Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

Muistakaa ilmoittaa tarinanne alussa, millaista palautetta haluatte!

 << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Tähtipöly, Tuuliklaani

19.03.2017 21:24
Tuijotin hennon sinistä taivasta kiinteästi Naakkakäpälän ja Saarnijalan häärätessä ympärilläni. Välillä nuo vetäytyivät luotani kuiskimaan jotain ja välillä he katosivat kokonaan pesästä ja kuulin heidän puhuvan vuorotellen kullekin partiossa olleelle kissalle, jotka olivat kaikki yhtä järkyttyneitä tapahtuneesta. Leirissä ei muusta puhuttukaan paluumme jälkeen kuin ketun raatelemasta Topaasihampaasta. Varsinkin oppilaat tuntuivat olevan kiinnostuneita joka ikisestä yksityiskohdasta. Muutama tunki parantajan pesään Naakkakäpälän poissaollessa, mutta karkasi äkkiä pois huomattuaan mustan, harmaasilmäisen soturin tuijottavan ilmeettömänä taivaan tyhjää sinisyyttä.
"En anna tiedän kysyä Tähtipölyltä mitään ennen kuin hän on toipunut", kuulin parantajan puhuvan uhmaavasti. "Kuka tahansa olisi järkyttynyt sellaisen näkemisestä."
"Arpikuonon mukaan rajalla oli joku muukalainen", Saarnijalan ääni vastasi. "Asiasta pitää puhua Tähtipölyn kanssa, jotta voimme - -" Puhe hiipui taas kuiskailuksi.
Naakkakäpälä palasi ripein askelin luokseni. Laskin katseeni taivaasta totiseen parantajaan.
"Saarnijalalla olisi pari kysymystä", Naakkakäpälä maukui vastahakoisesti. "Jaksatko vastata niihin, Tähtipöly?"
"Miksi en jaksaisi", totesin yrittäen hymyillä kollille.
Naakkakäpälä nyökkäsi pesän suuaukolla odottavalle varapäälikölle merkiksi ja vetäytyi sitten yrttivarastolle jättäen meidät kahden.
Saarnijalka ei näyttänyt tietävän mitä sanoisi minulle ja kun tuo viimein avasi suunsa, en olisi halunnut kuunnella sanaakaan.
"Topaasihampaan menetys on iso pala koko Tuuliklaanille", varapäälikkö sanoi osaaottavasti.
"Niin, varmaan."
"Siellä joella", Saarnijalka aloitti, "satuitko näkemään ketään vihollisklaanilaista?"
"Näin, mutta en tunnistanut häntä", valehtelin.
"Ja?"
"Ja?" toistin.
"Liittyikö tämä tunkeilija jotenkin Topaasihampaan... kohtaloon?" Saarnijalka selvensi.
"Ei, hän lähti, kun tulin paikalle."
Saarnijalka katsoi minua hetken mietteliäänä. "Sanoit ketun tappaneen Topaasihampaan."
"Niin. Kettu tuli Varjoklaanilaisen lähdettyä."
Nyt Saarnijalan ilme muuttui yllättyneeksi. "Kyseessä oli siis Varjoklaanilainen?"
"Veikkaus", sanoin hieman uhmaten.
"No niin, eiköhän se ollut siinä. Tähtipöly tarvitsee lepoa", Naakkakäpälä tuli hätyyttämään naarasta pois luotani.
En väittänyt vastaan. Saarnijalka sai tuoreet muistot ja veren hajun nousemaan elävänä mieleen. Surmayön säikähtänyt katse ja veriset tassut... Topaasihammas makaamassa elottomana hangessa.
Saarnijalka myöntyi parantajan tahtoon ja poistui pesästä. Naakkakäpälällä oli puolestaan mukanaan tuppo yrttejä, joita katsoin inhoten.
"Tarvitset todellakin unta. Nämä auttavat sinua nukkumaan."
Parantajan mieliksi pakotin itseni nielemään karvaat yrtit, vaikka uni oli juuri se mitä eniten sillä hetkellä pelkäsin. Naakkakäpälä johdatti minut omalle sammalpedilleen, jotta saisin nukkua rauhassa muilta. Levoton uni tuli nopeasti käperryttyäni tiukalle kerälle pehmeisiin sammaliin. Ristiriitaiset tunteeni sekoittivat jo ennestään rauhattomia unia, jotka kertasivat tapahtumia yhä uudestaan ja uudestaan. Niihin liittyi vanhoja, unohdettuja valheita joiden päälle elämäni oli huomaamattani rakentunut - ja nyt rikkoutunut sirpaleiksi.

Muistin elävästi sen päivän, jolloin Topaasihammas oli päästänyt minut ensimmäistä kertaa yksin metsästämään. Se oli ollut samanlainen lehtikato kuin nytkin - kylmä ja järvi oli paksussa jäässä. Silloinen Surmatassu oli tullut minua vastaan Tuuliklaanin reviirillä lähellä rantaa. En ollut koskaan aiemmin tavannut ketään toisesta klaanista. Olin vain kuullut kiehtovia tarinoita klaaninvanhimmilta ja varsinkin Varjoklaanilaisista he varoittivat - niiden kanssa ei kannattanut kaveerata.
Sinä päivänä rikoin ensimmäisen käskyn Topaasihampaalta. En koskenutkaan saaliiseen, vaan lähdin tyhmänä Surmatassun mukaan järvelle. Nyt olin varma, että mäyrän hyökkäys kimppuumme oli ollut varoitus Tähtiklaanilta, jota en ollut kuunnellut. Silloin Topaasihammas oli pelastanut minut - -
Hymähdin epäuskoisesti. Jos olisin alusta asti uskonut Varjoklaanilaisista sanotaan ja mitä ympäristö ja Topaasihammas viestivät en olisi ollut itsekäs ja sokeasti seurannut omia haaveitani ja odotuksiani vieraalle reviirille. Sen takia Topaasihammas oli kuollut. Surmayön tappamana, mutta minun valintojeni takia.
"Tähtipöly?" Saarnijalka edessäni haki huomiota itseensä.
"Mitä?"
Parantajan pesä oli hämärtynyt yöhön. Naakkakäpälän yrteistä johtuen olin nukkunut loppupäivän auringonhuipusta asti ja ne saivat edelleen keskittymiseni horjumaan.
"Kysyin juuri, että haluatko mennä hyvästelemään Topaasihampaan", Saarnijalka maukui. "Nyt olisi sen aika."
Nousin pediltä miettien miten kestäisin katsoa sotureita, jotka valvoivat ruumiin vierellä, tai Topaasihammasta, jonka vihreiden silmien loiste oli sammunut lopullisesti. Kävelin Saarnijalan vierellä leirin aukiolle. Samantien, kun näin hämärässä pimeydessä makaavan kissan olisin halunnut kääntyä ja juosta takaisin parantajan pesään pakoon tilannetta. Jokin kuitenkin piti ilmeeni vakaana enkä saanut pysäytettyä askeleitani.
Tuuliklaanilaisten silmät näyttivät kuin tähdiltä Topaasihampaan ympärillä. Taivas oli pakkasesta kirkas - täynnä alas katsovia surullisia tähtiä, mutta Tähtiklaani oli viimeinen asia, joka nyt toi lohtua.
"Sinun ei ole pakko, jos et halua", Saarnijalka kuiskasi.
Pudistin päätäni. Katuisin myöhemmin, jos en nyt menisi hyvästelemään Topaasihammasta. Ainakin voisin tehdä jotain oikein.
Laskeuduin maahan Kuuraviiksen ja Sumupilven väliin. Hetken epäröin, mutta laskin lopulta pääni alas ja painoin kuononi Topaasihampaan jääkiteiseen turkkiin, jonka tuttu tuoksu oli saanut kalsean vivahteen. Pidin silmiäni pitkään kiinni, kunnes kuunhuipun jälkeen sotureita alkoi poistua ympäriltäni yksi kerrallaan omaa tahtiaan. Viimeisin muistikuvani oli, kun Sumupilvi nousi vierestäni syvään huokaisten. Sen jälkeen vaivuin uneen.

Unessa olin nummella lähellä jokea. Järveltä tuleva kevyt hiirenkorvan tuuli kahisutti heiniä ja pörrötti mustaa turkkiani sen suuntaisesti. Aurinko oli korkealla lämmittäen jo vähän, mutta ei vielä niin paljon, että varjoisimpien kohtien lumet olisivat sulaneet. Se oli juuri se aika vuodesta, josta pidin ja jota jaksoi odottaa kylmän Lehtikadon aikana.
Lähdin kulkemaan tuttua reittiä alas järvelle, joka kimmelsi kutsuvasti auringon paisteessa. Jossain heinän korsien lomassa siritti heinäsirkka. Sen soitto kuulosti hetken kuin laululta korviini.
Järvi lainehti pienesti tuulen mukana. Se oli aina ollut mielestäni uhkaava ja pelottava - - mutta nyt se näytti jopa kauniilta.
Olin juuri kastamassa tassuni veteen, kun ääni takaanta sai katseeni kääntymään.
"Tähtipentu."
En ollut aluksi tunnistaa tuota nuorta naarasta, jonka turkki oli yötäkin mustempi ja silmät kuin kaksi oranssia, hehkuvaa hiiltä. Hän seisoi parin ketunmitan päässä katsoen minua hymyillen sievästi ja kaihoisasti - vetoavasti, kuten hänellä tapana oli.
"Hentosydän", ääneni särähti. Emo näytti tismalleen samalta kuin muistoissani, mutta vielä nuoremmalta.
"Sinähän pelkäät vettä", naaras sanoi. "Et varmaan muista, kun kerran pentuna putosit lampeen ja meinasit hukkua, mutta toinen kuningatar pelasti sinut viime hetkellä. Taisin olla aika huolimaton kanssasi."
Tuijotin naarasta kiinteästi. Muistin sen kyllä. Lehtikadon jäljiltä maakuoppaan oli kertynyt vettä ja uteliaana pentuna olin mennyt tutkimaan sitä ja humahtanut sinne samantien. Kuningatar, jonka nimeä en varmaan koskaan kuullut, pelasti minut hukkumiselta. Nuori Hentosydän ei kai vieläkään ymmärtänyt mitä sinä päivänä oli melkein tapahtunut.
Hentosydän katsoi ohitseni sinne, minne en itse suostunut katsomaan. Varjoklaanin reviiri oli kuin maisemaa halkova tumma kaistale järven toisella puolella.
"Kun Pihkajalka kuoli, minulla oli vain sinut", Hentosydän sanoi uneksuvasti katse edelleen kaukaisuudessa. "Ja sinulla oli hänen silmänsä - ja luonteensa, Tähtiklaanin kiitos."
Lopun epäsopiva naurahdus osoitti, ettei Hentosydän ollut oppinut mitään elämänsä aikana. Elämä oli ollut hänelle kuin yksi hiiri muiden joukossa. Hentosydän oli varmaan hukkuessaankin vielä hymyillyt kuolemalle päin naamaan.
"Mutta mitä sinulla on nyt."
Hampaani kiristyivät toisiaan vasten.
Hentosydän huokaisi raskaasti. "En minä Tähtipennulleni toivonut tälläistä elämää."
"Mitä sitten? Tuuliklaanilaisen kumppanin, viisi pentua ja rajapartioita?"
Emon hehkuvat hiilisilmät olivat yllättyneet kipakasta vastalauseestani. Tuo näytti hetken siltä, kuin ei olisi uskonut minun väittävän vastaan omalle emolle.
Kahlasin veteen vatsaani myöten. Inhosin sitä tunnetta, kun turkkini kastui, mutta tiesin ettei Hentosydän seuraisi minua.
"Nytkö haluat hukuttaa itsesi? Tähtipentu! Tule takaisin!"
Olin kaulaani myöten hyytävän kylmässä vedessä. Tuntui kuin sydämeni olisi lyönyt kehoni ulkopuolella. Vilkaisin taakseni. Hentosydän oli kadonnut. Peruutin nopeasti takaisin rantaan kylmästä väristen. Veden sijasta nurmelle tippui turkistani veripisaroita, jotka imeytyivät sekunneissa maahan. Vavahdin jonkun kietoessa häntänsä ympärilleni. Hetken olisin voinut vannoa haistaneeni vahvan turpeen ja pihkan ja nähneeni vilauksen ruskeajuovikasta turkkia, mutta ne haihtuivat olemattomiin. Tiiviisti vieressäni istui minulle täysin tuntematon kolli. Tunnistin tuon kuitenkin isoista, lempeistä hopeasilmistä, jotka katsoivat minua herkeämättä.
"Hyväksyn, mitä ikinä teetkään", tuo sanoi hiljaa. "Muista se."
Jokin välähti silmissäni ja huomasin kollin vuotavan verta kaulassa olevista koiran puremajäljistä. En saanut sanaa suustani, kun tuon suusta pulpahti paksua verta.

Heräsin edelleen kylmyydestä vapisten, kaikki lihakset jännittyneinä ja kohmeessa - tunsin edelleen hännän pehmeän puristuksen ympärilläni. Vain muutama oli enää käpertynyt vasten Topaasihammasta ja tuijottivat mietteliäinä vuoroin valkenevaa taivasta, Topaasihammasta ja toisiaan. Korjasin asentoani mukavammaksi. En olisi saanut nukahtaa, mutta Naakkakäpälän antamat yrtit tekivät tehtävänsä liiankin hyvin. Painauduin lähemmäs kollia kuin hyvittääkseni nukkumiseni. Se ei tuonut sen enempää lohtua tai mielenrauhaa. Tuntui kuin vieressäni oleva ruumis nyt todella oli ruumis eikä Topaasihammas. Sydämessäni oli puristava tunne, kun aloin ymmärtää etten koskaan kuulisi tuon ärsyttäviä, mutta jälkikäteen ajateltuna viisaita neuvoja. Tuntui kuin tukeni ja turvani Tuuliklaanissa olisi kadonnut. Klaanissa ei ollut enää mitään, mikä olisi sitonut minut siihen - tosin ei muissakaan klaaneissa.
Ensimmäiset oppilaat olivat hereillä. Saisin maata siinä vielä hetken ennen kuin klaanin vanhimmat tulisivat hautaamaan toverinsa.
"Alkakaa tulla, on parempi jos hautaamme hänet ennen kuin kaikki ehtivät herätä ja ruumis alkaa haista", kuulin Tuulihaukan kähisevän äänen hoputtavan pesätovereitaan.
Vääntäydyin ylös mestarini viereltä. Myös kaksi muuta soturia nousivat ja lähtivät omille teilleen. Itse loin silmäyksen oppilaisen pesälle vain tavoittaakseni hetkeksi Laventelitassun. Niin pitkään ennen tapahtunutta olin odottanut Tuulitähden antavan minulle oppilaan, jotta saisin mielekkäämpää tekemistä kuin yksin saalistamisen ja nummilla vaeltelun. Nyt kun minulla sellainen viimein oli, ajoitus ei olisi voinut olla huonompi.

//Miun tarinoita tulee nyt vähän ajassa jäljessä vielä ainakin Sysihaaveelta, kun on taas tullu oltua epäaktiivinen ja tarinoita on kesken jonku kuukauden takaa

Vastaus:

9kp! Käsittelit Topaasihampaan kuoleman vaikutusta Tähtipölyyn hienosti, tarina eteni sen kanssa rauhallisesti, näyttäen että se oli jotain mikä iski raskaasti Tähtipölyyn, jotain mistä hän ei pääse helposti yli. Tarina oli tunteellinen ja kohtaus missä Tähtipöly hyvästeli Topaasihampaan oli surullisen kaunis. Tähtipölyn keskustelu emonsa kanssa oli mieleenpainuva, unen kuvailu oli mielenkiintoista, kuten myös Hentosydämen luonne.
Tarinassa tuli myös mukavasti esille miten klaani suhtautui näihin tapahtumiin.

-Silkkis

Nimi: Särkipentu, Jokiklaani

18.03.2017 21:50
Luku 3.

-Huokauksia ja turhautumisia-

Kirkas sävel, heleä liverrys.
Peipon iloinen laulu kiiri heräilevän leirin läpi sateen jälkeisenä aamuna. Auringonsäteet heijastuivat suurten vesilammikoiden peilipinnoista, ja viimeiset lumenrippeet näyttivät vihdoin siirtyvän historiaan. Ilmassa tuoksui hiirenkorva, sekä jokin, mikä lupasi uuden ja ihmeellisen aikakauden alkua. Lehtikato oli jäämässä taa, minkä seurauksena koko luomakunta alkoi virittäytyä riemukkaaseen tunnelmaan.
Koko luomakunta, paitsi pieni hopeaharmaaraidallinen pentu. Sen mielessä vallitsivat vellovana massana hämmennys, harmistuneisuus ja närkästys. Ne saattaisivat vielä ajan myötä muuttua joksikin muuksi, mutta myöskin johtaa nuoren sielun varjoisille poluille.

”Särkipentu, et viitsisi mököttää. Sade on lakannut yön aikana, voisit mennä leikkimään Hohtopennun kanssa.”
Lempeä ääni maukui hieman tukahtuneena. Tämä johtui siitä, että äänen lähteen ja kuuntelijan välissä oli tiheä vatukkaseinämä. Pistelevien piikkien vuoksi puhuja ei päässyt kasvokkain kohteensa kanssa, mutta kuuli silti kiukkuisen vastauksen hyvin: ”Jätä minut rauhaan emo!”
Kuurakide huokaisi raskaasti. Särkipentu ei ollut suostunut puhumaan hänelle sitten eilisen, jolloin hän oli paljastanut Katajakuiskauksen haluavan kollin oppilaakseen. Ei pentua toki tehtävään voisi pakottaa, mutta naaraasta oli hullua edes harkita tarjouksen hylkäämistä. Itse Tähtiklaani oli valinnut hänen pienen poikansa tulevaksi parantajaksi!
”Hyvä on kullannuppu, mutta sinun täytyy tulla syömään ennen aurinkohuippua, koska aion silloin jaloitella leirin ulkopuolella. Kiirunasiipi on luvannut katsoa peräänne sen aikaa.”
Särkipentu kuuli Kuurakiteen askelten loittonevan ja lysähti kasaan keskelle piikkien ympäröimää koloa. Se oli juuri sopiva pennulle, mutta kävisi auttamatta liian pieneksi hänen varttuessaan isommaksi.
*Kunpa voisin jäädä tänne ikuisesti*, Särkipentu huokaisi murheellisena. Vielä auringonkierto takaperin kaikki oli ollut hyvin, mutta sitten se typerä ennustus oli tullut ja pilannut kaiken. Vaikka kuulemma Jokiklaani parantaja Kataja-mikälie oli saanut enteensä jo kauan sitten, mutta päättänyt kertoa siitä vasta nyt. Eikö hän olisi vain voinut unohtaa koko jutun, jättää kertomatta ja katsoa kuka oppilaista kenties haluaisi omasta tahdostaan ryhtyä parantajaoppilaaksi?
Ulkoa kantautui kimeä riemunkiljahdus sekä äänekäs loiskaus.
”Iyy, Hohtopentu, kastelit minut!” Kiirunasiiven vanhempi tytär Viimapentu maukui.
”Sori Viima, kannattaa ehkä harkita klaaninvaihtoa tulevaisuudessa, jollei vesi miellytä”, Hohtopennun ilkikurinen ääni vastasi.
Särkipentu höristi korviaan uteliaana. Vaikka veli selvästi vitsaili, Viimapentu ei sitä ehkä tajuaisi. Hän raotti pesänseinämän oksia äänen suuntaan vähät välittämättä turkkiaan repivistä piikeistä. Kirkas valonsäde sai Särkipennun sokaistumaan hetkeksi, mutta saatuaan näkökykynsä takaisin hän huomasi heti veljensä sekä kolme Kiirunasiiven pentua kokoontuneena ison vesilätäkön äärelle. Viimapentu seisoi kasvotusten Hohtopentuun tummanharmaa turkki vesinoroja valuen.
”Sulje suusi lellipentu, et tiedä klaaneista yhtään mitään!” Viimapentu miukui ja painui matalaksi. Naaraan sisarukset siirtyivät pari askelta taemmas, kuin ounastellen jo tulevaa.
Hohtopentu asettui myös valmiusasentoon. Siinä samassa Viimapentu oli jo vauhdissa, minkä seurauksena kaksikko törmäsi ja kaatui huitovana ja miukuvana kasana maahan. Särkipentu seurasi silmä kovana, miten kamppailu päättyisi, mutta huoahti lopulta helpotuksesta Hohtopennun retkahtaessa veltoksi Viimapennun alla antautumisen merkkinä.
*Hohtopentu on oikeasti vahvempi, mutta parempi ettei hän aiheuta mitään vammoja Viimapennulle*, Särkipentu tuumi tyytyväisenä, murheensa hetkeksi unohtaen.
Ajatus taisi kuitenkin olla ennenaikainen, sillä siinä siunaamassa, kun Viimapentu ojentautui voitonulvaisuun käpälät Hohtopennun selällä, kolli jännitti kaikki lihaksensa ja sinkosi nuoremman naaraan usean hiirenmitan päähän itsestään.
”Jos olenkin lellipentu, isäni sentään opettaa minulle hyödyllisiä taisteluliikkeitä”, Hohtopentu totesi.
Viimapentu näytti olevan pyörällä päästään Liljapennun rientäessä auttamaan hänet ylös, mutta Särkipentu oli silti näkevinään pienen hymyn naaraan ryvettyneillä kasvoilla. Sillä sitä ne totisesti olivat, kastumisen ja kuraisessa maassa kierimisen jälkeen. Hohtopennun sinertävä turkki näytti samalta; mutaraidat ja sojottavat oksankappaleet saivat kaksikon näyttämään siileiltä.
”Miksi olet piilossa?”
Särkipentu oli puraista kieleensä kuullessaan korvansa juuresta uteliaan äänen. Hän oli seurannut niin keskittyneesti veljensä ja Viimapennun kamppailua, ettei ollut tajunnut Valkopennun tassutellen viereensä. Hän kiemurteli hiukan nolona ulos päivänvaloon ja vastasi Viimapennun ja Liljapennun veljelle: ”Enkä ole.”
”Olit kyllä”, Valkopentu maukui. Hänellä oli kummallisen vakaa ja rauhallinen ääni, vaikka hän oli Kiirunasiiven kolmosista nuorin ja pienikokoisin.
*Vaan ei se koosta kiinni ole, kuka kuulostaa viisaalle ja kuka ei*, Särkipentu ajatteli vilkaisten syrjäsilmällä veljeään. Tuo ravisteli juuri pontevasti turkkiaan ja sinkosi mutapaakkuja yltympäriinsä paikallaolijoiden väistellessä kykyjensä mukaan.
Särkipentu aprikoi hetken mitä vastaisi Valkopennulle, mutta samalla muistojen synkkä pilvi alkoi jälleen lipua hänen ylleen. Hän päätti vastata totuudenmukaisesti ja maukui: ”Emo kertoi, että Katajankuiskaus haluaa minut oppilaakseen.”
Valkopentu nyökkäsi ja kysyi: ”Hänhän on parantaja, eikö vain?”
Särkipentu katsoi kollia yllättyneenä. Valkoturkkinen pentutoveri oli joko kuullut Katajakuiskauksesta joltakulta ihan vasta tai hänellä oli ilmiömäinen muisti. Parantaja oli näet käynyt tuomassa hänelle ja Hohtopennulle vahvistavia yrttejä lehtikadon kylmimpinä kuina, mutta siihen aikaan Valkopentu ei edes ollut ollut avannut vielä silmiään.
Hyöh, ne vasta olivatkin maistuneet pahalta! Kuivien lehtien päälle oli sivelty jotain makeaa ja tahmaista, mutta Särkipentu ei kuitenkaan ollut pitänyt niistä.
Valkopentu oli istunut hiljaa hänen vieressään koko pohdintasession ajan, seuraillen klaanilaisten aamupuuhia ja huiskauttaen hännällään tervehdyksen parille ohikulkijalle. Nähdessään Särkipennun palanneen jälleen takaisin maan pinnalle tuo maukui: ”Sehän on kai kivaa.”
”Niin, jos pitää oudoista kasvituoksuista ja sairaiden ja synnyttävien hyysäämisestä”, Särkipentu tuhahti jurosti. Ei hän haluaisi viettää koko elämäänsä yrttihuuruisessa pesässä klaanitovereitaan hoivaten, vaan taistella ja puolustaa klaaniaan kynsin hampain vihollissotureilta! Hento toivonkipinä virisi kuitenkin hänen sisällään Valkopennun vastauksen myötä. Ehkä tämä haluaisi ryhtyä parantajaoppilaaksi?
”Totta, ja klaanivanhimpien mukaan he eivät edes saa ottaa kumppania. Tiesitkö, että moni parantaja on karkotettu klaanista salasuhteen takia? Kirjoturkki on kertonut minulle paljon, hän on niin viisas…”
Valkopennun puhe alkoi muuttua Särkipennun korvissa pelkäksi puuroksi. Se siitä sitten, valkoturkkinen älykkö ei tulisi korvaamaan häntä. Särkipentu sulki korvansa kollin puheilta vaipuen takaisin ärtymyksen ja pettymyksensekaisiin mietteisiin, kunnes kuuli emonsa äänen pentutarhan suulta: ”Ruoka-aika!”
Särkipentu miukaisi hyvästit Valkopennulle huojentuneena. Vaikka hän tunsikin Valkopennun melko hyvin, puhuminen ei tuntunut yhtä luontevalta kuin vaikkapa mitä Hohtopennun tai vanhempien kanssa. Vanhemmista puheenollen, Kuurakide odotteli yhä pentutarhan edessä nuollen rivakasti Hohtopennun turkkia puhtaaksi.
”Miten sinä aina onnistut sotkemaan itsesi näin? Ottaisit mallia veljestäsi, hän tulee ruokailemaan aina puhtaana”, emo torui, mutta äänestä kuuli silti lempeän sävelen. Sinertäväturkkinen kuningatar katsahti Särkipentuun toiveikkaana, mutta Särkipentu tassutti hänen ohitseen sanaakaan sanomatta. Takaansa hän ehti vielä kuulla raskaan huokauksen sekä Hohtopennun yllättyneen vinkaisun pikapesun jatkuessa.

Aurinko alkoi laskea mailleen Särkipennun pujahtaessa takaisin pentutarhan seinässä olevaan koloon. Hän oli saanut iltaruokansa ja paennut heti sen jälkeen piilopaikkaansa, ollakseen kuulematta emon jatkuvia ylistyslauseita parantajuudesta.
”Koko klaanin kohtalo on heidän käpälissään!” Kuurakide oli maalaillut laveasti Hohtopennun harjoitellessa hänen kanssaan ’vaani ja loikkaa’ -saalistustapaa, jonka Puropystö oli vähän aurinkohuipun jälkeen näyttänyt.
”Entä päällikkö, mikä hänen tehtävänsä sitten on?” Hohtopentu oli miukaissut. Emo oli kertonut myös hänelle millainen mahtava ja jännittävä tulevaisuus Särkipentua odottaisi, mutta Hohtopentua ei ollut juurikaan kiinnostanut. Hän oli henkeen ja vereen tuleva soturi, Särkipentu tiesi sen jo nyt.
*Vaan niin olen minäkin! Tähtiklaani pitäköön typerät enteensä, ei minun niitä ole pakko täyttää!*
Kuurakide oli häkeltynyt hetkeksi mutta maukunut sitten rennosti: ”Päällikkö johtaa ja opastaa klaaniaan yhtä paljon mitä parantajakin. Hän vain-”
”Voisin siis olla ihan yhtä ’upea ja mahtava’ päällikkö, kuin mitä parantaja!” Särkipentu oli tokaissut heti, silmät haastavasti sirrillään.
Emo oli ollut sanaton, ja Särkipentu oli nauttinut suuresti tämän vastausta hapuilevasta katseesta. Mutta sitten Hohtopentu oli mennyt sanomaan: ”Et sinä voi olla päällikkö, kun minä nousen johtoon ensin!”
Särkipentua oli turhautunut toden teolla, ja läimäissyt veljeään vahingossa kynnet esillä. Seurauksena Hohtopennun poskessa oli nyt kaksi kapeaa kynnenjälkeä, ja Kuurakide oli töninyt hänet kovakouraisesti pois veljensä läheltä. Koko tilanne oli nyt jo selvitetty ja Särkipentu oli pyytänyt anteeksi, mutta Katajakuiskaus oli kuitenkin haettu paikalle tarkistamaan, ettei Hohtopennun haava alkaisi tulehtua.
”Pintanaarmu se vain on”, Katajankuiskaus oli todennut, mutta luvannut laittaa siihen kääreen ja antaa Hohtopennulle jotain kipua lievittävää yrttiä. Unikonsiementä tarkalleen ottaen, kuten oranssiturkkinen naaras kovaan ääneen oli kailottanut, vilkuillen ympärilleen hermostuneen oloisena.
*Luulee, että oppisin painamaan niitä mieleeni jo pentuna*, Särkipentu muisti silloin ajatelleensa ja tuhahti.
”Käärettä ei saa laittaa liian tiukalle tai veri ei pääse kunnolla kiertämään, muttei myöskään liian löysälle, jotta verenvuoto saadaan tyrehtymään”. Pelkkä muisto Katajakuiskauksen äänestä sai kylmät väreet kulkemaan Särkipennun selkäpiissä. Jättäisivätpä kaikki vain hänet rauhaan…
Särkipentu oli onnistunut välttämään mahdollisen keskustelun parantajan kanssa ilmoittamalla, että kävisi tarpeillaan. Hän kuitenkin tiesi, että sellainen olisi vielä edessä. Silloin hän kertoisi, ettei haluaisi ruveta parantajaksi ja sanoisi, että Katajankuiskauksen täytyi löytää joku toinen hänen tilalleen.
*Pennuista sitä on kyllä ainakin vaikeaa löytää…*
Hän oli pakottanut itsensä juttelemaa sekä Viimapennulle että Liljapennulle ja kysynyt, mitä mieltä siskokset olivat parantajuudesta. Vastaus oli ollut yksimielinen ja selkeä, kumpikin arvosti kyllä Katajankuiskauksen työtä, muttei itse olisi halunnut ryhtyä siihen.
”Haluan joskus olla kuningatar ihan niin kuin Kiirunasiipikin!” Viimapentu oli miukaissut ja katsonut ylpeänä emoaan, joka istuskeli aurinkoläiskässä lähellä pentutarhaa ja jutusteli Kiviturkin kanssa.
Liljapentu oli ollut vaitonaisempi, mutta nyökytellyt myöntävästi sisarelleen. Särkipentu oli luovuttanut lyhyeen ja jättänyt kaksikon jatkamaan juttua keskenään.

Nyt, kun ilta oli hiipinyt leirin ylle ja yövahdit suuntasivat saariaukean molemmille puolille, Särkipentua alkoi entistä enemmän myös surettaa kaikki tämänpäiväinen. Miksi juuri hänet oli valittu? Miten Tähtiklaani tiesi, että hän oli juuri se ainoa ja oikea täyttämään jonain päivänä Katajankuiskauksen paikan? Vai oliko Tähtiklaani vain valinnut hänet summassa, vastatakseen Katajankuiskaukselle jotain?
Kysymykset törmäilivät hänen päässään sikin sokin ja saivat väsyneet silmäkulmat vuotamaan märkiä pisaroita hänen rintamukselleen.
*Typerät kyyneleet, menkää takaisin, itkut on jo itketty-*
Jostain alkoi kuulua pehmeitä askelia. Ne lähestyivät hänen piiloaan, ja Särkipennun nenään alkoi tulvia tuttu tuoksu.
”Särkipentu, onko kaikki hyvin?”
Puropyrstön huolestunut ääni oli saada Särkipennun ulvaisemaan turhautumisesta ja tuskasta. Pitikö isänkin vielä ilmestyä paikalle, jatkaman ehkä Kuurakiteen esitelmää aiheesta ”mahtava parantajaoppilaisuus”? Hän veti syvään henkeä lopettaakseen silmiensä kyyneltulvan, mutta Puropystö taisi siitä huolimatta kuulla tai tuntea, ettei kaikki ollut kohdallaan.
”Hei kuule, en mahdu sinne ihan kokonaan sisään, joten voisitko mitenkään tulla tänne?” Puropyrstö maukui, puhaltaen lämmintä ilmaa Särkipennun niskaan pienestä raosta hänen selkänsä takana.
”Mene pois! En halua enää kuulla sitä samaa mitä Kuurakide hoki koko päivän..”, Särkipentu maukui koettaen pitää äänensä vakaana. Loppua kohden se muuttui kuitenkin hennoksi vinkaisuksi.
”Mitä Kuurakide on hokenut? Tules nyt, ei ole kivaa jutella tämän piikkiseinämän läpi…”, isä maukui, ja yhtäkkiä Särkipentu tunsi hännässään nykäisyn. Puropyrstö koetti tavoitella sitä tassullaan vetääkseen pentunsa ulos kolosta, mutta Särkipentu kiskaisi sen kiireen vilkkaa pois tämän ulottuvilta. Seuraavan kerran kun tassu ilmaantui näkyville, hän iski siihen hampaansa ja murisi: ”Anna jo olla!”
Puropyrstö ei sanonut mitään, veti vain nopeasti tassunsa takaisin. Harmikseen Särkipentu ei ehtinyt irrottaa leukojensa otetta isän käpälästä, joten hän joutui seuraamaan mukana. Puropyrstö kiepautti hänet näppärästi selkäänsä ja alkoi hyppelehtiä sinne tänne ulvoen: ”Voi ei, selässäni on kiukkuinen takiainen, se ei suostu irtoamaan!”
Särkipentu painoi kyntensä tiukasti isänsä turkkiin ja hautasi kuononsakin sinne, jottei olisi pudonnut kovassa höykytyksessä. Kauaa hän ei kuitenkaan voinut nauruaan pidätellä, niin hassulle Puropyrstö kuulosti, ja niin kummastuneet olivat kahden pentujaan hoivaavien kuningatarten ilmeet.
”Lo-ho-peta, tu-tulee pa-ha olo”, hän miukui tämän korvaan maailma silmissään pyörien. Puropyrstö hidasti ja vilkaisi pilke silmäkulmassa poikaansa. Kuurakide katseli heitä pediltään, missä Hohtopentu vaikutti myös kärkkäästi haluavan mukaan leikkiin.
”Hetki vain, käymme Särkipennun kanssa ulkona”, Puropyrstö lupasi ja asteli ulos pesästä.
Särkipentu liukui alas hänen selästään heti kun he pysähtyivät ja vajosi mahalleen saadakseen maailman keinumisen lakkaamaan. Selvittyään jaloilleen hän huomasi Puropyrstön katselevan taivaalle. Lukemattomista pienistä valopisteistä koostuva hopeahäntä loisti heidän yllään kirkkaana, ja Särkitassun oli myönnettävä sen olevan aika kaunis. Läheltä kantautui vastasulaneen joen vuolas kohina, eikä aukiolla ollut enää ketään muita heidän lisäksi.
”Tiedäthän sinä, että minä ja Kuurakide olemme sinusta aina ylpeitä, tulipa sinusta mitä hyvänsä?”
Särkipentu nielaisi, sillä kyllä hän tiesi. Se vain teki tästä kaikesta vielä vaikeampaa. Oppilasaikaan olisi kyllä vielä aikaa, mutta hänen pitäisi tehdä päätös pian, jotta Katajankuiskaus voisi jatkaa etsimistä, jos hän kieltäytyisi.
”Joo.”
”Kuurakide saattaa välillä alkaa kuulostaa tuputtavalta tai painostavalta, mutta hän tarkoittaa hyvää. Hän ei voi uskoa, että Tähtiklaani on siunannut sinua niin suurella lahjalla”.
Särkipentu oli ollut vähällä painautua isänsä lämmintä kylkeä vasten mutta jähmettyi puolitiehen. Hän ymmärsi mitä isä sanoi, ja ettei Kuurakide aikoisi pakottaa häntä ryhtymään parantajaoppilaaksi, jollei hän itse siihen suostuisi. Ainut, joka hänet siihen pakottaisi oli hän itse ja… Tähtiklaani. Tuo viheliäinen tähtikissoista koostuva klaani, johon klaaniaan kunniakkaasti palvelleet soturit tarinoiden mukaan kuoleman jälkeen liittyivät. Viheliäinen ja kirottu tosiaan, tulivat sörkkimään muiden kohtaloita, kun omat elämät oli jo eletty ja kuljettu! Särkipentu tunsi vihan kasvavan sisällään, mutta silloin Puropyrstö jatkoi: ”Täytyy myöntää, että minäkin yllätyin, kun emosi kertoi minulle ensikertaa mitä Katajankuiskaus oli sanonut. En ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että teistä voisi tulla jotain muuta kuin sotureita. Olette molemmat nyt jo niin vahvoja ja taitavia, että voisitte olla oppilaita”.
Puropyrstö hymyili jatkaessaan, katse yhä hopeahäntään suunnattuna: ”Mutta koskaan en ole epäillyt, ettetkö selviäisi missä vain. Meillä kaikilla on omat polkumme kuljettavina, ja joillekin Tähtiklaani antaa enemmän kuin toisille…”
Hymy hiipui, katseeseen tuli annos surua. Särkipentu ihmetteli, mahtoiko isä ajatella nyt jo jotakuta toista. Hän olisi mieluusti antanut Tähtiklaanilta saamansa osan sille jollekulle.

He istuivat kauan hiljaa katseet ylöspäin suunnattuina. Ilma alkoi viiletä, joten Puropyrstö maukui lopulta: ”Meidän kannattaisi varmaan palata takaisin sisälle, ettei Kuurakide huolestu”.
Särkipentu mumisi myöntyvästi ja haukotteli. Hopeahäntää oli ollut mukava katsella, vaikkei hän täysin uskonutkaan siihen, että jokainen piste edusti yhtä menneistä soturiesi-isistä. Hän lähti tassuttamaan Puropyrstön perässä kohti pentutarhaa ja kipusi Kuurakiteen kylkeen välittämättä tämän kysyvästä ilmeestä. Ennen nukahtamistaan hän kuuli vielä satunnaisia pätkiä vanhempiensa puheesta, mutta pian äänet hiipuivat taka-alalle, ja tilalle tuli rauhaisa tyhjyys.

// Särki on palannut "tovin tauon" jälkeen :D Meinasin ensin lisätä tuohon loppuun vielä Katajankuiskauksella näyn, missä tuuli ja varjo taistelee ja myrsky heiluu myös mukana, mutta päädyin jättämään pois. Eiväthän ne tapahtumat Jokiklaania koske :3

Vastaus:

15kp! Kirjoitat pennun elämästä erittäin hyvin, Särkipennun ajatusmaailmasta oli mielenkiintoista lukea ja se tuntui hänen iälleen sopivalta, hänen huolensa, vihaisuutensa, ilonsa, sekä miten hän näki asiat ympärillään. Särkipennun pentutovereista, tuli myös esiin kiinnostavia luonteita jotka jäivät mieleen, kuten Valkopennun rauhallisuus ja Hohtopennun energisyys. Pidin myös siitä että saimme tarinassa tietää enemmän Särkipennun vanhempien ajatuksista tähän ennustukseen :)

-Silkkis

Nimi: Suhinatassu, Jokiklaani

18.03.2017 18:49
Luku 7

Suhinatassu istuskeli hiljaisella puolisillalla aivan yksin. Naaras katsoi jäänsinisillä silmillään kohti tummaa yötaivasta, jota pitkin hopeahäntä kiemurteli. Sateet olivat sulattaneet valkoisen lumipeitteen ja nyt maa oli jo väritykseltään vihertävä.
*Hiirenkorvan aika on ehdottomasti parasta aikaa*, naaras mietti ja kehräsi itsekseen. Päivisin linnut olivat jo alkaneet visertämään ja riistaakin alkoi löytyä enemmän. Suhinatassu oli onnellinen myös siitä, että koulutus läheni koko ajan loppuaan ja pian naaras voisi lähteä Yöttömän matkaan ja jättää ankean elämänsä klaanissa.
*Parasta alkaa hiippailla takaisin leiriin, ettei kukaan vaan vahingossakaan huomaa poissaoloani*, naaras mietti katsoessaan silmät suurina tuikkivia tähtiä. Hän laski katseensa hopeiden pisteiden täplittämältä taivaalta ja lähti luikkimaan kohti leiriä. Kostea ruohikko kutitti naaraan pehmeitä polkuanturoita hänen livahtaessaan Jokiklaanin leiriin. Naaras hiippaili oppilaspesälle omalle pedilleen, joka sijaitsi aivan pesän nurkassa. Tabbykuvioinen oppilas paineli kaisloja mukavaksi ja loi pienen vilkauksen oppilastovereihinsa. Naaras oli hieman surullinen, ettei oikeastaan kukaan noista kissoista ollut tehnyt elettäkään yrittääkseen tutustua häneen.
*Sentään Ruokoturkki hyväksyi minut täällä*, Suhinatassu mietti, vaikkakin katkera olikin. Naaras ei ollut nauttinut oppilaselämästään juuri ollenkaan, ja Hanhipennun ja Pionihenkäyksen kuolemat kummittelivat yhä naaraan elämässä. Ruokoturkki ja Yötön olivat harvoja kissoja, jotka olivat saaneet tabbykuvioisen naaraan tuntemaan olonsa edes hieman pidetyksi ja välitetyksi. Suhinatassu huokaisi raskaasti ja käpertyi kaislapedilleen. Hän tyhjensi mielensä raskaista ajatuksistaan ja nukahti oppilastovereidensa tuhinaan.

***Muutaman päivän päästä***

*Olen pinnistellyt päästäkseni näin pitkälle, mutta nyt vihdoin!* Suhinatassu mietti ylpeänä seistessään Jokiklaanin reviirillä, jolta lumet olivat jo lähes kokonaan sulaneet. Ruokoturkki oli aamulla lähettänyt naaraan yksin metsästämään ja kalastamaan ja tabbykuvioinen oppilas saattoi jo arvata mihin tämä kaikki johtaisi. Hiirenkorva oli toki hieman alussa, jonka vuoksi oli riistankin määrä vielä hieman vähäinen. Lehtikadon aika näkyi vielä Suhinatassun ulkonäössäkin, sillä naaraan kylkiluut paistoivat kiillottoman turkin läpi varsin selkeästi. Naaras oli myös stressannut koulutuksensa ja klaanitovereidensa takia, mikä myös sai ruokahalun katoamaan. Nyt naaras oli kuitenkin onnellinen ja hänen jäänsiniset silmänsä loistivat kirkkaina.
*Keskitytäänpäs nyt*, Suhinatassu mietti ja nuuhki ilmaa tarkasti, *heikoinkin haju tulee tarpeeseen.* Tabbykuvioinen naaras tyhjensi päänsä kaikesta muusta ja keskittyi vain mehukkaaseen vainuun, jonka kuonoonsa sai. Hänen suupielensä kohosivat pienesti hänen lähtiessään kevyin askelin jäljittämään riistaa, joka saattaisi olla yksi pala soturinimen saamiseen. Suhinatassu keskittyi tarkasti riistan tuoksuun ja seurasi sitä lähelle järveä.
*Hiireltä tuoksuu*, Suhinatassu mietti, muttei antanut keskittymisensä herpaantua. Hän nuuhki ilmaa ja katsoi kirkkailla silmillään tarkasti ympäristöä havaitakseen jyrsijän. Naaras kävi ympäristöään tarkasti läpi huomaten pian liikettä kasvillisuudessa. Suhinatassun karvat nousivat pystyyn jännityksestä ja hänen sydämensä alkoi hakata rinnassa.
*Minun tilaisuuteni!* Suhinatassu mietti jännittyneenä ja kyyristyi valmiina hyökkämään hiiren kimppuun. Suhinatassu katsoi vielä tarkasti jyrsijän liikkeitä ja sitten hän loikkasi. Se loikka tuntui naaraasta hyvin pitkältä ja hitaalta – hän oli varma, että hiiri ehtisi karkuun. Naaras tömähti maahan upottaen kyntensä johonkin pehmeään. Häntä pelotti katsoa oliko hänellä kynsissään kuollut hiiri, vai sittenkin vain ensimmäinen ja kohtalokas epäonnistuminen. Hän uskaltautui kuitenkin katsomaan käpäliään ja hänen ilokseen hän oli todella onnistunut tappamaan vaaleaturkkisen otuksen. Suhinatassun suupielet nousivat leveään hymyyn ja hänen teki mieli hyppiä paikoillaan onnesta.
*Onnistuin!* hän mietti iloisena ja huojentuneena. Tyytyväinen naaras hautasi hiiren maahan ja katsoi vielä kasveille tihkuneita veripisaroita silmät sädehtien.
*Minä todella onnistuin nappamaan edes yhden hiiren*, naaras mietti, *pelkäsin jo olevani liian hermostunut napatakseni mitään!* Suhinatassu nuuhki ilmaa ja lähti jatkamaan metsästysretkeään.

***
Ilta hämärtyi. Suhinatassu oli hiiren lisäksi onnistunut saamaan yhden varpusen ja kalan, mutta siihen riista olikin jäänyt. Tabbykuvioinen naaras ei voinut sanoa olevansa pettynyt, sillä hän oli tehnyt parhaansa, eikä reviiriltä löytynyt muuta. Naaras haki saaliinsa sieltä minne oli ne haudannut ja lähti sitten talsimaan kohti leiriä. Hän kuuli lähestyvät askeleet ja vilkaisi taakseen huomatakseen hymyilevän Ruokoturkin, joka sipaisi hännällään tabbykuvioisen oppilaan lapaa.
”Sinulla meni tänään hyvin”, kolli kehräsi. Suhinatassun silmät sädehtivät innosta – hän ei voinut olla kaukana soturinimestään. Ruokoturkki asteli naaraan edelle ja näytti heti leirissä menevän päällikön puheille. Suhinatassu kipitti ujosti tuoresaaliskasalle, johon hän laski riistansa.
”Sinusta tulee jo soturi”, Terhotassu maukui hieman katkerana. Suhinatassun karvat pörhistyivät hieman kollin äänensävystä, vaikkei tuo tainnutkaan pahaa tarkoittaa. Tabbykuvioinen naaras kohautti lapojaan ja maukui hiljaa: ”olen tehnyt kovasti töitä.”
”Olen kuules minäkin”, Terhotassu maukui kuivasti. Suhinatassu luimisti ainoaa korvaansa ja asteli pois tummanruskean kollin luota.
*Kohta pääsen pois täältä* Suhinatassu lohdutti itseään tuntiessaan eri kissojen polttavat katseet turkissaan. Naaras istahti nurkkaan ja katseli klaanilaisiaan vaitonaisena. Tundratassu jutteli naaraille – sotureille sekä oppilaille – hurmausvaihe täysillä. Hibiskustassu taas oleskeli Kuparikotkan lähestyvillä. Suhinatassua yllätti punertavan oppilastoverin pehmeä katse, sillä yleensä Hibiskustassu vaikutti suhteellisen ilmeettömältä tai nyrpeältä.
*Onkohan hän ihastunut?* Suhinatassu mietti katsoen varuillaan suurikokoista oppilastoveriaan, jonka suupieletkin olivat kohonneet leveään hymyyn.
*Hän on kyllä hieman nuori, muttei se minun asiani ole*, Suhinatassu mietti ja käänsi katseensa pois, jottei ärsyttäisi Hibiskustassua. Tabbykuvioinen naaras alkoi nuolla turkkiaan tasaisin vedoin, jotta se saisi aiempaa kiiltoaan takaisin. Naaraan peseytyessä hivuttautui Ruokoturkki tämän vierelle.
”Tuletko syömään?” kolli kysyi hyväntuulisesti. Suhinatassu hymyili mestarilleen, koska tiesi näiden hetkien olevan viimeisiä tuon tärkeän karvapallon kanssa.
”Kyllä vaan”, naaras maukui ja nousi jaloilleen. Ruokoturkki hymyili hyväntuulisesti ja tassutteli edellä tuoresaaliskasalle, josta hän nappasi suuhunsa Suhinatassun saalistaman hiiren. Se sai Suhinatassun hymyilemään entisestään ja hän itse nappasi kasasta varpusen. Tabbykuvioinen naaras asettui mestarinsa vierelle ja yhdessä he aterioivat. Mikä teki tästä tuokiosta entistä liikuttavampaa oli kaksikon muistelu alkuajoistaan aina tähän hetkeen. Ruokoturkin nauru tarttui hiljaiseen oppilaaseen, joka uskaltautui nauramaan klaanitovereidensa katseiden alla. Suhinatassu puski mestarinsa lapaa ja maukui hiljaa: ”kiitos, olet ollut minulle täällä ainut tuki ja turva.” Ruokoturkki nuolaisi oppilaansa päälakea. ”Ei sinun pitäisi saada niin paljon välinpitämättömyyttä ja halveksintaa osaksesi.”
*Ainakin joku on sitä mieltä*, naaras mietti nyökytellen päätään pienesti. Ruokoturkin katse oli myötätuntoinen. ”Älä syytä itseäsi siitä.”
*Ketä muutakaan syyttäisin, koska minä olen ainut syypää säälittävyyteeni*, Suhinatassu mietti ja söi varpusensa loppuun.
”Lumitähti varmaan nimittää sinut piakkoin”, Ruokoturkki maukui vaihtaen puheenaihetta. Suhinatassu katsahti mestariinsa ja pakotti hymyn kasvoilleen. ”Hyvä kuulla.”
*Toivottavasti kovinkin pian!* Suhinatassu mietti ja huomasi sydämensä tykyttävän kovempaa kuin normaalisti. *soturinimen saaminen tulee olemaan elämäni käännekohta, ainakin toivottavasti.* Ruokoturkki nyökkäili ja nousi jaloilleen. ”Toivon sinulle kaikkea hyvää.” Kollin sanat saivat Suhinatassun hieman murheelliseksi – ei hän halunnut jättää kissaa, joka oli tehnyt kaikkensa auttaakseen häntä.
”Minäkin toivon sinulle kaikkea hyvää”, Suhinatassu maukui. Ruokoturkki nyökkäsi, muttei pystynyt katsomaan oppilaansa jäänsinisiin silmiin.
*Hän todella on surullinen lähdöstäni*, Suhinatassu mietti surullisena ja luimisti korvaansa. Tabbykuvioinen naaras huomasi lähistöllä olevien sotureiden vilkuilevan kaksikkoa. Naaras saattoi vain toivoa, ettei kukaan klaanilaisista epäilisi mitään.

Vastaus:

8kp! Tarina kertoi mukavasti Suhinatassun päivästä, hyvää kuvailuakin löytyi, Suhinatassun hiljaisesta hetkestä tähtitaivaan alla, sekä metsästyksestä, jossa pidin siitä miten kirjoitit hänen liikkeistään, havainnoistaan, kohtauksessa oli jännitystä :)
Rauhallista tunnelmaa taas näkyi viimeisessä kappaleessa, jossa hän oli leirissä, sydäntälämmittävä kohtaus Ruokoturkin kanssa, sekä kivasti kuvailua leirin elämästä, siitä mitä oppilaat tekivät ja mitä Suhinatassu siitä ajatteli.

-Silkkis

Nimi: Sadeliito, Tuuliklaani

15.03.2017 13:16
Muutama Sadepisara ropisi pentutarhan ohuen seinämän läpi vaaleanruskean, heikon ja lohduttoman näköisen kissan tuuhealle turkille tämän nukkuessa. Kissan sievät kasvot olivat täysin märät ja surullisesti väääntyneet tuon painaesssa lohduttomana päänsä toisen - tällä kertaa kirjavan kissan turkille saadakseen lohtua ystävältään.
Loputtomat kuiskaukset ja huudot eivät tuntuneet jättävän Sadeliidon murtunutta - oikeastaan murskattua sydäntä rauhaan, kun syyllisyyden ja surun tunteet painoivat tuon mieltä ja saivat aikaan voimakkaan pään kivun. Kaikki tuntui olevan niin kauheaa ja toivotonta, mutta samalla jotenkin raikasta - kuin uusi siemen olisi alkanut kasvaa Sadeliidon sisällä ja antanut täysin uuden alun - uuden alun klaanissa ilman jatkuvaa murehtimista ja sen tuomaa itkemistä. Ehkä nyt, kun Sumupentukin sai täysin uuden käänteen elämässään ja oppisi kenties unohtamaan klaani elämän, Sadeliitokin voisi viimein suoda elämäänsä edes hiukan onnellisuutta, vaikka tuska ja syyllisyys eivät koskaan tulisi poistumaankaan tämän mielestä. Loppujen lopuksi hän halusi vain, että voisi olla onnellinen läheistensä puolesta. Iloita, nauraa, olla onnellinen. Ja eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka hän näkisi joskus Sumupennun. Ihmeitä tapahtui, ihmeitä sai tapahtua. Ja jossain hiljaisessa, lohduttomassa mielessään Sadeliito soi itselleen hetken vapautuneisuuden tunteen - vaikka mieluiten hän olisi kokenut sen yhdessä Sumupennun kanssa.


< ---------- >


Sadeliidolla oli vieläkin viime öisen jälkeen kokema kauhu ja suru tuoreesti mielessään, kun hän muisteli tapahtunutta surun häivähdys silmissään. Aromyrsky oli löytänyt hänet sekavasta tilasta yöllä ja käytännössä raahannut ystävänsä leiriin asti - vieden väsyneen naaraan pentutarhaan nukkumaan. Sadeliito muisti miten Aromyrsky oli jäänyt nukkumaan ystävättärensä viereen yrittäen lohduttaa murtunutta Sadeliitoa kaikin tavoin - mikä oli antanut pientä toivon kipinää vaaleanruskea naaraan särkyneeseen sydämeen. Hän ei vieläkään voinut uskoa mitä oli tehnyt. Ei vain voinut. Ja se sai naaraan kurkkuun nousemaan jälleen palan, joka oli liian suuri nieltäväksi. Sumupennun kauhistuneet huudahdukset, lumen piiskonta hänen kasvoillaan ja Aromyrskyn surulliset silmät saivat Sadeliidon suorastaan valahtamaan alas sammalpedilleen, yrittäen pitää kyyneleet pois silmistään.
Aromyrsky oli lähtenyt pentutarhasta tovi sitten, juteltuaan ensin nuoren kuningattaren kanssa viime yön tapahtumista. Hänen kirjavaturkkinen ystävänsä oli auttanut häntä pysymään käytännössä hengissä - sisäisesti. Sadeliito olisi halunnut kiittää ystäväänsä tästä loputtomiin, hänen pelkojensa ja surujensa kuuntelemisesta sekä tukemisesta, mitä hän ei ollut saanut mistään muualta - ei edes Liekiltä. Hän ei olisi varmaan edes selvinnyt ilman Aromyrskyä siitä isosta sotkusta, minkä naaras oli loppupeleissä ihan itse aiheuttanut. Ja oikeastaan häntä harmitti hyvinkin paljon se, että tiesi Aromyrskyllä olevan itselläänkin paha olla - ja se sai Sadeliidon tuntemaan itsensä vieläkin avuttomammaksi. Hän tiesi kokemuksesta, kuinka paljon salaisuuksien ja surujen kertominen auttoi - kuinka jokaisella oli joskus oikeus vain itkeä ja murtua murheiden valuessa toisenkin tietoisuuteen. Sadeliito todella halusi auttaa Aromyrskyä - ihan niin kuin tuokin oli auttanut häntä.
Aurinko oli oikeastaan jo miltein noussut kaikkein korkeimmalle kohdalleen taivaalla, mikä sai valonsäteet paistamaan hennosti pentutarhan ohuen katon lävitse. Klaani teki aivan tavallisia askareitaan - soturit olivat käyneet jo aamupartiossa ja klaaninvanhimmat nalkuttivat oppilaille noiden näyttävän olevan lopunkyllästyneitä soturikoulutukseen. Kaikki oli aivan tavallisesti. Tai siltä ainakin näytti. Sadeliito itse tunsi vain loputonta kaipuuta Sumupennun luokse ja epävarmuutta, miten selittäisi nuorimman pentunsa katoamisen. Liekkipentu ja Tiikeripentu nukkuivat molemmat sikeässä unessa Sadeliidon vierellä, nojaten emonsa lämmintä turkkia vasten.
*Olen niin pahoillani…*
Sadeliito tiesi tasan tarkkaan, että kaksikko ei tulisi olemaan iloinen sisaruksensa menetyksestä. Ja se teki hänen teoistaan vieläkin kamalempia. Hän oman surunsa lisäksi joutuisi vielä katselemaan murtuneita Tiikeripentua ja Liekkipentua, jotka eivät ansainneet sitä. Kukaan ei olisi ansainnut tällaista syyllisyyden ja surun tunnetta. Ei kukaan. Ikinä.
Lopulta, miltein huomaamattaan Sadeliito joutui - pakotti itsensä nousemaan huterasti seisomaan ja herättämään pentunsa. Hänen tummanruskeat silmänsä alkoivat kiiltää jo valmiiksi, kun hän tökkäisi hellästi molemmat pentunsa hereille. Ja viimein, ikuisuudelta tuntuneen ajan sekä Tiikeripentu että Liekkipentu olivat molemmat hereillä, tuijottaen emoaan huoli silmissään.
*Hyvä Tähtiklaani…*
Sadeliito tunsi herkän kuorensa murtuvan yhä uudelleen ja uudelleen sisällään - saaden kyyneleet kihoamaan naaraan silmille. Miksi.. miksi… Mitä hänen pitäisi sanoa…? Mitä hän pystyisi sanomaan…? Tuntui kuin kaikki pentutarhan seinämät olisivat kaatuneet hänen päälleen ja huutaneet syytöksiä kaikkialle, kuin kaikki Tähtiklaanin soturit tuijottaisivat häntä pettymys silmissään ja mielissään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana Tiikeripentu ja Liekkipentu kävivät entistä huolestunneimmaksi, Sadeliidon oli pakko avata suunsa. “Huomenta”.
“Mi-mikä sinun on?” Tiikeripentu avasi hiljaa suunsa, katsoen emoaan suoraan silmiin. “Missä Sumupentu on?”
Sadeliidosta tuntui kuin kaikki happi olisi kadonnut hänen keuhkoistaan ja karannut jonnekkin yläilmoihin, kun hän ei enään pystynyt pidättelemään jo valmiiksi kosteita silmiään alkamasta vuotaa. Tämä oli vielä kauheampaa kuin hän oli kuvitellut. Liekkipennun vauhkoontunut katse, Tiikeripennun järkytys ja hänen oma surunsa tuntuivat murskaavan Sadeliidon uudestaan ja uudestaan.
“Tulkaa tänne”, Sadeliito kuiskasi hiljaa, peittääkseen huutavan sielunsa kyyneleet, toivoen pentujensa ymmärtävän joku päivä. Että tuska vaihtuisi joksikin muuksi joku päivä… Veljesten kietoutuessa lohduttavasti emonsa lämpimän turkin peittoon, Sadeliito tunsi haukkovansa ilmaa rajusti kyynelten valuessa hänen vaaleilta poskiltaan.
“O-olen hyvin pahoillani… Sumupentua ei ole enään…”
Ja ne olivat viimeiset sanat jotka Sadeliito kesti totuudesta, viimeinen lause jossa hän ikinä halusi lausua Sumupennun nimen… Hän oli tehnyt niin suuren virheen… Niin suuren, että hän itsekkään ei pystynyt hyväksymään sitä… Ja se kaikessa olikin kauheinta, se että mikään ei olisi enään ennallaan.


< ---------- >


“Sumupentu.... MITÄ?!”
Sadeliidosta tuntui jo valmiiksi kamalalta valehdella klaanitovereilleen tällä tavalla, mutta Käärmeensielun järkyttynyt huudahdus kaikkien kissojen ympäröidessä itkun partaalla olevaa Sadeliitoa - oli yksinkertaisesti liikaa. Sadeliidosta tuntui kuin kaikki maa hänen jalkojensa alla olisi hajonnut vain murto-osa sekunnissa ja niellyt hänet pimeyden syövereihin ikiajoiksi. Aurinko oli pikku hiljaa alkanut jo laskea taivaankannen alla, ja kun miltein koko Tuuliklaani oli yhdessä ympyrässä hänen edessään - Sadeliito olisi halunnut vain heittäytyä maahan makaamaan ja peittää kasvonsa tältä kaikelta. Kaikesta vielä vaikeampaa teki se, että Aromyrsky oli metsästämässä Joutsenlaulun kanssa juuri silloin, kun Sadeliito ei tiennyt mitä sanoa. Kenties Aromyrsky olisi osannut sanoa jotain, mitä Sadeliidon suusta ei vain päässyt? Se, että Sumupentu oli poissa. Poissa kaikkialta. Poissa Tuuliklaanista.
Ja viimein kun Sadeliito uskalsi nostaa kiiltelevät silmänsä tassuistaan kohtaakseensa klaanitovereidensa katseet - hän huomasi monien katsovan häntä myötätuntoisesti ja muutamien jopa itse hieman niiskuttavan väkijoukon kirjavassa joukossa.
“Sadeliito?”
Arpikuonon lempeä maukuna kohosi kantavana koko kissajoukon ylitse, kun hänen vanha mestarinsa käveli suru silmissään hänen luokseen. Kollin ruskeasta turkista erotti jo hyvin muutaman harmaan haihtuvan - lisäksi Arpikuonon oli jo selvästi vaikea juosta kanien ja muiden saaliseläimien perässä ja jäi usein jälkeen muista, mikä viesti että tuon nuoruuden vuodet olivat jo kaukana takanapäin. Nytkin tuon hengitys rahisi Sadeliidon korvissa ikävästi, mikä sai naaraan kääntämään kyynelien täyttämät silmänsä kissaan, jota oli aina pitänyt erääänlaisena isähahmonaan.
“Sadeliito… Mitä Sumupennulle tapahtui?” Arpikuono lempeä ääni kaikui pitkin Tuuliklaanin leiriä, hiljaisuuden vallatessa kaikkien suut ja mielet.
“Hä.. hän…” Sadeliito takelteli, yrittäen saada äänensä kantamaan niin, ettei se murtuisi. “O-olin hänen kanssaan leirin ulkopuolella, kun… Kettu… kettu nappasi hänestä kiinni ja….” Nyt Sadeliito oli aivan varma ettei pystyisi enään pidättelemään surun parkaisuaan muilta läsnäolijoilta ja hänen oli pakko painaa päänsä syvälle Arpikuonon turkkiin.
Kauhistuneet henkäisyt ja kohina Sadeliidon ympärillä viestivät sitä, että hänen klaanitovereidensa reaktio oli juuri sellainen, mitä hän oli odottanut. Siinä oli ripaus surua, häkellystä, myötätuntoa ja… vihaa.
“Arvasin, että siitä ketusta koituu vielä ongelmia!”
Jäniksenkäpälän vihainen ulvaisu vihloi Sadeliidon korvia kuin salamanisku, ja muiden kissojen surun ulvaisut tuntuivat peittävän kokonaan hämärtävän taivaankannen heidän yllään.
Sadeliito tunsi, miten monet - liian monet kissat uskoivat hänen syötetyn valheensa - kaikki hänen valheensa. Se sattui, sattui liikaa. Mitä tapahtuisi, jos klaani - tai hänen pentunsa - saisivat tietää tästä? Kyynelten virratessa, epätoivon kasvaessa ja sydänten lyöntien kiihtyessä Sadeliito viimein uskalsi vilkaista taas klaanitovereihinsa.
Saarnijalka oli tunkeutunut meluavan väkijoukon läpi suoraan Sadeliidon eteen - myötätuntoinen katse silmissään. Naaras oli tyynen rauhallinen - ja jopa hymyili pienesti tuon katsoessa edessään istuvaa surkean näköistä kuningatarta.
“Sinun pitäisi levätä - älä huoli - hoidamme sen ketun sinun puolestasi”, Saarnijalka sanoi lohdutus äänessään, muiden klaanitovereiden säestäessä tuon sanoja.
Sadeliito tunsi kurkkuunsa nousevan pienen palan hänen katsoessa vanhaa naarasta, jonka silmät loistivat tähtitaivaan lailla.
“Kiitos”, Sadeliito kuiskasi tovin hiljaisuuden jälkeen, antaen kyynelten toistensa perään juosta kilpaa hänen rikkoutuneen sydämen pirstaleidensa kanssa.


< ---------- >


Sadeliito antoi katseensa kiertää väsyneenä pitkin pentutarhan ohuita seinämiä, Tiikeripennun ja Liekkipennun nukkuessa levottomina hänen vierellään. Pentujen pienet kehot vääntelehtivät epätavallisen paljon noiden nukkuessa, eikä nuori kuningatar voinut olla tuntematta syyllisyyttä. Molemmat - niin Tiikeripentu kuin Liekkipentukin olivat olleet todella masentuneita ja hiljaisia koko päivän - pysytelleet pentutarhan lämpimässä suojassa vaalimassa sisarensa kallisarvoista muistoa joka ikinen minuutti. Ja se vasta saikin Sadeliidon kurkussa aikaan pistelyn ja nielemisvaikeuksien rumban, sekä ikävän tunteen mahassa ja kauttaaltaan koko hänen kehossaan.
Naaraan normaalisti niin kauniisti ja kiiltävästi hohtava turkki oli nyt täynnä takkuja sekä muita epäpuhtauksia, ja ne paljastuivat jopa liiankin hyvin hohtavan kuun valossa. Hänellä ei ollut kerta kaikkiaan aikaa - eikä oikeastaan haluakaan - huolehtia itsestään millään tasolla kaikkien niiden surujen, murheiden ja tunnontuskien ympäröimänä. Ja toisaalta - eräällä tietyllä tavalla naarasta tuntui, ettei hänellä oikeastaan edes ollut oikeutta miettiä itseään. Kaikki se tuska, itku ja viha mitä hän oli aiheuttanut, oli aivan liian suurta.
Ja viimein, kun nuori kuningatar nukahti levottomaan ja painajaisia täynnä oleviiin uniin - tuo oli näkevinään vilauksia tähtiturkkisesta, nuoresta naaraasta, joka katseli häntä pettymyksen ja surun häivähdys silmissään. Naaraalla oli kaunis, hopeanharmaan silkkinen turkki sekä tummanruskeat silmät, jotka soivat edes hiukan lämpöä tuon muuten niin jäiseen olemukseen. Kaikki tuntui yhdeltä sekavalta hallusinaatiolta hopeanharmaan ilmestyksen ympäröivässä puun varjostamassa pimeässä metsässä, jossa haisi pilaantunut tuoresaalis ja haaskalan kietouttama kaksijaloilta vahvasti lemuavat hirviöiden jäännökset. Naaras vilahteli synkän metsän syövereissä lähes äänettömästi, juoksi läpi mutaisten monttujen ja tuntui seuraavan Sadeliitoa joka ikiseen kuvan vilahdukseen, mitä hän unessaan käsitteli.


< ----------- >


“Sadeliito - Sadeliito?”
Nuori kuningatar tunsi sydämenlyöntiensä nopeutuvan kovaa vauhtia liki niiden maksiminopeuteen, kun hän heräsi kylmä hiki valuen Aromyrskyn hermostuneeseen äänensävyyn.
Kolli seisoi vaivaantuneen näköisesti hänen vierellään taivaansiniset silmät hohtaen auringonnousun herkkää kajastusta, joka loi tuon silmiin vielä epävarmemman katseen kuin ensiksi tuon olemus saattoi olettaa.
“Aromyrsky…” Sadeliito oli jo aikeissa kysyä kollilta, mikä tuota vaivasi ja oliko kaikki hyvin, kunnes näki ystävänsä vakavan ilmeen.
“Tu-tulisitko pentutarhan ulkopuolelle?” Aromyrsky kysyi hiljaa, sipaus kauhua äänessään, mikä sai Sadeliidon hieman huolestumaan ystävästään.
“Tietenkin… Anna minun vain ensin ruokkia pentuni, tulen sitten.” Sadeliito sanoi sen huoleton hymy huulillaan, rennolla hännän heilautuksella ja nopealla nyökkäyksellä, mutta heti kun Aromyrskyn kirjava turkki katosi pentutarhan ulkopuolelle, hän antoi sen kaiken huolettomuuden valahtaa kasvoiltaan. Hänen aina niin tyynellä - oikeastaan välillä jopa pelottavan tyynellä ystävällään oli selkeästi jotain ei niin mukavaa kerrottavaa. Mikä oli saanut kollin noin tolaltaan? Sadeliidon kurkkuun hiipi pienen pieni osa syyllisyyttä jälleen siitä, että oli antanut ystävänsä kärsiä yksin omien tuskiensa ja huoliensa kanssa, vaikka tiesi tuolla olevan paha olla.
Kun Sadeliito oli viimein saanut ruokittua pentunsa syyllisyyden tuskat mahassaan painolastina, hän astui ulos loskaiseen ulkokeliin, missä hermostunut Aromyrsky jo astelikin pää painuksissa ympyrää.
“Aromyrsky”. Sadeliito yritti kuulostaa mahdollisimman rauhalliselta sanoessaan ystävänsä nimen, mutta kun Aromyrsky käänsi vauhkoontuneen katseensa häneen, vaaleanruskea kuningatar tunsi kouristuksen vatsassaan. Jokin oli selkeästi pielessä.
Hän kuitenkin pyrki pitämään katseensa mahdollisimman huolettomana ja huvittuneena, toivoen sen rauhoittavan Aromyrskyä. “Rauhoitu.”
Naurahdus, joka hiipi vaivihkaa vaaleanruskean kuningattaren hymyä koristavalta suulta, tuntui miltein aidolta, vaikka Sadeliito tiesi tuntevansa kaikkea muuta kuin huvittuneisuutta. Itse asiassa hän oli kauhuissaan. Aromyrskyn sekaisin oleva kirjava turkki, tuon hermostuneisuutta säteilevät silmät ja jäykkä olemus viestivät kaiken, mitä Sadeliito pystyi ymmärtämään. Kollilla oli selkeästi paljon huolenaiheita ja murheita, joista hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä sai Sadeliidon voimaan entistä huonommin.
“No niin, mitä asiaa sinulla olikaan?” Sadeliito maukui mahdollisimman rauhoittavalla ja lempeällä äänensävyllä astuessaan pari hiirenhäntää lähemmäs yhä vain hermostuneemmaksi käyvää ystäväänsä.
“Mennään hieman sivummalle”.
Aromyrskyn tukahtuneet sanat ilmassa kaikuen, epävarmuuden ja pelon sekaisissa tunnelmissa ystävykset kiipesivät yli loskaisien vesilätäköiden halki, auringonvalon himmeässä loisteessa ja pienoisen tuulen virtauksen hipaistessa heidän kasvojaan pienelle mäen kumpareelle, missä he pysähtyivät kiusallisen hiljaisuuden saattelemana.
“Uskotkosinäettäpahinkinhenkilövoimuuttua?”
Sadeliito tunsi hämmentyvänsä toden teolla Aromyrskyn yhtäkkisestä sanojen tulvasta, joista hän ei tahtonut saavan mitään muuta selvyyttä kuin “pahin” ja “muuttua”. Naaras tunsi käyvänsä entistä enemmän huolestuneemmaksi ystävästään. Toki hän oli tiennyt, että Nummipolun äkillinen kuolema ja Tuulitähden oikkuilut olivat lytänneet Aromyrskyä kasaan kuin tallattua hiirenhäntää, mutta nyt tuolla täytyi olla jo entistä enemmän murheita, joita Sadeliito ei ollut tajunnut.
Viimein Aromyrsky veti syvään henkeä, sulki hetkeksi silmänsä ja kohtasi Sadeliidon huolestuneen katseen, joka tutkaili ystäväänsä herkeämättä.
*Kertoisit minulle, mikä sinua vaivaa*.
Sadeliito tunsi tulevansa hieman avuttomaksi, kun Aromyrsky tuijotti häntä suoraan silmiin, häkellys ja turhautuminen silmistään välkkyen. Hän todella tahtoi auttaa. Hän tahtoi, että hänen ystävällään oli kaikki hyvin. Tahtoi sitä todella.
”Uskotko sinä, että pahinkin henkilö voi muuttua? Että jokainen voi olla hyvä, jos hän oikein yrittää”, Aromyrsky sanoi nyt hieman rauhallisemmin, mutta kuitenkin sen verran ripeästi että Sadeliito tiesi ystävänsä olevan paniikissa.
Nuori kuningatar, jonka turkki kiilteli nyt auringonvalon himmeässä kajastuksessa tuulenvireen aaltoillessa heidän ympärillään, kallisti päätään uteliaisuus silmiinsä syttyen. Nyt hän oli saanut varmistuksen. Jokin oli todella pahasti pielessä.
“Tietenkin voi”, Sadeliito vastasi tavanomaisella, rauhallisella ja ehkä hiukan surumielisellä äänellään ja antoi kysymystensä väistyä Aromyrskyn tieltä. Nyt oli tärkeintä, että hänen ystävänsä saisi aikaa sanoa hänelle juuri ne asiat, mitä halusi. Kertoa murheista ja niiden tuottamista tuskista. Sillä kokemuksesta Sadeliito tiesi, että murhien ja surujen kertominen todella kevensi mieltä aivan uskomattomalla tavalla, tavalla jota ei voinut edes kuvitella.
”Olen surullinen siitä, että Sumupentu on poissa…”
Tässä vaiheessa Sadeliito tunsi silmiensä hieman kostuvan, mutta antoi ystävänsä jatkaa puhumistaan, koska selkeästi tuolta vaati isoja ponnisteluja sanoa kaikki ääneen.
“...minä en ole koskaan ajatellut saavani pentuja, joten he periaatteessa tuntuivat omiltani. Eivät tietenkään sillä tavalla kuin sinulle, mutta.. He ovat tärkeitä minulle”, Aromyrsky sanoi ääni hiukan väristen, mikä sai Sadeliidon tuntemaan pientä lämmön hyrinää keuhkoissaan. Nuo sanat merkitsivät hänelle paljon enemmän kuin Aromyrsky osasi kuvitellakkaan, ja juuri sillä hetkellä Sadeliito oli todella kiitollinen, että Aromyrsky oli hänen ystävänsä.
“...Olen Sadeliito pahoillani etten ole avautunut sinulle elämästäni samalla tavalla kuin sinä olet minulle... en sillä tarkoita, ettenkö luottaisi sinuun, se on ollut minulle vain vaikeaa. Enkä tiedä oikein itsekään vielä mitä oikein on tapahtunut ja miten minun pitäisi tästä kaikesta tuntea. Mutta minä lupaan kertoa sinulle kun olen valmis”, kolli sanoi haparoivalla äänellä, laskien katseensa omiin käpäliinsä. “Sinä olet kuitenkin minun paras ystäväni.”
Sadeliito tunsi niin suurta lämpöä ja kunnioitusta ystäväänsä kohtaan, että hän olisi halunnut kiittää tuota loputtomiin. Kunpa hän vain saisi Aromyrskyn ymmärtämään ettei tuon tarvinnut pyytää mistään anteeksi. Ei mistään. Ettei häntä haitannut, vaikka kollilla kestäisikin aikaa kertoa omista murheistaan. Tärkeintä oli, että tuo oli paikalla tässä ja nyt, oli luotettava, ystävällinen ja rohkaiseva, oli hänen ystävänsä, hänen paras ystävänsä.
“Aromyrsky, ei sinun tarvitse...”
Sadeliito oli jo sanomassa kaikki lohdutuksen ja myötätunnon sanansa Aromyrskylle ja kiittää tätä kaikesta tuesta, minkä kolli oli hänelle antanut ja mitä hän aikoi ehdottomasti antaa myös Aromyrskylle, kunnes kolli keskeytti sen äkillisesti suunsa avaten.
”Tulisitko sinä minun...”
”Mitä varjoklaanilainen tekee Tuuliklaanin leirissä?”
Kesken ystävysten rauhallisen keskustelun heidän alapuoleltaan leirissä alkoi kuulua äkäisiä ja jopa vihaisia huudahduksia, mikä sai niin Sadeliidon kuin Aromyrskynkin laskemaan katseensa alas leiriin.
Aromyrskyn lannistunut ja epätoivoinen olemus muuttui yhtäkkiä hyvinkin kiinnostuneeksi ja uteliaaksi ystävysten huomatessa vaaleaturkkisen naaraan seisovan hiljaa leirin keskellä äkäisten tuuliklaanilaisten ympäröimänä. Sadeliito katseli hiljaa ystävänsä menoa mäen päältä alas klaanitovereidensa luokse, kuulematta kuitenkaan mitään mistä nuo keskustelivat.
*Me voimme puhua myöhemminkin, nyt klaani tarvitsee minua*, Sadeliito kuuli lempeän äänen päänsä sisällä katsellessaan alhaalla olevia kissoja, jotka juttelivat kiivaasti keskenään. Ja juuri kun naaras oli aikeissa itsekin astella klaanitovereidensa ja varjoklaanin kissan sekamelskaan, hän oli havaitsevinaan silmäkulmastaan vaaleanharmaan, tähtiturkkisen kissan katsomassa häntä edelleen se sama pettymyksen ja surun kiilto silmissään, mikä oli vaivannut Sadeliitoa kuu tolkulla. Se sai hänen jokaisen aistinsa ja ruumiin osansa pysähtymään pelosta ja hämmennyksestä. Sai hänet kääntämään päänsä auringonnousua tavoitteleville kaukaisille nummille ja hiirenkorvan ajan lämpimille sirkutuksille.
*Minähän sanoin, että tähtiklaanilla on monia tapoja kostaa..*
Ja se ääni jäi soimaan tuntemattomana kissan puheena hänen pelosta luimistuneisiin korviinsa hiirenkorvan hiljaisessa veden liplatuksessa.

Vastaus:

18kp! Tämä oli surullinen, mutta myös kaunis tarina, juoneltaan ja kuvailultaan. Se miten kuvailit Sadeliidon tunteita oli vaikuttavaa, kyseessä oli erittäin iso asia Sadeliidolle ja se tuli hyvin esille, miten se vaikutti häneen, hänen pentuihinsa ja klaanitovereihinsa, kuvailua oli monipuolisesti ja hyvin. Tarina sai myös minut lukijana tuntemaan paljon, surua Sadeliidon pennun menetyksen vuoksi, iloa Aromyrskyn ja Sadeliidon ystävyydestä ja miten ihanasti siitä kirjoitit, sekä myös mielenkiintoa ja jännitystä, sitä kohtaan mitä on luvassa, lukiessa tuosta tähtikissasta ja lopussa olevista sanoista.

-Silkkis

Nimi: Roihutassu, Varjoklaani

07.03.2017 20:00
Roihutassu heräsi haukkoen henkeään. Hän räväytti silmänsä auki ja vilkuili vauhkona ympärilleen.
"Se olikin vain unta..." hän kuiskasi hiljaa ja räpytteli silmiään. "Olipa kauhea uni..."
"Mistä sinä näit unta?" Roihutassu kuuli toisen naaraskissan äänen, ja huomasi pesän toisella reunalla vihreän silmäparin.
Hän ei nähnyt pimeässä juuri mitään, mutta tunnisti kissan Kultatassuksi.
"Ööh... näin unta, että putosin", Roihutassu käänsi katseensa maahan yrittäen samalla hidastaa hengitystään.
"Putosit minne?" Kultatassu uteli.
Roihutassu sulki silmänsä hetkeksi. "... tyhjyyteen."
"Kuulostaa kauhealta!" Kultatassu henkäisi.
"Sitä se olikin", Roihutassu käänsi katseensa Kultatassuun. "Miksi muuten olet hereillä?"
Kultatassu hymähti hyväntuulisesti. "Heräsin siihen, kun pyörit pedilläsi."
"Anteeksi, kun herätin..."
"Ei se mitään", kellertävä naaras naukaisi ystävällisesti. "En nukkunut syvää unta. On kuitenkin vielä aika aikaista, joten taidan jatkaa unia. Toivottavasti et enää näe sitä unta."
"Kiitos. Hyvää yötä", Roihutassu lausahti ja käpertyi taas kerälle.
"Öitä."

Aamulla Roihutassu oli viimeisiä, jotka heräsivät. Roihutassu kiemurteli vielä sammalpedillään, kun muut oppilaat olivat jo lähteneet ulos.
"Ainiin! Taisteluharjoitukset Ilvespilkun kanssa!" Roihutassu säntäsi ulos oppilaiden pesästä. "Olin ihan unohtanut!"
Ilvespilkku odotti tuoresaaliskasalla. Hän oli juuri hautaamassa luitaan, kun Roihutassu syöksähti aterioimaan.
"Ja taas myöhässä. Mikä sinun on, Roihutassu?" Ilvespilkku naukaisi pettyneesti.
"Anteeksi! Nukuin huonosti", Roihutassu aloitti.
"Ja pyh, niin varmaan", Ilvespilkku murahti äkäisesti.
"No et itsekään vaikuta kauhean hyväntuuliselta", Roihutassu sylkäisi takaisin.
"Olen päättänyt, että aina kun olet myöhässä, et saa aamiaista. No niin, alapas sitten tulla", Ilvespilkku ärähti ja käännähti kannoillaan. "Muuten sinusta ei tule ikinä soturia."
Roihutassulla kiehahti, mutta hän päätti odottaa, kunnes he olisivat leirin ulkopuolella.
"Ilvespilkku!" Roihutassu huudahti, kun he olivat hyvän matkan päässä leiristä. "Olen niin kypsä sinuun! Et tee muuta kuin valitat aina!"
"Et sinäkään mikään tähtioppilas ole", Ilvespilkku vastasi.
"Haluan vaihtaa mestaria", Roihutassu naukaisi ylpeästi.
"Taasko? Eikö sinulle mikään kelpaa?" vaalea naaras istahti.
Roihutassu käänsi selkänsä mestarilleen kapinoivasti. "Et ainakaan sinä. En halua olla enää oppilaasi."
"Kuules nyt!" Ilvespilkku nousi ylös kiukkuisena.
"Kuules itse", Roihutassu kääntyi. "Toivottavasti saan joskus enemmän valtaa kuin sinä, niin voin potkia sinut pihalle Varjoklaanista. En kestä enää katsella tuota valittavaa olemustasi."
"Vai niin?! Ei sinusta koskaan mitään päällikköä tule!" Ilvespilkku kuulosti ärsyyntyneeltä, mikä oli Roihutassun mielestä hauskaa katseltavaa. "Päällikön tehtävä ei ole vain potkia ärsyttävät kissat pois klaanista. Päällikön tehtävä on hallita klaania viisaasti."
"Jaa, no ihan sama", Roihutassu pyöräytti silmiään. "Potkisin sinut silti pois."
"Kuules nyt!" Ilvespilkku loikkasi oppilaansa selkään, kynnet kylläkin piilossa. "Entäs jos aloitetaan ne taisteluharjoitukset nyt?"
"Taisit aloittaa jo!" Roihutassu kierähti ympäri, ja huitaisi tassullaan mestarinsa poskea.

Roihutassu nousi ylös ja pörrötti turkkiaan. Ilvespilkku oli kyyryssä vähän kauempana, mutta nousi lopulta huohottaen ylös.
"Olet kehittynyt, Roihutassu", Ilvespilkku maukui. "Täytyy myöntää. Mutta sehän on minun ansiotani."
Roihutassu naurahti. "Kiitos. Taisimme molemmat nousta väärällä tassulla tänä aamuna?"
"Taitaa olla niin", Ilvespilkku huokaisi. "Mennäänkö leiriin? Sinulla on varmaan nälkä..."
"Viimeinen leirissä potkitaan ulos klaanista!" Roihutassu haastoi leikkisästi ja oli jo muutaman ketunmitan edellä mestariaan.

"Ilvespilkku?" Roihutassu naukaisi. "Milloin olen valmis soturiksi?"
"Ööh... et ihan vielä", vaalea naaras naukaisi haukaten hiirtään.
"Miten niin? Mitä pitää vielä opetella?"
"Vaikka mitä", Ilvespilkku naukaisi pilke silmäkulmassaan.
"Esimerkiksi?" Roihutassu alkoi kuulostaa turhautuneelta.
"Käyttäytyminen, sotureiden kunnioitus..." Ilvespilkku luetteli.
"Älä yritä!" Roihutassu tuuppasi mestariaan leikillään. "Olen takuulla parempi soturi kuin sinä."
"Jaa? Ei ihme, että Kuolemantanssi ei enää kestänyt sinua", Ilvespilkku maukui. "Olet todella ärsyttävä."
"Ei se minun ongelmani ole", Roihutassu naukaisi. "En voi sille mitään, että olen teitä kaikkia parempi", Roihutassu ei tarkoittanut sitä, kunhan härnäsi mestariaan.
"Sinunkaltaisesi pieni kiusankappale ei ole parempaa nähnytkään!" Ilvespilkku röhähti nauramaan. "Syöhän tuoresaaliisi tai joku muu syö."
"Älä kuule luulekaan!" Roihutassu suojasi hiirtään. "Tämä on minun!"
"Varo vaan!" Ilvespilkku uhkaili leikillään.

//Tämä pätkä oli lojunut jo jonkin aikaa koneeni syövereissä, mutten keksinyt siihen enää jatkoa, joten tässä se nyt oli :D Anteeksi epäaktiivisuuteni, kaikki opettajat vaan tunkee lisää hommia naamalla *huokaus*

Vastaus:

5kp! Tarina toi kiinnostavalla tavalla esille Roihutassun ja Ilvespilkun suhteen, sekä myös Roihutassun luonteen, jonka vaikka tiedänkin, niin olin silti yllättynyt siitä, miten hän meni mestariaan vastaan. Ilvespilkulla on haasteensa kouluttamisen suhteen ja Roihutassulla taas mestarinsa luonteen kanssa, mutta he näyttävät lopussa löytävän jonkinlainen yhteisen sävelen :)

-Silkkis

Nimi: Lummetassu, Varjoklaani

05.03.2017 23:58
”Soturilaki, viides kohta.”
”Pennun täytyy olla kuusi kuuta vanha tullakseen oppilaaksi.”
Lummetassu istui leiriaukion laitamilla lähellä soturien pesää. Pimeämuisto istui häntä vastapäätä suuret tummanruskeat silmät mietteliäästi sirrillä, valmiina esittämään uuden kysymyksen: ”Soturilaki, kahdeksas kohta.”
Lummetassu pohti hetken ja vastasi sitten: ”Varapäälliköstä tulee päällikkö, kun edellinen kuolee tai eläköityy”.
Tummaraidallinen kolli nyökkäsi tyytyväisenä. Mestari oli sujauttanut soturilain kohtia oppilaansa koulutukseen jo useiden kuiden ajan, mutta tänään hän oli jostain syystä päättänyt alkaa tentata niitä kaikkia kerralla. Lummetassu ei ymmärtänyt mistä moinen vimma oli lähtöisin, sillä Pimeämuiston harjoitustahti oli muutenkin parin viimepäivän aikana kiristynyt. Kolli käyttäytyi kyllä päällisin puolin samaan tapaan mitä aina, mutta jokin tämän olemuksessa sai Lummetassun huolen heräämään. Oliko se kenties hännän matalaliitoisempi asento saalistettaessa, silmien uudenlainen palo taisteluharjoituksissa tai ehkä se, että vaikka kolli yhä kehui Lummetassua aina tilaisuuden tullen, jokin pieni sävy siinä oli menettänyt teränsä?
Joka tapauksessa, Lummetassun pitäisi kenties käydä jututtamassa jotakuta Pimeämuiston tuttua. Kollilta itseltä kysyminen ei näet tullut kysymykseen koska Lummetassu tiesi, ettei mestari olisi hänelle mitään puhunut, vaikka jokin asia olisi hänen mieltään painanut… Ehkäpä Varjoklaanin parantaja ja Pimeämuiston sisko Metsänhenki osaisi auttaa, tai ainakin osaisi sanoa kenelle Lummetassun kannattaisi kertoa-
”Maa kutsuu Lummetassua, kuuleeko sammalpää ääneni?”
Lummetassu räpäytti silmiään ja tajusi jääneensä tuijottamaan pennunmitan ohi mestarinsa kasvoista. Häneltä kesti vielä hetken tajuta, että kolli oli todennäköisesti esittänyt uuden kysymyksen.
”Kuulen nyt. Toistaisitko kysymyksen?”
”Soturilaki, kymmenes kohta.”
*Tavallisesti Pimeämuisto olisi heittänyt ensin jonkun pöhkön kommentin keskittymiseni herpaantumisesta*, ponnahti ajatus Lummetassun mieleen. Hän huitaisi sen pois kulmiaan kurtistaen ja koetti kääntää kaiken huomionsa takaisin koulutukseensa. Hmm, kymmenes kohta…
”Täydenkuun aikaisissa tapaamisissa vallitsee aselepo. Silloin kaikki neljä klaania kokoontuvat Saareen vaihtamaan edellisen kuun kuulumiset rauhanomaisesti.”
”Hyvä. Tältä erää saa riittää. Osasit kaiken hyvin, joten voit mennä nyt tekemään mitä lystäät. Lähdemme vielä iltapartioon ennen kuunnousua”, Pimeämuisto maukui. Lummetassu nyökkäsi ja jäi katsomaan, miten lihaksikas soturi nousi ylös ja lähti ripein askelin harppomaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Hetkeksi hän jäi pohtimaan mitä tekisi, mutta sitten joku kutsui häntä: ”Hei pentu!”
Samalla kun Lummetassu tunnisti äänen omistajan, Sysihaave jo astelikin hänen eteensä. Katseesta huokuva ylemmyydentunto ja nopea rinnan röyhistäminen olivat tavanomaista kollia, mutta vasta vaalean tammenterhon värisen turkin näkeminen sotkuisena, jokaiseen ilmansuuntaan sojottavana sai Lummetassun tyrskähtämään. Sysihaave kurtisti kulmiaan ja maukui: ”Mikä pikkuista nyt noin huvittaa, vai kertoiko Pimeämuisto sinulle vitsin ennen pois rynnimistään?”
Lummetassu pudisteli päätään ja vastasi: ”Vaikka olet nyt soturi turkkisi näyttää edelleen siltä kuin emosi olisi unohtanut opettaa kuinka se pitää sukia.”
Sysihaave tuhahti kohottaen kuonoaan ylimielisesti: ”Joutsenuni olisi vain ylpeä siitä, että toteutan omaa luontoani ja sanoisi että pennun puheet kannattaa jättää omaan arvoonsa.”
”Höh, aina vain jaksat pennutella… Oliko sinulla jotain asiaakin, vai tulitko vain leuhkimaan ylivertaisuudellasi?” Lummetassu kysyi. Hän ei ollut jutellut entisen oppilastoverinsa kanssa sitten tämän nimitysmenojen, sillä ensin Sysihaaveen oli täytynyt istua vartioimassa leiriä koko yön, ja kun muut olivat nousseet jalkeille, tuore soturi oli rahjustanut suorinta tietä nukkumaan. Edellisestä lampireissusta alkoi myös olla jo aikaa, ties vaikka se kettu olisi löytänyt heidän piilopaikkansa ja perustanut sinne pesän! Lummetassun silmissä alkoivat vilistä kuvat punaturkkisesta pedosta, joka oli ollut vähällä saada hänet ja Sysihaaveen – silloisen Sysitassun – hampaisiinsa kesken heidän yöllisen retkensä rajantakaisella lammella.
”Tulin itse asiassa kysymään mitä sanoisit, jos käytäisiin tarkistamassa, onko se kettu vielä käynyt lammella?”
Sysihaave oli kuin lukenut Lummetassun ajatukset, ja kollin äänestä kuultava haaste sai hänen intonsa kuplimaan. Totta kai he lähtisivät lammelle!
”Milloin ajattelit mennä? Pimeämuisto näet ilmoitti ennen ’pois rynnimistään’, että osallistumme vielä iltapartioon”, Lummetassu vastasi, koettaen tavoitella ääneensä samanlaista ylimielisen välinpitämätöntä sävyä mitä Sysihaave.
”Hmm, vaikka heti. Ja muuten, ei kannata yrittää esittää kovempaa kuin on. Varsinkaan jos omistaa yhtä levottoman hännän mitä sinä”, ruskeanvaalea kolli totesi virnistäen puolinaisesti.
Lummetassu lopetti salamana häntänsä viuhtomisen ja sätti itseään pienen hetken yli-innokkuudestaan. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt asialla mieltään vaivata, sillä samassa tuttu ääni maukui läheltä: ”Um, oletteko menossa jonnekin?”
Lummetassu kääntyi ja näki Kultatassun astelevan heitä kohti utelias ilme kasvoillaan. Lummetassu rykäisi epävarmana siitä, kertoisiko lammesta sisarelleen. Hänen ei onneksi tarvinnut valita, sillä Sysihaave avasi suunsa: ”Ajattelin vain viedä tämän sammakonpään harjoittelemaan hiukan saalistamista, sillä hän ei edelleenkään osaa napata oravia herättämättä puolta metsää samalla.”
Lummetassu ja Kultatassu vaihtoivat nopeasti katseita: molemmat tiesivät, että Lummetassu oli tämänhetkisistä oppilaista, jollei paras niin ainakin toiseksi paras saalistaja heti Raitatassun jälkeen. Kultatassu ei kuitenkaan korjannut Sysihaaveen väitettä vaan vastasi: ”Ai, siinä tapauksessa saalistusonnea molemmille. Olisin kysynyt, tahtooko Lummetassu tulla mukaani lajittelemaan klaanivanhinten vanhoja makuualusia, mutta uskon että metsästys voittaa tällä kertaa.”
Pieni hymy huulillaan Kultatassu asteli tiehensä, jättäen Lummetassun taas kahden Sysihaaveen kanssa.
”Olen edelleen sitä mieltä, että lampi on meidän pieni salaisuutemme”, kolli maukui ja jatkoi: ”Ehdimme kyllä käväistä siellä ennen iltapartiota, kunhan olemme nopeita.” Odottamatta vastausta Sysihaave lähti astelemaan kohti vatukkatunnelia. Lummetassu lähti perään tajuttuaan, että tästä eteenpäin hän voisi lähteä Sysihaaveen kanssa ulos leiristä pääsisäänkäynnin kautta, koska kolli tosiaan oli jo soturi. Hänen ei tarvitsisi enää tehdä tilejä menemisistään ja tulemisistaan muille samalla tavalla mitä Lummetassun vielä täytyi mestarilleen sekä vanhemmilleen.
Sujahtaessaan ulos leiristä Lummetassu ei voinut mitään pienelle kateudenpistokselle. Kunpa hänkin saisi pian soturinimensä!

Laskeva aurinko kultasi taivaan puidenlatvojen takana kaksikon saapuessa lammelle. Sen pintaa peitti koskematon lumikerros, eikä missään näkynyt ristin sielua. Kaukaisuudesta kantautuva tikan naputus oli ainut ääni, mitä hiljaiselle aukealle kantautui.
Lummetassu otti varuillaan pari askelta kohti vanhaa puuta, jonka juurakossa hän ja Sysihaave olivat piilotelleet ketulta.
”Ei ainakaan haise miltään”, Sysihaave murahti ja kiersi häntä maata viistäen lähemmäs lumista koloa. Lummetassu meni perässä hiukan jännittyen, mutta pelko osoittautui turhaksi. Juurien väliin jäävä tila oli tyhjä, eikä ympäristö tovin haravoinnin jälkeen näyttänyt muitakaan merkkejä punaturkin hiljattaisesta läsnäolosta.
”Se oli varmaan vain ohikulkumatkalla”, Lummetassu maukui helpottuneena. Hän oli päätynyt seisomaan lammen rannalle parin käpälänmitan päähän lumen peittämästä jäästä.
Kumartuessaan lähemmäs hangen alta paljastuvaa kirkasta pintaa Lummetassu kuuli yhtäkkiä takaansa nopeita askelia. Hän reagoi vaistomaisesti ja säntäsi poispäin tuntemattomasta olennosta. Pahaksi onneksi tämä sattui olemaan suoraan eteenpäin, sillä kului vain humaus, ja kasa pähkinänruskeaa karvaa ja lunta makasi pökertyneenä keskellä jäätä. Räpiköidessään paniikissa ylös – heikoin tuloksin – Lummetassu alkoi kuulla epämääräistä haukahtelua. Liukastuessaan toistamiseen ääni oli kuitenkin jo kiteytynyt tutuksi nauruksi. Vihainen murina kumpusi hänen kurkustaan Sysihaaveen ulvoessa: ”Olisitpa nähnyt itsesi! Neljä raajaa sojottaa eri suuntiin, ja whip! pentu on tyrmätty!”
Lummetassu lähti hilautumaan takaisin rantaan ja siristeli silmiään. Päästyään perille hän kuitenkin vain hymyili pienesti, ravisti lumet pois turkistaan ja maukui: ”No sepäs oli hauskaa.”
Sysihaaveen kasvoille kohosi hölmistynyt ilme. Kolli avasi hitaasti suutaan valmiina laukomaan jotain viisasta takaisin, mutta sattui hetkeksi vilkaisemaan kohti lampea.
Enempää ei Lummetassu tarvinnut, sillä siinä samassa pyörivät sekä Sysihaave että hän takaisin keskelle lunta ja liukkautta.
”Uf!” Sysihaave ehti sanoa ennen kuin Lummetassu potki kaikki käpäliensä ulottuvilla olevat lumet kollin kasvoille.
”Tästä saat, ja tuosta, ja vielä tästä! Tämä on sekä edellisestä, että tämänkertaisesta!” Lummetassu maukui karvat pörrössä ja takussa, silmät tuikkien. Sysihaave väisteli minkä kykeni, mutta suurin osa valkeasta aineesta päätyi joko hänen naamaansa tai muun kehon peitteeksi.
”Riittää, riittää, tuli jo selväksi…”, kolli puhisi lopettaen oman puolustushuitomisensa.
Lummetassu hellitti ja antoi Sysihaaveen könytä ylös. He silmäilivät hetken tosiaan, ja kuin yhteisestä käskystä alkoivat paiskoa lunta toistensa päälle huudahdellen uhkauksia ja luistellen ympäriinsä, milloin mikäkin raaja jääpintaa koskien. Ilman täyttivät vapautunut nauru sekä mielikuvitukselliset herjaukset, eikä Lummetassu muistanut pitäneensä yhtä hauskaa koko elämänsä aikana.

Lummetassu makasi lopen uupuneena puunjuurakon kolossa. Pehmeä kehräys karkasi hänen kurkustaan, mutta hän tukahdutti sen unisena. Sysihaave oli oikea maanvaiva, mutta samalla hän oli jotain muutakin. Selkä vasten toista, vaalean tammenterhon väristä turkkia, Lummetassu maukui: ”Hei, kuulostaako hölmöltä, jos sanon että olet paras ystäväni?”
Sysihaave oli hetken hiljaa mutta maukui sitten: ”Hah, vai paras ystävä? Turha odottaa mitään vastatunnustuksia minulta, pentu, ainakaan ennen aikuistumistasi”.
Lummetassu pyöräytti silmiään, vaikkei Sysihaave sitä nähnyt ollessaan selin häneen. Ei tuo muurahaisaivo oikeasti häntä ainakaan vihannut, se oli tullut kuluneiden kuiden aikana selväksi. Lummetassu alkoi muistella heidän toveruuttaan taaksepäin, miten se oli jo alkanut hänen ollessaan vasta pieni ja vilkas karvapallo.
*Pentu, tarkalleen ottaen*, Lummetassu tuhahti ajatuksissaan. Sysihaaveesta oli selvästi hauskaa ärsyttää ja pilailla hänen kustannuksellaan, mutta aivan alussa hän todella oli ollut vain vaivainen pentu. Mustatähti oli silloin antanut hänelle rangaistukseksi klaanivanhinten punkkien poiston, vaikkei hän ollut vielä edes oppilas. Sysihaave oli ”siunaantunut” hänen opettajakseen, kärsimättömyydestään ja ylimielisestä persoonastaan huolimatta.
Onneksi Pimeämuisto oli muistanut tämän hänen koulutuksensa aikana, ja oli jonkinasteisena hyvityksenä käskenyt hänet siihen hommaan mahdollisimman harvoin. Itse asiassa Pimeämuisto-
”Iltapartio!”
Lummetassu ponkaisi jalkeille, nirhaisi poskensa yläpuolella riippuvaan isoon juureen kipeästi ja sujahti ulos onkalosta. Sysihaave tuli perässä utelias ilme naamallaan. Auringon viimesäteet hiipuivat juuri taivaanrannassa, ja ilmassa tuoksui saapuva yö.
”Älä vain sano, että unohdit menevästi partioon?” Sysihaave koetti kerrankin peittää äänestään kuultavaa huvittuneisuutta, mutta kehnosti.
Lummetassu nyökkäsi tampaten lunta käpäliensä alla hermona. Ilma oli selvästi lämpenemässä, sillä se alkoi tarttua paakuiksi hänen tassuihinsa.
”Voi sammakonläjä sentään… Emme varmaan ehdi, mutta koetetaan silti”.
Lummetassu kiepsahti kannoillaan ja lähti juoksemaan puiden lomaan kohti Varjoklaanin reviiriä. Rajamerkit vilahtivat ohi hetkessä, mutta takaraivossa jyskyttävä syyllisyys kiihdytti hänet yhä hurjempaan laukkaan. Miten hän oli saattanut unohtaa, miten..?

Saapuessaan leiriä kiertävälle vatukkamuurille Lummetassu oli niin hengästynyt, että joutui hetkeksi pysähtymään ja vetämään henkeä. Hän näki vilaukselta sisäänkäyntiin katoavan tutunoloisen hännänpään, ja pahat aavistukset kasvattivat alaa hänen mielessään. Sysihaave saapui pian hänen jäljessään, mutta tuolloin Lummetassu oli jo työntynyt ohi lohkareen.
Hänen silmänsä olivat nähneet oikein; Pimeämuisto seisoi vatukkatunnelin lähettyvillä hiljaisena. Lummetassu asteli arasti kohti mestaria, korvat luimussa ja häntä maata laahaten. Tultuaan lähemmäs hän kuuli Pimeämuiston maukuvan: ”Jokiklaanin rajalla oli mukavan hiljaista. Sääli ettet ollut paikalla, kun Mutakarva astui ketunjätökseen.”
Lummetassu kohotti katsettaan hiukan ja näki mestarin silmäilevän tunnelinsuulle ilmaantunutta Sysihaavetta.
”Huono pyyntionni?” tummaraidallinen soturi maukui.
”Niin, riista ei ole vielä heräillyt kunnolla Myrskyklaanin rajalla”, Sysihaave vastasi. Kolli vältti tarkkaan katsomasta ruskeaa oppilasta, mutta Lummetassu oli silti varma, että Pimeämuisto tiesi hänen olleen matkassa tuon kanssa.
”Haluaisin kuulla syysi sille, mikset tullut iltapartioon kuten sovimme.”
Lummetassu nielaisi, haki katseellaan vastausta ympäriltään. Samassa hän äkkäsi ohi kulkevan Yrttitassun.
”Yrttejä!” Lummetassu puuskahti. Pieni harmaaturkkinen parahtajaoppilas hypähti kevyesti ilmaan, mutta jatkoi sitten matkaansa vilkaistuaan kummissaan kaksikkoa.
”Yrttejä?” Pimeämuisto toisti.
”Ni-niin, Metsänhenki lähetti minut etsimään yrttejä”, Lummetassu keksi.
*Miksi valehtelen?!*
”Miksei hän lähettänyt Yrttitassua asialle?” mestari jatkoi tivaamistaan. Yrttitassu oli jo mennyt menojaan, mutta hento kukkaisa tuoksu leijui edelleen hänen jäljessään.
”Hänellä oli muita kiireitä, niin kuin nytkin”, Lummetassu maukui.
*Hän ei usko, ei varmasti, huono idea...*
”Ja Metsänhenki itse ei tietenkään voinut poistua pesästään, jottei vain törmää ulkona-” Pimeämuisto keskeytti lauseensa äkkiä ja totesi: ”Hyvä on, mutta ensi kerralla muistat tulla kertomaan minulle, jollet pääsekään partioon, jooko?”
Lummetassu nyökkäsi hölmistyneenä. Pimeämuiston mentyä menojaan hän alkoi keräillä ajatuksiaan.
*En olisi itsekään uskonut tuota, mutta se meni täydestä hänelle?* Lummetassu ravisteli päätään hämillään ja koetti saada tolkkua asioista.
Ensiksikään, Pimeämuistolla ei ole kaikki kunnossa. Toisekseen, hän ei ollut saanut mitään rangaistusta, ei mitään. Ja kolmanneksi, Sysihaave oli mennyt menojaan, eikä Lummetassu näin ollen voinut kertoa hänelle selvinneensä kuin ihmeen kaupalla. Hän katsahti ympärilleen tajuten, että pimeys oli laskeutumassa leirin ylle. Klaanitoverit tassuttivat kohti pesiään, valmiina antautumaan unien vietäväksi rankan ja työntäyteisen päivän jälkeen. Toisin kuin hänen päivänsä… Lummetassun oli pakko saada puhua Pimeämuistosta ja tämän oudosta käytöksestä jollekulle joka osaisi auttaa, nyt heti. Kuva Metsänhengestä nousi hänen mieleensä kirkkaana. Kyllä kai parantaja vielä ottaisi vastaan yhden vierailijan, olihan kyseessä huoli hänen veljestään?
Lummetassu päätti yrittää.

Kurkistaessaan sisälle parantajanpesään Lummetassu veti tuttua yrtintuoksua keuhkoihinsa. Joidenkin mielestä jopa sekamelskaksi yltyvä rohdospilvi haisi vain kuvottavalta, mutta hänestä se oli parantajanpesään kuuluva ominaistuoksu. Harvan oksakaton läpi heijastuvassa valossa hän asteli peremmälle hiekka-aukiolla, mutta sekä Metsänhengen että Yrttitassun pesät näyttivät olevan tyhjillään. Lummetassu oli jo valmiina kääntymään lähteäkseen, kun varjoissa maannut musta möykky maukui: ”Pitkästä aikaa Lampitassu.”

// Hell yeah, finally! (miten musta tuntuu että aloitan jokaisen loppumaininnan tyyliin tähän? :D)
Mutta siis, pitkästä aikaa tekstiä Lumpeelta, ei onneksi edellinen ehtinyt ihan toiselle sivulle siirtyä vielä... Loppua kohden teksti kökkööntyy jo ihan siitä syystä että kello läheni puoltayötä, ja tarkistusmoti lähti lomalle, mutta halusin tämän vielä tänään ulos, u know what I mean?

Mustanärhi jatkaapi varmaan, ja hän siis ei (kai?) vaan muistanut Lumpeen nimeä oikein tuossa lopussa :3

Vastaus:

14kp! Tarina alkoi kivasti Lummetassun koulutuksen kanssa, joka on mukavassa tahdissa edennyt eteenpäin. Pidin siitä miten sait Metsähengen tarinan tapahtumien vaikutuksia laitettua tarinan juoneen mukaan, samalla sai myös nähdä miten Lummetassun ja Pimeämuiston mestari-oppilas suhdetta. Lummetassun ja Sysihaaveen osasta tarinassa oli hauska lukea jo alusta lähtien, heillä on mielenkiintoinen dynaaminen suhde, jonka seuraaminen on kiinnostavaa :) Tarina sisälsi ihania hetkiä heidän kanssaan, kuten heidän lumitaistelunsa ja sitä seurannut keskustelu :3

-Silkkis

Nimi: Mustaviilto ~ luopio

01.03.2017 19:25
Aamuaurinko paistoi silmiini kaksijalanpesän seinässä olevasta reiästä. Räpyttelin pari kertaa ja katselin hiukan kummissani ympärilleni. Sitten muistin, missä olin ja miksi. Merry tuhisi kylkeäni vasten täydessä unessa, tunsin kuinka pennun kylki kohoili hengityksen tahtiin. Vilkaisin häntä ja hymähdin huvittuneesti. Typerä kulkuri, voisin ottaa hänet hetkessä hengiltä kun hän oli noin suojaton ja rauhallinen.
*Mutta sitä minä en tee ja saat olla siitä kiitollinen.*
"Herätys, Merry", maukaisin ja kömmin pystyyn. Pentu romahti kyljelleen epäluonnollisen tasaista kiveä olevaan maahan ja kiepahti sitten pystyyn.
"Huomenta Mustaviilto!"
"Huomenta."
Lähdin kävelemään kaksijalanpesän seinässä olevalle aukolle.
"Kiitos yösijasta, pentu. Nähdään jos nähdään."
Astelin ulos pesästä. Auriko paistoi pilvien raoista ja pieni tuulenvire pyyhki turkkiani. Kaksijalkojen ja hirviöiden melu täytti ilman. Lähdin kävelemään poispäin pesästä ja maistelin samalla ilmasta mahdollisia saaliin tai koiran hajuja. Ei siitä kyllä mitään tullut kun hirviöiden katku tunki suuhun.
"Odota! Minne sinä menet?"
Merry kirmasi pesästä säikähtäneen näköisenä ja kiepahti eteeni seisomaan.
"Minne tahansa mistä löydän jotain syötävää", murahdin ja kiersin pennun aikeissa jatkaa matkaa.
"Kyllä täälläkin on syötävää", Merry maukui hätääntyneen kuuloisena.
"Ja missä muka?"
Pysähdyin ja katsahdin pikkukissaan.
"Vaikka täällä olisikin saalista, se tuskin riittäisi meille kahdelle. Sinä olet kasvava pentu ja minä aikuinen kissa. Pärjäät kyllä yksinkin."
"Mitä jos en?"
"Olet pärjännyt tähänkin asti."
"Mutta olen pentu!"
"Et enää kovin kauaa."

Luimistin loveutuneita korviani ärtyneenä.
"Kuulepas, pentu. Sinun olisi parempi olla vastustamatta sinua suurempia ja mahdollisesti myös fiksumpia. Nyt minä lähden kulkemaa tuohon suuntaan", tässä välissä huiskautin hännälläni eteenpäin, "ja jos huomaan sinun lähtevän seuraamaan minua, saat taakaksesi paljon pahemman vamman kuin tuo haava kaulassasi. Minä olen vammauttanut pennun ennenkin."
Merryn kasvoille kohosi pelokas ilme. Hänen hännänpäänsä vääntyili hemostuksesta.
"Mutta...pärjäätkö sinä ilman minua?" hän miukaisi arasti.
Tyrmistynyt ilme levisi naamalleni. Se vaihtui nopeasti ärtyneeseen. Silmäni kapenivat viiruiksi ja käännähdin kokonaan Merryyn päin häntä huiskien. Mustavalkea kolli oli alkanut vapista ilmeisen pelokkaana.
"Mitä. Sinä. Sanoit?"
Laskin pääni pennun kasvojen tasalle. Meripihkasilmissä näkyi pelko.
"Että...pärjäätkö sinä...ilman minua?' Merry miukui suorastaan säälittävän heikolla äänellä.
"Miksen?" sähähdin.
"E-emo kertoi että m-metsäkissoilla on samantyyliset nimet kuin s-sinulla."
Pelko sai Merryn äänen tärisemään.
"Miten minun nimeni liittyy yhtään mihinkään?" ärähdin kiukkuisesti, osaksi peittääkseni hämmennykseni siitä, että mokoma kotikisu oli edes tiennyt metsäkissojen nimistä. Kenties Merryn emo oli ollut joskus tekemisissä partion kanssa?
"O-olet metsästä, eikö niin?"
En vastannut heti. Liekö viisasta alkaa levitellä taustojani, saisi vielä jotenkin selville kaiken maailman murhasyytteet ja karkoitukset. Mutta toisaalta...eivät klaanikissat yleensä olleet tekemisissä kotikisujen ja kulkureiden kanssa, mistä Merry minun menneisyyteni saisi selville jollen itse kertoisi? Ei sillä että olisin kertomassa.
Kun olin tullut siihen tulokseen, että voisin kyllä paljastaa klaanikissataustani Merrylle, nyökäytin päätäni myöntäväksi vastaukseksi. Merryn silmissä välähti silmänräpäyksen verran riemu oikeasta arvauksesta. Se katosi kuitenkin vanhan pelon tieltä.
"Olenko oikeassa siinä asiassa, ettet tunne kaksijalkalaa kovin hyvin?"
"Riippuu siitä, miltä kantilta asiaa katsoo."
"Eli siis et. Osaatko saalistaa kaksijalkalassa?"
"Mihin ihmeeseen sinä tarvitset sitä tietoa?"
"Entä löytää kuivia nukkumapaikkoja?"
"Voi hyvän tähden ja yhden kerran..."
"Osaatko sinä mitään, mitä kaksijalkalassa selviytymiseen tarvitaan?"
"Riippuu siitä, mitä tarvitaan."
Merry hiljeni hetkeksi. Päättelin hänen lopettaneen höpötyksensä ja käännyin jo lähteäkseni pois, kun pikkukissa maukaisi yllättävän vakaallaa äänellä, joka tärisi vain vähän:
"Sinä kiertelet totuutta. Hiiri vetoa, ettet osaa oikeasti elää kaksijalkalassa, ainakaan kunnolla. Olet metsästä, et täältä."
Kiepahdin takaisin ja työnsin naamani aivan kiinni Merryn kasvoihin.
"Hiirenpapanat, Merry! Mitä väliä sillä on?"
"Sitä vaan", pentu sanoi, "että jos olisimme yhdessä, voisimme auttaa toisiamme. Minä tunnen kaksijalkalan ja tiedän, missä on koiria ja missä hyviä nukkumapaikkoja. Sinä puolestasi osaat taistella ja metsästää."
Hän näytti epävarmalta.
"Etkö osaakin?" hän varmisti.
Huokaisin, mutta tiesin pennun esittäneen aivan tarpeeksi hyvät syyt meidän yhdessäolollemme. Huvittunut kehräys kumpusi kurkustani. Vetäydyin kauemmas ja katsoin pentua jokseenkin viekas ja ilkikurinen hymy arpisilla kasvoillani.
"Hyvä on, pentu. Sait suostuteltua. Mutta älä luulekaan, että saat vain velttoilla!"
"Saan siis olla mukanasi?" Merry huudahti ja hänen suunsa levisi valtaisaan hymyyn.
"Jos olet kunnolla", vastasin. "Ja jos uskallat olla tällaisen vanhan hullun seurana."
"Et sinä nyt vanha ole", kulkuri naukaisi ja hymyili vieläkin leveämmin.
"Tiedän. No, ala tulla. Tänään pitäisi saalistaa kahden edestä."
Viittasin pennun mukaani hännänheilautuksella ja lähdin astelemaan siihen suuntaan, jonne olin jo aiemmin ollut matkalla. Nyt minulla oli seuraa, toisin kuin aluksi ajattelin.


//Hem hem...vähän lyhyempi. Mustilla ja Merryllä on mukava kirjottaa vuoropuhelua. :3

Vastaus:

6kp! Lukiessa kyllä huomaa että sinulla on ollut mukavaa kirjoittaessa, sillä heidän vuoropuhelustaan oli hauskaa lukea, siitä miten heidän luonteensa kohtasivat ja se miten Mustaviilto ajatteli Merrystä oli myös mukavaa ja välillä ihanaa luettavaa :3 Olen kiinnostunut lukemaan miten tämän kaksikon matka jatkuu :)

-Silkkis

Nimi: Hahtuvatassu, Tuuliklaani

23.02.2017 18:24
Unissaan loikkiminen oli hauskaa. Niinkin hauskaa, etten olisi halunnut herätä Naakkakäpälän huhuiluun. Jostain syystä pilvimaa oli pehmeämpää kuin maa tassujeni alla, mutta valitettavasti Naakkakäpälän sanoin "minä en nyt voi pilvimaaksi muuttua", joten jouduin tyytymään kylmään lumipeitteeseen. Olimme lähteneet heti aamusta etsimään lepän kaarnaa Rajusydämelle, jonka hammasta särki, eli seisoin tälläkin hetkellä keskellä niittyä Naakkakäpälän kanssa töllistelemässä maisemaa.
"Ei puun puuta missään", harmaa kolli totesi kuivasti ja huokaisi.
"Ihanko totta", puuskahdin heilauttaen hännälläni lunta ilmaan. Mestarini vilkaisi minuun kylmästi.
"Tuki suusi, nuorukainen, ennen kuin pääset näyttämään hiirensappea klaaninvanhimpien turkille", tämä ärähti jatkaen matkaa. Niinpä päädyin olemaan hiljaa, sillä Naakkakäpälä ei vaikuttanut olevan kovin hyvällä päällä tänään. Totta puhuen minuakin ärsytti, mutta lähinnä vain siksi, että olin joutunut jättämään lämpimän pesän heti aamusta, jotta voisin lähteä etsimään typerää kaarnaa, jota ei edes ollut missään Tuuliklaanin rajojen sisällä. Mielestäni olimme lähteneet väärään suuntaankin, sillä ainoa pieni metsäsaareke oli muistaakseni ihan lähellä leiriä, mutta ei - Naakkakäpälä oli vannonut, että täälläpäin olisi puita.
"Voidaanko edes käydä katsomassa se paikka, minne minä ehdotin meidän menevän? Voin mennä yksinkin, jos haluat", yritin ehdottaa katsoen kollia anovasti. Tämä pysähtyi ja käänsi katseensa minuun. Hetken kolli katsoi minua jäänsinisillä silmillään mittailevasti, ja kohotti pelottavaa yleisilmettään pörröttämällä turkkiaan ja nostamalla korkeuttaan, mutta sitten tämän ilme lempeni. Saatoin huokaista helpotuksesta, sillä Naakkakäpälä oli ollut äkäinen usein viimeaikoina. Minusta se johtui takajalan särystä, jota hän oli valitellut jo pitkän aikaa, ja olin ehdottanut yrttejä lievittämään kipua, mutta kolli oli pudistanut päätään ja sanonut, että se menee ohi pian. Siitä oli jo puoli kuuta, eikä hän minua kuunnellut.
"Hyvä on sitten. Nähdään leirissä, kun aurinko on noussut", harmaa kissa naukui ja lähti omille teilleen. Hymyilin voitoniloisena, juosten kohti pientä saareketta.

Palasin leiriin hampaissani kasa lepän kaarnaa – ja emostaan pois harhaillut kaninpoikanen! Sydäntäni kipristi pikkuisen pois vieminen emoltaan, mutta klaani tarvitsi ruokaa, vaikkei siinä olisikaan kuin vähän lihaa. Naakkakäpälä istui parantajan pesän edessä, silmät lukittuna kaninpoikaan. Tiputin kaarnat ja riistan mestarini eteen, ja hän nyökkäsi hyväksyvästi.
"Sait ruokaakin klaanille? Hienoa", kolli kehräsi vieden kaarnat pesään. "Löysin jo hiukan kaarnaa itse, mutta hyvä, että toit näin paljon. Ai, ja veljesi pääsi takaisin normaaliin rutiiniinsa, hänellä ei ollut enää kuumetta tai muutakaan. Veisitkö Rajusydämelle kaarnaa?"
"Kyllä", mau'uin ylpeyttä äänessäni. Nappasin suuren palan kaarnaa hampaisiini, jättäen kaninpojan Naakkakäpälälle. Hän saisi päättää, minne sen laittaisi vai söisikö sen ehkä itse. Suuntasin klaaninvanhimpien luo, jotka makoilivat aurinkoisessa paikassa ilmeisesti kertoen tarinoita Ruostepennulle ja Tiikeripennulle. Hymyilin kävellessäni paikalle.
"Rajusydän, sinullahan oli hammassärkyä?" kysyin ystävällisesti, laskien kaarnan varovasti maahan, jottei se likaantuisi.
"Viimeinkin, toithan minulle lääkettä?" Rajusydän vastasi kysymykseen kysymyksellä, hieman kärsimätön sävy äänessään.
"Toin toki. Pureskele tätä kaarnanpalaa, se auttaa", ohjeistin tökäten kaarnan kollille. Tummanruskea kissa katsoi palaa epäilevästi, kuin mitaten, olisiko tämä kaarnanpala tarpeeksi hyvä hänenarvoiselleen soturille. Lopulta kolli otti kaarnan suuhunsa ja pureskeli sitä, kun mulkaisin häntä tiukasti.
"Saadaanko mekin kaarnaa? Tai jotain millä voi leikkiä", Ruostepentu kysyi pomppien pitkillä jaloillaan, Tiikeripentu takanaan.
"No, kaarnaa en valitettavasti voi antaa; sillä hoidetaan kipeitä hampaita", kerroin pohtien ratkaisua, jotteivat pennut pettyisi. "Mutta minulla on jotain, millä voitte telmiä."
Kauhaisin hieman märkää lunta tassuuni ja pyörittelin sitä maassa. Kun lumesta oli muodostunut kiinteä pallo, tönäisin sen pennuille, jotka katsoivat lumipalloa hämmentyneenä.
"Ei lumi ole näin.. pallomaista", Tiikeripentu sanoi kierrellen palloa kulmat kurtussa. Ruostepentu tökki lumipalloa tassullaan, ja todetessaan, ettei se söisi kissoja, hyppäsi pallon päälle maha edellä. Lumipallo lysähti pennun alla, ja Ruostepentu kikatti.
"Hei! Rikoit sen, Hahtuvatassu teki kovaa työtä tehdessään sen meille! Korjaa se", Tiikeripentu mourusi polkien tassuaan maahan. Kehräsin huvittuneena.
"Ei hätää, Tiikeripentu, minä teen teille uudet. Molemmille omat", mau'uin pehmeästi ja aloin kierittelemään palloja tassullani. "Kas näin."

Jättäessäni pennut telmimään lumipallojen kanssa, olin lähes törmätä veljeeni, joka saapasteli koreana ympäriinsä jonkun harmaanruskean naaraan kanssa. Katsoin häntä epäuskoisena, ja Kyyhammas hyvästeli seuralaisensa ja liittyi puolestaan minun seuraani.
"Heti liehittelemässä naaraita?" kysyin katkerana, hämmentyen itsekin katkerasta äänensävystäni. Enhän minä ollut... mustasukkainen? Hän oli veljeni, hänellä oli oikeus hankkia kumppani ja pentuja! ...toisin kuin minulla.
"Hei, rauha", vaaleanharmaa kolli tuhahti puolustelevasti. "Ethän ole kateellinen? Voi siskorakas, kyllä minulla sinullekin aikaa riittää."
"Hiirenaivo", mutisin katse etutassuissani. Kyyhammas tökkäsi minua kylkeen, ja hypähdin pystyyn kynnet ulkona.
"Silti sama vanha Hahtuvatassu", veljeni nauroi ja lähti pakoon, kun juoksin hänen perässään pitkin leiriä. Vaikka minua ärsytti, hän sai silti hymyn kasvoilleni. Kai se oli sitä sisarrakkautta.
"Hahtuvatassu, jos jaksat lopettaa leikkimisen, tule tänne", tuttu ääni kuului parantajan pesästä. Huokaisin ja pysähdyin valkeat karvat heilahtaen. Kyyhammas sipaisi kuonoani hännällään, virnistäen veljellisesti. Hymähdin ja lähdin mestarini luokse, joka katsoi minua jäänsinisillä silmillään. Suoraan sieluun.
"Et ole sattumalta nähnyt outoja unia tai merkkejä Tähtiklaanilta lähiaikoina?" Naakkakäpälä kysyi päästessämme sisälle pesään matalalla, vakavalla äänellä. Katsoin häntä hämmentyneenä.
"Ei, en ole", vastasin pudistellen päätäni. Naakkakäpälä vilkaisi rikottua sammalta, joka lojui ympäri pesää. Vähän huolestuttavaa, mutten uskoisi sen olevan merkki Tähtiklaanilta. Ei kai nyt sentään?
"Minusta joku pennuista on vain livahtanut tänne tai jotain", sanoin kohottaen kulmaani, mutta mestarini näytti epäileväiseltä.
"Minä kävin vain syömässä, muuten olen ollut pesässä."
"Se ei todista mitään, pennut ovat salakavalia", totesin heilautellen häntääni. "Olet vainoharhainen kipeän jalkasi takia, eikö? Minähän sanoin.."
Naakkakäpälä istahti ja kiersi häntänsä tassujensa päälle murahtaen: "Minä sanoin, että saat pian oikeasti sitä hiirensappea käpäliisi ja sitten saat lähteä takaisin klaaninvanhimpien luo. Hiirikarva ainakin valitti kirppujen löytäneen pahan kohdan hänen turkissaan."
"Mutta nyt menet nukkumaan", tämä naukui pehmeästi, keräillen sammaleen kappaleita suuhunsa. Minä tottelin vastalauseitta ja käperryin sammaleelle, pohtien, mitä seuraava päivä toisi tullessaan; mutta sitä tärkeämpänä, oliko sammal oikeasti merkki Tähtiklaanilta. Tuskin, mutta ei siitä koskaan tiennyt. Pikkuhiljaa näkökenttäni pimentyi mustaan.

Vastaus:

7kp! 1mp! Tarina kertoi mukavasti Hahtuvatassun päivästä, tehtävistä mitä kuului parantajaoppilaan toimiin, sekä hänen erilaisista keskusteluistaan muiden kissojen kanssa. Hahtuvatassun keskustelusta pentujen kanssa oli ihana lukea ja alku lähti käyntiin hauskasti. Tarina jätti myös hyvin pohdittavaa Naakkakäpälän hieman mystisenkin käytöksen ja ennustuksen merkeissä.

-Silkkis

Nimi: Nupputassu, Myrskyklaani

21.02.2017 22:30
Nupputassu luimisti hiukan korviaan kuullessaan Kuuturkin sanat. Ylöspäin... kohti kania?! Öö... mistä lähtien kanit olivat alkaneet juoksemaan pilvissä? Mutta ohjeistihan Nupputassua hänen mestarinsa, Kuuturkki, eihän mestari voinut olla väärässä, eihän?

*Ehkä ylöspäin suuntautuvalla hypyllä saadaan pituutta ja nopeutta lisää?* Nupputassu tuumi häntäänsä kevyesti ilmassa heilutellen. Ja eihän Myrskyklaanin reviirillä edes paljoa kaneja juoksennellut, ne olivat tuuliklaanilaisten riistaa. Harvemmin Myrskyklaanin tuoresaaliskasassa mitään kaneja oli. Nupputassu haluisi sellaisen kyllä joku päivä napata. Ehkä hän voisi viedä sen klaanivanhimmille, ehkä kenties jopa Sulkasiivelle, Nupputassun emolle. He eivät olleet jutelleet moneen auringonkiertoon. Puhe oli vain vähentynyt entisestään. Ennen he sentään nukkuivat saman vatukkapuskakaton alla, vaikkeivat koskaan vierekkäin. Nykyään tämä harmaaturkkinen emo ja kirjava tytär tuskin edes ikinä saivat katsekontaktia toisiinsa. Mutta nyt olemme eksyneet aiheesta. Nupputassu siis hiukan hämmästeli, miten hyppäämällä ylös saisi maassa vilistävän kanin kiinni, mutta lopulta totesi sen varmaankin olevan oikea tapa, sillä niinhän Kuuturkki sanoi. Kimallemyrsky kuitenkin puutui naurahtaen peliin ja kertoi hypyn olevan tapa metsästää lintuja, ei kaneja. Nupputassu hymähti. Ongelma hänen päässään oli ratkennut. Ei ylöspäin hyppääminen sittenkään ollut tapa, jolla kani saatiin tuoresaaliskasaan. Kirjava oppilas käänsi katseensa Kuuturkkiin. Mestari on ollut lähiaikoina hiukan väsynyt... ehkä jopa hieman poissaoleva? Mikäköhän tummalla naaraalla mahtoi olla? Toivottavasti kaikki oli hyvin. Kuuturkki selittelikin jotain väsymyksestä ja Nupputassu nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Ei se mitään Kuuturkki. Eikö se äskeinen ollutkin tapa metsästää lintuja? Voisitko vielä kertoa tavan metsästää kaneja?" Pienikokoinen oppilas kysyi jurona. Hän oli alusta alkaen pitänyt Kuuturkista, ja naaraan seurassa oppilasta ei enää jännittänyt yhtä paljoa, mutta nyt kun paikalla oli Kimallemyrsky ja tämän oppilas Kivitassu, oli Nupputassu taas heti hiukan hiljaisempi ja valppaampi. Kaksi oppilasta kuuntelivat, kuinka mestarit yhdessä kertoivat oikean tavan metsästää lintuja sekä kaneja. Pian Kimallemyrsky veikin oppilaansa kauemmas metsään harjoittelemaan, ja Nupputassun piti harjoitella vaanimista. Kirjava oppilas veti syvään henkeä, ennen kuin laskeutui vaanimisasentoon. Hän hiippaili mestarinsa ympärillä hetken, ennen kuin Kuuturkki huudahti hänen tekevän liikkeen väärin. Nupputassu nosti päätään hätääntyneenä ja katseli suurin silmin vaaleanharmaata naarasta, odottaen tämän sanovan jotakin, kenties sylkevän solvauksia tai sitten paremmassa tapauksessa opettavan hänelle kuinka liike kuului oikeasti tehdä. Onneksi Kuuturkki käyttäytyi jälkimmäisen vaihtoehdon mukaisesti. Mestari teki itse oman vaanimisasentonsa ja Nupputassu katseli tätä erittäin keskittyneenä. Nuori naaraas yritti tallentaa muistiinsa Kuuturkin asennon ja hännän korkeuden ynnä muuta, ja mietti mahtoiko hänen asentonsa näyttää samalta. Pian mestari jo nousikin ylös ja pyysi Nupputassua tekemään oman vaanimisasentonsa uudelleen. Oppilas nyökkäsi ja laskeutui vaanimaan uudestaan. Hän oli vähällä kaatua tasapainonsa menettäneenä, mutta sai sen onneksi pian takaisin. Horjahdus sai Nupputassun päässä välähtämään. Hän nojasi hiukan liian paljon siihen suuntaan, jonne oli meinannut kaatua, vasemmalle. Kuuturkki kysyi Nupputassulta mielipidettä, mikä asennossa oli väärin. Kirjava naaras teki vaanimisasennon uudestaan ja varmisti, että hänen johtopäätöksensä ei oltu vedetty tyhjästä. Kyllä. Hän kallistui hiukan liian paljon vasemmalle. Nupputassu kääntyi mestarinsa puoleen hiukan epävarmana.
"Taidan laittaa vasemmalle puolelleni liikaa painoa... anteeksi... yritän korjata sen heti..", naaras maukui apeana, saaden kuitenkin Kuuturkilta rohkaisun ja ylpeän hymyn. Se sai pienen ja vielä niin kokemattoman oppilaan omatunnon hiukan kohoamaan, ja tämän huulille levisi pieni mutta tyytyväinen hymy. Nupputassu ryhtyi heti toimeen ja pudottautui lähelle maan pintaa. Hän koetti saada painoaan hiukan enemmän oikealle, ja tunsi samalla, kuinka hänen otteensa maassa muuttui varmemmaksi. Äsken oli turhan turvaton olo, mutta nyt tuntui siltä, ettei hiukan suurempikaan puhuri saisi häntä kaadettua! Juuri kun Nupputassu oli monen toiston jälkeen saanut melkeinpä jo lihasmuistiinsa uuden ja oikean tavan vaania, Kimallemyrskyn ääni kantautui hiukan kauempaa. Oli aika palata leiriin. Nupputassu kuittasi nyökkäyksellä Kuuturkin kysymyksen ja nousi pois lumen keskeltä. Hän ravisteli lumihiutaleet pois turkistaan, ennen kuin lähti mestarinsa rinnalla leiriä kohti.


***********


Nupputassu seurasi oppilaiden pesän suuaukolta kuinka Kuuturkki jutteli ensin Korppilaulun, Kirkaspennun ja Kotkapennun kanssa, jonka jälkeen katosi parantajan pesään. Aukiolla oli ollut sen verran muutakin puheensorinaa, ettei Nupputassu ollut saanut selvää kaikesta mitä nelikko oli keskenään jutustellut. Oliko Kuuturkki kunnossa? Noh, jos ei ollut, niin ei klaanissa ollut ketään muuta ketä olisi osannut auttaa paremmin kuin Henkipolku. Siksi ei huolessa kylpeminen auttanut, kyllä Henkipolku kaikkensa tekisi klaaninsa hyväksi, olihan hän parantaja. Nupputassu vilkaisi ylös kohti taivasta ja kurkotti kaulaansa hiukan jotta näki taivaan paremmin oppilaiden pesän katon alta. Päivä oli vasta nuori. Ei oppilas koko päivää pesässä halunnut torkkua, ja kuka ties jos Kuuturkilla menisi vielä kauankin parantajan pesällä. Sitä paitsi, hehän olivat jo päivän harjoitukset tehneet. Loppupäivä olisi vapaata. Löhöilyäkö, laiskottelua? Ei ikinä!
"Mitä sinä mietit? Älä tuki siinä oviaukkoa!" Joku kehräsi hänen takanaan ja sai Nupputassun ponkaisemaan varmaan kymmenen hännänmitan päähän yhden silmänräpäyksen aikana! Sydän miltei kurkussa kirjava naaras kääntyi ja näki punertavan turkin. Punatassu. Nupputassu antoi säikähdyksestä pörhistyneen turkkinsa laskeutua ja nuolaisi nolona rintaansa. Hän näytti aivan varmasti kuin voikukan vanupallerolta! Punatassun kasvoilla oli hetken ajan pahoitteleva ilme, kunnes se muuttui virneeksi.
"Anteeksi, en tajunnut, että olin istunut siinä niin pitkään", Nupputassu maukui pahoittelevana ja tuijotti maahan, ennen kuin nousi ja suuntasi askeleensa kohti leirin ulosaukkoa. Oppilas kuuli kuitenkin pian kevyitä juoksuaskelia, jotka tulivat hänen peräänsä.
"Minne olet menossa?" Punatassu kysyi saadessaan Nupputassun kiinni.
"Ajattelin lähteä saalistamaan"
"Yksinkö? Missä Kuuturkki?"
Nupputassu empi hetken, kertoako oppilastoverilleen missä Kuuturkki oli, mutta totesi sitten, ettei asiassa ollut kai mitään salattavaa. Hänen tilallaan oppilaiden pesän oviaukossa olisi vaikka voinut istua Punatassu, ja silloin tämän tiedon kertojana olisi ollut punertava kolli eikä hän, ei sillä ollut mitään väliä.
"Kuuturkki meni parantajan pesälle, Henkipolun tykö, en kylläkään tiedä miksi", Nupputassu kertoi samalla kun pujahti piikkipensastunnelin läpi ulos leiristä, mutta joku tarttui häntä varovasti hännästä ja veti takaisin.
"Saatko lähteä leiristä ilman Kuuturkin lupaa?" Punatassu kysyi päästäessään kirjavan naaraan oranssista hännänpäästä irti. Nupputassun viiksikarvat väpättivät hyväntuulisesti. He olivat tutustuneet Punatassun kanssa kunnolla vasta, kun Nupputassu sattui muutama auringonkierto sitten vahingossa astumaan kollin hännälle. Kaksikko oli tullut erinomaisen hyvin toimeen. Punatassu oli kylläkin yhä edelleen se, joka piti keskustelua yllä.
"En tiedä, en kai?" Nupputassu maukui pohdiskelevana, ennen kuin pujahti uudestaan piikkihernetunnelista ulos. Tällä kertaa hän osasi vetää häntänsä kiinni takajalkaansa, eikä siksi joutunut toiste vedetyksi takaisin. Nupputassu ei halunnut toimia soturilain vastaisesti, mutta hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja hän halusi olla klaanilleen hyödyksi. Ei Kuuturkki mitään huomaisi, hänhän oli niin väsynyt lähiaikoina! Nupputassu kävisi vain nopeasti metsässä saalistamassa, ehkä hän saisi jopa kanin! Ja sitten hän jo tulisi takaisin, ei siihen kauaa menisi! Kirjava oppilas vilkuili hetken ympärilleen, ennen kuin lähti Tuuliklaanin rajaa kohti. Jos jostain löytyisi kaneja, niin varmasti sieltä suunnalta! Kauaa ei Nupputassu saanut yksin juoksennella, sillä pian Punatassu jo juoksi naaraan rinnalle.
"Sallinetteko, että tulen mukaasi, minne ikinä nyt oletkaan menossa?" Punaruskea kolli maukui varovasti juostessaan pienemmän Nupputassun rinnalla.
"Tietysti, olen menossa metsälle. Haluan napata kanin!" Nupputassu kertoi ystävälleen päättäväisyys silmissä roihuten.
"Niitä on vaikeaa napata, sillä ne ovat niin nopeita. Niillä on nyt valkoinen turkkikin, kun on paljaslehti. Ne ovat samanvärisiä kuin lumi!" Punatassu muisteli mestarinsa Susisielun sanoja katse suunnattuna Nupputassuun, jonka huulille levisi pieni hymy. Kirjava naaras muutti kulkusuuntaansa kuin tyhjästä ja töytäisi kevyesti Punatassua sivummalle, kunnes palasi takaisin vanhalle kurssilleen. Kauaa ei Punatassu ehtinyt ihmetellä, kun puu jo viuhahti juoksevan kaksikon välistä, juuri Punatassun äskeiseltä kurssilta.
"Kaiken tuon sijaan Susisielu olisi voinut opettaa sinulle, että juostessa kannattaa pitää katseensa edessään, mahdollisten esteiden varalta", Nupputassu hymähti pilke silmäkulmassaan ja hidasti vauhtiaan. Hän raotti hiukan huuliaan ja veti ilmaa sisäänsä. Tuuliklaanin haju alkoi muuttua vahvemmaksi, muttei kuitenkaan niin vahvaksi, että olisi kannattanut huolestua. Samassa jostain kuului rapinaa, ja kaksi oppilasta suuntasivat heti katseensa ylös puuhun, josta ääni oli tullut. Orava! Kummankin nuoren kissan silmät välähtivät.
"Sinä voit napata sen", Punatassu sihahti ystävälleen, pitäen katseensa pienessä jyrsijässä.
"Mutta en minä osaa napata oravaa, ei Kuuturkki ole vielä opettanut", Nupputassu sihahti takaisin valppaana.
"Kaikilla on ensimmäinen kertansa, mene!" Punaruskea kolli ei luovuttanut, ja Nupputassu huokaisi myöntymisen merkiksi. Naaras hiippaili lähemmäksi puuta ja katseli sen juurelta hetken korkealla puussa kyyhöttävää oravaa. Silmäkulmastaan Nupputassu näki Punatassun odottavan ja rohkaisevan katseen, ja se riitti antamaan kirjavalle oppilaalle tarpeeksi voimaa. Hän hyppäsi nopealla loikalla ylös ja tarrautui ketterästi puunrunkoon. Nupputassu ei ollut kauheasti puissa kiipeillyt, joten hänen liikkeensä olivat hiukan jäykkiä ja epävarmoja. Orava huomasi vaaran tietysti, ja lähti pinkomaan oksaa pitkin. Hiukan haparoivin liikkein Nupputassu kipusi saaliseläimen perään ja päätyi samalle oksalle, josta orava hyppäsi juuri pois. Punertava jyrsijä kiisi ilman halki toiseen puuhun.
*Minäkin pystyn tuohon!* Nupputassu lupasi itselleen. Hän otti vauhtia ja ponkaisi ilmaan juuri kun oksa alkoi muuttua liian ohueksi kannattelemaan kissan painoa. Orava vilisti paniikissa alas puurunkoa, päätyen suoraan maassa odottavan Punatassun käpäliin, joka tappoi jyrsijän nopealla puraisulla niskaan. Nupputassu sen sijaan tajusi kesken lennon ottaneensa liian paljon vauhtia. Hän laskeutui seuraavan puun oksalle kyllä, muttei pystynyt hallitsemaan liikkeitään vaan törmäsi suoraan puunrunkoon ja putosi törmäyksen takia alas oksalta. Yksi oksa alempana otti vastaan, mutta Nupputassu ei saanut siitä kiinni.
'Puff' ja oppilas mätkähti lumihankeen. Onneksi lumi oli pehmeää, eikä Nupputassuun sattunut sen enempää. Pää oli vain hiukan pyörällä puunrunkoon törmäämisen johdosta.
"Nupputassu! Oletko kunnossa?!" Punatassu kysyi huolestuneena ja syyllisenä auttaessaan Nupputassun pystyyn. Onneksi lunta oli siinä kohdassa paksu pino.
"Olen ihan kunnossa, ei hätää", kirjava naaras kertoi turkkiaan ravistellen. "Saitko sen oravan? Sait! Hienoa!" Nupputassu kehräsi iloisena nähdessään tapetun oravan hiukan kauempana. Jokin heilahti lumihangen takana, ja Nupputassu siristi silmiään.
"Näenkö harhoja, vai pilkistääkö tuolta korvapari?" Oppilas kysyi nyökäten kohti lumikinosta.
"Nuo ovat kanin korvat! Saalistusonni on tänään puolellamme!" Punaruskea kolli vastasi ystävälleen. Kaksikko kyyristyivät samanaikaisesti, ja suuntasivat katseensa tuohon lumenvalkeaan korvapariin. Punatassun nyökkäyksestä kaksi oppilasta ampaisivat eteenpäin, mutta eivät kyllin hiljaa. Kani kuuli pitkillä korvillaan vaaran ja lähti juoksemaan kohti järveä. Siitä syntyikin hurja takaa-ajo, eikä Nupputassu enää epäillyt yhtään sitä, että olivatko Tuuliklaanilaiset oikeasti nopeita. Se joka sai kanin kiinni oli kyllä aivan järkyttävän nopea! Lopulta kani juoksi jäätyneen järven päälle ja lähti pinkomaan kohti saarta, jossa klaanisen väliset kokoontumiset pidettiin. Nupputassu juoksi tietysti perään, Punatassun kiellosta huolimatta, sillä halusihan hän saada tuon kanin kiinni, kerran kun näin pitkälle oltiin jo tultu. Jää ei ollut kuitenkaan kakista kohdin niin vahvaa, että se olisi kissan voimakkaana takovat käpälät kestänyt. Sen tiesi kokeneempi Punatassu, mutta harmiksemme vain Punatassu. Kollille ei jäänyt muuta valinnanvaraa kuin juosta Nupputassu kiinni. Tällä kertaa oli kollin vuoro tönäistä toinen pois vaarasta. Samassa jää sortuikin, mutta Nupputassu oli työnnetty pois heikoilta jäiltä. Veteen tippui Punatassu. Nupputassun valtasi kauhu, kun hän nopeasti mutta varovasti liukui lähemmäksi. Kaikki ajatukset pakoon pinkovasta kanista hävisivät saman tien. Punatassu yski vettä pois suustaan ja yritti tarttua johonkin, mutta jää oli liukasta. Nupputassu mietti kuumeisesti, kunnes lopulta työnsi kirjavan häntänsä veteen, ja Punatassu sai siitä nopeasti otteen. Kirjava naaras käytti kaikki voimansa ja sai vedettyä vaivalloisesti itseään suurikokoisemman Punatassun jään pinnalle. Kolli oli läpimärkä ja punertava turkki oli liimautunut kehoon kiinni. Oli kylmä, ja märällä turkilla sitä vilustuisi aika järkyttävän pian.
"Oletko kunnossa? Tai siis et tietenkään ole kunnossa, mutta oletko... äh... millainen-", Nupputassu takelteli nolostuneena sanoissaan, kunnes Punatassu nosti häntänsä naaraan suun eteen.
"Shh, kaikki hyvin. Jos käydään hakemassa se orava ja palataan sitten leiriin? Täällä nimittäin alkaa olla aika kylmä. Ja kiitos muuten hännästä", kolli maukui ystävällisesti. Nupputassu vain nyökkäsi vakavana, ennen kuin kaksikko lähti tassuttelemaan pois järveltä.
Punatassu veti häntänsä Nupputassun eteen juuri kun naaras oli astumassa sisään leiriin. Matka oli taittunut Punatassun täristessä kylmästä ja Nupputassu oli lopulta liimautunut kolliin kiinni, vaikka hänellä oli tapana aina pitää hajurakoa.
"Mitä? Mennään nopeasti leiriin, että pääset lämmittelemään. Sinut on parasta viedä Henkipolun luokse", Nupputassu maukui epäselvänä ja huolestuneena orava suussaan ja puski päällään Punatassun märkää kylkeä.
"Ei, me emme mene parantajan pesälle. Nyt on iltapartio jo lähtenyt leiristä, ja aukiolla ei varmastikaan ole paljon ketään. Jos menen Henkipolun luokse tämän näköisenä, kaikkihan saavat pian tietää missä olemme olleet! Joten me menemme suoraan oppilaiden pesälle!" Punatassu maukui ja nuolaisi rintaansa.
"Mutta sinä voit vaikka sairastua! Ei minua haittaa, vaikka muut saisivatkin tietää, että olimme luvatta pois leiristä, kunhan et vain sairastu!" Kirjava naaras totesi vakavana, ja Punatassu hymähti.
"Olit, ei olimme. Minä näet kysyin mestariltani lupaa ennen kuin lähdin, toisin kuin sinä. Ja en halua saada sinua vaikeuksiin, joten jätetään tällä kertaan parantajan pesän reissu välistä, mitäs sanot?" Punatassu kysyi naurahtaen ja pukkasi naarasta kyljellään ennen kuin katosi piikkihernetunneliin.



********



Oli kulunut kolme auringonkiertoa siitä, kun Punatassu oli tippunut järveen. Nupputassu tepasteli Punatassun vierelle ja istahti alas. Hunajatähti oli kutsunut kaikki koolle klaanikokoukseen. Punatassu aivasti ja Nupputassu nojautui hiukan kauemmaksi siksi ajaksi. Kolli oli saanut Henkipolun mukaan flunssan. Se ei yleensä ollut vaarallista, mutta tartuntasyistä Punatassu määrättiin yöpymään parantajan pesällä muutama yö. Kukaan ei ollut vielä saanut selville, että Nupputassu ja Punatassu olivat puoliksi luvatta käyneet metsällä. Tai ehkä joku saattoikin tietää, mutta siinä vaiheessa tämä joku oli oikein kiltti, kun ei kertonut. Ja olivathan kaksikko tuoneet saalistakin leiriin! Vaikka yksinäinen oravahan se olikin, tuskin sitä edes kukaan huomasi, ei kukaan ollut ollut aukiolla, kun oppilaat palasivat.
"Millainen olo sinulla on?" Nupputassu kysyi ja katseli Hunajatähteä, joka odotteli kaikkia paikalle.
"Ihan okei. Olenhan parempiakin päiviä nähnyt, mutta ei valittamista", Punatassu maukui hyväntuulisena ja nuolaisi käpäläänsä, jolla pyyhkäisi taas korvaansa.
"Hyvät myrskyklaanilaiset! Minulla on kaikille ilmoitettava asiaa! Kuuturkki on ilmoittanut minulle, että hän odottaa pentuja, jonka myötä hän siirtyy tänään pentutarhaan muiden pentuja hoitavien kuningattarien seuraan", Hunajatähti kajautti ilmoille ilouutisen. Nupputassun silmät välähtivät iloisesti, ja naaras kääntyi hymyillen katsomaan mestariaan. Siitä Kuuturkin väsymys siis johtui! Hunajatähdellä oli kuitenkin vielä muuta asiaa, eikä päällikkö päästänyt kissoja onnittelemaan Kuuturkkia vielä. Pihinäpennusta tuli oppilas ja sai mestarikseen Pakkastuulen, ja Päästäismieli siirtyi klaanivanhimpiin. Kokous oli päättynyt.
Nupputassu jätti Punatassun hetkeksi yksin, ja tassutteli onnittelemaan Kuuturkkia ja Leopardikynttä. Nuoren oppilaan mieltä painoi kuitenkin kysymys; kuka olisi hänen mestarinsa, kun Kuuturkki siirtyisi pentutarhaan? Kuuturkki oli ollut ihana mestari, mutta olisiko Nupputassun seuraava mestari yhtä kiltti ja lempeä kuin edeltäjänsä? Kuuturkki ja Leopardikynsi näyttivät sillä hetkellä kuitenkin niin tyytyväisiltä ja onnellisilta, ettei kirjava naaras halunnut maukua muuta kuin onnittelut. Niinpä reissu Kuuturkin luokse oli nopea ja lyhyt, ja Nupputassu palasi pian jo takaisin Punatassun vierelle.
"Hop ylös siitä. Tulee kylmä jos istut siinä noin pitkään, varo ettei flunssasi pahene", naaras maukui ja puski päällään Punatassua liikkeelle kohti parantajan pesää. Samalla Nupputassu kuitenkin muisti, ettei ollut koskaan kiittänyt Punatassua siitä, että tämä oli työntänyt hänet pois heikoilta jäiltä.
"Tuota.... Punatassu?" Kirjava naaras kysyi hiljaa ja antoi askeleidensa hiipua.
"Niin? Onko jokin hätänä?" Punakirjava kolli kysyi kääntyessään katsomaan oppilastoveriansa huolestunein silmin.
"Piti vain sanoa, että kiitos kun työnsit minut pois silloin", Nupputassu maukui hiljaa ja tuijotti ujona käpäliään. Punatassun kasvoilla häivähti hetken ajan pieni virnistys, joka kuitenkin katosi jättäen taakseen hämmennyksen.
"Jaa että mitä? Anteeksi en kuullut", kolli maukui ja astui hiukan lähemmäksi. Nupputassu nielaisi ja avasi suunsa uudestaan.
"Kiitos sinulle", hän sanoi hiukan kovempaa, edelleen tuijotellen erivärisiä tassujaan.
"Häh?" Punatassu kysyi virnistäen. Nupputassu nosti kummastuneen katseensa ylös samalla kun sanoi: "Minä sanoin että-", lause kuitenkin jäi kesken, kun naaras huomasi kollin huulilla kiusoittelevan virnistyksen. Punatassu senkin! Nupputassun poskia rupesi kuumottamaan.
"Lopeta!" Kirjava oppilas maukaisi syyttävänä mutta samalla myös huvittuneena. Punatassu purskahti nauruun ja katosi köynnösten toiselle puolelle parantajan pesään. Nupputassu kuunteli hetken ystävänsä naurua, joka pian jo vaihtui yskänpuuskaksi. Naaras hymähti ennen kuin lähti tassuttelemaan pois parantajan pesän suuaukolta.

Päivä oli jo pitkällä, kun Nupputassu nappasi tuoresaaliskasasta talitiaisen suuhunsa, ja katseli kuinka Sammaltassu taas noukki suuhunsa päästäisen. Kaksikko käveli yhdessä pentutarhaan, ja Nupputassu antoi beigen oppilaan pujahtaa ensimmäisenä sisälle. Kirjava naaras meni itse perässä, ja kävi laskemassa tuoresaaliin nukkuvan Täpläturkin viereen. Tämä haistaisi herkullisen talitiaisen tuoksun heti herätessään. Nupputassu käänsi katseensa Kuuturkkiin ja Leopardikynteen, kun nämä juttelivat Sammaltassun kanssa. Nupputassu olisi halunnut edes puolet Sammaltassun iloisuudesta ja rohkeudesta tuosta vain puhua muille kissoille. Hän itse oli aina yhtä hiljainen ja ujo!
"Muuten Kuuturkki... kenestä tulee seuraava mestarini, jos olet nyt kuningatar?" Nupputassu kysyi varovasti ja katseli vaaleanharmaata naarasta. Tuore pentutarhan asukki vastasi itsevarman ja päättäväisen oloisena, että kouluttaisi varmasti Nupputassun soturiksi, satoi tai paistoi. Pieni hämmennys levisi hetkeksi kirjavan oppilaan kasvoille, mutta pian niiden tilalla oli jo jokseenkin iloinen hymy. Sammaltassun pujahdettua ulos teki Nupputassukin lähtöä.
"Minäkin menen... harjoittelemaan taisteluliikkeitä Kivitassun kanssa...", naaras maukaisi ja vilkaisi oviaukolle päin, ennen kuin kääntyi vielä hymyilemään mestarilleen, jonka jälkeen pujahti ulos pentutarhasta.
Kivitassu odottelikin jo häntä oppilaiden pesän edustalla, ja kollin huulille levisi ystävällinen hymy, kun Nupputassu lähestyi.
"Hei ja anteeksi, että jouduit odottamaan. Kävin viemässä kuningattarille hiukan tuoresaalista ja samalla tervehtimässä Kuuturkkia", Nupputassu sanoi pysähtyessään lopulta kollin eteen. Tämä vain totesi, ettei ollut mitään aihetta pahoitella, ja se sai kirjavan naaraan rentoutuvan. Kaksikko harjoitteli yhdessä taisteluliikkeitä toinen toisensa perään. Kivitassu oli ollut kauemmin oppilaana kuin Nupputassu, joten kollin liikkeet olivat paljon varmempia ja parempia muutenkin, mutta treenattuaan Kivitassun kanssa yhdessä, oli Nupputassukin jo paljon parempi kuin silloin, kun he aloittivat.

Päivän päätteeksi Hunajatähti piti vielä toisenkin kokouksen, jossa nimitti Sammaltassun soturiksi. Sammaltassusta tuli Sammalkaste. Naaras vartioisi sinä yönä klaania muiden nukkuessa ja hiljaisuuden vallitessa. Henkipolku päästi Punatassunkin pois parantajan pesältä. Kolli oli lepäillyt siellä muutaman päivän ja jättänyt muutamat harjoitukset välistä Henkipolun määräämänä. Se oli harmittanut punaruskeaa kollia selvästi, vaikkei tämä ollut sanonutkaan sitä ääneen.
"Mukavaa, että olet taas täällä", Nupputassu haukotteli maireasti istahtaessaan pedilleen auringon viimeistenkin säteiden painuessa taivaanrantaan.
"Mukavaa olla taas täällä, sinun seurassasi", Punatassu mutisi unisena samalla kun Nupputassu laskeutui makuulle hänen viereensä ja käpertyi kerälle. Punaruskea kolli katseli hetken ystävänsä sulkeutuneita silmiä, ennen kuin painautui tähän kiinni ja sulki itsekin silmänsä.

Vastaus:

18kp! Tästä koulutustuokiosta oli kiva lukea Nupputassun näkökulmasta, hänen hämmentyneisyytensä alussa tuli kyllä kuvailussa läpi. Kuuturkin ja Nupputassun suhteesta oli mielenkiintoista lukea, siitä miten oppilas otti huomioon mestarinsa väsymyksen, sekä Nupputassun ajatukset kun he harjoittelivat saalistusasentoa. Punatassulle ja Nupputassulle syntyi ihana ystävyys, pidän siitä miten heidän luonteensa käyvät yhteen ja tästä saalistusretkestä oli hauska lukea :3

-Silkkis

Nimi: Hibiskustassu, Jokiklaani

11.02.2017 22:08
Luku 2

Hibiskustassu heräsi aikaisin ja venytteli hieman kankeilta tuntuvia jäseniään. Hän puski itsensä puun lumisten oksien läpi ja asteli leiriin makean haukotuksen kera. Kaikki kissat klaanissa kävivät kiivasta keskustelua jostain. Hibiskustassu katsoi kaikkia kysyvästi ja asteli Kiurunpyrstön viereen.
”Mitä on tapahtunut?” Hibiskustassu kysyi mestariltaan, joka viittoi hännällään Katajankuiskaukseen, joka tutki veristä ja hytisevää nyyttiä.
”Onko tuo Kettutassu?” Hibiskustassu kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen. Kiurunpyrstö nyökkäsi vakavana. ”Joku kävi hänen kimppuunsa viime yönä.” Hibiskustassu nyökkäsi ja kurtisti kulmiaan.
”Onko aavistustakaan kuka tuon teki?” Hibiskustassu tiedusteli mestariltaan, joka pudisteli päätään.
*Hyvä, minua ei epäillä*, Hibiskustassu mietti ja suuntasi katseensa vaaleanruskeaan naaraaseen, jonka turkkia halkoi tabbykuviointi. Suhinatassu istui hiljaa etäällä muista, eikä sanonut mitään. Hänen jäänsininen katseensa ei edes ollut suunnattuna oppilastoveriin, joka makasi puolikuolleena keskellä leiriä.
*Siinäpä vasta klaanin hylkiö, kukaan ei edes huomioi häntä, eikä hän huomioi muita*, Hibiskustassu mietti hymähtäen ja käänsi katseensa hyödyttömästä karvakasasta mestariinsa.
”Kenties se hyökkääjä oli erakko, kulkukissa tai luopio”, Hibiskustassu maukui Kiurunpyrstölle, joka nyökkäili. ”Minäkin luulen.”
”Voihan se olla joku klaanilaisistakin tai joku toisen klaanini kissa”, Ruokoturkki huomautti. Hibiskustassu katsoi pisteliäästi suoraan Ruokoturkin tummanruskeisiin silmiin.
”No siitä vaan syyttämään omia tai toisia klaanilaisia”, Hibiskustassu maukui ja katsoi jäisesti soturin silmiin, ”en usko muiden arvostavan syytteitäsi.” Ruokoturkki kohotti kulmiaan.
”Väliäkö sillä, meillä ei ole yhtäkään todistetta ketään vastaan”, Kiurunpyrstö maukui keskeyttäen riidan ennen kuin se ehtisi alkaakaan. Hibiskustassu hymähti ja kohotti leukaansa.
”On silti hyvä miettiä kuka se voisi olla”, naaras maukui. Kiurunpyrstö nyökkäili. ”On on.”
”Teemmekö tänään jotain?” Hibiskustassu vaihtoi puheenaihetta kääntäen katseensa Kiurunpyrstön vaaleanruskeaan turkkiin. Vaaleanruskea soturi hätkähti. ”En tiedä onko se turvallista.”
*Pelkuri*, Hibiskustassu mietti, mutta tunsi pienoista omahyväisyyttä aiheuttaessaan tekosillaan pelkoa.
”Kiurunpyrstö tahtoo varmaan viettää aikaa Pöllönhuudon kanssa”, Villaturkki naurahti. Kiurunpyrstö ravisteli nopeasti päätään. ”E-ei se ole mitään sellaista!” naaras vastasi. Hibiskustassu hymähti ja pyöritteli silmiään mestarilleen.
”Mitä vaaraa on lähteä leiristä, jos mukana on kokenut soturi?” Hibiskustassu tiedusteli mestariltaan, jonka lavat nousivat pystyyn kiusaantumisesta.
*Sinä pelkäät*, Hibiskustassu mietti ja se sai hänen suupielensä nykähtämään pienesti ylöspäin. Kiurunpyrstö katsoi kikattelevaa Villaturkkia vaivaantuneena. ”Oppilaasi sai sinut sanattomaksi!” Hibiskustassu kohautti lapojaan – hän oli tottunut saattamaan kissoja sanattomaksi kommenteillaan ja suorasanaisuudellaan.
”Kunhan ihmettelin”, punertava naaras maukui ja käänsi kullankeltaisen katseensa valkoiseen soturiin, joka näytti varsin huvittuneelta.
*Vielä tulet sinäkin pelkäämään.* Hibiskustassu hymähti ja huomasi sivusilmällään Katajankuiskauksen, joka kantoi Kettutassun pesälleen.

**Muutamien auringonnousujen jälkeen**

Hibiskustassu katsoi kylmänrauhallisesti ketunvärityksen omaavaa naarasta, joka sai vihdoinkin soturinimensä. Hänen turkkiaan halkoivat yhä Hibiskustassun jättävät jäljet, mutta Kettutassulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa kidutuksestaan. Naaras seisoi itsevarmana, kun päällikkö kosketti naaraan päälakea kuonollaan. Kettutassu nuolaisi päällikkönsä lapaa ja klaani alkoi huutamaan uuden soturin nimeä: ”Kettusydän! Kettusydän!” Ketunvärityksen omaava naaras hymyili itsetyytyväisenä ja Hibiskustassu hymähti, eikä itse yhtynyt huutoihin.
*Kala-aivo sai sitten soturinimensä*, Hibiskustassu mietti ja nuolaisi etukäpäläänsä. *Sepittää varmaan tulevalle oppilaalleen uskomattoman selviytymistarinansa sitten kun aika on.*
”Hibiskustassu, menemme huomenna kalaan”, suurikokoinen naaras kuuli Kiurunpyrstön sanovan. Hibiskustassu käänsi päänsä hitaasti vaaleanruskean naaraan suuntaan ja heilautti häntäänsä hyväksyvästi.
”Asia selvä”, Hibiskustassu maukui ja asteli tuoresaaliskasalle - hän ei ollut tänään syönyt ainuttakaan riistanmurua. Naaras nappasi hampaisiinsa hopeisen kalan. Hän asettui mukavalle paikalle syömään, yrittäen välttää mahdollisia häiriötekijöitä. Hän nautti tuntiessaan kalan veren suussaan, sen rautainen maku lämmitti mukavasti kieltä.
”Nautiskelee oikein”, kuului huvittunut naurahdus, joka kuului ärsyttävälle harmaalle karvapallolle.
”Hei vaan Tundratassu”, Hibiskustassu maukui viileästi ja katsoi kollin kasvoilla olevaa virnettä. ”Sinulla ei ole seuralaista.” Hibiskustassu kohautti lapojaan ja haukkasi palasen kalasta.
”En tarvitse seuraa”, Hibiskustassu maukui, ”minä nimittäin syön, enkä keskustele.” Tundratassu naurahti. ”Puhut kanssani koko ajan.”
”Ihanko totta kala-aivo?” Hibiskustassu murahti ja pyöräytti silmiään. ”Mene vaikka pentutarhaan tallomaan ne serkkupoikasi isoihin jalkoihisi!” Tundratassu naureskeli huvittuneena ja väläytti virneen ohikulkevalle Pöllönhuudolle, jonka niskavillat nousivat samantien pystyyn.
”Hänellä sentään on naaras”, Hibiskustassu maukui viileästi. Tundratassu käänsi katseensa takaisin punertavaan naaraaseen. ”Anteeksi?”
”Hänellä on naaras, joka pitää hänestä”, Hibiskustassu maukui. Tundratassu naurahti ehkä lievästi ivallisesti. ”Hänellä on yksi – kenelle se riittää?” Hibiskustassu kohautti olkiaan. ”Makunsa kullakin.” Tundratassu hymähti huvittuneena.
”No joka tapauksessa, menen nyt onnittelemaan Kettusydäntä”, Tundratassu maukui virnistäen. Hibiskustassu katseli harmaata kollia, joka asteli sulavasti ketunvärityksen omaavan naaraan luokse. Hibiskustassu pudisteli hieman huvittuneena päätään.
*Hänen sydämillä leikkimisensä on kieltämättä viihdyttävää*, naaras mietti ja söi kalansa loppuun.

**Seuraavana aamuna**

Hibiskustassu heräsi epämukavaan tunteeseen kyljessään – joku hiirenaivo oli päättänyt tulla tökkimään suurikokoisen oppilaan hereille. Naaras murahti ja raotti haluttomasti keltaisia silmiään.
”Menemme kalaan nyt”, Hibiskustassu tunnisti puhujan Kiurunpyrstöksi. Hibiskustassu murahti ja nousi jaloilleen venytellen samalla jäseniään.
”Nukuitko hyvin?” Kiurunpyrstö maukui kysyvästi. Hibiskustassu kohautti lapojaan. ”Paremmin kuin nukkuisin oppilaspesässä.” Kiurunpyrstö nyökkäsi pienesti ja viittoi hännällään oppilastaan seuraamaan. He astelivat oksien läpi ja lähtivät kulkemaan kohti järveä. Kumpikin pörhisti turkkinsa turvaksi kylmää tuulta vastaan.
”Ihme että olet pysynyt terveenä”, Kiurunpyrstö maukui. ”Se puu suojaa minua mukavasti.” Kiurunpyrstö räpytteli silmiään, muttei sanonut enää mitään. Pää pystyssä Hibiskustassu asteli Kiurunpyrstön rinnalla. Hän vilkuili mestariaan sivusilmällä kiinteästi Kiurunpyrstön lainkaan huomaamatta sitä.
”Kettusydän ei lainkaan muista mitään siitä hyökkäyksestä?” Hibiskustassu kysyi uteliaalla äänensävyllä. Kiurunpyrstö havahtui ja ravisteli päätään. ”Ei kuulema.” Hibiskustassu nyökkäsi esittäen kovinkin harmistunutta. ”Eikö se ole hieman vaarallista, sillä se hyökkääjähän voi palata.” Kiurunpyrstö nielaisi, mutta pudisteli päätään. ”Ei kannata olla huolissaan.”
*Mikä kala-aivoinen typerys, onko hän tosiaan noin pelkuri?!* Hibiskustassu mietti, *kuinka säälittävä mestari minullakin.*
”Mennään nyt vaan sinne järvelle”, Hibiskustassu maukui hiljaa ja harppoi hieman ripeämmin eteenpäin. Kiurunpyrstö näytti hämmentyneeltä ja seurasi oppilastaan.

Järvellä oli muitakin kalastajia. Hibiskustassu katsoi Salamaturkkia, joka oli paikalla oppilaansa Hämärätassun kanssa. Salamaturkki opasti tarkasti mustaharmaata kollia, joka silmäili silmiään räpäyttämättä järven pintaa. Hibiskustassu hymähti ja vilkaisi Kiurunpyrsöä, joka oli itsekin jäänyt katsomaan Salamaturkin ja Hämärätassun oppituokiota.
”Mennäänkö?” Hibiskustassu kysyi vaaleanruskealta naaraalta, joka nyökkäsi ja asteli kevein askelin järven rannalle. Hibiskustassun kullankeltainen katse seurasi tarkasti Kiurunpyrstön liikkeitä, kun naaras esitteli ensin omat taitonsa. Punertava naaras painoi kaiken tarkasti mieleensä ja katsoi kuinka vaaleanruskea naaras heilautti käpälällään kalan lumelle. Suomuinen otus sätki hetken lumipeitteellä, mutta Kiurunpyrstö tappoi sen nopealla puraisulla. Hibiskustassun katse kääntyi vielä pikaisesti myös Hämärätassuun, joka oli itsekin napannut kalan. Salamaturkki kehui varsin hyväntuulisesti oppilastaan ja Hibiskustassu siristi pienesti silmiään.
”Hibiskustassu, koittaisitko sinä?” suurikokoinen naaras kuuli mestarinsa kysyvän. ”Hyvä on.” Hibiskustassu asteli itsekin lähemmäs vettä ja suuntasi katseensa järvessä uiviin kaloihin. Hän muisteli mahdollisimman tarkasti mestarinsa liikkeitä. Kullankeltaisella katseellaan naaras tuijotti suomuisia uijia ja pian naaras heilautti käpälällään vettä, josta ei kuitenkaan kalaa tullut. Punertava naaras hymähti itsekseen ja alkoi taas tuijottaa vedenpintaa pistävällä katsellaan.
*NYT!* naaras mietti ja heilautti taas tassullaan vettä – ilman kalaa jälleen. *Voi ketunläjä sentään!* Kirunpyrstö asteli lähemmäs oppilastaan. ”Kärsivällisyyttä Hibiskustassu.”
”Typerät kalat”, Hibiskustassu murahti ja vilkaisi huvittuneen näköistä Salamaturkkia.
*Tuo mäyränperä käy hermoilleni!* Hibiskustassu mietti, mutta säilytti tyyneytensä ulkoisesti. Kiurunpyrstö rykäisi: ”keskity enemmän siihen mihin tähtäät, et voi vain huitoa tassuillasi miten lystäät.”
”Kyllä kyllä”, Hibiskustassu maukui ja nyökkäili. Naaras katsoi jälleen vedessä uiskentelevia kaloja. Hänen teki kovasti mieli iskeä käpälänsä veteen, mutta hän hillitsi itsensä.
*Itsekuria*, Hibiskustassu mietti ja suunnitteli tällä kertaa iskunsa tarkasti. Hän huitaisi nopealla liikkeellä hopeana hohtavan kalan lumelle ja upotti hampaansa sätkivään otukseen. Veren maku tulvi naaraan suuhun.
”Onnistuithan sinä!” Kiurunpyrstö maukui tyytyväisenä.
*Tietenkin minä onnistuin*, Hibiskustassu mietti, mutta hymähti vain mestarilleen vastaukseksi. Hibiskustassu vilkaisi sivusilmällä huvittuneen näköistä Salamaturkkia, jonka oma oppilas kalasti taidokkaasti.
*Odotahan kun näet minut taistelukentällä*, Hibiskustassu mietti ja katsoi mustaa kollia mitäänsanomattomalla ilmeellä.
”Jatketaan Hibiskustassu – nyt kun tämä vaikuttaa sujuvankin!”, Kiurunpyrstö maukui. Hibiskustassu murahti itsekseen ja käänsi taas katseensa järveen. *Jos onnistun niin minut jätetään vihdoin rauhaan.* Hän läimäisi vahvalla etukäpälällään kalan lumelle ja tappoi sen sisimmässään toivoen Kiurunpyrstön vihdoinkin tajuavan Hibiskustassun oppineen.
”Siinä vähän kalaa”, Hibiskustassu maukui.
*Niille klaanissa asustaville kala-aivoille*, punertava naaras lisäsi mielessään ja katsoi tyytyväisen näköistä Kiurunpyrstöä, joka nyökkäsi. ”Oikein hyvä!”
”En halua kuulostaa kärsimättömältä tai tylyltä, mutta milloin harjoittelemme taistelua?” Hibiskustassu kysyi mestariltaan nuolaisten kalasta tulleet veripisarat huuliltaan. ”Vaikka huomenna.” Kiurunpyrstö kohautti lapojaan ja Hibiskustassun suupielet nousivat tyytyväiseen hymyyn. ”Kuulostaa hyvältä.”

**Illemmalla**

Järvellä harjoitelleet kissat palasivat leiriin kalasaaliinsa kanssa. Aurinko oli siinä vaiheessa jo painunut mailleen ja taivaan peitti hopeahännän valaisema musta verho. Hibiskustassu laski omat kalansa tuoresaaliskasalle ja vilkaisi samalla sivusilmällä valkeaturkkista päällikköä, joka keskusteli Huurreturkin kanssa. Hibiskustassu hymähti itsekseen ja istahti sivummalle muista oppilaista, jotka aterioivat keskenään. Sulkatassu ja Saukkotassu keskustelivat samalla kun söivät ja Tundratassu taas flirttaili Kauristassulle, joka kikatti ihastuneesti. Hibiskustassu pyöräytti silmiään ja käänsi katseensa sitten Kiurunpyrstöön, joka oli heti mennyt juttelemaan leveälapaisen kullanruskean kollin – Pöllönhuudon kanssa.
*Hän on ihan pihkassa*, Hibiskustassu mietti ja nuoli turkkiaan. Pentutarhasta kantautui ärsyttävä ininä, kun Särkipentu ja Hohtopentu leikkivät. Hibiskustassu pyöritteli närkästyneenä päätään.
*Ärsyttävät karvakasat, pitäisivät kuononsa kiinni*, naaras mietti ja pakotti itsensä nousemaan, jotta voisi mennä kohteliaasti pyytämään niitä kalapärstöjä tukkimaan pienet kuononsa. Hän meni pentutarhaan, josta vastenmielinen ja ällöttävän makea maidon haju leijaili suoraan punertavan naaraan sieraimiin. Hibiskustassu irvisti inhosta ja katsahti kahteen leikkivään karvapalloon.
”Te kaksi”, Hibiskustassu maukui katsoen pentuja kylmän viileästi, ”saisitte leikkiä vähän hiljempaa.”
”Et sinä meitä määrää”, Hohtopentu maukui rintaansa röyhistäen. Särkipentu vain murahti, eikä sanonut suurikokoiselle oppilaalle muuta.
”Hibiskustassu, antaa pienokaisten leikkiä”, Kuurakide maukui rauhallisesti. Hibiskustassu veti tekohymyn kasvoilleen.
”Saan päänsärkyä heidän melustaan”, Hibiskustassu maukui hymähtäen. Hohtotassu naurahti huvittuneena. Hibiskustassun teki mieli luoda kolliin murhaava katse, mutta hän ei halunnut herättää epäilyksiä. ”Kunhan vaan leikkisitte hiljempaa.” Hibiskustassu käänsi selkänsä pennuille ja asteli ulos pentutarhasta. Aivan hänen edestään asteli nuori kolli, jonka nimen Hibiskustassu muisti olevan Kuparikotka. Kolli käänsi vihreän katseensa Hibiskustassuun ja nyökkäsi tervehdykseksi. Hibiskustassu nyökkäsi takaisin ja tapitti kullankeltaisilla silmillään syvälle nuoren soturin silmiin.
*Hänellä on kauniit silmät*, Hibiskustassu mietti häkeltyneenä. Hänen katseensa harhaili pitkin kollin kuparinväristä turkkia, jota halkoivat vaaleat raidat.
”Kaikki hyvin?” kolli kysyi tyynesti. Hibiskustassu nyökkäili. ”Juu.” Kuparikotkakin nyökkäsi ja asteli tuoresaaliskasalle nappaamaan siitä kalan. Punertava oppilas jäi katsomaan komean kollin perään täysin sanattomana.
*Hän on ihmeellisintä, mitä olen ikinä nähnyt!* Hibiskustassu mietti ja tunsi sydämensä tykyttävän kovempaa kuin koskaan. Lämmin tunne valtasi naaraan koko kehon ja hetken hän tunsi hyppelehtivänsä pitkin sateenkaarta.
”Mitäs sinä tölläät?” kuului tuttu ääni. Hibiskustassun silmät muuttuivat viiruiksi, kun hän katsahti Tundratassuun. ”Sinä taas.”
”Ihmettelen mikset luo ikinä minuun tuollaista katsetta?” Tundratassu kysyi vitsillä. Hibiskustassu hymähti. ”Valitan kala-aivo, minua on vaikea miellyttää.”
”Huomaan”, Tundratassu maukui huvittuneena. Hibiskustassu katsoi Tundratassun silmiin, jotka olivat vain puoliksi auki, mikä koristi kollin omahyväisyyttä entisestään.
”Minä käyn syömässä”, Hibiskustassu maukui ja meni nappaamaan tuoresaaliskasalta kalan. Hänen katseensa harhaili Kuparikotkaan, joka jakoi suhteellisen ison kalansa Sinivirran kanssa. Hibiskustassun silmät muuttuivat viiruiksi, kun hän katseli siniharmaata naarasta, jolla näytti olevan kovinkin hauskaa kuparinvärisen soturin seurassa.
*Mitä tuo naaras luulee tekevänsä?* Hibiskustassu mietti raivoissaan. Hän istahti kaksikon lähelle aterioimaan.
*Älä vaan tee mitään sopimatonta Sinivirta*, punertava naaras mietti ja repi brutaalisti saaliistaan lihanpalasia. *Ryhdyit nyt väärän kissan kanssa aivan vääränlaiseen leikkiin.* Hibiskustassu ei itsekään ymmärtänyt äkillisiä ajatuksiaan ja tunteitaan Kuparikotkaa kohtaan. Naaras kuitenkin vannoi suojelevansa kuparinväristä soturia muilta uhkatekijöiltä – hän halusi tuon soturin itselleen.

Vastaus:


Hibiskustassu on kaikessa karmaisevuudessaan kiehtova ja huvittavakin persoona. Hänen kerkeä kielensä ja nollasta sataan kiihtyvä luonne tulevat varmasti tulevaisuudessakin aiheuttamaan ongelmia. Naaraalla ei ole täysin puhtaat jauhot enää pussissa, mutta minusta tämä tuo vain vaihtelua hempeiden ja lempeiden hahmokaartilaistemme joukkoon.

Hibiskuksen ja Tundratassun keskustelu sai hymyn kohoamaan huulilleni; heistä tulisi mainio parivaljakko, ainakin mitä muiden nälvimiseen tulee :D

Kalastusoppitunti sujui mallikkaasti, vaikka Hibin kärsivällisyys pantiin todella koetokselle. Sen verran huomauttaisin, että lehtikadon aikaan myös joen antimet vähenevät huomattavasti, ja paikoin se jäätyykin. Tästä johtuen jopa yhden kalan vaaniminen ja nappaaminen on kovan työn takana.

On kiinnostavaa nähdä, mihin Hibin "rakastun ensisilmäyksellä" -suhde tulee johtamaan tulevaisuudessa :D Voi Sinivirta-parkaa, hän valitsi kyllä väärän kilpailijan tietämättään...

Tarinan alkupuolella termi "ketun värityksen omaava" toistui mielestäni ehkä turhankin moneen kertaan. Tämä on kuitenkin vain pientä hienosäätöä, eikä vaikuttanut tekstin lukukelpoisuuteen :3

-Rosmariini-

Saat 10 KP!

Nimi: Kuuturkki, Myrskyklaani

07.02.2017 21:36
/ / / / / / / / ja tässä tarinassa siis saatte sitten lisätä Kuun pentutarhaan..mutta tapahtuu hieman jotain.. ;) / / / / / / / / // / / /

( Seuraavana aamuna)

"Hyvät Myrskyklaanilaiset! Minulla on kaikille ilmoitettava asiaa! Kuuturkki on ilmoittanut minulle, että hän odottaa pentuja, jonka myötä hän siirtyy tänään pentutarhaan muiden pentuja hoitavien kuningattarien seuraan.." kuulin Hunajatähden kuuluttavan äänen
suurtasanteen päältä. Olin aamulla kumppanini Leopardikynnen kanssa käyneet melkein heti herättyämmme käymässä Hunajatähden luona, kertoaksemme pentujeni odotuksesta päällikölle joka oli onnitellut meitä paljon ja sanonut, että hän ilmoittaisi asiasta heti, kun olisi siihen tarpeeksi aikaa.
Istuin Leopardikynnen vieressä, noin kolme ketunmitan päässä muista kissoista ja Hunajatähden kertoessani pentujen odotuksestani jotkut kääntyivät katsomaan minuun päin, kasvoillaan iloinen ja onnitteleva ilme.
Tunsin oloni niin iloiseksi, sillä olin ollut rohkea kertoessani asiasta Hunajatähdelle ja rupesin kehräämään onnellisena, nojaten Leopardikynttä vasten lämmitelläkseni hieman.
Näin sivusilmällä, kuinka kolli katsahti minua ja hymyili iloisena, nojaten sitten minuun.
" Mutta nyt minun on aika nimittää uusi oppilas! Pihinäpentu, tulisitko tänne suurtasanteen päälle?" kuulin kuinka Hunajatähti sanoi, katsoen sitten kuningattarien luona olevaa pentua.
Pennulla oli kullankeltainen, lyhyehkö turkki ja intoa täynnä olevat lehdenvihreät silmät.
Näin Lilja-aamun lähtevän saattamaan Phinäpentua suurtasanteen juurelle asti ja sitten pentu alkoi itse kiivetä ylös, suoraan Hunajatähden luo.
Katselin suurtasanteen päälle ja huomasin hämmästyksekseni Pakkastuulen istuvan maassa, odottaen hieman peremmällä tasanteesta.
*Arvaan melkein heti, että hänestä tulee Pihinäpennun uusi mestari..* mietin katsellessani valkoista kollia ja käännyin sitten takaisin seuraamaan Hunajatähteä.
"Pihinäpentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä kutsuttakoon tätä oppilasta Pihinätassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Pakkastuuli.
Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle" Hunajatähti lopetti ja katsahti sitten hieman taakseen, nyökäten merkin kollille.
Seuraavaksi näin Pakkastuulen astelevan hiljaa Hunajatähden takaa, suoraan istuen Pihinätassun viereen ja sitten raidallinen päällikkö jatkoi:
"Pakkastuuli, olet valmis ottamaan uuden oppilaan koulutettavaksesi. Olet saanut hyvää koulutusta vanhalta mestariltasi ja osoittanut olevasi kärsivällinen sekä maltillinen mestari.
Odotan, että siirrät kaiken tietosi tälle nuorelle oppilaalle.."
Näin Pakkastuulen nyökkäävän hyväksyvästi Hunajatähdelle ja sitten soturi sekä oppilas koskettivat toisiensa neniä.
"Pihinätässu! Pihinätassu! Pihinätassu!" huusin muiden klaanitovereideni mukana uuden oppilaan nimeä.
"Mutta minulla on vielä yksi ilmoitettava asia!"
Hunajatähden ääni hiljennytti hurrauksen ja naaras jatkoi sanoen:
"Valitettattavasti joudun ilmoittamaan, että yksin Myrskyklaanin vanhimmista sotureista siirtyy klaaninvanhimpiin viettämään vanhoja päiviään...
Päästäismieli, toiveesi on luopua soturin urasta ja siirtyä klaaninvanhimpiin?"
Katsoin hämmästyneenä Hunajatähteä ja sitten Päästäismieltä joka vastasi päällikölle takaisin:
"Kyllä.."
" Siinä tapauksessa Myrskyklaani kunnioittaa sinua kaikesta palveluksestasi, jonka olet antanut meille ja nyt pyydän Tähtiklaania antamaan sinulle vielä monta kuuta aikaa levätä"
Päästäismieli katsoi tyytyväisenä päällikköä ja hurrasin muiden kanssa vielä kaksi kertaa naaraan nimeä.
"Klaanikokous on nyt päättynyt!" kuulin Hunajatähden huutavan hurrauksien loputtua ja naaras meni sitten päällikönpesälle päin.
Näin muiden kissojen hajaantuvan eri suuntiin.
"Tuota..minulla on metsästyspartio kohta.." kuulin Leopardikynnen sanovan vieressäni ja käänsin pääni häneen.
"Ei se haittaa..nähdään sitten partion jälkeen.." vastasin kollille hymyillen.
"Nähdään myöhemmin hiirulaiseni..saatan ehkä tuoda sinullekin jotain hyvää.."
Lauseeensa jälkeen näin kollin virnistävän minulle leikkisästi ja pyöräytin silmäni, naurahtaen sitten pienesti hänelle.
Soturi heilautti häntäänsä hyvästeiksi minulle ja lähti sitten kohti aukiota, jossa näköjään metsästyspartio oli jo kerääntymässä nopeasti.
Nousin hieman hitaammin ylös ja lähdin sitten itse tassuttelemaan sotureidenpesälle päin.

( Myöhemmin; )

"Kuuturkki! Tein pentujen ja Sammaltassun avustuksella sinulle yhdessä makuupaikan, kun olit nukkumassa!" kuulin sijais-emoni Täpläturkin kertovan minulle tullessani sisään pentutarhaan.
Olin mennyt pienestä väsymyksestä päätänyt mennä nukkumaan sotureidenpesälle ja silloin olin nukkunut ehkä yhdet elämäni parhaimmat nokoset.
Hymyilin naaralle kiitollisena ja sanottuani kiitokset hänelle sekä pennuille, asettauduin uudelle sammaleelta haisevalle pedille makuulle.
*Mitä oikein sitten teen?..makaanko täällä vain homehtumassa ja katson pentujen leikkimistä päivät pitkät, ennen kuin omat pentuni syntyvät?..tämä siis tulee olemaan pelkkää kiduttamista minulle..* mietin hieman apeana, muistellessani niitä päiviä, jona kävin aina Leopardikynnen kanssa metsästämässä Myrskyklaanin reviirillä tai kuinka mestarini Päästäismieli vei minut harjoittelemaan vaanimista.
"Kuuturkkiii! Voisitko tulla kanssamme leikkimään vähäksi aikaa?"
Heräsin ajatuksestani ja huomasin Kotkapennun, Hallapennun sekä Naalipennun tuijottavan minua tassuissaan pienikokoinen, sammaleesta tehty kylmästä ilmasta kohmeinen sammalpallo.
"Tietenkin voin.." vastasin lempeästi pennuille ja nousin ylös mennäkseni leikkimään heidän kanssaan.
Mutta, kun yritin edes ottaa askeltakaan Lilja-aamu naukaisi minulle varoittavaan sävyyn:
"Kuuturkki...Muistathan olla varovainen leikkiessäsi pentujen kanssa, sillä et varmaan halua, että pennuillesi käy mitään?"
"Tietenkin muistan ja olen varovainen pelatessani.." vastasin rauhallisesti kuningatterelle ja otin sammalpallon tassuihini.
"Ja te pennutkin olette varovaisia Kuuturkin kanssa leikkiessänne!" Lilja-aamu lisäsi sanoen kolmelle pennulle, jotka nyökkäsivät juovikkaaalle naaraalle.
"Peli alkaa!" naukaisin hetken päästä kovaa ja heitin sitten pehmeän pallon kerman valkeaa Hallapentua kohti.
Kotkapentu hyökkäsi sammalpallon perään, mutta Naalipentu oli vähän nopeampi juoksemaan ja riisti pallon nopeasti palloa pitävältä Hallapennulta.
Olin valmiina ryöstämään pallon ja pentujen tullessani hieman lähemmäs, huitaisin käpälläni
palloa joka lensi kaaressa pentutarhan perälle.
"Se oli hieno heitto!" kuulin Kotkapennun sanovan minulle ja hymyilin pikku kollille.
Pennut kävivät hakemassa pallon nopeasti takaisin ja jatkoimme heti peliämme.
Mielestäni oli mukavaa pelata pentujen kanssa, sillä siitä sai paljon liikuntaa ja samalla tuntui kuin harjoittelisin taas uudestaan vaanimista ja saalistuksen opettelua.
Aikoja pelattuamme pennut näytti olevan jo hyvin väsyneitä.
"Voisitte nyt mennä lepäämään, sillä näytätte olevan jo aika väsyneitä..ja, jos tietenkin aiotte voittaa minut ensi kerralla sitten!" maukaisin lempeään, hieman emolliseen sävyyn pennuille, jotka nyökkäsivät hiljaa minulle ja vähän ajan päästä he menivät hiljalleen emojensa luo lepäämään.
Jäin itse pentutarhan keskelle istumaan, vieressäni melkein kokonaan rikottu sammalpallo.
*Menen varmaan omalle paikalleni..* mietin ja astelin sitten uudelle makuupaikalleni.
Istuin alas sammaleiselle pedille ja huokaisin sitten syvään hieman tylsistyneenä.
*Mitä nyt sitten?.. ei ole mitään tekemistä...Hmm..* ajattelin, kunnes huomasin jonkun työntyvän oviaukosta sisään pentutarhaan.
Nenääni tulvahti heti tuoreen riistan haju ja vesi herahti kielelleni.
" Tässä on tuoresaalista..sanoinhan, että tuon sitä sinulle heti, kun pystyn" Leopardikynnen ääni sanoi minulle, kun kolli oli laskenut tuoresaaliin eteeni maahan.
"Kiitos..minulla olikin jo vähän nälkä..syödään yhdessä" naukaisin kiitollisena kumppanille joka asettautui viereeni, jotta voisimme yhdessä syödä.
Söimme rauhalliseen tahtiiin Leopardikynnen saalistamaa isoa närheä ja juttelimme välillä päivän erilaisista tapahtumista ja sattumuksista.
"Ai Susisieluko pelästyi ensin vain tavallista keppiä ja sitten omaa häntäänsä, että hän luuli sitä oikeaksi käärmeeksi? Ha ha! Olisinpa vain nähnyt sen!"
naukaisin nauraen kumppanille, joka oli kertonut juuri tarinan mitä
metsästyspartiossa oli tänään tapahtunut.
"Tiedän! Olisit varmaan nauranut itsesi kippuraan, jos olisit nähnyt kuinka kovaa Kaninkorva ja Haukansiipi juoksivat pakoon, kun Susisielu huusi kovaa pelästyneenä: Käärme! Hah hah ha! Tämä on ehkä mielestäni päivän hauskin tapahtuma" Leopardikynsi nauroi samalla puhuessaan minulle.
*Harmi, etten päässyt mukaan..olisin halunnut nähdä sen..* ajatteli hieman surullisena, mutta en jaksanut asian haitata oloani.
"Tervehdys Nupputassu ja Sammaltassu! Tuotteko muille kuningattarille tuoresaalista?" kuulin Leopardikynnen kysyvän ja käännyin katsoo oviaukolle, josta tuli sisään kirjava-turkkinen oppilaani Nupputassu ja beige-turkkinen oppilas ystäväni Sammaltassu, joilla kummallakin oli mukanaan vähän tuoresaalista.
"Hmytenmm hyyumttass!" kuulin Sammaltassun sanovan päästäinen suussaan.
Nupputassu käveli oppilaan ohi, vain ollen hiljaa ja laski sitten hellästi kantamansa, suurehkon talitiaisen nukkuvan Täpläturkin viereen.
Katsoimme Leopardikynnen kanssa kummastuneina naarasta joka laski äkkiä päästäisen
Lilja-aamun eteen ja vastasi sitten kunnollisella kielellä meille:
"Menen kohta metsästämään YKSIN! Minusta tuntuu siltä, että pian on tapahtumassa jotain!"
Leopardikynnen naamalle tuli hieman huvittunut ilme joka tarkoitti, että kolli näköjään tiesi mitä naaralleen olisi pian eteen tulossa.
"Ehkä, ehkä ei..." vastasin oppilaalle hieman salaperäisellä äänellä ja Sammaltassu virnisti minulle iloisena.
"Muuten Kuuturkki..kenestä tulee seuraava mestarini, jos sinä olet mestarini ja nyt siirryit sitten pentutarhassa?" kuulin vähän matkan päästä kysymyksen joka tuli Nupputassulta.
Käänsin pääni oppilaan suuntaan vastaten sitten itsevarmana:
"Ja minuahan pennut eivät estä kouluttamasta sinua! Minä koulutan sinut soturiksi, vaikka ulkona sataisi tai myrskyäisi joka päivä! Muista se, etten koskaan luovuta oppilaideni kouluttamisen suhteen mitenkään!"
Nupputassu katsoi minua ensin hieman kummastuneena sanoistani, mutta sitten naaras hymyili hieman, hymähtäen samalla sitten jokseenkin iloisena.
"Mutta minä taidan mennä nyt, sillä menen varmaan kohta metsäsätämään! Nähdään sitten myöhemmin! Ja toivottakaa minulle onnea!" Sammaltassu naukaisi meille iloisena ja pujahti sitten nopeasti ulos pentutarhasta.
"Minäkin menen..harjoittelemaan taisteluliikkeitä Kivitassun kanssa.." Nupputassu naukaisi minulle katsoen ovelle päin ja oppilas lähti sitten hiljaa ulos pentutarhasta.
"Minä jään tänne kanssasi, sillä kuolet varmaan tänne tylsyyteen jos lähden vai mitä?" Leopardikynsi kysyi minulle naurahtaen hieman.
"Niin..jutellaan jostain.." vastasin kollille ja juttelimme loppuajan asioista.

( Illemmalla; )

" Saapukoot jokainen riistansa metsäsätmään kykenevä tasanteelle klaanikokoukseen!"
kuului Hunajatähden tuttu huuto ulkoa.
*Taasko kokous?..tänäänpä on paljon ilmoitettavaa..* mietin unisena ja nousin sitten hitaasti ylös makuupaikaltani.
Leopardikynsi oli jo lähtenyt aikoja sitten rajapartioon ja itse oli kokoaika vain nukkunut
puoli-unta, sillä en saanut nukuttua kauhean hyvin pentujen leikkiessä samalla vieressäni.
"Miksi on taas uusi kokous emo? Eikö se yksi jo riittänyt?" kuulin Kirkaspennun kysyvän Täpläturkilta joka huokaisi vastaten pojalleen:
"En oikein itsekään tiedä, sillä Hunajatähtihän se niistä klaanikokouksista päättää.."
Annoin Lilja-aamun ja Täpläturkin mennä edeltä pentujen kanssa, kun itse sillä aikaa odotin heidän menoaan, jotta pääsisin itse ulos pentutarhasta.
Kummankin kuningattaren mentyä työnnyin itse oviaukosta ulos vähän kylmempään ulkoilmaan ja astellen sitten kohti suurtasannetta.
Tunsin vähän aikaa sitten sataneen lumen viilentävän polkuanturoitani ja saavuttuani suurtasanteelle istuin Täpläturkin viereen.
Katsellessani ympärilleni en huomannut Sammaltassua tai hänen mestariaan Kaninkorvaa missään.
*Missä hän oikein on?..* mietin ja tutkin samalla katsellessani tasanteen ympärillä olevaa aluetta.
Silloin huomasin beigen ystäväni kapuamassa tasannetta ylös, suoraan Hunajatähteä kohti mukanaan jäljessä asteleva Kaninkorva.
Katselin oppilaan kulkua tasanteelle, jonka päälle saavuttuaan naaras istui Hunajatähden eteen, Kaninkorva muutaman ketunmitan päässä katsomassa häntä.
"Mitä oikein tapah?" yritin sanoa ääneen, mutta Hunajatähden ääni keskeytti minut.
"Minä, Hunajatähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi..."raidallinen päällikkö lopetti, katsoen sitten Sammaltassun päin.
Nyt tiesin mitä oli tapahtumassa.
Sammaltassua oltiin juuri vihdoin nimittämässä soturiksi ja tunsin kuinka iloinen aalto levisi koko ruumiiseeni.
"Sammaltassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania -
jopa henkesi uhalla?"
Tunsin jännitykseni kasvavan hetki hetkeltä, seuratessani vakavana olevaa Sammaltassua.
"Lupaan.." naaras vastasi kuuluvalla äänellä päällikölle joka hymyili oppilaalle.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle nyt soturinimesi;
tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sammalkasteena.
Tähtiklaani kunnioittaa innostuneisuuttasi sekä omistautumistasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.."
Hunajatähden lopetettua puhumisen, raidallinen päällikkö laski kuononsa naaraan päälaelle ja Sammalkaste nuolaisi Hunajatähden lapaa kunnioittavasti, kääntyen sitten takaisin muihin kissoihin.
"Sammalkaste! Sammalkaste! Sammalkaste!" huusin kurkku suorana muiden klaanitovereideni mukana ystäväni uutta nimeä.
"Ja perinteen mukaan uusi soturi valvoo tämän yön leiriä vahtien...
Klaanikokous on päättynyt!" Hunajatähti huusi nimen hurrauksien jälkeen ja sitten päällikkö hyppäsi alas tasanteelta.
Huomasin Sammalkasteen tulevan alas tasanteelta ja kiirehdin heti ensimmäisenä tervehtimään uuttaa soturia.
"Tervehdin sinua uudella nimelläsi Sammalkaste!" sanoin naurahtaen naaraalle joka virnisti minulle iloisena.
"Kiitos Kuuturkki..nyt minäkin olen soturi ja, kun pääset ulos sieltä homehtuneesta pentutarhasta, niin mennään heti metsästämään yhdessä Myrskyklaanin rajalle!"
Sammalkaste sanoi minulle, puhe täynnä intoa ja iloisuutta.
"Mennään vain..se on lupaus!" sanoin hymyillen naaralle ja puskimme sitten päitämme yhteen lupauksemme vahvistamiseksi.
"Lupaus" Sammaltassu sanoi sanansa minulle ja hymyili sitten onnellisena.
Muutkin kissat tulivat vielä onnittelemaan Sammalkastetta, kunnes onnittelijat lopulta hajaantuivat lähteäkseen pesille päin nukkumaan.
"Sammalkaste! Tule jo, sillä näytän sinulle valvomispaikkasi!" kuulin äänen naaraan takaa
ja näin Haukkakatseen joka istui sotureidenpesän luona, odottaen Sammalkastetta.
"Minä tästä menen jo vartiointipaikalle..mutta tulen kyllä aamulla käymään luonasi, joten nähdään ja hyvää yötä sinulle Kuuturkki.." Sammalkaste sanoi minulle iloisena, toivottaen samalla hyvää yötä ja sitten naaras lähti astelemaan kohti Haukkakatsetta.
*Öitä sinullekin..* ajattelin katsellessani beigen naaraan menoa ja käännyin sitten astelemaan kohti pentutarhaa.

/ / / / / / Eli nyt Kuun voi lisätä sinne pentutarhaan ja seuraava tarina tulee pian../ / // / / /








Vastaus:


Olit lisännyt heti alkuun Hunajatähden ilmoituksen lisäksi Pihinäpennun nimitysmenot. Pidin tästä, sillä tarinoiden yhtenevistä tapahtumista on kivaa lukea eri näkökulmista. Oli myös hienoa todistaa ns. sukupolven vaihdosta, sillä seuraavaksi Päästäismieli siirtyi klaanivanhimpiin. Antakoon tähtiklaani hänelle monta kuuta aikaa levätä.
Tietääkseni Päästäinen olikin jo aika iäkäs naaras.

Oli ystävällistä Kuuturkin entiseltä oppilastoverilta ja sijaisemolta tehdä hänelle peti pentutarhaan. Olen muistaakseni joskus aiemminkin miettinyt tätä, mutta milloinkohan Täpläturkki pääsee pentutarhan kirouksesta takaisin soturihommiin? :D Kuuturkin pohdinnat tekemisen puutteesta olivat aiheelliset, sillä mitä odottavat kuningattaret oikeastaan tekevät ennen poikimista? Kirjoissa sellaiset kohdat kai skipattiin vain yli...
Sammalpallon peluu kevensi mukavasti tarinan tunnelmaa ja sai naaraan ajan kulumaan. Moni tiine naaras turhautuu varmaan useaan otteeseen odotusaikanaan ;D

Onnittelut vielä näin epäsuorasti Sammalkatseen soturiksi noususta, sillä sinä hänelle käytännössä luonteen ja merkityksen klaanissa annoit.

Miinusta on valitetavasti annetava kirjoitusvirheiden ja samojen sanojen turhan toiston takia. Ne näet haittasivat jonkin verran lukemista, ja jouduin välillä palaamaan lausee alkuun jota tajuaisin mitä sinä tarkoitettiin.

Nana/Silkkis lisäilee Kuun pentutarhaan ja tekee tarvittavat muutokset Päästäismielen ja Sammalkatseen tiedoissa :3

-Rosmariini-

Saat 14 KP!

Nimi: Laventelitassu, Tuuliklaani

05.02.2017 13:32
Ykkönen

Hänen mielensä oli tumma, aivan kuten pilvinen taivaskin. Kuin tummina myrskypilvinä ajatukset kokoontuivat yhteen, paiskoivat toisiaan ja tuntuivat räjähtävän kallon sisällä, synnyttäen salamoillaan pientä kipua.
Laventelitassu ravisti päätään hyvin hitaasti, samalla varovaisesti nousten paikoiltaan. Painajaisesta oli kuulunut tasan viikon. Siltä väliltä pääskynen ei ollut häirinnyt hänen uniaan - mutta mieli kärsi usein raskaasta unesta. Pieninä filmikohtauksina painajainen palautui kollin mieleen, saamaan tämän värähtämään ja tuntemaan kylmää, kosteaa kauhua.
Tämä viikko ei silti ollut pitänyt itsessään mitään hyvää. Painajainen oli menneessään vienyt Laventelitassulta loputkin unet. Tuntui että itse Tähtiklaani oli vastanimitetylle oppilaalle vihainen, sulkien unien ihmeellisen maailman tältä kokonaan. Oliko hänet kirottu?
Sinä aikana kun kolli kärsi pahaa unettomuutta ja ahdistuneisuutta, myös Tuuliklaanin leirikään hyvin voinut. Lyhytkarvaisten kissojen reviiri tuntui olevan hylätty riistan osalta. Päivä päivältä annokset kävivät pienimmiksi, kissat laihemmiksi ja nälkyys alkoi näkyä muiden silmissä. Laventelitassu ei ollut ollenkaan varma, oliko tämä vain toinen osa painajaisesta. Hänen klaanitoverit, joitten kasvoihin ja eleisiin hän oli niin tottunut, tuntuivat nyt kylmiltä ja elottomilta. Katseessa vilkkuva nälkyys vei kaiken; pennut eivät jaksaneet enää leikkiä vaan suurin osa heidän ajastaan meni itkien ja tönien nälkäisten kuningattarien tyhjiä vatsoja, klaanivanhemmat eivät jaksaneet liikkua; oppilaat eivät pystyneet kouluttautumaan kunnolla nälän ansiosta aiheutuneen heikkouden takia. Ainoat, ketkä jaksoivat vieläkin olivat soturit - hekään niin hyvin, mutta jaksaen silti töniä kohmettuneita oppilaita koulutuksiin.
Taivas oli tummien pilvien peittämä, kun vaaleaturkkinen oppilas siihen katsahti ohimennen liikkuessaan soturienpesälle. Hän ei etsinyt merkkiä - hän ei odottanut Tähtiklaanin puhuvan hänelle tai kenellekään muulle, mutta toivoi edes jotain pientä. Edes auringonsäde, edes jotain mikä herättäisi aroreviirin taas henkiinsä ja toisi riistaa mukanaan. Pelkkä ajatus juoksemisesta viileää tulta vastaan vihreillä aroilla sai kollin hymähtämään. Hänet nimitettiin oppilaaksi juuri ennen pakkasten tultua, joten kolli ei vielä päässytkään näkemään viherlehden aikaa.
Soturinpesään ei tarvinnut edes astua - Laventelitassun mestari, tummanjuovikas naarassoturi oli juuri itse tulossa ulos. Nälkyys näkyi kaikialla, myös soturit maistoivat oman osuutensa; turkin alta pahimmillaan saattoi erottua selvän luurangon silueetti, parhaimmillaan se saattoi näkyä vain törröttävistä kylkiluista.
"Lähdemme etsim- metsästämään," Tähtipoly sanoi nopeasti ja tassutteli mitään vastausta odottamatta pienelle polulle, jota pitkin kissat poistuivat ja tulivat klaaniin. Soturin häntä laahusti surumielisenä maassa, mutta katse sentään oli kirkkaasti ylhäällä. Laventelitassu tunsi kunnioitusta mestariaan kohtaan; Tähtipölyn katseen varmuuden vilahdus lämmitti oppilaan sydäntä, antaen samalla motiivin. Hänen olisi yrittävä parhaansa oman klaaninsa puolesta.

***

Tähtipölyn varmuus kirkastui entisestään heti leirin ulkopuolella. Tuore tuulenvire toi mukanaan maukkaan riistan aromin, sekä ohuen, melkein huomaamattoman mutta silti niin suloisen hiirenkorvan tuoksun, johon Laventelitassu ei voinut kuin hymyillä tyhmästi. Lailla muiden oppilaiden kolli oli elänyt nälässä jonkin aikaa; lyhyt karvapeite ei peittänyt lainkaan selvästi erottuvia kylkiluita, sekä tassujen hyvin ohutta rakennetta. Myös albiinon naaman rakenne oli muuttunut; laihtuessaan, varsinkin Laventelitassun poskien rakenne oli terävöitynyt, joka toi näkyviin jotenkin myös komean, joskin laihan kuvan.
"Haistatko jotain?", Tähtipöly kysyi viekkaasti, kuitenkin onnellisesti hymyillen. Hiirenkorvan tuoksahdus ja lämmin tuuli oli näköjään palauttanut kaikki tämän entiset intohimonsa elämää kohti; ei enää tyhjää, voimatonta katsetta mikä vallitsi Tuuliklaanin suojaamattomassa leirissä, vaan eloisa, kirkas pilke harmaissa silmissä.
Laventelitassu nyökkäsi hitaasti, muodostaen huuliillaan äänettömän "myyrä". Sanoja ei tarvittu; viimeisen viikon aikana vaaleaturkkinen oli käynyt mestarinsa kanssa pelkkää metsästämistä, sillä tällä hetkellä klaani tarvitsi hyviä, uusia metsästäjiä.
Laskeutuen matalaksi, muttei kuitenkaan kosketen vatsallaan maata, kolli alkoi lähestyä hitaasti. Tuuli oli täysin hänen puolellaan; Laventelitassu tunsi, kuinka se leikki hänen lyhyellä turkillaan, kutitti hieman korvia. Liikkuen hyvin hitaasti, kolli saavutti saalistaan. Pienokainen istui maassa ja näysin olevansa niin keskittynyt, ettei edes huomannut Laventelitassun äkillistä liikettä - sekuntti, ja otus oli jo oppilaan hampaitten välissä.

****

Tuskin edes astuttuaan leiriin Tähtipölyn rinnalla, Laventelitassu törmäsi ystäväänsä Maitotassuun. Tassuttelessa kollin vierassa albiino hymyili ylpeästi kantaen suussaan pulskaa myyrää, ja esitti sitä miltei kaikille vastaantuleville; olihan tuo oikeasti isokokoinen, varsinkin ottaen huomioon tämän vuodenajan.
"Oletteko pitäneet vielä Tähtipölyn kanssa taisteluharjoituksia?", Maitotassu kysyi suu täynnä ruokaa. Ottaen omasta osuudestaan pienen palasen, Laventelitassu vain ravisti päätään hieman. Eivätkä he oikeastaan taisteluliikkeisiin olleet keskittyneet, kun klaani niin kipeästi kaipasi ruokaa. Albiinon iloksi Maitotassukaan kuitenkaan ollut vielä aloittanut taistelukoulutustaan; Tähtipöly ei siis ollut ainoa, joka kidutti oppilastaan pelkillä metsästystekniikoilla.
"Kysytäänkö Tähtipölyltä ja Ruskopilveltä yhteisestä koulutuksesta? Olisi ainakin elävämpää", Laventelitassu tokaisi suu täynnä ruokaa, ja säikähti aurinkoa, joka yht'äkkiä tuli pilvien taa. Hänen ystävänsä vastaus kuitenkin hukuttui täysin toiseen ääneen - ääneen, joka aiheutti albiinolle vihlovaa kipua päässä ja korvissa. Laventelitassu vilkkuili äkisti ympärilleen yrittäen löytää syytää - jokin hyvin korkea ääni saisi hänet hulluksi, ellei se loppuisi pian.
"Kuuletko sinä tämän?" kolli sai kuiskattua hampaittensa välistä, mutta hämillään huomasi ettei Maitotassua näyttänyt ollenkaan haittaavan korkea ääni. Vaaleturkkinen oppilas tuijotti Laventelitassua suurin epäilevin silmin, mutta vilkaisi silti ympärilleen, kuin etsien syytä albiinon outoon käytökseen. Taivaalla ei näkynyt elettäkään syypäästä - vain pari varista, jotka lensivät Tuuliklaanin leirin yläpuolella. Punasehkot silmät räjähtivät auki; Laventelitassu olisi voinut vannoa, että yksi linnuista tuijotti juuri häntä, ennen kuin pieni parvi lensi pois.
"Anteeksi", albiino sai tokaistua, noustessaan tärisevin tassuin ylös. Hän ei todellakaan halunnut Maitotassun näkevän tätä sessiota, ja olisi voinut vajota maan alle. "Mennään vain etsimään Tähtipöly ja Ruskopilvi".

****

Ei kestänyt kauaakaan, kun oppilat jo mestariensa kanssa tassuttelivat vapaalle aukiolle. Lumi siellä oli sulanutta, ja maassa oli enemmän jäätä sekä pieniä sulaneita lätäköitä kuin paksua lumipeitettä. Laventelitassu nyrpisti nenäänsä inhosta, kun astui vahingossa lätäkköön Maitotassun tönäisyn takia. Kylmä tuntui polttavan pehmeitä polkuanturoita, mutta inhottava tunne lähti nopeasti pois; nuorukaiset olivat niin innoissaan ensimmäisestä taisteluharjoituksesta, etteivät huomanneet mitään muuta ympärillään - eivät myöskään pientä varisparvea, joka oli laskeutunut vähän välimatkan päähän.

"Nyt Laventelitassu kuvittele, että edessäsi on sinua kaksi kertaa suurempi vihollinen. Sinun vahvuuksiasi tuolloin ovat siis nopeutesi", Tähtipöly mourusi ja osoitti heitä edessä olevaa Maitotassua, jonka vieressä istui taas kollin mestari Ruskopilvi. "Mutta myös älysi ja ketteryytesi ovat tärkeitä seikkoja. Sinun täytyy saada hänet pyörälle päästään - älä vain anna Maitotassun kaapata itseesi maahan tai antaa mahdollisuuden osua kunnolla, muuten olet lyöty. Tuolla ruuminrakenteella sinun on parasta hyökätä yllättäen".
Albiino nielaisi ja vilkaisi ystäväänsä; tämä näytti innokkaalta ja onnelliselta, mutta Laventelitassu tunsi olevansa väärässä paikassa. Hän hävisi Maitotassulle koossa sekä voimassa - salaa kaikilta albiino oli kateellinen tuolle kermanväriselle kollille, joka tuntui jo nyt omistavan todella upean, komean kehon josta jokainen naaras olisi innoissaan. Mitä taas tuli Laventelitassuun, hän oli pienikokoinen ja vikkelä - solakan kehonsa kanssa hän jopa muistutti enemmän naaraita, kuin voimakkaita uroksia.
*Ei ole sopiva aika olla kateellinen tuollaisesta*, ravistaen päätä nopeasti, kolli asettautui positioon. Tassut tuntuivat kömpelöiltä jääpeitteellä, eikä Laventelitassu pystynyt peittämään hermostunutta katsettaan, vaikka kuinka yrittikin tuijottaa tiukasti vastustajansa käpäliin. Yht'kkiä kuului tömäyksen ääni, ja haaleanpunainen katse nousi hämmentyneenä ylös Maitotassuun - tai oikeastaan makavaan oppilaaseen, joka makasi maassa tajuttomana. Ruskopilvi ja Tähtipöly olivat jo hänen luonaan, muttei albiino itse pystynyt liikuttamaan jäseniään. Lihakset tuntuivat kankeilta, suuta kuivasi ja sydän hakkasi hullua tahtia.
Sitten hän kuuli sen.
Siipien räpiköintiä takanaan - varsikset olivat nousseet ilmaan ja karkuivat kovasti alapuolella oleville kissoilla. Laventelitassu vain tuijotti maata tiukasti punaisilla silmillään; hänen päätään alkoi särkeä taas, hänen oli päästävä pois. Karkuun.
"Onko hän kunnossa..?" kolli kysäisi varovaisesti sotureilta, kun ehti tassutella heidän luokseen. Maitotassu tosiaan näytti hieman sairahkolta - raskas hengitys ja niiskaus muutamina päivinä kertoivat selvästi, että kaveri oli tulossa sairaaksi. Laventelitassun sydän jätti lyönnin välistä - eikai Maitotassu olisi saanut itselleen pahaa viheryskää?
*Eikai sentään..* kolli tuumi samalla, kun Ruskopilvi nyökkäsi hänelle pahoittelevasti ja tarttui oppilastaan varovaisesti niskakarvoista kiinni. Ilmeisesti olisi viisainta seurata heitä ja palata leiriin, seurata jos Maitotassu toipuisi.. muttei Laventelitassu pystynyt. Hän tarvitsi aikaa, aikaa miettimisiin.
Karkaamiseen.

****

Tuulenvire ei enää tuntunutkaan lämpimältä, enemmän turvattomalta ja ikään kuin tuoden huonoja uutisia mukanaan. Laventelitassun hitaat askeleet kävivät yhä raskaimmaksi kollin tassuttelessa arolla, yrittämättä edes jotenkin keskittyä riistan jäljittämiseen. Hänen mielensä oli täynnä pelottavia kuvia kipeistä kissoista, joiden seassa oli myöskin hänen ystävänsä Maitotassu - sekä variksenparvia, jotka pyörivät kissojen yläpuolella ja kirkuivat. Mustilla silmillään ne tuijottivat ainoastaan häntä - Laventelitassua, joka ravisti päätään nopeasti ja huudahti, kun maa lipsui yht'äkkiä hänen tassujensa alta. Seuraavilla sekunneilla oli vaikeaa ymmärtää, mitä tapahtui; kaikkialla pyöri, jokin kova osui ikävästi päähän ja tassujen alla tuntui olevan pelkkää märkää ja jäistä. Seuraavana hetkenä kaikki oli poissa; Laventelitassu aukaisi hitaasti silmänsä ja sulki ne samantien. Hirveä kipu vihloi päätä, oikean tassun polkuantura vuoti hieman verta naarmuntuessaan ja kirveli ikävästi.
Sitten oppilas tunnisti muutakin kuin kipua kehossaan; tutun tuoksahduksen, jota hän ei kuitenkaan osannut erottaa. Tuoksui tuuliklaanille, mutta hyvin haaleasti; Laventelitassulla oli jo tunne, että joku klaanilaisista oli kuollut nälkään metsästäessä, tai sitten joutunut jonkun pedon kynsiin.
Varovaisesti, hitaasti liikuttaen käpäliään ja pysyen matalana, albiino alkoi lähestyä hajun suuntaa. Nyt se tuntui hyvin voimakkaalta; ilmeisesti kohde oli pienen montun takana. Epäiltyään hiukan, oppilas kuitenkin kurkisti varovaisesti montun taa - hänen silmänsä avautuivat täysin suuriksi hämmästyksestä ja huulet venyivät leveään hymyyn.
Aromyrsky ja Mustanärhi!

//Pienoinen välitarina, josta yrittäisin päästä nyt tuohon tapahtumaan mukaan. Jos Azzuelle ei käy tälläinen, voin toki sepittää jotain uudelleen owo//

Vastaus:


Tarina lähti käyntiin tummanpuhuvissa tunnelmissa muistuttaen edellisen tapahtumista. Tämä olikin hyvä, sillä monta tarinaa putkeen lukevana sen kaukana menneessä tapahtuneen tekstin yksityiskohdat hämärtyy helposti ajan kuluessa :D

Toisen kappaleen alku "Sinä aikana kun kolli kärsi pahaa unettomuutta ja ahdistuneisuutta, myös Tuuliklaanin leirikään voinut hyvin.", olisin ehkä muuttanut sanajärjestystä tai muuttanut loppua hiukan ( vrt. -> "..., ei myöskään Tuuliklaanin leiri hyvin voinut."
Mutta tämä oli vain pieni sivuhuomautus, ei mitään vakavaa :)

Tuuliklaania koettelivat selvästi niukat ajat lehtikadon takia, minkä toit selvästi tarinassa ilmi. Hiirenkorvan lähestyvä saapuminen vei kuitenkin pahimmalta apeudelta ja masennukselta terän, mikä huomattiin myös Laventelitassun tulevaisuutta haaveksien odottavissa mietteissä.

Ulteliaisuuteni heräsi Laventelin kuullessa kipua aiheuttavan äänen mielessään. Kenties se liittyy jotenkin aiemmin nähtyyn painajaiseen?..

Ensimmäiset taistekuharjoitukset alkoivat hyvin Tähtipölyn opastaessa Laventelitassua, vaikkakin Maitotassun tuupertuminen keskeytti ne ennen aikojaan. Sain tuosta "vaikeasta tilanteesta pois karkaamisesta" flash backin erääseen vanhaan hahmooni kauan kauan sitten, mutta ei siitä sen enempää ;3

Kollin koko tarinaa hiljaa varjostaneet pelonsekaiset mietteet huipensivat tekstin kompuroinnin ja klaanitovereiden äkkäämisen kera.
Huomasin muutamia kirjoitusvirheitä matkan varrella, mutta ne eivät vaikuttaneet lukemiseen olennaisesti.

-Rosmariini-

Saat 10KP!

Nimi: Suhinatassu, Jokiklaani

03.02.2017 23:58
Luku 6

Suhinatassu katsoi pelosta lasittuneena puolisillalle nousevaa hahmoa, jonka naaras tunnisti oitis oppilastoverikseen Kolmitassuksi. Kirjava naaras asteli aivan Suhinatassun ja Yöttömän eteen.
”Suhinatassu, kuka tuo tunkeilija on ja mitä hän tekee täällä?” Kolmitassu kysyi ilmeettömästi. Suhinatassu vilkaisi hieman hädissään Yötöntä, joka räpytteli silmiään kirjavalle oppilaalle. Vaaleanruskea tabbykuvioinen naaras ei voinut kuin kertoa totuuden Kolmitassulle, joka näytti selvästi odottavan vastausta. Suhinatassu huokaisi raskaasti ja astui pari askelta lähemmäs.
”Tämä kolli on Yötön ja hän on minun isäni”, Suhinatassu maukui Kolmitassulle, joka näytti hetken yllättyneeltä, mutta muutti ilmeensä nopeasti takaisin ilmeettömäksi.
”Haluaisin puhua kahden Kolmitassun kanssa, jos ymmärrät”, Suhinatassu maukui isälleen, joka nyökkäsi livahtaen nopeasti Kolmitassun ohi ja juosten pois Jokiklaanin reviiriltä. Suhinatassu käänsi jäänsinisen katseensa takaisin oppilastoveriinsa.
”Aiot siis vain lähteä tuon klaanittoman mukaan ja jättää klaanisi”, Kolmitassu maukui, ehkä hieman syyttävästi. Suhinatassu katsoi oppilastoveriaan hiljaa ja nyökkäsi pienesti. ”Miksi?”
”Jätän klaanin, koska siellä ei ole minulle mitään. Olen hylkiö klaanilaisteni joukossa”, Suhinatassu vastasi kirjavalle naaraalle.
*Paitsi Ruokoturkille*, Suhinatassu mietti, muttei sanonut sitä ääneen. Kolmitassu kohotti kulmiaan. ”Et sinä vain siksi voi lähteä, se on pelkurimaista.”
”Ei se johdu pelkästään siitä, että satun olemaan hylkiö”, Suhinatassu maukui ja Kolmitassu katsoi tabbykuvioista naarasta odottavasti. Kirjava naaras selvästi vaati hyvät selitykset Suhinatassulta tämän lähdöstä.
”Yötön on ainut sukulaiseni elossa”, Suhinatassu maukui, ”haluan olla hänen kanssaan.” Kolmitassu kohotti toista kulmaansa. ”Kuinka hyvin edes tunnet hänet?”
”Tarpeeksi hyvin – luotan häneen”, Suhinatassu maukui, ”ethän sinäkään haluaisi, että Tuhkakatse jättäisi sinut ja klaanin, joten minullakin on oikeus haluta olla isäni kanssa.” Kolmitassu katsoi tabbykuvioista naarasta siristäen hieman silmiään, muttei sanonut enää mitään.
”Palataan leiriin, emme kuitenkaan saisi hortoilla täällä yömyöhään”, Suhinatassu maukui ja heilautti sulkamaista häntäänsä merkiksi lähdöstään. Hän lähti astelemaan kohti leiriä ja hetken päästä Kolmitassu käveli ripein askelin hänen ohitseen.
*Hän ei ole tyytyväinen lähtööni, mutta kukapa varsinaisesti olisi*, tabbykuvioinen naaras mietti ja asteli leiriin. Ruokoturkki tassutteli leirissä häntä vastaan ja katsoi hieman surumielisesti oppilastaan. Suhinatassulle tuli mestarinsa katseesta syyllinen olo ja naaras luimisti ainoaa korvaansa. Ruokoturkki asteli lähelle oppilastaan ja katsoi ympärilleen muiden klaanilaisten varalle. Ruokoturkki töytäisi hämmentyneen oppilaansa ulos leiristä ja lähti työntämään tätä pois.
”Huh?” Suhinatassu katsoi kummissaan mestariaan. ”Hupsu, unohdit tuoksuvasi vielä sille erakolle.” Suhinatassu havahtui ja väläytti kiitollisen katseen huolehtivalle mestarilleen, joka työnsi naarasta eteenpäin.
”Kieri noissa kasveissa, niin haju katoaa”, Ruokoturkki maukui ohjeistavasti ja viittoi hännällään kohti voimakkaasti tuoksuvia kasveja. Suhinatassu nyökkäsi mestarilleen ja alkoi kieriä kasveissa, joissa oli huumaava ja voimakas tuoksu. Ruokoturkki katsoi hiljaa oppilastaan ja hänen kierimistään kasvien seassa. Lopulta vaaleanruskea tabbykuvioinen oppilas nousi pystyyn ja asteli mestarinsa eteen.
”Tuoksunko vielä Yöttömälle?” naaras kysyi. Vaaleanruskea kolli pudisteli päätään ja viittoi Suhinatassua seuraamaan takaisin leiriin. Naaras seurasikin soturia takaisin leiriin ja katsoi vaitonaisena mestarinsa lihaksikasta selkää.
*Olen pahoillani Ruokoturkki*, Suhinatassu mietti laskien päätään hieman – hänestä tuntui pahalta jättää huolehtivainen ja pirteä mestari taakseen samalla, kun naaras jätti taakseen myös Jokiklaanin. Ruokoturkki vilkaisi ruskeilla silmillään naarasta ja johdatti naaraan tuoresaaliskasalle.
”Syö”, kolli kehotti ja tökkäsi valkoturkkisen hiirulaisen oppilaansa etutassujen eteen. Suhinatassu vilkaisi hiirtä ja sitten Ruokoturkkia, joka hymyili pienesti, vaikkakin surumielisesti. Suhinatassu otti hiiren hampaisiinsa ja alkoi syödä sitä siististi. Ruokoturkki nuolaisi oppilaansa korvaa ja meni itse soturien pesään – luultavasti nukkumaan. Suhinatassu söi hiirensä loppuun ja meni sitten oppilaspesään. Siellä Terhotassu vilkuili välillä epäluuloisesti Kolmitassua ja kolli puhui jotain Pakkastassun kanssa. Kolmitassu itse oli omalla kaislapedillään ja hän näytti olevan ärtynyt tummanruskean kollin puheista. Terhotassu puhui Pakkastassulle Tuhkakatseesta, eikä keskustelun sävy ollut kovinkaan ystävällinen, vaan lähinnä epäluuloinen ja ehkä hieman ivallinenkin.
*Mikä häntä nyt riivaa?* Suhinatassu mietti yllättyneenä tummanruskean kollin puheistä. *Miksi hän on noin ilkeä?* Tabbykuvioinen oppilas vilkaisi Kolmitassua, jonka kynnet olivat liukuneet esiin ärtymyksestä.
*Minun pitäisi varmaan sanoa jotain*, Suhinatassu mietti ja rykäisi puskien Terhotassun ja Pakkastassun läpi.
”Voisitteko olla ystävällisesti hiljaa, sillä täällä yritetään nukkua”, Suhinatassu maukui ja väläytti Terhotassulle merkitsevän katseen. Kolli räpytteli smaragdinvihreitä silmiään yllättyneenä, muttei sanonut vastaan kun Pakkastassukin asettui omalle kaislapedilleen nukkumaan. Suhinatassu nyökkäsi tyytyväisenä ja meni itse omalle pedilleen painelemaan sitä mukavaksi nukkumista varten. Kun hän totesi pedin olevan tarpeeksi mukava, hän käpertyi siihen ja sulki jäänsiniset silmänsä.

**Muutaman päivän päästä**

Suhinatassu oli järvellä Ruokoturkin kanssa ja tabbykuvioinen naaras oli päättänyt tottua entistä paremmin veteen ja uimiseen, sekä muutenkin hioa taitojaan. Suhinatassu tahtoi tehdä Ruokoturkin ylpeäksi ja viettää niin paljon aikaa mestarinsa kanssa kuin vain mahdollista. Ruskea kolli katsoi hymyillen Suhinatassua, joka asteli kylmään järviveteen. Naaras kahlasi nopeasti syvemmälle ja alkoi uida. Tabbykuvioinen oppilas ei erityisemmin pitänyt kylmyydestä, joka tunkeutui hänen lyhyen turkkinsa läpi, mutta hän ei halunnut valittaakaan.
”Hyvin menee!” Ruokoturkki maukui oppilaalleen kannustavasti. Suhinatassun suu vääntyi pakostakin hymyyn ja hän polskutteli ahkerasti eteenpäin.
”Yritä sukeltaa!” Ruokoturkki huikkasi. Suhinatassu veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja sukelsi kimaltelevaan järveen. Hän katsoi jäänsiniset silmät suurina pikkuisia kaloja, jotka uiskentelivat aivan hänen kuononsa edestä.. Vesi oli kirkasta ja pohjan erotti selvästi, vaikkei naaras ollut vielä päässyt kovinkaan syvään kohtaan. Kylmän veden tunkeutuminen Suhinatassun sieraimiin sai kuitenkin naaraan nousemaan nopeasti pinnalle ja muutenkin oli tabbykuvioisen oppilaan haukattava happeakin. Suhinatassu vetäisi jälleen keuhkonsa täyteen ilmaa. Vesi kutitti epämukavasti naaraan vaaleanpunaista nenää ja se sai hänet niiskuttamaan.
”Kaikki kunnossa siellä?” Ruokoturkki maukui kysyvästi. Suhinatassu nyökkäsi ja aivasti saaden suunsa täyteen vettä. Ruokoturkki katsoi oppilastaan silmiään räpytellen, mutta purskahti sitten nauruun katsoessaan, kuinka tabbykuvioinen naaras sylki vettä ulos suustaan.
*Hyihyihyi!* Suhinatassu mietti ja nousi nopeasti pinnalle ravistellen vesipisaroita turkistaan. Ruokoturkki nauroi yhä tullessaan naarasta vastaan.
”Kävi vähän köpelösti”, kolli maukui huvittuneena. Suhinatassu nyökkäili ja ravisteli vielä märät kasvonsa mestarinsa päälle ihan kiusallaan.
”Voinko nyt harjoitella kalastamista?” Suhinatassu kysyi mestariltaan, joka vastasi: ”toki.” Suhinatassu asettuikin heti vaanimaan suomuisia otuksia, jotka uiskentelivat kirkkaassa vedessä. Tabbykuvioinen naaras katsoi tarkasti kalojen liikkeitä ja piti käpäläänsä valmiina. Kun naaras totesi hetken olevan oikea hän heilautti käpäläänsä ja tunsi hetken kuinka limainen olento lensi hänen iskustaan valkealle lumelle. Suhinatassu päästi ilahtuneen maukaisun ja tappoi kalan nopealla puraisulla, niin että veripisarat täplittimät vitivalkean lumihangen. Ruokoturkki hyppelehti oppilaansa luokse ja puski tätä.
”Hyvin meni!” kolli maukui silmät ylpeydestä hehkuen. Suhinatassu hymyili iloisesti. ”Teen parhaani.” ”No siinä sinä todella onnistut!”
*Minusta tulee soturi ja sitten voin lähteä – teen sinusta ylpeän mestarin!* Suhinatassu mietti ja hautasi kalansa. ”Kalastatko sinäkin?” Ruokoturkki nyökkäsi ja asettui itsekin vaanimaan kaloja.

Yhdessä mestari ja oppilas kalastivat ja palasivat saaliidensa kanssa leiriin. Kaksikko ei ollut kovinkaan suuria kaloja saanut – olihan kuitenkin lehtikadon aika. Suhinatassu ei nauttinut kalojen pitämisestä hampaissaan, mutta tabbykuvioinen naaras päätti olla valittamatta. Ruokoturkki hyppelehti tuoresaaliskasalle innoissaan ja laski saaliinsa siihen. Suhinatassu seurasi mestariaan hitaammin ja hieman varovaisin askelin. Naaras tunsi useat silmäparit turkissaan ja se sai naaraan pörhistämään vaaleanruskean turkkinsa ja luimistamaan ainoan korvansa.
*Älkää tuijottako*, Suhinatassu mietti ja laski saaliit suustaan. Hänen olonsa oli erittäin tukala ja hän hiippaili nopeasti mahdollisimman syrjälle leiriin, jossa hän huomasi kököttävän myös Kuurakiteen pennun – Särkipennun. Hopeaharmaa raidallinen kolli katseli synkästi maata ja hänen hännänpäänsä vääntyili.
”Särkipentu?” Suhinatassu maukui varovasti ja asteli kollin luokse varovaisin askelin. Pentu mulkaisi naarasta pikaisesti sinisillä silmillään. Suhinatassu kallisti päätään. ”Mikä on?” Särkipentu ei vastannut mitään, mutta alkoi näyttää nyrpeältä, ehkäpä jopa katkeralta. Suhinatassu kietoi sulkamaisen häntänsä Särkipennun ympärille ja katsoi tätä ystävällisesti.
”Voit kertoa minulle”, naaras maukui lempeästi. Särkipentu huokaisi ja katsoi naaraan jäänsinisiin silmiin hiljaa.
”Miksi Tähtiklaani on niin epäreilu?” pentu kysyi naaraalta, joka räpäytti silmiään. ”Mitä Tähtiklaani on tehnyt?”
”Särkipentu, ethän sinä vieläkin sure sitä parantajaoppilaan paikkaa?” Kuurakide kysyi pennultaan, jonka lavat nousivat. Suhinatassu katsoi Särkipentua huolissaan. ”Etkö haluaisi olla parantajaoppilas?”
”En! Miksi minulta viedään mahdollisuudet soturina olemiseen??” pentu kysyi ja kuivasi käpälällään sinisiä silmiään, joihin oli ilmaantunut muutama kyynel. Suhinatassu hymyili pikkuiselle ja maukui: ”Ei parantajaoppilaan paikka sulje sinulta pois soturin koulutusta.” Särkipentu ei näyttänyt kovinkaan vakuuttuneelta, mutta hänen silmistään ei enää tihkunut kyyneleitä.
”Koulutuksesi tulee vain hieman poikkeamaan, mutta älä ajattele sen sulkevan mahdollisuuksiasi toteuttaa unelmasi”, Suhinatassu maukui ja sipaisi tuuhealla hännällään hopeaharmaan pennun lapaa. Kuurakide alkoi nuolla pentunsa päälakea ja Suhinatassu päätti lähteä häiritsemästä.
*Pitäisiköhän mennä tapaamaan Yötöntä?* Suhinatassu mietti. *En ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun Kolmitassu yllätti meidät.* Suhinatassu vilkuili ympärilleen leirissä, muttei kehdannut hiippailla uloskäynnille, sillä useampi kissa oli luonut pistävän katseensa häneen. Suurikokoinen oppilastoveri – Hibiskustassu – katsoi kullankeltaiset silmänsä viiruina tabbykuvioista naarasta, jonka lavat nousivat.
*Epäileekö hän jotain?* naaras mietti, *jos Kolmitassu onkin kertonut siitä.* Se sai vellovan tunteen Suhinatassun vatsassa ja hän alkoi voida pahoin.
*Ei minua paljastumiseni itseni takia haittaa, mutta jos Ruokoturkki kärsii siitä*, naaras mietti ja vilkaisi jälleen punertavaa oppilasta, joka oli kuitenkin suunnannut lievästi huvittuneen katseensa flirttailevaan Tundratassuun. Suhinatassu käänsi katseensa Ruokoturkkiin, joka aterioi Roihumielen ja Villaturkin seurassa.
*Eivät muut ainakaan vaikuta tietoisilta*, Suhinatassu mietti ja katsoi hyväntuulista mestariaan ja kahta muuta kissaa hänen seurassaan. Suhinatassu havahtui Kolmitassuun, joka meni hänen ohitseen. Naaras meni juttelemaan veljensä Tuhkakatseen kanssa.
*Perheasioita kenties*, Suhinatassu mietti ja käänsi katseensa pois heistä, jottei vaikuttaisi töykeältä. Sivusilmällään Suhinatassu havaitsi kilpikonnakuvioisen naaraan, joka tuli aivan hänen eteensä.
”Hei Suhinatassu, et ole tainnut syödä tänään mitään”, Kauristassu maukui ystävällisesti ja tökkäsi käpälällään tabbykuvioisen naaraan eteen vesimyyrän. Suhinatassu räpytteli yllättyneenä jäänsinisiä silmiään.
*Miksi hän nyt tällaista yhtäkkiä? Miten hän edes tietää inhostani kalanlihaa kohtaan?* Suhinatassu mietti ja vilkaisi sivusilmällään mestariaan, joka katseli häntä. Naaraalla ei ollut epäilystäkään, etteikö ruskea kolli olisi pyytänyt muita oppilaita käyttäytymällä Suhinatassua kohtaan ystävällisesti. Kolli oli taatusti myös paljastanut Suhinatassun kalainhon tälle kilpikonnakuvioiselle oppilaalle. Suhinatassu veti kasvoilleen pakotetun hymyn ja maukui: ”Kiitos paljon.” Kauristassu nyökkäsi ja alkoi itse syödä kalaansa. Suhinatassu huokaisi miltein äänettömästi.
*Ruokoturkki yrittää kaikkensa – hän tosiaan haluaa minun jäävän*, naaras mietti ja alkoi syödä vesimyyrää. Ei siinä paljon syötävää ollut, sillä yksilö oli varsin laiha lehtikadon takia.
”Olisipa jo hiirenkorvan aika”, Kauristassu maukui ja haukkasi palasen hopeasuomuisesta kalastaan. Suhinatassu irvisti huomaamattomasti kalalle ja sen löyhkälle.
”Niin, riistaa olisi enemmän ja ei olisi pelkoa erilaisista sairauksista”, Suhinatassu maukui hiljaa ja kalusi viimeisetkin lihan rippeet saaliinsa luiden ympäriltä. Kauristassu nyökkäsi ja näytti odottavan Suhinatassun aloittavan puheenaiheen jostakin. Suhinatassu ei nauttinut lainkaan oppilastoverin tutkailevasta katseesta, josta tabbykuvioinen naaras olisi voinut vannoa näkevänsä vilauksen närkästyneisyyttä.
*Ei hän varmaan haluaisi vapaaehtoisesti jutella kanssani*, Suhinatassu mietti ja roikotti hieman päätään.
*Etkö näe Ruokoturkki – en tosiaan viihdy täällä tai kertakaikkiaan kuulu tänne*, Suhinatassu mietti hieman katkerana.

**Yöllä**

Tabbykuvioinen naaras kiisi ulos leiristä ja juoksi mahdollisimman nopeasti Hibiskustassun ohi, joka nukkui leirin ulkopuolella puun alla. Suhinatassu ei halunnut herättää tätä – eikä varsinkaan herättää enempää epäilyksiä. Naaras juoksi puolisillalle, koska siellä hän oli viimeksi Yöttömän nähnyt. Naaras juoksi puiselle tasolle, jonka pinta oli muuttunut jääksi pakkasen takia.
”Yötön?” naaras kuiskasi hiljaisuuteen ja katsoi tarkasti ympärilleen risaturkkisen kollin varalta. Hän ei kuitenkaan nähnyt isäänsä missään ja päättikin istua odottamaan, jos Yötön päättäisi ilmaantua paikalle.
*Pyydän Tähtiklaani, älä anna hänen jo lähteneen*, Suhinatassu rukoili mielessään, sillä ei haistanut Yöttömän tuoretta tuoksua missään. Ilokseen naaras kuuli kahinaa läheisestä kaislikosta ja huomasi tutun tabbykuvioisen kollin linkuttavan hänen luokseen.
”Yötön!” naaras maukui hymyillen ja kosketti tervehdykseksi toisen kuonoa. Kolli hymyili ja istahti naaraan eteen.
”Minulle tuli tunne, että olisit täällä”, kolli maukui, ”se oli varmasti Pionihenkäys.” Suhinatassu puski isäänsä ja katsoi tätä jäänsinisillä silmillään. Kuunvalo paljasti kollin tuoreimmat taisteluarvet, joista osa halkoi hänen kuonoaan ja osa taas kurkkua.
”Mitä on tapahtunut?” Suhinatassu kysyi huolissaan. Yötön hymähti pienesti. ”Pientä kahakointia vain – ei ole mitään syytä huolestua.” Suhinatassu nyökkäsi pienesti.
”Vieläkö olet tulossa mukaani?” kolli kysyi. Suhinatassu nyökkäsi jälleen. ”Aion kuitenkin ensin saada soturinimeni.”
”Selvä on”, Yötön maukui hymyillen.
*Mitähän uusi elämä isäni kanssa tuokaan tullessaan? Miten tulen edes pärjäämään ilman klaania ympärilläni?* Suhinatassun pää oli täynnä kysymyksiä, mutta niihin hän aikoi saada vastauksen kokemalla itse elämänsä Yöttömän kanssa.

Vastaus:

13kp! Tarina kävi kiinnostavasti läpi asioita Suhinatassun päätöksestä lähteä, hänen syynsä lähdölle, jotka tulivat läpi ymmärrettävällä tavalla, tilaisuus lähteä isänsä kanssa ja aloittaa uusi elämä ja lähteä klaanista jossa hän ei viihdy. Ruokoturkin persoonallisuus on kyllä ihana, se että hän haluaa Suhinatassun jäävän tulee esille ja hän yrittää parhaansa, mutta antaa Suhinatassun itse tehdä päätöksen. Ihanaa oli myös Suhinatassun halu käydä soturikoulutuksen läpi Ruokoturkin takia, tämä oli tunteellinen tarina :3
Oli mukava nähdä miten Suhinatassu on kehittynyt esimerkiksi uimisessaan verrattuna ensimmäisiin tarinoihin :)

-Silkkis

Nimi: Helmitassu ~ Yöklaani

03.02.2017 23:26
//Sisältää oksentelua, verta ynnä muuta mukavaa.//

Jäin vielä hetkeksi pensaikkoon tasaamaan hengitystäni. Kuulostelin koko ajan, olisiko koira tulossa takaisin. Kun kuulin vain kaukaisia haukahduksia, uskalsin lähteä pensaiden suojasta polulle. Jokainen lihakseni oli jännitetty pakovalmiuteen, jos mokoma kuolaava ketunläjä ryntäisi jostain esille.
"Kyynelsilmä! Verimarja! Missä olette?" huhuilin klaanitovereitani.
Äkkiä ilmaa viilsi kauhea tuskanhuuto. Hyppäsin säikähtäneenä ainakin hännänmitan verran ilmaan ja vilkuilin ympärilleni kauhuissani. Huuto ei ollut kuulostanut todelliselta, oli kuin se olisi tullut jostain toisesta maailmasta. Sydämeni hakkasi valtavalla nopeudella.
Pensaikossa rasahti ja punertava kissa ryntäsi paikalle turkki pystyssä ja silmät lautasen kokoisiksi levinneinä. Huojennuin tunnistaessani Verimarjan, mutta se vaihtui nopeasti pelkoon: huutaja oli siinä tapauksessa ollut Kyynelsilmä!
"Kuulitko sinäkin sen?" ystäväni kysyi hengästyneenä.
Nyökkäsin.
"Se kuului tuolta päin, vai mitä?"
Vanha parantaja näytti hännällään suuntaa.
"Luulisin", maukaisin.
"Tule. Kuka ikinä onkaan haavoittunut, häntä täytyy auttaa."
Säntäsimme juoksuun halki lumisen metsän. Hengitys muuttui usvaksi ja veri kohisi päässäni. Pelko toisen kissan puolesta takoi ajatuksissani.
*Kuka ikinä oletkaan, niin älä ole kuollut!*
Lumi pöllysi tassuissamme ja kylmyys kävi henkeen, mutta pysähtyä ei saanut. Nyt oli kyse elämästä ja kuolemasta. Kyynelsilmä - tai joku muu - oli huudosta päätellen haavoittunut hyvin vakavasti, tai jopa...
*Eijei. Eijeijei. Hän on elossa, pakko olla!*
Äkkiä uudet ulvahdukset leikkasivat ilmaa. Tällä kertaa ääni kuului koiralle. Hämmennyin: kuka kumma sitä vastaan taisteli? Ei se se haavoittunut kissa ainakaan ollut. Ehkä partio oli osunut paikalle? Tassujen töminästä päätellen otus kirmasi tiehensä niin kovaa kuin tassuista irti sai.
"Kuulitko? Joku ajoi sen pois!" huusin edellä juoksevalle mestarilleni.
"Kuulin kyllä! Älä hidasta ollenkaan!"
Tein työtä kskettyä ja jopa nopeutin vauhtiani jonkin verran. Äkkiä Verimarja pysähtyi niin yllättäen, että olin törmätä häneen.
"Maistele ilmaa", hän komensi. "Haistatko sen? Verta."
Maistoin ilmaa ja toden totta: raskas veren haju leijui ilmassa. Nyrpistin nenääni vaistomaisesti.
"Tule", ystäväni käski ja lähti pikakävelyvauhdilla hajun lähteen suuntaan. Lähdin perään suu koko ajan raollaan. Veren haju tuntui koko ajan voimakkaampana. Siihen sekoittuivat koiran lemu ja tutun kissan ominaistuoksu.
"Kyynelsilmä!"
Verimarja pyrähti juoksuun ja puski itsensä pensaiden välistä lumiselle aukiolle, minä varjona perässään.

Pensaiden takana paljastuva näky oli jotain niin sanoinkuvaamattoman hirveää, että olin oksentaa. Verta oli joka puolella. Sitä oli roiskunut maahan joka puolelle ja jopa pensaiden lehdille, ja sen löyhkä leijui painostavana ilmassa. Aukion toisella laidalla lojui punaiseksi värjäytynyt liikkumaton kissa.
"Kyynelsilmä!" Verimarja parahti uudestaan ja säntäsi kissan luo. Seurasin perässä, vaikka minua oksetti ja huimasi yhä.
"Sammalta ja vähän äkkiä. Verenvuoto pitää saada loppumaan", mestarini käskytti.
Singahdin lähimmän puun alle ja aloin kaivaa niin voimakkaasti kuin käpälistä irti sain. Lumi pöllysi silmille (heh heh), mutta sammalta löytyi! Revin sitä maasta niin paljon kuin sain kannettua ja kiikutin sen kiireesti Verimarjan luokse.
"Hyvä, paina sitä vasten tuota kyljen haavaa niin voimakkasti kuin pystyt."
Nappasin noin puolet sammaleesta ja painoin sen Kyynelsilmän kyljen haavalle. Sammal kastui, mutta jatkoin painamista. Verimarja puolestaan painoi sammalta harmaan soturin kasvoja vasten. Hänen silmistään kuvastui syvääkin syvempi huoli. Välillä jouduimme vaihtamaan sammalia ja kerran jouduin hakemaan niitä lisää puun alta. Onneksi saimme vuodon lopulta tyrehtymään, mutta soturi oli hyvin heikko.
"Häntä ei voi kantaa tässä kunnossa", Verimarja murahti ja alkoi sukia Kyynelsilmän turkkia kielellään, varoen vammoja. Hän painoi edelleen toisella etutassullaan sammalta naaraan kasvoihin.
"Hae pesältä hämähäkinseittiä ja kehäkukkaa ja käske pari soturia mukaasi. Ilmoita myös varapäällikölle tai päällikölle koirasta."
"Selvä on!"
Pinkaisin pois paikalta leirin suuntaan. Olin oikeastaan helpottunut päästessäni pois veren tahrimalta aukiolta, huimaus ja oksetuskin laimentuivat kylmän viiman huiskiessa ympärilläni. Vielä sinne kuitenkin pitäisi palata.
*Tällaistako tämä sitten on?* pohdin. *Verta, kuolemaa ja kamala stressi? Vaikka eihän Kyynelsilmä vielä onneksi ole kuollut, mutta voisi olla! Raukkaparka...*

Tutut karhunvatukkamuurit tulivat näkyviin ja jarrutin vauhtini puolijuoksuksi astellessani sisään leiriin. Etsin katseellani Ilveskorvaa tai Kirsikkatähteä. Missähän...ahaa, tuolla!
Kipitin turkkiaan sukivan varapäällikön luokse ja nyökkäsin tervehdykseksi.
"Ilveskorva, koira hyökkäsi minun ja Verimarjan ja Kyynelsilmän kimppuun ja jahtasi meitä metsään ja sitten minä ja Verimarja eksytimme sen mutta Kyynelsilmä ei päässyt pakoon ja nyt hän on kamalan huonossa kunnossa!" papatin hengästyneenä.
"Mitä!" Ilveskorva huudahti ja hyppäsi käpälilleen. "Reviirillämme on siis koira?"
"En tiedä onko se enää, joku hääti sen pois Kyynelsilmän kimpusta mutta en minä tiedä kuka. Verimarja käski minut tänne hakemaan hämähäkinseittiä ja kehäkukkaa ja pari soturia avuksi ja lisäksi hän käski ilmoittaa sinulle tai Kirsikkatähdelle koirasta", selostin ja yritin saada hengitystäni tasaantumaan.
"Hyvä kun hän lähetti sinut", soturi maukui. "Minä ilmoitan Kirsikkatähdelle, hän saa määrätä partion varmistamaan ettei koira enää ole metsässä...Tammenterho ja Koi! Tulisitteko tänne?"
Ruskea valkotassuinen kolli ja harmaa valkokorvainen naaras tulivat varapäällikön käskystä paikalle.
"Koira on raadellut Kyynelsilmän. Lähdette Helmitassun mukaan ja autatte Verimarjaa ja häntä parhaanne mukaan", varapäällikkö ohjeisti.
Soturit nyökkäsivät.
"Minä haen hämähäkinseittiä ja kehäkukkaa, odottakaa hetki", maukaisin ja singahdin pesälle. Kehäkukka löytyi melko nopeasti, mutta hämähäkinseittä piti etsiä hetki. Sitä nyt ei onneksi ole mitenkään erityisen hankalaa tunnistaa, pentukin tietää miltä hämähäkinseitti näyttää! Kaappasin sitä ison tukon kiinni häntääni, nappasin kehäkukkaa suuhuni ja astelin ulos pesästä. Heilautin korvaani Tammenterholle ja Koille ja juoksin ulos leiristä kaksi soturia perässäni.

"Hienoa", Verimarja naukaisi nähdessään hoitotarvikkeet ja soturit. "Tule tänne, Helmitassu...katsokaa te, näkyykö sitä koiraa lähistöllä."
Viimeiset sanat hän osoitti järkyttyneille, verta ja Kyynelsilmää tuijotteleville sotureille, jotka tottelivat ja katosivat pensaikon taa.
"Tämä näyttää inhottavalta, älä säikähdä", mestarini maukui hiljaisella, vakavalla äänellä.
Astelin varoen hänen vierelleen. Kun näin Kyynelsilmän kasvot, minun oli pakko pudottaa yrtit suustani ja sännätä pensaikkoon oksentamaan. Minua huimasi ja minulla oli järkyttävä olo. Kyynelsilmän kasvot olivat hirveässä kunnossa.
"Ihan rauhassa, tule vain tänne. Sinun pitää oppia sietämään tällaista."
Verimarjan ääni tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa. Köhin ja syljeskelin pensaikkoon, sitten käännyin käpälät täristen takaisin päin ja astelin ainoa silmä melkein kiinni takaisin Verimarjan vierelle. Hän oli alkanut jauhaa kehäkukkaa tahnaksi hampaissaan. Kuulin hänen leukojensa äänen hampaiden murjoessa kukkaa. Avasin silmäni hitaasti ja olin oksentaa uudestaan.
Kyynelsilmän kasvot olivat aivan veressä. Koira oli todellakin tehnyt pahaa jälkeä. Haavoja risteili ympäri kasvoja, toinen ylähuuli oli revennyt pahasti paljastaen kauniin naarassoturin hampaat ja kumpikin korva oli purtu irti. Toisen silmän luomien välistä näkyi valuneen hyvin ohut verinoro.
"Hirveää..." mutisin. "Hirveää..."
Verimarja sylkäisi kehäkukkatahnan lumiseen maahan, nuoli toisen etutassunsa puhtaaksi ja kastoi sen sitten tahnaan.
"No niin, minä levitän tämän tahnan haavoihin, sinä saat sitoa ne seitillä", hän maukaisi yllättävän reippaasti ja alkoi sivellä keltaista ainetta haavoihin. Kamppailin huimausta vastaan ja parantajan saatua kasvojen haavat salvattua sidoin ne urhoollisesti seitillä, vaikka pahaa teki. Sama työnjako kyljen haavan kanssa: Verimarja salvasi ja minä sidoin. Kun työ oli tehty, lysähdin maahan istumaan ja tärisemään. Nipistin ainoan silmäni tiukasti kiinni ja yritin häivyttää mielestäni kuvan Kyynelsilmän revityistä kasvoista.
Askeleet ja pensaikon kahina kertoivat sotureiden palanneen tarkistuskierrokseltaan.
"Koirasta ei ollut muuta merkkiä kuin jäljet ja haju", kuulin Tammenterhon äänen sanovan.
"Hienoa, toivotaan että se on palannut kaksijalkalaan", Verimarjan ääni puolestaan sanoi.
"Toivon tosiaankin niin. Olisi kamalaa jos jonkun muunkin kimppuun hyökättäisiin!" Tammenterho jatkoi.
Koi oli pysytellyt hiljaa. Kuulin hänen astelevan ohitseni ja henkäisevän säikähtäneenä nähdessään Kyynelsilmän vammat tarkemmin.
"Nukkuuko hän?" valkokorvainen soturi kuului kysyvän.
"On tajuton."
"Milloinkahan hän herää?"
"Sitä minä en osaa sanoa."
"Eikö täällä teistäkin haise hassulta?" Tammenterho kysyi ja ilmeisesti maisteli ilmaa.
"Minusta tämä koiran ja veren haju ei ole lainkaan hassu", Verimarja sähähti.
"En minä sitä tarkoittanut. Täällä haisee mustarastas."
Nuuhkintaa.
"Älä höpötä, ei täällä mikään mustarastas haise", Koi maukui närkästyneenä.
"Kyllähän haisee", Tammenterho intti.
"Mikä haisee?"
"KYYNELSILMÄ!"
Räväytin silmäni auki ja hyppäsin käpälilleni. Liityin Verimarjan, Koin ja Tammenterhon seuraan Kyynelsilmän vierelle. Naaras oli raottanut toista silmäänsä ihan vähän ja katseli sillä ympärilleen.
"Tammenterho väittää haistavansa mustarastaan", Verimarja selitti ja hätisti sotureita kauemmas. "Mikä on olo?"
"Kuin olisin jäänyt hirviön alle", Kyynelsilmä kuiskasi pennun miukaisuakin hiljaisemmalla äänellä. Revennyt huuli oli tuonut hänen ääneensä uuden, sihahtavan nuotin. "Miksi minä kuulen huonosti?"
"Kyynelsilmä...asia on nyt niin, ettei sinulla ole enää korvia."
Hiljaisuus.
"Vai niin", Kyynelsilmä kuiskasi.
"Lepää siinä, me teemme sinulle vuoteen. Nukut täällä tämän yön ja huomenna koetamme siirtää sinut lähemmäs leiriä", Verimarja selosti soturille ja kosketti nämän päälakea nenällään. Kyynelsilmä ei vastannut vaan ummisti silmänsä.

~~~

Oli jo myöhä, kun tallustin Koin perässä takaisin leriin. Verimarja oli päättänyt jäädä Kyynelsilmän luo ja Tammenterho oli jäänyt heidän turvakseen.
"Koi, eikö sinua ikinä inhota vahingoittaa toisia kissoja taisteluissa?" kysyin.
"Se kuuluu soturin elämään", valkokorvainen seuralaiseni vastasi. "Aluksi se vähän inhotti, mutta sitten siihen tottui."
"Ai."
Jos siis aikoisin myös soturiksi, minun olisi opittava vahingoittamaan toisia kissoja, heidän parantamisensa lisäksi. Siitä kyllä tulisi hankalaa...
"Mene syömään jotain ja sitten nukkumaan, olet ihan poikki", Koi patisti.
"Selvä...hoaah!"
Haukottelin suu ammollaan.
"Hyvää yötä, jos emme enää tänään näe", sanoin sitten.
"Hyvää yötä sinullekin."
Jätin harmaan soturin seuran ja astelin tuoresaaliskasalle. Noukin sieltä laihan hiiren ja aloin syödä. En kuitenkaan saanut paljoa alas väsymykseltäni ja yhä vaivaavalta huonolta ololta. Nosin hiiren maasta ja hautasin sen kauemmas, jotta voisin jatkaa syöntiä myöhemmin. Sitten kävelin hiukan hoiperrellen parantajan pesälle - tai no, menin sinne päin mutta muutin sitten suuntaa. Suuntasin askeleeni Kotkankatseen ja Naaliturkin luo.
"Miten Kyynelsilmä voi?" Naaliturkki kysyi.
"Hän on huonossa kunnossa. Tuskin hänestä enää soturia tulee", maukaisin ja kerroin sitten, mitä oli tapahtunut kaksijalkalan luo lähtömme jälkeen.
"Verimarja ja Tammenterho ovat hänen luonaan. Koetamme saada hänet leiriin parin auringonnousun sisällä", lopetin selostukseni.
Kotkankatse ja Naaliturkki vilkaisivat toisiaan.
"Kiitos tiedosta. Sinuna menisin nyt nukkumaan", entinen mestarini sanoi.
"Minä menen. Hyvää yötä", toivotin ja laahustin parantajan pesälle.
Kun pääsin makuusijalleni, nukahdin heti suljettuani silmäni. Unessani koira repi mustarastasta, jonka kasvot olivat vuorotellen jokaisen Yöklaanin jäsenen kasvot.

Vastaus:



Tarina kulki eteenpäin sujuvasti, ja pääsin nopeasti hyppäämään Helmitassun ja tovereiden hektiseen tilanteeseen. Onnettomuuspaikka oli kuvailtu hyvin, sillä totuus on että jo pienestä haavasta sopivasti roiskuva veri voi tahrata ympäristön kunnolla. Kyynelsilmän hoito kuulosti korvaani järkeenkäypältä myös, hämähäkinseittejä ei lehtikadon aikaan juuri luonnosta löydä :D Vaikka Helmitassua selvästi karmi klaanitoverin runneltu muoto, hän onnistui hoitamaan tehtävänsä parantajaoppilaana kunnialla loppuun.

Tammenterhon ja Verimarjan keskustelu oli hupaisaa luettavaa, vaikka kyseessä olikin "ei lainkaan hassu" juttu, Verimarjaa siteeratakseni.
Tarina loppui nopeahkosti, muttei kuitenkaan kiirehtien (hyvä!)

-Rosmariini-

Saat 9 KP!

Nimi: Aamupentu, Tuuliklaani

03.02.2017 14:52
"Sinä olet myrskyklaanilainen ja olet tunkeutunut reviirillemme!" Aamupentu miukaisi. Iltapentu kyyristyi valmiina leikkiin. "Hyvä on."
"Mjäyyh!" Läikikäs pikku naaras loikkasi veljensä niskaan ja läpsäisi tätä korvaan kynnet piilossa. Harmaa kollipentu takertui sisareensa ja pennut kierivät leikkimielisesti miukuvana kasana tassujen ja häntien pyörteessä Tuuliklaanin pentutarhan lattialla. Lehtihäntä, pentujen emo keskeytti leikin.
"Menkää ulos leikkimään. Täällä olette tiellä. Sitä paitsi siellä on kaunis sää", hän naukui. Vipeltäessään ulos Aamupentu kuuli emonsa huokaisevan. Hän tepsutteli häntä pystyssä ja nuuhki ilmaa. Leiriä peitti tallottu lumikerros, joka osui Aamupentua vatsakarvoihin mutta sotureita vain jalan puolenväliin. Hän kahlasi lumessa eteenpäin, mutta kompastui muutaman askeleen päähän.
"Tule, mennään kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita", Iltapentu ehdotti.
"Njääh... mennään mieluummin tutkimaan reviiriä!"
"Mutta olemme vasta pentuja... emme saa vielä mennä ulos."
"Pah. Tule nyt. Katso. Otan askelen eteenpäin, toisen, kolmannen-"
"Minne matka, pikkuiset?" Aamupentu käännähti ja näki isänsä, Varjotulen peltomyyrä suussaan. "Ettette vain yritä ulos?" kolli naukui ystävällisesti. "Tulkaahan nyt. Saatte maistaa peltomyyrää ja voin leikkiä teidän kanssanne."
"Mahtavaa!" Aamupentu miukaisi ja hyppäsi isänsä kylkeen. Hän otti kevyesti kiinni kynsillään niin ettei satuttanut ja Iltapentu hyppäsi toiselle puolelle. Varjotuli mutkitteli ympäri leiriä ennen kuin meni pentutarhaan. Pennut hyppäsivät alas ja menivät Lehtihännän luo.
"No mutta. Joko te tulitte? Eihän siellä ole edes kyl- Ai hei Varjotuli. Saitko saalista?"
"Vain peltomyyrän. Muu partio sai kanin. Onneksi lehtikato hellittää kohta", Varjotuli naukui ja kosketti lempeästi kumppaninsa korvaa nenällään.
"Maistakaahan nyt vähän. Ja ennen kuin syötte ja kun saatte saalista, muistakaa kiittää Tähtiklaania ateriastanne", kuningatar opasti.
*Kiitos Tähtiklaani, että saamme lehtikadonkin aikaan syödäksemme*, Aamupentu tuumi ja haukkasi pikku palan myyrästä. Maku oli ensin hieman kitkerä, mutta sen alta paljastui voimakas ja herkullinen maku, joka viipyi suussa vain hetken.
"Ihan hyvää", Aamupentu maukaisi huuliaan nuollen.
"Maku oli ensi kitkerä ja sitten se oli herkkua", Iltapentu kuvaili.
"Niin minustakin", naaraspentu myönsi.
"Yleensä myyräeläimet maistuvat aluksi hiukan kitkerälle, mutta odottakaas viherlehden aikaa, kun voitte syödä mehukasta kania!" Varjotuli kertoi saaden veden herahtamaan pienen läikikkään naaraan kielelle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne suurkivelle klaanikokoukseen!" Tuulitähden väsynyt huuto kaikui leirissä. Kissoja alkoi kerääntyä lumiselle aukiolle. Aromyrsky ja Mustanärhi istuivat edessä. Kirjavan kollin katse kierteli ympäri leiriä levottomana, kun taas musta naaras tuijotti veljeään hullunkiilto violetissa silmässään.
"Aromyrsky ja Mustanärhi palasivat. He kertovat, että Varjoklaani haastaa meidät taisteluun. Lähdemme huomenna aamunkoitteessa. Saarnijalka, Kuuraviiksi, Minttutassu, Siilikasvo, Kivikynsi, Joutsenlaulu, Laventelitassu, Paatsamalehti, Nopsajalka, Viiriäistassu, Tuhkakorva, Aromyrsky, Heinätassu, Nokkostassu, Tähtipöly, Maitotassu ja Jäniksenkäpälä, te tulette mukaan. Naakkakäpälä, onko meillä riittävästi yrttejä tulevien vammojen hoitamiseen?"
"Eipä meillä mitään erityistä ole, mutta hankimme lisää niin nopeasti kuin mahdollista. Enkä sitä paitsi usko, että varjoklaanilaisilla mitään mahtavaa on", parantaja totesi totuutta peittelemättä. Päällikön lavat lysähtivät ja hän naukui: "Koettakaa nyt syödä ja levätä hyvin."
"Olen pahoillani, pennut, mutten voikaan leikkiä kanssamme. Minun täytyy valmistautua taisteluun", Varjotuli maukui anteeksipyytävällä äänellä.
"Rökitä niitä varjoklaanilaisia oikein kunnolla sitten! Ja kun palaat, voimme leikkiä yhdessä!" Iltapentu innostui.
"Mutta minä tahdoin leikkiä nyt!" Naaraspentu miukui.
"Aamupentu kultaseni, isäsi ei voi nyt leikkiä kanssasi. Klaanimme tarvitsee häntä. Kissat tekevät klaanistamme vahvan. Jokaista tarvitaan. Toivon, että kun kasvatte isoiksi, palvelette klaania niin hyvin että minä, isäsi ja koko klaani voi olla ylpeä teistä", emo naukui. Pieni läikikäs naaras huokaisi ja lähti häntä lumessa laahaten kohti pentutarhaa.

***************************************************

Aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat leiriä, kun pieni läikikäs naaraspentu heräsi. Hän ponkaisi ylös ja alkoi tökkiä Iltapentua hereille.
"mmh... mitä nyt?"
"Tule! Taistelupartio lähtee aivan kohta! Eikö seurattaisi niitä salaa, kun ne menevät toisen klaanin reviirille!"
"Mjääh... haluan nukkua..."
"No, minä menen sitten yksin", Aamupentu sihahti ja tepsutteli ulos pentutarhasta. Yön aikana oli satanut lisää lunta, joten kulkeminen lumessa oli pennulle vaikeaa. Hän kaatuili tuon tuosta ja jätti lumeen epämääräisiä jälkiä. Hän oli juuri onnistunut nousemaan jaloilleen ja ottamaan muutaman askelen, kun hän tupsahti päin lumikasaa.
*Jäniksenpipanat!* hän tuhahti, ja ehti juuri nähdä, kun taistelupartio katosi leiristä hännät määrätietoisesti pystyssä. *Kyllä minäkin... vielä jonain päivänä olen suurin soturi, josta klaanit ovat kuulleet!* Aamupentu nousi jaloilleen ja löysi kohdan, jossa oli hänelle tarpeeksi hankikantoa. Hän kipitti varovasti eteenpäin, mutta välistä lumi hänen allaan petti. Aurinko oli jo noussut korkealle, kun hän vihdoin pääsi parin ketunmitan päähän partiosta. Silloin ensimmäiset kissat alkoivat laskeutua.
*Onko tuolla joki?*, hän mietti ja jäi paikoilleen, koska häntä alkoi väsyttää. Hän havahtui vasta, kun näki viimeisten hännänpäiden katoavan alas. Hän lähti seuraamaan kissoja ja pian hän havaitsi partion kadonneen. Alhaalla hän huomasi edessään hopeisen juovan, joka mutkitteli leveänä kivien välissä. Sen pinta oli kovaa jäätä, mutta alta kuului outoa kurluttavaa ääntä. Aamupentu havaitsi toisella puolella käpälänjälkiä, ja päätti yrittää sinne. Hän tutkaili vastarantaa - sitä suojaavien puiden ja pensaiden vuoksi siellä ei ollut yhtä paljoa lunta kuin tuuliklaanilaisen puolella - ja päätti loikata. Hyppy jäi kuitenkin lyhyeksi, ja hän molskahti ohuen jään läpi hyiseen veteen.
*Ketunläjät!* Hän yritti nousta jäälle, mutta se petti hänen allaan. Vähitellen hänen onnistui uida rantaan. Aamupentu sai kynsillään otteen routaisesta maasta ja hän raahautui joentörmää ylöspäin. Päästyään tarpeeksi kauas joesta Aamupentu nukahti siihen paikkaan.

***************************************************

"Mitä sinä täällä teet?" Ystävällinen ääni herätti Aamupennun. Hän avasi silmänsä ja näki harmaaturkkisen pullean kissan, joka haisi oudolle. Kissa tuijotti häntä lempeästi jäänsinisillä silmillään, ja käänsi päänsä.
"Leopardikynsi! Täällä on joku pentu! Tule auttamaan!" Tuo maukui. Aamupentu huomasi hänen korvassaan olevan, kuunsirpin muotoisen laikun.

//aattelin, et kun klaanissa on abaut 25 – 30 taistelukuntoista kissaa, niin niistä joku päälle 15 osallistuu taisteluun. Ja Marveli, jatkatko tästä Kuulla xD//

Vastaus:


Aamupentu vaikuttaa todella eloisalta ja reippaalta persoonalta. Oli hauskaa lukea hänen puheluistaan Iltapennun kanssa, sillä kollin luonne on selvästi rauhallisempi ja harkitsrvaisempi mitä siskon. Pidin myös (näin yksityiskohtien ja pilkunviilauksen kruunaamattomana kuningattarena) Varjotulen maininnasta, että hän oli saanut vain myyrän kiinni, ja koko muu partio yhden kanin koska oli lehtikato. (Ihana realistisuus, arvostan!) Toinen yksityiskohdista, tähtiklaanin kiittäminen ennen saaliin syömistä, oli myös mieleeni :)

En juurikaan yllättynyt, kun Aamupentu päätti lähteä taistelupartion perään :D Se vain, että miten hän pääsi kaikkien ereillä olevien soturien ja leirin sisäänkäynnin vartijoiden ohi? Ja tuon puron/joen, johon hän tippui, täytyi olla erittäin pieni ja matala sillä jopa soturi joka ei osaa uida voi helposti hukkua. Pakkassäällä tätä seuraava kylmettyminen sekä hypotermia ovat myös nopeasti hengen vieviä seuraamuksia, varsinkin pienen pennun tapauksessa.

Anyways, jään mielenkiinnolla odottamaan miten Aamupennun käy :3

-Rosmariini-

Saat 7 KP!

Nimi: Surmayö-Varjoklaani

01.02.2017 19:59
Luulin kaiken olleen ohi. Tuuliklaanin soturi oli turvassa ja hengissä, vaikkakin oli menettänyt toisen silmänsä. Muutaman auringonkierron jälkeen tuo palaisi leiriinsä ja kaikki olisi niin kuin ennen. Metsästäisin ja palvelisin Varjoklaania. Häätäisin mahdolliset tunkeilijat ja mahdollisesti joku yö menisin vartioimaan leiriä. Valitettavasti luulo ei ollut tiedon arvoinen. Ensimmäinen merkki tästä oli kun Koivusydän ei palannutkaan yksin. Mukana oli se tuuliklaanilainen, jota Kuolemantanssi oli puolustanut. Katsoin sivusta miten ystäväni vapaaehtoisesti ilmoittautui nuoren kollin mestariksi. En tiennyt olinko todella mustasukkainen, niin kuin Tähtipöly oli sanonut, mutta jokin negatiivinen tunne valtasi mieleni, kun näin Kuolemantanssin ja tämän tuuliklaanilaisen kollin, jonka nimeksi paljastui Aromyrsky, yhdessä. Tästä syystä karttelin mustaturkkista ystävääni, vaikka olisin halunnut kertoa hänelle Topaasihampaasta.

Aromyrskyn saapuminen leiriin ei ollut kuitenkaan läheskään pahin takaisku minulle, varsinkin kun tuuliklaanilaiset lähtivät kotiinsa muutaman auringonkierron jälkeen. Kun sain kuulla Kuutamokuuran kuolemasta, tuntui siltä kuin maa olisi kadonnut altani ja olisin tippunut mustaan tyhjyyteen. Oliko tämä sitä karmaa, mistä olin joskus kuullut puhuttavan? Olin tappanut Tähtipölylle tärkeän kissan ja jouduin nyt maksamaan saman hinnan. Kuutamokuuran kuoleman takia ymmärsin, etten voisi teeskennellä, että kaikki palaisi ennalleen. Todella moni asia oli muuttunut. Kukaan ei tullut lohduttamaan minua, kun istuin vetisin silmin ruumista katsellen, enkä minä lohdutusta halunnutkaan. Sinä yönä en mennyt pesään nukkumaan, vaan juoksin järvelle ja huusin rannalla kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Kynteni olivat esillä ja koko olemuksestani näki kaiken sen kivun. Jos joku oli katsomassa, en minä sitä huomannut. Seisoin koko yön järven rannalla.

Olin palannut leiriin kun tumma yötaivas alkoi muuttua vaaleammaksi ja nukkunut hetken aikaa, ennen kuin klaanin muut kissat heräilivät ja alkoivat tehdä tehtäviään. Tämä aiheutti sen verran liikehdintää ja ääntä sotureiden pesässä, että en saanut enää unta. Myös nälästä muriseva maha ei antanut minun nukkua pitempään, joten nousin suosiolla seisomaan ja poistuin pesästä. Kävelin pienen tuoresaaliskasan luokse ja valitsin sieltä laihan ja kitukasvuisen hiiren. Luulin, että saisin syödä rauhassa, mutta Koivusydämellä oli eri aatokset.
”Surmayö, anteeksi, että häiritsen. Mustatähti halusi kuitenkin, että juttelen kanssasi tulevasta sodasta. Voit ottaa tuon hiiren mukaan, mutta meidän kannattaisi mennä vähän syrjempään”, varapäällikkö pyysi ja minua inhotti nähdä sääliä toisen vihreissä silmissä. En vastannut mitään, mutta nostin hiiren hampaitteni väliin ja seurasin Koivusydäntä leirin ulkopuolelle. Istahdimme vähän matkan päähän lumisille kiville ja minä aloitin syömisen.
”Mustatähti haluaa varmistaa, että olet Varjoklaanin puolella tässä taistelussa Tuuliklaania vastaan, kun sinulla kuitenkin on läheistä historiaa sen kanssa, puhumattakaan siitä, että pelastit tuuliklaanilaisen hengen”, Koivusydän kertoi suoraan mutta reaktiotani selvästi varoen.
”Olisiko pitänyt sen antaa vain kuolla?” ärähdin ja keskeytin hiiren syömisen, jotta pystyisin katsomaan vihaisesti varapäällikköä.
”Ei, ei tietenkään! Mutta taistelussa et voi vain pelastaa tuuliklaanilaisten henkiä, sinun täytyy suojella omaa klaaniasi”, Koivusydän yritti selittää Mustatähden huolen. Huokaisin syvään ja laskin katseeni puoliksi syötyyn hiireen. Mitä jos Tähtipöly olisi taistelussa? Vaikka tuuliklaanilainen naaras vihasikin minua tällä hetkellä, en selväisi, jos hän kuolisi, varsinkin, jos voisin estää sen. Mutta en voisi paljastaa sitä. Minun täytyi esittää, että olin täysin lojaali pelkästään Varjoklaanille ja sen kissoille.
”Suojelen klaaniani taistelussa, ei hätää”, sanoin ja nostin vakavan katseeni takaisin Koivusydämeen, jonka jälkeen jatkoin hiireni syömistä. Naaras odotti kärsivällisesti, että saisin syötyä loppuun ennen kuin jatkoi puhumista.
”Olet hyvä soturi Surmayö. En voinut olla huomaamatta, että olit viimeisten joukossa Kuutamokuuran viimeisessä kielenvaihdossa. En tiennyt, että olitte läheisiä, vaikka hänen entinen mestari olitkin”
”Pyydän, älä... Oliko tämä tässä? Minun pitää mennä”, sanoin ja peitin hiirestä jääneet jämät lumikasan alle.
”Kyllä sinä voit minulle pu”
”Niin, paitsi että en voi. Ei ole mitään puhuttavaa. Arvostan, että yrität, mutta minä en tarvitse tukeasi… Oletko nähnyt Kuolemantanssia?” kysyin huokaisun jälkeen. Koivusydän näytti pettyneeltä, mutta ei yrittänyt enää.
”Pakotin hänet aamupartioon, hänen pitäisi palata pian” naaras vastasi. Nyökkäsin ja suuntasin leiriin. Koivusydän ei palanut, naaras luultavasti meni metsästämään. Paljaslehden aika oli onneksi jo loppupuolella.

Olin vahtinut tunnelin suuta herkeämättä, kunnes Kuolemantanssi palasi muun partion kanssa. Kävelin tuota vastaan ja istahdin mustan kollin eteen. Hän katsoi minua kysyvästi.
”Meidän täytyy puhua” sanoin vakavana. Kuolemantanssi näytti epäilevältä ja ymmärsin miksi.
”Ei hätää en aio saarnata sinulle… hänestä” mutisin ja kävelin kohti tunnelia. En oikeastaan luottanut siihen, että ystäväni seuraisi, mutta toivoin sitä todella kovasti. Ja onneksi toiveeni toteutui. En kuitenkaan suunnannut samoille lumisille kiville kuin Koivusydän vaan vähän pitemmälle, kauemmas leiristä. En halunnut kenenkään ylimääräisen kuulevan. Kuolemantanssi oli valmis pysähtymään jo moneen kertaan, mutta ehkä se oli katseeni tai jokin muu, mikä sai mustan soturin jatkamaan ja seuraamaan minua pidemmälle. Lopulta pysähdyin ja käännyin ystäväni puoleen. Kuolemantanssi ei sanonut mitään, odotti vain.
”Olen tehnyt jotain hirveää” aloitin, toisen kollin kasvot pysyivät ilmeettöminä.
”Jouduin tappeluun Topaasihampaan kanssa, Tähtipölyn entisen mestarin. Minä… Minä tapoin hänet. Tähtipölyn silmien edessä” paljastin. Asian ääneen sanominen teki siitä brutaalisen todellista. Kuolemantanssi vaikutti yllättyvän hieman, mutta vähemmän, kuin olisin olettanut.
”Ai” tuo totesi lyhyesti. En voinut uskoa tätä! Kuolemantanssi ei voinut olla tosissaan.
”Ei mitään muuta? EI saarnaa, miten tyhmä olin? Tai edes, ettei Topaasihampaan elämä ollut niin tärkeä?” kysyin epäuskoisena.
”Ei se muuttaisi tilannetta” Kuolemantanssi huomautti. Kynteni liukuivat esiin. Toki toinen oli oikeassa, mutta olisin silti halunnut toisen tukea edes jossakin muodossa. Tietenkin tiesin, millainen Kuolemantanssi oli, mutta tämä oli suurta, peruuttamatonta. Jotain sellaista mikä tulisi aina kiduttamaan minua sydämessäni. Lopulta en voinut muuta kuin naurahtaa.
”Niin tietenkin… Hah, ei tietenkään. Olen naurettava, kun ajattelen niin. Naurettavaa, että ajattelin saavani sinulta tukea. Yritän ymmärtää, pitää normaalina sitä, millainen suhde sinulle on siihen Aromyrskyyn tai Kirkaskuuhun. Yritän ymmärtää, että välität minusta edes vähän, vaikka et näytä sitä ollenkaan. Mutta sinä et ymmärrä. Et ymmärrä, että elän tällä hetkellä maanpäälisessä helvetissä! Naaras, jota rakastan vihaa minua, eikä halua enää koskaan nähdä minua. Saatan joutua taistelemaan häntä vastaan jopa tulevassa sodassa. Sen lisäksi menetin Kuutamokuuran, joka oli kuin pikku sisko minulle! Minulla ei siis ole tällä hetkellä siis ketään muuta kuin sinut! Ja ainut mitä sinä saat suustasi on aha”, naurahdin epäuskoisena. Samalla kynteni porautuivat jopa jäiseen maahan.
”En pyydä sinua muuttumaan, en pyydä sinulta mitään suurta. Mutta voisitko edes tämän kerran tukea niin, että minäkin näkisin sen? Pyydän. Olen tällä hetkellä niin pimeässä paikassa, että tarvitsen jonkun näyttämään valoa, että selväisin hengissä tästä. Eikä ole ketään muuta kuin sinä, joka minulle sen voisi näyttää” epäuskoinen huvittuneisuus oli muuttunut selvään epätoivoon ja pelkoon ja suruun. Tunteisiin, jota en voisi näyttää kenellekään muulle kuin Kuolemantanssille näin avoimesti. Nyt vain odotin mustan ystäväni reagointia.
//Jatkoo Kuolemantanssilla, ei kiirettä :)

Vastaus:

× Surmayö ×

Kun ensimmäisen kerran luin tämän kyseisen tarinan, ja pääsin kohtaan jossa kuvailit Kuutamokuuran menetystä, jokin kosketti minua erityisesti. Vaikka kohtaus olikin niin surullinen, pidin kovasti sen kuvailusta ja "aitoudesta". Jotenkin se vain kolahti, järven rannalla yksin huutaminen ilman lohduttajaa, tietäen samalla Surman aiheuttaneen samanlaisen surun Tähtipölylle aiemmin.
Sitä jäin vain hieman miettimään, mihin Kuutamokuura kuoli?

Tarinan jatkuessa, Surmayön joutuessa Mustatähden epäiljen alaiseksi uskonpuutteesta klaaniaan kohtaan, aloin pohtia miten Surma oli tähän kaikkeen alkujaan päätynyt. Onko hän todella kolli joka ei kaipaa lohdutuksia, sulkee muut ulkopuolelleen omasta sydämestään sillä ei tarvitse avautumista kenellekään, mutta ajattelee silti muita ennen itseään?
Hän surmasi Topaasihampaan, mutta toivon että Tähtipöly antaa anteeksi. Surma todella tarvitsee häntä.

Kirjoitit mielestäni hyvin lopun keskustelun Kuolemantanssin kanssa. Vaikka Kerkko on kasvattanut ympärilleen suuren faniyhteisön roolaajien keskuudessa, on tärkeää muistaa että todellisuudessa hän on vain vähätunteinen, omaa etuaan ajatteleva kolli.
Kirjoitusvirheitä en bongannut, siistiä jälkeä siis :)

-Rosmariini-

Saat 6 KP!

Nimi: Sammaltassu, Tuuliklaani

30.01.2017 12:14
Sammaltassu haukoitteli väsyneen näköisenä ja katsahti mestariinsa, joka jutteli hiljaisella äänellä Käärmesielun kanssa. Tänään olisi hänen vuoronsa lähteä aamupartioon ensimmäistä kertaa.
*En tiennytkään, että lähtisimme jo näin aikaisin*, oppilas ajatteli katsellen sumuista ilmaa.
Tuo huomasi sotureiden pesän sisäänkäynnillä liikettä ja huomasi isänsä Kuuraviiksen tulevan esiin. Harmaa kolli loikki Siilikasvon ja Käärmesielun luo huomaamatta leirin reunalla istuvaa tytärtään. Sammaltassu loikki jo virkeämpänä mestarinsa ja muun partion luo.
"Huomenta", naaras naukui Kuuraviikselle ja venytti kasvoilleen leveän hymyn.
Soturi näytti yllättyvän, mutta hymyili lopulta tyttärelleen.
"Sinäpäs olet virkeällä päällä", Kuuraviiksi kehräsi ja tuuppasi Sammaltassun lapaa lempeästi.
Oppilas päästi pienen naurahduksen ja kohtasi Käärmesielun turhautuneen katseen. Naarassoturi näytti olevan ärtynyt aivan koko ajan.
"Et sinä äsken ollut hirveän 'virkeä', vai kuinka?" Käärmesielu murahti.
Sammaltassu säpsähti yllättyneenä, mutta ryhdistäytyi.
"Tarvitsin vain vähän lepoa, siinä kaikki", tuo vastasi ja nosti häntänsä pystyyn hiukan jännittyneenä miten äkäinen soturi vastaisi.
Ennen kuin naaras pääsi vastaamaan Siilikasvo astui oppilaansa vierelle.
"Eiköhän lähdetä", vaaleanruskea kolli naukui nyökäyttäen päätään molemmille sotureille.
Sammaltassu toivoi voivansa painua maan alle, sillä hän oli juuri nostanut riidan soturin kanssa.. viäläpä isänsä silmien edessä. Kuuraviiksi näytti kuitenkin rennolta ja hyvän tuuliselta. Naarasoppilas lähti astelemaan ulos leiristä mestarinsa johdolla ja Kuuraviiksi vierellään. Käärmesielu heilautti kiukkuisesti häntäänsä ja kuopaisi kerran lunta käpälillään, ennen kuin lähti aamupartion hännillä ulos leiristä. Oppilas kohotti päätään ja katsoi sinertävää taivasta. Valkoiset pilvet lipuivat rauhoittavaan tahtiin tuulen mukana ja muutama lintu lensi niiden vieressä sirkuttaen.
"Sammaltassu, tuletko sinä?" Kuuraviiksen tuttu naukaisu sai naaraan säpsähtämään.
Sammaltassu huomasi itsensä lumeen uppoutuneena ja tunsi nolouden tunteen vierähtävän ylleen. Harmaa kolli ja muu aamupartio olivat pysähtyneet ketunmitan päähän hänestä.
"Aa.. Joo", oppilas mumisi ja laahusti lumihangesta pois.
Sammaltassu loikki partion luo ja katsahti häpeissään isänsä puoleen ja sitten mestariinsa. Siilikasvo näytti melkeinpä huvittuneelta ja samoin Kuuraviiksikin. Käärmesielu näytti vain entistäkin ärtyisämmältä, muttei avannut suutaan.
"Jatketaan matkaa", partion johtaja, Siilikasvo, naukui.
Partio lähti taas jatkamaan matkaa kohti Myrskyklaanin rajaa. Oppilas asteli nyt tarkemminkin ja vältteli syviä lumipenkkoja. Käärmesielu pysähtyi vahvistamaan rajan ja sitten matka taas jatkui.
"Tämä on tylsää", Sammaltassu naukui hiljaa, mutta Siilikasvo kuuli sen.
Vaaleanruskea kolli katsahti tuimasti oppilaaseensa.
*Voi ei!* naaras ajatteli silmät pyöreänä.
"Tämä on klaani elämää, Sammaltassu. Jos et pidä siitä lähde vaikka kotikisuksi", tuon mestari naukui terävästi ja silmät leimuten.
Sammaltassu nyökkäsi pienesti ja katsahti käpäliinsä. Siilikasvo käänsi selkänsä hänelle ja alkoi taas johdattamaan partiota eteenpäin. Oppilas katsoi pettyneenä lunta, mutta yllättyi isänsä turkin hipaisusta omallaan.
"Ei se mitään", Kuuraviiksi naukui lempeään äänensävyyn.
Sammaltassu katsoi kiitollisena soturiin ja hymyili vinosti.
"Minäkin ajattelin noin, kun olin oppilas", tuo jatkoi naurahtaen.
Naaras oli hyvillään isänsä tuesta ja naurahti hilpeästi.
"Mennään nyt takaisin leiriin päin", harmaa kolli naukui.
Sammaltassu nyökkäsi ja otti pari loikkaa eteenpäin.

// Joku mini.. Kirjoitin vaan nyt tämmösen tarinan :)) //

Vastaus:

Kuuraviiksen ja Sammaltassun isä-tytär-suhde on suloinen. :] Loppupuolella Sammaltassu tosiaan päästi tyypillisen oppilas-repliikin, mutta onneksi isukki sentään oli ymmärtäväinen. :'D

Saat 2 KP!

- Nanaba

Nimi: Mustaviilto ~ luopio

29.01.2017 18:31
Yritin sulkea koiranpureman jomotuksen pois mielestäni, kun kävelin kaksijalkalan läpi väliaikaiseen pesäpaikkaani kiiltävien kivien suojassa. Minua paleli, olin nälkäinen ja kylkeeni sattui.
*En muistanutkaan, että taisteluvammat ovat näin kipeitä.*
Raahauduin kiiltävien kivien taakse ja lysähdin istumaan. Aloin sukia turkistani omaani, koiran ja Kyynelsilmän verta, jonka pakkanen oli jähmettänyt punertaviksi puikoiksi. Ne sulivat hengitykseni lämmössä ja rytmikäs nuoleminen irrotti sen. Maistoin suussani veren ja maan, kun turkistani irtosi myös se multa, jossa olin kierinyt peittääkseni ominaistuoksuni. Vaikka turhaahan se oli, minähän nyt lemusin muutenkin mullalta.
Sylkäisin karvoja, veripaakkuja ja multaa suustani ja siirryin nuolemaan puhtaanvalkeita etutassujani. Työnsin pitkät mustat kynteni esiin ja nuolin veren ja karvat niiden välistä. Se olikin jo vähän hankalampaa, kukapa nyt haluaisi haavoja suuhunsa, mutta kun olin sen tehnyt, siirryinkin jo pesemään toista kylkeäni, jota koira ei ollut purrut. Toisen kyljen haava ei enää vuotanut kovinkaan paljon, koira ei siis ollut päässyt puremaan kovin syvältä.
*Mitä yrttejä haavoihin taas käytettiinkään...sitä keltaista ainakin, ja hämähäkinseittiä päälle...*
Verimarjan pesässä vietetyt hetket eivät olleet menneet ihan hukkaan, olin oppinut jonkin verran yrteistä ja haavojen sun muiden hoidosta. Harmi vain että hatarasta yrttituntemuksestani ei näin lehtikadon aikaan ollut paljoa hyötyä, kaikki kasvit olivat lumen alla. Täytyisi etsiä jostain sitä hämähäkinseittiä.
Sain kylkeni pestyä ja aloin taas nuolla haavaa puhtaaksi. Tämä oli taas sellainen päivä jolloin olisin oikein mielelläni istunut leirissä kaikessa rauhassa syömässä tuoresaalista. Luopion elämään verrattuna klaanielämä lehtikadon aikaan oli suorastaan ylellistä.

Äkkiä kuulin askeleita. Keskeytin peseytymisen ja höristin korviani. Jossain kiiltävien kivien takana asteli kissa! Raotin suutani ja maistoin ilmaa: liiankin tuttuun kissanhajuun sekoittui tuoresaaliin tuoksu. Nousin hiukan kankeasti ja tassuttelin pois "pesästäni".
"Ei yksi hiiri riittänyt, vai?"
Tuttu mustavalkea hahmo hypähti säikähäneenä hiirenmitan verran ilmaan. Kun Merry tunnisti minut, hänen kasvoilleen levisi huojentunut ilme.
"Hei taaf", hän mumisi saalis suussaan ja laski sen maahan. "Sinua etsinkin."
"Ja mitähän varten?"
Hiirenaivoinen pentu, ei älynnyt pysyä pois luotani!
"Toin tämän", kotikisu vastasi ja nyökkäsi maassa lojuvaa tuoresaalista päin. Tajusin sen olevan päästäinen. Murahdin kiitokseksi ja astelin ottamaan eläimen suuhuni. Se oli täynnä kynnenjälkiä.
"Hiivi ensi kerralla tarpeeksi lähelle", mutisin ja nuuhkin päästäistä, ennen kuin otin sen hampaisiini ja kannoin kauemmas. Vilkaisin ohimennen Merryn kaulaa, haava ei enää vuotanut mutta turkki sen ympärillä oli verinen.
"Öh, mitä varten?" pikkukissa naukaisi kysyvästi.
"Jotta saat varmemmin saalista", murahdin, istuin alas ja repäisin päästäisestä palan. Eläin oli melko laiha, kuten se pahan onnen hiirikin, mutta se maistui hyvältä ja täyttäisi jonkin verran typötyhjää vatsaani.
Merry oli istahtanut alas ja katseli kylkeni puremaa hämmästyneenä.
"Jouduitko tappeluun?"
*Hiirenaivo.*
"Ehei, tein sen itse. Totta kai jouduin tappeluun!" sähähdin suullisen välissä.
"Ei tarvitse suuttua, minä vain kysyin!"
"Hmph."
Jatkoin päästäisen syömistä. Merry jatkoi istuskelua.
"Mitä sinä siinä vielä teet?" ärähdin. "Mene jo kaksijalkojesi luo, kotikisu!"
"Minä en ole kotikisu!"

Vedin lihaa väärään kurkkuun ja sain melkoisen yskänpuuskan.
"Sinulla *köh* on panta!" maukaisin äärimmäisen nokkelasti.
Katsoin epäuskoisen näköisenä pientä mustavalkoista kollia, joka oli hypännyt tassuilleen ja tuijotti minua raivokkaasti turkki pystyssä.
"Minä olin kotikisu! Mutta kaksijalat hylkäsivät minut! Ne jättivät minut pesäänsä ja lähtivät, mutta eivät tulleet enää takaisin."
En voinut olla naurahtamatta Merryn ilmeelle.
"Ei se ole hauskaa", hän sähähti.
"Ei olekaan, mutta ilmeesi on", murahdin. Haukkasin taas palan päästäistä.
"Ei kissa tarvitse kaksijalkaa pärjätäkseen", sanoin syötyäni suuni tyhjäksi. "Meillä on kynnet ja hampaat, joilla taistelemme ja saalistamme, meillä on silmät jotka näkevät ilman valoa ja aistit jotka varoittavat vaaroista. Kaksijalat, ne ovat vain tiellä."
Äänestäni kuului halveksunta.
"Niin kai sitten..." pentu mutisi puoliksi itsekseen. Hän näytti rauhoittuneen, ainakin hänen ilmeensä raivokkuus oli muuttunut alakuloksi.
"Pää pystyyn, pikkuinen", murahdin ja nielaisin viimeisetkin palat päästäisestä. "Et kai sinä tosissasi kaipaa niitä?"
"Vähän."
"Mutta ne hylkäsivät sinut?"
"Öh, niin."
"Miksi kaipaisit niitä?"
"Öh..."
"Sitä minäkin."
Nousin taas käpälilleni.
"Kiitos päästäisestä, pentu."
"Ole hyvä vaan."
Äkkiä tajusin, miten pimeää oli tullut.
"Sinuna menisin nukkumaan", murahdin. Käännyin ja olin menossa takaisin kiiltävien kivien taakse, kun...
"Öh...et kai sinä siellä aio nukkua?"
Käänsin pääni takaisin Merryn suuntaan.
"Aion."
"Mutta sinulle tulee kylmä."
"On jo."
"Ja jos alkaa sataa lunta, peityt siihen."
"Merry hyvä", mau'uin venyttäen jokaista sanaa, "mitä se sinua liikuttaa vaikka minä hautautuisin kinoksiin?"
Pentu näytti häkeltyneeltä, mutta sanoi sitten:
"Minä tiedän paremman nukkumispaikan. Tule!"
Pentu kääntyi ja loikki hiukan kauemmas. Kun en seurannutkaan, hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.
"Tuletko?"
Huokaisin, mutta tassutin sitten Merryn luo.
"Näytä tietä."

---

Oli jo yö, kun pääsimme vihdoin perille. Matka oli taittunut tuskallisen hitaasti ja ukkospolkujen ylitykset kissanpentu suussa olivat olleet painajaismaisia. Lisäksi muuan koira oli alkanut haukkua kaksijalkojen puutarhassa, kun kuljimme ohi. Onneksi se ei lähtenyt peräämme.
"Tämäkö se paikka on?" kysyin epäluuloisesti ja vilkuilin rähjäistä kaksijalanpesää.
"Kyllä, siellä ei asu minun lisäkseni kuin muutama hiiri", Merry maukaisi ylpeänä ja tassutteli sisään pesän seinässä olevasta aukosta. Seurasin häntä turkki pörrössä ja varuillani.
Pesä oli varsin tilava. Ei minun mittapuullani mikään kovinkaan viihtyisä, mutta kuivaa siellä ainakin oli, eikä siellä tuullut. Kaksijalkojen laimea lemu leijui ilmassa. Katselin ympärilleni ja tulin siihen tulokseen, että paikka oli ainakin jokseenkin turvallinen. Siellä oli jotain kaksijalkojen törkyä; kummallinen kirjava kivi, tasainen nurmikkoa muistuttava harmaa asia lattialla ja jotain outoja tasanteita, jotka työntyivät seinistä.
"No, mitäs sanot?"
Säpsähdin ääntä ja käännyin katsomaan sen suuntaan. Merry oli kiivennyt kirjavan kiven päälle ja tuijotti minua sieltä. Hänen meripihkan väriset silmänsä kiiluivat pimeässä.
"On täällä ainakin kuivaa", murahdin.
"Minähän sanoin että tämä on parempi paikka!"
Tuhahdin pennun äänen voitonriemuisuudelle.
"Miksi edes autat minua?" tivasin.
Merry näytti häkeltyneeltä.
"No...sinä vaikutit...tarvitsevan apua."
"Ahaa."
"Muuten, mikä sinun nimesi on? Sinä tiedät minun nimeni mutta minä en tiedä sinun."
"Hmh...Mustaviilto."
Astelin pesän nurkkaan ja kävin sinne makuulle.
"Kiva nimi", Merry naukaisi.
"Omalla tavallaan. Hyvää yötä, pentu."
"Öh...hyvää yötä, Mustaviilto."
Suljin silmäni ja olin saamassa unen päästä kiinni, kun tunsin jonkun käpertyvän makuulle kylkeäni vasten. Räväytin silmäni auki ja tuijotin viereeni käpertynyttä Merryä.
"Mitä sinä teet?" sähähdin.
"Minä nukun", pentu ilmoitti unisesti ja haukotteli, käpertyen vielä tiukemmin kerälle. Tuijotin häntä hetken, ennen kuin huokaisin alistuneesti ja painoin taas pääni häntäni taa.
*Liian luottavainen, mutta suloinen.*

Satoi lunta.

Vastaus:

Merry vaikuttaa kiinnostavalta (ja suloiselta!) persoonalta. Toivon mukaan hän esiintyy lisää Mustaviillon tarinoissa, näiden kahden välinen.. Tuttavuus? Ystävyys? on varsin kiintoisa konsepti.
Kuten tavallista, kuvailua oli mukavasti ja teksti oli laadustaan hyvää. Ei mitään erikoista mainittavaa. :'D

Saat 6 KP!

- Nanaba

Nimi: Kolmitassu-Jokiklaani

28.01.2017 11:11
//Toi oli tosiaan osittain jatkoo Kolmitassun omalle ja osittain jatkoo Suhinatassun tarinalle, Suhintassulla voiki sit jatkaa tosta eteenpäin :D

Nimi: Kolmitassu-Jokiklaani

28.01.2017 11:09
Olin saanut väitellä päällikön kanssa pitkään, mutta lopulta tuo suostui ainakin toistaiseksi pitämään veljeni klaanissaan. Se riitti minulle, toistaiseksi. Veljeni ei kuitenkaan ollut yhtä tyytyväinen päätökseen, sillä Lumitähti kieltänyt Tuhkakatsetta lähtemästä leirin ulkopuolelle. Veljeni oli todella tyrinyt pahasti, mutta uskoin, että kaiken voisi vielä korjata. Nyt oli kuitenkin uusi päivä ja toivoin, että Virnakatse veisi minut harjoittelemaan taistelua. En nähnyt mestariani aukiolla, joten suuntasin kohti sotureiden pesää. Olin juuri pujahtamassa sisälle, kun smaragdinvihreät silmät tulivat eteeni. Hämmentyneenä otin askeleen taaksepäin.
”Mitä sinä nyt siihen tulit?” ihmettelin ja vilkaisin Terhotassun taakse, josko näkisin vilkaisulta Virnakatseen.
”Mikä sinun ongelmasi on?” kollioppilas kysyi vakavana. Hämmennykseni vain kasvoi ja katseestani saattoi nähdä myös loukkaantuneisuutta.
”Näytit epäröivältä eilen, kun menit nukkumaan. Sama juttu kun heräsit. Jos et kerran ole varma siitä, että haluat murhaajan Jokiklaaniin, niin miksi taistelit siitä päällikön kanssa” Terhotassun selittäessä kynteni liukuivat hitaasti esiin ja loukkaannuin henkisesti yhä enemmän. Miten toinen saattoi puhua noin?
”Tiedoksi sinulle, minä en epäröinyt sitä, että haluaisinko veljeni, joka muuten EI ole murhaaja, jäämään luokseni. En edes ymmärrä, miksi se sinua kiinnostaa? Minun asiani ei kuulu sinulle… Käärmeensikiö!” sähähdin loppuun ja pujahdin ruskean oppilaan ohitse sotureiden pesään. Valitettavasti Virnakatsetta ei näkynyt sielläkään, joten jouduin poistumaan pesästä ja valitettavasti Terhotassu oli edelleen paikallaan.
”Kolmitassu, hän tappoi omasta tahdostaan, ilman kuoleman uhkaa kaksi kissaa. Minulle ja kaikille muille, paitsi sinulle sellainen on murhaaja. Elät omassa kuplassasi, jossa veljesi on täydellinen. Aika herätä unesta ja nähdä todel” puhe loppui kuin seinään kun iskin tassullani toisen poskeen kynnet piilossa.
”OLE HILJAA! Sinä et tiedä mitään. Ehkä yrität vain auttaa minua, mutta tällä hetkellä vain pahennat tilannetta. Sinä se et tässä ymmärrä, että tämä klaani on täynnä pahoja kissoja, jotka yrittävät peittää omat huonot puolensa suurentelemalla toisen. Minä puhuin veljeni kanssa, minä tiedän, mitä oikeasti tapahtui” viha roihusi silmistäni kun katsoin epäuskoisen Terhotassun vihreisiin silmiin. Ohitin kollin jälleen ja nyt katseeni osui suoraan veljeeni. Tuhkakatse katsoi minuun pettyneenä ja pudisti päätään. Tiesin miksi. Olin menettänyt malttini, näyttänyt liikaa tunteita. Tunteita ei saanut näyttää liikaa, tai ei otettu todesta. Niin veljeni oli minulle opettanut. Nyt en kuitenkaan katunut ollenkaan, että olin näyttänyt tunteeni. Minun täytyisi vain päästä rauhoittumaan. Siksi kävelin pois leiristä, muiden tuomitsevat katseet olisivat vain lisänneet vihaani.

Huono aamu vaikutti minuun vielä silloinkin, kun olin menossa mestarini Virnakatseen kanssa harjoittelemaan taistelua. Olin toivonut tätä niin pitkään, mutta nyt kun se vihdoin tapahtui, en ollut innoissani. Vähän minua ärsytti myös se, miten nössön mestarin olinkaan saanut, kun ei uskaltanut väittää vastaan. Oloni onneksi parani aina sitä mukaan, mitä enemmän onnistuin. Halusin olla hyvä taistelija. Hyvää taistelijaa uskottaisiin ja arvostettaisiin. Tämän saavuttamisessa Virnakatse oli oiva apu, mutta sitä en koskaan kyseiselle soturille tai kenellekään muulle kertoisi.

”Ehkä et olekaan niin paha kissa kuin ajattelin” sanoin hengästyneenä. Mestarini vilkaisi minua lievästi hämmentyneenä samalla kun tasasi omaa hengitystään. Olin edistynyt mielestäni todella paljon tämän yhden tunnin aikana. Se sai minut niin hyvälle tuulelle, etten edes välittänyt siitä, ettei Virnakatse vastannut mitään. Eikä tuota haitannut, etten selittänyt sanojani tarkemmin. Ehkä tulisinkin toimeen mestarini kanssa. Ainakin silloin, jos kumpikaan ei puhu muuta kuin opetuksesta.
”Palataan leiriin” Virnakatse kehotti ja paransi ryhtiään. Nyökkäsin pieni hymy kasvoillani ja lähdin kävelemään mestarini rinnalla. Matkalla leiriin sain idean.
”Mitä jos opettaisitkin minulle vielä metsästystä?” ehdotin innoissani. Kolli kääntyi katsomaan minua ja nähdessään, että olin tosissani, tuo pudisti päätään.
”Harjoitukset saavat jäädä tähän. Katsotaan sitten myöhemmin” ruskea soturi vastasi käännettyään katseensa takaisin eteenpäin. Huokaisin syvään. Ei ollut sellainen vastaus, mitä olin toivonut. Koitin kuitenkin yrittää vielä. Saadakseni Virnakatseen huomion paremmin itseeni pysähdyin.
”Mitä jos jäisin itsekseni metsästämään? En haluaisi todellakaan mennä leiriin nyt” ehdotin. Sininen katse kääntyi minuun ja mestarini pysähtyi.
”Et voi ikuisesti paeta ongelmia. Minusta se olisi muutenkin turhaan, et saisi mitään napatuksi” Virnakatse tuhahti, käänsi katseensa takaisin eteenpäin ja jatkoi matkaa. Ruskean soturin sanoissa oli kyllä hyvä pointti mutta…
”Noh, minusta itsenäisesti harjoitteleminen on parempi kuin että jättäisin harjoittelematta. Nähdään huomenna!” Viipotin jo toiseen suuntaan, ennen kuin Virnakatse ehtisi väittää vastaan. Otin ohjat omiin tassuihini, tein omat päätökseni. Tähän Tuhkakatse halusikin minun tähtäävän. Ylpeys sykki rinnassani, olin tehnyt oikean valinnan.

Aikanaan kävi ilmi, että sille oli syynsä, miksi oppilaat eivät harjoitelleet itsekseen vaan mestarin kanssa. Olin onnistunut päästämään karkuun kaiken riistan, mitä olin yrittänyt ottaa kiinni. Aurinko oli jo laskemassa ja oli jo hämärää. En kuitenkaan halunnut myöntää Virnakatseelle, että olin tehnyt virheen, kun en ollut palannut leiriin. Toisaalta ei tarvinnut kohdata Tuhkakatsetta tai Terhotassua. Siksi halusin vaellella Jokiklaanin reviirillä vielä hetken, jotta Virnakatse ehtisi mennä nukkumaan. Tiesin rikkovani sääntöjä, kun liikuin yksin näin myöhään ja lähellä Varjoklaanin rajaa, mutta häpeä voitti tällä kertaa tottelevaisuuden. Viimeinen piste päätökselleni leiriin palaamisesta oli, kun haistoin Jokiklaaniin kuulumattoman soturin. En kauhean hyvin vielä tunnistanut toisten klaanien ominaistuoksuja, mutta olin varma, ettei kyseessä ainakaan varjoklaanilainen ollut. Lähdin seuraamaan hajua ja yllätyksekseni haistoin myös tutun tuoksun. Se oli se nätti naaras oppilaiden pesästä. Nimeä en saanut päähäni, mutta kuva kyseisestä oppilaasta tuli mieleeni. Ilmeeni oli hämmentynyt ja seurasin hajuja uteliaana. Pian tajusin suuntaavani kohti Puolisiltaa. Ensin ajattelin, että pesätoverini oli häätämässä tätä tunkeilijaa, mutta sähinän ja vihaisen huutelun sijaan kuulin rauhallista puhetta.
”Tule toki” kuului innostunut ääni. (Tuo ei ole… Suhinatassu! Hänen nimensä on Suhinatassu!) innostuin hetkeksi muistettuani kauniin naaraan nimen. Keskittymiseni palasi kuitenkin oitis, kun tunkeilija jatkoi puhumista.
”En olisi uskonut, että olisit valmis hylkäämään klaanisi” korvani taipuivat taaksepäin, aikoiko Suhinatassu lähteä Jokiklaanista? Kävelin niin lähelle kuin pääsin, ilman että paljastuisin. Piilopaikkoja ei oikein ollut. Kuitenkin näin, että tunkeilija oli aikuinen ja äänestä päätellen kolli. Valkoharmaa lintu ilmestyi paikalle rumasti äännellen. Kuin se olisi nauranut räkäisesti. Se antoi kuitenkin tarvitsemaani peittelyä ja juoksin kohti sillan varjoa. En kuitenkaan huomannut lumen alle piiloutunutta kiveä ja kompastuin. Lensin kaislikon juureen, joka rapisi inhottavan äänekkäästi. Mielessäni voivotellen kipua ja jomotusta nousin ylös ja näin Suhinatassun että tämän tunkeilijan huomion kääntyneen tännepäin, joskin ei minuun. En kuitenkaan halunnut piilotella enää. Minun velvollisuuteni oli pitää Suhinatassu Jokiklaanissa. Niinpä juoksin nyt laiturille, tällä kertaa varoen kiviä, enkä välittänyt missä kohtaa kaksikko huomasi minut. Viimeistään siinä kohtaa kun astuin puisista laudoista tehdylle alustalle.
”Suhinatassu, kuka tuo tunkeilija on ja mitä hän tekee täällä?” kysyin ilmeettömänä. Jälleen kerran muistin veljeni opetuksen. Tunteitten liiallinen näyttäminen oli heikkoutta, ja minua ei otettaisi tosissaan, jos paljastaisin niitä liikaa. Varsinkin tässä tilanteessa uskoin olevan järkevää, etten näyttänyt inhoa, mitä tunsin tuota tunkeilijaa kohtaan. Toisen klaanin kissa ei olisi ollut niin paha, mutta tämä kolli oli selvästi klaaniton, ehkä jopa luopio.

Vastaus:

Kolmitassun tarinoita on aina yhtä kiinnostava lukea. Hänen kieroutunut maailmankuva ilmenee hyvin tarinoissa, ensimmäinen persoona on todella hyvä kertoja tälle hahmolle.
Oli myös mukava nähdä hänen käyttäytyvän jotenkuten "normaalisti" harjoituksissa Virnakatseen kanssa. Vaikka Kolmitassun päässä olisikin jotain vikaa, hän ei sitä välttämättä ulospäin näytä - aina.
Kolmitassun reaktio jätti minut vähän varpailleen, ei oikein tiedä millaista reaktiota odottaa - jatkoa odotellessa, siis.

Saat 7 KP!

- Nanaba

Nimi: Hämärätassu, Jokiklaani

26.01.2017 17:08
Luku 1

Pilvet lipuivat taivaalla nopean tuulen mukana peittäen suurimman osan tähdistä taivaalla. Kirkas puolikuu kurkisteli vähän väliä pilvien välistä. Tuuli oli kylmä ja hytisevä ja sai Hämärätassun karvoja nousemaan pystyyn. Nuori, kuusikuinen kolli oli nimitetty edellispäivän auringonhuippuna oppilaaksi ja oli saanu mestarikseen Salamaturkin. Kaksikko oli käynyt kiertelemässä Jokiklaanin rajaa, jonka jälkeen Salamaturkki oli jo vähän näyttänyt uintitapaa, jota he olisivat harjoitelleet seuraavana päivänä. Hämärätassu kiehui oppimisen halua.
Uusi oppilaidenpesä tuntui Hämärätassulta aluksi hassulta. Kaikkialla tuoksui vahvasti muiden oppilaiden ominaistuoksu, sekä voimakas sateen ja kalan tuoksu, joka aluksi sai Hämärätassun nyrpistämään nenäänsä. Nyt kun hän on maanut uudessa pesässään katsellen taivasta hän alkoi jo tottumaan uusiin tuoksuihin.
Hämärätassu sävähti, kun kuuli jonkun liikahtavan omalla sammalpedillään. Kolli käänsi päätänsä hitaasti ääntä kohti. Oppilaat makasivat hiljaa liikkumattomina tuhisten omilla pedeillään ja heidän kyljensä kohoilivat heidän hengittäessä. Hämärätassu ei tunnistanut yhtäkään oppilasta yön pimeydestä ja pian Hämärätassukin alkoi haukottelemaan. Tuo katsoi vielä kerran ulos pesästään, kunnes käänsi kylkeään ja nukahti rauhalliseen uneen tuulen pyöritellessä hiljaa kollin turkkia.

"Hämärätassu." Hiljainen ääni kuului Hämärätassun korvan viereltä ja sen jälkeen kuonon töyttäisy kollin kyljessä.
"Huomenta", Hämärätassu sopersi ja aukaisi hitaasti silmiä räpytellen totutellen aamun valoon. Hämärätassu nousi hitaasti ylös. Ensiksi tuo istuutui ja lopulta nousi ylös ja venytteli jäseniään kolean yön jäljiltä. Hän ravisti hieman päätänsä ja katsoi Salamaturkkia.
"Olen valmiina", Hämärätassu naukaisi siniset silmät kiiluen.
"Hyvä", Salamaturkki naukaisi ja näpäytti hännänpäällään merkin seurata. Hämärätassu seurasi hiljaa mestarinsa vierellä ulos leiristä ja leirin ulkopuolellakin Hämärätassu ihasteli lumisia maisemia ja hiljaisuutta.
"Muistatkos vielä missä päin Tuuliklaanin raja on?" Salamaturkki kysyi kääntäen katseensa oppilaansa. Hämärätassu sävähti hieman äkkinäistä kysymystä mutta mietti hetken.
"Tuolla." Hämärätassu vastasi ja osoitti kuonollaan korkeita nummia kohti.
"Aivan oikein. Entäs Varjoklaani?"
"Se on taas tuolla." Kolli vastasi osoittaen suurta kuusimetsää kohti. "Ja Myrskyklaani on tuolla, puolisillan luona."
"Hienoa." Salamaturkki kehui ja katsoi Hämärätassua hymyillen hieman. Hämärätassu hymyili takaisin mutta katsoi sitten taas eteenpäin ja häntä teki mieli loikkia koko matka järvenrannalle mutta hillitsi mielensä ja käveli rauhallisesti Salamaturkin rinnalla.
Hämärätassu katsoi ympärilleen ja kuunteli hiljaa joen solinaa, jota kuului hieman kauempaa. Nyt kaksikko ei kävellyt joenvartta niinkuin eilen, vaan nyt he kävelivät tasangolla jossa silmä kantoi kaukaisuuksiin ja maailma tuntui paljon suuremmalta, toisin kuin miltä se leirissä tuntui ja kuulosti.
"Näetkö tuon pienen saaren tuolla?" Salamturkki keskeytti Hämärätassun mietteet ja osoitti hännällään pientä saarta kohti, jossa oli kauempana pieni, rehevä metsikkö.
Hämärätassu katsoi tarkasti ja nyökkäsi hitaasti pari kertaa huomatessaan pienen saaren järvellä.
"Tuolla kaikki neljä klaania pitävät kokoontumisensa joka täysikuuna, olet varmasti kuullut täydenkuun kokoontumisista. Kun kaikki klaanit ovat kokoontuneet saarelle, tuona aikana on Tähtiklaanin luoma aselepo, jolloin yksikään kissa tai klaani ei saa taistella keskenään. Tähtiklaani voi suuttua siitä."
Hämärätassun katse kirkastui jännityksestä. "Pääsenkö minä seuraavaan kokoontumiseen?"
"En tiedä vielä. Lumitähti valitsee aina kokoontumiseen lähtijät."
Hämärätassun ilme hieman synkistyi mutta päätti odottaa niin kauan, kunnes pääsisi kokoontumiseen näkemään muitakin klaaneja.
Pian kaksikko saapui järven rannalle. He pysähtyivät pari ketunmittaa rannasta liukkauden ja mahdollisien heikkojen jäiden takia.
"Nyt kun opetan sinulle uimista", Salamaturkki aloitti ja hyppäsi pienesti veteen, "niin ensiksi kerron sinulle perus juttuja."
Hämärätassun hengitys höyrysi kylmää ilmaa ja tassuja kihelmöi jännityksestä ja kuunteli tarkkaavaisesti Salamaturkin jokaista hengenvetoakin.
"Aluksi vesi saattaa olla kylmää, mutta siihen tottuu. Muista vetää hieman happea keuhkoihisi, ettet vajoa syvyyksiin. Muista tehdä yhtäpaljon työtä etu- ja takajaloilla." Salamaturkki kertoi ja pienellä nykäyksellä, Salamaturkin jalat irtaantuivat pohjasta ja soturi ui Hämärätassun edessä ja oppilas pisti muistiinsa jokaisen liikkeen.
"No niin, kokeileppas sinäkin."
Hämärätassu astui varovasti veteen ja sävähti sen kylmyyttä. Vesi osui kollin vatsakarvaan ja se sai Hämärätassun käyristämään hieman selkäänsä. Salamaturkki katsoi hetken huvittuneena vierestä.
"Kun olet hetken vedessä, et välttämättä edes tajua, kuinka kylmää se on."
"Tuntuuko se jokaisella uintireissula tältä?"
"Ei." Salamaturkki vastasi ja katsoi kärsivällisesti Hämärätassua. Kollin teki mieli marista ja valittaa kylmästä, mutta päätti edes yrittää kertaalleen.
Hämärätassu nykäisi pientä vauhtia takajaloillaan ja lähti uimaan. Helppoa!
"Pistä pää veden mukaisesti, älä nosta sitä ylös pinnalle kuin joutsenella", Salamaturkki neuvoi. Hämärätassu teki kuten mestarinsa oli neuvonut ja hengitys kulki vähän paremmin.
"Hienoa!"
Hämärätassu otti jaloilla pohjasta ja kääntyi mestarinsa kohden. Veden kylmyyden tunne hälveni ja vesi tuntui raikastavalta.
"Hienolta näyttää, pientä korjailua on, joten uidaan vielä. Opetan sinulle vielä sukeltamista, kun lähdetän leiriin päin." Salamaturkki nyökkäsi ja lähti uimaan järveltä pois päin, leiriä kohti. Hämärätassu loikkasi perään.
Kaksikko ui hiljaa peräkkäin. Hämärätassun hengitys muuttui ieman raskaammaksi ja pohja alkoi kadota jalkojen alta.
"Tässä on hyvä, noustaan maille. Varovasti, tässä pohja on ketun mitan syvyydessä, joten kunnon loikka maalle." Salamaturkki neuvoi ja hyppäsi kuivalle.
*Tsk, en jaksa*
Hämärätassun oli pakko jaksaa ja niin hän ponnisti, otti kynsin kovasta lumesta kiinni ja veti itsensä ylös. Kolli lysähti maahan puuskuttamaan ja kylmä lumi tuntui jäältä hänen vatsansa alla.
"Ravista ylimääräiset vedet ennenkuin jäädyt ja vilustut", Salamaturkki varoitti ja ravisti voimakkaasti turkkiaan. Hämärätassu nousi ja ravisti niin kovaa kuin vain pystyi ja tasoitti hengitystään.
"Olethan okei?"
"Olen."
"Uiminen on ehkä ensiksi raskasta, mutta sitä kun tekee joka päivä, siihen tottuu."
Hämärätassu nyökkäsi ymmärtäväisesti.
"Sitten sukeltaminen." Salamaturkki sanoi ja katsoi veteen.
Ajatus sukeltamisesta tuntui hyvältä, ainakin aluksi. Hämärätassu nousi lähelle jokea ja katsoi veteen.
"Ei näy pohjaa."
"Nyt on hieman pimeämpää kuin viherlehden aikaan niin vesi näyttää synkemmältä. Myös sen syvyys vaikuttaa siihen, mitä sieltä pohjasta näkee." Salamaturkki sanoi ja loikkasi taas pienesti veteen. "Sukeltamisessa on se juttu, että on vedettävä paljon happea kauhkoihin, ettet huku, joka on myös suuri riski sukeltamisessa. Muuten samalla tavalla kuin uinnissa, päätä veden alle ja sukeltelemaan vain." Salamaturkki kertoi ja syöksyi pää edellä veteen haukkoen ensiksi henkeä, kunnes soturi jo katosi pinnan alle ja parin sekunnin päästä nousi takaisin pinnalle.
"Tule vain, et huku."
Hämärätassu hyppäsi pienellä loikalla veteen joka sai veden pärskähtämään.
"No niin", Salamaturkki ravisti vedet pois silmistään, "vedä henkeä ja ui pinnan alle hetkeksi, älä liian kauaksi aikaa."
"Selvä", Hämärätassu pihisti, veti henkeä ja syöksyi pinnan alle. Pian tuo nousikin jo takaisin pinnalle riemukkaana.
"Hienoa! Ui vielä vähän aikaa."
Hämärätassu teki työtä käskettynä ja sukelteli useita kertoa aina vähän pidemmillä ajoilla.
Mustanharmaa pää nousi vedestä ja Hämärätassu hengitti raskaasti. Kylmä ilma kävi keuhkoihin ja kurkkuun ikävästi kylmässä vedessä, mutta kolli nieli kylmyyden.
"Tulehan jo pois sieltä", Salamaturkki kehotti ja auttoi hieman Hämärätassua nousemaan lumelle vetämällä niskanahasta. Hämärätassu puuskutti ja hänen hengityksensä höyrysi ja kylmä tuuli hytisytti kollia. Hämärätassu nousi ravistelemaan turkkiaan ja nuoli hetken rintaansa ja kylkeään vastakarvaan, jotta veri lähtisi virtaamaan. Näin Hämärätassun sijaisemo oli tehnyt hänelle, kun kolli oli itse ollut kylmissään.
"Uiminen sujuu sinulta hyvin. Kierretään vielä kerran reviiri, ja saat sitten mennä hakemaan tuoresaaliskasasta jotain ja sen jälkeen lepo."
Hämärätassun katseesta saattoi nähdä pienenmoisen järkytyksen. Vielä kerran kierretään reviiri pitkän uinnin jälkeen?
"Olen hyvin poikki", Hämärätassu vastusti väsyneesti. "Eiku mennään vain." Hämärätassu tuli toisiin aatoksiin. Hänen vastassaan myllersi, jospa Varjoklaanin partio olisikin Jokiklaanin reviirillä ja kolli pääsisi ensimmäiseen taisteluun. Siitä olisi varmasti hurjasti kerrottavaa pesätovereille!
Kaksikko lähti mukisematta liikkeelle. Hämärätassun mieli harhaili kun hän katsoi järvelle ja kuunteli kaukaista puron solinaa.
Salamaturkki oli ilmeisesti kysynyt Hämärätassulta jotain, mutta Hämärätassu ei kuullut sitä omista maailmoistaan ja hätkähti kun tunsi Salamaturkin napakan hännän näpäytyksen kyljessä. Hämärätassu käänsi päätänsä.
"Anteeksi, en kuullut", Hämärätassu pahoitteli ensimmäisenä, vaikkei ollut edes varma, oliko Salamaturkki edes sanonut hänelle jotain.
"Huomenna opetan sinulle soturilain, joka on muistettava eikä sitä saa rikkoa. Siitä voi saada suuren rangaistuksen." Salamaturkki kertoi ja tärisi kylmän tuulen vetäessä kaksikon yli. Hämärätassukin sävähti.
"Onko se vaikea muistaa?"
"Riippuu, miten syvälle pääkoppaasi painat sitä kerralla. Opettelemme sen ulkoa kokonaan. Jos ei kerralla, sitten toisella. Jos ei silläkään, kolmannella, ja niin edelleen."
Hämärätassu huokaisi ja hänen rintansa värähti jännityksestä ja ehkä pienestä paineesta siitä, että hänen pitää jo huomenna muistaa koko soturilaki, jokainen kohta, jokainen sana.
Reviirin kierrettyä ja leiriin päästyä, Hämärätassun jalat tuntuivat löysiltä ja jokaista lihasta särki pitkä uiminen ja pitkä kävely reissu. Koko matka yhteensä oli Hämärätassun pisin koskaan kulkema matka ja oli hyvin ylpeä itsestään.
"Tulen herättämään sinut aamulla, ellet herää itse aikaisemmin", Salamaturkki tuuppasi hieman leikkisästi ja Hämärätassu naurahti hieman.
"Nähdään huomenna!" Hämärätassu huudahti ja kipitti tuoresaaliskasalle.
Tuoresaaliskasasta Hämärätassu valitsi pienen kalan ja asettui parin ketun mitan päähän tuoresaaliskasasta syömään. Hämärätassu tunsi ympärillään laskevan pimeyden. Ilta oli tulossa.
Aurinko oli jo kauan sitten laskenut ja nyt auringon tilalle alkoi tulla yönpimeyttä, tähtiä ja kuu. Hämärätassu mussutti kalaansa tyytyväisenä miettien päivän asioita. Mutta sitä ei voinut poistaa Hämärätassun mielestä, että hänen jalkojansa särki.

"Hei!"
Hämärätassu hätkähti kuulessaan huudahduksen takaata ja käänsi päätänsä nuollen viimeisiä rippeitä kalasta.
"Ööh, hei!" Hämärätassu huikkasi takaisin hieman epävarmana.
Tuo toinen oli naaras, pienikokoinen naaras. Hän oli ilmeisesti oppilas, jota en ole varmaankaan vielä kunnolla nähnyt.
"Oletko sinä Hämärätassu?" naaras kysyi ja hymyili kääntäen hieman valkeaa päätään.
"Olen. Kuka sinä olet?" Hämärätassu vastasi.
"Olen Pakkastassu. Saanko liittyä seuraan?"
"Olen juuri syönyt jo kaiken, mutta toki voit tulla", Hämärätassu tokaisi ja seurasi Pakkastassun liikkeitä, kun naaras istahti kollin vastapäätä.
"Olet ilmeisesti uusi oppilas?" Pakkastassu kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Uusi, mutten uusin", Hämärätassu vastasi hieman naurahtaen ja katsoi sivulleen.
"Kuka on muuten mestarisi?" Hämärätassu kysyi vuorostaan ja käänsi katseensa taas Pakkastassuun. Naaras tuntui mukavalle kaverille.
"Kirsikkasielu. Hyvin mukava, mutta tarvittaessa napakka", Pakkastassu nyökkäili hieman.
"Mitä te teitte tänään harjoituksissa?" Hämärätassu jatkoi utelemista. Pakkastassu naurahti hieman ja Hämärätassusta tuntui, kuin hän olisi sanonut jotain väärää ja luimista hieman korviaan. Pakkastassu ilmeisesti huomasi sen ja hymyili takaisin.
"Harjoittelimme taistelua." Pakkastassu vastasi. Hämärätassu nyökkäsi. Kaksikko jutteli vielä hetken, kunnes kollia alkoi väsyttämään järkyttävästi.
"Minun on ehkä parasta mennä nukkumaan. Salamaturkki opetti minua uimaan ja kiersimme reviirin, nyt on kyllä unen paikka." Hämärätassu naukaisi kohteliaasti ja nousi venytellen jäseniään.
"Minäkin menen jo nukkumaan." Pakkastassu sanoi.
Oppilaiden pesässä Hämärätassu paineli omaa petiään mukavaksi ja kävi siihen kyljelleen. Pian kun Hämärätassu sulki silmänsä, kolli nukahti omaan, rauhalliseen uneen.

//Teksti tuntuu tönköltä, mut onha tästä tarinaropettamisesta ollu nyt aikaa, et eiköhän tää tästä luonnistu :'D

Vastaus:

Ei tämä ollut lainkaan tönkköä. :')
Oikein hyvää tekstiä, niin kerronnan, kuvailun ja etenemistahdin osalta - pituuttakin oli mukavasti. Hirveästi emme päässeet Hämärätassun oman pään sisälle kuristamaan (kuten meonesti kolmannessa persoonassa tuppaakin käymään), mutta tarina oli silti viihdyttävää luettavaa ja sisällöltään hyvin tapahtumarikas. Salamaturkki vaikuttaa aika vaativalta mestarilta, mutta ainakin hän kannustaa oppilastaan. Pakkastassustakin löytynee hyvä ystävä (tai tulevaisuudessa jopa enemmän?) Hämärätassulle.

Saat 9 KP!

- Nanaba

Nimi: Herhiläistassu, Taivasklaani

23.01.2017 20:52
Pennusta oppilaaksi
Luku 1

”Herhiläispentu, astuisitko Kivikeon eteen”, kuului rauhallinen ja kaunis ääni jonka Taivasklaanin päällikkö, Jäätähti omisti.
Suin vielä viimeisen epämääräisen karvatupon rintakehästäni, kunnes päällikön ääni sai korvani pystyyn. Nostin pääni kummissani, kuulinko oikein? Varmasti, vai oliko minulla sammaltupot korvissani? Tiesin kyllä että oli klaanin kokoontuminen, mutta en tiennyt nimitysmenoista. Nousin kuitenkin asiaa enempää märehtimättä ylös ja sain tietä kävellessäni Kivikeon eteen. Ei minua pelottanut, vain hämmensi tämä yllättävä tapahtuma. Olinhan odottanut sitä, mutta olinko edes vielä kuutta kuukautta? Luultavasti, enkä kuitenkaan tahtonut epäillä päällikköni pääkoppaa.
”Herhiläispentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on vuorosi astua soturioppilaan asemaan. Herhiläispentu, tästä hetkestä aina siihen hetkeen asti, kunnes olet saanut soturinimesi kutsuttakoot sinua Herhiläistassuna!” päällikkö jatkoi ja nosti hieman ääntänsä havahduttaen minut ajatuksistani.
Taivutin niskaani Kivikeon päällä seisovan naaraan nähdäkseni, mutta totesin lopulta sen olevan huono idea. Annoin asian olla ja nyökkäsin kevyesti odottaen Jäätähden viimeisiä sanoja. Ja pienen odotuksen jälkeen ne tulivat:
”Mestariksesi saat Tuulenpurijan! Hän on nuori ja kokematon, mutta on aika antaa hänelle ensimmäinen oppilas. Toivon että sinusta koulutetaan samanvertainen soturi kuin Tomukorva koulutti tästä nuoresta soturista.”
Käännyin katsomaan kissojen rykelmää, mutta en nähnyt mustavalkoista kollia missään. Oliko tuo kenties metsästyspartiossa tai muussa partiossa? Ei kai hän vain jänistänyt? En uskoisi siltä kollilta. Hetken mielijohteessa käännyin ympäri, jonkun kissan hännän mukaisesti ohjattuna. Sillä hetkellä olisin voinut iskeä itseäni puun oksalla otsaan. Nyökkäsin kohteliaasti Tuulenpurijalle joka katsoi minua hetken päästä häntään ja nyökkäsi. Jonka jälkeen klaani puhkesi huutamaan.

”Soturilaki, ensimmäinen kohta: Puolusta klaaniasi, tarpeen tullen jopa hengelläsi. Sinulla voi olla ystäviä muista klaaneista, mutta uskollisuutesi tulee pysyä sinun klaaniisi, vaikka joutuisit taistelemaan taistelussa ystäviäsi vastaan.”
Ymmärsin jokaisen Tuulenpurijan sanan ja nyökkäsin. Ensimmäisenä päivänä mestarini oli siis päätynyt opettamaan minulle soturilakia. Mieluiten olisin kiertänyt reviiriä ja harjoitellut taistelua, mutta tiesin sen että soturilaki on todella tärkeä osa klaanielämää. Ilman sitä emme taistelisi ja saalistaisi oikein, itseasiassa kaikki pyöri sen ympärillä. Kyseenalaistin asioita kuitenkin, soturilaki on kuitenkin vain haamukissojen laatimia. Mutta kai niitä pakko oli totella. Ajatuksissani kun olin toinen osa soturilakia meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kiitos itseni sain pienen napautuksen niskaani Tuulenpurijalta. Värähdin ja käänsin keltaiset silmäni kohti kissaa joka tulisi opettamaan minulle kaiken tietävänsä.
”Anteeksi, olin ajatuksissani”, mau’uin hiljaa enempää selittämättä.
”Ole seuraavan kerran tarkempi, Herhiläistassu. Aloitetaanpa uudestaan: toinen kohta, älä saalista tai tunkeile toisen reviirille. Taivasklaanilla ei ole rajanaapureita, mutta kaksijalkalassa olevien kissojen aluetta tulee kuitenkin kunnioittaa”, mestarini naukui saaden suustani tulevan pakonomaisen tuhahduksen.
”En hirveästi arvosta kotikisuja ja erakoita tai luopioita joten en myöskään arvosta heidän rajojaan”, murahdin.
Ja samalla hetkellä tunsin Tuulenpurijan pitävän hampaitaan toisissaan tiukasti kiinni. Tiesin kyllä että kolli oli kaksijalkalasta tullut enkä oikein uskonut, että tuo halusi muistella paljoa niitä aikoja. Oli hiljaista kunnes vanhemman kissan ääni jatkoi kärttyisästi:
”Herhiläistassu, he ovat samanlaisia kuin mekin. Kissoja joten tulisi sinunkin arvostaa heidän rajojansa jos he arvostavat meidän rajojamme, asia selvä?”
”Kyllä, Tuulenpurija”, mutisin ja vilkaisin kielekkeeltä alas yrittäen olla tuntematta mestarini tiukkaa katsetta niskassani.
Hetken jälkeen molempien katsellessa leiriä joka oli tänään, lehtikadon aikana hyvin eloton. Pari kissaa söivät tuoresaalista ja pari vartioi leiriä. Vaikka olikin suhteellisen leuto keli niin en itsekään ollut mikään lehtikadon rakastaja. Katseltuamme leiriä aikamme kertoi Tuulenpurija minulle soturilain loput kohdat, ja tällä kertaa kuuntelinkin. Ainakin osittain…
Sen jälkeen kolli kertoi vielä ei soturilakiin kuuluvia kohtia ja kohtia jotka eivät enää kuulu soturilakiin. Myös kohdat joita oltiin ehdotettu. Auringon pikkuhiljaa laskettua mestarini saattoi minut leiriin ja käännettyäni katseeni, oli kolli jo poissa. Hymähdin ja kävelin niukan tuoresaaliskasan luokse. Mieleeni ei osunut oikein yhtäkään soturilain kohtaa. Vaikka kuinka patistin itseäni muistelemaan niin mikään ei tullut päähän. Lopulta sivuutin ajatukseni ja otin ruipelon hiiren. Sen sentään soin itselleni vaikka en ollut tänään hirveästi mitään tehnytkään. Olin kävelemässä kohti oppilaiden pesää, mutta joku pysäytti minut. Vilkaisin taakseni ja näin Tuulenpurijan ilmeettömät kasvot, silmät suunnattuna hiireen.
”Toivottavasti tuo riittää klaaninvanhimmille”, hän puhui kuivasti ja katseli minua, aivoni löivät tyhjää.
”Tuota, noin… En oikein ymmärtänyt”, mutisin ja painoin päätäni alaspäin.
”Kautta Tähtiklaanin! Klaaninvanhimmille viedään aina, aina ensiksi tuoresaalista ennen kuin itse syöt. Etkö kuunnellut mitään?” mestarini kysyi pudistellen päätänsä.
”No anteeksi vain, vien sitten lisää saalista heille!” tiuskaisin ja kävelin häntä pystyssä tuoresaaliskasalle.
Kuulin vielä pienen tuhahduksen ja naurun sekoitteisen äänen takaani, mutta jätin sen kuulematta. Poimin yhden kottaraisen ja pulskemman hiiren raahaten niitä kohti klaaninvanhimpien pesää. Työnnyin epämääräisesti sinne sisään ja sain vastaan kuorsausta ja pientä kuiskuttelua. Laskin kottaraisen ja hiiren pesän eteen ja katselin ketkä olivat hereillä. Silkkisulka ja Marjaläikkä. Hipaisin molempien nenää ja osoitin tuoresaalista, mutta en puhunut. Naaraat nyökkäsivät, enempää en ehtinytkään nähdä kun ulkoilma jo paiskautui kasvoilleni. Sitten se hiiri. Jolkutin leirin poikki ja nappasin samaisen hiiren. Oppilaiden pesä oli aivan nenäni edessä. Istahdin alas ja söin yksikseni, oli ihanaa olla rauhassa. Joku kuitenkin kutkutti mieltäni. Tahdoin olla hyvä soturi, hyvän soturin kuuluisi osata soturilaki. En ollut muistanut kuitenkaan edes puolia siitä! Pudistelin päätäni ja söin hiirtäni, mutta ajatus ei lähtenyt pois. Huokaisin ja peitin hiiren jäänteet maahan venytellen. Liikutin hieman kynsiäni ja ravistin turkkiani, kunnes keltaiset silmäni harhailivat jo leirissä. Tuulenpurija, missä olet?
Olin kiertänyt soturienpesän, mutta en nähnyt valkomustaa kollia missään. Katumus iski naamaani ja kävelin vielä tarpeittentekopaikan lävitse, Tuulenpurijaa ei näkynyt. Työntyessäni ulos tarpeittentekopaikalta näin auringon jo laskevan. Katselin sitä hiljaisuuden vallitessa jonka joku törppö päätti sitten keskeyttää! Mulkaisin kissaa, mutta peruutin katseeni ja muutin sen paremmaksi.
”Tomukorva, hienoa! Etsinkin sinua, tai no… Tuulenpurijaa, en ole nähnyt häntä sitten viimekerran jälkeen kun vein klaaninvanhimmille tuoresaalista. Voisitko kenties tietää missä hän on?” kysyin tällä kertaa kohteliaammin.
Tomukorva vilkaisi minua ja höristi korviansa vilkaisten sen jälkeen leiriä. Tuo näytti tuumiman jotain. No, mikäs pienessä odottelussa. Paitsi, minulla oli kiire. Annoin Tuulenpurijan entisen mestarin kuitenkin miettiä hetken ennen kuin käänsi katseensa minuun:
”Viimeksi näin hänen menevän vartioon. Uskottavasti, enempää en tiedä. Mutta nyt, nuori herra pääsisinkö tuonne?”
Päästin kollin menemään ja tassutin leirin sivuja pitkin kohti sisääntuloaukkoa josta sujahdinkin ulos hetkessä. Ja siinä hän oli, napautin häntä olkapäähän. Tuulenpurija käänsi kaksiväriset silmänsä alaspäin, minun silmiini. Heilautin häntääni ja kerroin tapahtuneen. Tahdoin olla paras soturi Taivasklaanissa, tuottamatta pettymystä. Ja niinpä päädyimme opettelemaan soturilakia perin pohjin, kunnes totesin olevani niin väsynyt etten muistanut mitään. Kömmin ulkoa oppilaiden pesään auringon painuessa jo kauas pois. Kompuroin pesän perälle ja lysähdin sammalille. Yritin muistaa vielä kerran soturilakia, mutta uni vei voiton ja lopulta ajatukseni haihtuivat utuisen sumun alle.

”Mitäh? Öh, ylhäällä ollaan!” mutisin ja nousin hyvin nopeasti sammaleista ylös saaden päässäni huippaamaan.
Ravistin turkkiani ja heitin pois sammaltupsut. Minua huippasi vieläkin, päätin siis istua sammaleille. Yritin selvittää silmiäni, mutta en huomannut kuin itseäni isomman, mustavalkoisen hahmon. Yritin selvittää päätäni, mutta silmäni näkivät sumeaa. Ihana aamu! Saisinko kenties näköni takaisin? Ravistelin päätäni ja nostin katseeni siristellen silmiäni. Oliko kenties vielä edes auringonnousu?
”Ylös nyt Herhiläistassu!” kuului puhetta jotka menivät toisesta korvasta sisään ja… Ei, minähän kuuntelisin tästä lähtien!
Hetken huippauksen jälkeen uskalsin nousta ylös. Ravistelin itseäni viimeisen kerran kunnes astuin pois sammaleitten päältä.
”Juu, juu! Noustaan, noustaan!” mumisin ja vilkaisin kissaa joka oli lähtenyt jo kävelemään kohti ulkoilmaa.
Kai sitä oli sitten pakko nousta… Hoipertelin kömpelösti pois pesästä ja työnnyin sieltä ulos. Suuri tuulenpuuska läimäisi itsensä naamaani. Avasin silmäni apposen auki ja lähdin epätoivoisesti kävelemään mestarini jalanjälkiä. Yöllä oli selvästikin satanut lunta ja tuullut. Tosin, tuuli oli näköjään jatkunut pidempäänkin. Tarvoin lumihangessa ja pysähdyin tuoresaaliskasan kohdalle haikailemaan. No, ei tämän päivän tehtävä ollut varmastikaan mitään rankkaa. Vai olisiko?

Päivä oli sujunut löyhkäävissä ja ummehtuneissa hajuissa oikein huonosti. Ei tänään todellakaan ollut mitenkään ruokahalua kasvattavaa työtä. Enemmänkin sen vievää! Pääsin tietenkin putsaamaan sammalpetejä ja parhaillaankin raahasin niitä ulos. Työnsin ne takiaispesän alle ja tuhahdin. Klaaninvanhimpien pesä oli viimeinen tämän päivän pesistä jota minun piti putsata. Tähtiklaanin kiitos! Laahustin leiriin ja työnnyin parantajan pesään. Hain sammalia ja tarvoin sen jälkeen klaaninvanhimpien pesään. Putsasin viimeiset aluset ja istahdin hetkeksi huokaisemaan. Enää en alkaisi aliarvostamaan tätä hommaa!
Nappasin tuoresaaliskasasta pari hiirtä ja laihan myyrän laahustaen takaisin klaaninvanhimpien luokse. Laskin saaliit pesän sisälle ja peruutin saman tien takaisin. Tunsin kuitenkin pysähtyväni käännyin ympäri. Noin juuri, törmätä nyt mestariinsa tuolla tavalla. Mikä häpeä olinkaan.
”Onko sammaleet vaihdettu, klaaninvanhimmille, kuningattarille ja pennuille sekä päällikölle viety tuoresaalista?” Tuulenpurija kysyi vilkaisten leiriä.
”Kyllä on”, huoahdin.
”Hyvä, punkkitarkastus ja oppilaiden sekä soturien pesän siivoaminen jätetään muille oppilaille. Hae nyt tuoresaalista ja lepää hetki. Kyselen myöhemmin soturilakia vielä sinulta”, mestarini naukui ja hävisi klaaninvanhimpien pesään.
Kohautin olkapäitäni ja tarvoin vieläkin suuressa lumimäärässä tuoresaaliskasalle. Etsin etsimästäni epätoivoisesti kottaraista, mutta en löytänyt. Nyrpistin nenääni ja päätin tyytyä varpuseen. Istahdin hieman sivummalle tuoresaaliskasaa syömään rauhassa varpusta. Mutta mikä olisikaan niin ihanaa kuin jonkun toisen kissan tulo? Ei mikään muu, sarkasmia. Olen mieluummin yksin, olen yksinäinen, sarkasmia rakastava hyypiö. Kuitenkin, oli vasta auringon nousu! Ei edes auringon huippu, olin juuri putsannut suurimman osan pesistä, tahdoin rauhaa. Sitä ei minulle siltikään suotu.
”Hei! Oletko sinä Herhiläistassu? Minä olen Usvatassu, en ole varma tiedätkö minut. Olen aika uusi oppilas, niinhän sinäkin. Ainakin uskoisin?” kuului hieman liiankin hyperaktiivinen puhe korvani juuresta.
Tuhahdin mielessäni ja heilautin korviani nostaen katseeni Usvatassu nimiseen kissaan. En ollut hirveästi muihin oppilasnimitysteni jälkeen tutustunut. Tehnyt pesään sammalalustan ja käynyt unten maille. Ja olin tyytyväinen, en olisi tykännyt tuollaisesta käytöksestä. Ei minulla mitään sitä vastaan ole, en vain ole… No seurassa viihtyviä.
”Hei”, mutisin ja käänsin katseeni harmaaseen kissaan joka katseli minua kirkkain, eloisin silmin.
”Olipa lyhyt vastaus, voisitko kertoa vastauksesi pariin kysymykseeni?” Usvatassu sepitti iloisesti jolloin pyöräytin silmiäni, mutta en naaraan edessä vaan pienessä pääkopassani.
”Olen Herhiläistassu, uusi oppilas, en tiedä sinua, en tiedä että olet uusi oppilas ja kyllä, minä olen uusi oppilas”, lausuin sanat monotonisella äänellä.
”Kivaa, voisinko syödä seurassasi?” tuo kysyi katsellen minua ja hautasin huomaamattomasti pääskysen jäänteet maahan.
”Olisihan se ollut kivaa, anteeksi kuitenkin. Minun pitää mennä harjoittelemaan, ehkä seuraavalla kerralla”, vastasin tällä kertaa hieman kirkkaammalla äänellä, ilmeettömästi kuitenkin.
”Ai, harmi. No seuraavalla kerralla sitten!” hyperaktiivinen Usvatassu iloitsi, olisin odottanut hieman masentunutta. Mikäs siinä.
Venyttelin hetken ja astelin pois. En heilauttanut häntääni, en sanonut heippa. Koska, se olin minä! Ja jokainen olkoot sellainen kuin oli. Jouduin kuitenkin toteamaan, että vaikka soturit ja osa oppilaista putsasi leiriä lumen peitosta. Oli siellä vieläkin hankalaa kävellä. Tuhahdin ja ryömin oppilaiden pesän eteen. Istahdin siihen nuolemaan itseäni ja huomasin Usvatassun vieläkin katselevan minua. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja suin turkkini sileäksi. Sen jälkeen tassutin soturien pesän luokse ja työnnyin sisälle. Oli pimeää enkä aluksi erottanut kaikkea. Kaksiväriset silmät välähtivät kuitenkin varjoissa, tunnistin heti mestarini.
”Joko lepäsit? Nimittäin seuraava tentti on tiukka”, kuului ääni ja pystyin näkemään virnistyksen mestarini huulilla.
”Kyllä”, vastasin samalla äänellä takaisin ja virnistin.

”Kissa ei saa saada kumppania ennen soturi-ikää. Ihastumista ei kuitenkaan voida kieltää, mutta pentuja ja kumppania ei saa olla”, huokaisin viimeiset sanat ja roikutin päätäni, kyllä, se oli rankkaa.
Jokaisen virheen jälkeen Tuulenpurija oli käskenyt minun loikata kymmenen kertaa suuren, kaatuneen puunrungon yli. Ja no, se ei mennyt niin kuin piti ja saatoin hypätä ehkä liiankin monta kymmentä kertaa sen puun yli…
”Se meni sentään oikein! Soturilakia pitää harjoittaa vielä, vaikka oletkin juuri aloittanut oppilas urasi. On kuitenkin hyvä, että opit sen nopeasti”, kolli naukaisi vilkaisten leiriin jota reunusti piikkihernemuuri, vierellämme.
”Pitääkö minun vielä kertoa sinulle ne?” kysyin jo hieman virkeämpänä, mutta silti väsyneenä.
”Ei, ei missään nimessä. Lepää nyt ja harjoitellaan vielä huomenna, kun näytän sinulle reviirin”, Tuulenpurija jatkoi ja heilautti häntäänsä minulle merkiksi seurata.
”Sinusta tulee oiva soturi, lupaan sen. Uurastus vaatii kuitenkin lepoa, älä rehki liikaa”, soturi lisäsi vielä vieden minut leiriin ja kadoten sitten omille poluillensa.
”Kiitos”, sanoin vaikka tiesin että mestarini ei kuulisi sitä.

Haha, eka tarina. Tiedän, lyhyt on, mutta jos ne siitä muuttuisi pidemmiksi. Sano Nana ihmeessä jos autohittasin liikaa Tuulenpurijaa xd Se on joskus mulle yleistä, uskottavasti Usvatassu on NPC joten sitä saa hitata? Mut jos Nana vois jatkaa?

Vastaus:

Hyvän pituinen tämä oli. ;)
Ja ei tarvitse autohittaamisesta huolehtia, Mysteryssä saa liikutella niin pelaajien- kuin NPC-hahmoja mukaan lukien aika vapaasti. :)
Pidän kovasti kirjoitustyylistäsi, ensimmäinen persoona sopii siihen hyvin. Tarina oli kivan kerronnallinen ja persoonallinen, tuoden hyvin esiin Herhiläistassun omaa persoonaa ja hänen fiiliksiään tapahtumista. Hienoa!

Valitettavasti en vielä osaa sanoa milloin pääsisin jatkamaan, joten jos tahdot, voit jatkaa Herhiläisellä kirjoittelua "itsenäisesti" - koetan sitten ängetä Tuulelta matskua väliin jos kerkiän..

Saat 8 KP!

- Nanaba

Nimi: Yrttitassu, Varjoklaani

23.01.2017 18:58
Ilta alkoi hämärtyä. Yrttitassu oli ollut oppilaiden pesässä juttusilla muiden oppilaiden kanssa. Yrttitassu halusi tutustua ikäisiinsä kissoihin ja muihinkin klaanitovereihin paremmin, sillä tulisi palvelemaan heitä joskus Varjoklaanin parantajana. Oli siis hyvä, että hän tietäisi jonkun jollakin tasolla.
Ilta oli jo kääntymässä yöksi, ja Yrttitassua alkoi jo väsyttää. Hän hyvästeli muut oppilaat, ja pujahti ulos oppilaiden pesästä. Hän näki vilaukselta silmäkulmassaan mestarinsa Metsänhengen, Varjoklaanin parantajan, lähtevän ulos leiristä sen Pimeämuiston kanssa. Yrttitassu oli vain ohimennen nähnyt raidallisen kollin juuri tänään. Yrttitassu oli huomannut, että Metsänhenki puhui tuolle kollille omalla tavallaan. He varmaan tuntevat toisensa hyvinkin, Yrttitassu mietti. Metsänhengellä ei Yrttitassun tietojen mukaan ollut kumppania, eikä hän ollut edes aivan varma, saako parantajilla olla kumppania. Enempää sitä miettimättä Yrttitassu uskoi, että ne kaksi olivat sukua. Varmaan pentuetovereita.
Yrttitassu pujahti sisään parantajan pesään. Siellä oli jo todella hämärää, eikä eteen juuri nähnyt. Yrttitassu hidasti askeleitaan, jotta pystyi olla varuillaan. Hetken kuluttua harmaan oppilaan pimeännäkö parani, jonka ansiosta kolli pystyi nyt vaivattomasti suunnistamaan sammalpedilleen. Yrttitassu pyörähti pedillä ja asettui sitten nukkumaan.
Ei meinannut Yrttitassu saada unta. Hän pyöri sammalpedillään. Hän luuli, että aikaa oli kulunut kauan, mutta todellisuudessa hän oli torkkunut vain hetken verran. Yrttitassu päätti nousta ylös vuoteeltaan, ja kävellä hieman ympäri pesää. Ehkä pieni liikunta auttaa väsymiseen, Yrttitassu ajatteli.
Hetken kuluttua hän lopetti kävelemisen, ja tassutti Metsänhengen pesälle ja kurkkasi sisään. Raidallinen harmaa naaras ei ollut vielä palannut.
Yrttitassu mietti, missä naaras mahtoi olla. Aika kauan kestää, mietti Yrttitassu. Ei sillä, että hän välittäisi. Kunhan mietti. Tokihan Yrttitassu välitti Metsänhengestä, sillä jos parantaja nyt saisi itsensä liitettyä Tähtiklaaniin, niin Yrttitassu ei olisi todellakaan valmis vielä parantajaksi...
Sitten Yrttitassu havahtui mietteistään. Miksi hän mietti jotain tuollaista? Oli jo myöhä, ja hänen pitäisi olla nukkumassa.
Niinpä harmaa oppilas päätti marssia takaisin sammalpedilleen, ja painua pehkuihin.

~~~

Varjoklaani oli kerääntynyt suremaan Kuutamokuuran poismenoa. Mustatähti istuskeli vaitonaisena ruumiin ympärillä, niin kuin koko klaani kukin omalla paikallaan. Yrttitassu pujahti ulos yrttivarastosta tukko laventelia leuoissaan. Hän tassutteli hitaasti ulos pesästä. Laventelin huumaavan hyvä tuoksu täytti harmaan parantajaoppilaan nenän.
Kaikki katsoivat häneen, kun hän saapui laventelin kanssa. Se oli Yrttitassusta ehkä hieman ahdistavaa, sillä hän ei paljoakaan pitänyt huomiosta. Huomiota hän kyllä tulisi saamaan, jos hänestä joskus tulisi Varjoklaanin parantaja.
Yrttitassun ei ollut koskaan ennen pitänyt osallistua hautajaisiin parantajaoppilaan osassa. Hän laski laventelit haparoiden mestarinsa Metsänhengen eteen, jolloin raidallinen harmaa parantaja alkoi hieroa laventelia ruumiiseen.
"Tämä antaa ruumiille hyvän tuoksun", Metsänhenki kuiskasi hiljaa, niin hiljaa, että tuskin kukaan muu kuuli. Eihän asiaa kenellekään muutte oltu tarkoitettukaan.
Hetken kuluttua kissat väistyivät pois ruumiin luota, kun klaaninvanhimmat tulivat hakemaan hopeanharmaan ruumiin. Kivimyrsky ja Jaguaarihammas nostivat elottoman ruumiin kannettavakseen, ja lähtivät sitten kohti leirin sisäänkäyntiä haudatakseen edesmenneen klaanitoverin ruumiin.
"Menen mukaan, jos he tarvitsevat apua", Lehtisilmä naukaisi hiljaa.
"Kyllä me tähän pystymme!" Jaguaarihammas huikkasi juuri sisäänkäynniltä, mutta sitten hänen sanansa tukahtuivat leirin suojamuuriin. "Tiedättekö edes, kuinka monta kertaa olen..."
"Tulehan, Yrttitassu. Meidän pitää jutella", Metsänhenki kuiskasi ja nousi ylös suunnaten pesälleen.
Yrttitassu katsoi hämillään mestarinsa perään, mutta lähti sitten kipittämään hänen peräänsä.
Metsänhenki istui pesän keskellä selkä kyyryssä odottamassa oppilastaan, kun Yrttitassu pujahti sisään hämärään pesään.
"Kuulitko jo, mitä Mustatähti sanoi eilen?" Metsänhenki naukui silmät kiiluen.
"En, mitä hän sanoi?" Yrttitassu vilkaisi maata, ennen kuin istahti alas.
Hän ei halunnut, että neulaset tarttuisivat hänen karvoihinsa.
"Mustatähti julisti, että Varjoklaani haastaa Tuuliklaanin taisteluun", Metsänhenki kertoi kuulostaen huolestuneelta. "Ja tiedätkö, mitä taistelu tarkoittaa?"
"Ööh", Yrttitassu yritti miettiä.
"Haavoittuneita", Metsänhenki töksäytti.
"Haavoittuneita?" Yrttitassu kavahti. "Tarkoitatko... lisää kuolleita?"
"Mahdollisesti", parantaja maukui synkästi. "Onko meillä ylimääräistä hämähäkinseittiä?"
"Kävin keräämässä sitä eilen..." harmaa oppilas aloitti.
"Käy keräämässä lisää", Metsänhenki maukui. "Elämme synkkiä aikoja, Yrttitassu. Ja meidän pitää olla valmiita."
Yrttitassu näytti pelokkaalta, mutta tiesi, ettei nyt saanut pelätä. Hänen täytyisi olla valmis suojelemaan klaaniaan ja hoitaa haavoittuneita.
Siihenhän hän klaanikissana ja Varjoklaanin tulevana parantajana on sitoutunut.

Vastaus:

Pidin kuinka Yrttitassu ei automaattisesti tuntenut paljoakaan porukkaa omasta klaanistaan, ja kuinka se loi hieman klanistaan etäytyneen kuvan parantajaoppilaasta. Teksti loi miulle hieman välinpitämättömän/apaattisen kuvan Yrttitassusta, vaikka se olikin kirjoitettu kolmannessa persoonassa. Hahmon omienkin tunteiden kuvailu oli siis onnistunutta. Mukava, että sisällytit tähän myös Kuutamokuuran kuoleman ja alkavan taistelun.

Saat 6 KP!

- Nanaba

Nimi: Jäätähti,Taivasklaani

23.01.2017 15:28
Ympärilläni oli muuten täysin mustaa, mutta vaalea usvakerros leijaili ilmassa. Korviini kantautui raivokkaat sähähdykset sekä pienten pentujen vinkuminen. Nenääni leijaili kasoittain tuoksuja, joista päällimmäisenä haistoin savun. Kitkerä haju sai minut nyrpistämään nenääni. Tuntui, kuin ympärilläni olisi ollut sekasorto, jota en kyennyt näkemään. Siristin silmiäni ja yritin erottaa jotain elollista usvapeitteen keskeltä, mutta turhaan. Pelkkä ajatuskin siitä, etten voinut vaikuttaa mihinkään sai pelon lisääntymään sisälläni. Suljin silmäni toivoen, että näkisin taas pesäni tummanharmaat seinät. (Hengitä senkin hiirenaivo, tämä on vain taas joku typerä uni) Toistelin mielessäni kerta toisensa jälkeen.
"Jäätähti" Jostain kaukaisuudesta kuului tutun äänen huuto. Avasin silmäni, mutta kaikki oli edelleen tummansävyistä.
"Jäätähti, herätys!" Huuto kuului nyt lähempää, mutta silti missään ei näkynyt elon merkkejä. Tarkkailin ympäristö yrittäen havaita pienemmänkin muutoksen. Savun haju alkoi hälvetä ja jokin tuntui vetävän minua puoleensa, jossain edessäpäin.

Tassuttelin usvan keskellä tietämättäni, minne oli menossa. Äänet ympärilläni katosivat kuulumattomiin. Ympärilleni oli laskeutunut rauha.
"Hei Jäätähti" Tuttu pehmeä ääni kuului takaani. Käännyin ympäri, edessäni seisoi punertava kalanhajuinen kolli, joka hymyili.
"Roihusydän!" Huudahdin ilahtuneen rynnistäen kollin luokse koskettaakseni tämän kuonoa. Vedin henkeeni tämän tuttua hajua.
"Minähän se" Tämä naurahti.
"Mitä sinä teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla neljän muun klaanin luona?"
"Sain luvan matkata tänne, tulin hakemaan sinua" Tämä hymyili lempeästi. Hymyni haihtui kasvoiltani.
"Hakemaan minua? Minullahan on vielä 5 henkeäni?" Mitä Roihusydän tarkoitti? Kolli sipaisi hännällään kuonoani.
"Niin, niin on, mutta ne eivät kestä ikuisesti. Minä odotan sinua täällä" Roihusydän naukaisi. Tämän punertava hahmo alkoi himmetä edestäni, kuten myös usva ympäriltäni katosi. Tuijotin sinisillä silmilläni punertavaa entistä jokiklaanilaista.
"En..." Sanat tarttuivat jonnekin kurkkuuni. Tuijotin edestäni hitaasti katoavaa Roihusydäntä, joka hipaisi vielä kylkeäni.
"Näemme pian" Tämän sanat tuntuivat jääneen leijailemaan ympärilleni, vaikka kolli katosikin näkyvistäni. Suljin silmäni päästäen syvän huokauksen, tietäen, että kun avaisin silmäni näkisin pesäni tummanharmaan seinän.

Olin oikeassa, kun aukaisin silmäni, tuijotin pesäni takaseinustaa räpäyttämättä silmiäni. Syvällä sisimmässäni toivoin Roihusydämmen ilmestyvän siihen, mutta tiesin ettei niin tapahtuisi.
"Hei" Peuransarven ääni kuului pesäni suuaukolta. Käännyin ympäri jääden tuijottamaan parantajaa. "Yritinkin herättää sinut vähän aikaa sitten, muttet herännyt"
"Niin..." Maukaisin hieman hajamielisesti, mikä sai Peuransarven siristämään silmiään.
"Onko kaikki kunnossa?" Tämä tassutteli lähemmäs ja istuutui ketunmitan päähän minusta tutkien minua vihreillä silmillään.
"Näin vain unta"
"Millaista?" Peuransarvi höristi korviaan, kuin pentu joka tahtoi kuulla tarinan.
"Ei se ollut mitenkään ihmeellinen" Vastasin hiljaa luomatta katsetta parantajan silmiin.
"Jäätähti, tiedäthän että voit kertoa minulla kaiken" Naaras maukui lempeällä äänellä.
"En usko, että se on mitään tärkeää. Siellä oli vain pimeää, kuulin sähinää ja huutoa. Tuntui kuin olisin keskellä sekasortoa, vaikken kyennytkään näkemään mitään. Haistoin savun, mutta... nyt on paljaslehti en usko, että tähän vuodenaikaan voi sattua kovinkaan pahaan tulipaloa" Selitin parantajalle uneni alun lopulla ei ollut niin merkitystä, muille kuin minulle itselleni. Vaaleanruskea kissa kallisti päätään mietteliäänä.
"Niin... Tulipalot ovat todella harvinaisia. Joten ehkä olet oikeassa se oli vain uni" Tämä nyökkäsi päättäväisenä ennen kuin nousi ylös. "Ai niin... Se mitä minulla oli asiana, lähden käymään kaksijalkalan rajalla poimiakseni muutamia yrttejä. Palaan vasta illalla, joten jos tulee hätä tiedätte mistä löydätte minut" Vaaleanruskea naaras kääntyi ympäri ja kipitti pesän suuaukkoa kohden. Pian pesäni oli taas autio ja hiljainen.
"Kuuletko sinä?" Kysymykseni kaikui pesän seinämistä hetken ajan ennen kuin hiljaisuus laskeutui. (Millainen vanha hiirenaivo minusta on tullut?) Kysyin itseltäni ja olin jo lähdössä ulos, kun Roihusydämmen tuoksu leijaili nenääni. Lämmin tunne täytti minut, kun hiljainen kuiskaus kantautui korviini:
"Kuulen sinut aina".

Vastaus:

Kuvailu Jäätähden unesta oli erittäin elävää ja todella toi esiin sekasortomaisen tunnelman. Roihusydämen ilmestyminen oli odottamatonta, mutta ehkä tästä alkaa uusi tarinankaari Jäätähden ja Taivasklaanin elämässä? Joku merkitys unen ja Roihusydämen sanojen takana silti varmasti oli, tuskimpa Jäätähtikään tätä kohtausta heti unohtaa.

Saat 3 KP!

- Nanaba

Nimi: Kuolemantanssi, Varjoklaani

22.01.2017 17:56
Paljon oli tapahtunut viimeisen kuun aikana.
Oikeastaan, "paljon" ei ehkä ollut paras sana kuvaamaan tapahtumia. Niitä ei ollut paljon, mutta niiden laatu todellakin tuntui paljolta - ainakin Kuolemantanssille, jolle pääskysten puuttuminen tuoresaaliskasasta oli musta koodi.
Totta puhuen, Kuolemantanssi ei edes ollut kartalla Varjoklaanin tapahtumista. Hän ei ollut aluksi edes huomannut, että tuuliklaanilaisnaaras oli raahattu Varjoklaanin leiriin - hajusta päätellen sama naaras, joka oli törmännyt varjoklaanilaiseen kokoontumiseen kuita sitten. Aromyrskyn sisko.
Se äänekäs, itsekäs, hiirenaivoinen karvapallo oli kuitenkin tuonut mukanaan jotain, josta Kuolemantanssi olisi ollut valmis jopa häntä kiittämään, nimittäin Aromyrskyn itsensä.

***

Kaksi kollia tassuttelivat äänettömäsi lumisella polulla. Muutama kuivunut havunneulanen oli pudonnut sen päälle, upoten syvemmälle lumeen kissojen käpälien alla ja pistellen ikävästi Kuolemantanssin polkuanturoita. Hän kuitenkaan tuskin edes huomasi sitä, keskittyneenä takanaan kulkevaan Aromyrskyyn. Ruskeakirjava kolli vilkuili ympärilleen, vaikuttaen hieman hermostuneelta. Se oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, olihan hän avaraan ja puuttomaan ympäristöön tottunut tuuliklaanilainen – Varjoklaanin reviirin kuusikko oli hänelle uutta.
”Minne me menemme?” Aromyrsky kysyi yhtäkkiä, pysäyttäen Kuolemantanssin askelluksen äänellään. ”Luulin, että sinun piti opettaa minulle metsästämistä tällä puolen järveä.”
”Tiedän. Ja me kävelemme-- kävelimme, kuten varmaan huomasit,” musta kolli vastasi monotonisella äänellä. ”Joten, jos tunnet ’tämän puolen järveä’ paremmin kuin minä, lakkaa kyselemästä ja seuraa minua.”
”Aiommehan silti metsästää?” tuuliklaanilainen jatkoi. Niin paljon kuin varjoklaanilainen olisikaan halunnut käskeä häntä tukkimaan kiltisti suunsa jotta hänen päällikkö-isällään olisi ollut edes yksi syy olla ylpeä petturimaisesta pojastaan, hän hillitsi kielensä. Hänen piti ansaita Aromyrskyn luottamus, ei olla nenäkäs.
”Ehkä. Ehkä emme. En minä tiedä,” vanhempi kolli vastasi, ja jatkoi kulkuaan. ”En pidä metsästämisestä.”
Kuolemantanssi saattoi tuntea Aromyrskyn polttavan katseen niskassaan. Varjoklaanilainen eteni varsin verkkaiseen tahtiin, joten hän ei ollut ehtinyt kovin kauas, vaikkakaan Aromyrsky ei ollut vielä liikahtanut. ”Jos sinulla ei ollut aikomustakaan auttaa minua, olisit antanut Tiikerisydämen. Tulin Varjoklaaniin sisareni takia, ja Mustatähti suostui siihen vain, jos osoitin olevani hyödyllinen.”
Aromyrsky oli oikeassa – Kuolemantanssi tiesi sen hyvin. Hän olisi paljon mieluummin viettänyt aikaa kirjavan kollin kanssa jollain muulla tapaa kuin metsästämällä, mutta se oli välttämätöntä Aromyrskyn läsnäolon kannalta. Hänen täytyisi niellä ylpeytensä ja hyväksyä totuus. ”Hyvä on.”

***

Kuolemantanssi näki, ettei Aromyrsky ollut saamassa tuota hiirtä. Nuorempi kolli oli kyllä kärsivällinen luonnonlahjakkuus, mutta vieras maasto ja uusi metsästystekniikka eivät uppoutuisi kenenkään kalloon päivässä. Varjoklaanilainen kuitenkin antoi hänen yrittää.
Hiiri livahti koloonsa vain silmänräpäystä ennen kuin ruskeankirjava kolli tarttui siihen. Tuuliklaanilainen oli epähuomiossa kolauttanut takakäpälänsä juureen – tömähdys ei ollut iso, mutta riitti kiinnittämään hiiren huomion. Aromyrskyn hännänpää vääntyili, mutta hänen kasvonsa eivät paljastaneet mitään. ”Kuolemantanssi, sanoit että opetat minua – et lähetä minua metsästämään ja katso itse vierestä.”
”Halusin vain nähdä, mihin itse kykenet – ja olen tullut siihen tulokseen, ettet paljoonkaan,” Kuolemantanssi naukaisi, nousen seisomaan. Hän tassutteli nuoremman kollin rinnalle, väistellen Aromyrskyn ilmi antanutta juurakkoa. ”Anteeksi nyt vain, mutta et tule oppimaan Varjoklaanissa metsästystä – se on mahdotonta. Oppilaat eivät ylene soturiksi päivässä. Sinä kulutit oppilasaikasi juoksemalla niiden pitkäkorvien perässä nummilla, missä sinun ei tarvitse keskittyä ympäristöösi juuri lainkaan – kaikki mitä tarvitsit, oli kestävyys ja nopeus. Minä metsästän kuusien varjostamassa aluskasvillisuudessa, jossa saan varoa jokaista askeltani – tämän muuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta.”
”Älä sano noin,” Aromyrsky naukaisi, kohdaten ilmeettömänä Kuolemantanssin katseen. ”Minä pystyn siihen. Minun täytyy.”
Varjoklaanilainen pyöräytti silmiään. Hän olisi halunnut piestä tuon optimismin ulos nuoremmasta kollista. Mutta jos koulutusta hän halajaisi, sitä hän myös saisi. ”Hyvä on. Pidä käpälät allasi. Rentouta lihaksesi. Hiivi jäniksenmitan päähän. Keskity ympäristöösi, ja pidä huomiosi saaliissa.”
Aromyrsky nyökkäsi. Selostus näytti riittävän nuorelle kollille, sillä hän pudottautui vaanimisasentoon – tällä kertaa pitäen silmällä ympäristöään ja sen esteitä, joiden takia voisi menettää saaliin.
Kuolemantanssi ei kommentoinut. Hän ei pahemmin edes kiinnittänyt huomiota tuuliklaanilaisen harjoitteluun – sen sijaan hän uppoutui omiin maailmoihinsa. Kirkaskuu oli muuttanut muutama auringonnousu sitten pentutarhaan, joten Kuolemantanssi sai vihdoin olla rauhassa hopeanharmaan naaraan mielistelyltä. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin tiesi, ettei se ollut ilon aihe – se oli jotain, joka tulisi aiheuttamaan hänelle pääkipuja vielä vuodenaikoja.
”Onko tämä hyvä?” Aromyrskyn kysymys herätti Kuolemantanssin transsistaan. Musta varjoklaanilainen ohjasi katseensa tyhjyydestä Aromyrskyyn ja tämän odottaviin, taivaansinisiin silmiin. ”Mistä minä tiedän – kokeile.”
Tuuliklaanilainen näytti vähän tympääntyneen mustan soturin itsestäänselvyyksiin ja tökeryyksiin, muttei sanonut mitään. Hän lähti kulkemaan hieman syvemmälle metsikköön, hiljaa, ettei säikäyttäisi mahdollista saalista. Kuolemantanssi antoi kollin mennä, katsellen hetken tämän perään. Hän antoi katseensa vaeltaa vielä kerran punertavaksi värjäytyvään taivaanrantaan, ennen kuin astelehti Aromyrskyn perään.

***

Aromyrsky oli selviytynyt hyvin – mutta sitä Kuolemantanssi ei sanonut ääneen. Ottaen huomioon lehtikadon riistan vähyyden, oli riutunut päästäinen ja pieni hiirenpoika erittäin hyvä tulos tuuliklaanilaiselta. Vähällä harjoituksella hänestä tulisi oiva soturi Varjoklaanille.
Muutkin klaanitoverit näyttivät huomanneen tämän. He loivat epäileviä katseita piikkitunnelista saapuvaan kaksikkoon, kuin yrittäen arvioida, kumpi oli todennäköisempää – nuo oli saalistanut laiska ja itsekäs Kuolemantanssi, vai hyödyttömänä pidetty tuuliklaanilainen.
Aromyrsky suuntasi leirin kauimmaista nurkkaa kohti, parantajan pesälle – luultavasti tervehtimään sisartaan. Kuolemantanssi antoi tämän mennä. Hän etsi katseellaan Surmayötä, muttei nähnyt raidallista ystäväänsä aukiolla. ”Hei, Kuolemantanssi.”
Kirkaskuu seisoi mustan soturin edessä, viaton hymy huulillaan. Hän tervehti kollia puskemalla kevyesti tämän rintaa, päästäen kurkustaan pehmeän kehräyksen. ”Oli todella kilttiä auttaa sitä tuuliklaanilaista metsästämisessä. Minusta hän olisi voinut noutaa sisarensa ja painua takaisin minne mistä tulikin, mutta—”
Kirkaskuun sanat puuroutuivat Kuolemantanssin korvissa. Hänen katseensa kohtasi toisella puolen aukiota seisovan Aromyrskyn, joka katseli kaksikkoa tyhjä ilme kasvoillaan. Hän ei antanut varjoklaanilaisen lukea silmistään mitään, vaan käänsi katseensa muualle ja lähti astelemaan pois kollin näköpiiristä.
Kuolemantanssi kirosi mielessään Kirkaskuuta. Hänen mielessään vilisivät kuvat lukemattomista tavoista nirhata mokomakin verenimijä, mutta hän hillitsi itsensä – hän ei tarvinnut kimppuunsa rääkyvää kuningatarta, kun Aromyrsky oli leirissä. Ei nyt, kun hän vaikutti pilanneen kaiken.

***

Muutama auringonnousu riitti vakuuttamaan Metsänhengen siitä, että tuuliklaanilaiset olivat valmiita matkaamaan takaisin nummille. Kuolemantanssi tiesi kyllä, ettei Aromyrsky ollut vielä valmis jäämään Varjoklaanin leiriin, muttei se silti tukahduttanut hänen harmistuneisuuttaan.
Aromyrsky oli ollut hieman vaitonainen, mutta muutoin kolli oli ollut normaali. Hän oli käynyt metsästämässä normaaliin tapaan Kuolemantanssin kanssa, mutta kaksikko ei puhellut paljoakaan – siitä Kuolemantanssi oli kiitollinen. Hän ei halunnut tietää, mitä tuuliklaanilainen oli ajatellut Kirkaskuusta.
Mustatähti ja Koivusydän seisoivat aukion keskellä, hyvästelemässä Aromyrskyn ja Mustanärhen. Toimitusta sivusta seuraavat kissat vaikuttivat helpottuneilta tuuliklaanilaisten lähdöstä, vaikkeivät enää luoneetkaan yhtä myrkyllisiä katseita heihin – kiitos Aromyrskyn.
”Haluan teidän toimittavan viestin Tuulitähdelle,” Mustatähti naukaisi, tuijottaen tiiviisti Tuuliklaanilaisia. ”Tämä kahakointi klaaniemme välillä on jatkunut liian kauan. Nyt on aika päättää nämä pentutarhaan kuuluvat kinastelut, ja päättää tämä kuin kunniakkaat soturit.
”Varjoklaani haastaa Tuuliklaanin taisteluun.”

 

©2019 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com