä ja pentuajan lupausta kohtaan. Sekä samalla käytiin läpi myös Hahtuvatassun tunteita parantajuutta kohtaan. Taisteluharjoituksissa näkyi hyvin miten Hahtuvatassun kokemattomuus vaikutti asiaan, Kivikynsi oli tarkka, mutta mukavanoloinen opettaja :)

-Silkkis

Nimi: Nupputassu, Myrskyklaani

13.01.2017 22:49
Nupputassu nukkui kevyttä unta Myrskyklaanin oppilaiden pesässä. Pienellä naaraalla oli häntä sievästi kuononsa päällä ja täplikäs kylki kohoili tasaisesti hengityksen tahdissa. Oppilas oli tuijotellut edellisenä iltana myöhään yöhön kirkasta tähtitaivasta ja ihaillut hopeahäntää. Tähtien loiste oli heijastunut himmeästi pienen naaraan meripihkan värisistä silmistä. Nupputassu oli istuskellut tähtien loistoa tuijottaen ja mietti tarkkailiko Tähtiklaani juuri nyt häntä. Yrittivätkö tähdet loistollaan viestiä hänelle jotain? Lopulta kirjava oppilas tuli siihen tulokseen, että eivät varmaankaan. Hänhän oli vain tavallinen oppilas muiden joukossa. Mikään ei tehnyt hänestä erityistä. Tähtiklaani ilmoittaisi asiansa varmasti joko Henkipolulle tai sitten Hunajatähdelle. Jossakin vaiheessa yötä Nupputassu oli vilkaissut horisonttiin ja tajunnut, että hyvänen aika! Aurinkohan oli nousemassa! Heikot, vaaleanpunertavat säteet työntyivät puiden tiheiden latvustojen läpi. Ne luikertelivat taivasta pitkin kuin käärmeet saalista vaanien. Nupputassu oli ponkaissut sekunneissa jaloilleen ja kiirehtinyt nukkumaan. Miten häneltä oli saattanut mennä ajantaju kokonaan?! Kirjava oppilas oli onnistunut jopa kompastumaan Punatassun häntään matkalla omalle pesälleen. Anteeksipyyntöjä maukuessaan Nupputassun oli kuitenkin pakko ajatella, ettei se ollut kokonaan hänen vikansa. Punatassu oli pitänyt häntäänsä oman pesänsä ulkopuolella, muiden tiellä. Sen kolli oli myöntänyt itsekin, ja pyysi vuorostaan anteeksi. Kun Nupputassu pääsi vihdoin sulkemaan silmänsä ja laskemaan oranssin sävyisen hännänpäänsä kuonolleen, aurinko oli jo kurkistanut taivaanrannasta.
Siksipä Nupputassu ei ollut vielä noussut, kun Kuuturkki tuli häntä herättelemään. Oppilaan korvat nousivat hitaasti pystyyn hänen kuullessaan mestarinsa lempeän äänen. Vähitellen kirjava oppilas kuitenkin alkoi havainnollistamaan ympäriltään kuuluvia ääniä, ja heräsi Kuuturkin mau'untaan. Nupputassu raotti kirkkaita silmiään ja nousi hitaasti istumaan. Naaraan huulilta pääsi mairea haukotus. Hänestä tuntui siltä, että hän oli sulkenut silmänsä vain silmänräpäytyksen ajaksi, ja sitten Kuuturkki olikin tullut häntä herättelemään. Ehkäpä niin olikin asian laita. Hiippailtuaan Kuuturkin perässä ulos oppilaiden pesästä ja varottuaan mihin laskisi käpälänsä Punatassun hännän säästääkseen, Nupputassu näki auringon olevan vain juuri ja juuri taivaanrannan yläpuolella. Oppilas seurasi mestariaan ulos Myrskyklaanin leiristä ja väläytti matkallaan varapäällikölle, Haukansiivelle, leveän, mutta ujohkon hymyn. Nupputassu oli tajunnut edellisenä yönä, ettei ollut koskaan vastannut Haukansiiven hänelle suomaan hymyyn muutama päivä aikaisemmin. Varapäällikön silmät suurenivat aavistuksen verran hänen nähdessään Nupputassun puhtaanvalkeat hammasrivistöt. Kirjava oppilashan ei paljoa hymyillyt. Hetken tuijoteltuaan kahden naaraan perään varapäällikkö hymyili pienesti itsekin, ennen kuin meni jatkamaan omia töitään.
Nupputassu nosti katseensa taivaalle. Harmahtavat pilvet olivat ajautuneet yhteen lyhyessä ajassa, eikä äskeisestä auringosta tai edellisen yön kirkkaasta tähtitaivaasta ollut jälkeäkään. Paljaslehti oli saapunut metsään aivan yllättäen, aivan kuin se olisi hotkinut lehtisateen kokonaan, kuin nälkäinen kissa tuoresaaliinsa.
*Pian alkaa sataa lunta*, Nupputassu mietti samalla kun he tassuttelivat Kuuturkin kanssa valkoisen metsän läpi. Lunta oli jo kaikkialla, ja pienenä kissana Nupputassun käpälät upposivat lumihankeen koko ajan. Hän olisi pian korviansa myöten täynnä lunta, kirjaimellisesti! Onneksi kyseisenä päivänä ei ollut kovaa tuulta. Se olisi vienyt lämpötilaa huimasti alaspäin. Kylmät ja purevat pakkaset olivat inhottavia.
Lopulta he saapuivat joelle, joka toimi Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajana. Nupputassu kuunteli keskittyneesti mestarinsa selityksiä ja katseli joen takana avautuvaa nummimaisemaa. Se oli kieltämättä kaunis, mutta Nupputassulla olisi varmasti melkoisen turvaton olo, jos hän joutuisi paljaan taivaan alla juoksentelemaan. Missä olivat puiden latvustot ja pusikot, jotka toivat suojaa ja turvaa? Saalistus kävi Tuuliklaanissa varmasti nopeudella ja vikkelyydellä, ei vaanimisella. Sokeakin saaliseläin näkisi kissan nummilla varmaan sadan ketunmitan päästä!
"Tunnetko sinä ketään kissaa Tuuliklaanista?" Nupputassu kysyi mestariltaan kääntämättä katsettaan nummilta. Hän aisti naaraassa pientä hermostuneisuutta, mutta tämän ääni oli silti vakaa ja rauhallinen. Kuuturkki kertoi Lehtihännästä, jonka oli tavannut oppilaana metsästysreissullaan.
*Vai Lehtihäntä... selvä se*, Nupputassu ajatteli nyökäten, ennen kuin haukotteli. Samassa Kuuturkki heittikin hänelle kysymyksen, ja oppilas muuttui heti jännittyneemmäksi ja varautuneeksi. Hän tiesi oikeat vastaukset kumpaankin kysymykseen, mutta silti hän oli epävarma. Kirjava naaras veti syvään henkeä, ennen kuin vastasi mestarilleen änkyttäen. Sanat tuntuivat jäävän kurkkuun kiinni.
"Tuuliklaanin kaksi ominaisuutta ovat se, että he metsästävät kaneja paremmin kuin muut klaanit... ja he nukkuvat taivasalla... ööh... Tuuliklaanin päällikkö on Tuulitähti?" Nupputassu maukui hiljaa ja laski katseensa epävarmana erivärisiin tassuihinsa. Hän tiesi paljon muista klaaneista, sillä oli kuunnellut aina tarkkaan vanhempia sotureita. He aina juttelivat toisilleen tapahtumista ja pitivät Nupputassunkin ajan tasalla. Nupputassu tiesi myös, että Tuuliklaanin varapäällikkö oli Saarnijalka, parantaja Naakkakäpälä ja parantajaoppilas Hahtuvatassu. Mistään Lehtihännästä hän ei kuitenkaan ollut koskaan kuullut. Noh, nyt hän tiesi taas uuden soturin. Kuuturkki näytti yllättyneeltä ja totesi oppilaansa olevan oikeassa. Nupputassu huokaisi helpottuneena ja nuolaisi rintaansa tasoittaakseen siihen nousseen töyhdön. Taivaalta oli ruvennut satelemaan lumihiutaleita, aivan kuten Nupputassu olikin arvellutkin. Kuuturkki kysyikin häneltä vielä, mistä hän tiesi Tuuliklaanin päällikön nimen. Kirjava oppilas luimisti korviaan.
*Miksi hän kyselee koko ajan?*
"Kuulin hänen nimensä kuunnellessani kerran rajapartiomme juttelevan Tuuliklaanin rajalta tulleesta ketusta. Huhun mukaan Tuuliklaani ajanut sen Myrskyklaanin reviirille...", Nupputassu kertoi ja hänen kuonolleen laskeutunut lumihiutale aiheutti aivastuksen. Kuuturkki ei hetkeen sanonut mitään, mutta hänellä oli sen sijaan huulillaan leveä hymy. Nupputassu ehti jo epäillä, että hän oli mennyt möläyttämään jotain tyhmää, mutta pian mestari jo kehotti heitä jatkamaan matkaa. Seuraavaksi olisi siis vuorossa Varjoklaanin ja Myrskyklaanin välinen raja. Nupputassu sai taas hyppiä ja pomppia lumessa ja etsiä sellaisia kohtia, jossa hän ei uponnut korviaan myöten valkoiseen, kylmään lumeen.
Hetken tallusteltuaan hangessa, Nuppulehti alkoi tunnistaa uuden hajun. Kirjava oppilas nyrpisti kuonoaan Varjoklaanin hajua arvioidessaan. Hän tiesi miltä varjoklaanilaiset haisivat, sillä välillä rajapartio toi kyseisen klaanin hajua Myrskyklaanin leiriin. Kuitenkaan nuori naaras ei ollut koskaan haistanut sitä näin läheltä ja näin vahvana.
*Hmph... pihkaa ja turvetta?* Nupputassu pohti ja veti lisää Varjoklaanin tuoksua sisäänsä, joka kuitenkin sai hänet hiukan pahoinvoivaksi. Myrskyklaanin ominaistuoksu oli ehdottomasti paras kaikista klaaneista! Oppilas istahti kuuliaisena alas mestarinsa vierelle ja kuunteli kun tämä kertoi Varjoklaanista. Varjoklaanilaiset olivat kuulemma kylmää ja ylpeää kansaa, joka hamusi taisteluja pelkän haavoittamisen vuoksi. Nupputassua värisytti, kun hänen mieleensä nousi stereotyyppinen kuva varjoklaanilaisista. Olivatko he kaikki sellaisia? Vai oliko tämä kaikki vain huhua? Vallitsiko Varjoklaanissa tiukka kuri ja järjestys? Kirjava naaras pudisteli päätään saadakseen ajatukset selkeämmiksi.
*Uskon, että olemme väärässä, eihän kukaan ole syntyessään paha, joten Varjoklaanissakin on varmasti ystävällisiä ja lempeitä sotureita. Olemme vain saaneet väärän käsityksen ja kuvan heistä.*
Kuuturkin hiukan hätääntynyt ääni havahdutti Nupputassun kuitenkin pois ajatuksistaan tähän oikeaan maailmaan. Silloin hänkin haistoi saman; Varjoklaanilaisia, tulossa tännepäin! Automaattisesti Nupputassu ponkaisi jaloilleen ja hyppäsi mestarinsa perässä karhunvatukkapensaaseen. Pian metsän siimeksestä ilmestyikin viisi kissaa, koosta päätellen kolme soturia ja kaksi oppilasta. Tosin voihan aina olla pienikokoinen soturi ja isokokoinen oppilas, mutta kissojen aseman huomasi yleensä viimeistään heidän asennoistaan ja eleistään. Varjoklaanin rajapartio huomasi Nupputassun ja Kuuturkin hajun, mutta koska kaksikko ei ollut rikkonut soturilakia millään tavalla, eivät Varjoklaanin partiokaan tehneet mitään. Nupputassu räpäytti silmiään tyytyväisenä. Niinhän sen kuuluikin mennä. Kun rajapartio huomasi, ettei mitään vaaraa ollut, eikä soturilakia oltu rikottu, he kääntyivät ja tekivät lähtöä. Kuuturkki kuitenkin onnistui jotenkin heilauttamaan lehtiä, ja näin jäljessä ollut musta oppilas kääntyi katsomaan heidän piilopaikkaansa. Nupputassu pidätti hengitystään. Jos he nyt jäisivät kiinni, heitä voisi syyttää vakoilusta, jolloin ehkäpä saattaisikin syntyä tappelu.
*Kuten tuumailinkin, kaikki varjoklaanilaiset eivät ole epäreiluja. He kunnioittavat ja seuraavat soturilakia, aivan kuten mekin.*
Setrisielu huikkasi Mustatassua, jolloin oppilas jätti kuulemansa rauhaan ja juoksi partion kiinni. Nupputassu huokaisi hiljaa, puhaltaen pidättelemänsä ilman ulos keuhkoistaan. Kuuturkki maukui oman mielipiteensä ja sanoi, että heidän olisi jo korkea aika palata leiriin. Nupputassu nyökkäsi mestarilleen ja lähti tassuttelemaan tämän vierellä kohti leiriä. Pienen naaraan päässä vilisi paljon ajatuksia Varjoklaanista, Tuuliklaanista ja tästä päivästä. Hän painoi mieleensä kaiken, mitä Kuuturkki oli hänelle opettanut ja kertonut, myös jokaisen pikkiriikkisen ja merkityksettömän asian, jota ei luulisi tarvitsevan koskaan. Mistä sitä tietää, etteikö sitä joskus kysyttäisi? Niinpä Nupputassu tassutteli hiljaisena mestarinsa rinnalla takaisin kohti leiriä, ajatukset vilkkaasti päässä juosten. Kirjavaa naarasta ei oltu ainakaan tyhmyydellä pilattu, hän oli varsin nopeaälyinen kissa ja innokas oppija. Naaras katseli miettiväisenä ympärilleen. Lumi kimalteli auringon alla kauniisti. Nupputassu ihmetteli, kuinka nopeasti pilvet liikkuivatkaan. Juurihan lumi oli satanut maahan tummista pilvistä, ja nyt taivas olikin jo aivan pilvetön. Kauempana linnut sirkuttivat iloisesti, metsä oli täynnä elämää kylmyydestä huolimatta.
*Milloinkohan pääsen saalistamaan? Pieneläinten tappamista... onkohan se sittenkään kauhean kivaa?*

Aurinko oli jo noussut korkealle, kun Nupputassu palasi Kuuturkin johdolla leiriin. Hän katseli hetken ympärilleen ja yritti saada kuvan, ketkä kaikki olivat paikalla, ja mitä he tekivät.
"Mitä teen nyt?" Nupputassu kysyi hiljaisena ja pyöritteli käpäliään. Ne olivat hieman kankeat lumessa tallustelusta. Kuuturkki ehdotti, että Nupputassu voisi mennä auttelemaan Hiutalemyrskyä, jolloin kirjavan oppilaan silmät suurenivat hiukan.
"Parantajaa vai ? ..... Hyvä on, nähdään taas, Kuuturkki", nuori naaras maukui ja lähti tassuttelemaan kohti parantajan pesää.
Pian Nupputassu työnsi kirjavan päänsä läpi vatukkaköynnösten. Nuori oppilas kurkisti varovasti sisälle parantajan pesään, jossa hän kävi erittäin harvoin, jos koskaan. Naamalle leyhähti heti kaikenlaisten yrttien sekoitus, joita pieni naaras tutkaili innoissaan, unohtaen täysin ujoutensa. Hän osasi erottaa miltei kaikki hajut toisistaan, mutta hän ei todellakaan tiennyt, mistä kasveista nämä kaikki hajut olivat peräisin. Jotkut kasvit olivat kellertäviä, toiset taas vihereitä. Oli yrttejä jokaiseen kokoon; pieniä, pyöreitä siemeniä, suippoja, sahalaitaisia lehtiä ja vaikka mitä muuta! Parantajan pesään virtasi pieni puro, joka oli miltei jäässä, sillä ulkona oli niin kylmä.
*Olenko ihan väärässä, vai oliko se niin, että parantajat tarvitsevat aina virtaava vettä? Sittenhän minun on saatava tuo puro taas solisemaan!* Nupputassu tuumi rattaat jo pyörien päässä.
Hän vilkuili ympärilleen ja koitti etsiä jotain puhdasta, jolla saada jää rikki ja vesi taas virtaamaan. Oppilaan meripihkan väriset silmät tavoittivat pienen kasan sammalpalloja luolan nurkassa. Naaras riensi sinne ja nuuhkaisi sammalpalloja. Ne kuitenkin haisivat hivenen oudoille, eivät mitenkään erityisen vahvalle, mutta silti niissä ei vain ollut pelkkää sammalta. Nupputassu nyrpisti kuonaan ja yritti löytää pelkkää sammalta, ilman mitään lisukkeita niissä. Kaikkialla oli niin paljon erilaisia vihertäviä lehtiä ja yrttejä, että sammalta oli hyvin vaikeaa erottaa niistä. Lopulta kirjava oppilas kuitenkin löysi etsimänsä, ja teki sammalista pienen pallon, jonka kantoi hieman vaivalloisesti pienen puron reunalle. Se oli alkanut jäätyä reunoistaan, ja yhdestä kohtaa miltei kokonaan jäässä. Vesi virtasi purossa hiljaa ja heikosti. Nupputassu mursi sammalpallolla varovasti jään, ja katseli kun kirkas ja kylmä vesi solisi eteenpäin puroa pitkin, kadoten aina olemattomiin. Oppilas kallisti päätään ja tuijotti veden kulkua.
*Minne se häviää? Yhdistyykö se kenties isomaan virtaukseen? Ehkä siihen jokeen, joka erottaa Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirin toisistaan. Virtaako tämän pienen puron vesi siis lopulta järveen? Kuinka kiinnostavaa! Ehkä jonain päivänä pääsen sitä tarkemmin tutkimaan...*
"Hei Nupputassu", kuului lempeä ääni Nupputassun takana. Yhtäkkiä kuin tyhjästä ilmestynyt Henkipolku sai kirjavan oppilaan hätkähtämään ja astumaan vahingossa jääkylmään virtaan. Vesi, ja vieläpä kylmä sellainen, saivat pienen naaraan jokaisen karvan pystyyn, ja tämä pomppasi sekunneissa pois vedestä ja tuijotti märkää käpäläänsä kuin variksenruokaa. Nupputassu näytti kuin valkoiselta ja pehmeältä pumpulipallerolta kaikki karvat pystyssä. Hän ravisteli kiivaasti tassuaan ja laahasi sitä maassa, yrittäen saada turkkinsa kuivaksi. Hetken siinä pyörittyään Nupputassu tajusi vasta Henkipolun arvioivan katseen hänen valkoisessa turkissaan, joka oli lähtenyt laskeutumaan hiukan normaalimman näköiseksi.
"Hei Henkipolku... Kuuturkki sanoi, että mahdollisesti tarvitsisit jotain apua?" Kirjava oppilas kysyi hiljaa ja tuijotteli milloin minnekin, muttei hänen katseensa eksynyt missään vaiheessa Henkipolun silmiin, ei edes lähellekään. Henkipolku vaikutti todella kivalta ja mukavalta naaraalta, juuri sellaiselta, joka sopi hyvin parantajaksi. Vaikkei Nupputassu ollut melkeinpä koskaan ennen jutellut Myrskyklaanin parantajan kanssa, tästä sai silti jo etukäteen lempeän ja kiltin kuvan. Nupputassu näki silmäkulmastaan, kuinka parantajan oranssinkirjava hännänpää heilui kevyesti ja rennosti ilmassa.
*Mitäköhän hän tuumii minusta? Olenko hänelle ikuisesti se kissa, joka kastoi käpälänsä vahingossa veteen ja pyöri sen jälkeen pöhkönä ympyrää?* Nupputassun mielikuvitus laukkasi, ja hän nielaisi epävarmana. Henkipolun miellyttävä mau'unta keskeytti kuitenkin hänen ajatuksensa.
"Hmmm... kyllä minulla on kai muutama homma sinulle, tulepa", Henkipolku maukui iloisesti ja nousi ylös käpälilleen. Hän heilautti häntäänsä sen merkiksi, että Nupputassu seuraisi, ennen kuin käveli kohti parantajan pesän toista nurkkaa. Nupputassu riensi nopeasti naaraan perään, pysytellen kuitenkin mukavan etäisyyden päästä tästä. Samalla oppilas tarkisteli edellä kävelevän parantajan turkkia. Hänen mielestään Henkipolku oli oikein kaunis meripihkan värisine silmineen ja tuuheine turkkineen. Nupputassu pyyhkäisi uteliaan ja samalla hitusen ihailevankin katseensa läpi Henkipolun kirjavan turkin. Hän huomasi parantajan aikovan kääntyä vilkaisemaan taakseen, ja samalla sekunnilla Nupputassu suuntasi katseensa uudestaan alas. Oppilas ei halunnut, että Henkipolku saisi hänet kiinni "stalkkaamisesta".
***********************
Sinä yönä Nupputassu ei päättänyt valvoa yhtä pitkään kuin edellisenä yönä. Hän laski silkinpehmeän häntänsä kuononsa päälle jo ensimmäisten tähtien ilmestyessä vasta pimenevälle taivaalle. Päivä oli ollut jokseenkin raskas, mutta silti hyvin opettavainen. Väsymys oli painanut silmäluomia koko päivän ajan, mutta auringon ajautuessa yhä lähemmäksi horisonttia, se oli käynyt pahemmaksi. Kirjavalla oppilaalla oli ollut hankaluuksia keskittyä Myrskyklaanin parantajan sanoihin, mutta viedessään kuihtuneita yrttejä pois, tarpeidentekopaikan haju oli saanut hänet hereille horroksestaan. Nupputassu oli enemmän kuin kiitollinen päästessään lopultakin omaan petiinsä nukkumaan. Se haisi vielä hiukan vieraalle, mutta pian hän tartuttaisi siihen oman hajunsa. Uni tuli miltei saman tien, kun meripihkan väriset silmät olivat sulkeutuneet. Nupputassusta tuntui siltä, kuin pimeys olisi nielaissut hänet, ja maa olisi vedetty hänen vartalonsa alta. Naaras tuntui vaipuvan syvempään uneen kuin moneen yöhön.
Tuskin Nupputassu oli nukkunut silmänräpäystäkään, kun joku tökki häntä taas lempeästi hereille. Lempeästi, mutta päättäväisesti. Pieni naaras yritti turhaan piiloutua valkokirjavan häntänsä alle, ei auttanut. Tämä joku hänen tökkijänsä näki hänet edelleen. Nupputassu olisi halunnut päästää pitkän valituksen tulvan suustaan, mutta hillitsi kielensä ja nousi haukotellen istumaan. Hän raotti uneliaita silmiään ja käänsi katseensa siihen suuntaan, jossa häntä tökkivän käpälän omistaja oli. Samalla kirjava oppilas tarkkaili paikkaa, jossa oli. Hänen ympärillään oli vihreitä puita, joiden oksilla sirkuttivat värikkäät linnut. Lempeä viherlehden tuuli heilutti Nupputassun viiksiä, ja kukat kukoistivat neonvihreällä nurmikolla. Paikka oli kaunis.
*Tämä on siis uneni, mutta miksi tämä kaikki tuntuu niin todelliselta, ja miksi pystyn ajattelemaan näin?*
Nähtyään tarpeeksi paikkaa ympärillään, Nupputassu kiinnitti varovasti huomionsa kissaan, joka oli herättänyt hänet unestaan tähän toiseen uneen. Kirjavan oppilaan edessä seisoi kolli, jonka turkki kuin kopio Nupputassun turkista. Valkoinen karvapeite oransseilla ja ruskeilla merkeillä, tosin kollin kumpikaan etukäpälistä ei ollut ruskea. Tämä vieras kolli ei näyttänyt uhkaavalta tai muutenkaan kireältä. Kollin huulilla oli lämmin hymy ja siniharmaissa silmissä lempeä pilke.
"Anteeksi, mutta miksi olen täällä? Ja kuka sinä olet?" Nupputassu kysyi melkeinpä piipittäen. Vieras paikka ja vieras kissa... ihanaa. Ihan kuin Nupputassu olisi halunnut keskustella jonkun tuntemattoman kanssa omassa unessaan.
"Olen joku jonka tunnet, mutta joku jota et muista. Olet täällä, koska sinulle halutaan näyttää jotakin", kirjava kolli maukui hymyillen. Nupputassu meni aivan hämilleen, sillä ei ollut saanut mihinkään kysymykseensä vastausta, vaikka tämä vieras kolli oli aivan selvällä kielellä maukunut. Pieni oppilas oli ymmärtänyt jokaisen sanan yksinään, muttei niiden muodostamaa kokonaisuutta ollenkaan. Juuri kun hän oli avaamassa suunsa uudestaan kysyäkseen, se nätti maailma kirjavan kollin kera oli kadonnut.
Nupputassu näki edessään itsensä. Hän aisti ajan kuluvan, vaikkei tiennyt mistä aistimus tuli. Hänen pieni kehonsa pysyi miltei samansuuruisena muiden hänen oppilastoveriensa kasvaessa hänen ylitseen. Kuita kului, ja Nupputassu näki itsensä harjoittelemassa ahkerasti mestarinsa kanssa. Kuuturkki muutti pentutarhaan, ja Nupputassu sai uuden mestarin. Hän oppi useat taistelutaidot ja –tekniikat, ja tiesi miten saalistaa parhaiten Myrskyklaanin reviirillä. Jossain vaiheessa kirjava Nupputassu nimitettiin soturiksi, ja naaras sai valvoa leiriä yön ajan, muiden nukkuessa. Ja niin aikaa kului.
Sitten eräänä päivänä syntyi taistelu. Nupputassu näki itsensä hyppimässä vihollisia vasten ja repivän näistä armottomasti karvatuppoja irti. Pienikokoisen naaraan silmistä paistoi raivon liekit, kun hän kynsin ja hampain puolusti omaa klaaniaan. Vihainen sähinä ja tuskaiset huudot täyttivät metsän, mutta kautta aikojen kissat ovat taistelleet reviiristä ja oman klaaninsa parhaaksi. Siinä ei ollut mitään ihmeteltävää.
Juuri kun Nupputassu oli päässyt hiukan perille asioista, hänet vedettiin pois siitä maailmasta, ja tuotiin jonnekin toiseen. Kirjava naaras näki jälleen kerran itsensä, koko tämä uni liittyi kai häneen. Tämän tarinan Nupputassu vieraili kuitenkin paljon enemmän parantajan pesällä kuin mitä edellisen tarinan Nupputassu. Katsellessaan itsensä ravaamista ja vatukkaköynnösten tasaista heilumista, Nupputassu mietti, oliko hän tässä toisessa vaihtoehdossa tullut pahasti sairaaksi tai jotain. Hänen turkkinsa kuitenkin kiilsi, eivätkä kylkiluutkaan pilkottaneet sen alta. Vasta hetken katseltuaan oppilas ymmärsi, että tämän tarinan Nupputassu oli valinnut kahdesta tiestä sen toisen. Hän oli päättänyt ryhtyä parantajaksi. Ajatus hämmensi Nupputassua. Hän ei ollut koskaan edes miettinyt parantajaksi tulemista. Ei sillä, etteikö se kuulostanut kivalta, vaan sen takia, että arvo 'parantaja' oli aina kuulostanut oppilaan korviin liian korkealta ja mahdottomalta saavuttaa. Olisiko Nupputassu niin hyvä, että hänestä voisi tulla parantaja? Hän seurasi uteliaana elämäänsä Henkipolun oppilaana, ja katseli miten oppi kerta kerralta enemmän. Taistelun sattuessa Nupputassua ei lähetetty partioon, eihän hän edes osannut taistella! Sen sijaan naaras jäi leiriin valmistelemaan yrttejä ja odottamaan mahdollisia haavoittuneita. Kun heitä sitten saapui, Nupputassu hoiti heidän haavojaan lempeästi ja sai urheiden sotureiden kasvoille hiukan rauhoittuneemman ilmeen.
Värikäs uni haaleni, kunnes lopulta katosi olemattomiin, ja Nupputassu haistoi taas kukkien ja viherlehden aromit. Hän oli taas siellä niityllä, sen kirjavan kollin kanssa. Aivan kuin Nupputassu olisi istunut siinä koko ajan. Maa tuntui niin mukavalta käpälien alla.
"Siinä oli kaikki, mitä halusimme sinulle näyttää. Soturin ja parantajan erot", kirjava kolli maukui rohkaisevasti hymyillen.
"Minusta voi siis tulla jotain muutakin, kuin soturi?" Nupputassu kysyi hiukan poissaolevana, ehkä vielä edellisen unen syövereissä.
"Valintahan on kokonaan sinun, mutta sanonpa nyt vaan, parantajan polku on kuin luotu sinua varten...", kolli vastasi ja kumarsi hiukan päätään.
*Outoa, että yhtäkkiä ajattelen näin, mutta parantaisin haavoja ehdottomasti niiden aiheuttamisen sijasta!*
Samassa puut ja kukat kaksikon ympärillä haihtuivat pois. Viimeisenä Nupputassu näki kollin siniharmaat silmät, jotka loistivat tähtien lailla.
Loppuyön Nupputassu sai nukkua rauhassa, ilman yhtäkään unta. Aamulla ylös noustessaan, oppilas tuskin muisti enää yhtään mitään koko unesta.

Vastaus:

Kuvailusi on todella elävää ja kaunista, joten teksti on todella mukavaa luettavaa! ^^ Nupputassu on todella ihana hahmo, jolla on kaunis ajattelumaailma ja joka kuitenkin kokee epävarmuutta itsestään. Tähtiklaanin antama uni avasi Nupputassulle aivan uudenlaisen tien, joka vaikuttaakin sopivat naaraalle soturin tietä paremmin. ;)

-Pumpkin-girl


15kp! Tarinan kuvailu oli alusta alkaen kaunista ja todella sujuvaa, lukiessa pystyi hyvin kuvittelemaan tapahtumat, ilmeet, asennot ja paikat. Nupputassun ajatuksista oli myös ihana lukea, siitä miten hän näki maailmaa, siihen todella uppoutui mukaan. Ja lukiessa Kuuturkin tarinan tapahtumista Nupputassun näkökulmasta toi uutta näkemystä ja tunnetta siihen. Sekä pidin paljon tavasta, millä esitit nämä Nupputassun kaksi polkua :3

-Silkkis

Nimi: Kauriinhenkäys, Yöklaani

13.01.2017 21:34
Aamukaste valui pitkin kasvia, joka oli päättänyt kasvaa keskelle leiriä. Se oli suurilehtinen kasvi, ja siinä oli muutama valkea nuppu, jotka odottivat puhkeamista kukkaan. Istuin siinä katselemassa tätä kasvia niin kuin se kertoisi minulle kiintoisaakin tarinaa, vaikka oikeasti minulla oli vain tylsää. Pääsisin partioon vasta illemmalla, ja nyt oli vasta aurinkohuippu - vielä monta pitkää hetkeä aikaa istua tässä. Myrkkykynsi oli jossain, varmaan partiossa. Niinpä siis minulla ei juuri ollut seuraa, sillä suurin osa oli partiossa eikä jäljelle jääneet kissat juuri innostaneet minua juttelemaan. Niinpä nousin ylös, heilautin töpöhännästäni roskat pois ja lähdin ulos leiristä. Voisin vaikka saalistaa, ainakin siitä olisi enemmän hyötyä klaanille kuin siitä, että istuisin katsomassa kasvia.

Olin juuri saapumassa takaisin leiriin hiiri leuoissani, kun kuulin Kirsikkatähden äänen hälinän keskeltä. Laskin hätäisesti hiiren tuoresaaliskasaan ja kipitin aukiolle, jonne oli kokoontunut noin suurinpiirtein koko Yöklaani. Katsahdin päällikköön, joka vakavana, lähes alakuloisena veti syvään henkeä ja aloitti.
"Hyvät Yöklaanin kissat", naaraan ääni kaikui kuolemanhiljaisella aukiolla. "Kuten tiedätte, reviirimme on sijainnut tässä hyvin kauan, ja olemme selvinneet kaksijaloista monet kerrat. Olen ylpeä voimakkaasta klaanistani, jossa on vahvoja ja viisaita kissoja, mutta..."
Aika tuntui jähmettyneen paikoilleen, kun Kirsikkatähti jatkoi jäänsiniset silmät kiiltäen surusta: "Tällä kertaa emme voi pistää vastaan. Kaksijalat ovat vallanneet pikkuhiljaa osia reviiristämme, ja jos jäämme tänne, meillä ei ole enää kauaa pientäkään maatilkkua. Me lähdemme etsimään uutta reviiriä."
Vastalauseita ja häkeltyneitä hengenvetoja kaikui pitkin leiriä, kun Kirsikkatähti istui hiljaa klaanin edessä odottamassa hiljaisuutta. En tiennyt mitä ajatella, olin elänyt koko elämäni tässä leirissä ja tällä reviirillä - emme vain voi luovuttaa ja lähteä pois ilman taistelua!
"Minä en lähde!" Harmaajuovan, yhden klaaninvanhimman, ääni kantautui hälyn yli. "Jään tänne ja taistelen. Vai onko Yöklaanista tullut heikko luovuttajajoukko uuden päällikön myötä?"
"Harmaajuova!" Kyyneljuova sähähti ja tökkäsi toista klaaninvanhimpaa kylkeen. Niin, vanha mestarini oli viimein joutunut klaaninvanhimpiin vastusteluistaan huolimatta – ja pakko myöntää, ikä näkyi jo kokeneen naaraan liikkeistä ja ulkonäöstä. Tämän kaunis, siniharmaa turkki oli alkanut vaalentua ja liikkeetkin hidastuivat, eikä hän ihan nähnytkään niin hyvin kuin ennen... Ikä oli salakavala vihollinen.
"Kirsikkatähti, haluaisin puheenvuoron", klaanin varapäällikkö huokaisi ja Kirsikkatähden luvan saatuaan puhkesi puhumaan kärsivällisesti. "Harmaajuova, ymmärrän mitä ajat takaa – mutta emme me selviä kokonaiselle kaksijalkojen laumalle. Ei ole tarinaa, jossa kissa on voittanut kaksijalan, ei ole edes tarinaa, jossa kokonainen klaani olisi voittanut yksittäisen kaksijalan – miten odotat meidän saavan kokonaisen lauman kumoon? Tämä ei ollut helppo päätös, mutta me lähdemme - ja soturit, jotka toisin haluavat, saavat minun puolestani jäädä tänne kotikisuiksi tai hirviöiden ruuaksi, mutta kaikki muut tulevat mukaan. Etsimme uuden reviirin, jossa mikään ei voi uhata meitä. Minä lupaan."
Klaanin mielipiteet jakautuivat kahtia. Ilveskorvan puhe oli ollut hyvin vakuuttava, joten osa klaanista osoitti kannatustaan ideaa kohtaan, kun taas osa murisi vastalauseita – Harmaajuova äänekkäimpänä. Etsin katseellani Myrkkykynttä. Kolli istui eturivissä, pää painuksissa. Hivuttauduin väkijoukon läpi kumppanini luokse, ja painauduin tämän paksua turkkia vasten.
"Älä nyt sinäkin sano, että aiot jäädä tänne", naukaisin hiljaa kollin korvaan. Tämä hätkähti ja hymyili surullisena.
"En. Enkä jättäisi sinua, vaikka haluaisinkin jäädä", kolli totesi matalalla äänellä. "Toivon vain kovasti, ettei klaani hajoa liikaa, mikäli osa tekee epätoivoisen liikkeen ja jää tänne. Minun mielestäni - älä kerro Harmaajuovalle - tänne jääminen on tuhoon tuomittua, niin raskasta kuin sen myöntäminen onkin."
"Yöklaanilaiset, tehkää päätöksenne yön aikana, sillä lähdemme huomenaamulla auringon noustua kohti uutta reviiriä, missä se sitten sijaitseekaan. Valitkaa viisaasti", Kirsikkatähti päätti puheensa ja kissajoukko jakautui ympäri leiriä keskustelemaan. Minä katsoin Myrkkykynteen, joka nousi seisomaan.
"No, täällä murehtiminen ei auta. Haluatko kenties lähteä kävelylle?"
Nyökkäsin epäröimättä. Livahdimme kahdestaan ulos leiristä, kohti punalähdettä.

Ilta-aurinko todella heijastui kauniisti järven pinnalta. Myrkkykynnen turkki lämmitti kylkeäni, kun katsoimme hiljaisuudessa järveä, jonka pinnalla saattoi nähdä värähtelyjä, kun ötökät liitelivät todella lähellä järveä. Kuinka helppoa elämä olisikaan, jos olisi siivet, joilla lentää pois suojaan kaksijaloilta ja muilta klaanielämää uhkaavilta murheilta. Mutta niin ei ollut, ja meidän ainoa vaihtoehtomme oli selvitä.
"Kauriinhenkäys, olet minulle uskomattoman tärkeä", harmaa kolli sanoi vihreät silmät hohtaen.
"Niin sinäkin minulle, Myrkkykynsi", vastasin kuiskaten, painautuen kumppanini turkkia vasten. Tähdet alkoivat ilmaantua taivaalle, yksi kerrallaan ja jokainen kirkkaasti hohtaen. Se ilta tuntui kestävän ikuisuuden, hyvällä tavalla. Olisin mielelläni istunut siinä toisenkin ikuisuuden. ~

Vastaus:

Awws, Myrkkykynsi ja Kauriinhenkäys ovat todella suloinen pari ja heidän suhteestaan on kiinnostavaa lukea. :3 Yöklaanissa alkaa totisesti tapahtua kaksijalkojen tulon myötä ja seuraan mielenkiinnolla, miten klaanin loppujen lopuksi käykään, koska osa yöklaanilaisista vastusti jyrkästi poistumista vanhalta reviiriltä.

-Pumpkin-girl


5kp! Tarina antoi hyvin reaktioita uutta tapahtumaa koskien, monia erilaisia tunteita, erilaisilta hahmoilta. Kummankin puolen, jäämisen ja menemisen, syitä käytiin läpi. Viimeinen kohtaus Myrkkykynnen ja Kauriinhenkäyksen kanssa oli ihana, kuvailukin oli kaunista :3

-Silkkis

Nimi: Mustaviilto ~ luopio

09.01.2017 22:48
//Varoituksia liittyen tarinaan: alussa Mustaviilto raapaisee nuoren kissan kaulaan vaavan silkkaa sadistisuuttaan ja tarinan keskivaiheilla koira repii Kyynelsilmän surkeaan kuntoon. Verta, ei suolenpätkiä.//


Heräsin siihen, että minua paleli. Pörrötin pikimustaa turkkiani ja koetin jatkaa uniani, mutta ei siitä mitään tullut. Olin eilisiltana mennyt nukkumaan kaksijalkojen pesän vieressä olevien kummallisten kiiltävien kivien taakse ja nyt hiippailin pois nukkumapaikastani. Kaksijalkoja ei vielä näkynyt eikä ukkospoluilla liikkunut paljoakaan hirviöitä. Ne kaikki olivat kai vielä nukkumassa, siltä ainakin näytti. Yritin olla herättämättä ukkospolun toisella puolen nukkuvaa hirviötä, joka onnekseni nukkui sikeästi eikä herännyt hiipiessäni ohi. Kun pääsin kuulomatkan päähän hirviöstä, nopeutin askeliani ja lähdin kohti metsän reunaa, jonne olin piilottanut eilisiltaisen saaliini, hiiren. Vaikka ruokahaluni oli nykyisellään varsin onneton, minulla oli silti hiukan nälkä. Nuolaisin vaistomaisesti huuliani ajatellessani hiirtä. Laihahan se oli, mutta lehtikadon aikaan täytyi pärjätä sillä mitä sai kiinni.
Saavuin metsänlaitaan ja lähdin etsiskelemään paikkaa jonne olin hiiren haudannut. Puut vaimensivat tuulta enkä palellut enää niin paljoa. Pidin suutani hiukan raollaan paikallistaakseni mahdolliset vaarat. Toisin sanottuna ketut, mäyrät, kaksijalat, hirviöt ja toiset kissat. Nykyään jouduin olemaan alituiseen valppaana. Jos joku hyökkäisi kimppuuni, yksin olisi hankala puolustautua. En minä heikko ole, ehei, mutta parempi pitää varansa.
Lähestyin paikkaa jonne olin saaliini haudannut, kun suuhuni lipui kissan haju. Jännityin ja pysähdyin nuuhkimaan ja maistelemaan ilmaa. Pälyilin samalla ympärilleni. Haju tuli edestäpäin ja siihen sekoittui tuoresaaliin tuoksu.
Paha aavistus juolahti mieleeni ja lähdin hiipimään lumisessa maassa kohti hajun lähdettä. Kurkistin erään pensaan takaa ja näin pienen, mustavalkoisen kissan istumassa puun juurella. Maa puun vierestä oli myllätty ja kissa istui syömässä. Hiirtä.
*MINUN hiireni!*

Loikkasin pensaan takaa kissan viereen ja painoin pienen kollin maahan toisella valkoisella etutassullani.
"Nyt ryöväsit väärän kissan saaliin", sähisin.
"Päästä minut irti!" pikkukissa kähisi hädissään yrittäen rimpuilla irti otteestani.
Pitelin häntä edelleen maassa. Liu'utin kynteni esiin ja pentu lopetti pyristelynsä tuntiessaan kynsien painuvat niskaansa vasten. Laskin päätäni niin, että kuononi oli toisen korvan korkeudella.
"Ei mieleesi sattunut juolahtamaan että joku on pyydystänyt tuon hiiren? Joku on kaivanut sen maahan syödäkseen sen myöhemmin itse? JA ETTÄ SE JOKU SAATTAA OLLA NÄLKÄINEN!"
"Minä en tiennyt, ihan totta!"
"Se ei ole selitys!"
Ei minulla mikään suurempi nälkä ollut, mutta parempi antaa tuon pennun luulla niin. Minultahan ei saalista ryövättäisi ilman rangaistusta! Huomasin, että kissan kaulassa oli sininen panta.
"Olet kotikisu. Kaksijalkasi antavat sinulle ruokaa niin paljon kuin jaksat syödä. Sinun tarvitsee vain naukua, niin saat ruokaa. MUTTA SILTI RYÖVÄÄT MINUN HIIRENI!"
Kolli ei sanonut enää mitään.
"Mikä nimesi on?" kysyin muristen.
"M-merry."
"Hyvä on, Merry, koska olet noin säälittävän pieni päästän sinut menemään ilman suurempia vammoja. Mutta saat minulta pienen...muiston."
Tunsin Merryn tärisevän käpäläni alla. Kasvoilleni nousi väkisinkin sadistinen hymy. Tartuin hampaillani kaulapantaan, kiepautin mustavalkoisen kissan ympäri ja huitaisin tassullani salamannopeasti häntä kaulaan. Merry kiljahti ja hyppäsi äkkiä pois päästäessäni hänet irti. Pennun kasvoilla paistoi kauhu hänen nähdessään kaulalta valuvan veren. Tai no, ei hän ihan pentu näemmä ollut. Klaanissa hän olisi ollut ehkä jo vähän aikaa oppilaana.
"Älä näytä tuollaiselta, se ei ole syvä", ärähdin. "Pidät sen puhtaana niin se ei tulehdu."
"Miksi sinä..."
"Koska varastit minulta."
Vilkaisin inhoten hiirtä, tai sitä mitä siitä oli jäljellä: luita ja nahkaa. Kotikisu istuutui kylmään maahan nuolemaan haavaansa. Minä puolestani tassuttelin puun juurelle ja heittäydyin kierimään maahan. Merry katsoi minua kuin hiirenaivoista. En välittänyt siitä vaan jatkoin kierimistä. Kun olin mielestäni tarpeeksi likainen ja luminen, lähdin kävelemään metsään päin.
"Hei, minne sinä menet? Se on niiden metsäkissojen reviiriä!"
Loin Merryyn halveksivan katseen.
"Tiedän sen oikein hyvin."
"Miksi sitten menet sinne?"
"Koska söit hiireni."
Ja niine hyvineni jatkoin matkaani metsään.

Kun astelin Yöklaanin hajumerkkien yli, harkitsin pienen hetken kääntyväni takaisin. Jatkoin kuitenkin matkaani hiipien ja askeleitani visusti varoen, koko ajan valppaana. Metsässä ilma tuntui olevan sakeampaa kuin muualla. Tuntui kuin joka puun takana olisi väijynyt soturi valmiina hyökkäämään kimppuuni. Säpsähdin pienimmästäkin äänestä: lumen putoamisesta oksalta tai kaukaisesta kaksijalan äänestä.
*Hiirenpapanat, Mustaviilto! Ryhdistäydy!*
Jatkoin hiiviskelyäni kuulostellen ympäristöäni ja maistellen jatkuvasti ilmaa. Yöklaanin ominaistuoksu leijui vahvana ympärilläni.
Äkkiä kuulin ääniä. Höristin repeytyneitä korviani ja kuulostelin vielä tarkemmin. Kauempaa kuului selkeää haukkumista ja epätoivoisia kissan huutoja.
"Mene pois, ketunläjä tai raavin sinulta silmät pääst-!"
Lause katkesi kesken kaiken kivunhuutoihin. Olin kuitenkin ehtinyt tunnistaa puhujan.
*Kyyneltassu!*
Sen enempää ajattelematta säntäsin juoksuun. Pidin tarkasti silmällä etten astuisi oksiin tai aiheuttaisi muutenkaan ääntä. Tassuni tömisivät maahan pöllyttäen lunta ilmaan. Äänet kuuluivat nyt selkeästi lähempää: huudot olivat vaihtuneet vaikerrukseen ja raivokas louskutus satunnaisiin haukahduksiin. Suuhuni leijui veren metallinen haju.
*Älä ole kuollut!*
Jarrutin juoksuni kävelyyn ja hiippailin äänten ja hajun lähteen lähelle. Astelin pensaikon läpi ja henkäisin kauhusta.

Pensaikon takana lunta täplitti veri. Paikoin sitä oli suurempina läiskinä, mutta verta se oli yhtä kaikki. Kyyneltassu makasi verilammikossa lähellä sitä paikkaa jossa kurkin pensaikosta. Hänen vieressään seisoi häijyn näköinen mustanruskea koira leuat veressä. Kyyneltassu oli onnistunut haavoittamaan sitä jonkin verran: näin koiran kuonossa ja kyljessä haavoja. Sen silmät kiiluivat verenhimoisesti.
Raivo kuohahti sisälläni. Astelin pensaiden välistä mahdollisimman uhkaavan näköisenä, korvat luimussa, turkki pystyssä ja hampaat paljastettuna.
"Jätä hänet rauhaan", ärisin.
Koira paljasti hampaansa ja murisi. Silloin minä hyökkäsin. Varoin pitämästä minkäänlaista ääntä, paljastumisen vaara oli aina olemassa. Juoksin päin koiraa ja iskin sitä kynsillä kylkeen. Se ulvahti ja yritti purra, mutta käännähdin ja iskin sitä kuonoon. Satuin osumaan kynsilläni Kyyneltassun tekemiin haavoihin, joista pulpahti lisää verta tahrimaan koiran turkkia, sekoittuen samalla entisen klaanitoverini vereen.
*Antaa tulla kapinen rakki. Häntä et satuta ilman rangaistusta!*
Koira hyökkäsi minua päin. Painauduin matalaksi ja odotin oikeaa hetkeä. Kun koira oli melkein kohdalla, hyppäsin sivuun ja viilsin mennessäni sitä kaulaan. Sama temppu jonka olin tehnyt Merrylle. Tunsin viiltävän kivun kyljessäni, kun koira näykkäisi ihoa hampaillaan. Ne toden totta olivat yhtä terävät kuin miltä näyttivät. Viimeinen viiltoni oli tehnyt tehtävänsä: koira pakeni ulisten paikalta.

Tasasin hiukan hengitystäni ja käännyin sitten katsomaan Kyyneltassua. En nähnyt hänen kasvojaan, joten astelin hänen luokseen. Siniharmaan kissan kyljessä oli melkoinen koiranpurema. Suurin osa verestä näytti kuitenkin tulevan kasvoista. Värähdin nähdessäni, että ainakin toinen kissan korvista oli revennyt irti. Kiersin hänen etupuolelleen nähdäkseen hänen kasvonsa.
En voinut olla parahtamatta hiljaa järkytyksestä. Kyyneltassun kasvot olisivat peruuttamattomasti pilalla. Laskin korvani hänen kuononsa viereen ja helpotuin suuresti kuullessani heikon hengityksen. Mutta se oli hyvin heikko.
Äkkiä kuulin ääniä. Toisen tunnistin heti Verimarjaksi, mutta toista en sitten ollenkaan.
"Kyynelsilmä! Kyynelsilmä!"
Minun olisi aika lähteä, etten jäisi kiinni. Kumarruin vielä kuiskaamaan vieressäni makaavan kissan repeytyneeseen korvaan:
"Olkoon onni sinulle myötä, Kyynelsilmä. Rauha sinun ja klaanisi kanssa."
Sitten hiivin pensaikon läpi piiloon. Enkä hetkeäkään liian aikaisin: punertava Verimarja ryntäsi paikalle ja parkaisi järkyttyneenä nähdessään verisen kissan. Hänen perässään paikalle juoksi pieno hopeanharmaa kissa...jolla oli vain yksi silmä ja korva!

*Ei voi olla...*
Ei hän voinut olla hengissä, ei mitenkään! Niin pieni pentu ja niin suuret vammat...
Mutga pakko minun oli uskoa se minkä omin silmin näin. Pikkupentu, jonka olin vammauttanut oli siinä ilmielävänä, hyöri Kyynelsilmän ja Verimarjan ympärillä ja näytti hyvin huolestuneelta. Tuntui kuin suuri kivi olisi pudonnut sydämelläni lepäävästä kivikuormasta. En ollutkaan murhaaja!
Huoli Kyynelsilmästä painoi mieltäni, mutta sieluni lauloi kiitosta kohtalolle hiipiessäni pois Yöklaanin reviiriltä.

Vastaus:

Huhhuh dramaattinen tarina! Mustaviilto on mielenkiintoinen hahmo, välillä varsin sadistinen ja välillä taas hyvinkin huolehtivainen. Hänellä vaikutti olevan jonkinlainen ystävyyssuhde Kyynelsilmän kanssa, sillä Mustaviilto puolusti entistä klaanitoveriaan uhmakkaasti ja hän vaikutti olevan varsin järkyttynyt tämän loukkaantumisesta. Loppu taas oli jotenkin todella ihana, kun Mustaviilto huomasi, ettei ollutkaan murhaaja - se sai hymyn huulille. ^^

-Pumpkin-girl


8kp! Mustaviillon luonteenpiirteistä ja asenteesta oli kiinnostavaa, sekä myös hauskaakin lukea, joka näkyi esimerkiksi kohtauksessa kotikisun kanssa, siinä oli samalla aggressiivisuutta, mutta myös huomasi että Mustaviilto leikitteli omalla tavallaan kotikisun kanssa. Hänen sähäkän oloinen luonteensa ja myös omanlainen kiltteytensä ja huolehtivaisuutensa toimivat hyvin yhdessä :)
Kuvailu tarinassa oli myös hyvää, kissojen ulkonäöistä ja reaktioista, - ympäristöön.

-Silkkis

Nimi: Kuuturkki, Myrskyklaani

07.01.2017 23:00
//// Jatkuu!!///

Seuraavana aamuna heräsin epäuskoisena asiasta. Nyt minulla oli oma oppilas, josta minun oli kannettava vastuu ja hänen koulutuksensa.
* Mutta olenko minä tarpeeksi hyvä mestari hänelle?..* mietin noustessani ylös pediltäni ja aloin sitten pestä itseäni. Nopean pesuni jälkeen astelin ulos sotureidenpesästä.
* Ai niin! Lupasin eilen Nupputassulle, että vien hänet kierrokselle katsomaan klaanien rajoja*
muistin astellessani aukiolla ja päätin mennä heti kertomaan tulevasta lähdöstämme Haukansiivelle, jonka olin huomannut aikaisemmin istumassa tuoresaaliskasan luona.
Lähdin kohti tuoresaaliskasaa ja sinne päästyäni näin vaaleanruskean varapäällikön istumassa vieressään Tulisielu ja Pakkastuuli.
He näyttivät juttelevan jostain ja päätin odottaa hetken aikaa, kunnes he lopettaisivat puhumisen.
Istuin maahan ja hetken päästä kuulin Haukansiiven sanovan minulle:
" Kerro vain asiasi Kuuturkki.."
Huomasin Tulisielun sekä Pakkastuulen jo menneen ja katsoin varapäällikköön päin sanoen sitten suoraan hänelle:
" Ilmoittaisin vain, että menen esittelemaan Nupputassulle klaanien rajoja..ei muuta"
Näin Haukansiiven miettivän hetken ja sitten kolli sanoi:
" Hyvä on...menkää vain mutta palatkaa ennen auringon huippua.. sinulla edelleenkin rangaistuksesi voimassa muista se..voit nyt mennä"
Nyökkäsin hänelle ymmärtäväisenä ja lähdin sitten astelemaan kohti oppilaidenpesää.
Saavuttuani oppilaidenpesän suulle pujahdin hiljaa sisään ja katselin sitten ympärilleni etsiskellen oppilastani Nupputassua. Pian huomasin valkoisen oranssin kirjavan naaraan nukkumassa lähellä nukkuvan Punatassun sammalpetiä.
Hiivin hiljaa nukkuvien oppilaiden ohi Nupputassun luo ja kuiskasin sitten hiljaa hänen korvaan:
" Nupputassu! Herätys..vien sinut tänään kierrokselle klaanien rajoille.."
Hetken päästä näin valkoisen naaraan liikahtavan hieman ja sitten oppilas nousi ylös haukotellen.
" Hyvä..mennään, ettemme herätä muita.." sanoin Nupputassulle hiljaa.
Naaras nyökkäsi minulle ja lähdimme hiipimään yhdessä hiiren hiljaa oppilaidenpesästä.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
"Ja tuo joki tuolla on Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin alkava joki raja, joka on vaikea ylittää mutta uimataitoiset pystyvät kyllä uimaan sen toiselle puolelle helposti.." kerroin Nupputassulle joka kuunteli minua keskittyneenä. Olin tuonut ensimmäisenä tuonut Nupputassun Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin jokirajalle kuin oma vanha mestarini Päästäismielikin oli tuonut minutkin olin vielä oppilas.
Lopettaessani Tuuliklaanista ja sen ominaisuuksista opettamisen Nupputassu kysyi minulta yllätyksekseni:
" Tunnetko sinä ketään kissaa Tuuliklaanista?"
Tunsin hermostuvani hieman mutta vastasin sitten rauhallisella äänellä hänelle:
" Tunnen..hänen nimensä on Lehtihäntä...tapasin hänet kerran, kun olin oppilaana metsästämässä.."
Nupputassu nyökkäsi minulle ja haukotteli sitten syvään väsymyksestä.
" Nyt voisit kertoa kertauksena Tuuliklaanin muutaman ominaisuuden ja jos tiedät niin kerro minulle kuka on Tuuliklaanin päällikkö?" naukaisin rennosti Nupputassulle joka katsoi minua hämmentyneenä ja hieman epävarmana.
Näin naaraan miettivän hetken aikaa, kunnes oppilas vastasi minulle epäröiden:
" T-Tuuliklaanin kaksi ominaisuutta ovat että, he pystyvät metsästämään kaneja paremmin kuin muut klaanikissat j-ja he nukkuvat taivasalla...s-sekä Tuuliklaanin päällikkö on...T-Tuulitähti?"
Katsoin hämmästyneenä oppilastani joka näytti olevan häpeissään.
" Ihan oikein! Miten sinä tiesit hänen nimensä?" kysyin hymyillen Nupputassulta joka oli vain hiljaa näyttäen helpottuneelta.
" K-kuulin hänen nimensä kun, kuuntelin erään kerran rajapartion juttelevan Tuulklaanin rajalta joskus tulleesta ketusta ja miten Tuuliklaani oli huhun mukaan ajanut sen Myrskyklaanin reviirille.."
Tunsin hymyn leviävän kasvoilleni.
* Hän on erittäin hyvä kuuntelija..siitä voi olla varmaan joskus hyötyä...*
ajattelin katsellessani oppilasta joka rapsutti takajalallaan kutiavaa korvaansa.
Olin hetken hiljaa kunnes, naukaisin oppilaalle:
" Tule..menemme nyt järveä reunaista metsää pitkin Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajalle.."
Naaras lopetti rapsuttamisen ja nyökkäsi uudestaan minulle.
Sitten lähdimme tassuttelemaan joen törmän polkua pitkin kohti järveä.
Kuljimme polkua pitkin vähän matkaa kunnes, käännyin metsään päin ja Nupputassu perässäni seuraten jatkoimme metsää pitkin Varjoklaani rajaa.
Ylitimme pienen joen puurungon avulla ja pian sitten saavuimme jo melkein rajalle.
Pian aloin haistamaan Varjoklaanin ominaiset haju-merkit; hieman mätänevän turpeen ällöttävä haju ja paremman kuusen pihkainen tuoksu jotka, täyttivät nenäni.
" Olemme perillä.." naukaisin Nupputassulle joka näytti voivan hieman pahoin erilaisista sekä uusista hajuista.
Istuimme alas opettamaan häntä kunnes, pian haistoin taas jotain uutta.
* Kissoja! Ja ne ovat Varjoklaanista hajusta päätellen!!...* ajattelin ja muistin tarinoita, joissa oli kerrottu, että Varjoklaanilaiset olivat ylimielisiä ja raakoja kissoja, jotka yleisesti aloittivat rajatappeluita ihan ilman täydellistä syytäkin.
* Mutta sittenhän minä ja Nupputassu olemme pulassa!* mietin vähän paniikissa ja sanoin sitten nopeasti oppilaalleni:
" Tule! Meidän pitää piiloutua äkkiä!"
Nupputassu taisi tajuta tilanteemme ja piilouduimme äkkiä takanamme olevan karhunvatukkapensaan alle.
Melkein muutaman ketunmitan päässä ilmestyi heti piilouduttuamme pieni joukkio varjoklaanilaisia-kissoja.
* Vieläpä rajapartio! Meillä kävi hyvä tuuri kun, löysimme tämän piilopaikan ajoissa..*
ajattelin helpottuneena katsellessani varjoklaanilaisia-kissoja.
Huomasin rajapartiossa olevan noin viisi kissaa; kolmea soturia ja kaksi oppilasta.
Rajapartion johtaja oli kermanvärinen kissa, jolla oli vihreät silmät jotka, katselivat valppaina ympärilleen.
Sitten kaksi muuta sotureiksi arveltavaa kissaa, joista toinen oli valkoinen ja lihaksikas sekä toinen oli kullankeltainen, raidallinen tulivat johtajan takana mukanaan oppilaat.
Pienemmät oppilas kissat olivat nyt sotureiden vieressä ja toinen oppilas-kissoista oli kokonaan musta sekä toinen taas kellertävän värinen.
Näin sotureiden katselevan ympärilleen ja kuulin onnekseni heidät puheensa niin kaukaakin.
" En näe mitään mutta täällä haisee Myrskyklaani..hajuista päätellen vain kaksi kissaa" kuulin valkoisen lihaksikkaan kissan sanovan kermaväriselle kissalle joka nyökkäsi.
" Vai Myrskyklaanilaisia?...olisin halunnut niiden ylittävän rajan..olisimme voineet rökittää ne!"
mustaturkkinen oppilas sanoi innokkaan kuuloisena näyttäen samalla taisteluliikkeitään.
" Mustatassu..muista että, me taistelisimme vain jos ne myrskyklaanilaiset varastaisivat riistaa Varjoklaanin puolelta tai he menisivät rajan yli.." sanoi kullankellan raidallinen soturi oppilaalle.
" Oletko varma Koivusydän että, nuo hajut ovat vaarattomia?.." lihaksikas soturi kysyi kermanväriseltä Koivusydämeksi kutsutulta soturilta joka vastasi takaisin:
" Luulen Setrisielu että, kyseessä oli vain metsästämässä olevaa kaksi kissaa tai vain mestari ja oppilas...me voimme nyt lähteä...seuratkaa"
Kermavärinen kissa heilautti häntäänsä merkiksi lähdöstä ja koko joukkio lähti soturin perään.
* Huoh! Se oli lähellä..* ajattelin huokaisten ja vahingossa osuin lehtiin jotka, vavahtivat hieman tehden nopean äänen. Näin jäljessä olevan mustan oppilaan korvien kääntyvän aiheuttamani äänen suuntaan ja sitten hän käänsi päänsä piilopaikkaamme päin.
Pidätin hengitystäni kun, näin mustan oppilaan kissan katsovan karhunvatukka pusikkoon päin, jossa minä ja Nupputassu olimme piilossa.
Nupputassu oli vain hiljaa ja liikkumatta vieressäni.
Silloin kuulin pelastukseksemme Setrisieluksi kutsutun kissan huutavan oppilaalle:
" Mustatassu! Tuletko jo sinä?"
Näin mustan oppilaan vilkaisevan vielä piilopaikkamme suuntaan kunnes, hän kääntyi joukkioon meno suuntaan päin tassutellen muita varjoklaanilaisia kohti.
Hetken aikaa odotettuamme sanoin hiljaa Nupputassulle:
" Mennään nyt vain takaisin leiriin...olimme jo onnekkaita ettemme tavanneet heitä kasvoikkain..tule.."
Naaras nyökkäsi minulle ja lähdimme heti kiireen vilkkaan tassuttelemaan kohti leiriä.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Aurinko oli jo korkeimmillaan kun, saavuin Nupputassun kanssa leiriin.
Astelin hiljalleen Nupputassu vieressäni tuoresaaliskasalle kunnes, huomasin
Leopardikynnen istumassa Haukkakatseen kanssa jutellen jostain asiasta.
" Mitä teen nyt?.." kuulin Nupputassun hiljaisen äänen kysyvän vieressäni.
Katsoin oppilaaseni päin ja vastasin hänelle:
" Voisit mennä vaikka auttamaan Hiutalemyrskyä? Hän saattaisi olla nimittäin iloinen avustasi.."
Nupputassu hyvästeli minut nopeasti ja lähti sitten astelemaan parantajanpesälle päin.
Huokaisin syvään.
* Mitäköhän voisin nyt tehdä?..* mietin itsekseni kunnes, huomasin Sammaltassun tulevan minua kohti iloisesti hymyillen.
" Kuuturkki! Miten sinulla menee?" naaras kysyi minulta kun, hän saapui luokseni.
" Hyvin..oliko sinulla asiaa?" kysyin arvellen häneltä ja samaan aikaan naaraan kasvoille oli levinnyt huvittunut ilme.
" Minähän vain halusin tietää miten sinulla menee...ei muuta"
Sammaltassu naukaisi minulle ja kääntyi sitten pois päin katsomaan kohti Leopardikynttä.
Tunsin ärtyneisyyteni kasvavan mutta sitten tajusin mitä Sammaltassu halusi tietää minulta.
* Tietenkin! Se minun ja Leopardikynnen eilis-yöllinen retkemme! Siitä Sammaltassu haluaa siis tietää* mietin katsellessani naarasta ja päätin sitten kertoa hänelle oikean totuuden.
" Hyvä on...minä kerron sinulle..mutta ei täällä..tule.."
naukaisin hänelle osoittaen sotureidenpesää.
Näin naaraan silmien kiiltävän jännityksestä ja hän seurasi minua sisään sotureidenpesään.
Istuimme alas sammalpetien viereen ja aloin sitten puhua:
" Kuten muistat olin Leopardikynnen kanssa yön yli pois leiristä..oikeasti kävi niin että, Leopardikynsi pyysi minua metsästämään kanssaan...mutta sen sijaan hän vei minut
kauniille näköalapaikalle ja...hän kertoi minulle että, hän...rakastaa minua..."
Sammaltassu katsoi minua silmät säkenöiden sanoen:
" Oikeasti!!!???!?!?? Tuohan on mahtavaa!! Mitä sitten tapahtui???!?!"
Huokaisin ja jatkoin sitten:
" Tuota..minä vastasin hänelle...'Niin minäkin sinua'.. ja sitten..hän pyysi minua kumppanikseen.."
Nyt tunsin kuinka Sammaltassu olisi räjähtämässä iloisuudesta.
" Kerro!!! Mitä vastasit hänelle?!??!?" Sammaltassu naukaisi minulle innostuneena odottaen vastaustani.
" Minä vastasin...tulen" kerroin Sammlatassulle joka näytti räjähtävän siitä onnesta.
" Onnea sinulle Kuuturkki!!! Nyt sinulla on kumppani!!! Leopardikynsihän sinulle vain ihan täydellinen kolli!! Olen vain niin iloinen puolestasi!!"
Sammaltassu naukaisi minulle onnitellen.
" Kiitos.." naukaisin naaralle hymyillen ja samassa huomasin sotureidenpesän ulkopuolella liikettä.
" Vai sinä olet nyt Leopardikynnen kumppani? Onnea teille molemmille!"
kuulin jonkun sanovan sotureidenpesän oviaukolla.
Näin kissan tulevan sisään ja sisääntulija olikin Haukkakatse.
Valkoinen kolli näytti olevan iloinen ja hän istui seuraamme.
" Kiitos paljon Haukkakatse!.." naukaisin kollille joka hymyili minulle.
" Mutta tiesittekö että, pian on nukkumaan menoaika? Aurinko on jo alkanut laskea.."
Haukkakatse kertoi meille ja haukotteli sitten syvään.
" Niin..sinun pitää varmaan sitten mennä Sammaltassu...hyvää yötä sinulle" naukaisin lempeästi naaraalle joka toivotti minullekin hyvää yötä ja lähti sitten ulos sotureidenpesästä.
" Minäkin taidan mennä tästä nukkumaan..Öitä Haukkakatse.." naukaisin haukotellen soturille ja menin petini luokse.
" Öitä Kuuturkki...Minulla on illan vahtivuoro joten, nuku hyvin.."
Haukkakatse sanoi minulle ja kuulin kollin lähtevän ulos sotureidenpesästä.
Kierähdin pehmeälle sammalpedilleni makuulleen ja suljin silmäni hitaasti.
* Tänään on tapahtunut paljon...mitä tulevaisuus siis tuokaan minulle edessä päin?*
mietin ja tunsin unen suuren voiman valtaavan minut vieden minut kauas tähtiin sekä niiden unelmiin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Avasin silmäni automaattisesti.
Olin taas nummilla ja horisontissa näkyivät sumuiset kuuset.
* Tulevatko vanhempani taas tapaamaan minua?* mietin ja nousin sitten ylös.
Sitten tapahtui jotain.
Näin edessäni olevan suuren korkean kuusen, jonka juurella oli jonkin varjo.
Se oli kissamaisen muotoinen mutta paljon isompi ja lihaksikkaampi kuin tavallinen kissa.
* Se on tiikeri! Mutta mitä se tekee unessani?* ajattelin kunnes.
Pian huomasin tiikerin tuijottavan minua.
Suuret roihuavat meripihkan väriset silmät polttivat silmiäni ja turkkiani.
Silloin sanoin itsekseni tiikerille:
" Mitä teet unessani? Miksi olet täällä?"
Tiikeri katsoi minua edelleen mutta tällä kertaa se vastasi karjuvalla äänellä:
" Ennustus! Kerro ennustuksesta!"
Juuri silloin alkoi tuulemaan niin kovaa etten melkein pysynyt pystyssä.
Takerruin kynsilläni maahan ja pidin henkeni edestä kiinni.
Tunsin korvieni säryn tiikerin karjuessa tuulen kanssa minulle kokoaika vain ' ennustus!'.
" Mutta kenelle!? Kennelle minä kerron siitä!?!?" huusin minkä kurkustani pääsi tiikerille.
Samassa tuuli laantui kokonaan ja näin tiikerin alkavan hälventyä savuksi.
" Kerro hänelle joka hoitaa sairaat, kuuntelee suurta Tähtiklaania ja kertoo kaikki ennustukset klaaneille..tälle kissalle sinun pitää kertoa ennustuksesta.."
Sanansa sanottuaan tiikeri haihtui kokonaan pois ja jäin nummille yksin.
* Hän joka hoitaa sairaat, kuuntelee suurta Tähtiklaania?...kuka tämä kissa oikein on?*
mietin hämmentyneenä tiikerin sanoja kunnes, maailma musteni vain yhtäkkiä ympärilläni.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Heräsin uudestaan sotureidenpesässä.
Tunsin sydämeni jyskyttävän nopeasti ja hengitin rauhallisesti tasatakseni hengitykseni.
Siiten muistin uneni tapahtumat.
* Ennustus! Minun tehtäväni on siis kertoa siitä kissalle joka hoitaa sairaat, kuuntelee suurta Tähtiklaania ja kertoo kaikki ennustukset klaaneille..hetkonen..Minä tiedän sen kissan täydellisesti!* ajattelin ja ponnahdin nopeasti ylös pediltäni.
Pujahdin ulos sotureidenpesästä ja näin että, aurinko oli noussut korkealle.
Rivakin askelin suuntasin suoraan kohti parantajanpesää.
Ohitin tuoresaaliskasalla Kimallemyrskyn ja Kaninkorvan, jotka katsoi minua kummastuneina kiireestäni.
Pujahdin nopeasti pesän sisään ja näin Hiutalemyrskyn muutaman ketunmitan päässä lajittelemassa yrttejä.
" Hiutalemyrsky!" naukaisin naaraalle joka kääntyi minuun päin ihmetellen.
" Onko jokin hätänä Kuuturkki? Hiutalemyrsky kysyi minulta ja jätti yrttien lajittelemisen kuunnellakseen minua.
Hengitin ensin syvään ja istuin hänen eteensä.
" Minulla on sinulle kerrottavaa...ennustus jonka haluat varmaan kuulla..
Klaaniin syntyy pentu, pentu joka saattaa muuttaa klaanien kohtaloa. Pentu tulee olemaan suuren Tiikeritähden uudelleensyntymä yhtä voimakas kuin hän.."
" Yhtä paha kuin hän..." Hiutalemyrsky jatkoi lausettani kuin hän olisi tiennyt sen ulkoa.
Katsoin hämmästyneenä parantajaa.
" Kyllä..minä tiedän ennustuksesta..kiitos kun kerroit minulle kuitenkin..nyt siis tiedän että, se siis tulee tapahtumaan...pentu tulee syntymään Myrskyklaaniin ja hän saattaa vaikuttaa kaikkien klaanien kohtaloon...Kuuturkki..sinun tehtävisi on kasvattaa siitä pennusta viisas soturi..ei petturi ja tappaja kuin Tiikeritähti..Minä kysyn tämän vain kerran; Otatko sinä tämän tehtävän vastaan?"
Katsoin naarasta suoraan silmiin ja vastasin sitten itsevarmana:
" Kyllä! Minä kasvatan hänestä suuren ja viisaan soturin! Sen minä lupaan kautta turkkini ja kynteni!"

//// Ja pian alkaakin tapahtumaan ;D...../////















n




Vastaus:

14kp! Tarina toi hyvin esille Kuuturkin mestaruuden, hänen tapansa opettaa, epävarmuutensa siitä että kyseessä oli hänen ensimmäinen oppilaansa, mutta myös sen kun hän asiat alkoivat sujumaan, eikä jännitystäkään puuttunut tältä ensimmäiseltä päivältä.
Ennustus oli mielenkiintoisesta kerrottu ja pidin siitä miten kuvailit tätä unen tiikeriä :)

-Silkkis


Kuuturkki vaikuttaa oikein hyvältä mestarilta Nupputassulle ja he kaksi joutuivatkin heti mielenkiintoiseen tilanteeseen, kun kaksikko joutui piiloutumaan varjoklaanilaisilta. Myös Sammaltassun ja Kuuturkin ystävyydestä on mukava lukea, varsinkin siitä miten Sammaltassu reagoi Kuuturkin ja Leopardikynnen kumppanuuteen. Ennustuksestakin kuultiin lisää ja myös Kuuturkin päätöksestä kasvattaa Tiikeritähden uudelleensyntymästä hyvä soturi. Muutaman kirjoitusvirheen huomasin, mutta ne eivät häirinneet tämän mukavan tarinan lukemista. :)

-Pumpkin-girl

Nimi: Helmitassu ~ Yöklaani

07.01.2017 22:45
Heräsin siihen, kun Verimarja tuuppi minua käpälällään kylkeen.
"Ylös, laiskuri! Päivä on jo melkein puolessa ja sinä vain nukut!"
Kömmin pystyyn ja venyttelin hartaasti. Viime yönä en ollut kunnolla saanut unta miettiessani vaihtoehtoisia taistelu- ja saalistustapoja. Taistelussa täytyisi ainakin pitää huolta siitä ettei vastustaja päässyt sokealle sivulle...mutta saalistaessa tulisi takuulla ongelmia etäisyyksien arvioinnissa.
"Käy syömässä jotain, sitten saat mennä vaihtamaan klaaninvanhimpien makuusammaleet."
Huokaisin ja nyökkäsin. Pidin klaaninvanhimmista mutta sammaleiden kärrääminen eestaas heti aamusta ei kuulostanut houkuttelevalta etenkään huonosti nukutun yön jälkeen.
Pyyhkäisin hännälläni pari sammalhippua turkistani.
"Tuonko sinullekin jotain?"
Verimarja hymähti.
"Söin jo aikaa sitten, sillä aikaa kun sinä vetelit sikeitä!"
Vedin naamalleni pahoittelevan virneen ja kävelin ulos pesästä. Ulkona puhalsi viileä tuuli ja maassa oli lunta, mutta aurinko paistoi. Hyppelin tuoresaaliskasalle, nappasin sieltä päästäisen ja asetuin vähän matkan päähän syömään.
"Huomenfa Helmitaffu!"
Kaikutassu käveli ohitseni tuoresaaliskasalle kaksi hiirtä hampaissaan, tiputti toisen eläimen sinne ja tuli sitten takaisin luokseni toinen hiiri edelleen suussaan.
"Huomenta", naukaisin. "Hieno saalis!"
"Kiifof", Kaikutassu mumisi hiiri hampaissaan. Hän laski sen maahan ja kysyi sitten: "Syödäänkö yhdessä?"
"Mikäs siinä."
Siniharmaa naaras istahti alas, kietoi häntänsä tassujensa ympäri ja alkoi syödä. Haukkasin palan päästäistä ja mieleeni juolahti eräs idea.
"Näin sinut ja Korpin eilen Verikuopalla", sanoin syötyäni suuni tyhjäksi.
"Niinkö?"
"Kyllä."
Haukkasin uuden palan ja syötyäni sen kysyin:
"Luuletko että minäkin voisin oppia taistelemaan, siis sovelletusti?"
Kaikutassu näytti kummastuneelta.
"Ehkä. Mutta sinustahan tulee parantaja. Mihin tarvitset taistelutaitoja?"
Virnistin.
"Eikös se ole selvää? Tahdon olla sekä parantaja että soturi. Soturikoulutuksessa en olisi voinut oppia parantajan taitoja, mutta mikä estää minua opettelemasta soturin taitoja parantajaoppilaana?"
Siniharmaa soturioppilas tuijotti minua kuin vähä-älyistä.
"Onko sinulla mehiläisiä päässä?"
Kallistin päätäni.
"Kenties onkin, mutta kuka estää minua yrittämästä?"
"Verimarja."
"Entä jos hoidan parantajaoppilaan tehtävät hyvin ja opettelen vapaa-ajalla saalistusta ja taistelua? Tuskin se häntä haittaa."
"Mutta tarvitset mestarin."
Haukkasin taas päästäistä. Söin suuni tyhjäksi ja kysyin sitten:
"Voisitko sinä opettaa minua? Edes vähän?"
Kaikutassu näytti epävarmalta.
"En tiedä...haluaisin kyllä auttaa...mitä jos kysytään ensin mestareilta?"
"Hyvä ajatus."
Söin päästäisen parilla haukkauksella loppuun.
"Minun pitää mennä siivoamaan klaaninvanhimpien pesä. Kysyn Verimarjalta myöhemmin ja kerron sitten sinulle, mitä hän vastasi."
"Selvä, nähdään!"
"Nähdään!"
Nousin, kävin hautaamassa päästäisen jäänteet leirin laidalle - hankala homma kun maa on jäässä - ja loikin klaaninvanhimpien pesälle.

"Hei vaan!" huikkasin pesän suulta ja astelin sitten sisään.
Harmaajuova, Tappi ja Yökaste maukuivat omat tervehdyksensä.
"Tulitko vaihtamaan makuusammaleet?" Yökaste kysyi.
"Kyllä vain."
"Jo oli aikakin", Tappi murahti ja kampesi itsensä pystyyn.
"Ulkona paistaa aurinko, tehän voisitte mennä johonkin ottamaan aurinkoa siksi aikaa kun minä siivoan täällä", ehdotin.
"Siellä on lunta", Harmaajuova mutisi.
"No eihän teidän tarvitse loikoilla, voitte vain istuskella."
Vanhus murahti jotain, mutta kampeutui sitten ylös. Siirryin syrjään että klaaninvanhimmat pääsivät ulos pesästä ja loikin edellä aurinkoiseen paikkaan.
"Tässä on lämmin, tulkaa tänne", kehotin.
"Tullaan tullaan", Yökaste naurahti.
"Nuoret...aina heillä on kiire", Tappi mutisi paheksuvasti.
"Anteeksi, en tarkoittanut hoputtaa", pahoittelin.
"Hmph."
Virnistin tahtomattanikin Tapin murahtelulle.
"Nyt kun kerran olet siinä niin hae meille jotain syötävää", Harmaajuova patisti.
Nyökkäsin ja viiletin tuoresaaliskasalle. Nappasin kasasta hampaisiini mustarastaan, oravan ja Kaikutassun hiiren ja viiletin hiukan hiljaisempaa vauhtia takaisin.
"No se oli nopeaa", Tappi murahti. "Nuoret, aina kiire jonnekin."
"Älä jaksa valittaa koko ajan", Yökaste sähähti ja tyrkkäsi hiiren pienelle kollikissalle. Tappi nuuski eläintä ja haukkasi sitten palan.

Jätin klaaninvanhimmat jakamaan tuoresaalista ja hyppelin heidän pesälleen. Sisällä pesässä oli aika tunkkaista. Minua alkoi yskittää ja köhittyäni hetken aloin pyöritellä sammaleita palloiksi kuten olin nähmyt muiden oppilaiden tekevän. Pahaksi onneksi se ei ollut niin helppoa kuin miltä näytti. Sammaleet pölisivät ja pallot purkautuivat koko ajan.
*Hiirenpapanat! Miksei tämä onnistu?*
Huitaisin kynsilläni sammalkekoa ja sain uuden yskänpuuskan ilmaan lentävästä pölystä.
*Kyllä minä sinulle vielä näytän, mokoma pölyinen, haiseva, tunkkainen sammal.*
Kävin uuteen yritykseen, mutta vaihdoin taktiikkaa. Kasasin kaikki sammaleet suureksi keoksi jonka työnsin ulos pesästä. Pahaksi onneksi tuuli edelleen ja osa sammaleesta lähti lentoon.
*Hiirenpapanat!*
Tyrkin sammalkeon uudestaan pesään ja pyydystelin kasasta lentäneet sammaleet ulkoa leiristä. Sain osakseni myötätuntoisia, huvittuneita ja paheksuviakin katseita loikkiessani ympäri leiriä sammalten perässä. Etäisyyksien arviointi tuotti jälleen kerran ongelmia ja useammin kuin jaksoin laskea hyppäsin joko liian lyhyen tai liian pitkän matka sammaleita saalistaessani.
"Tarvitsetko apua?" Verimarja huikkasi nauraen kun koikkelehdin parantajan pesän ohi.
"En, kaikki kunnossa", vastasin ja hyppäsin ties kuinka monennen kerran sammaleen suuntaan - mutta jälleen ohi.
*Ketunläjät!*

Lopulta sain kaiken sammaleen kiinni ja kävin viskaamassa sen tarpeidentekopaikalle. Sitten palasin pesälle ja istahdin miettimään.
*Odotahan vain, sammal. Kyllä minä vielä keinot keksin ja raahaan sinut ulos leiristä vaikka henki menisi!*
Mutta miten? En osannut pyörittää palloja eikä kokonaisen kasan viemisestä tullut mitään kun ulkona tuuli. Joten...
*Hahaa!*
Nousin ja irrotin isosta kasasta vähän itseäni pienemmän kasan sammalta. Painelin kasan tassuillani melko tiiviiksi ja aloin sitten työntää sitä kuonollani leirin poikki tarpeidentekopaikalle.
*Mitäs minä sanoin? Et voi voittaa minua, likainen vanha sammal!*
Koska satun olemaan aika pieni, eivät kokoamani sammalkasatkaan mitään kamalan suuria ole, mutta kuitenkin sen kokoisia ettei mennyt loppujen lopuksi kovinkaan pitkään että klaaninvanhimpien pesä oli tyhjä sammaleesta ja kaikki oli siirretty tarpeidentekopaikalle.
*Mitäs minä sanoin! Voitin sinut, ällöttävä sammal! Nyt minä menen hakemaan uutta sammalta tilalle ja sinä maadut ja muussaannut eikä kukaan enää muista sinua!*
Voin vaikka vannoa että sammal näytti surulliselta.
Lähdin hakemaan uutta sammalta samasta paikasta kuin eilenkin, erään puun juurelta. Onneksi sama taktiikka toimi myös puhtaisiin ja uusiin sammaliin ja sain ne melko nopeasti pesälle. Pyyhin enimmät lumet niistä hännälläni ja aloin kasaamaan niistä kolmea uutta makuusijaa pesän perälle, jossa ne olisivat suojassa tuulelta. Painelin makuusijat tiiviiksi ja tein reunoista hiukan korkeammat kuin keskikohta. Osa sammaleista jäi hiukan repsottamaan, vaikka koetin saada pedeistä jotakuinkin siistin näköiset. Lisäksi niissä oli vielä hiukan lunta pinnassa, vaikka olin parhaani mukaan pyyhkinyt sitä pois.
*Eivät nämä kovin kummoiset ole...toivottavasti kelpaavat.*
Pyyhkäisin vielä hiukan lunta sammalten pinnasta, sitten lähdin pesästä ja hyppelin vanhusten luo.
"Valmista!" naukaisin.
"Hyvä, sitten me tulemmekin sisälle. Täällä tuulee."
Klaaninvanhimpien joukko kömpi pystyyn ja seurasi minua pesälleen.
"Tässä on lunta", Tappi marisi ja pyyhki lunta pois käpälällään.
"Nyt on lehtikato ja lunta, minä kyllä yritin saada sitä pois mutta kaikki ei lähtenyt", sopotin.
"Älä välitä hänestä, kyllä nämä kelpaavat", Yökaste sanoi ja pyyhki itsekin hiukan lunta pois pedistään ennen kun käpertyi sammalille. Harmaajuova murahti jotain ja kävi myöskin makuulle. Tappi pyyhki vieläkin lumenloppuja pedistään.
"Mukavaa loppupäivää!" toivotin ja lähdin parantajan pesälle.

"No vihdoin!" Verimarja murahti ja viittasi minut hännällään luokseen yrttivarastoon.
"Meillä on kissanminttu vähissä, joten haemme sitä kaksijalkalan läheltä. Jos sitä siis on siellä jäljellä."
Katsoin mestarini etutassujen edessä olevia muutamaa hiukan käpristynyttä lehteä. Niistä lähti huumaava tuoksu, vaikka ne olivatkin kuivia.
"Mihin kissanminttua käytetään?"
"Viheryskän hoitoon."
Verimarja nousi ja katsahti minuun.
"Käyn pyytämässä jonkun soturin mukaamme, laita sinä nuo lehdet pietaryrtin viereen. Pietaryrtti on se jossa on keltaiset ihan pyöreät kukinnot. Sillä hoidetaan yskää ja kurkkua. Sillä myös ehkäistään viheryskän tuloa."
"Selvä!"
Poimin arvokkaat yrtit varoen suuhuni - voi veljet miten hyvä tuoksu niistä lähti! - ja etsin katseellani keltaisia kukintoja. Tuolla! Ei, se oli kehäkukkaa. Pietaryrttiä on...tuolla!
Tassuttelin keltaisen kasan luo ja laskin kissanmintun sen viereen. Pietaryrtissä todellakin oli täysin pyöreät kukinnot! Hassun näköinen kasvi.
"Helmitassu, Kyynelsilmä lähtee mukaamme. Ala tulla!"
"Tullaan!" hihkaisin ja kävelin pikakävelyvauhtia pois pesästä Verimarjan ja Kyynelsilmän luo.
Kyynelsilmä oli Naaliturkin sisko. Hän ei puhunut paljoa ja pysytteli yleensä omissa oloissaan. Hän nyökkäsi minulle tervehdykseksi.
"Hei Kyynelsilmä", maukaisin ja käänsin katseeni Verimarjaan.
"Joko mennään?"
"Kyllä vain", hän maukaisi.

Lähdimme leiristä. Kyynelsilmä ja Verimarja kulkivat edellä ja minä tulin perässä. Maassa oli lunta ja siihen jäi jäljet, kun kävelimme...niin, minne?
"Miksi kissanminttua kasvaa kaksijalkalan lähellä?" kysyin Verimarjalta.
"Kaksijalat ovat varmaankin istuttaneet sitä sinne."
"Käyttävätkö nekin sitä viheryskän hoitoon?"
Kyynelsilmä hymyili.
"Paljon kysymyksiä", hän naurahti. Siniharmaan kissan ääni oli hyvin hiljainen, kuin vastasyntyneen pennun naukaisu. Kyllä, tiedän miltä sellainen kuulostaa koska olin vielä pentutarhassa Sudensielun synnyttäessä.
"Joskus liikaakin", Verimarja tuhahti, mutta hänen silmänsä kiiluivat hyväntahtoisesti.
Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Kerran Kyynelsilmä pysähtyi, hiipi polun sivuun ja loikkasi erään puun juurelle. Kun hän kääntyi taas meihin päin, hänellä oli päästäinen hampaissaan. Soturi peitti saaliin osittain maalla ja osittain lumella, sitten jatkoimme matkaa.
"Joko kohta ollaan perillä?" kysyin aina välillä. Ja aina vastaus oli: "Ei enää pitkä matka."
Loppujen lopuksi kaksijalkojen pesiä alkoi tulla näkyviin. Pörrötin vaistomaisesti turkkiani.
"Miten ne voivat asua tuollaisissa!"
"Kaksijalat ovat outoa porukkaa", parantaja murahti.
Hiiviskelimme lähemmäs pesiä, kun yhtäkkiä kuulimme ääniä. Kyynelsilmä maisteli ilmaa.
"Kaksijalkoja!" hän sihahti ja hyppäsi erääseen pensaaseen. Seurasimme soturin esimerkkiä ja jäimme puskaan odottamaan, mitä tuleman piti.

Kaksi täysikasvuista kaksijalkaa käveli paikalle. Niiden turkki oli osaksi kirkkaan vihreä ja hopearaitainen ja osaksi mustanharmaa. Niiden pääturkki oli kummallisen keltainen ja kiiltävä. Ne mölisivät jotain käsittämätöntä keskenään ja huitoivat etukäpälillään. Toinen piteli etukäpälissään suurinta ja nelikulmaisinta lehteä minkä olin ikinä nähnyt.
"Mitä ihmettä ne tekevät?" kuiskasin niin hiljaa kuin osasin.
"En tiedä", Verimarja vastasi, myös kuiskaten.
Äkkiä kaksijaloista toinen päästi kummallisen kimeän äänen. Samassa sen luokse juoksi pieni mustanruskea eläin. Tunsin klaanitoverieni pelkotuoksun.
"Koira!" Kyynelsilmä sihahti.
Olin kuullut koirista aiemminkin. Ne olivat kuulemma hiukan ketun tapaisia, mutta useimmat niistä asuivat kaksijalkojensa luona ja olivat pihalla kiinni jollakin köynnöksellä kaksijalassa, eivätkä päässeet hyökkäämään. Mutta tuo koira oli irti!
"Pysytään täällä ja toivotaan ettei se hyökkää", siniharmaa soturi neuvoi.
Odotimme vaikka kuinka pitkään. Minua paleli, mutten uskaltanut liikkua lämmitelläkseni. Kaksijalat vain mölisivät, huitoivat ja katselivat suunnatonta neliskanttista lehteään ja koira juoksenteli ympäriinsä. Yhä lähempänä meitä.
Kukaan meistä ei liikkunut lainkaan, kun koira jolkotteli pensaan ohi vain parin hännänmitan päästä. Läheltä katsottuna se ei ollut paljoa Kotkankynttä - klaanin takuulla suurikokoisin kissa - suurempi, mutta sillä oli terävät hampaat. Näin ne kun koira jolkotti ohi suu raollaan.
Sitten se haistoi meidät. Se nuuskaisi ilmaa, käänteli päätään, nuuski uudestaan. Sen ruskeat silmät kääntyivät tuijottamaan meitä.
"Juoskaa. NYT!"
Niin kovaa ääntä en ollut ikinä kuullut Kyynelsilmän suusta. Säntäsimme pois pensaasta ja lähdimme viilettämään tulosuuntaamme. Pahaksi onneksi koira lähti perään. Se haukkui ja läähätti juostessaan. Kuulin kaksijalkojen mylvivän kauempana, mutten välittänyt siitä. Juoksin niin kovaa kuin vain pystyin. Päässäni takoivat pakokauhu ja elämännälkä sekoittuen yhdeksi sanaksi: pakoon.
"Vauhtia, tai se saa meidät kiinni!" Verimarja parkaisi. Takanamme koira saavutti meitä hiljalleen.
"Hajaannutaan!" Kyynelsilmä moukaisi.
Käännähdin vasempaan ja sukelsin lumiseen metsään. Jatkoin juoksuani puita väistellen, kunnes olin varma ettei koira seurannut minua. Pysähdyin hengähtämään, kun mieleeni juolahti kamala ajatus: jos koira ei jahdannut minua, niin se jahtasi joko Verimarjaa tai Kyynelsilmää!

Vastaus:

12kp! Olen itsekin miettinyt sitä mahdollisuutta jos parantajaoppilas voisi olla molempia, soturi ja parantaja ja miten se onnistuisi ja Yöklaani voi varmaan siihen olla sopivin paikka, joten seuraan mielenkiinnolla mitä Helmitassu tekee tämän asian kanssa.
Makuusammeleiden kanssa työskentelemisestä sai yllättävän pitkän tarinan, jota oli hauskaa lukea :) Helmitassun ajatusmaailmasta oli mukava lukea ja tavoista joilla hän kuvaili asioita.
Tarinasta löytyi monipuolisesti tapahtumaa mukavasti keskusteluista tuohon lopun jännittävään loppuun.

-Silkkis



Helmitassu on kyllä oikein mainio hahmo, kuten on jo aiemminkin mainittu. Hän on periksiantamaton ja todella utelias nuori kissa, josta tulee taatusti vielä oiva soturiparantaja. :) Pidin erityisesti Helmitassun touhuista sammalpallojen kanssa, se toi hyvin esille juuri tämän periksiantamattomuuden, ja kohtaus oli muutenkin hauskasti kuvailtu. Loppu taas oli varsin dramaattinen, kun koira lähti jahtaamaan Verimarjaa, Kyynelsilmää ja Helmitassua.

-Pumpkin-girl

Nimi: Maitotassu, Tuuliklaani

06.01.2017 17:50
Luku 2

”Herätys karvakasa!” Maitotassu havahtui Minttutassun mau'untaan aamuvarhain. Kolli raotti sinisiä silmiään ja katsoi väsyneenä tummanruskeaa naarasta, joka tökki käpälällään kollin kylkeä.
”Olen jo hereillä”, Maitotassu mumisi huvittuneena ja kömpi pystyyn. Hän venytteli jäseniään ja katsoi sitten muita heräileviä oppilaita.
”Mestarisi odottelee sinua”, Minttutassu maukui ja tökki kollia käpälällään. Maitotassu nyökkäsi ja haukotteli yrittäen karistaa itsestään viimeisetkin väsymyksen rippeet.
”Hyviä harjoituksia!” Maitotassu toivotti oppilastovereilleen ja hyppelehti innoissaan Ruskopilvin luokse. Läikikäs soturi seisoikin jo odottamassa oppilasta, joka hyppeli pää pystyssä hänen luokseen.
”Hyvää huomenta”, Maitotassu toivotti pirteänä kollin kasvoilla oli leveä aurinkoinen hymy, joka hämmensi hieman Ruskopilveä.
”No huomenta!” kolli maukui huvittuneena ja viittoi hännällään Maitotassua seuraamaan. Tuuheaturkkinen kolli seurasi hyväntuulisena mestariaan pois leiristä.
”Tänään harjoittelemme metsästämistä”, Ruskopilvi maukui. Maitotassu nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kuulostaa hyvältä, tai oikeastaan mikä vain kuulostaa hyvältä”, Maitotassu maukui.
”Jopa klaaninvanhimpien turkkien puhdistaminen punkeista?” Ruskopilvi kysyi leikkisästi.
”Tietenkin, klaaninvanhimmat ansaitsevat kaiken avun ja kiitoksen, sillä he ovat tehneet paljon klaaninsa puolesta ja nyt on heidän vuoronsa saada lepoa ja huolenpitoa”, Maitotassu maukui Ruskopilvelle, joka hymyili oppilaalleen. ”Totta.”

Maitotassu asteli mestarinsa perässä pehmoisissa hangissa. Pakkanen kutitti kollin kuononpäätä, mutta paksun turkkinsa ansiosta nuori kolli ei palellut. Ruskopilvi sen sijaan joutui pörhistämään turkkinsa suojaksi kylmyyttä vastaan.
*Kotikisu verestä on näemmä jotain hyvää*, Maitotassu mietti katoessaan mestariaan.
”Mitä voit haistaa?” Ruskopilvi kysyi Maitotassulta, joka hahvahtui mestarinsa karvapeitteen tuijottamisesta. Maitotassu alkoi nuuhkia kirpakkaa paljaslehden ilmaa. Monet eri tuoksut tulvivat Maitotassun kuonoon ja hän keskittyi pääkopassaan tunnistamaan niitä parhaansa mukaan.
”Haistan lukuisten eri jänisten tuoksut, jotka osa ovat tuoreita ja ihan lähistöllä”, kolli vastasi. Ruskopilvi nyökkäsi ja maukui: ”keskitytään niihin.”
”Lähdenkö jäljittämään?” Maitotassu kysyi. ”Jep.” Ruskopilvi vastasi lyhyesti. Maitotassu alkoi liikkua hangessa mahdollisimman kevyin askelin ja samalla hän nuuhki tarkasti ilmaaa jäljittäen saalistaan.
”Psst, kun olet tarpeeksi lähellä saalistasi, niin lähde juoksuun”, Ruskopilvi kuiskasi. Maitotassu liikautti korvaansa merkiksi, että oli kuullut ja ymmärtänyt. Kolli huomasi kauempaa lumessa liikehdintää ja tunnisti valkoisen karvamöykyn jänikseksi.
*Lähemmäksi vaan*, kolli mietti ja hiippaili vielä lähemmäs. Hän näki otuksen entistä selkeämmin ja huomasi sen nuuhkivan ilmaa ja höristelevän suuria korviaan. Maitotassu tiesi pian olevan sopiva hetki lähteä takaa-ajoon. Pian tuo vikkeläjalkainen pitkäkorva lähtikin juoksemaan pois. Maitotassu hymyili itsekseen ja rynnisti jäniksen perään. Hän haistoi selkeästi saaliseläimestä kumpuavan pelon ja paniikin. Maitotassu piti silmänsä kiinni jäniksessä ja yritti kuroa hänen ja jäniksen välistä välimatkaa umpeen.
*Saan sen!* Maitotassu mietti, mutta epäonnekseen kolli sattui liukastumaan ja kaatumaan kuonolleen hankeen. Jänis pääsi turvallisesti juoksemaan karkuun. Maitotassu kömpi pystyyn ja sylki kylmää lunta suustaan.
”Mites nyt noin sattui?” Ruskopilvi kysyi astellen oppilaansa luokse.
”Liukastuin”, Maitotassu vastasi ja ravisteli lunta valkeaksi värjäytyneestä turkistaan, ”ja nyt yritän uudelleen.” Kolli oli päättäväinen alkaessaan jälleen nuuhkimaan ilmaa, tällä kertaa hän ei antaisi jäniksen päästä karkuun vaan veisi sen ylpeänä klaaninvanhimmille tai pentutarhaan Ohdakeviikselle. Kermavärinen oppilas haisteli ilmaa ja lähti lampsimaan lumista nummea pitkin eteenpäin. Hän seurasi jäniksen lämmintä ja mehevää tuoksua ja ei mennyt kauaa kun hän jo näki seuraavan valkoisen pystykorvan edessään.
*Nyt en epäonnistu*, Maitotassu vannoi itselleen ja lähti juoksemaan. Se oli ihmeellinen tunne, aivan kuin kollin käpälät olisivat kuljettaneet häntä itsestään. Hän kiisi kohti jänistä, joka ei lähtenyt kyllin nopeasti pakoon. Maitotassu tavoitti sen ja hyppäsi sen päälle taittaen valkoturkkiselta otukselta niskat. Maitotassu laski jäniken ja käänsi katseensa läikikkääseen kolliin, joka talsi lumen läpi hänen luokseen.
”Se oli hienoa!” Ruskopilvi kehui Maitotassua, joka nyökkäsi hyväntuulisesti.
”Se tuntui hienolta”, Maitotassu maukui. Ruskopilvi naurahti ja tökkäsi käpälällään elotonta otusta Maitotassun tassujen juurella.
”Sopeudut kyllä tähän klaaniin oikein hyvin”, Ruskopilvi maukui. Se sai hymyn Maitotassun huulille ja hän maukui mestarilleen: ”minustakin tuntuu siltä.”
*Tuuliklaani on minun kotini, klaani jolle olen lojaali viimeiseen hengenvetooni asti*, Maitotassu mietti ja katseli hymyillen nummea, joka oli valkoisten hankien peittämä.

Ruskopilvi ja Maitotassu palasivat metsästysretkeltään ja toivat saaliinsa leiriin. Maitotassu katsoi heti mestariaan anovasti.
”Saanen viedä tämän jäniksen Ohdakeviikselle?” Maitotassu kysyi. Ruskopilvi naurahti ja nyökkäsi. ”Vie vaan, hänkin on varmasti iloinen nähdessään sinua.” Maitotassu päästi ilahtuneen äännähdyksen ja hyppelehti heti jänis leuoissaan pentutarhaan. Lämmin ja makea maidon tuoksu tunkeutui Maitotassun kuonoon. Hän asteli kirjavan naaraan luokse ja laski jäniksen tämän eteen.
”Ajattelin tuoda sinulle syötävää”, Maitotassu maukui hymyillen. Ohdakeviiksen kasvoille nousi ilahtunut hymy ja hänen rinnastaan kumpusi kehräys.
”Kiitos paljon Maitotassu, itsekö pyydystit?” Ohdakeviiksi maukui. Maitotassu nyökkäsi ylpeänä. ”Kyllä, ensimmäinen nappaamani jänis”, Maitotassu maukui ja puski Ohdakeviiksen päälakea. Kuningatar hymyili ja alkoi syödä jänistä hyvällä ruokahalulla.
”Minä menen nyt, nähdään taas!” Maitotassu maukui. Ohdakeviiksi huikkasi hyvästit ja Maitotassu hyppelehti ulos piikkihernepensaasta, joka toimi pentutarhana. Maitotassu hyppelehti hyväntuulisena muiden oppilaiden seuraan. Minttutassu näytti olevan omissa oloissaan, kun taas Nokkostassu keskusteli Viiriäistassun kanssa.
”Päivää! Mites teillä on mennyt päivä tänään?” Maitotassu kysyi oppilastovereiltaan hyväntuulisesti.
”Hyvin”, Nokkostassu vastasi. Viiriäistassukin nyökkäsi ja maukui itse: ”ihan hyvin, ei mitään erikoista tänään.” Maitotassu nyökkäsi ja vilkaisi sitten Minttutassua, joka ei vastannut.
*Hän varmaan haluaa olla yksikseen, joten enpä häiritse*, Maitotassu mietti, mutta katsoi kuitenkin tummanruskeaa juovikasta naarasta.
”Onko Minttutassulla kaikki hyvin?” kolli päätti kysyä Viiriäistassulta ja Nokkostassulta.
”Hän vetäytyy aika usein omiin oloihinsa, joten tuo on tyypillistä hänelle”, Viiriäistassu vastasi ja nuoli rintaansa. Maitotassu nyökkäsi helpottuneena.
*Hyvä hänellä ei olekaan omia huolia, toisaalta mistä tiedän varmasti..?* Maitotassu mietti ja käänsi jälleen katseensa Minttutassuun.
”Ajattelet näemmä liikaa”, Heinätassu maukui ja näpäytti Maitotassun nenänpäätä ohikulkiessaan.
”Pysyvätpähän aivot ainakin kunnossa”, Maitotassu vastasi. ”miten sinulla muuten on mennyt?” Heinätassu kohautti lapojaan.
”Voisihan sitä paremminkin mennä, paikkoihin särkee ja Kivikynnellä oli tänään jotain hommia, joten Käärmeensielu koulutti minua tänään”, Heinätassu maukui ja venytteli jäseniään.
”Käärmeensielu on kieltämättä usein todella äkeällä päällä”, Maitotassu maukui, sillä Käärmeensielu oli usein käynyt Kuukukan kanssa katsomassa häntä ja Ohdakeviikseä.
”Usein? Hän on aina äkeä”, Heinätassu naurahti. Maitotassu kohautti olkiaan.
”No minkäs sille voi”, Maitotassu maukui.
”Joku nuolee häntä taatusti vastakarvaan joka aamu”, Heinätassu maukui.
”Olisi kiintoisaa nähdä kuka olisi niin itsetuhoinen”, Viiriäistassu maukui.
”Ei hän nyt niin paha ole”, Maitotassu maukui. Heinätassu naurahti huvittuneena vaalealle oppilaalle, joka yritti epätoivoisesti puolustaa Käärmeensielua.
”Olet yli hyvätapainen”, Heinätassu totesi huvittuneena. Maitotassu naurahti. ”teen ainakin parhaani ollakseni sellainen tai siis hyvätapainen ei mitenkään liikaa.” Heinätassu pudisteli päätään.
”Osaatko sanoa muista mitään pahaa?” naaras kysyi.
”En puhu pahaa toisista, mutta siis huonoja puoliahan on jokaisella ja kerron niistä pyytäessä”, Maitotassu maukui ja kohautti lapojaan. Kolli huomasi, ettei ollut syönyt sinä päivänä.
”Menen hakemaan ruokaa”, Maitotassu maukui ja hyppelehti tuoresaaliskasalle, josta hän otti mahdollisimman laihan ja pienikokoisen jäniksen, jotta nälkäisimmät saisivat enemmän syötävää. Kolli istui syömään jänistä. Samalla kun hän repi lihaa jäniksestä hän katseli muita tuuliklaanilaisia. Pentujaan odottava Niittypolku jutteli kumppaninsa Siilikasvon kanssa, Käärmeensielu valitti Nopsajalan vaihtaessa kieliä hänen kanssaan ja Ruskopilvi taas keskusteli Aurinkokukan kanssa. Maitotassu hymyili katsellessaan muita ja haukkasi jälleen palasen mehevästä jäniksestä.
*Klaanielämä maistuu taatusti paremmalta kuin kotikisuna oleminen*, Maitotassu mietti nuolaisten huuliaan.

Seuraavana aamuna kolli koki hieman odottamattoman herätyksen, sillä äreä Käärmeensielu tuli häntä ravistelemaan.
”Ylös siitä!” naaras sihisi. Maitotassu ponnahti pystyyn ihmeissään ja katseli villisti ympärilleen, hän kuitenkin rauhoittui tunnistaessaan mustaraidallisen naaraan.
”Mitä nyt?” Maitotassu kysyi avaten suunsa makeaan haukotukseen.
”Henkesi löyhkää!” Käärmeensielu sylkäisi. Maitotassu räpytteli hieman kummissaan silmiään.
”Siitäkö sinä herätit minut?” kolli kysyi. Käärmeensielu tuhahti. ”älä hulluja puhu.” Maitotassu kallisti pienesti päätään.
”No miksi sitten?” hän kysyi.
”Voi ketunläjä sentään! No siksi, että sinun emosi haluaa välttämättä tavata sinut!” Käärmeensielu maukui.
”Mitä Ohdakeviiksellä on asiaa?” Maitotassu ihmetteli.
”Ei senkin hiirenaivo,sinun oikea emosi haluaa tavata sinut!” Käärmeensielu kiehui ärtymyksestä. Maitotassu katsoi naarasta yllättyneenä.
”Missä hän sitten on?” kolli kysyi. Käärmeensielu vastasi tuhahtaen: ”leirin ulkopuolella, ei häntä tänne voi päästää.” Maitotassu nyökkäsi kiitollisena ja hyppelehti etsimään emoaan. Kolli huomasikin leirin ulkopuolella olevan naaraan, josta kumpusi täysin vieras tuoksu.
”Dominic tai mikä uusi nimesi nyt onkaan!” naaras huudahti huomatessaan Maitotassun.
”Olen Maitotassu”, kolli vastasi hieman hämillään. Naaras räpytteli hetken syvänsinisiä silmiään.
”No olihan se arvattavissa, että klaanikissojen nimet ovat tuollaisia sivistymättömiä ja kummallisia”, naaras maukui ja nuoli valkoista etukäpäläänsä.
”Olet oikea emoni?” Maitotassu maukui kysyvästi.
”Kyllä vaan, olen Beatrice”, naaras maukui ja nyökkäsi. Maitotassu hymyili.
”Mukava tavata Beatrice”, kolli maukui.
”Oh, poikaseni sano minua emoksi”, Beatrice maukui. Maitotassu huokaisi ja katsoi naaraan sinisiin silmiin.
”En voi valitettavasti kutsua emokseni naarasta, joka ei edes kasvattanut minua”, kolli maukui. Beatrice räpytteli silmiään ja naurahti huvittuneena.
”Olet vihainen, vai?” hän kysyi ja painoi häntänsä Maitotassun leuan alle. Kolli räpytteli hämillään silmiään.
”En ole vihainen, mutten yleisesti ottaen kutsu muukalaista emokseni”, Maitotassu maukui.
”Sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, että annoin sinulle tällaisen elämän”, Beatrice maukui.
”Olenkin kiitollinen”, Maitotassu maukui, ”koska minä todella viihdyn tässä klaanissa.” Beatrice nyökkäili tyytyväisenä.
”Hyvä.”
”Voisitko jo poistua?” kuului murinaa. Maitotassu käänsi katseensa Käärmeensieluun, joka katsoi Beatricea ärtyneenä.
”Toki”, Beatrice maukui ja nuolaisi Maitotassun päälakea vielä. Sitten naaras lähti kävelemään leuka pystyssä poispäin. Maitotassu katsoi hämmentyneenä Beatricen perään ja vilkaisi sitten Käärmensielua, joka katsoi itsekin kotikisun perään, hänen ilmeensä tosin oli salamoiva.
”Pysyisi hänkin poissa”, Käärmeensielu jupisi itsekseen. Maitotassu oli hieman huvittunut äkeästä naaraasta, joka palasi pian takaisin nukkumaan. Maitotassu päätti itsekin vielä levätä hetken, sillä koko muu klaani nukkui aamuyön hiljaisuudessa.

Vastaus:

10kp! Ensinnäkin, Maitotassun luonne on ihana, se miten hän osaa löytää positiivisuutta monista asioista, hänen päättäväisyytensä jatkaa vaikka tekisi virheitä. Ja niin kuin Heinätassu sanoi hänen hyvätapaisuutensa, kuten tuossa tapaamisessa emonsa kanssa, lukiessa ei voinut olla hymyilemättä sille miten tyynesti Maitotassu suhtautui Beatriceen. Tämän tarinan lukeminen sai kyllä iloiseksi :)
Tarinassa esiintyi monia toisia klaanikissoja ja olit saanut heidän persoonallisuutensa hyvin kuvailtua, oppilaiden keskustelut ja Ruskopilven koulutustuokion :3

-Silkkis


Nimi: Maitotassu, Tuuliklaani

06.01.2017 03:15
Alkunäytös

Sirorakenteinen rotukissa naaras kulki kohti nummea, jolla asuivat nopeat ja pitkäjalkaiset klaanikissat. Naaras ei toki ollut yksin, sillä hän kantoi hampaissaan arvokasta nyyttiä. Hänen suussaan oli pentu, joka vikisi emonsa otteessa.

Naaras liikkui rauhallisin askelin ja odotti törmäävänsä yhteen noista klaanikissoista, jotta naaras voisi antaa rakkaan poikansa klaanilaisten tassuihin. Hän laski pentunsa ja katsoi ympärilleen mietteliäänä. Hän tähyili ympärilleen klaanikissojen varalta.
”Onko täällä kukaan?” hän huikkasi, muttei saanut vastaukseksi kuin tuulen huminaa. Naaras hymähti ja otti pienokaisen takaisin hampaisiinsa. Naaras ei mielellään olisi mennyt aivan reviirin sydämeen, sillä totta puhuen, nämä klaanikissat myös pelottivat kaksijalkojen kanssa elävää kotikisua.
*Koita jaksaa vielä*, naaras mietti kuunnellessaan vikisevää pentuaan.

Kotikisu käveli vielä vähän matkaa eteenpäin ja huomasi pian kaukaisuudessa kissoja, jotka lähestyivät. Naaras laski pentunsa ja nuolaisi tämän päälakea kannustavasti.
”Pääset pian turvaan”, naaras maukui ja heilutti häntäänsä paikalletulijoille.
”Mitäs kotikisu pentunsa kanssa täällä tekee?” kuului halveksiva maukaisu. Kotikisu ei säpsähtänyt, vaan kietoi tuuhean häntänsä pentunsa ympärille.
”Tulin tuomaan pentuni elämään klaanielämää”, naaras vastasi pää pystyssä. Harmaa naaras mustilla raidoilla asteli lähemmäs kaksikkoa ja hänen naamallaan oli nyrpeä ilme.
”Thah, mitä me tuollaisella rääpäleellä teemme?” hän kysyi ärtyneenä.
”Saatte hänestä oivan soturin”, kotikisu naaras maukui ja tuuppasi pentuaan lähemmäs äkäistä naarasta, joka mulkoili pörröistä pentua, joka vikisi.
”Älä mulkoile pentua Käärmensielu, se ei ole tehnyt mitään”, valkea naaras maukui ja katsoi pentua myötätuntoisesti.
”Ottakaa hänet ja tehkää hänestä hyvä ja kunniakas soturi”, kotikisu maukui ja tuuppi pentuaan lähemmäs naaraita, jotka vilkaisivat toisiaan.
”Miksi haluat pentusi tänne?” valkea naaras maukui kysyvästi kotikisulta, joka hymyili yksinkertaisesti.
”Haluan pojastani jotain suurta, kenties jonain päivänä jopa päällikön!” hän julisti.
”On siinäkin emo”, valkea naaras mutisi. Käärmeensielu mulkoili epäilevästi kotikisua, joka istui ylvään näköisenä.
”Ottakaa siis pentuni”, kotikisu maukui ja tuuppasi pennun Käärmeensielun ja valkean naaraan jalkojen juureen. Pentu kaatoi nenälleen maahan ja päästi pelokkaan inahduksen.
”Hei-!” Käärmensielu sihisi, mutta kotikisu lähti juoksemaan tiehensä.
”Voi ketunläjä sentään se jätti meille tuon käärmeensikiön hoidettavaksemme!” Käärmeensielu sähisi. Valkoinen naaras viittoi tätä hännällään rauhoittumaan ja katsoi pentua, joka vikisi säälittävästi maassa.
”Mutta Kuukukka-” Käärmeensielu yritti, mutta Kuukukka painoi häntänsä tämän suulle.
”Shh, viedään pikkuinen leiriin”, Kuukukka maukui ja nosti pörröisen pennun suuhunsa. Hän piti sitä tukevasti leuoissaan ja lähti astelemaan Käärmeensielun kanssa kohti leiriä.

Tuulitähti katsahti kahteen naaraaseen, joista toinen kantoi vinkuvaa karvanyyttiä.
”Mitäs tämä tarkoittaa?” Tuulitähti maukui kysyvästi. Kollin katse oli väsynyt ja samalla hieman hämmentynyt.
”No, Kuukukka halusi klaanille lisää suita ruokittaviksi, joten hän päätti vielä ottaa kotikisulta pennun tähän klaaniin”, Käärmensielu maukui. Kuukukka hymähti ja tökkäsi Käärmeensielua närkästyneenä. Valkoinen naaras laski pennun maahan ja katsoi Tuuliklaanin päällikköä.
”Tämän pennun emo ei ole hyvä emo tälle pennulle, hän tyrkytti pentua meille”, Kuukukka maukui. Tuulitähti räpytteli silmiään, mutta hänen väsynyt ilmeensä ei värähtänytkään.
”Meidän pitää ottaa tämä pikkuinen klaaniimme”, Kuukukka maukui ja katsoi Tuulitähteä anovasti. Kolli nyökkäsi.
”Emme me voi sitä nummellekaan ruuaksi jättää”, Tuulitähti maukui hiljaa ja katsoi vinkuvaa nyyttiä Kuukukan tassujen juuressa. Kuukukka nyökkäsi Tuulitähdelle kiitollisena. Käärmeensielu taas tuhahti ja pyöräytti silmiään.
”Ei tuosta karvakasasta tule mitään”, naaras maukui. Kuukukka ei välittänyt kärttyisän naaraan kommenteista. Hän nosti pienen pennun ja kantoi sen pentutarhaan.
”Hei vaan Kuukukka”, kuului lempeä ääni. Kuukukka käänsi katseensa kirjavaan naaraaseen, joka istui omalla pedillään hymyillen. Kuukukka laski hetkeksi pennun ja katsoi kuningatarta, jonka ilme muuttui hämmentyneeksi.
”Sinulla on pentu, mutta miksi?” naaras ihmetteli.
”Ohdakeviiksi, tämä pentu tarvitsee maitoa”, Kuukukka selitti, ”voisitko siis ruokkia sen?” Ohdakeviiksi räpytteli silmiään ja katsoi vikisevää pentua, jolla selvästi oli nälkä.
”Mistä tämä pentu tuli?” Ohdakeviiksi maukui kysyvästi.
”Otimme sen klaaniin huonoista olosuhteista”, Kuukukka selitti ja toivoi kuningattaren jo suostuvan, sillä pennun vinkuminen vain lisääntyi.
”Hyvä on, toimin pennun sijaisemona”, Ohdakeviiksi maukui ja katsoi pehmeästi eteenpäin hoipertelevaa pentua. Ohdakeviiksi veti jalallaan pennun pullean vatsansa viereen ja pentu alkoi heti imeä maitoa. Kuukukan kasvoille nousi hymy ja hän nyökkäsi kiitollisena kuningattarelle.
”Paljon kiitoksia.” Ohdakeviiksi nyökkäsi ja nuolaisi varovasti pennun pörröistä turkkia.
”Mikä on hänen nimensä?” naaras kysyi. Kuukukka kohautti lapojaan.
”Minun puolestani sinä voit päättää”, naaras maukaisi. Ohdakeviiksen kasvoille nousi heti lämmin hymy.
”Sitten hän on Maitopentu”, Ohdakeviiksi päätti.



Luku 1

Maitopentu makoili nukkuvan Ohdakeviiksen vierellä. Naaraan kylki kohoili tasaisesti hengityksen tahdissa ja hän näytti olevan syvässä unessa. Maitopentu puski pörröisellä päällään sijaisemonsa pulleahkoa vatsaa, joka tuoksui lämpimälle maidolle. Ohdakeviiksi hymyili unissaan ja se sai Maitopennun kehräämään hyväntuulisesti.
*Ihana emo*, Maitopentu mietti, vaikka tiesikin Ohdakeviiksen olevan vain hänen sijaisemonsa. Maitopentu kurkisti ulos pentutarhasta ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, kun hän näki Tuuliklaanin leirin. Se oli avointa nummea ja siellä näkyi olevan paljon kissoja, jotka keskustelivat keskenään.
*Se on iso ja siellä on paljon kissoja!* pieni karvapallo mietti silmät suurina. Hän kipitti ulos pentutarhasta ja käveli varovasti eteenpäin leirissä. Hän katseli lihaksikkaita ja pitkäjalkaisia sotureita, sekä oppilaita, jotka olivat heidän seurassaan.
*Minulla ei ole samanlainen ruumiinrakenne tai turkki kuin heillä*, Maitopentu mietti verraten itseään muihin kissoihin. *mutta minähän olenkin kotikisu*
”Maitopentu, joko sinä heräsit?” pentutarhasta kuului tuttu ääni ja Maitopentu vilkaisi pentutarhan suuaukolle, josta pian pilkisti Ohdakeviiksen kirjava pää.
”Halusin vähän ihailla leiriä”, Maitopentu vastasi ja puski päällään sijaisemonsa jalkaa. Ohdakeviiksi hymyili lempeästi ja nuolaisi kollin päälakea.
”Kohta sinut nimitetään oppilaaksi”, Ohdakeviiksi maukui ylpeänä. Maitopentu nyökytteli innokkaasti.
”Minusta tulee Maitotassu!” kolli maukui iloisesti. Ohdakeviiksi nyökkäsi hymyillen.
”Mennään odottelemaan päällikköä”, Ohdakeviiksi maukui ja puski Maitopentua eteenpäin. Kolli nyökkäsi ja meni Ohdakeviiksen saattelemana Pitkäkiven alapuolelle istumaan. Ohdakeviiksi alkoi tarkoin vedoin puhdistaa Maitopennun pitkää turkkia. Kolli istui kiltisti paikoillaan ja hän oikeastaan nautti kun tunsi Ohdakeviiksen karhean kielen viistävän pitkin hänen pörhöistä turkkiaan.

Vaalea lyhytturkkinen kolli loikkasi vaikeasti Pitkäkivelle. Hänen turkkinsa oli sotkuinen ja hänen silmissään oli väsnyt ja masentunut katse.
*Mikäköhän Tuulitähteä surettaa?* Maitopentu mietti ja kallisti pienesti päätään.
”Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!” Tuulitähti huikkasi synkällä äänellä. Kissoja kerääntyi kuulemaan, mitä Tuulitähdellä mahtoi olla ilmoitettavana.
”Maitopentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Maitotassuna. Mestariksesi tulee Ruskopilvi. Toivon hänen välittävän sinulle kaiken oppimansa”, Tuulitähti maukui väsyneesti. Maitotassu käänsi katseensa läikikkääseen kolliin, joka harppoi Maitotassun luokse. He koskettivat toistensa kuonoja ja klaani alkoi hurrata tuoreen oppilaan nimeä: ”Maitotassu! Maitotassu!” Maitotassu tunsi rinnassaan pienen ylpeyden ja hän odotti jo innolla mitä oppilaselämä toisi tullessaan.

Maitotassu vilkaisi vielä Tuulitähteä, joka hyppäsi pois Pitkäkiveltä. Ruskopilvi tuuppasi käpälällään kevyesti oppilastaan, joka havahtui ja käänsi katseensa mestariinsa.
”Mitä me teemmekään?” Maitotassu kysyi päätään kallistaen.
”Esittelen sinulle klaanimme reviirin”, Ruskopilvi naukaisi. Maitotassu nyökkäsi hymyillen ja pörhisti innokkaana turkkiaan.
”Selvä!” kolli maukui ja hymyili leveästi mestarilleen, joka naurahti pienesti. Kaksikko lähti tassuttelemaan pitkin Tuuliklaanin reviiriä, joka oli pullollaan jäniksiä ja kaniineja. Villi tuulenvire pörrötti kaksikon turkkia. Lumi narskui heidän käpäliensä alla ja pari lumihiutaletta leijaili kirpeässä lehtikadon ilmassa. Ensin kaksikko asteli jäätyneelle joelle, jossa tuoksui toisen klaanin tuoksu.
”Tässä on Kuulammen joki”, Ruskopilvi maukui. Maitotassu nyökkäsi, hän oli Ohdakeviikseltä kuullut tarinoita Kuulammesta, jolla päälliköt ja parantajat kävivät tapaamassa tähtiklaanilaisia.
”Kuulammen joki toimii meidän tuuliklaanilaisten ja myrskyklaanilaisten rajana”, Ruskopilvi selitti. Maitotassu nyökkäili.
”Mennään sitten seuraavaan paikkaan”, oranssiläikikäs kolli maukui. Maitotassu seurasi mestariaan läpi nummen. Ruskopilvi esitteli tuoreelle oppilaalle järvenkin, jonka ympärillä he asuivat.
*Iso vesilätäkkö*, Maitotassu mietti ja kosketti varovasti käpälällään ohutta jääkerrosta, joka peitti järven.
”Tuo jää ei kestä sinua, että kannattaa olla varovainen, ellet halua uimaan”, Ruskopilvi kiusoitteli.
”Ei kiitos, vesi on inhottavaa”, Maitotassu maukui nyrpistäen nenäänsä. Ruskopilvi naurahti huvittuneena ja viittoi oppilastaan seuraamaan.

Ruskopilvi esitteli Maitotassulle vielä hevospaikan, jossa ei sillä hetkellä tosin ollut kookkaita otuksia, jotka voisivat helposti tallata alleen oppilaan ja miksei myös soturinkin.
”Olisin halunnut nähdä hevosen”, Maitotassu maukui hieman harmistuneena. Ruskopilvi katsoi tätä hieman huvittuneena.
”Eivät ne nyt niin erikoisia ole, antavat kaksijalkojenkin olla päällään”, Ruskopilvi maukui. Maitotassu räpytteli kummissaan silmiään.
”Oho!” hän maukaisi yllättyneenä ja kipitti mestarinsa perässä.
”Palataan takaisin leiriin”, Ruskopilvi maukui. Maitotassu nyökkäsi pienesti ja seurasikin tottelevaisena mestariaan Tuuliklaanin leiriin.
”Ovatko klaaninvanhimmat ja kuningattaret jo saaneet ruokaa?” Ruskopilvi kysyi Kuukukalta, joka tuli ensimmäisenä kaksikkoa vastaan.
”Jep”, Kuukukka nyökkäsi ja vilkaisi Ruskopilven vierellä olevaa karvakasaa.
”Hei Maitotassu, onnittelut oppilaaksi tulostasi!” naaras maukui hyväntuulisesti. Maitotassu nyökkäsi kiitollisena.
”Olisin onnitellut jo aikaisemmin, mutta Ruskopilvellä oli kiire päästä opettamaan sinua”, Kuukukka naurahti hieman kiusoittelevasti. Ruskopilvi hymähti huvittuneena ja kohautti lapojaan.
”Kenties”, kolli maukui. Kuukukka naurahti ja hyppelehti kaksikon ohi.
”Mene toki syömään ja tutustumaan oppilastovereihisi”, Ruskopilvi maukui Maitotassulle, joka nyökkäsi innokkaasti. Kolli syöksyi heti tuoresaaliskasalle, josta hän nappasi jänikiksen, jonka hän raahasi mukanaan muiden oppilasten luokse. Kolli laski jäniksen maahan ja katsoi tutkailevasti aterioivia oppilaita, hän tunsi melkein kaikki nimeltä, sillä oli kuullut kuningattarien puhuvan heistä ja osa oli jopa tullut tuomaan riistaa heille joskus pentutarhaan. Lyhytjalkainen harmaanruskea naaras oli Viiriäistassu ja hänessäkin oli kotikisun verta, joten Maitotassu ei tuntenut oloaan täysin ulkopuoliseksi klaaninsa sisällä. Maitotassu tervehti hyväntuulisesti oppilaita ja asettui heidän seuraansa aterioimaan. Hän söi jäniksen siististi ja hitaasti nautiskellen riistan mehukkaasta mausta.
”Sinun on paras olla varautunut nukkumaan taivasalla, enää ei ole Ohdakeviiksen lämmintä turkkia vierelläsi”, Minttutassu maukui. Maitotassu naurahti huvittuneena.
”Olen kyllä varautunut, enkä tällaisen turkkikasan kanssa ole ihan heti pakastumassa”, kolli vastasi hyväntuulisesti.
”No hyvä”, Minttutassu maukui ja nuoli riistanrippeitä huuliltaan.
”Ihmettelen enemmän miten lyhytkarvaiset tuuliklaanilaiset nukkuvat pakkasyöllä täysin ilman suojaa”, Maitotassu maukui.
”Olemme sisukkaita”, Heinätassu maukui.
”Ja myös eläinten kaivamia koloja käytetään, jos tulee liian kylmä tai sataa”, Viiriäistassu huomautti. Maitotassu nyökytteli.
*Oppilaselämä maistuu minulle jo nyt*, kolli mietti tyytyväisenä.


Vastaus:

9kp! Maitotassun ensimmäisestä päivästä oppilaana oli mukava lukea, ensimmäisessä luvussa tuntui olevan pääosin iloinen tunnelma. Lukiessa tuli huomattua kiintoisia piirteitä Maitotassun luonteessa, kuten se miten hän suhtautuu kotikisu juuriinsa. Hän näyttää myös tulevan hyvin toimeen klaanitoveriensa kanssa ja hänen suhteensa Kuukukkaan ja Ohdakeviikseen tuntuu ihanan lämpimältä. Kuvailua pitää myös kehua varsinkin sitä miten kirjoitit kissojen ulkonäöistä :)

-Silkkis

Nimi: Liekkipentu, Tuuliklaani

30.12.2016 22:02
Ja niin Sadeliidon neuvoa noudattaen - kolmikko oli ryöminyt ulos pentutarhan maidon tuoksuisesta pesästä kylmään pakkasilmaan, joka oli lähes palelluttanut Liekkipennun pienen kehon jääkalikaksi. Mutta lopulta - monien kaatumisten ja lumeen uppoamisen jälkeen - sisarukset olivat päässeet klaaninvanhimpien pesään, joka sijaitsi vanhassa mäyränkolossa.
Liekkipennusta klaaninvanhimpien pesän kotoisa, omalla tavallaan vanhoollinen tunnelma oli oikein mukavaa vaihtelua pentutarhan tukahduttavaan, hieman jo ehkä pahaltakin haisevaan olemukseen. Ulkona pauhaava lumisade ei haitannut lainkaan kolmea sisarusta, jotka olivat kaikki melkeinpä kiinni toistensa turkeissa.
“Vai että te haluaisitte kuulla tarinan?”
Tuulihaukka, vanha tummanruskea kolli sanoi ripaus hilpeyttä äänessään, samalla kun makasi levollisesti omalla sammalpedillään äkeä Hiirikarva vieressään.
Liekkipentu nyökkäsi kolmikosta kaikkien yllätykseksi ensimmäisenä ja tuon meripihkanväriset silmät kirkastuivat oivan idean hiipiessä kollin mieleen. Hän ei ollut ihan varma, kannattaisiko moista kysymystä edes ottaa puheeksi, mutta asia oli kaivanut häntä jo koko päivän.
“O-osaisitko kertoa meille isoisästämme, Tiikerihampaasta?” Liekkipentu kysyi yllättävän vakaan kuuloisesti. Hän tunsi miten Tiikeripentu käänsi innostuneen katseensa nuorempaan veljeensä Sumupennun ylitse, joka näytti hitusen yllättyneeltä.
“Hyvä idea… kerrankin osaat kysyä jotain oikeasti kiinnostavaa…!”
Liekkipentu tunsi väristyksen kulkevan selässään, kun hän kuuli Tiikeripennun ilkikurisen äänen jossain mielensä sopukoissa. Hän ei ennen ollut edes tajunnut, kuinka pystyi aistimaan veljensä tuntemuksia - ja nyt jopa ajatuksiakin kun vain soi itsensä keskittyä toviksi.
Tuulihaukan levollinen katse oli muuttunut hiukan epäröiväksi, kun tuo vilkaisi nopeasti Hiirikarvaan. Vanha naaras istui kyyryssä omalla sammalpedillään ja mulkoili kolmikkoa ärtyisän näköisenä.
“On siinäkin Tuuliklaanilla ylpeyden aihe… utelevat nyt omien sukulaistensa menneisyyksiä vaikka noita asioita olisi voinut kysyä omilta vanhemmiltaankin…”
Hiirikarvan äreä jupina kaikui koko klaaninvanhempien pesässä, vaikka Liekkipentu epäili vahvasti sitä ettei vanha naaras itse sitä edes kuullut.
“Me kyllä kuulemme kaiken mitä sanot!” Tiikeripentu vinkaisi ärsyyntyneenä, tuoden täsmälleen samat ajatukset ilmoille mitä Liekkipennullakin oli.
Hiirikarva käänsi hehkuvat meripihkanväriset silmänsä suoraan Tiikeripentuun, ilmeisesti vastatakseen jotain yhtä näpäyttävää takaisin, mutta Tuulihaukka keskeytti naaraan:
“Toki voimme kertoa teille jotain, mutta miksette kysyneet isoisästänne Sadeliidolta?”
Liekkipentu tunsi hienoisen punan kohoavan poskilleen, kun hän nosti päätään vastatakseen vanhemman kollin kysymykseen. Niin… miksi hän ei ollut kyennyt kysymään samaa kysymystä omalta emoltaan? Pelkäsikö hän jotain…? Halusiko hän todella tietää oman sukunsa varjeltuja salaisuuksia ulkpuolisilta…? Liekkipennusta tuntui yhtäkkiä kovin heikolta nököttää siinä klaaninvanhimpien edessä kerjäten noilta vastauksia kysymyksiinsä, joihin hän ei välttämättä edes itsekään halunnut vastausta.
“Mi... öh… “, hän aloitti hiukan takellellen, tuntiessaan samalla Sumupennun uteliaan katseen selässään. “Tuotah… Sa-sadeliito halusi mennä partioon, joten emme ehtineet kysymään asiasta häneltä”, Liekkipentu sanoi ja yritti saada huulilleen edes jonkinmoista hymyn häivää, mutta onnistuikin vain luomaan kiusaantuneen hiljaisuuden sisarustensa ja klaaninvahimpien välille.
*Miten osaankaan olla näin kömpelö?* Liekkipentu olisi halunnut vajota maan rakoon - ja jos mahdollista - vieläkin alemmas kun Tuulihaukka ja Hiirikarva tuijottivat häntä kumpikin tietämättä mitä sanoa kellanpunaisen kollin juuri äsken pitämään sekavaan puheeseen.
“Noh…” Tuulihaukka aloitti hymyillen hetken hiljaisuuden jälkeen. “Kai minä voin jotain kertoa.”
“Jes!” Tiikeripentu hihkaisi silmät innosta palaen edelleen uteliaan Sumupennun vierellä, ja innostus alkoi hiipiä Tiikeripennusta myös Liekkipentuun. Ehkä hän pelkäsi turhaan - ehkä Tiikerihammas oli tosiaan ollut vain tavallinen kunniakas Tuuliklaanin soturi, jonka jäänsiniset silmät vain antoivat väärän vaikutelman kollista.
*Mutta miksi hän oli siellä kylmässä, pimeyden varjelemassa metsässä kaikkien pahojen sanojensa ympäröimänä…?* Ajatus hiipi Liekkipennun mieleen yhä uudelleen ja uudelleen samaan aikaan, kun Tuulihaukka otti mukavan asennon sammalpedillään ja antoi harmaiden silmäpariensa kulkea kolmikon ylitse.
“No siis - isoisänne Tiikerihammas oli kauan ennen kuin te synnyitte yksi Tuuliklaanin urheimmista sotureista, joka taisteli klaanitovereidensa rinnalla aina hamaan loppuun saakka”, Tuulihaukka aloitti kunnioituksen vivahde äänessään.
Liekkipentu tuijotti vanhaa kollia silmät suurina ja korvat höröllä, kun tuo nosti tummanruskea leukansa heitä kohti. Tiikerihammasko oli tosiaan ollut urhea, Tuuliklaanin kissa? Mutta miten… miten tuo oli sitten ollut niin… pelottava, vaarallinen ja kylmä hänelle ja Tiikeripennulle lausuessaan pahaenteiset sanansa veljeksien ympärille?
“Tiikerihammas oli myös hyvin - hyvin taistelun janoinen”, Hiirikarva jatkoi varoitus äänessään, kun tuo huomasi Sumupennun kunnioittavan katseen. “En sanoisi, että siinä luonteenpiirteessä olisi paljoakaan kehumista - vaikka toki isoisänne oli hyvä ja taitava soturi, sitä tuskin kukaan pystyisi kieltämään.”
Liekkipentu nyökkäsi silmät uteliaisuudesta kiiltäen vanhalle naaraalle ja kehotti klaaninvanhimpia jatkamaan pienellä hännän nykäyksellä. Ja ihme kyllä - Liekkipentu oli huomaavinaan Hiirikarvassa hilpeyden vivahteen tuon hymyillessä keskimmäiselle pennulle.
“Niin…” Tuulihaukka huokaisi ja jatkoi pienellä nyökkäyksellä Hiirikarvalle. “Sitten monien kuiden jälkeen Sadeliito syntyi eräänä Lehtisateen aamuna isovanhemmillenne, Tiikerihampaalle ja Pajuhohteelle.”
“Hetkinen!”
Liekkipentu oli itsekin hieman yllättynyt, kun uskalsi keskeyttää klaaninvanhimman tarinan tuosta noin vain, mutta päätti taistella ettei punastuisi uudelleen. Asia oli kuitenkin tärkeä - ja hän halusi mahdollisimman paljon vastauksia kysymyksiinsä.
“Mi-miltä tämä Pajuhohde mahtoi näyttää?” Liekkipentu kysyi sulkamaisen häntänsä innostuneen heilautuksen säestämänä.
“Nooh, Pajuhohde oli erittäin kaunis ja näyttävä kissa - hänellä oli kaunis, tuuhea vaaleanharmaa turkki sekä huomiota herättävät tummanruskeat silmät”, Tuulihaukka sanoi hymyillen, laskien päänsä suoraan Tiikeripentuun. “Epäilemättä se väri on kulkenut suvussanne sukupolvien ajan.”
Samalla kun Tiikeripentu röyhisti rintaansa ylpeänä klaaninvahmimman kehuista, Liekkipennun päässä alkoi raksuttaa. Tuulihaukka oli kuvaillut heidän isoemoaan täsmälleen samanlaiseksi, mitä tähti turkkinen kaunis naaras hänen unissaan oli. Mutta miksi…? Miksi heidän isovanhempansa ilmestyivät heidän uniinsa, antaen kummatkin enteitä ja varoituksia tulevasta, mutta kuitenkin niin… erilailla. Eri äänensävyillä, eri ilmeillä, eri asenteella…
“Muutama kuu emonne syntymän jälkeen Pajuhohde kuitenkin kuoli”, Hiirikarva jatkoi silmät surusta kiiltäen, keskeyttäen kellanpunaisena liekehtivän kollin hukuttautumasta omien mietintöjensä valtaan.
“Mut… miten?” Sumupentu kysyi hiukan pelästyneenä. Naaraan solakka vartalo oli jännittynyt kauhusta ja tuon harmaa turkki oli noussut pystyyn juurikarvoja myöten.
“Tiikerihammas sanoi ketun tappaneen Pajuhohteen heidän ollessaan kävelyllä”, Hiirikarva tuhahti ja nyrpisti nenäänsä vihreät silmät salamoiden. “En ymmärrä miksi kettuja ylipäätänsä annetaan tunkeutua klaanien reviireille, ne pitäisi karkoittaa heti alkuunsa!”
Tuulihaukka nyökkäsi hyväksyvästi Hiirikarvalle ja kääntyi takaisin uteliaisiin pentuihin, jotka tujottivat tummanruskeaa kollia kaikki uteliaina ja hitusen pelästyneinä.
“Tiikerihampaan kuolinsyytä ei ikinä saatu selville, hänet löydettiin kuolleena metsässä ilman verta tai jälkiä murhasta, kukaan ei koskaan saanut selville, miten tuo urhea ja karismaattinen Tuuliklaanin soturi kuoli”.
Liekkipentu tunsi nielaisun tipahtavan karheaa kurkkuaan pitkin alas jonnekkin sisälmyksiinsä ja salli itsensä kääntää kirkkaana liekehtivät silmänsä maahan.
*Minä kyllä selvitän, mitä oikeasti tapahtui.*


< ----------- >


Liekkipentu tunsi innostuksen ja onnellisuuden kuplivan omassa pienessä kehossaan, kun hän katseli sisaruksiensa puuhia. Tiikeripentu oli juuri läpsäisemässä harmaanvalkeaa sisartaan korvasille, kun tuo ei suostunut olemaan “vain varapäällikkö” isoveljensä rinnalla, joka väitti kivenkovaa, että Tiikeritähti kuulosti paljon paremmalta kuin Sumutähti.
“Mutta miksi sinä saat olla aina päällikkö? Epäreilua!” Sumupentu kimitti ja väisti veljensä raidallisen tassun juuri ja juuri.
“Koska minä olen paras!”
“Paras? Sen kun näkisi, eiköhän Tuulitähti ole paras tässä klaanissa!”
“Hänhän on ainakin miljoona vuotta vanha!”
“No ainakin hänellä on enemmän kokemusta kuin sinulla, oi arvon Tiikeritähti!”
Liekkipentu naurahti sisaruksiensa riitelylle, kun istui emonsa tuuhean hännän suojissa pentutarhassa. Nuoren kollin oli vieläkin vaikea käsittää, että pian hänen, Tiikeripennun ja Sumupennun kohdalla pentuaika oli todella ohitse. Ajatus jollain tasolla pelotti Liekkipennun kaltaista miettiväistä kissaa, mutta samalla se antoi aivan uuden suunnan hänen elämälleen. Uudet nukkumapaikat, uudet päivät, uudet tehtävät klaanissa…
“Hei, Liekkipentu!”
Sumupennun innostunut maukuna keskeytti kellanpunaisen veljensä syvälliset ajatukset, kun tuo käänsi säteilevät silmänsä Liekkipentuun.
“Tule sinäkin leikkimään, äläkä vain istu siellä!”
“Niin juuri! Olet oikein kunnon mammanpoika…” Tiikeripentu ilkkui virnistys hiipien tuon raidallisille kasvoille.
Liekkipentu höristi raidallisia korviaan kuullessaan sanan “mammanpoika”, mutta tajuttuaan sanan tarkoituksen, hän tyytyi vain näyttämään kieltään hiukan isokoisemmalle veljelleen.
“Hmm… ihan totta, Liekkipentu. Sinunkin tekisi varmasti hyvää leikkiä hieman sisaruksiesi kanssa”, Sadeliito maukui lempeästi, heilauttaen lämpimän häntänsä pois Liekkipennun edestä.
Liekkipentu tunsi lämmön ja turvallisuuden tunteen huuhtoutuessa saman tien pois, kun tunsi emonsa tökkäävän häntä hellästi selkään. Keskimmäiseksi syntynyt pentu sisaruskaartista oli aina ollut se kaikkein hiljaisin ja miettiväisin pentuetovereidensa rinnalla, mutta kun hän näki emonsa lämpimät, tummanruskeat silmät, hän uskalsi astua pois omalta sammalpediltään ja astella sisaruksiensa luokse.
Loskakeli pentutarhan ulkopuolella oli tehnyt loppupäivästä harmaan ja sateisen, ja Liekkipentu pystyi suorastaan haistamaan Hiirenkorvan ajan olevan tulossa. Hän saisi kasvaa ja opiskella oppilaana Tuuliklaanin parhaaksi soturiksi lämpöisten kelien, lintujen sirkutusten ja auringon paisteen lomassa. Se teki nuoren kollin mielestä vielä enemmän onnellisen, kun hän tassutteli Sumupennun viereen.
“No niin, olkoon Sumupentu siis Tuuliklaanin varapäällikkö, Sumusade!” Tiikeripentu julisti raidallista rintaansa röyhistäen.
“Entäs Liekkipentu?” Sumupentu kysyi ja räpsytteli meripihkanvärisiä silmiään.
“Hän voi olla Tuuliklaanin paras taistelija, minun jälkeeni tietenkin! Olkoon soutrinimesi Liekkiraita!” Tiikeripentu sanoi silmäänsä iskien ja katsoi nauravia sisaruksiaan innostuneesti. Liekkipentu tunsi miten Tiikeripennusta huokui onnellisuuden ja hilpeyden sekoitusta suoraan omaan kehoonsa, Sadeliidon ja Ohdakeviiksen naurun samalla kaikuessa hänen korvissaan.
“Tulkaa, hyökätään Varjoklaaniin!” Tiikeripentu huudahti ehkä turhankin kovaa, koska Salamapentu ja Ruostepentu hätkähtivät äkisti emonsa vierellä.
“Käskystä, Tiikeritähti!” Sumupentu naukaisi takaisin ja rymisti häntä ja korvat pystyssä veljensä perään, joka hölkkäsi jo kevyesti toisella puolella pentutarhaa.
Iloiset huudahdukset ja juoksun askeleet loppuivat kuitenkin äkisti, kun Liekkipentu huomasi Aromyrskyn hiipineen huomaamattomasti pentutarhaan. Kirjavan kollin suussa oli isokokoinen saalis, jonka Liekkipentu tunnisti oitis jänikseksi. Riistan haju leijui voimakkaana ilmassa, ja sai kaikki kolme sisarusta pomppimaan suoraan Aromyrskyn luokse, jokseenkin Liekkipentu käveli hiukan maltillisemmin kuin muut pentuetoverinsa. Aromyrskyn kirjava turkki kiilsi loskakelin aiheuttamasta kosteudesta ja tuon valkoiset käpälät uppoutuivat kauniisti pentutarhassa olevaan sammaleeseen.
“Hei, Aromyrsky! Onko tuo meille?” Tiikeripentu kysyi innostuneen oloisesti vanhemmalta kollilta ja yritti kurotella saalista tuon suusta.
Aromyrskyn vaaleille kasvoille levisi maltillinen hymy, samalla kun tuo näytti etsivän tutkailevalla katseellaan jotain. “Hei. Tämä on teille ja otin jäniksen, sillä pikkulinnut kertoivat sen olevan Sumupennun lempiriistaa.”
Liekkipentu katsoi soturia tovin yllättyneenä, mutta nyökkäsi kuitenkin lähes huomaamattomasti kirjavalle kollille, kun tuo laski ilmeisesti vasta tuoreen saaliinsa maahan. Sumupentu hymyili onnellisena veljensä vierellä, ja Liekkipentu älähti pienesti hänen sisarensa tökätessä häntä kylkeen.
“Miksi otit hänen lempiruokaansa?” Tiikeripentu kysyi kateellisen kuuloisesti, mutta oli silti ensimmäisenä tuoresaaliin kimpussa.
*Ehkä siksi, että Sumupentu ja minä osaamme sentäs kiittää* Liekkipentu ajatteli närkästyneenä huomatessaan veljensä huonotapaisuuden.
“Kiitos!”
Liekkipentu ei ollut edes huomannut hänen harmaan sisarensa poistuneen hänen viereltään, mutta hymyili silti kevyesti kun Sumupentu puski Aromyrskyn jalkaa, käyden hetken kuluttua Tiikeripennun viereen aterioimaan.
“Kiitos, Aromyrsky”, Liekkipentu kiitti maltillisesti hymyillen, asettuen itsekin sisaruksiensa viereen. Hän oli aina pitänyt kovasti Aromyrskystä, sillä olihan tuo Sadeliidon hyvä ystävä sekä varmasti mukavaa seuraa. Kollilla oli Liekkipennun mielestä todella rauhoittava olemus, ja hän oli onnellinen että heidän klaanissaan oli noinkin jalo ja ystävällinen soturi.
Lihan maukkaat aromit tipahtelivat suoraan Liekkipennun pieneen mahaan, kun hän totesi jäniksen olevan todella maukasta. Siinä oli jotain herkullisuuden ja sitkeyden väliltä, eikä kolli ihmetellyt lainkaan miksi se oli hänen sisarensa lempiriista. Samalla kun Kellanpunaisena liekehtivä pentu nuolaisi huuliaan hyvän makuelämyksen jäljiltä, hän huomasi sivusilmällä Aromyrskyn asettuvan hiljaa Sadeliidon vierelle.
“Hei, kuulkaas!” Tiikeripentu sanoi nyt hiukan maltillisemmin, nostaen säkenöivän katseensa sisaruksiinsa. “Ajatelkaa, että meistä tulee kohta oppilaita!”
Liekkipentu ja Sumupentu nyökkäsivät molemmat kehräten, ja jännitys tuntui kipristelevän Liekkipennun vatsassa aivan uudella tavalla.
“Ketkähän me saamme mestareiksemme?” Sumupentu kysyi ja kallisti päätään.
Hetken aikaa kolmikko oli ihan hiiren hiljaa, miettien omia vastauksiaan. Liekkipentu ei itse asiassa ollut pahemmin miettinyt tulevia nimitysmenoja ja sen mukana tuovia mestareita, mutta nyt - kun hän näki Aromyrskyn ja Sadeliidon molempien katsoessa heitä silmät tuikkien - hän oli varma että haluaisi joko Aromyrskyn tai sitten tuon siskon, Mustanärhen, kouluttamaan hänestä hyvää soturia Tuuliklaanille.
“Minä ainakin haluaisin joko Aromyrskyn tai Mustanärhen!” Tiikeripentu kuiskasi viimein sisaruksilleen. Tuon tummanruskeat silmät kiilsivät haastavasti, ja se nostatti Liekkipennunkin kasvoille hennon hymyn.
“Samat sanat.”
Sumupentu katsoi veljiään leveä hymy huulillaan ja päästi pienoisen naurunpyrähdyksen suustaan, joka soi kauniina sointuna Liekkipennun korvissa.
Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja Liekkipentua mietityttivät monet asiat tulevaisuudessa, ja ehkä nykyhetkessäkin. Tähtiturkkisten kissan varoittavat sanat tuntuivat soivan hänen korvissaan kovempana kuin koskaan ennen, Sumupennun naurun tullessa niiden päälle ja saaden Liekkipennun kuulemaan monia ääniä yhtä aikaa, naurua, veden pulputusta Hiirenkorvan lähestyessä, Tiikeripennun innostuneen ja samalla sarkastisen vitsailun tuomaa huutoa… Väsymys ja uupumus tuntuivat ottavan hänestä sekunti sekunnilla vain lisää otetta, ja pian kaikki äänet, kaikki elävät olennot maan päällä tuntuivat olevan Liekkipennun verkkokalvossa pelkkiä harmaita, hymyileväisiä haamuja, jotka kuiskuttelivat hänelle hyvän yön toivotukset. Ja viimeisenä asiana mitä Liekkipentu enään valveilla ollessaan muisti, oli Sumupennun lämmin keho joka painautui veljeään vasten.


< ----------- >


Liekkipentu tunsi pienoisten äänien kaikuvan hänen päässään, kun kolli makasi aivan hiljaa emonsa vatsan vieressä. Hänen koko kehonsa oli jäätyä kylmästä ja tassut olivat tunnottomat ja arat. Tuntui kuin kaksi tuntematonta voimaa olisivat ottaneet yhteen Liekkipennun pienessä kehossa, ja saaneet hänet heräämään pakotetusti valveilla olevaan maailmaan.
“Liekkipentu…”
Nyt kellanpunainen pentu tunsi emonsa tökkivän häntä hennosti hereille, surullisen äänen säestämänä. Liekkipentu avasi hitaasti kirkkaan meripihkanväriset silmänsä ja ensimmäinen asia mitä hän näki, oli Sadeliito istumassa hänen edessään silmät surullisesti kiiltäen.
Huoli alkoi nakertamaan nuoren kissan kehossa, kun hän näki emonsa surulliset kasvot, jotka eivät lainkaan olleet sitä mitä ne vielä eilen olivat olleet. Mikä tuolla oli hätänä?
Valo paistoi hennosti pentutarhan katon läpi, ja Liekkipentu huomasi noustessaan hitaasti istumaan, että aurinko oli jo korkealla taivaalla. Se näytti Sadeliidon surullisten kasvojen ilmeet vielä paremmin, ja Liekkipentu pelästyi hiukan huomatessaan, että naaraan silmät kiilsivät. Itkikö tuo…?
Tiikeripentu hänen vierellään oltiin ilmeisesti herätetty myös, sillä tuokin nousi hitaasti istumaan veljensä vierelle. Liekkipentu tunsi Tiikeripennusta huuhtoutuvan hämmennyksen ja pelokkuuden sekoitusta, mitä hän itsekin tunsi.
Viimein, pitkän hiljaisuuden jälkeen Sadeliito avasi kuitenkin suunsa. Tuon tummanruskeat silmät kiilsivät auringon paisteessa ja suupielet väpättivät rajusti. “Huomenta.”
Tiikeripentu kallisti päätään hämmennyksissään, ja Liekkipentu tunsi tuon olevan huolissaan. Liekkipentukin katsoi emoaan huolestunein silmin. Mikä ihme tuolla oli?
“Mi-mikä sinun on?” Tiikeripentu kysyi hiljaa, tuijottaen suoraan emonsa kyynelien täyttämiin silmiin. “Missä Sumupentu on?”
Liekkipentu tunsi selässään kulkevan kauhun väristyksen, kun tajusi ettei hänen siskonsa tosiaan ollut paikalla. Hän antoi vauhkoontuneen katseensa kierrellä ympäri pentutarhaa - kattoa ja lattiaa myöten, mutta Sumupennun kaunista, vaaleanharmaata turkkia ei näkynyt missään. Ei tuon ystävällisyyttä hohkaavia silmiä, ei mitään.
*Missä hän on?* Liekkipentu tunsi paniikin kasvavan pienessä kehossaan, huomatessaan Sadeliidon pidättelevän kyyneleitään juuri ja juuri.
“Tulkaa tänne”, Sadeliito kuiskasi, puoliksi itkien. Tuo heilautti tuuheaa häntäänsä Liekkipentua ja Tiikeripentua kohti, jotka noudattivat hämmentyneinä emonsa käskyä.
Liekkipentu tunsi, miten Sadeliidon koko keho tärisi järkytyksestä ja surusta, tuon kiertäessä häntänsä lohduttavasti pentujensa ympärille. Liekkipennunkin kurkkuun nousi pieni pala, kun hän viimein arvasi, mistä oli kyse.
“O-olen hyvin pahoillani…” Sadeliito aloitti henkeään haukkoen, painaen päänsä kahta pentuaan vasten. “Sumupentua… ei ole enään...”
Ja ne sanat jäivät soimaan lohduttomasti koko pentutarhaan. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt kaikkien kolmen kissan ympärillä, että mitään elämää ei koskaan olisi ikinä ollutkaan… että kaikkia oli vain kuvitelmaa, kaikki olisi vain valetta… mutta se ei ollut.
Liekkipentu tunsi miten Tiikeripennun monimutkaiset ja murtuneet tunteet sulautuivat hänen omiinsa, tuntui kuin hänen koko kehonsa olisi räjähtänyt surusta ja tuskasta. Yhtäkkiä todellisuus ja sen mukana tuoma tulevaisuus tuntuivat todella karuilta ja raaoilta, että kaikki lopulta vain poistuisivat Liekkipennun elämästä yksi kerrallaan… jättäen hänet yksin... niin kuin Sumupentu oli tehnyt.
Keskimmäinen, nyt enään nuorin Sadeliidon pennuista antoi murtuneiden tunteidensa, menetettyjen toivomustensa ja surun lannistaa itsensä, antaen kaiken voimansa siihen - samalla kun painoi pelokkaat ja järkyttyneet kasvonsa hennosti emonsa lämpimään turkkiin, sallien kyyneleiden valua pitkin poskiaan.


//Veikkaan, että tästä tarinasta (tarinoista) tulee enemmän kuin 8kp (jotka tarvitse siis oppilaaksi siirtymiseen) mutta pyydän, että saan kirjoittaa ainakin vielä kaksi (mahdollisesti myös vaan yksi) tarinaa pentuna :’D Ilmeisesti se menee sitten niin, että pitää kerätä kp.ita sataan asti, koska pentuaika oli “liian” pitkä? :D

Vastaus:

Kommentti on yhteinen edellisen tarinan kanssa

Liekkipennun luonne on mielenkiintoinen. Hän on veljeään Tiikeripentua rauhallisempi ja harkitsevaisempi, mutta tiedonjano on selvästi yksi hänen suurimmista vahvuuksistaan (ja kenties heikkouksista?).

Liekkipennun toistuvat painajaiset ja Tiikeripennun kohtaaminen unessa saivat pahat aavistukset kiertelemään mielessäni. Kaksikko oli selvästi Pimeyden metsässä, ja nähtävästi Tiikeripentu oli käynyt siellä pariin otteeseen jo aiemmin. Kohtaaminen Tiikerihampaan kanssa vahvisti tuntua siitä, että tulevaisuudessa kaksikko saattaisi joutua isoihin ongelmiin.

Ensimmäisen tarinan loppuvaiheilla paljastunut telepaattinen kyky veljesten välillä yllätti, mutta samaan aikaan siitä kuuleminen jatkossa tulee varmasti olemaan kiehtovaa.

Toisen tarinan alussa kiinnostukseni nousi entisestään, sillä klaanivanhimmista ei monissakaan tarinoissa kuule. He ikään kuin hiipuvat kissojen taka-alalle heti oppilaiden noustua sotureiksi, joten mukavaa vaihtelua tekstissä :) Tuulihaukka vaikutti mukavalta kissalta, kuten myös Hiirikarva äkäisyydestään huolimatta (Keltahammasmeininkiä, yay! :D)

Toiseksi viimeisen kappaleen loppu, kun Liekkipentu vaipui uneen Aromyrskyn tuotua heille jäniksen, oli kirjoitettu mielestäni tosi kivasti. Liekö osasyynä omakin väsymykseni, mutta uni alkoi painaa silmiäni kiinni kappaleen loputtua :3

Murheellinen lopetus Sumupennun kadottua päätti pitkän tekstin, mikä oli kattanut pentujen elämästä useampia päiviä. Vaikka käsillä oleva hetki kuvastikin vain syvää surua ja tyhjää kadotusta, kenties huominen sarastaa jo valoisampana…

Muutaman kirjoitusvirheen huomasin, mutta ne eivät haitanneet lukemista huomattavasti. Kysyit toisen tarinan lopussa, voitko kirjoittaa Liekkipennulla vielä pari tarinaa pentuna, ja miten se vaikuttaa oppilasaikaan. Kysäisin Nanalta, ja kyllä se sopii, Liekin pitää vain kerätä sitten 120 kp:tä noustakseen soturiksi :)

Saat näistä kahdesta tarinasta yhteisesti 32 kp:tä

-Rosmariini-

Nimi: Liekkipentu, Tuuliklaani

30.12.2016 22:00
Liekkipentu suorastaan pomppasi ylös sammalpediltään pentutarhan kattoon asti, kun hänen kirkkaat meripihkanväriset silmänsä avautuivat pelon ja kauhun sekaisin tuntein. Kylmä hiki virtasi pitkin kollin kellanpunaista turkkia, kun tuo katsoi vauhkoontuneena ympärilleen muiden läsnäolijoiden nukkuessa sikeästi ympäri pentutarhaa.
Sadeliidon lämmin, turvallisen tuntuinen keho kohoili rauhallisesti Liekkipennun vieressä, ja Tiikeripentu ja Sumupentu nukkuivat sikeästi myös emonsa kuonon vieressä, kuunvalo hohtaen molempien vaaleisiin turkkeihin. Heinäpentu ja Minttupentu taas nukkuivat hiukan kauempana Nopsajalan kanssa, vaikka nuo olivatkin kaikki kolme yhtä aikaa pienellä sammalpedillä ehkä hiukan liiankin ahtaan näköisesti.
Liekkipentu itse taas ei pystynyt hievahtamaankaan pelon ja ahdistuksen vuoksi, joka tuntui väkertävän pienen pennun ympärille ihan omanlaisensa suojamuurin, mistä kukaan muu ei päässyt lävitse. Kollin pienet, raidalliset käpälät tärisivät levottomasti tuon kohottaessa katseensa tähtiä tuikkivalle taivaalle. Lunta oli satanut yön aikana kauniisti maahan, kuorruttaen ruskasta värjäytyneet lehdet valkoisilla lumihipuilla.
Pelko tuntui suorastaan lävistävän Liekkipennun pienen kehon, kun hän muisteli näkemäänsä painajaista, joka oli toistunut jo useana peräkkäisenä yönä. Ensin hän seisoi kylmässä, sysipimeässä metsässä tummien puiden varjostamana, kun yhtäkkiä kellanpunaisen kollin koko näköpiiri vaihtui tähtien tuikkeesseen ja pelkkään kauneuteen, samalla kun hänen korvissaan soivat hellän ja turvallisen oloisen tähtikissan varoittavat sanat, joista Liekkipentu ei kuitenkaan saanut ikinä selvää.
Sitten se kaikki päättyi. Liekkipentu heräsi aina - sydän jyskyttäen ja kylmä hiki valuen poskilta - pelkoon ja haluun juosta nopeaa karkuun jotain, mitä hän ei edes itsekään tiennyt. Hän ei edes tiennyt, miksi näki sellaisia painajaisia, ei tiennyt olivatko ne kenties noiden taivaallisten soturien lähettämiä signaaleja vai joltain muulta.
Syvässä järkytyksessä ja pelossa, pala kurkussa juuttuneena Liekkipentu laskeutui hitaasti uudelleen emonsa lämpimän kehon viereen, sulkien silmänsä, toivoen että saisi nukkua rauhassa edes loppuyön.


< ----------- >


Vaan se taisi olla turha toive.
Liekkipentu heräsi jälleen, mutta tällä kertaa valmistautuneena pimeässä metsässä, jossa puut peittivät kuun kauniit toivon pilkahdukset synkkiin varjoihin. Ne saivat Liekkipennun muuten aina niin kirkkaana ja siistinä hohtavan turkin näyttämään epämääräiseltä ja suttuiselta karvakasalta.
“Liekkipentu? Si-sinäkö siinä?”
Liekkipennun koko olemus jäykistyi suunnattomasta pelosta, kun hän kuuli takaansa ehkä hiukan pelokkaan, mutta jollain tapaa tutun äänen. Hän kääntyi niin vauhdikkaan ja vaarallisen näköisen oloisesti kuin ikinä pystyi ympäri, kunnes kohtasi tummanruskeiden, kiiltävien silmien katseen yön pimeydessä.
“Tiikeripentu?!”
Liekkipennun suusta ei päässyt muuta kuin veljensä nimi, joka sekin kaikui metsän uumenissa mutkattomasti ja sulavasti pilviharsojen peittäessä kuun valon lähes kokonaan.
Tiikeripennun veljeään suurempi keho oli kerrankin pelosta jäykkänä, kun tuo tassutteli ehkä hiukan nolostuneenkin näköisenä Liekkipennu vierelle, joka tuijotti veljeään edelleen silmät suurina.
“Mitä?” Tiikeripennun suusta pääsi ehkä hieman ärsyyntynyt äänensävy, kun hänen kellanpunainen veljensä ei vieläkään sanonut mitään, tuijotti vain.
Viimein Liekkipentu tajusi nostaa leukansa huulilleen ja saamaan hämmennyksen pois kasvoiltaan, vaikka hän oli sisäisesti vielä edelleenkin syvästi hämmentynyt.
Tiikeripennun vaaleanruskea turkki kiilsi yön pimeydessä ja tuon turkkia juovittavat mustat raidat risteilivät sinne tänne. Hänen isoveljensä oli selvästi päättänyt olla näyttämättä pelkoaan nuoremmalle veljelleen, sillä tuo virnisti säälivästi hänelle. Liekkipentu aisti silti veljestään tulevan pelon vahvempana kuin koskaan ennen, itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta kun Liekkipentu aisti veljestään sitä.
“Ai, olenko niin pelottava ettet saa sanojasi suusta ulos?” Tiikeripentu naurahti hiukan kerskailevaan sävyyn ja tökkäsi veljeään kylkeen.
“Minä… miten sinä olet minun unessani?” Liekkipentu kysyi hämmennys edelleen silmistään paistaen, vaikka yrittikin peitellä sitä isoveljensä ylimielisen katseen alla.
“Sinun? Käsittääkseni me molemmat olemme samassa “unessa” joten eiköhän tämä ole meidän unemme eikä vain sinun!” Tiikeripentu tuhahti ja tassutteli Liekkipennun eteen, vilkaisten ensin tummia, varjoja luovia puita heidän takanaan.
“Niin mutta.... Minä olen nähnyt tästä paikasta ennenkin unta! Ja myös sellaisesta, jossa jokin tähtikissa varoittaa minua jostain! Et kai sinä ole nähnyt samaa unta?” Liekkipentu huudahti ehkä hiukan turhankin kovaa, koska Tiikeripentu perääntyi pari askelta veljensä edestä, hämmennys paistaen nyt tuonkin silmistä.
“Minä olen nähnyt myös joitakin kummallisia unia, mutta vain tästä paikasta… Eikä minua ole yritetty varoittaa mistään, vaikka kuulenkin aina joitain outoja ääniä, jotka käskevät hyökkäämään ja puolustautumaan suurimmilta vihollisilta…” Tiikeripentu sanoi pieni pelon vivahde äänessään, tai ainakin se tunne tuntui huokuvan Liekkipennun ylitse.
“O-oletko nähnyt unissasi sellaista samanlaista tähtikissaa kuin minä, jolla on kaunis, solakka keho ja tuuhea vaaleanharmaa turkki sekä tummanruskeat silmät?” Liekkipentu luetteli vikkelästi. Tiedonjano alkoi pistellä hänen koko kehoaan, kun hänen mieleensä tulvahtelivat tuhannet kysymykset, joihin hänellä ei ollut vastausta.
“En... olen kyllä nähnyt unissani esiintyvän suuren, tiikeriraitaisen kollin, jolla on jäänsiniset silmät. Se ääliö ei kyllä ikinä puhu mistään muusta kuin siitä hyökkäämisestä, ja aina kun olen kysymässä jotain, uneni päättyy”, Tiikeripentu sanoi raivon aalto huokuen suorastaan Liekkipennun päälle.
Kellanpunaisen raidallinen pentu kallisti päätään mietteliäänä, samalla kun yö taivas tummeni entisestään heitä ympäröivässä metsässä, jossa haisi jokin pahasti mädäntynyt.
“Ehkä… ehkä meidän unemme liittyvät jotenkin toisiinsa?” Liekkipentu ehdotti hiljaa, mutta huomasi Tiikeripennun koko kehon jännittyneen taas, tällä kertaa raivosta. Hänen tummanruskeat silmänsä paloivat silkasta närkästyksestä, kun tuo osoitti kuonollaan Liekkipennun taakse.
Kylmä ja kostea tuuli läpäisi koko Liekkipennun kehon, kun tuo kääntyi katsomaan Tiikeripennun osoittamaan kohtaan. Ja yhtäkkiä hän kohtasi jäänsiniset, jollakin tavalla tunteettomat ja murhaavan oloiset silmät. Liekkipentu tunsi koko sydämensä hyppäävän kurkkuun asti, kun hän peruutti nopeasti Tiikeripennun vierelle, jonka lihakset olivat jännittyneet.
Suuri, tummanruskea kolli mustilla raidoilla sekä jäänsinisillä silmillä istui aivan heidän edessään, antaen katseensa kiertää viileästi Liekkipennusta Tiikeripentuun ja takaisin, kuin he olisivat joitakin nähtävyyksiä joita katsella.
“Olen odottanutkin, että näkisin teidät kaksi”, kolli sanoi jollakin tapaa mystisen kuuloisesti, paljastaen virneen lomassa omat, valkoisen puhtaat ja terävät hampaansa, jotka saivat Liekkipennun haukkomaan henkeä pelosta.
Hän oli päättänyt pysyä yhtä vahvana kuin Tiikeripentukin tuon suuren ja vaarallisen näköisen kissan edessä, mutta kun hän aisti Tiikeripennustakin pelon, hän ei voinut mitään kun huomasi jalkojensa alkaneen täristä kylmällä ja kostealla maalla.
“Ku-kuka olet?” Tiikeripentu sihisi, esittäen ilmoille saman kysymyksen kuin mitä Liekkipennunkin päässä pyöri.
Ruskean raidallinen kolli, joka heidän edessään istui ei juuri tuntunut välittävän Tiikeripennun murhaavasta katseesta, sillä tuo siristi silmiään ilkikurisen näköisesti, saaden pupillinsa pelkiksi viiruiksi. “Nimeni on Tiikerihammas, mutta etteköhän te kaksi sen tule oppimaan hyvinkin äkkiä. On aina ilo nähdä sukulaisiaan.”
Liekkipennun koko pää tuntui kerrankin menevän lukkoon, sillä hän ei voinut uskoa kuulemaansa todeksi. “A-anteeksi, mutta sanoitko juuri, että “sukulaisiaan?””
Tiikerihampaan koko kasvojen ilme muuttui lähes ilmeettömäksi Liekkipennun kysyvän katseen edessä. Hänestä tuntui kuin olisi halunnut juosta nopeasti vain pakoon kaikkea, mutta ei uskaltanut, hän ei voinut…
“Aws…” Tiikerihampaan virnistys levisi uudestaan tuon julman näköisille kasvoilleen, katsoessaan jähmettyneitä pentuja, jotka olivat lähes toistensa turkeissa kiinni. “Emonne ei ole tainnut kertoa minusta… mikä sääli…”
Ilmeisesti Tiikeripentu oli saamassa sanavalmiuttaan ja rohkeuttaan taas takaisin, sillä tuosta huokui raivon aalto suoraan Liekkipennun päälle.
“Oletko siis emomme puolelta?” Tiikeripentu kysyi nenäkkäästi itseään ainakin kymmenen kertaa suuremmalta kollilta tummanruskeat silmät palaen. “Vai vieläkö aiot jatkaa noita löpinöitäsi?”
Tiikerihampaan jäänsinisissä silmissä leimahti jokin, jota Liekkipentu ei osannut tulkita, mutta suurempi kolli kuitenkin tyytyi vain nyökkäämään kylmäkiskoisesti. “Olen. Olen Sadeliidon isä.”
Juuri kun Liekkipentu oli avaamassa hämmentyneenä suutaan seuraavaan kysymykseen, sankka savu ympäröi hänet kokonaan. Tuntui kuin kaikki maa olisi yhtäkkiä kadonnut hänen jalkojensa alta ja kiskonut jonnekkin syvyyksiin. Liekkipennun teki mieli huutaa kun tuska ja pelko tuntuivat repivän hänet riekaleiksi samalla kun Tiikeripennun isompi keho vilahti hänen silmiensä edessä. Kellanpunaisen raidallinen pentu yritti epätoivoisesti huutaa jotain veljelleen, mutta ääntä ei tullut. Sen sijaan, kylmät, omalla tavallaan sadistiset sanat valtasivat Liekkipennun korvat: “Tulette vielä näkemään minut, halusivatpa muut sitä tai ei… Mutta muistakaa: varokaa sanojanne, jos hiiskutte tästä kellekkään, lupaan että tulen repimään teidät riekaleiksi omilla sammapedeillänne, vainoamaan teitä unissanne ja tuomitsemaan jokaista sanaanne ja tekoanne, jotka uhkaatte kääntää minua vastaan….”


< ------------>


“....”
Liekkipentu tunsi miten hänen sydämensä oli hypätä kurkusta ulos ja lentää Tähtiklaaniin saakka, kun hän heräsi hikisenä, silmät pelosta lamaantuneina Tiikeripennun vierestä, joka hengitti raskaasti Sadeliidon vierellä ja näytti kerrankin täysin lamaantuneelta.
Hänen vaaleanruskean raidallinen isoveljensä jokainen karva oli pystyssä ja tuon tummanruskeat silmät olivat levinneet yhtä suuriksi kuin jokiklaanilainen soturi. Kolli haukkasi henkeään kenties vielä vilkkaammin kuin Liekkipentu, sillä tuon jo isoiksikin kasvaneet lavat olivat lysähtäneet kasaan.
Valoa tulvi hatarasti pentutarhan ohuen katon lävitse, ja valo läikät osuivat juuri ja juuri Liekkipennun kellanpunaiseen turkkiin, joka näytti hiukan oranssihtavalta siinä valossa. Aurinko oli juuri ja juuri nousemassa taivaanrannasta ja lumen luoma pakkasilma tuntui kirpeältä Liekkipennun nenässä. Sadeliito nukkui vielä toistaiseksi rauhallisesti hätääntyneiden Liekkipennun ja Tiikeripennun vierellä, mutta vaikka Liekkipentu kuinka etsi katseellaan sisartaan, hän näki vain Ohdakeviiksen pentuineen nukkumassa pesän reunoilla.
“S-se ei tainnut olla pelkkää unta?”
Ensimmäistä kertaa Tiikeripentu sai sanat suustaan ulos, kun Liekkipentu kääntyi katsomaan hengitystään vieläkin tasaavaa raidallista veljeään. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotakin, mutta oli vieläkin liian shokissa vastaamaan mitään veljelleen, josta tulvi epätietoisuuden tuntua. Tiikerihampaan pelottavat, murhaavat sanat kaikuivat vieläkin Liekkipennun päässä ja ne saivat hänen selkäpiissään kulkemaan kylmiä väreitä. Pitäisikö hänen ja Tiikeripennun tosiaan kestää tuota joka ikinen yö, ja ellei joka ikinen, melkein joka yö? Mitä tuo jäänsinisen, kylmän katseen omaava suuri kissa oikein halusi heistä?
“Ei ainakaan mitään hyvää.”
Tiikeripennun hiljainen kuiskaus sai Liekkkipennun melkein sydänkohtauksen partaalle, kun hän käänsi katseensa jälleen tiikeriraidalliseen veljeensä. Oliko Tiikeripentu lukenut juuri hänen ajatuksensa? Epävarmuuden tunne valtasi koko Liekkipennun pienen kehon, kun hän tuijotti veljeään korvat luimussa ja häntä suorana, yrittäen tavoittaa katsekontaktin tuon kanssa.
“Luitko sinä juuri ajatukseni?” Liekkipentu kuiskasi viimein, tuijottaen Tiikeripentua suoraan silmiin. Tuon tummanruskeissa silmissä välähti pieni hyväksyntä, ja hetken aikaa Liekkipentu oli kuulevinaan Tiikeripennun pienen kuiskauksen mielessään: “Kyllä…”
“Ai, te olettekin jo heränneet!”
Sumupennun kirkas, viaton ääni kantautui Liekkipennun raidallisiin korviin hieman turhankin kimeästi hänen tuijottaessaan yhä isoveljensä tummanruskeita silmiä häkeltyneenä. Viimein hän kuitenkin suostui lopettamaan äänettömän tuijotuskilpailun veljesten kesken ja kääntämään päänsä pentutarhan suuaukkoa kohti, josta Sumupennun iloinen naama pilkisti.
Naaraan hoikka vartalo sulautui kauniisti lumeen ja tuon pienet korvannypykät olivat innostuneesti pystyssä, kun tuo asteli veljiensä luokse.
“Herättelin teitä jo silloin, kun itse heräsin, mutta olitte molemmat niin sikeässä unessa etten olisi saanut teitä lyömälläkään hereille!” Sumupentu maukui hiukan loukkaantuneena, mutta lisäsi vielä virnistäen: “tai oikeastaan läpsäisin teitä molempia korvannystysille, mutta te vain mumisitte jotain josta ei saanut selvää päätä eikä häntää.”
Tiikeripentu tuhahti Liekkipennun takana ja oli näköjään saanut taas karismansa takaisin. “Sinä mumiset yhtenään joka yö, paljon enemmän kuin minä ja Liekkipentu yhteensä!”
Liekkipentu naurahti ja heitti sisarelleen haastavan katseen, mihin tuo vastasi vain kieltään näyttäen.
“Ai, te olettekin jo hereillä.”
Sadeliidon väsynyt haukotus sai kaikki kolme pentua kierähtämään nopeasti ympäri katsomaan emoaan, joka nousi hitaasti istumaan toisen haukotuksen saattelemana.
Tuon vaaleanruskea turkki kiilsi kauniisti aamuauringossa, vaikka naaraan tummanruskeista silmistä hehkui jotain outoa, mitä Liekkipentu ei osannut tulkita… Surua…? Katumusta…?
Liekkipennun olisi tehnyt niin paljon mieli kysyä emoltaan Tiikerihampaasta, mutta päätti säästää sen hieman myöhemmälle. Emo varmasti osaisi kertoa tuosta salaperäisestä kollista edes jotain, edes pienen tiedon murusen....!
“Mites sinä nyt noin anovasti minua katsot, Liekkipentu?” Sadeliito naurahti ja nuolaisi keskimmäistä pentuaan päälaelle.
“Öh… minä vain…ajattelin että… vo-vo tai siis saammeko mennä pienelle tutkimusretkelle leiriin vaikka?” Liekkipentu sanoi hiukan takellellen ja tunsin hiukan punastuvansa. Että hänen pitikin olla niin läpinäkyvä!
Sadeliidon katse kiersi ensin hiukan hämmentyneenä Liekkipennussa, mutta pian tuo soi kasvoilleen hellän hymyn. “Totta kai. Olettehan te olleet aikaisemminkin, kunhan ette poistu leiristä.”
“Emme tietenkään!” Tiikeripentu huudahti ja tuon tummanruskeisiin silmiin syttyi innokas palo.
Sadeliito vain naurahti ja huitoi tuuheaa häntäänsä ilmassa, samalla kun tuo nousi kokonaan seisomaan ja alkoi astelemaan pentutarhan sisäänkäyntiä kohti. “Minun pitää mennä aamupartioon, mutta olkaa vain ihan rauhassa leirissä, klaaninvanhimmilla on yleensä hyviä juttuja kerrottavana!”

Nimi: Tomukorva, Taivasklaani

30.12.2016 20:49
Aloin hiljalleen kuulla ääniä ympäriltäni, ja hetken päästä avasin silmäni. Näköni oli sumeaa, mutta hetken räpyttelyn jälkeen kaikki alkoi tarkentua. Korotin päätäni, ja vilkuilin ympärilleni.
"Tomukorva?" ääni kuului Ruostevarjolle.
Käänsin päätäni tämän suuntaan. "Mitä minä tässä teen?"
"En minä tiedä, ryntäsit vain leiriin ja kupsahdit siihen", Ruostevarjo selitti ihan yhtä hämmentyneenä.
"En muista mitään, mitä tapahtui", möläytin ääneni hiljalleen hälventyen.
"Sitä minäkin. Miksi olit yksin metsässä?" varapäällikkö kutristi kulmiaan.
"Muistan hämärästi nähneeni jonkun näyn..."
"Näynkö?" Ruostevarjo kavahti taaksepäin. "Hullujako puhut? Sinun kannattaisi käydä parantajan pesällä. Tulehan."
Varapäällikkö tuli auttamaan minut ylös, ja lähdimme sitten tassuttelemaan kohti parantajan pesää.
Pesässä Peuransarvi puuhaili jotain parantajien juttuja oppilaansa Sirutassunsa kanssa. Molemmat olivat niin keskittyneitä rehujensa sorkkimiseen, etteivät kuulleet tuloamme.
Ruostevarjo vilkaisi minuun pyöräyttäen silmiään, ja röhäytti ilmoille väkinäisen yskähdyksen. Kumpikaan parantajista ei reagoinut. Tunsin nojatessani hänen kylkeään vasten Ruostevarjon lihasten jännittyvän hieman. Toisen yskähdyksen jälkeen molemmat parantajat käänsivät hämmästyneinä silmäparinsa meitä kohti.
"Milloinkas te siihen tupsahditte?" Peuransarvi naukaisi hölmistyneenä.
"Vähän aikaa tässä on jo odoteltu", Ruostevarjo maukui samalla kun varmisti, että Sirutassu jaksaa taluttaa minut eräälle parantajan pesän sammalpedeistä. "Tomukorvassa on jotain vikana."
Peuransarvi kuulusteli varapäällikköä samalla, kun käveli luokseni. "Mitä tapahtui, Ruostevarjo?"
"En minä tiedä!" tummanruskean kollin olemuksesta pystyi aistimaan kireyden, samalla kun tämä sulki silmänsä pystyäkseen raihoittumaan ennen puheensa jatkamista. "Kysy potilaalta, ei hän kuollut ole. Etkä anna niin tapahtua, onko selvä?"
"Tuskin tämä nyt niin vakavaa on", Sirutassu naukaisi hiljaa samalla, kun alkoi nuuskia turkkiani.
"Milloin olisin muka antanut niin tapahtua?" Peuransarven kevyt mielentila haihtui ja naaraan kasvot vakavoituivat. "Kuolema ei ole vitsailun asia, Ruostevarjo."
"Kyllä minä nyt sen tiedän", ruskea kolli murahti ja silmän räpäyksessä olin jo nukahtamassa ja viimeinen asia jonka näin, oli varapäällikön raidallinen häntä, joka vilahti ulos.

Keskellä yötä heräsin jomottavaan päänsärkyyn. Olin jo hetken kiemurrellut unissani niin, että sammaleita oli lennellyt ympäriinsä. Avasin silmäni, ja hengittelin tasaten sitä hetken. Sen jälkeen räpyttelin silmiäni ja vilkuilin ympärilleni. Peuransarvea ei näkynyt missään, mutta hänen oppilaansa Sirutassu nukkui parantajan henkilökohtaisen pesän lähettyvillä. Olin jo nousemassa ylös, jotta voisin herättää parantajaoppilaan, mutten sitten viitsinyt. Päätäni oli särkenyt jo pitkään, joten ei siihen nyt enää mikään auttaisi.
Painoin pääni maahan, ja yritin jatkaa nukkumistani. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä jatkoin vain pyörimistäni ja näin sekavia unia. Tunsin taas kaikenlaista melua korvissani, vaikka leirissä nukkuvien kissojen keskellä oli melkein kuoleman hilajista.

Aamu sarasti vihdoin, ja aurinko alkoi kavuta paikalleen taivaalle. Muut nukkuivat vielä. Pesän suuaukolta ohuet auringonsäteet tirkistelivät kasvuston seasta, heijastuen kalliosta silmiini. Nousin ylös, ja venytin jäykistyneitä lihaksiani. Mahani tuntui ontolta, en ollut syönyt ikuisuuteen. Päätäni ei enää varsinaisesti särkenyt, mutta tiesin sen silti tuntuvat oudolta koettelemustensa jälkeen. Heilautin kehoa kerran, jotta kaikki karvani siloittuisivat.
Kuulin liikettä parantajan omasta pesästä. Hetken kuluttua näin Peuransarven tassuttelevan ulos haukotellen.
"Jo hereillä?" Peuransarvi naukui venytellessään selkäänsä.
"Kyllä vain", lysähdin kuitenkin takaisin makuulle. "Hirveä nälkä."
"Vaikutat näköjään ihan tarpeeksi hyvinvoivalta lähteäksesi hakemaan tuoresaalista itse", Peuransarvi naukui pilke silmäkulmassaan. "Alahan mennä."
Heilautin korviani ymmärryksen merkiksi, ja nousin ylös. Tassuttelin pesän suuaukosta ulos, ja vedin henkeen raitista ilmaa. Tuuli pörrötti turkkiani. Ilma oli selvästi lämpenemään päin. Onneksi kohta olisi hiirenkorva.
Katselin muita kissoja puuhissaan. Näin Ruostevarjon pujahtavan ulos sotureiden pesästä. Minut huomatessaan varapäällikkö heilautti häntäänsä kutsuksi. Tassuttelin hänen luokseen verkkaisin askelin.
"Kaikki hyvin, Tomukorva?" varapäällikkö silmäsi minua kellertävillä silmillään.
Nyökyttelin päätäni. "Kyllä kyllä. Ei mitään vakavaa."
Ruostevarjo siristi silmiään. "Vai niin. Käyhän syömässä ja lähde sitten Tuulenpurijan ja Riekalekorvan kanssa partioon. Tarvitsemme lisää tuoresaalista."
"Sananne on lakini", kumarsin ja hipsuttelin tuoresaaliskasalle.
Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan niin nälkä, joten otin kasasta vain luisevan hiiren. Ahmin sen nopeasti, sillä näin sivusilmällä Tuulenpurijan ja Riekalekorvan odottavan jo minua. Nousin ylös ja tassuttelin heidän luokseen.
"Joko olette valmiita?" Riekalekorva kysyi.
"Minä ainakin olen", Tuulenpurija maukaisi ja otti jo askeleen kohti uloskäyntiä.
"Sama täällä", vastasin. "Johda sinä."
Pujahdimme ulos leiristä Tuulenpurija johdossa, mutta Riekalekorva asteli tämän ohi heti ulos päästyämme. Nuorempi soturi vilkaisi nopeasti tummanruskeaan kolliin, mutta päätti olla valittamatta mitään.
Kävellessämme Tuulenpurija avasi suunsa: "Mikä se kohtaus oli jonka sait eilen?"
"En oikein tiedä", olin vähän hämilläni kysymyksestä. "Päätä vain särki, siinä kaikki."
"Päätä särki? Omituista", valkea kolli maukaisi. "Ei ole kokemusta sellaisesta... Anteeksi muuten kun kysyin. En halunnut olla epäkohtelias."
"Ei se mitään", naurahdin hieman. "En itsekään oikein tiedä mitä tapahtui. Kai olin vain jotenkin ylirasittunut? En tiedä, mutta en jaksa puhua siitä."
"Niin tietenkin", Tuulenpurija nyökkäsi. "Onneksi se ei ollut mitään vakavaa."
Olimme törmätä Riekalekorvaan, koska hän pysähtyi yhtäkkiä.
"Voisitteko te kaksi tukkia kuononne? Olemme metsällä, jos satutte muistamaan", vanhempi soturi ärähti ja loikkasi pusikkoon.
Minä ja Tuulenpurija vilkaisimme toisimme, ja lähdimme sitten nuuskimaan ympäristöä.

//Tämmönen tälläkertaa. Saa jatkaa jos haluaa :DD

Vastaus:

Olin alussa erittäin hämmentynyt, kuten myöskin Tomukorva. Missä hän oli, ja miten hän oli paikalle päätynyt? Kun Ruostevarjo saattoi hänet parantajanpesälle, oivalsin tapahtumapaikaksi Taivasklaanin leirin, mutta loppu oli edelleen hämärän peitossa. Tunsin epätietoisuuden tuoman jännitteen aina tarinan loppumetreille saakka, jolloin Tomukorva lähti partioon ja avautui kummallisesta kohtauksestaan Tuulenpurijalle.

Koko tarina oli erittäin hienosti suunniteltu kulkemaan hämyisessä udussa, jossa lukijan päällimmäiset mietteet ovat koko ajan ”mitä mitä, miksi näin?!” :) Valtateksteistä poikkeavaa, ja muun muassa juuri siksi erittäin nautinnollista luettavaa.

Ihan kuin olisin maininnut tämän sanan oikeinkirjoituksesta jollekulle toisellekin, mutta lauseessa ” "Sitä minäkin. Miksi olit yksin metsässä?" varapäällikkö *kutristi* kulmiaan.” tähdillä merkitty kirjoitetaan ”kurtisti”. Veikkaan että kyseessä oli kirjoitusvirhe, mutta sanoinpa nyt kuitenkin :3

Saat 7 kp:tä

-Rosmariini-

Nimi: Helmitassu ~ Yöklaani

30.12.2016 02:32
Loikin leirin ulkopuolelle tarpeidentekopaikan tunnelista ja viskasin käyttökelvottomiksi liiskautuneet kehäkukat sinne jokseenkin huolimattomasti. Sitten kiisin takasin parantajan pesälle.
"Joko mennään, Verimarja?" kysyin innostuneena paikallani pomppien.
"Kyllä vain", parantajakissa naukaisi, "kunhan lopetat tun päättömän pomppimisen!"
Naurahdin hiukan hämilläni ja lopetin hyppimisen. Verimarja nyökkäsi hyväksyvästi, virnisti ja viittasi hännällään minua seuraamaan, lähtien itse kohti leirin sisäänkäyntiä.
Lähdimme leiristä, Verimarja edellä, minä perässä.
"Missä kehäkukkaa kasvaa?" kysyin.
"Punalähteellä, siellä on vettä ja veden äärellä kehäkukka viihtyy."
"Minkä takia se viihtyy veden äärellä?"
"Se tarvitsee paljon vettä."
"Mutta miksi?"
"Sitä minä en tiedä."
"Eikö Raparperiturkki opettanut sitä sinulle?"
"Ei."
"Miksei?"
"Minusta tuntuu ettei hänkään tiennyt."
"Kukas sitten tietää?"
"Luulenpa ettei sitä tiedä kukaan."

Katsoin ystävääni hämmentyneenä. Pakkohan jonkun oli tietää, miksi kehäkukka tarvitsi niin paljon vettä että kasvoi Punalähteellä! Ei se käynyt järkeen että jokin asia vain oli, muttei tiedetty miksi. Syvennyin mietteisiini, mutta havahduin takaisin tähän maailmaan, kun kuljimme Verikuopan ohi. Korppi ja Kaikutassu olivat siellä taisteluharjoituksissa.
"Enemmän korkeutta hyppyyn, Kaikutassu!" mustaturkkinen Korppi kuului ohjeistavan. "Mäyrä on iso eläin, ei sen kimppuun hypätä hiirenmitan korkuisella loikalla! Yritä uudestaan, koeta nyt saada enemmän ponnistusvoimaa takatassuillasi."
Näin siniharmaan naaraan kyyristyvän ja ponkaisevan sitten ilmaan huimalla loikalla, paljastavan ilmassa kyntensä ja laskeutuvan jalat harallaan takaisin maahan kuvitellun mäyrän selkään.
"Parempi", Korppi naukaisi ja nyökkäsi hyväksyvästi.

Pysähdyin katselemaan kuopalle.
"Minä ja Naaliturkki voisimme myös olla tuolla", kuiskasin puoliksi itsekseni.
Verimarja huomasi minun pysähtyneen, käveli vierelleni ja laski häntänsä selälleni.
"Jos olisin totellut Ruskaturkkia enkä lähtenyt omin päin seikkailemaan, olisin terve", jatkoin.
"Älä ajattele että aiheutit itse onnettomuutesi", parantaja maukui. "Se oli se erakko joka naamasi repi, et sinä itse."
Käänsin päätäni sen verran, että pystyin näkemään sokealla puolellani seisovan Verimarjan.
"Miksi jotkut ovat niin ilkeitä? Miksi on olemassa pahuutta ja vihaa?"
Hän mietti hetken.
"Jotta voi olla rakkautta, täytyy olla vihaa."
"Kuka noin on sanonut?"
Verimarja napsautti suunsa kiinni ja sanoi sitten:
"No, mennäänkö etsimään niitä kehäkukkia?"
Taktinen puheenaiheen vaihto.
"Joo!" huudahdin. Suru ja pettymys saivat väistyä innon ja jännityksen tieltä.
"Ota sitten kiinni!"

Ja niine hyvineen parantaja singahti juoksuun.
"Hei, odota!" moukaisin ja säntäsin perään.
Kiisimme eteenpäin lukuisien kissantassujen polkemalla polulla, Verimarja edellä, minä perässä. Vaikka Verimarja olikin jo aika vanha, hänessä riitti puhtia pitää yllä sellaista vauhtia etten saanut häntä kiinni vaikka kuinka yritin. Ilmavirta heilutti turkkiani ja ainoan korvani päässä olevaa tupsua. Yritin saada kynsilläni maasta lisää vauhtia, mutta olin jo hengästynyt ja oli pakko hidastaa vauhtia.
"Verimarja...odota...minä...en...jaksa...", huusin hänen peräänsä hengästyneen huohotukseni välissä.

Punertava kissa hidasti vauhtinsa kävelyksi ja pysähtyi sitten odottamaan, kun tasailin hengitystäni ja kävelin siinä samalla hänen luokseen.
"Huh", huokaisin.
"Olen ehkä vanha käppänä, mutta en vielä niin vanha että häviäisin oppilaalle kilpajuoksussa!" Verimarja irvaili hyväntahtoisesti.
"Et sinä mikään käppänä ole!" naurahdin ja tönäisin ystävääni kylkeen. Verimarja tönäisi takasin. Jatkoimme matkaa tönien toisiamme vuoron perään.

Yhtäkkiä eteemme pölähti jostain metsästyspartio, johon kuuluivat Bambinjalka, Lapinlaulu, Mandariiniraita, Haukantassu ja Myrkkykynsi. Kaikki tuijottivat meitä kuin mehiläisaivoisia oravia. Lapinlaulu tirskahti.
"Mitä ihmettä te oikein teette?" Bambinjalka kysyi hölmistyneenä.
"Menemme Punalähteelle keräämään kehäkukkia", Verimarja vastasi pitäen äänensä tasaisena ja kasvojensa ilmeen niin neutraalina kuin osasi. Purin leukojani tiukasti yhteen ollakseni nauramatta.
"Aivan...me jatkammekin sitten matkaa", ruskea kolli maukaisi, vieläkin kummastuneena.
Partio ohitti meidät polulla luoden meihin vielä kummastuneita katseita. Mekin jatkoimme matkaa, mutta kun olimme päässeet kuulomatkan ulkopuolelle, remahdimme nauruun.

Matka Punalähteelle ei ollut sujunut kommelluksitta, mutta lopulta olimme perillä. Punalähde on siis sellainen puro joka erkanee jossain kohtaa Kuolemankallion joesta. Siitä kalastetaan ja sen varrelta kerätään yrttejä.
"Miksi sen nimi on Punalähde?" kysyin Verimarjalta.
"Ilta-aurinko heijastuu veteen punaisena. Se on kaunista, sinun pitää joskus nähdä se."
Vanhan parantajan kasvoille levisi haaveksiva ilme. Hän havatui, kun tirskahdin hänen ilmeelleen.
"Noniin, etsitään se kehäkukka", hän komensi tomerasti ja lähti kävelemään eteenpäin puronvartta. Taas kerran Verimarja edellä, minä perässä.

Verimarja huomasi keltakukkaiset kasvit ensin. Hiirenkorva oli nostanut jo kasveja maasta ja kehäkukka oli alkanut kasvaa hyvin.
"Otetaan vain pisimmät. Katkaise varsi hampailllasi ihan maanpinnan vierestä", mestarini neuvoi.
Astelin vuodenaikaan nähden melko suureksi kasvaneen kehäkukan luokse, kumarruin ja nappasin varren poikki. Verimarja teki samoin. Saimme kumpikin kerättyä kolme vartta.
"Tämä riittää tältä erää, lähdetään takaisin. Ota ne suuhusi varret poikittain ja varo puremasta liian kovaa."
Tein työtä käskettyä ja lähdimme kehäkukat suussamme kohti leiriä.

~~~

Kun saavuimme leiriin, saimme osaksemme monia katseita ja Lapinlaulu tirskahduksen. Ilmeisesti juorut olivat jo levinneet klaanin tietoon.
"Äfä fäfifä", Verimarja mumisi kehäkukat suussaan ja marssi parantajan pesän hämärään, minä perässä.
Laitoimme kehäkukat omaan kasaansa ja siirsimme sen sivummalle.
"Sinun pitää saada makuusija. Käy keräämässä sammalia ja tee niistä peti tuonne yrttivaraston viereen. Sen jälkeen sinulla on vapaata."
"Selvä!"
Kävelin ulos pesästä ja loikin sitten etsimään sammalia. Löysin niitä runsaasti erään puun alta.
"Jaha, päädyit siis sen vanhuksen oppilaaksi", tuttu ääni naukui ilkeään sävyyn.

Kohtasin Haukantassun katseen.
"Niin päädyin", sanoin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman vakaana.
"Reppana. Kaikki tietävät, että hän on vanhuuttaan hullu ja että hänen pikkusiskonsa oli murhaaja", Haukamtassu irvaili.
Käännähdin ruskeaa naarasta päin kasvot raivostuneeseen ilmeeseen vääntyneenä.
"Verimarja ei ole hullu!"
"Kyllähän on. Ja selkeästi hän on tartuttanut hulluutensa sinuun."
"Sinä...sinä...älä puhu hänestä noin!"
Huitaisin tassullani Haukantassun naamaa kohden, mutta hän väisti.
"So so! Sinähän olet parantajaoppilas, et soturioppilas. Mene järjestelemään yrttejäsi."

"Haukantassu!"
Naaliturkin ääni katkaisi riidan. Valkea soturi juoksi luoksemme.
"Haukantassu, saisit hävetä! Verimarja on parantaja ja Helmitassu tuleva sellainen, joten heitä kunnioitetaan, onko selvä?"
"Selvä on", Haukantassu murahti.
"Puhun tästä Mandariiniviikselle, hän saa päättää rangaistaanko sinua."
"Selvä..."

Ruskea naaras häipyi paikalta ja Naaliturkki kääntyi katsomaan minua.
"Kaikki hyvin?"
"On, kiitos avusta", naukaisin entiselle mestarilleni.
"Hyvä niin. Älä välitä hänestä, ole iloinen että saat tulla parantajaksi ja parantaa kissoja! Soturina et ollisi voinut sellaista tehdä."
"Niin", lausahdin.
Naaliturkki hymyili.
"Minun pitää mennä nyt, lupasin Ilveskorvalle johtaa rajapartiota. Lykkyä tykö!"
"Samaa sinulle!"

Jatkoin sammaleiden keruuta ja Naaliturkki jatkoi matkaansa leiriin. Kun vein sammaleet pesään ja aloin kasata niistä vuodetta, mitein Haukantassun sanoja. Oliko Verimarjalla pikkusisko? Jos oli, niin kenet hän oli murhannut? Ja mistä Haukantassu sellaista olisi saanut tietoonsa?

Päätin lopettaa turhan mietiskelyn, tein makuusijan loppuun ja menin sitten tuoresaaliskasalle. Otin sieltä hiiren ja söin sen hyvällä ruokahalulla. Patikoinnista oli tullut nälkä.

Kun olin syönyt, olin niin uupunut että vain lysähdin uudelle makuusijalleni ja suljin silmäni. Mietin Naaliturkin sanoja: soturina en olisi pystynyt parantamaan kissoja.
Mutta parantajanakin voisin taistella!

Räväytin aivoan silmäni uudestaan auki. Minun ei välttämättä tarvitsisi luopua soturihaaveistani, sillä opettelisin taistelemaan ja saalistamaan omalla tekniikallani.

Minusta tulisi Yöklaanin ensimmäinen soturiparantaja!

Vastaus:

En kykene lopettamaan Helmitassun luonteen ylistämistä, se on mainio! :D Hänellä ja Verimarjalla on liikuttavan lämpimät välit toistensa kanssa, mikä onkin hyvä harmaaturkkisen naaraan vammautumisen takia jottei tämä jää turhaan synkistelemään menneitä.

Miten saan jotenkin sellaisia väreitä tulevaisuudesta että Haukkatassun ja Helmitassun ”juttutuokiot” tulevat jatkumaan..? Kollilla näyttää tosiaan olevan luonnetta ja pokkaa, mutta niin on Helmitassullakin!

Teksti oli pilkottu kappaleisiin jättämällä väliin yksi tyhjä rivi. Käytäntö on sinänsä hyvä, mutta välejä oli niin tiuhaan, että ne haittasivat hiukan lukemista. Jätän itse yleensä tyhjän rivin vain silloin, jos aika tai tapahtumapaikka vaihtuu, en muulloin. Muotoseikka vain, mutta helpottaa lukemista :3

Saat 12 kp:tä

-Rosmariini

Nimi: Aromyrsky ~ Tuuliklaani

29.12.2016 23:15
Aromyrsky tunsi olonsa painottomaksi pimeydessä. Hän ei pystynyt kuulemaan mitään muuta kuin veden huminaa sekä tuntemaan paineen puristavan kallonsa kasaan. Kirjavaturkkinen kissa päästi ilman keuhkoistaan ja katsoi kuinka ilmakuplat kohosivat pimeässä vedessä kohti pintaa vetäen samalla suolaista vettä sisäänsä. Kaikki tuntui sumenevan Aromyrskyn silmissä, jolloin hän tajusi jännittää lihaksensa ja ryhtymään kauhomaan vettä, kunnes sai itsensä veden pinnalle. Tuuliklaanilainen yski vettä keuhkoistaan ja aukaisi silmänsä nähden aallot ympärillään muuttuvan sumeasta teräväksi ja takaisin sumeaksi tykyttävän pääkivun mukana. Kissa haukkoi henkeään ja ravisti päätään pisarat korvistaan tippuen, minkä jälkeen hän korotti kasvojaan ja yritti hädissään etsiä lähintä rantaa. Kolli ei kuitenkaan pystynyt näkemään mitään muuta kuin vettä, vettä ja lisää vettä niin pitkälle kun hänen katseensa kantoi. Paniikki alkoi saamaan otteen Aromyrskyn kehosta ja hän pyrki uimaan aaltojen mukaisesti eteenpäin lihakset pian palaen väsymyksestä.
Yhtäkkiä vesi kissan edessä alkoi hieman kohoamaan, kunnes sieltä kohosi suuri eläin joka heittäytyi valtavalla toimalla ilmaan. Tuuliklaanilainen henkäisi kauhistuneena ja yllättyneenä kun katsoi kalannäköisen otuksen, joka oli suurempi kuin puut kokoontumissaarilla tai kuuset Varjoklaanin reviirillä, kohoavan veden yläpuolelle vesipisarat kaikkialle lentäen. Olento päästi sointuvan ja matalan äänen kääntyessään ilmassa ja laskeutuessaan takaisin veteen se aiheutti suuren aallon joka pyyhkäisi Aromyrskyn jälleen veden alle. Tällä kertaa kolli ei kuitenkaan tuntenut murskaavaa painetta tai kylmyyttä, vaan hän tunsi olonsa keveämmäksi kuin koskaan valaan laulu korvissaan soiden.

”Aromyrsky..”, ääni sai kirjavaturkkisen soturin värähtämään ja nostamaan päänsä, joka oli juuri levännyt istuvan kissan rintaa vasten, hämmästyneenä. Aromyrsky tarkensi katseensa Sadeliidon kasvoihin ja tummiin silmiin, jotka katselivat häntä lempeästi, mutta edellisen yön suru yhä silmissään. Kolli räpäytti silmiään tajuttuaan tilanteen ja katsoi pentutarhaa ympärillään.
”O-olen pahoillani. Minun piti valvoa ja varmistaa, että saat unta..”, kolli takerteli ja siirti katseensa pesän lehtiseinistä kahteen pentuun, jotka vielä nukkuivat Sadeliidon vierellä. Kaksi nuorta kollia eivät tienneet vielä mitään siitä, etteivät enää koskaan näkisi siskoaan Sumupentua.
”Hyvä vain, että sait hieman nukutuksi. Minäkin sain”, Sadeliito mourusi hiljaa ja yritti tavoittaa ystävänsä katsetta turhaan. Aromyrsky antoi näkönsä sumentua kun hän katseli Tiikeripentua ja Liekkipentua yrittäen miettiä hänen ja kuningattaren matkaan takaisin leiriin viime yönä, mutta hän ei kyennyt muistamaan siitä mitään. Sen sijaan hän vain muisti veden kohinan ja suuren eläimen veden yläpuolella.
”Aromyrsky.. Voitko hyvin?” naaras kysyi ja sai viimein soturin katseen itseensä, mutta ei vastausta.
”Mitä aiot kertoa klaanille?” kirjavaturkkinen kysäisi mahdollisimman pehmeästi ja korjasi asentoaan paremmaksi, vaikka väsymys veti häntä maahan.
”En.. En ole vielä varma”, Sadeliito kuiskasi ääni käheänä ja laski katseensa jäljellä oleviin pentuihinsa.
”Sinun täytyy pian olla”, Aromyrsky vastasi hiljaa, ei liian napakasti muttei liian varovastikaan.
”Tiedän. Hei, olen kiitollinen, että olet ollut tukenani kaiken tämän ajan. Oikeasti todella kiitollinen. Olen laittanut sinut kantamaan huoliani aivan liikaa..”, naaras hymyili surullisesti ja nosti katseensa Ohdakeviikseen joka oli heräilemässä yöuniltaan.
”Tekisin sen milloin tahansa uudestaan. Älä huolehdi siitä”, kolli vastasi ja läpsäytti hännällään Sadeliidon korvaa laiskasti. Aromyrsky oli jatkamassa keskusteluaan kunnes harmaaturkkinen naaras astui pentutarhaan. Soturi ryhdistäytyi ja nousi seisomaan kun Saarnijalan katse lukittautui hänen katseeseensa.
”Aromyrsky, Tuulitähti pyysi sinua keskustelemaan kanssaan. Leirin lähistöllä on ollut kettu tämän yön aikana, joten menehän kiireesti, minulla on partioita järjestettävänä”, vanha kissa väläytti pienen hymyn ja kääntyi häntä heiluen takaisin ulos pakkaseen. Kirjavaturkkinen kolli käänsi kasvonsa Sadeliitoon, aikeinaan kertoa että palaisi mahdollisimman nopeasti, mutta hänen ystävänsä näytti uppoutuneen mietoksiinsa. Aromyrsky katsoi pienen hetken ruskeaturkkista kuningatarta ennen kuin suuntasi katseensa eteenpäin ja astui pentutarhan lämmöstä ulos loskan sekaan. Hän ei katsellut kissojen liikehdintää ympärillään vaan suuntasi sekä katseensa että askeleensa kohti kiveä joka lepäsi aivan keskellä notkoa. Loska maassa muuttui pian vedeksi ja soturi pystyi näkemään sen levinneen myös päällikönpesään, joka sijaitsi kiven halkeamassa. Kolli yritti pohtia kuumeisesti mitä asiaa hänen isällään voisi hänelle olla - päällikkö ei ollut lähes poistunutkaan pesästään Nummipolun kuoleman jälkeen. Aromyrsky hengähti kerran syvään ja astui sitten pesän sisään käpälät vedestä kosteina.
Soturi odotti näkevänsä Tuulitähden kyyhöttämässä aivan pesän reunilla turkki likaisena ja takkuisena, kylkiluut paistaen ja pää roikkuen. Sen sijaan hän näki Tuulitähden, jonka turkki kiilteli kaikkialta siististi kosteudesta huolimatta ja joka istui selkä suorana seinämän vierellä katse pojassaan. Aromyrsky räpäytti silmiään, mutta ei näyttänyt hämmästystään muuten kun asteli ääneti syvemmälle pesään. Vasta kun nuori kolli oli päässyt istuutumaan isänsä vastapäätä, hän avasi suunsa.
”Saarnijalka kertoi, että sinulla on asiaa. Olen tässä.”
”Mahtava nähdä kuinka vahvassa kunnossa vanhin poikani onkaan, emosi olisi sinusta ylpeä”, päällikkö maukui ja heilautti mustan häntänsä valkeiden käpäliensä suojaksi. Vanha kissa kallisti hieman päätään ja katsoi taivaansinisillä silmillään poikansa arpia. Aromyrsky ei vastannut.
”Ah, mutta tämä ei ollut asiani. Haluan kertoa sinulle tarinan”, Tuulitähti mourusi.
”Tarinan? Mistä?” nuori kissa osoitti kiinnostustaan varovasti.
”Kun olin sinun ikäisesi olin enemmän Mustanärhen kaltainen kissa – innokas ja onnellinen, valmis tutkimaan koko metsän reviirit. En myöskään paljoa välittänyt laeista ja kielloista ja pian olinkin päätä pahkaa rakastunut Jokiklaanissa asuvaan silloiseen Riekkotassuun. Hän oli hiljainen ja suloinen, kuin Niittypolku ja pian muutinkin Jokiklaaniin hänen luokseen. Elimme siellä monia kuita onnellisina, mutta pikku hiljaa Tuuliklaanin näkeminen kokoontumisissa sai sydämeni särkymään. Riekkosulka, mahtava kumppani kun oli, tajusi tämän ja palasin takaisin Tuuliklaaniin Lehtitähden luvalla uusi kumppani rinnallani. Ylenin ensiksi varapäälliköksi ja siitä päälliköksi ja samaan aikaan vanha reviirimme alkoi tuhoutumaan kaksijalkojen takia. Riekkosulka kuoli odottaessaan pentujamme rankalla matkalla”, Tuulitähden ääni särähti hieman ja hetkeksi vanha kissa tuntui kadonneen muistoihinsa.
”Se oli minulle kamalaa aikaa, mutta minä selvisin. Päädyimme uusille reviireille tänne järven ympärille ja elämä jatkui kaikenlaisisista sattumuksista huolimatta. Tutustuin pian kissaan nimeltä Pihlaja klaanimme reviirien rajoilta ja tunsin jälleen saman tunteen kuin Riekkosulan kanssa. Rakastuimme, tunsin oloni jälleen nuoreksi ja sain hänet houkuteltua Tuuliklaaniin ja annoin hänelle nimen Nummipolku. Ja te synnyitte, kasvoitte, Ilvesroihu petti klaaninsa ja Nummipolku sairastui.. Ja hän..” Ikävä kuristi Aromyrskyn kurkkua, mutta hänen ilmeensä ei muuttunut samalla kun Tuulitähti oli kyyristynyt ja kääntänyt kasvonsa pois.
”Miksi kerroit minulle tämän?” kirjavaturkkinen kysyi.
”Koska sinä olet täysin samanlainen kuin minä. Olet varmasti nähnyt mitä rakkauden menettäminen on minulle tehnyt enkä halua, että sinulle käy niin. Aromyrsky, sinä olet vahva ja tiedän että suuri tulevaisuus odottaa sinua, joten pysyttele erossa rakkaudesta jos mahdollista”, Tuulitähti mourusi ja nostatti päätään juuri sen verran, että näki poikansa. *Mutta jos tuntisit minut, tietäisit etten ole lainkaan kuin sinä*, kolli mietti hieman katkerana.
”Sinä siis tiedät kuinka sinun asenteesi on vahingoittanut Tuuliklaania”, Aromyrsky vastasi. Päällikkö värähti pienesti ja tuon äsken eloisat silmät jälleen sumentuivat.
”Minä olen yrittänyt muuttua”, Tuulitähden ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi ”mutta en voi. Näen hänet kaikkialla ja hän kutsuu minua luokseen.” Vaalean kissan katse oli jäänyt pesässään olevaan nurkkaan ja hiljaisuus laskeutui heidän välilleen pieneksi toviksi. Se antoi Aromyrskylle aikaa miettiä isänsä sanoja, mutta se sai myös nuoren kollin turhautumaan. Hän ei tiennyt mitä hänen pitäisi tähän kaikkeen suhtautua.
”Kerroin tämän sinulle, sillä Niittypolku on jo rakastunut ja Mustanärhi on omanlaisensa. Hän tuskin tulee saamaan kumppania, mutta hän ei tule myöskään kantamaan Tuuliklaania harteillaan. Voit nyt poistua.” Tämän sanottuaan Tuuliklaanin päällikkö käänsi nuorelle kissalle selkänsä ja kävi makaamaan. Aromyrsky nousi vaitonaisena seisomaan ja kääntyi astelelemaan veden poikki ulos jättäen surevan päällikön yksin pimeyteen.



Aromyrsky kantoi jänistä kohti leiriä jonka hän oli juuri hetki sitten saalistanut Joutsenlaulun kanssa. Taivas oli muuttunut jo tummaksi illan ollessa läsnä ja kylmä tuuli kutitteli kahden kissan viiksiä. Naaras oli vaikuttanut olevan koko metsästysreissun ajan omissa maailmoissaan ja yllättävän vaisu. Kolli ei ollut yrittänyt udella lisää tietoja, vaan nauttinut hiljaisuudesta heidän välillään kiusallisista hetkistä huolimatta. Aromyrsky pysähtyi hetkeksi nummelle juuri leirinsä yläpuolella ja katseli sitä sinisillä slmillään. Saarnijalan näkeminen leirin johdossa ei ollut tätä nykyä enää uusi näky ja lähes kaikki soturit ja oppilaat olivat tottuneet siihen, ettei Tuulitähti pystynyt klaaniaan johtamaan. Tämä oli toki aiheuttanut vaikeuksia kokoontumisissa, missä Saarnijalka oli edustanut Tuuliklaania jo kolme kertaa.
”Hei Aromyrsky, voisimmeko puhua hetken?” Joutsenlaulu kysyi varovasti ja katsoi kirjavaa soturia vierellään hieman kiusaantuneena. Kolli nyökkäsi ja laski jäniksen käpäliensä juureen katsoen vaaleaturkkista naarasta odottaen.
”Niin tuota.. Minä oikeasti pidän sinusta. Ja sillä tarkoitan, että pidän sinusta todella todella paljon. Olet todella viisas ja huolehtivainen kissa sekä jaamme samat arvot”, Joutsenlaulu naukui ja räpytteli vihreitä silmiään, saaden Aromyrskyn hermostumaan ”Tässä kai sitten yritän kysyä, että tunnetko sinä samoin.” Kahden kissan silmät tutkailivat toisiaan hetken ääneti kun Aromyrsky mietti mitä vastata. Ja hän päätti vastata totuudella.
”Joutsenlaulu, sinä olet kaunis ja vahva kissa. Sinä välität läheisistäsi koko sydämelläsi ja.. ja err”, kolli nielaisi hermostuneena ”Minulla ei ole mitään syytä olla rakastamatta sinua. Ja minä olen yrittänyt tuntea samoin sinua kohtaan, mutta en tunne. Sinä olet hieno kissa ja hieno ystävä mutta.. olen pahoillani.” Valkea naaras katsoi hetken kollia, antaen jokaisen sanan upota häneen lopulta toivon pilke hänen silmistään kadoten. Joutsenlampi laski katseensa ja heilutteli häntäänsä, selvästi pettyneenä ja surullisena
”Kyse on Sadeliidosta, eikö totta. Näen miten katsot häneen”, naaras naukui nyt hiljempaa.
”Sadeliito? Ei, en minä..”
”Ei sinun tarvitse selittää”, surullinen hymy nousi kauniin kissan huulille ja vihreät silmät kohtasivat sinisen katseen taas hetkeksi. Aromyrsky nieli sanansa ja katsoi Joutsenlampea pitkään.
”Voimmeko silti olla ystäviä?” kolli kysyi hiljaa ja paineli toisella etukäpälällään toista – tapa joka nuorella kissalla aina ilmeni kun hän oli hermostunut.
”Tietenkin”, Joutsenlaulu naurahti pakonomaisesti ”mutta minun on pakko saada olla hetki rauhassa.” Valkea soturi siirsi katseensa pois Aromyrskystä ja kääntyi astelemaan pois leiristä päin, hieman pehmeässä lumessa liukastellen. Kolli katsoi hetken naaraan perään, ennen kuin laski katseensa käpäliensä juurella olevaan jänikseen. Hän katseli hetken sen kiillon menettäneisiin silmiin ja nosti sen sitten takaisin hampaidensa väliin. Sen sijaan että Aromyrsky olisi vienyt sen leiriin klaanilaistensa ruoaksi, hän kääntyi sen kera ja lähti juoksemaan kohti järveä taivaan yhä mustuessa ja tähtien syttyessä hopeahännälle.

Tuuliklaanilainen puuskutti uupuneena saapuessaan Varjoklaanin reviirille. Puolikuu loisti matalalla Tuuliklaanin reviirin yläpuolella, eikä yhtäkään pilven hattaraa ollut näkyvillä. Aromyrsky asteli veden rajalta kohti kuusien juuria, nostaen katseensa sen oksiin joidenka havuset tiputtelivat maahan vesipisaroita. Muutama niistä tippui nuoren kissan turkille, saaden hänet ravistelemaan kehoaan ja pysyttelemään poissa puiden alta, vaikka tunsikin olonsa haavoittuvaisemmaksi seistessään kivikkoisella rannalla ilman kuusien suojaa. Soturi laski maahan Joutsenlaulun kanssa metsästämänsä jäniksen ja kävi itse sen vierelle makaamaan katsellen tuttuun tapaan järveä, jonka jäät olivat sulaneet lähes kauttaultaan. Laskiessaan päänsä etukäpäliensä päälle Aromyrsky alkoi torumaan itseään tästä ideasta. Miksi hän edes oli täällä? Kuolemantanssi oli sanonut, että he voisivat tavata vielä täällä, mutta se ei tarkoittanut, että varjoklaanilainen sitä olisi tahtonut.
Vaikkei Kuolemantanssi ollut kissa joka miettisi miltä toisesta tuntuu.
Tuuliklaanilainen huokaisi syvään ja lepuutteli katsettaan kaukana olevassa rannikossa, kuunnellen aaltojen liplatusta ja tuulen suhinaa puiden oksistossa. Ja käpälän askeleet..
Aromyrsky nosti päänsä ja käänsi katseensa taaksepäin huomaten mustaturkkisen kissan, joka tutkaili vierailijan vierellä olevaa jänistä.
”Minähän sanoin, että voit lopettaa tuon”, Kuolemantanssi mourusi ja siirsi katseensa sitten soturiin joka nousi seisomaan.
”Er, en minä sitä oikeastaan sinulle tuonut. En ole itse tänään kunnolla syönyt ja ajattelin, että ehkä voisimme.. jakaa sen?”, Aromyrsky vastasi yrittäen pitää äänensä vakaana ja kohdaten varovasti mustan kissan katseen. Varjoklaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin nyökäytti päätään jolloin nuorempi kolli siirsi jäniksen lähemmäksi toista. Kaksikko kävi hiljaa makaamaan ja he ryhtyivät syömään kylmettynyttä jänistä.
”Olen muuten pahoillani kun pari kuuta sitten olin töykeä”, Aromyrsky naukui hiljaisuuden painostamana ennen kuin mietti sanojaan. Kuolemantanssi nostatti kysyvän katseensa vaaleaan kissaan nuolaisten samalla suupieliään.
”Eh, siis sen jälkeen joskus kun olit tuonut minulle kissanminttua. Nummipolku, emoni, ei selvinnyt taudistaan”, kolli mourusi ja repäisi jäniksestä lihan palan. Samalla nuori soturi tarkkaili Kuolemantanssia, jonka kasvot eivät värähtäneetkään. Ei tuuliklaanilainen odottanutkaan mustan kissan tähän reagoivan, mutta oli tyytyväinen ettei nähnyt toisen kissan silmissä sääliä, mitä klaanilaisiltaan oli saanut. Aromyrsky laski katseensa ja jatkoi syömistään hiljaisuudessa haistellen huomaamattomasti ja varovasti ilmaa. Kuolemantanssin turkilla leijaili tuttu haju, jonka hän oli aikaisemmin jo haistanut ja epäilevän sen kuuluvan varjoklaanilaiselle naaraalle. Kirjavaturkkinen ei voinut kuvitella edessään makaavaa kissaa kovinkaan lempeäksi kumppaniksi, tai varsinkaan huolehtivaiseksi isäksi. Tuuliklaanilainen tutkaili tummaa kollia toisen huomaamatta ja jäi katselemaan kollin komeita kasvoja, joista oli kuitenkin huomattavissa kuinka usein Kuolemantanssin kasvot olivat vääntyneet vihaisiksi. Miten yhdessä kissassa pystyi olemaan niin paljon vihaa?
”Myrinä, sinä tuijotat”, Kuolemantanssi mourusi syvällä äänellään. Aromyrsky tajusi katsovansa varjoklaanilaista suoraan silmiin ja värähti pienesti, mutta vastasi yhä katseeseen jopa hieman haastavasti.
”Niin taisin tehdä”, nuorempi kolli vastasi ja nousi istumaan kun huomasi heidän saaneen jäniksen koluttua. Mustaturkkinen kissa nuoli huuliaan ja katsoi vihertävin silmin nuorempaa kissaa nousten itsekin samalla hitaasti istumaan.
”Minä taidan nyt lähteä”, Aromyrsky naukui ja siirsi katseensa synkälle yötaivaalle jossa tähdet tuikkivat ja kuu loisti kylmää valoaan. Yhtäkkiä mustaa taivasta vasten syttyi vihreä tuli, joka loisti kirkkaammin kuin hopeahännän tähdet. Ensiksi värikkäät liekit tanssivat eloisasti paikoillaan, kunnes levisivät hiljalleen valloittaen koko taivaankannen kiemurtelevilla kuvioillaan. Kirjavaturkkisen kissan suu loksahti auki kun hänen siniset silmänsä tarkkailivat vihreää taivasta, tutkaillen tätä tuntematonta valoilmiötä. Mustaturkkinen kissa oli siirtynyt hänen viereensä katse tälläkin valoihin liimautuneena ja kollin vaaleat silmät heijastivat nyt vihreän sekaan ilmestynyttä punaista sävyä.
”Tai sitten vain jäät hetkeksi”, Kuolemantanssi naukui ja katseli sivusilmällä kun Aromyrskyn suupielille nousi lähes huomaamaton hymynpoikanen. Tuuliklaanilainen ei vastannut toiselle, ei sille olisi ollut tarvettakaan, vaan rentoutti lihaksensa ja tarkkaili toisen vierellä taivaan värikkäitä ja tanssivia liekkejä.

Aromyrskyllä oli huono olo.
Kolli tassutteli leirissä pientä ympyrää katse kiinnittyneenä loskaan käpäliensä alla ja hän yritti lukita jokaisen äänen korvistaan odotellessaan Sadeliitoa pentutarhasta. Kuningatar oli luvannut tulla ystävänsä luokse heti kun saisi pentunsa ruokittua selvästi kiinnostuneena mitä hermostuneella soturilla voisi olla asiana. Mitä enemmän kolli mietti mitä hän aikoisi tälle sanoa, sitä pahemmalta hänestä tuntui ja ahistus kouraisi hänen vatsaansa.
”Aromyrsky”, oman nimensä kuuleminen naaraan suusta sai kollin säikähtämään, mutta saadessaan katseeseensa ruskeaturkkisen Sadeliidon valkean Joutsenlaulun sijaan hän huokaisi helpotuksesta.
”Rauhoitu”, toinen naurahti kun Aromyrsky pysähtyi ”Noniin, mitä asiaa sinulla olikaan?” kuningattaren kasvoilla oli huvittunut hymy ja hän astui lähemmäksi kirjavaa kissaa.
”Mennään hieman sivummalle”, kolli naukui kiusaantuneena ja kääntyi astelemaan kumparetta ylemmäs jättäen tyhjähkön leirin taakseen. Hän pysähtyi nummen korkeimmalle kohdalle, josta näkyi vielä leiriin mutta oli varmaa, ettei kukaan kuulisi hänen sanojaan. Sadeliito asteli ystävänsä vierelle vaitonaisena ja jäi odottamaan kun Aromyrsky kokosi ajatuksiaan.
”Uskotkosinäettäpahinkinhenkilövoimuuttua?” kolli puhui nopeasti saaden aikaan sanavyöryn josta ei saanut mitään selkoa. Ruskeaturkkinen kuningatar näytti nyt hieman huolestuneelta eikä ihme - hän ei ollut koskaan nähnyt tätä puolta aina tyynestä ja rauhallisesta Aromyrskystä. Kolli henkäisi syvään ja katsoi nyt suoraan ystävänsä ruskeisiin silmiin.
”Uskotko sinä, että pahinkin henkilö voi muuttua? Että jokainen voi olla hyvä, jos hän oikein yrittää”, kirjavaturkkinen tunsi taas sydämensä lyövän tiheämpään tahtiin. Sadeliito räpäytti silmiään ja kallisti hieman päätään tutkaillessaan ystävänsä kasvoja.
”Tietenkin voi”, naaras vastasi uteliaisuus silmissään. Aromyrsky vastasi vain terävällä nyökkäyksellä ja alkoi hieromaan toisella etukäpälällään toista hermostuneena.
”Olen surullinen siitä, että Sumupentu on poissa. Minä en ole koskaan ajatellut saavani pentuja, joten he periaatteessa tuntuivat omiltani. Eivät tietenkään sillä tavalla kuin sinulle, mutta.. He ovat tärkeitä minulle”, kolli puheli, eikä antanut ystävälleen aikaa vastata tähän.
”Olen Sadeliito pahoillani etten ole avautunut sinulle elämästäni samalla tavalla kuin sinä olet minulle. En sillä tarkoita, ettenkö luottaisi sinuun, se on ollut minulle vain vaikeaa. Enkä tiedä oikein itsekään vielä mitä oikein on tapahtunut ja miten minun pitäisi tästä kaikesta tuntea. Mutta minä lupaan kertoa sinulle kun olen valmis”, kolli nielaisi hermostuneena ja siirsi katseensa kuningattaren kasvoista käpäliinsä hetkeksi. ”Sinä olet kuitenkin minun paras ystäväni.”
”Aromyrsky, ei sinun tarvitse...”
”Tulisitko sinä minun...”
”Mitä varjoklaanilainen tekee Tuuliklaanin leirissä?”
”Nopsajalka, selitä”, Saarnijalan ja muiden klaanilaisten huudahdukset ystävysten alapuolelta saivat heidän katseensa alaspäin. Aromyrsky höristi korviaan kiinnostuneena ja huomasi vaaleaturkkisen naaraan tuuliklaanilaisten keskellä. Kirjavaturkkinen lähti astelemaan nummea pitkin alas päin ja haisteli ilmaa huomaten Varjoklaanin tutun ominaistuoksun ja tunnisti hiljalleen vieraan kissan Koivusydämmeksi – vihollisklaanin varapäälliköksi. Astellessaan tuota kissaa hieman lähemmäksi Aromyrsky kuuli kuinka vanhemmat soturit murisivat ja sähähtelivät ja huomasi kissojen hännänliikkeistä ja pörhistyneistä turkeista kuinka vihaisia he olivat toisen klaanilaisen paikallaolosta.
”Koivusydän odotti reviiriemme rajoilla ja kun partiomme saapui hänen kohdalleen, hän pyysi saada keskustella Saarnijalan ja Tuulitähden kanssa”, Nopsajalka selitti vilkuillen vierellään olevaan varjoklaanilaiseen, joka oli vielä toistaiseksi ollut vaiti.
”Hyvä on, kiitoksia tästä Nopsajalka. Tuulitähti ei valitettavasti kykene keskustelemaan, mutta enköhän minä käy. Te muut voitte jatkaa hommianne”, Tuuliklaanin varapäällikkö naukui kuuluvasti saaden useamman kissan hajaantumaan vaikkakin sai osakseen epäileviä mulkaisuja. Aromyrsky ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan vaan pysyi paikallaan silkasta uteliaisuudesta.
”Mikä sai sinut tänne asti?” Saarnjalka kysyi kylmänviileästi ja vilkaisi sivusilmällä entistä oppilastaan, joka ei ollut siirtynyt heidän läheisyydestään. Koivusydänkin tarkkaili nuorta soturia arvioivasti, mutta ei näyttänyt välittävän hänen läsnäolostaan.
”Asia koskee teidän klaanilaisianne. Rajapartiomme löysi kaksi soturianne meidän reviirillämme ja tietenkin yritimme häätää heidät. Mustaturkkinen naaras kuitenkin tippui jäihin ja klaanimme soturit hyväsydämisyydestään pelastivat hänet..”, vaaleaturkkinen naaras kertoili ja Aromyrsky astui kaksikkoa lähemmäksi. Saarnijalan katse oli muuttunut huolestuneemmaksi ja hän nyökkäsi hyväksyvästi Koivusydämmelle, joka katsoi nuorta soturia hämmästyneenä.
”Hän saa olla tässä. Mustaturkkinen kissa, kenestä puhut, on hänen siskonsa”, vanha kissa mourusi ja näytti varjoklaanilaiselle merkin jatkaa kertomustaan.
”..Niin, kuten olin sanomassa, hänet pelastettiin, mutta hän on hyvin heikossa kunnossa ja hän on menettänyt paljon verta. Tämän sään takia emme tuskin saisi siirrettyä häntä tänne hengissä, sillä hänen haavansa tulehtuisivat. Toista soturia, pilkullista kollia, emme enää nähneet joten oletin teidän jo tietävän tästä..?” Koivusydän naukui ja katseli kahta tuuliklaanilaista kissaa kysyvästi. Aromyrsky tunsi pettymyksen kouraisun vatsassaan, joka pian kuitenkin hautautui huolestuneisuuden alle.
”Se toinen kissa ei ole meidän soturimme. Kiitos tästä tiedosta Koivusydän. Tiedätkö kuinka kauan voi mennä, että Mustanärhi palaa taas leiriimme?” Saarnijalka kysyi uteliaana.
”Ainakin muutama päivä tai niin Metsänhenki sanoi. Hänen elättämisensä kuitenkin kostautuu Varjoklaanille. Hän vie yrttivarastojamme ja riistaa”, varjoklaanilainen mourusi painokkaammin.
”Ymmärrän ja Tuuliklaani tulee korvaamaan tämän teille jotenkin. Olemme hyvin kiitollisia hänen henkensä pelastamisesta”, harmaa varapäällikkö vastasi ja katseli kirjavaturkkista soturia joka kannatteli päätään kahden kissan yläpuolella.
”Saanko puheenvuoron?”, Aromyrsky pyysi kohteliaasti saaden varapäälliköiltä hyväksyvän nyökkäyksen.
”Voisinko minä tulla Varjoklaaniin siksi aikaa, että hän voisi palata? Voisin tullessani ottaa mukaan Naakkakäpälältä yrttejä ja voisin metsästää Tuuliklaanin reviiriltä minulle sekä siskolleni syötävää. Lupaisin olla myös leirissänne mahdollisimman paljon avuksi – voin metsästää klaanillenne jos siitä olisi apua”, nuori kissa naukui sydän rinnassaan hakaten. Kumpikaan vanhemmasta kissasta ei hetkeen vastannut, he vaihtoivat katseita ja lopulta Koivusydän astui lähemmäksi Aromyrskyä vihreät silmät kiiluen.
”Hyvä on. Olet tervetullut Varjoklaaniin. Toistaiseksi.”

Vastaus:

Tarinan alku oli hämmentävä, kun sitä vertasi edellisen tekstin loppuun. Miten Aromyrsky oli yhtäkkiä joutunut veden varaan? Kappaleen loppupuolella asiat kääntyivät yhä kummallisempaan suuntaan, jolloin lukijana lopulta tajusin: ”Ah, tässä on varmasti kyse unesta, ei kai järvessä sentään valaita asu?” Kollin herättyä asiat alkoivat nopeasti selkeytyä, ja koko teksti pääsi jatkamaan sitä mihin edellinen oli päättynyt.

Tuulitähden ”tarinasta” oli mielenkiintoista lukea, sillä en aikaisemmin tiennyt hänestä kuin pintaraapaisun. Omaan suruunsa vajonnut päällikkö oli kenties viimeistä kertaa koonnut voimansa rippeet valistaakseen vanhinta poikaansa välttämään tulevaisuudessa siintäviä vaaroja. Rakkaus on elämän suurin voima, mutta joskus se myöskin tuhoaa sen. Sieluni silmin saatoin keskustelun päätyttyä nähdä tuon iän ja menetyksen tuskan haurastaman kollin jäävän yksin pimeään Aron kävellessä pois pesästä.

Sydämeni särkyi pieniksi pirstaleiksi lukiessani Joutsenlaulun tunnustuksesta. Olin kyllä aistinut sen ilmassa jo jonkin aikaa, mutta silti se sai sisimpäni huutamaan: ”Aaro, take her, she is just so sweet and kind and…” Niin, vaan Aaron sydän taitaa jo olla varattu toiselle. Ei Sadeliidolle, mutta kenties Joutsenlaulun on paras luulla niin.

Sitten mentiinkin jo toisenlaiseen, mystisempään ja tummempaan kohtaukseen. Olit kirjoittanut Aron ja Kuolemantanssin keskustelun hyvin, pidin eritoten kohdasta, jossa Kerkko huomautti Arolle tämän tuijottavan häntä :) Keskustelu Sadeliidon kanssa puolestaan jäi hyvin jännittävään kohtaan, enkä jostain syystä saa päähäni muuta kuin yhden mahdollisen jatkon kesken jääneelle lauseelle.

Koivusydämen yllättävä saapuminen leiriin ja Aromyrskyn lupautuminen siirtymään sisarensa ”ruokkijaksi” huipensivat erittäin vaiherikkaan tarinan.

Saat näistä kahdesta tarinasta yhteensä 50 kp:tä!

-Rosmariini-

Nimi: Aromyrsky ~ Tuuliklaani

29.12.2016 23:14
Kirjavaturkkinen soturi kieri paikallaan hermostuneesti ja malttamattomasti pystymättä nukahtamaan uudelleen. Soturin käpälät tärisivät vieläkin kylmästä, vaikka hän oli yrittänyt lämmittää niitä keskiyöstä asti. Kuura ja jäinen vesi tyntyi imeytyneen kollin varpaisiin ja siirtyneen hänen suoniinsa jähmettäen hänen verensä jääkiteiksi.
Aromyrsky näki yhä selvästi järven takana kohoavat suuret ja mahtavat kuuset, vaikka hänen silmänsä olivatkin tiukasti kiinni. Ne tuskin erottuivat pimeästä yötaivaasta järven toiselta puolelta katsottuna, mutta tuuliklaanilainen pystyi silti kuvittelemaan niiden kohoavan yläpuolellaan. Pihkan ja kuusen tuoksuun sekottuisi Varjoklaanin ominaistuoksut. Hän pystyisi kuulemaan kuinka lumi tippuisi puiden oksilta ja riistaeläinten aiheuttaman rapinan juurten lähistöillä. Sitten hän erottaisi pimeästä Kuolemantanssin sinertävät silmät…
Aromyrskyn vatsaa puristi ja hän aukaisi silmänsä kuin varmistaakseen että oli varmasti Tuuliklaanin leirissä. Nähdessään klaanilaistensa nukkuvan rauhallisesti kyljet tyynen hengityksen mukana nousten ja laskien, sinisilmäinen pystyi rauhoittumaan. Kolli kierähti selälleen ja loi katseensa ylhäällä oleviin tähtiin, yrittäen laskea niitä ja taas välillä etsien niistä kaikkein kirkkainta, mitä vain että hän saisi ajatuksensa muualle. Se kuitenkin tuntui mahdottomalta kun hän pystyi vielä tuntemaan kylmän tuulen kasvoillaan ja haistamaan vastametsästetyn rusakon ruoksun kuonollaan. Aromyrsky ei kuitenkaan muistanut kuinka kauan hän oli seissyt järven rannalla jäätyneenä pohtien pystyisikö tapaamaan enää mustaturkkista Varjoklaanin soturia.
Ja hän ei ollut pystynyt. *Mutta kuinka olisin voinut pystyäkkään?*, soturi pohti ja hengitti syvään jolloin huurua nousi taivaalle tähtien sekaan kadoten. Yhä hänen rinnassaan oleva kipu ja syyllisyys emonsa kuolemasta ei tuntunut jättävän häntä rauhaan, vaikka soturi tieiskin, ettei tapahtunut ollut niin hänen eikä Kuolemantanssinkaan syytä. Se oli ollut vain sattumaa.
Loppujen lopuksi kaikki oli sattumaa.

Aromyrsky raotti silmiään kirkkaassa auringonvalossa. Soturi räpytti silmiään ja kierähti vatsalleen katsoen hämmästyneenä Tuuliklaanin leiriä joka oli täynnä puheliaita kissoja, jotka astelivat leirin toiselta puolelta toiselle. Uupumus painoi kirjavaturkkisen silmiä, mutta mielissään hän huomasi, että olikin pystynyt nukahtamaan.
Sukiessaan turkkiaan Aromyrsky tarkkaili leiriä ja katsoi pieneen joukkoon oppilaita, jotka olivat juuri tekemässä lähtöä leiristä mestareidensa kanssa ja siitä Saarnijalkaan joka oli järjestelemässä partiota.
”Hei Aromyrsky. Tuletko minun ja Kivikynnen kanssa partioon?” Aromyrsky kuuli tutun äänen ja käänsi sinisen katseensa kauniiseen valkeaan kissaan. Joutsenlaulun kasvoilla oli lämmin hymy, se ei enää ollut kiusaantunut tai ujo, se oli aito ja lämmin viestittäen kiintymystä ja luottamusta. Aromyrsky vastasi siihen varovaisella hymyllä, vaikka olikin onnellinen naaraan tarjouksesta.
”Tietenkin”, kolli vakuutteli ja venytteli solakkaa kehoaan lihakset kirjavan turkin alla väreillen ja heilutteli käpäliään jotka tuntuivat edelleen olevan kohmettuneet. Aromyrsky nousi seisomaan ja asteli Joutsenlaulun rinnalla kohti mustaturkkista soturia, joka katseli kahta lähestyvää kissaa pilke silmäkulmassaan. Lumi narskui pehmeästi kissojen käpälien alla ja kun he pääsivät Kivikynnen eteen Sadeliito ilmestyi ystävänsä vierelle. Aromyrsky ei pystynyt peittämään pientä hämmästystä nähdessään kuningattaren pentutarhan ulkopuolella itsekseen, mutta ei maininnut asiasta mitään.
”Huomenta”, kolli naukui ystävälleen saaden Joutsenlammelta mittailevan silmäyksen. Sadeliito näytti kuitenkin uponneen omiin maailmoihinsa eikä vastannut katsellessaan tummilla silmillään kaukaisuuteen.
”Sadeliito? Sinulla oli jotain asiaa?” vanhempi soturi kysyi katsellessaan ruskeaturkkiseen kuningattareen, joka tuntui heränneen takaisin klaanilaistensa keskuuteen. Sadeliidon kasvoille nousi epämääräinen hymy ja hän selvästi etsiskeli sanojaan vastatessaan Kivikynnen katseeseen.
”Minä..minä..”, naaras takelteli ja hetkeksi siirsi katseensa muualle. Aromyrsky katsoi hieman huolissaan ystäväänsä, mutta tiesi tietävänsä käyttäytymisen syyn ja se pusersi pienesti kollin rintaa. Hänen täytyisi vielä vierailla pentutarhassa vielä kun kolme pentua olivat paikalla.
”Minä.. haluaisin vain kysyä, että pääsisinkö partioon?” Sadeliito lopulta sai sanottua. Kivikynsi räpäytti muutaman kerran silmiään hämästyneenä ”Ai.” Soturi rykäisi ja vilkaisi Aromyrskyyn ja Joutsenlauluun.
”Mikäs siinä. Sadeliito, Aromyrsky ja Joutsenlaulu lähtevät siis mukaani partioon.” Tämän sanottuaan Kivikynsi nosti häntänsä ylös ja käänsi kolmelle soturille selkänsä lähtien astelemaan kumpua ylös. Aromyrsky hivuttautui heti ystävänsä läheisyyteen ja katsoi häntä pitkään huolestuneena.
”Mistäs näin äkillinen innostus?” kolli yritti kysyä keveällä äänellä. *Miksi et ole viettämässä pentujesi kanssa aikaa kun vielä voit?* Nelikon kävellessä nyt lumisilla nummilla kohti ukkospolkua, Sadeliito huokaisi ja laski päätään. Kolli katseli väsynyttä kuningatarta avuttomana, muttei säälivästi, hän halusi vain auttaa. Mutta kun kaunis naaras nosti katseensa kohdatakseen Aromyrskyn oman, kirajavaturkkinen värähti nähdessään ystävänsä kiiluvat silmät jotka paljasti surua ja ikävää.
”Minä.. en tiedä..”, oli naaraan ainoa heikko vastaus. Kolli oli juuri siirtämässä pitkän häntänsä kuningattaren lavalle, mutta takaa kuuluva ääni pysäytti eleen.
”Ömm.. anteeksi, jos tungettelen, mutta..”, Joutsenlaulu miukui ja asteli kahden kissan väliin sievästi. Aromyrsky räpäytti silmiään ja nostatti kasvoilleen pakotetun hymyn tehden samalla tilaa valkealle soturille ja tämän jälkeen alkoi haistelemaan ympäristöään, toivoen löytävänsä rusakon tuoksun. Tämä sai Sadeliidon naurahtamaan ja se sai kollin hieman helpottuneemmaksi, vaikkei yhään sen vähemmän kiusaantuneeksi. Hän asteli eteenpäin yhä jonkinlaista hajua etsien, muttei pystynyt haistamaan kuin Tuuliklaanin oman ominaistuoksun, Mustanärhen, jotain pistävää mikä oli kuin ukkospolun löyhkä. Kirjavaturkkinen räpäytti silmiään. Ukkospolku?
”Niin, Joutsenlaulu?” ruskea naaras sirkutti samalla kun Aromyrskyn ajatukset siirtyivät jälleen keskusteluun.
”Noh..minä..”, kolli pystyi tuntemaan vihreän katseen itsessään, mutta siirsi itse katseensa kiinnostuneena lumen kimmeltelyyn. Hetkeksi kissojen ylle laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi vain lumen narskuminen ja kylmä viima joka riepoi nummia.
”Öh, minä taisin muuten juuri haistaa jäniksen”, Sadeliito naukui ja kiristi tahtiaan, saaden Aromyrskyn kasvot nousemaan lumesta. Soturi katsoi ystävänsä perään tuntien sykkeensä nopeutuvan ja kun Sadeliito kääntyi katsomaan häntä ovela hymy kasvoillaan, pieni osa hänestä tahtoi luvata, että kostaisi vielä tämän. *Mutta hän ei tiedä*, Aromyrsky mietti ja käänsi katseensa Joutsenlauluun, joka katsoi häntä nyt helpottuneempana. Kuinka pitkälle hän aikoisi tämän viedä?

Aromyrsky pidätteli hengitystään seisoessaan pentutarhan ulkopuolella. Lumihiutaleet sulivat lehtien päällä ja tiputtelivat vesipisaroita lumeen jättäen siihen tummia aukkoja. Koko Tuuliklaanin leiri tuntui täyttyneen muutamassa päivässä loskasta ja vedestä päiväs aikaan, kun taas kissat lipsuivat nummia pitkin yöllä kun kaikki kostea jäätyi. Klaaninvanhimmat eivät olleet päässeet muutamaan päivään pesistään ulos, sillä Naakkakäpälä joko pelkäsi heidän liukastuvan ja murtavan jalkansa tai sairastuvan. Soturi sulki hetkeksi silmänsä ja keskittyi pesän sisältä tuleviin ääniin. Kolli kuuli kuinka viiden pennun käpälät rummuttivat pentutarhan lattiaa ja ilmassa helisi heidän naurua. Välillä joku pennuista huudahti ja kuningattarien kurkuista kantautui onnellista kehräystä, kunnes yhdeltä kehräys tuntui katkenneen. Aromyrsky huokaisi ja nosti pienehkön jäniksen valkeidenkäpäliensä juurelta ja asteli pentutarhan lämpöön, jolloin juoksuaskeleet pysähtyivät kuin seinään. Seitsemän kissan silmäparit tapittivat kirjavaturkkista kollia hetken äimistyneinä, kunnes kolme pennuista pomppi hänen jalkojensa juureen.
”Hei Aromyrsky! Onko tuo meille?” Tiikeripentu kysäisi ja yritti hypätä nappaamaan jäniksen soturin leukojen otteesta. Soturin kasvoille nousi hymy kun hän nostatti päätään ja haki katseellaan harmaaturkkista naarasta, jonka kasvoilla oli onnellinen hymy ja jonka silmät tuikkivat eloisasti. Näky sai hetkeksi ikävän viiltämään hänen vatsassaan, mutta kolli pystyi pitämään kasvoillaan vakaan ilmeen.
”Hei. Tämä on teille ja otin jäniksen sillä pikkulinnut kertoivat sen olevan Sumupennun lempiriistaa”, Aromyrsky naukui ja laski rusakon maahan.
”Miksi otit hänen lempiruokaa?” raidallinen pentu valitti mutta iski hampaansa heti tuoreeseen lihaan kiinni.
”Kiitos!” Sumupentu kiitti ja puski soturin jalkaa käyden myös syömään veljensä rinnalla.
”Kiitos Aromysky”, Liekkipennun kasvoilla oli maltillinen hymy ja loimuavan turkin omaava kissa kyyristyi jäniksen ääreen. Aromyrsky hymyili vinosti ja nosti katseensa Sadeliitoon joka katsoi pentuihinsa hymy kasvoillaan, joka ei kuitenkaan täysin peittänyt hänen suruaan. Ei ainakaan Aromyrskyn silmissä.
Kolli väisti aterioivaa pentuetta ja asteli ystäväänsä kohti pystymättä olemaan huomaamatta kuinka Ohdakeviiksi katsoi kaksikkoa viikset väpättäen. Kirjavaturkkinen ei kiinnittänyt tähän kuitenkaan enempää huomiota vaan kävi makaamaan kuningattaren viereen, koskettaen hyvin varovasti ja epäroiden kyljellään Sadeliidon selkää. Kuitenkin kun naaras painautui ystävänsä lämpöön hän pystyi rentoutumaan ja katseli hiljaisuudessa kolmea pientä kissan alkua, jotka keskustelivat jostain täysin tavallisesta heidän aterioidessaan. Nyt kun Aromyrsky oli painautuneena Sadeliitoa vasten, hän pystyi tuntemaan ystävänsä epävakaan hengityksen, josta tiesi kuningattaren pidättelevän kyyneleitään.
”Sinä tulet näkemään hänet aivan niin kuin tulet näkemään Liekkiä”, kolli kuiskasi ruskean kissan korvan juureen, yrittäen keksiä jotain, mitä tahansa, lohduttavaa. ”Hänestä tulee kaunis ja onnellinen ja hän tulee ymmärtämään kaiken kun on vanhempi. Ja sinä selviät tästä.” Sadeliito päästi värisevän hengähdyksen ulos, eikä sinisilmäinen nähnyt naaraan kasvoilla olevaa katsetta, joten hän vain odotti rauhallisena.
”Kiitos, Aromyrsky..”, Aromyrsky juuri ja juuri pystyi kuulemaan ystävänsä vastauksen. Kolli räpäytti silmiään ja laski päänsä käpälilleen katsoen kuinka Sumupentu nauroi veljensä vitsille täyttäen kahden aikuisen korvat äänellä, jonka he halusivat kumpikin muistaa ikuisesti.

Kirjavaturkkinen kissa juoksi aivan järven rannan reunalla, sillä jää oli hiirenkorvan lähestyessä alkanut sulamaan. Vastapyydetty rusakko, joka oli kylmän sään riuduttama, hakkasi vasten tuuliklaanilaisen rintaa kun hän hyppelehti kapean ja virtaavan joen ohitse. Tämän jälkeen Aromyrsky hidasti askeleitaan ja puuskutti ulos kylmää ilmaa vaikka hänen keuhkonsa tuntuivat olevan tulessa. Soturi oli uskaltautunut viimeinkin palaamaan Varjoklaanin reviirille ja kohtaamaan Kuolemantanssin ilman viime tapaamisen katkeruutta. Tai oikeastaan hän oli vain halunnut karata leiristään täksi yöksi.
Soturi laski katseensa käpäliinsä, jotka astelivat huurteisten havusten päällä, niiden mukavasti pistellen hänen käpäliään. Siitä hän siirsi katseensa veden pintaan josta näki sinisten silmien tuijottavan häntä takaisin. Kolli hidasti askeleitaan entisestään, kunnes lopulta pysähtyi ja astui varovasti veden ja rannan rajalle. Hän katseli väreilevää kissaa ja sen nuoria kasvoja sekä tyyntä ilmettä joka peitti taakseen jokaisen salaisuuden, mietteen ja tunteen. Aromyrsky ei muistanut koskaan katsoneensa itseään kunnolla. Tietenkin hän oli aina suurinpiirtein tiennyt millainen hän oli, hän omasi siniset silmät, valkeat käpälät ja kirjavan turkin. Mutta hän ei ollut koskaan oikeastaan välittänyt miltä hän näytti, tai miltä toiset näyttivät, vaikka tietenkin osasi kertoa ketkä olivat hänen silmissään kauniita – Joutsenlaulu, Niittypolku, Sadeliito.. Kollin korvat painuivat luimuun ja hän tunsi olonsa yhä epämukavammaksi mitä pidempään hän itseään katseli. Kolme rumaa ja suurta arpea rikkoivat ihoa hänen kaulassaan ja se sai soturin pienesti värähtämään. *Mitä Joutsenlaulu minussa näkee?* Aromyrsky peruutti ja asteli rivakasti kauemmas rannasta löytäen itsensä pian suuren kuusen alta. Tuuliklaanilainen istahti maahan ja nuolaisi etukäpäläänsä yrittäen tasata sillä otsassaan törröttäviä karvojaan hermostuneena. Turhautuneena hän pian laski etukäpälänsä ja siirsi katseensa järven jäälle ja synkkään taivaaseen, jonka tähdet olivat jääneet tummien pilvien taakse. Soturi ei kuitenkaan voinut nähdä kotinummilleen, sillä sankka usva oli noussut peittämään sen, kuin Tähtiklaani ei haluaisi näyttää Aromyrskylle sen salaisuuksia.
”Myrinä”, tuttu ääni sai nuoren kissan karvat nousemaan ja hän laski päässään kolmeen ennen kuin käänsi katseensa taakseen. Hän näki tutun mustan turkin ja loistavat silmät, ei sitä paholaista joka oli häntä painajaisissa nälvinyt ja syyttänyt jo kuun. Hän näki Kuolemantanssin.
Aromyrsky laski kasvonsa ja nappasi rusakosta kiinni astellen varjoklaanilaista lähemmäksi väistellen tuon katsetta. Soturi pystyi haistamaan mustasta kissasta jonkun toisen kissan tuoksun – ehkä jonkun naaraan? - jolloin hän vilkaisi Kuolemantanssin silmiin pikaisesti, hitusen hämmentyneenä. Hän tunsi tutun tunteen vatsassaan.
Kirjavaturkkinen laski rusakon toisen kissan eteen ääneti ja nosti sitten päänsä katsoen alaviistoon vaaleisiin silmiin, jotka eivät paljastaneet pienimmänkään tunteen olemassaolosta.
”Myri.. Aromyrsky”, tuuliklaanilaisen kuulo terästäytyi hänen kuullessaan Kuolemantanssin suusta oma nimensä ”Sinun ei enää tarvitse tehdä tätä.”
Kolli ei tiennyt mitä hän oli odottanut kuulevansa, mutta ei ainakaan tuota. Aromyrsky katsoi yllättyneenä kun varjoklaanilainen työnsi jäniksen häntä kohti ja tunsi sydämen hakkaavan rinnassaan – se tuntui pahalta.
”Sinun ei tarvitse enää metsästää Varjoklaanille. Hoida velvollisuutesi omassa klaanissasi”, musta kissa naukui tyynesti katsoen kiintyneesti Aromyrskyyn, joka ei hetkeen tiennyt miten muodostaa sanoja.
”Oletko varma?” nuorempi kissa sai lopulta sanottua, ääni karheana ja matalana. Kuolemantanssi nyökkäsi ja Aromyrsky vastasi tähän nyökkäämällä, hilliten kieltään uteliaisuudelta. Sinisilmäinen katsoi vielä hetken toisen kissan kiiltävää ja mustaa turkkia, jonka pehmeälle peitteelle oli takertunut muutama valkea hiutale, ennen kuin laski päänsä tarttuen maassa olevaan rusakkoon. Kolli ei enää uskaltanut katsoa varjoklaanilaiseen vaan käänsi tuolle selkänsä aikeinaan lähteä Varjoklaanin reviiriltä – ehkä viimeisen kerran.
”Aromyrsky”, Kuolemantanssin ääni pysäytti hänet. Aromyrsky käänsi katseensa häneen odottaen ja tarkkaillen.
”Me voimme silti vielä tavata täällä”, musta kolli takelteli sanoissaan saaden Aromyrskyn sydämen jättämään yhden lyönnin lyömättä ”jos siis tahdot.”
Tuuliklaanilainen ei ollut koskaan nähnyt varjoklaanin soturia tälläisenä – avoimena ja epäröivänä.
”Selvä”, kirjava kissa vastasi hitaasti ja katsoi kun Kuolemantanssi nyökkäsi epävarmana ennen kuin kääntyi ympäri hyppien sulavin liikkein pimeyteen. Tuuliklaanilainen jäi paikoilleen ja päästi hengityksen, jota ei edes tajunnut pidättelevänsä, ulos ja veti keuhkonsa täyteen kylmää ja pistävää ilmaa. *Mitä tämä kaikki tarkoittaa?* soturi pohti *tietääkö hän edes itse?* Aromyrsky tunsi vatsansa myllertävän ja jo kylmynyt rusakon ruumis sai hänet voimaan pahoin. Kolli kääntyi ja lähti juoksemaan rantaa pitkin käpälät jäätävää vettä roiskuttaen kohti Tuuliklaanin nummia, tiputtaen riistansa matkalla veteen. Soturi pyrki pitämään ajatuksensa askeleissaan, siinä miltä kylmä tuuli hänen kasvoillaan tuntui ja kuinka Varjoklaanin reviriillä käynti olisi ohitse, tahtoi hän sitä tai ei. Ja hän…
Aromyrskyn sydän hypähti hänen kurkkuunsa, kun hän näki ruskean karvapeitteen hautautuneen lumipeitteeseen. Kolli pysäytti askeleensa ja katsoi kissaa, joka oli vaipunut tiedottomuuteen, tunnistaen naaraan olevan hänen paras ystävänsä. Aromyrsky päästi kurkustaan ynähdyksen ja katsoi säälien Sadeliidon kyyneleiden jäädyttämiä poskia. Kirjavaturkkinen kissa laski päänsä ystävänsä kasvojen viereen ja pukkaisi kissan kuonoa omallaan mahdollisimman lempeästi, yrittäen herätellä tätä. Naaras ei kuitenkaan reagoinut ensimmäiseen kosketukseen laisinkaan, jolloin Aromyrsky pukkaisi kuonollaan hieman voimakkaammin, saaden Sadeliidon päästämään kurkustaan epämääräisen äänen. Tummanruskeat silmät avautuivat ja katselivat ensiksi vauhkosti ympärilleen ennen kuin ne tarkentuivat yläpuolellaan oleviin sinisiin silmiin. Kuningattaren kasvot muuttuivat nopeasti, suupielet painuivat alas ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
”Sumupentu on poissa. Hän on poissa ja...”, Sadeliito inahti ja purskahti kyyneliin saaden Aromyrskyn reagoimaan.
”Shhh”, kolli kuiskasi epävarmana mielessään kiroten huonoja sosiaalisia taitojaan ja kosketti kuonollaan täirsevää naarasta.
”En näe häntä enää. Millainen emo minä olen kun jätin hänet? Mitä..”
”Sadeliito, ole kiltti ja hengitä. Sinä jäädyt tänne”, soturi mourusi matalalla äänellä ja laski kuononsa vasten naaraan otsaa. Hän yritti hivuttautua hieman lähemmäksi tarjotakseen omaa lämpöään. Sadeliito sulki suunsa, mutta Aromyrsky pystyi yhä kuulemaan sen, että hän itki.
”Olen niin pahoillani Sadeliito”, kollin ääni särähti hieman ”olen niin, niin pahoillani.” Kuningatar vetäisi päätään kauemmaksi ja katsoi kiiluvin silmin kollin omiin.
”Minä en taida selvitä”, naaras päästi heiveröisen valituksen ”olisipa tämä kaikki vain pahaa unta. Olisinpa taas Arpikuonon oppilas..”
”Sinä selviät tästä, tiedän sen. Se mitä tunnet on varmasti kamalaa, enkä voi kuvitella sitä, mutta se menee ohitse”, kolli yritti vielä, hieman epätoivoisemmin. *Minä lupaan sen.*
”Mmm..”, Sadeliito niiskutti ja selvästi yritti pidätellä kyyneleitään hieromalla etukäpälällään silmiään.
”Minä olen tässä.” Aromyrskyn silmiä kirveli kun hän tavoitti viimeinkin kunnolla ystävänsä katseen. Hetken luminen kuningatar oli täysin hiljaa, kirjavaturkkisesta tuntui ettei hän edes hengittänyt, kunnes hän painoi kasvonsa ystävänsä karheaan turkkiin. Hetkeksi Aromyrsky sulki siniset silmänsä ja lepuutti päätään kuningattaren pehmeää turkkia vasten, sulkien mielestään kaiken muun kuin Sadeliidon.

Vastaus:

Pitkääkin pidempi, vaiherikas tarina sisälsi Aromyrskyn elämästä jälleen monia kohtauksia. Vaikka tekstiä riittikin, en kokenut missään vaiheessa tapahtumien junnaavan paikoillaan, vaan pelkästään etenevän omalla painollaan.

Oli sydäntä särkevää lukea Joutsenlaulusta ja tämän kiintymyksestä Aaroa kohtaan, kun samaan aikaan jo tiesi, ettei kolli tuntenut vastakaikua. Kun hän kävi vierailemassa pentutarhalla Sadeliidon luona, kykenin elävästi näkemään tilanteen Ohdakeviiksen silmin, ja miltä se hänen mielestään mahdollisesti näytti. Aro on aina ollut tosiystävä sateelle, ja toivon ettei asetelma tule koskaan muuttumaan, ihan jo molempien mielenterveyden kannalta (murheita riittää muutenkin :3)!

”Soturi oli uskaltautunut viimeinkin palaamaan Varjoklaanin reviirille ja kohtaamaan Kuolemantanssin ilman viime tapaamisen katkeruutta. Tai oikeastaan hän oli vain halunnut karata leiristään täksi yöksi.” Tämä oli totaalisen repeämisen paikka, vaikka onhan se kaikille parhaaksi olla rehellinen :D

Kun Kuolemantanssi totesi Aaron palvelusten loppuvan tähän, kolli oli selvästi hämmästynyt, ja syystä.
Pettynytkin kenties, mutta Kerkon viimeiset sanat korjasivat tilanteen.
Aah, I ship ’em so much…

Viimeinen yllättävä käänne ennen loppua oli Sadeliidon löytyminen yksin tuulen ja tuiskun keskeltä. Tunsin palan nousevan kurkkuun Aaron avuttomuuden rinnalla, mitä sellaisessa tilanteessa ylipäänsä voi sanoa? Toistan vielä kerran, molempien mielenterveys olisi varmasti vielä enemmän rappiolla ilman toista.


Muutamia kirjoitusvirheitä bongasin, mutta ne ovat väistämätön totuus tämän mittaisessa tekstissä ilman useaa läpivalaisua, joten ei niistä sen enempää.

Kp:t laitan yhteisesti tuohon seuraavan tarinan perään ;3

-Rosmariini-

Nimi: Virnakatse, Jokiklaani

29.12.2016 18:40
Siinä hän seisoi. Hän, jonka katsetta olin parhaani mukaan yrittänyt vältellä ja jonka ääneltä olin yrittänyt sulkea korvani. Ja epäonnistuin. Yksi pieni katse, sai melkein sydämeni sulamaan, mutta en halunnut myöntää sitä. Enkä myöntänytkään. Vaan käänsin katseeni takaisin surullisen näköiseen sisareeni. Kuulin enää vain hennot askeleet, jotka matkasivat poispäin, ennen kuin tuulen vinkuminen peitti senkin. Kaislahäntä näytti samalla aikaa hiukan virnuilevalta, mutta silti ymmärtäväiseltä ja surulliselta. En oikeastaan sinä viileänä hiirenkorvaisena yönä tajunnut, kuinka se oli mahdollista. Naaras ei tietenkään pitänyt suutaan kiinni, vaan jatkoi keskusteluamme samalla aiheella.
”En ymmärrä sinua. Saat sen, mistä moni kissa voi vain unelmoida-”, sisareni sanoi huokaisten, selvästi tarkoittaen myös itseään yhtenä niistä ”monista” kissoista. ”-mutta silti heität sen kaiken hukkaan kieltämällä tunteesi! En minä ihan sokea ole, vaikka sinä niin ajatteletkin”, vaaleanharmaa kissa selosti surumielisesti. Ehkä hän olikin oikeassa, ehkä ei. Mutta enhän minä tarvinnut naarasta. Ja vaikka olisinkin myöntänyt se tunteen, mitä se olisi hyödyttänyt. Kyllähän minä tiesin, että jokainen tarvitsi jonkun lähelleen. Mutta minulla oli sisareni, ja hyvin rakas sisar vieläpä.
”Sinä puhut kyllä nyt ihan omiasi. Kirsikkasielu on, tai ainakin oli ystäväni-”, sanoin pitäen dramaattisen tauon. ”-ja hän meni pilaamaan sen niillä hempeilykohtauksilla. Typerää, kuten sanoin”, nurisin hiljaa, pääni antaessa lujan käskyn perua sanani ja pyytä anteeksi siltä kauniilta, silkkiseltä ja hennolta naara-. Ei, ei ja ei! En saanut ajatella noin. Niinpä vain tyydyin tukahduttamaan tunteeni ja lähtemään kohti sotureiden pesää. Vaikka minulla oli paksu turkki, voimakas tuuli sai ihoni kananlihalle. Lehdet olivat alkaneet kasvaa hurjaa vauhtia takaisin puihin ja se toivoa uuteen ja runsasriistaiseen viherlehteen. Astelin varovasti sisään ja näin Kirsikkasielun. Hetken mieleni teki pujahtaa naaraan viereen lohduttaa häntä, toisena pääni huusi nukkumaan ulkona ja sulkemaan naaras mielestäni. Kolmas vaihtoehto kuitenkin vei voiton. En voinut ikuisesti vain kulkea, kuin naaras olisi vain näkymätön. Minun täytyi kohdata seuraava päivä ja totuus, sillä tätä en voinut vain paeta hiirenkorvasta toiseen. Hiljaa vain kävelin omalle paikalleni pesän nurkkaan, luomatta pienintäkään katsetta hiljaa nukkuvaan (tai siltä se ainakin näytti) naaraaseen.


Astelin voimakkaasti eteenpäin, kun murjottava Kolmitassu asteli perässä. Jäin odottamaan viimeisten lumien alta pilkistävän nurmikon päälle, kunnes tuo kirjava naaras kerkesi luokseni.
”No mikäs sinulla on? En ole kuullut koko matkan aikana tänne aukiolle asti yhtään valistusta tai ärsyttävää kommenttia”, sanoin kulmiani kurtistaen. Kolmitassu istahti eteeni suu mutrussa.
”Sinun olisi pitänyt antaa opetus sille tyttöystävällesi. Tulee määräilemään minua siitä, kuinka pitäisi kohdella vanhempia kissoja kunnioittavammin”, oppilas sanoi maahan sylkäisten. Kohotin kulmiani, mutta sitten kuulin sen yhden pienen yksityiskohdan.
”Älä kutsu häntä tyttöystäväkseni, senkin ketunläjä!” murahdin vihaisesti. Mutta silti minun oli pakko myöntää, niin itsellenikin, kuin Kolmitassulle, että Kirsikkasielu oli oikeassa. Vanhempia ja kokeneempia kissoja tuli kunnioittaa. *Hyvä, juuri noin Virnakatse. Kirsikkasielu on aivan kuin kuka tahansa muukin klaanin kissa, ja häntä kohtelet myös sen mukaan.*
”Kai minä se tiedän, mutta jos sillä on jotain asiaa niin kertokoon sinulle. Minä en kyllä suostu miksikään juoksupojaksi”, naaras sanoi ärtyneesti. Hän se sitten jaksoi.


”Pidä kehosi matalammalla, jotta vastustaja hyppää ylitsesi, kas näin!” opastin oppilastani, olemalla ensin täysin pystyssä, ja kun Kolmitassu yritti loikata niskaani. Pudottauduin kuitenkin alas ja kierähdin sivulle, ennen kuin kirjava naaras kaatui hiekkaan.
”Kyllä minä osaan”, naaras murisi ja nousi pystyyn, kuin odottaen minun hyökkäävän kimppuun. Niinpä lähdin juoksemaan kohti oppilastani ja yritin loikata tämän niskaan, ja melkein onnistuinkin. Kolmitassu oli oppinut. Hän laskeutui matalalle ja kierähti alas, ja ennen kuin huomasinkaan, olin kostean hiekan peittämänä. *Niinpä niin, annatko pennun rökittää sinut?* En, en antanut. Kirjava oppilaani oli ottanut kohteekseni vatsani ja yritti itsepintaisesti raapia sitä, samoin repiä korviani. Mutta pomppasin nopeasti ilmaan, en tosin kovin korkealle ja pyörin maassa, kunnes vihreäsilmä irrotti otteensa.
”Sehän meni loistavasti, ainakin sadan kokeilun jälkeen. Tuota hyökkäystä ja vastustajan silpomista pitää vielä treenata. Noniin, miten olisi pieni tappelu? Tahdon nähdä mitä osaat!” sanoin houkuttelevasti. Lehtien rapinan ja tuulen ujeltaessa takana, astelin taaksepäin kyyryssä. Vain hetki, hetki ja siinä! Kolmitassu juoksi minua kohti, mutta tätähän minä juuri odotin. Naaraan jalat kyyristyivät hieman, eli hän aikoi hypätä. Siinä tapauksessa minä menin matalaksi ja kierähdin sivulle, aivan äsken opitun tekniikan mukaan. Kolmitassu pääsi jaloilleen maahan ja käänsi suuntansa kohti minua. Hän aikoi kiertää taakseni, tai ehkä napata jalastani. Annoin oppilaani kiertää taakseni, ennen kuin litistin hänet selkäni alle kaatuessaan. Lopulta hän istahti eteeni uhmakkaasti. Neuvoin hänelle, kuinka ennakoitiin vastustajan liikkeet ja naaras kuunteli. Kuunteli ehkä jopa liian rauhallisesti ja tarkasti, outoa. Lopulta kuitenkin olimme kummatkin väsyneitä kovasta harjoittelemisesta hiirenkorvan auringon alla.


//Nyt tämmöistä aika tylsää tarinaa, mutta yritän seuraavaan saada jotain sisältöä. Joku jatkoa?

Vastaus:

7 kp:tä :) Virnakatseen ja Kirsikkasielun suhde on tällä hetkellä huomattavasti hankalampi mitä aiemmin. Heillä molemmilla on syvempiäkin tuntemuksia toisiaan kohtaan, mutta Virnakatseen jääräpäinen kieltäytyminen niiden julki tuomisesta kuormittaa selvästi molempia. Kunpa hän vielä saisi mielensä muutettua, he olisivat niin suloinen pari Kirsikan ollessa se lempeä osapuoli, ja Virnan se hiukan jörömpi :3

Taisteluharjoitukset Kolmitassun kanssa oli kirjoitettu hyvin, ja sain sellaisen vaikutelman, että kolli on taitojensa puolesta pelottava vastus tosipaikan tullen.

-Rosmariini-

Nimi: Nokkostassu, Tuuliklaani

29.12.2016 14:59



Ensin vähän mainittavaa:

1. Jos joku ei halua lukea raakaa sisältöä niin lopeta lukeminen koska alku on hieman raaka.
2. Eli Nokkostassulla alussa on lähtenyt luu paikoiltaan, ja en ole yhtään varma miten siitä toivutaan sen oikein kääntämisen jälkeen. Mun käsitys siitä on että jalka on sillä parannettu ja että sen jälkeen ei tarvi toipumista. (ainakin muistelen näin koska eikö nain tapahtunut Taivasklaanin kohtalossa) Korjatkaa tämä jos käsitykseni meni väärin :DD
3. seuraaviin tarinoihin panostan täysillä .LUPAUS.

Mutta siis nyt asiaan :

Luku 4

Nokkostassun jalkaan levisi pistävä kipu. Hän lyyhistyi maahan.
"Nokkostassu!", Jäniksenkäpälä huusi.
"Nokkostassu! Oletko kunnossa?", Sumupilvi huusi hädissään.
"Jalkaan sattuu", oppilas ähkäisi.
Kun Jäniksenkäpälä käänsi katseensa Nokkostassun jalkaan, tämän ilmeestä huomasi että jotain oli pahoin vialla.
"Sumupilvi! Hae Naakkakäpälä nopeasti!", Jäniksenkäpälä kiljaisi.
Nokkostassu käänsi katseensa takajalkaansa. Nokkostassu meinasi parahtaa. Hänen jalka oli ihan luonnottomassa asennossa ja siihen koski hirveästi. Pian Naakkakäpälä saapuikin paikalle. Hän harppoi Nokkostassun luo ja tutki jalan tilanteen.
"Luu on mennyt pois paikoiltaan", parantaja totesi. Jäniksenkäpälä näytti kauhistuneelta.
"O-o-onko se p-parannettavissa?", hän kysyi hädissään.
"Kyllä, ja se ei kestä sekuntia kauempaa mutta se käy kipeää", Naakkakäpälä sanoi hiljaa. Jäniksenkäpälä ilme paheni.
"Ei hätää Jäniksenkäpälä, selviän siitä kyllä", Nokkostassu sanoi rehkaisevasti mestarilleen. Jäniksenkäpälä nyökkäsi, mutta ilme ei hievahtanutkaan. Naakkakäpälä nappasi yrttikääröstään viisi unikonsiementä.
"Syö kaikki, niin olet unisempi. Silloin kipu ei tunnu niin pahalta. Nokkostassu nappasi leukoihinsa kaikki siemenet ja nielaisi ne. Hän tunsi heti että pian nukuttaisi.
Naakkakäpälä ojensi myös kepin purettavaksi.
"Pure vielä tätä", parantaja neuvoi. Nokkostassu nyökkäsi unisena. Hän tarttui keppiin hampaillaan.
"Oletko valmis?", Naakkakäpälä kysyi.
Nokkostassu nyökäytti päätään ihan unen partaalla. Sitten Naakkakäpälä siirsi luun yhdellä nopealla liikkeellä. Nokkostassun silmät rävähti auki ja hän kiljaisi. Keppi hajosi sirpaleiksi. Vaikka Nokkostassu oli sanonut olevansa valmis, jotenkin hän ei osannut odottaa kipua. Se oli valtava ja se iski kovasti. Mutta sitten kipu hävisi. Ihan yhtäkkiä.
"Näin nopeaa se oli", Naakkakäpälä sanoi.
"Miltä jalka tuntuu?", Jäniksenkäpälä juoksi paikalle. Nokkostassu tunnusteli jalkaansa, eikä huomannut minkäänlaista kipua.
"Hyvältä, en tunne mitään", Nokkostassu sanoi iloisena.
Jäniksenkäpälän ilme muuttui paremmaksi.
"Minä jo pelkäsin...", Jäniksenkäpälä kuiskasi ja nuolaisi oppilaan päälakea. Naakkakäpälä oli jo postumassa paikalta.
"Hei Naakkakäpälä, kiitos!", Nokkostassu huusi perään.
Naakkakäpälä nyökkäsi ja tassutteli kohti nummea. Varmaan keräämään yrttejä. Nokkostassu ja Jäniksenkäpälä lähti tassuttelemaan kohti leiriä. Nokkostassu seurasi jalkaansa mutta se tuntui olevan ihan kunnossa. Kun he saapuivat leiriin, ilta oli jo pitkällä ja hopeahäntä oli alkanut loistaa tummalla taivaalla. Hopeahäntä oli niin kaunis...
"Menehän nukkumaan", Jäniksenkäpälä patisti Nokkostassua.
Nokkostassu huomasikin että oli ihan poikki. Hän lähti hiipimään kohti oppilaiden yösijaa.
"Öitä", hän huikkasi mestarilleen vielä. Mestari nyökkäsi ja lähti kohti tuoresaaliskasaa. Nokkostassu hiipi oppilaiden petien luo missä oli nukkumassa Minttutassu, Heinätassu ja uusi tulokas Viiriäistassu. Hän kömpi omalle pedilleen ja tasoitti sitä tassuillaan. Kun hän laittoi maate hän nukahti saman tien.

...

Aamu valkeni kirkkaana kun Nokkostassu heräsi. Hän kampesi itsensä ylös ja suoritti nopean pesun. Kun hän astui aukiolle hän näki Saarnijalan tavalliseen tapaan jakamassa päivän askareita. Jäniksenkäpälä oli joukossa mukana. Nokkostassu hölkkäsi mestarinsa luokse. Ilma oli lämmin ja aurinko paistoi.
"Hei Jäniksenkäpälä! Upea sää tänään!", Nokkostassu sanoi hilpeänä.
"Huomenta!", mestari tervehti hymyillen. Kaksikko jäi istumaan ja odottamaan päivän askareitaan. Pian saarnijalka käänsi katseensa heihin.
"Jäniksenkäpälä, Nokkostassu ja Paatsamalehti, te tulette mukaani partioimaan!", hän sanoi kuuluvasti. Nokkostassu ei vielä ollut koskaan ollut rajapartiossa! Pian takaa kuului askeleiden ääni. Paatsamalehti jolkutti heidän luo.
"Huomenta! Nokkostassu muuten miten jalkasi voi?", hän kysyi.
"Hyvin, kiitoksia", Nokkostassu vastasi.
"Pääsen ensimmäistä kertaa sinun kanssa partioon", Paatsamalehti sanoi hymyillen. Nokkostassu hymyili ja nyökkäsi. Hän ei ollut puhunut juuri ollenkaan soturin kanssa. Paatsamalehti vaikutti ensisilmäyksellä rennolta ja mukavalta. Pian Saarnijalka saapuikin paikalle ja partio oli valmis lähtemään matkaan. Neljän kissan porukka juoksi leiristä ulos kohti nummia ja järveä.
Ilma oli niin upea, että Nokkostassu oli aivan hurmiossa. Hiirenkorvan aika oli upeaa aikaa. Silloin klaani saisi mahaansa täyteen pitkästä aikaa pitkän Lehtikadon jälkeen.
Piakkoin Nokkostassun ajatukset keskeytti rapina pensaikossa.
"Saanko napata saalista klaanille samalla?", Nokkostassu kysyi varapäälikoltä.
“Toki voit”, hän vastasi nyökäten. Nokkostassu odotti partion liikkuvan muutaman
ketunmitan eteenpäin ja terästi aistinsa. Hän kuuli saman rapinan minkä
kuuli äsken. Hän nuuhkaisi ilmaa ja totesi sen olevan myyrä. Hän lyyhistyi
matalaksi ja hiipi kohti rapinaa. Myyrä ei osannut aavistaa yhtään
Nokkostassun tuloa. Kuitenkin jossain rasahti oksa. Myyrä nosti päänsä ja
haisteli ilmaa. Se aisti jotain ja ryntäsi koloonsa.
*Pahus!*, Nokkostassu huusi mielessään.
Nokkostassu huomasi puskassa liikettä. Suurempaa kuin jäniksen tai linnun.
Pian puskasta ilmestyi Aurinkokukka, klaanin todella taitava ja kiltti soturi.
“Hei Nokkostassu”, Aurinkokukka tervehti ystävällisesti.
“Huomenta”, oppilas vastasi. Nokkostassu ei aikonut sanoa
soturille että hän oli säikyttänyt saaliin karkuun.
“Minäpä jatkan matkaa sillä Minttutassu, Kuuraviiksi ja Tähtipöly
odottaa. Nähdään leirissä!”, Aurinkokukka hyvästeli.
Nokkostassu hyvästeli klaanitoverinsa ja lähti ottamaan omaa partiotaan
kiinni.
“Mikä sinua viivytti?”, Jäniksenkäpälä kysyi heti kun oppilas oli saanut
partion kiinni.
“Olin saamassa myyrää, mutta Aurinkokukka ilmestyi pusikoiden takaa ja
säikäytti myyrän. Juttelimme hetken ja ehditte jo kauas. Ei muuta”, Nokkostassu
kertoi mestarilleen. Jäniksenkäpälä nyökäytti päätään.
Partio jatkoi matkaansa. Nokkostassu haisteli ilmaa tyytyväinen
virne naamallaan. Täydellinen hiirenkorvan päivä. Aurinkohuipun
hetki oli jo mennyt, mutta silti aurinko porotti ja oli lämmin.
Nokkostassun lempivuodenaika oli ehdottomasti hiirenkorvan aika.
Silloin kasvit, puut ja kukat puhkesi kukkaan ja riistaeläimiä vilisi kaikkialla.
Nokkostassu nautti juoksemisesta partion kanssa täysin siemauksin.
Nokkostassu oli niin ajatuksissaan ettei huomannutkaan kun partio saapui
leirin aukiolle. Saarnijalka kipitti samoin tein päälikön pesää kohti.
Jäniksenkäpälä ja Paatsamalehti lähti kohti sotureiden leposijaa.
Nokkostassu huomasi Kyytassun oppilaiden petien luona.
Nokkostassu hölkkäsi oppilaan luo.
“Hei Nokkostassu”, Kyytassu tervehti.
“Hei Kyytassu, miten on päivä mennyt?”, Nokkostassu kysyi oppilastoveriltaan.
“Mainiosti”, hän hihkaisi.
“Minulla oli arviointi, ja se meni suhteellisen hyvin. Sain napattua kolme hiirtä,
jäniksen ja varpusen”, Kyytassu kertoi.
“Mainiota, mutta taidan alkaa nukkumaan”, Nokkostassu vastasi haukotellen.
Kyytassu nyökkäsi ja alkoi nukkumaan. Samoin Nokkostassu.





Nokkostassu aterioi Heinätassun ja Viiriäistassun kanssa.
Hän keskusteli Heinätassun kanssa.
“Mitä teit tänään Kivikynnen kanssa?”, Nokkostassu kysyi Häneltä.
“Olimme rajapartiossa aamulla ja sen jälkeen teimme muutamia taisteluharjoitteita.
Entä sinä ja Jäniksenkäpälä?”, Heinätassu vastasi.
“Me saalistimme, ja saimme paljon kasaan”, Nokkostassu sanoi ylpeänä pää pystyssä.
Heinätassu nauroi Nokkostassun ylpeilylle. Nokkostassu ja Heinätassu jatkoi keskustelua.
Yhtäkkiä Nokkostassu huomasi liikettä pitkäkiven päällä.
“.. Onko tuo.. Tuulitähti?”, hän kysyi kummastuneena. Keskustelusta erkaantunut
Viiriäistassu käänsi salamannopeasti päänsä kiven suuntaan. Oppilaan ilme oli
hiukan järkyttynyt. Sen jälkeenkun päällikön kumppani oli menehtynyt hän oli ollut koko ajan etäinen ja poissaoleva. Päällikkö näytti laihalta ja likaiselta. Turkki oli sotkuinen ja takussa,
ja näytti siltä että hän ei ollut syönyt moniin päiviin. Lisäksi hänen ilme oli lasittunut.
Hänen ei tarvinut kutsua klaania koolle koska kaikki kissat oli kerääntynyt jo paikalle.
“Minun on ilo nimittää uusi soturi Tuuliklaanille”, hän sanoi rahisevalla äänellä.
Olisi voinut luulla että päällikkö puhui ensimmäistä kertaa moneen kuuhun.
“Kyytassu, astuisitko eteen?”.
Kyytassu asteli päällikön eteen. Hänen turkki oli suittu hienoksi ja siistiksi.
Päällikkö lausui kaikille tutut sanat.
“Tästä lähtien sinut tunnetaan Kyyhampaana. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi
ja aloitekykyäsi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturikisi.
Kyyhammas näytti iloisemmalta kun koskaan.
“Lisäksi Lehtihäntä siirtyy pentutarhaan. Viiriäistassun koulutuksesta vastaa tästä
edespäin Saarnijalka”, päällikkö ilmoitti apeasti.
“Kyyhammas, Kyyhammas!”, klaani alkoi hurraamaan.
Kun tilaisuus oli ohi, Tuulitähti laahusti omaan pesäänsä surkeampana kun koskaan.
Nokkostassun mieleen iski pelko. Milloin päälikkö palaisi normaaliin arkeen, vai palaisiko
hän ollenkaan?

Vastaus:

Tarina alkoi dramaattisesti Nokkostassun jalan sijoiltaan menosta jatkaen edellisen tarinan yllättävää lopetusta.
Monet eivät partioista juuri kirjoittele, joten oli mukavaa kuulla sellaisestakin vaihteeksi. Yllätyin myös positiivisesti, että olit linkittänyt osan Viiriäistassun tarinasta omaasi Kyytassun nimitysmenojen yhteydessä :)

Pari kieliopillista korjausta Rosma-tädiltä:

”Naakkakäpälä ojensi myös kepin *purettavaksi*.” Oikea sana on purtavaksi. Purettavaksi tarkoittaisi, että Nokkostassun täytyy purkaa keppi osiin ;3

Toinen mikä hyppäsi pariin otteeseen esiin tekstissä, on verbien monikkomuoto.
”Nokkostassu ja Jäniksenkäpälä *lähti* tassuttelemaan kohti leiriä.”
Nokkostassu ja Jäniksenkäpälä ovat yhdessä monikko, jolloin sana taipuu ”lähtivät”. Jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi vain Nokkostassu, oltaisiin voitu käyttää muotoa ”Nokkostassu lähti”

Ja kolmas, mutta älä lannistu, virheistä oppii:
”Lisäksi hänen ilme oli lasittunut.”
Taivutus olisi oikein ”ilmeensä”, sillä tekijänä on persoonapronomini, ei substantiivi.
(vertaa: ”Hänen ilmeensä oli lasittunut > Kissan ilme oli lasittunut”)

Siitä mainitsitkin, ettet ollut varma, miten jalan sijoiltaan menon jälkeinen paraneminen tapahtuu. Piti itsekin netin syövereistä tarkistaa, mutta oikeinkäännön jälkeen raajan pitäisi antaa levätä noin kolme viikkoa, minkä jälkeen aloitetaan aktiivinen liikeharjoittelu (tämä pätee ainakin ihmisten olkavarren sijoiltaan menossa, mutta saattaa olla että kissoilla prosessi on helpompi ja paranee aikaisemmin?.. ) Naakkakäpälän antama hoito oli joka tapauksessa kirjoitettu hyvin, joten menköön miten kirjoitit.

Ja vaikka huomautettavaa olikin, olen seurannut kirjoittamistasi Nokkosen tarinoissa, ja kehitystä on huomattavissa. Jatka samalla polulla! :) Saat 12 kp:tä

-Rosmariini-

 

©2019 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com