Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Lummetassu, Varjoklaani

17.09.2017 01:06
Suonsilmäkkeiden pistävä haju tunkeutui Lummetassun kuonoon hänen astellessaan paksujen rahkasammalmättäiden lomassa. Vesi tirskui hänen käpäliensä alla, ja lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta suoveden kylmyys tuntui pistelynä jokaisessa polkuanturassa.
*Kaikista maailman paikoista tänne… Pimeämuisto todella luottaa saalistustaitoihini! *
Lummetassu raotti leukojaan ja antoi suoilman leijailla sisään. Lähistöllä kukkiva suopursu levitti huumaavaa tuoksuaan laajalle, mutta sen lomasta hän oli erottavinaan jotain muuta – sammakko! Pieni vihertävänruskea otus pisti päänsä esiin suovesilammikosta parin hännänmitan päässä hänestä. Lummetassu painui matalaksi ja lähti hiipimään kohti saalista, kaikki aistit siihen kiinnittyneinä. Sammakko ei näyttänyt tuntevan lähistöllä vaanivaa vaaraa, sillä möllötettyään hetken isoilla nappisilmillään tyhjyyteen se kömpi ylös vedestä ja jäi istumaan sammalmättäälle.
Lummetassu syöksähti kohti uhria varmana voitosta, kun mätäs hänen etutassunsa alla vajosi yhtäkkiä alas. Kului vain humaus, ja samassa hän makasikin jo rähmällään. Sammakon hätäinen kurnutus katosi nopeasti kaukaisuuteen.

Lummetassu kömpi ylös hämillään ja koetti ravistaa vettävaluvaa turkkiaan kuivaksi. Hän katsahti ympärilleen, muttei nähnyt tai haistanut ketään lähimailla. Ei niin kuulunutkaan olla, vaikka häntä todennäköisesti tarkkailtiin kaiken aikaa.
Lummetassu ryhdistäytyi. Nyt ei saisi lannistua, täällä riittäisi kyllä vielä saalista tuon sammakon lisäksi. Hän raotti huuliaan toistamiseen ja maistoi ilmaa keskittyneesti. Kauempaa kantautui heikko linnunhaju… Lummetassu päätti lähteä seuraamaan sitä ja piti tällä kertaa tarkasti huolen siitä, että astui vain kestäville mättäille. Kitukasvuisten mäntyjen juuristot kasvoivat lujalla maaperällä, joten niiden päälle oli ainakin turvallista astua.
Hajun yhä voimistuessa Lummetassu alkoi erottaa lintuja olevan monta. Hän pähkäili pienen hetken, olisiko liian riskialtista yrittää napata niistä joku aivan yksin, mutta tajusi että olisi sammakonaivoista jättää yrittämättä. Hän lähestyi lähestymistään kohteita, kiertäen tiiviin tupasvillamättään häntäkarvat maata viistäen.
Yhtäkkiä pari ruskeatäplikkäitä siipiä suhahti hänen kasvojensa editse viiltävän ilmavirran saattelemana. Enempää ajattelematta Lummetassu ponnisti takajaloillaan ja iski etukäpälänsä ylös. Tuntiessaan kynsien uppoavan pehmeisiin linnunhöyheniin hän kiskaisi alaspäin, saaden vimmatusti räpistelevän otuksen tömähtämään maahan. Hän puraisi linnulta niskan poikki, ja sen viimeinen rääkäisy katkesi lyhyeen. Hiljaisuus salamannopeiden tapahtumien jälkeen oli hämmentävä, sillä samanaikaisesti kaikki muut paikalla olleet linnut olivat paenneet kauas suonselälle. Lummetassu tunsi veden herahtavan kielelleen haistaessaan tuoresaaliin herkullisen tuoksun, ja samassa hän kuuli takaansa tutun äänen maukuvan: ”Hienosti napattu!”
Kääntyessään hän näki Pimeämuiston loikkivan ketterästi suokasvien lomitse häntä kohti. Päästyään perille mestari virnisti hyväntuulisesti ja jatkoi: ”Näyttää olevan nuori jouhisorsa. Moni muu olisi päästänyt sen pakoon noin yhtäkkisessä tilanteessa”.
Lummetassu nyökkäsi mielissään ja poimi sorsan maasta. Sen veltto pää jäi lepsottamaan luonnottomasti maata kohti hänen pohtiessaan, miten ihmeessä niin ison otuksen saisi haudattua maahan myöhemmin haettavaksi.
Pimeämuiston ilme vakavoitui ja hän maukui: ”Normaalisti en olisi tullut näin pian puhumaan sinulle, mutta tilanne on tällä hetkellä tavallisuudesta poikkeava. Olet vakuuttanut minut saalistustaidoillasi, joten siirrymme seuraavaksi jäljitystehtävään. Vien sinut kokeen alkuun, jossa luovutat sorsan minulle”.
Lummetassu lähti seuraamaan Pimeämuiston mustaharmaaraidallista hahmoa pois suolta. Hän oli haljeta innosta läpäistyään ensimmäisen testin, mutta samaan aikaan huoli kalvoi häntä ajatusten laidalla. Kiireellisen lopputestauksen syyt näet olivat jotain sellaista, mitä hän ei olisi koskaan toivonut joutuvansa kokemaan.


-aikahyppy edelliseen auringonnousuun-

”Mustatähti haastoi Tuuliklaanin taisteluun”.
Lummetassu tuijotti silmät pyöreinä Sysihaavetta. Hän odotti klaanitoverin purskahtavan naurun hetkenä minä hyvänsä ja sanovan, että edellinen oli ollut vain pelkkä vitsi, mutta kollin kasvot olivat harvinaisen vakavat.
”Taistelu?” Lummetassu maukui hitaasti, tunnustellen sanaa suussaan. Se kalskahti terävänä korvissa, kuin enteillen tulevan verenvuodatuksen hävitystä ja tuskaa.
Sysihaave nyökkäsi ja maukui: ”Mustatähden mukaan Tuuli- ja Varjoklaani ovat kinastelleet liian kauan ’rauhanomaisesti’, ja asialle on pantava lopullinen päätös. Hän käski tuuliklaanilaisten kertoa terveisensä Tuulitähdelle, ja lähetti saattopartion heti matkaan”.
”Se tuli meitä vastaan hieman ennen leirin sisäänkäyntiä. Mutta miksi ihmeessä Tiikeriraitakin oli mukana? Se öykkäri aloittaa vielä tappelun ennen kuin he ehtivät Tuuliklaanin rajalle asti”.
Sysihaave tuhahti nyrpistäen nenäänsä ja totesi: ”Tiikeriraidalla riittää uhmaa ja röyhkeitä solvauksia niin kauan kuin hän on turvallisella maalla. Olisitpa nähnyt, miten hän vapisi kerran rajapartiossa kun…”
”Lummetassu!”
Lummetassu kääntyi yllättyneenä ja huomasi Pimeämuiston kiiruhtavan luokseen.
”Sinun täytyy tulla mukaani. Tiedän, ettet ole saanut vielä palautua matkasta Kuulammelle, mutta Mustatähti haluaa, että testaamme sinun ja siskojesi taidot nyt heti”.
Lummetassun silmät syttyivät jännityksestä ja innosta hänen kuullessaan mestarin sanat. Hän huitaisi pikaiset hyvästit Sysihaaveelle ja lähti kevyesti hypähdellen kulkemaan mestarinsa rinnalla kohti vatukkatunnelia. Sysihaave murahti jotain onnentoivotusten tapaista hänen peräänsä, mikä sai hänet vielä entistäkin paremmalle tuulelle. Kaikki väsymyksen rippeet huuhtoutuivat pois hänen kulkiessaan kohti oppilasaikansa viimeistä koitosta.

- - -

”Noniin, olemme perillä”.
Pimeämuiston sanat palauttivat Lummetassun takaisin nykyhetkeen. Hän katsahti ympärilleen ja tajusi olevansa reviirin itälaidalla lähellä kaksijalkojen viherlehtipaikkaa ja polkuja. Ilmassa tuoksui hennosti palaneelta puulta sekä kaksijalkojen hirviöiltä.
”Odotat tässä siihen asti, että aurinko koskettaa tuon kuusen keskirunkoa”, Pimeämuisto ohjeisti. Hän otti sorsan Lummetassulta ja viittasi hännällään muutaman ketunmitan päässä kasvavaa jykevää havupuuta. Auringonsäteet nuolivat jo sen latvaa ja yläoksia, mutta paistoivat liian viistosti osuakseen paksumpaan keskiosuuteen.
”Äläkä unohda käyttää kaikkia aistejasi jäljitettäessä”, Pimeämuisto lisäsi vielä.
Lummetassu nyökkäsi ja jäi katsomaan, miten mestari katosi sekametsän varjoihin, jättäen tuoreen hajuvanan leijumaan peräänsä.
*Odotus alkakoon…*

Kimalainen surisi suippojen keltakukkaisten kasvien lomassa. Lummetassu leikitteli ajatuksella sen nappaamisesta, maaten valoläikässä pää käpälien päällä ja silmät puoliummessa. Ilma oli ihanan leuto ja rauhaisa, eikä varjoklaanilaismetsien puolihämäräkään saanut peitettyä kaikkia maatilkkuja katveeseensa.
Lummetassu venytteli antaumuksella ja veti suunsa haukotukseen. Hän oli maannut paikallaan jo ikuisuuden, eikä edellisyön retki Kuulammelle ainakaan auttanut hereillä pysymisessä. Hän päätti kääntää kylkeä ja sattui samalla vilkaisemaan viereistä kuusta. Sen keskiosa loisti auringonvalossa täyteläisen ruskeana, ja alemmatkin oksat alkoivat muuttua pölyisenvihreästä tummankirkkaiksi. Vähän niin kuin Lummetassun silmät, jotka – Jäljitystehtävä!
Lummetassu ponkaisi jaloilleen karvat pörrössä. Hänen olisi pitänyt jo aloittaa seuraava koe! Lummetassu kiepsahti kannoillaan ja työnsi nenänsä suuntaan, johon muisteli Pimeämuiston aiemmin lähteneen. Tähtiklaanin kiitos sää oli hänen puolellaan, sillä vähäisen tuulen ansiosta hajujäljen saattoi yhä erottaa hyvin. Lummetassu huokaisi helpotuksesta ja lähti harppomaan eteenpäin. Risut ja terävät neulaset takertuivat hänen turkkiinsa ja läiskivät kasvoille hänen työntyessään vauhdilla ryteikköjen läpi. Hajujälki vahvistui askel askeleelta, mutta pysyi silti liian heikkona ollakseen tuore.
Lummetassu ylitti yhden kaksijalkojen poluista ja oli hairahtaa reitiltä jäljen tehtyä pienen mutkan läheisen kuusirykelmän taa. Hän kiihdytti tahtia, kiinnittämättä sen kummempaa huomiota ympäristöönsä.
Yhtäkkiä tiheämpi metsänosuus päättyi ja Lummetassu tajusi seisovansa metsän laidassa. Edessä oli kapea kaistale heinämaata, minkä jälkeen alkava alamäki johti pienelle purolle.
*Rajajoen sivu-uoma*, hän kuittasi mielessään ja jatkoi hajujäljen seuraamista kostealle rantapenkereelle. Puro oli leveämpi mitä hän oli olettanut, mutta helposti ylitettävissä parin astinkiven avulla. Hän loikki kivet puronuoman yli ja kohotti kuononsa jatkaakseen jäljitystä, mutta tajusi kummastuksekseen sen kadonneen. Hän raotti suutaan ja maisteli huolella, muttei saanut Pimeämuiston ominaishajua kuonoonsa. Kenties mestari ei ollutkaan ylittänyt puroa?
Lummetassu palasi takaisin ja löysi hajujäljen rannan saraheinistä. Hän seurasi sitä aina keskimmäiselle aistinkivelle, mutta siinä se katosi.
*Hyppäsikö hän tuonne?!* Lummetassu silmäsi vettä epäilevästi. Pimeämuisto ei hänen käsittääkseen osannut uida, joten pohjan täytyi olla matala. Jos hän oikein siristi silmiään, alhaalla saattoi olla laakeita kiviä… Virtaus ainakin oli olematon, joten ei ollut pelkoa sen vietäväksi joutumisesta. Lummetassu muisti, miten Mustanärhelle oli käynyt rajajoenjoen alajuoksulla ja värähti. Silloin oli ollut hiirenkorva, ja ohut jääpeite oli vielä päällystänyt vedenpintaa. Tuuliklaanin soturi oli pudonnut sen alle- Lummetassu riisti ajatuksensa väkisin irti muistosta ja koetti keskittyä tehtävään. Mitä mestari oli aiemmin sanonut? Kenties jotain mikä auttaisi nyt… Käytä kaikkia aisteja!
Tähän mennessä hän oli koetanut haistaa jäljen ja katsoa läheltä, mutta mitä jos ratkaisu olikin kauempana? Hän tähyili ympärilleen ja suuntasi katseensa etäälle. Rantapenkereet eivät tuntuneet aluksi antavan mitään vihjettä mestarin seuraavasta siirrosta, mutta samassa hän äkkäsi noin kolmen jäniksenmitan päässä astinkivistä ruskeatäpläisen sulan. Se oli tarttunut kaislikkoon ja koetti heikosti päästä irti. Vihdoin! Lummetassu pinkaisi jälleen matkaan uuden tarmon täyttämänä.

”Hieman kauemmin mitä odotin, mutta selvisit haasteesta”.
Lummetassu seisahtui Pimeämuiston eteen ja hymyili voipuneena. Kaksi reittihairahdusta myöhemmin, turkki täynnä oksanpätkiä ja takiaisia ja mieli mustelmilla hän alkoi lähennellä jo sietokykynsä rajoja. Aluksi oli ollut jo se sammakko, sitten puro, ja yhtäkkinen maanvajoama... Mestarin seuraavat sanat saivat kuitenkin hymyn hänen huulillaan levenemään.
”Olet paras niin jäljityksessä kuin saalistuksessakin teistä kolmesta, jos minulta kysytään”.
Lummetassu oli aikeissa vastata, mutta tuttu ääni keskeytti hänet sanomalla: ”Vaan odota kun näet Koskitassun taistelutaidot ja sano sitten kenestä tulee paras soturi”.
Kuin yhteisestä merkistä läheinen pensaikko alkoi kahista ja Lummetassun sisaret mestareineen astelivat esiin. Koskitassun mestari Kirkaskuu pyyhkäisi katseensa Lummetassun yli kylmänkoppavasti ja jatkoi virkettään: ”Sitä paitsi Lummetassuhan menetti ensimmäisen saaliinsa”.
Lummetassu räpäytti silmiään ja painoi hämillään katseensa tassuihin muistaessaan aiemman sammakkoepisodin. Kyseessä oli ollut täysin ymmärrettävä moka, kai Kirkaskuu sen tajusi?
”Se oli vain hassu kömmähdys, niitä sattuu kaikille”, Sädekynsi maukui tuupaten siroa naarasta kevyesti kylkeen.
Kirkaskuu otti nopean sivuaskelen ja oli törmätä Koskitassuun. Hän sinkautti oppilaalleen hurjistuneen katseen, mutta koska tapahtuma kesti vain silmänräpäyksen, Lummetassu ei ollut täysin varma näkemästään. Koskitassu luimisti korviaan ja siirtyi Kultatassun vierelle.
”Ajattelimme, että saatte tankata hieman ennen seuraavaa koetta”, Sädekynsi jatkoi huomaamatta kaksikon käytöksessä mitään kummallista. Naaras viittasi Pimeämuistoon päin, ja vasta nyt Lummetassu tajusi tämän pitelevän yhä hänen aiemmin saalistamaansa sorsaa. Se oli jo puoliksi kynitty, minkä ansiosta herkullinen tuoksu pääsi leijailemaan lähes esteettömästi ympäriinsä.
”Grrroour…”
Lummetassu käänsi katseensa ja tajusi äänen tulleen Kirkaskuun vatsasta. Hopeanharmaan naaraan koko olemus huokui ärtymystä tämän jatkaessa Sädekynnen lausetta: ”Ja koska Lummetassu sai suurimman saaliin, syömme sen”.
Pimeämuisto työnsi sorsan joukon keskelle ja maukui: ”Käykää kiinni. Jatkamme heti tämän jälkeen”.
Kaikki kerääntyivät saaliin ympärille ja haukkasivat oman osansa. Vaikkei liha ollut enää lämmintä, sen maukas aromi sai Lummetassun makunystyrät hyrisemään mielihyvästä. Muutkin näyttivät pitävän ateriasta, ja kun se oli syöty, tunnelma alkoi jälleen muistuttaa enemmän harjoitussessiota kuin lahtauspartiota.
Sädekynsi rykäisi ja maukui: ”Seuraavaksi testaamme teiltä yrttituntemustanne”.
Lummetassu kallisti päätään kummissaan, muttei ehtinyt kysyä mitään.
”Me kaikki tiedämme, ettei sotureiden tehtävä ole hoitaa sairaita tai paikata haavoja”, Kirkaskuu jatkoi, pudottaen nipun kasveja oppilaiden eteen.
”On kuitenkin havaittu hyväksi jokaiselle klaanissa tuntea edes muutama tavallinen hoitokeino, vaikkei parantaja olisikaan”, Pimeämuisto lisäsi. ”Olette varmasti kaikki joskus kuulleet tai nähneet, miten parantaja on poistanut tikun tassusta tai tyrehdyttänyt verenvuodon. Kysymme siis vain kaikista helpoimpia asioita, joita Metsänhenki meidän käski”. Pimeämuisto selitti ja lisäsi vielä: ”Samalla tämä on koe terveen järjen käyttämisestä, sillä toistamiseen: nämä ovat helppoja asioita”.
Lummetassu vilkaisi sisariaan, jotka molemmat vaikuttivat hämmentyneiltä. Ei tällaista muiden oppilaiden lopputarkkailuissa ollut ollut, hän oli asiasta täysin varma. Sysihaave olisi taatusti valittanut sellaisesta hänelle, sillä asioita ei oltu opetettu koulutuksen aikana suoraan.
”Koskitassu, sinä aloitat”, Kirkaskuu maukui keskeyttäen Lummetassun mietteet. Sisar siirsi hermostuneena painoa valkealta käpälältä toiselle, muttei väittänyt vastaan. Sädekynsi poimi sekalaisesta lehtikasasta muutaman kepin ja toi ne Koskitassun eteen. Koskitassu silmäili niitä epäilevänä, kun Pimeämuisto maukui: ”Mitä näistä oksista käyttäisit tukemaan murtunutta jalkaa? Voit tutkia niitä myös lähempää ja vastata sitten”.
Lummetassu katsoi, miten Koskitassu kiersi jokaisen kepin huolella ja osoitti sitten hännällään yhtä.
”Käyttäisin tätä”.
”Miksi, saanen kysyä?” Pimeämuisto kysyi, ilme peruslukemilla.
Koskitassu vilkaisi tätä ja maukui: ”Se on paksu ja melko lyhyt. Tuo toinen on liian ohut, joten se katkeaisi heti, ja kolmas liian pitkä. Se tulisi kävellessä tielle”.
”Oikein”, Pimeämuisto vastasi väläyttäen hymyn ja kääntyi Lummetassun puoleen.
”Vuorosi”.
Lummetassu aikoi nousta, kun Kirkaskuun terävä mauku pysäytti hänet: ”Kultatassu saa vastata ensin”.
Kaikki käänsivät katseensa tähän, mutta naaraan silmissä pysyi kylmän etäinen katse.
”Ajattelin vain, että olisi järkevintä mennä järjestyksessä jossa he nyt istuvat”.
Sädekynsi ja Pimeämuisto vaihtoivat hitaan katseen, mutta kohauttivat olkiaan. Lummetassu jäi aloilleen jännitystä kuplivana. Kultatassu asteli yllättävän rauhallisesti mestareiden eteen ja odotti, että Pimeämuisto asetteli hänen eteensä kolme tahmeaa seittiä. Tehtyään sen hän teki tilaa Sädekynnelle.
”Minkälaista seittiä käyttäisit sitoaksesi Koskitassun valitseman kepin murtuneeseen jalkaan, jotta se pysyisi tiukasti kiinni ja tukisi astuttaessa?”
Kultatassu nuuhkaisi lähintä seittiä, kiepautti toisen ympäri ja pysähtyi sitten kolmannen viereen.
”Tämä on paras”.
”Miksi?” Kirkaskuu kysyi.
”Siinä ei ole reiän reikää, eikä se haise. Tuo vanha seitti on menettänyt jo osan kiillostaan, joten se ei tulisi kestämään kauaa ehjänä”.
Sädekynsi nyökkäsi hymyillen ja maukui iloisesti: ”Oikein!”
Kultatassun siirtyessä Koskitassun vierelle Lummetassu nielaisi. Hän asteli soturien eteen ja istuutui.
”Mitä yrttiä käyttäisit lievittämään murtuneesta jalasta seuraavaa kipua?”
Kirkaskuu työnsi hännällään loput kasassa olleet lehdet ja siemenet Lummetassun eteen. Pimeämuisto ja Sädekynsi vaihtoivat taas katseen, ja Sädekynsi avasi suunsa varovasti.
”Eikö tuossa ole vähän liikaa valinnanvaraa, muuthan- ”
”Kyllä hän kykenee noista valitsemaan, tavallinen kipulääke kaikkiin vaivoihin. Vai pelkäätkö, ettei mestarisaalistaja-jäljittäjä kykenekään tunnistamaan yrttejä?” Kirkaskuu osoitti viimeiset sanansa Pimeämuistolle, joka kurtisti tyytymättömänä kulmiaan. Kukaan ei kuitenkaan sanonut enää mitään, joten Lummetassun oli aloitettava tehtävänsä.
Valinnanvaraa oli ainakin kymmenen eri lehden ja siemenen väliltä, mutta suuret sahalaitaiset lehdet hän osasi jättää pois laskuista vahvan hajun perusteella. Hän ei ollut koskaan itse joutunut syömään mitään kipua lievittävää, muutama muu oppilaista kyllä. Epäonnisten klaanitovereiden raahauduttua pesään he eivät olleet tuoksuneet juuri miltään hänen muistaakseen.
Lummetassu kierteli aikansa kassaa, levitteli yrttejä erilleen ja yritti punnita vaihtoehtoja. Houkuttelevin oli ruohomainen, repalelehtinen kasvi, mutta myös pienet ruskeat siemenet sekä haaleansiniset marjat vaikuttivat lupaavilta. Toisaalta saattoi myös olla, että hän oli vain unohtanut kipulääkkeen tuoksuneen joltain vahvalta, jolloin sahalaitaiset lehdet saattoivat myös olla oikea vastaus… Lummetassu lysähti istumaan ja puri huulta. Tämähän oli aivan mahdotonta!
Pieni ja kapea hymy häilyi Kirkaskuun kasvoille tämän maukuessa voitonriemuisena: ”Vai niin, et siis osaa sanoa? Tietäisikö jompikumpi muista vastauksen?”
Koskitassu ja Kultatassu olivat hetken hiljaa, kunnes Kultatassu maukui: ”Minusta tuntuu, että kannattaisi käyttää noita pieniä pyöreitä siemeniä…”
”Oikein!” Kirkaskuu maukui nopeasti ja käänsi katseensa takaisin Lummetassuun. ”Näyttää siltä, että reputit, joten jos mitenkään voisit-”
”Tuo ei ollut reilua, muut saivat vähemmän vaihtoehtoja”.
Pimeämuisto työntyi Kirkaskuun eteen ja maukui selkä Lummetassuun päin: ”Lummetassu olisi osannut valita oikein, jos vaihtoehtoja olisi ollut vähemmän. Hän saa uuden mahdollisuuden todistaa taitonsa”.
Pimeämuisto kääntyi kannoillaan odottamatta naaraan vastausta ja asteli Lummetassun eteen. Lummetassu ei tiennyt mitä sanoa, joten hän päätti kerrankin pysyä hiljaa ja odottaa mitä tuleman piti.
”Jos kissalla on viheryskä, mitä yrttiä sen hoitoon käytetään?”
Lummetassu räpäytti silmiään. Ei vaihtoehtoja? Toisaalta, tämän hänkin oli kuullut monia kertoja, sillä viheryskä oli yksi vaarallisimmista taudeista mitä tiedettiin olemassa olevan.
”Viheryskään käytetään kissanminttua”.
”Ja missä sitä kasvaa?” Pimeämuisto jatkoi, päästämättä silmiään irti oppilaastaan.
”Kaksijalkojen puutarhassa”, Lummetassu maukui.
Pimeämuisto nyökkäsi ja kääntyi tuijottamaan Kirkaskuuta terävästi. Seurasi hetken hiljaisuus, minkä Sädekynsi lopulta rikkoi.
”Ahem, hienoa, Lummetassukin läpäisi yrttitestin… Jospa sitten siirryttäisiin viimeiseen koitokseen, joka sattuu olemaan taisteleminen”.
Latautunut tunnelma kesti vielä hetken, mutta sitten Pimeämuisto käänsi katseensa ja maukui: ”Hyvä, jatketaan vain. Tulkaa kaikki perässä, niin siirrymme harjoitusaukiolle”.
Pimeämuisto lähti johtamaan ryhmää olettaen, että muut seuraisivat perässä. Lummetassu jättäytyi joukon perälle sisarustensa kanssa samaan aikaan huojentuneena ja hämillään. Mikä ihme Kirkaskuuta oikein vaivasi? Hän näki Sädekynnen yrittävän sanoa tälle jotain, mutta hopeanharmaa naaras ei ollut huomaavinaankaan vaan kulki leuka pystyssä ohi.
”Mikäköhän häntä vaivasi..?” Kultatassu lausui ääneen Lummetassun ajatukset.
Koskitassu jännittyi ja mutisi: ”Tuskin mitään vakavaa. Hänenhän pitäisi oikeastaan olla pentutarhassa nytkin, mutta hän sai Mustatähden ja Kalliokynnen vakuutettua siitä, että pystyisi vielä osallistumaan loppuarviointiin”.
Lummetassu katsahti Kirkaskuuhun uudemman kerran ja tiedosti samalla kertaa naaraan pyöristyneen vatsan, raskastuneet askelet sekä matalalla huiskivan hännän. Hän katsoi myös Koskitassua, mutta sisko oli selvästi sanottavansa sanonut, joten matka jatkuisi hiljaisuudessa.


”Varo takanasi!”
Lummetassu tunsi maailman ympärillään heittävän kuperkeikkaa. Hetkessä hän oli jysähtänyt maahan, ilma keuhkoistaan ulos pusertuen. Hänen harteillaan lepäsi raskas paino, mutta se siirtyi pois heti kun terävä ääni komensi: ”Riittää, anna hänen nousta ylös”.
Lummetassu räpytteli silmiään ja veti hinkuvasti henkeä. Mustat pisteet hänen näkökentässään katosivat vähä vähältä, ja hän könysi istumaan. Hän ei uskaltanut katsoa aukion reunalla istuvien mestareiden ilmeitä, mutta tunsi jokaisen katseen polttavana turkissaan.
”Mainio heitto, Koskitassu. Olen kouluttanut sinut hyvin”.
Lummetassu lipaisi rintaturkkiaan kiusaantuneena ja vilkaisi sivulleen. Kultatassu seisoi muutaman hännänmitan päässä ja katseli hämillään tassuihinsa. Koskitassu seisoi hänen vieressään ryhdikkäänä, katse eteenpäin suunnattuna ja kynsiään malttamattomasti koukistellen.
*Hän näyttää aivan toiselta kissalta taistellessaan *, Lummetassun mieleen nousi ajatus. Miten yleensä niin kiltti ja… siskomainen kissa, saattoikaan muuttua aivan toiseksi astuttuaan taistelutantereelle. Hän samaan aikaan ihaili ja katsoi Koskitassua ylöspäin ylpeänä, mutta myös pelkäsi hieman. Onneksi he olisivat tosipaikan tullen aina samalla puolella, sillä hän ei tulisi koskaan voittamaan tätä kunnon kaksinkamppailussa.
”Lummetassu sitä vastoin osoittaa suoranaista kömpelyyttä taistelutaidoissa. Oletko ihan varma, että muistit opettaa hänelle kaiken tarpeellisen ajallaan?”
Kirkaskuun mauku oli piikittelevä tämän osoittaessa sanansa Pimeämuistolle. Kollin tummanruskeat silmät kaventuivat asteella mutta ääni pysyi tasaisena: ”Muistin kyllä. Otetaanpa joukkotaistelu uudelleen, mutta tällä kertaa Kultatassu saa esittää vihollista. Koskitassu ja Lummetassu hyökkäävät puolustaessaan reviiriä, mutta heidän ensisijainen tehtävänsä on häätää vihollinen pakoon, ei satuttaa tai vangita tätä. Onko ymmärretty?”
Koskitassu nyökkäsi ykskantaan, mutta Kultatassu näytti hieman pelokkaalta. Lummetassu oli hyvillään että sai tällä kertaa taistella Koskitassun puolella, mutta tassutti Kultatassun luo ja kuiskasi tämän korvaan: ”Hyvin se menee, tämä on vain harjoitustilanne”.
Kultatassu nyökkäsi puristaen huulensa tiukasti yhteen ja perääntyi parin hännänmitan päähän sisaristaan. Koskitassu otti luontaisesti johtavan paikan ja viittasi Lummetassun sivulleen. Lummetassu asettui valmiusasentoon ja keskitti kaiken havainnointikykynsä hetkeen. Hän jännitti lihaksensa odottaen, että joku mestareista antaisi luvan aloittaa.
”Kaikki valmiina? Aloittakaa!”
Sädekynnen ääni kajahti ilmassa. Koskitassu väläytti Lummetassulle pikaisen katseen sännätessään eteenpäin. Pähkinänruskea naaras tajusi sisarensa viestin ja kaarsi toisesta suunnasta kohti Kultatassua. Kultatassu pörhisti turkkinsa ja koetti pysyä kärryillä molempien sijainneista, mutta pienen hetken ajan hänen keskittymisensä herpaantui ja Lummetassulle avautui oivallinen paikka hyökätä. Hän ei aikaillut vaan ponkaisi sisarensa selkään painaen tämän maata vasten. Kultatassu vääntelehti hurjasti hänen allaan ja onnistui jotenkin livahtamaan hänen otteestaan. Onneksi Koskitassu oli siinä, ja he saivat yhteistuumin Kultatassun perääntymään aukion laidalle. Lopulta kellertäväturkkisen naaraan ei auttanut muu kuin pujahtaa lähimpien kuusten katveeseen turvaan.
Koskitassu päästi ilmoille voitonulvaisun ja käännähti kysyvä ilme kasvoillaan mestareita päin. Kirkaskuu nyökkäsi kaukaa aukion toiselta laidalta, minkä seurauksena Koskitassu hypähti pienesti. Hän palasi takaisin hillityksi ja vakavaksi silmänräpäyksessä, mutta mestarin kehut saivat hänet selkeästi paremmalle tuulelle. Pimeämuistokin väläytti pienen hymyn Lummetassulle astellessaan lähemmäs, mikä lämmitti naaraan sisintä suuresti.
”Eiköhän tämä ollut tässä. Kultatassu, voit tulla takaisin, selvisit yllättävän hyvin!” Sädekynsi huusi metsän siimekseen. Ilta oli jo hämärtymässä auringonlaskun väreihin.
Mestarit siirtyivät syrjään neuvottelemaan. Lummetassu asteli jännittyneenä siskojensa luo, miljoona perhosta vatsassaan liihotellen. Kaikki vaipuivat omiin ajatuksiinsa, toivoen parasta, peläten pahinta. Lummetassu tiesi onnistuneensa ensimmäisissä tehtävissä, mutta kaksi viimeistä olivat aika hilkulla… Hän kohotti katseensa juuri kun Sädekynsi viittoi heitä tulemaan lähemmäs.
Kaikki kolme nousivat ripeästi ja tassuttivat sotureiden eteen. Lummetassu kiersi häntänsä etukäpäliensä päälle, jottei kukaan olisi nähnyt niiden hermostunutta tärinää. Ilmaan laskeutui odottava hiljaisuus, jonka aikana perhosparvi hänen vatsassaan päätti riistäytyä käpälistä täysin. Aika tuntui hidastuvan, ja Lummetassu ajatuksissa takoi vain yksi ajatus: *pääse läpi, pääse, pääse läpi oi Tähtiklaani minä pyydän ja anelen, läpi…. *
”Onnittelut, pääsitte kaikki läpi!”
Lummetassu ponkaisi ilmaan ja loikki ilosta soikeana kissojen ympäri. Hän rauhoittui vasta, kun Pimeämuisto rykäisi merkitsevästi. Kultatassu ja Koskitassu istuivat paikoillaan, mutta heidänkin kasvoiltaan paistoivat rajaton ilo ja onni, kuten myös huojennus sekä huvittuneisuus Lummetassun reaktiota kohtaan. Lummetassu asteli takaisin paikalleen ja kietaisi häntänsä siivosti eteensä.
”Nimitysmenonne ovat tänä iltana. Suuntaamme takaisin leiriin kertomaan Mustatähdelle hyvät uutiset”, Pimeämuisto maukui. Tämän jälkeen kukin mestari nousi vuorollaan ja kävi koskettamassa jokaisen oppilaan päälakea kunnioittavasti. Rituaali ei ollut vielä virallinen, mutta kylmät väreet kulkivat jo nyt koko Lummetassun kehon läpi heidän viileiden kuonojensa hipoessa hänen pörröistä karvaansa. Hän muisti jopa lipaista kunkin rintaa vastakunnianosoituksena, nähtyään Kultatassun ja Koskitassunkin tekevän niin.
”Viimeinen matka”, Pimeämuisto maukui. Kaikki lähtivät askeltamaan hänen johdollaan kohti leiriä, Lummetassu heti seuraavana perässä. Hänen sisarensa kulkivat hänen rinnallaan, ja pitkästä aikaa heidän välillään säkenöi se horjumaton ja vankka yhteys, mikä heillä pentuina oli ollut. Kaikki ristiriidat ja kiistat oli siinä hetkessä unohdettu, ja matkaa taittoivat kolme pian nimitettävää sydänystävää ja veriveljeä.


”Tulkoon kukin oman riistansa metsästämään kykenevä pähkinäpuun juurelle klaanikokoukseen!”
Mustatähden sanoissa soi voima ja auktoriteetti hänen kutsuessaan klaaninsa koolle. Varjoklaanin soturit liukuivat esiin myöhäisillan varjoista ja kohottivat uteliaat katseensa iäkästä päällikköä kohti. Valkoturkkinen kolli istui ryhdikkäänä paikoillaan puhujanoksalla odottaen, että kaikki kynnelle kykenevät tulivat paikalle ja istuutuivat. Sitten hän maukui: "Elämme mielenkiintoisia aikoja. Riistaa on vielä runsaasti ja pentutilanne vaikuttaa lupaavalta, mutta edessäpäin siintää suuri koitos. Tämän koitoksen tähden tarvitsemme kaikkien klaanimme jäsenten vahvuuden, voiman ja pelottomuuden päihittääksemme vihollisen ja muistuttaaksemme kaikille, mikä onkaan järvialueen mahtavin klaani: Varjoklaani!”
”Varjoklaani, Varjoklaani, Varjoklaani!” klaanitoverit kaikkialla Lummetassun ympärillä huusivat ylistäen omaa klaaniansa. Monien silmät kiilsivät kiihtymyksestä ja kiintymyksestä hurjina, ja Lummetassukin tunsi sisällään klaanihengen vahvan ja voimaannuttavan tunteen. Hän ei ollut yhtä kiihkomielinen kuin esimerkiksi Tiikeriraita, tai hieman yllättäen Kalliokynsi, mutta yhtä kaikki Mustatähden sanat vaikuttivat vahvasti jokaiseen klaanissa. He olivat pelottomia, he olivat vahvoja, he olivat Varjoklaani kaikessa voittamattomuudessaan!
Hälyn laskeuduttua Mustatähti jatkoi kuuluvalla äänellä: ”Tänään olemme kuitenkin kokoontuneet, sillä neljä oppilaistamme ovat valmiita saamaan soturinimensä. Koskitassu, Kultatassu, Lummetassu ja Roihutassu, astukaa eteen”.
Lummetassu nousi, ja kummallinen tyyneys valtasi hänen kehonsa. Hän ei tärissyt, ei pomppinut ilosta eikä millään muullakaan muotoa osoittanut epäsopivaa käytöstä. Hän oli ennen kokousta sukinut ja pöyhinyt turkkinsa täydellisesti, hän käveli sisarustensa perässä kuin unessa hitaasti ja seisahtui Mustatähden eteen. Päällikkö oli loikannut hänen huomaamattaan alas oksalta, ja katsoi nyt kuunvalo silmissään kiiltäen heitä. Kultatassu vasemmalla, Koskitassu oikealla puolellaan hän odotti, että seuraava askel tapahtuisi.
”Minä, Mustatähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Koskitassu, Kultatassu, Lummetassu ja Roihutassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?”
”Lupaan”.
Neljän kissan äänet kaikuivat ilmassa sointuvina, ja kaukaisuudessa punarinta heläytti palan iltasävelmäänsä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne”.
Mustatähti kääntyi Koskitassun puoleen. Sisar säpsähti vienosti tämän katseen alla, mutta pysyi asennossa kirkkaansiniset silmät loistaen.
”Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Koskilauluna. Tähtiklaani kunnioittaa tunnollisuuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi”.
Klaani katsoi hiljaa, miten Mustatähti kosketti tuoreen soturin päälakea kuonollaan, ja miten Koskilaulu lipaisi kunnioittavasti tämän harmaantuvaa rinnusta.
Mustatähti kääntyi Lummetassun puoleen.
Tunteiden virta.
Ikuisuus.
Silmänräpäys.
”Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lummelampena. Tähtiklaani kunnioittaa pohjatonta intoasi ja valoisaa luonnettasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi”.
Lummelampi kumartui vaistomaisesti, tuntien päällikön lämpimän hengityksen kasvoillaan. Pehmeä kosketus, lipaisu. Lummelampi tunsi olevansa elossa, liikkuvansa, hengittävänsä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli tässä ja nyt, ja samaan aikaan toisessa ajassa ja paikassa. Tämä hetki, ikuisuus, tuntui täydelliseltä ja käsittämättömän upealta. Kaikki se harjoittelu, kipu ja suru, nauru ja ilo, olivat tapahtuneet, jotta hän voisi nyt seistä tässä.
Koko lopun seremonian ajan hän oli kuin pehmeässä pilvessä, jonka läpi hän kuuli sanan sieltä, toisen täältä.
Kunnioittaa suurta sydäntäsi ja vahvaa yleistietouttasi klaanielämän asioissa.
Kultapuro.
Hyväksymme Varjoklaanin täydeksi soturiksi.
Roihumyrsky.

Ja sitten klaani puhkesi hurraamaan. Lummelampi havahtui, tajusi kaiken jälleen, ja suunnaton ilo täytti hänet. Hän seisoi rintaansa ylpeästi röyhistäen klaanin edessä kuullen tuttujen ja tuntemattomien, läheisten ja etäisempien, kaikkien ulvovan heidän nimiään. Hän erotti emonsa Kettukynnen ja isänsä Huuhkajakatseen kissameren keskellä, hymyili heidän onnellisille ilmeilleen ja yhteen kiedotuille hännille. Niin ylpeitä, niin täynnä puhdasta rakkautta varttuneita pentujaan kohtaan. Hän näki mestarinsa Pimeämuiston, tämän liikutuksesta tummuneet silmät ja nyökkäsi hiljaa. Hänellä ei olisi ikinä voinut olla parempaa mestaria kuin tämä. Hän näki Sysihaaveen puolinaiseen hymyyn, puolinaiseen virneeseen levinneen suun ja oli jopa kuulevinaan nimen ”Lummelampi!” Lummepennun sijaan.
Ja hän näki monia muita, hän näki kaikki, sisaruksensa, Roihumyrskyn, ja ilta oli kaunis, ilta oli heidän neljän, ja samalla vain hänen omansa.

//Liittymisestäni tänne on kulunut jo yli yksi ja puoli vuotta. Sen aikana on tapahtunut vaikka ja mitä, on ollut aktiivista ja vähän epäaktiivisempaa kautta (khöh-viimeaikoinako, höps :'D) ja jotain siltä väliltä.
Lumme on kuitenkin kulkenut mukana koko tämän ajan. Se on kasvanut ja kehittynyt kanssani koko Mysterymatkani ajan, ja voin nyt viimein ylpeänä sanoa hänen nimensä olevan LummeLAMPI.
(Tätä menoa Särki ja vielä syntymätön Varis tulevat saamaan soturi- / parantajanimensä aika myöhään myös xD )
Kiitos ja kumarrus, Rosma kuittaa, oli pakko vielä viimeistä kertaa laittaa nimikenttään Lummetassu, enkä muutenkaan halunnu spoilata tietämättömille tuota soturinimeä ennen h-hetkeä :D
Roihu tai joku muu Varjosta voi halutessaan jatkaa, eläköön soturiseremonia hiphei!

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

13.09.2017 16:59
Kävelin miten sattuu Varjoklaanin reviirillä. Olin poikennut polulta jo aiemmin, mitä nyt vähän kaduin, sillä minua väsytti aika paljon ja nyt olin vähän pihalla siitä missä olin.Oikeastaan minulla ei ollut hajuakaan missä olin, joten päätin palata takaisin leiriin. Mikäli siis löytäisin sinne. “Jos olisin jäänyt polulle olisi tarvinnut vain kääntyä takaisin”,mutisin itsekseni. Käännyin ympäri, ja törmäsin samantien johonkin pehmeään ja se joku oli kissa, minua harmitti hieman, sillä toinen tuoksui varjoklaanilta ja oli selvästikin soturi.
“Mitä sinä oikein teet pentu?” kissa kysyy vihaisesti.
“Kuka sinä olet?” kysyn.
“Ei kuulu sinulle”, soturi tokaisi, ja nosti minut niskasta ylös, ja lähti kantamaan minua luultavasti leiriin, mistä olin ainoastaan iloinen, pääsisin ainakin nukkumaan. Emoni tosi pitäisi saarnan siitä että olin karannut leiristä (toivottavasti hän antaa minun nukkua ensin) ajattelin ennenkuin silmäni painuivat kiinni.

Nimi: Mustanärhi ~ Tuuliklaani

11.06.2017 20:59
”Ilvesroihu.. ”, pääsi tuskaisa inahdus mustaturkkisen kissan suusta. Pienen kissan keho ravisteli rajusti kivun seurauksena ja hetkessä mustaraidallinen naaras oli hänen vierellään.
”Yrttitassu, tuo lisää unikonsiemeniä”, pehmeät käpälät koskettivat Mustanärhen täriseviä kasvoja hellästi, kääntäen tuon päätä niin että näkisi vahingoittuneen puolen potilaansa kasvoista ”Tuo samalla myös lisää hämähäkinseittiä.”
”Missä sinä olet..? Minuun sattuuh ja si..”, tuuliklaanilainen itki ja voihki, ääni katketen kesken lauseen.
”Tiedän tiedän”, Metsänhenki mourusi ja otti harmaalta oppilaaltaan vastaan pyytämänsä yrtit. Parantaja kosketti käpälällään Mustanärhen leukaa nostattaen tuuliklaanilaisen kasvoja itseensä päin, raottaen pienesti mustan kissan suuta tiputtaen sinne unikonsiemenet. Tuuliklaanilainen yskäisi heikosti raottaen ainoaa jäljellä olevaa silmäänsä, yrittäen hakea sillä kissaa joka häntä avusti. Hän ei kuitenkaan kyennyt näkemään mitään muuta kuin sumeita värejä toisiinsa sekoittuneena, pystymättä muodostamaan niistä parempaa kuvaa. Paniikki nousi kivun takaa ja Mustanärhi tunsi pyörtyvänsä ja sydämen hyppäävän ulos rinnastaan.
”Minä en näeh! Kuolenko minä? Ei ei, ei! On niin pimeää”, haavoittunut kissa yritti saada itsensä nousemaan käpälilleen, mutta parantajan ja parantajaoppilaan vahvojen käpälien alla hän pysyi maassa. Naaraan keho yritti taistella painoa vastaan, mutta päätyi vain tärisemään ja heiluttamaan tuuheaa häntäänsä.
”Et sinä kuole. Pysy nyt vain paikoillasi niin saan lisättyä lisää hämähäkinseittiä haavaasi. Veri on tullut siitä lävitse”, Metsänhenki puheli, mutta sanat menivät Mustanärheltä täysin ohi. Unikonsiemenien uuvuttava vaikutus kuitenkin sai mustaturkkisen liikkeet hidastumaan, sydämensykkeet rauhoittumaan ja pään veltostumaan varjoklaanilaisen käpälissä. Violetin silmän katse jäi tuijottamaan pesässä olevia köynnöksiä, kunnes hiljalleen ne sulkeutuivat kissan vaipuessa uneen. Ennen sitä lähes äänttömät sanat karkasivat Mustanärhen huulilta: ”On niin pimeää.”

”Verenvuoto on viimein lakannut”, humiseva ääni kantautui juuri heräilevän kissan korviin. Naaras tunsi kuinka paine hänen päänsä ympäriltä hiljalleen hälveni, kun parantajaoppilas poisti hämähäkinseittiä hänen kasvoiltaan. Mustanärhi värähti pienesti, mutta piti silmänsä kiinni pimeyden pelosta, mutta sen sijaan liikutti korviaan kuullakseen paremmin. Tai oikeastaan korvaansa.
”Auts! Varo!” tuuliklaanilainen puuskahti ja aukaisi silmänsä kun tunsi Yrttitassun repivän hänen karvojaan seitin mukana.
”Olen pahoillani”, nuoren kollin ääni kuulosti hieman säikähtäneeltä kun hän katsoi ainoaan violettina roihuavaan silmään.
”Tietenkin olet..”, naaras mumisi ja käänteli päätään huomatessaan ettei kyennyt näkemään kunnolla. ”Onko sitä seittiä vieläkin silmäni päällä? En näe kunnolla.” Harmaaturkkinen oppilas näytti hieman kiusaantuneelta ja oli aukaisemassa suutaan vastatakseen, kunnes Metsänhenki asteli tuuliklaanilaista potilastaan kohti. Parantajan ruskeat silmät mittailivat ensin pienen kissan ruhjeita ja sitten ne suuntautuivat sivummalle, missä hän yrttejään varastoi. Raidallinen naaras meni yrttiensä luokse, etsien selvästi jotain.
”Sinä menetit toisen korvasi ja silmäsi yrityksessäsi muuttua kalaksi. Kuuloaistisi tuskin hirveästi vahingoittui, mutta silmääsi ei enää voitu pelastaa”, Metsänhenki mourusi vilkaisemattakaan tuuliklaanilaista. Mustanärhi aukaisi suunsa väittääkseen vastaan, mutta sulki sen sitten näyttäen yhtäkkiä järkyttyneeltä.
”Ethän sinä ole Naakkakasvo!” mustaturkkinen parahti saaden vastauksekseen kuivan naurahduksen raidalliselta kissalta.
”Hyvin huomattu. Näköaistisi toimii”, parantaja siirsi käpälällään jotain itseään läemmäksi ja nostatti sen sitten suuhunsa. Mustanärhi käänsi kasvojaan, että pystyi näkemään paremmin ympäristöään. Naaras ei ollut aiemmin huomannut, että parantajanpesä poikkesi täysin oman klaaninsa parantajanpesästä. Pesän seinämyksissä oli köynnöksiä ja maa oli täynnä havunneulasia. Tuuliklaanilaisen kuono nyrpistyi.
”Tämä paikka haisee”, soturi nurisi ja katsoi nyt arvioivasti Metsänhenkeä joka oli astunut aivan hänen eteensä.
”Ilman tätä paikkaa, olisit kuollut. Sattuuko sinua johonkin?” raidallinen kissa mumisi ja tarkkaili Mustanärhen kasvoja, työntäen sitten naaraan eteen jonkinlaisia yrttejä, joita mustaturkkinen katsoi epäilevästi. Hän kosketti yrtteihin pienillä käpäillään, pyöräytellen sitä muutaman kerran ympäri ilmeettömänä.
”Miksi olen täällä?” naaras kysyi hiljaa ja käänsi päätään niin ettei nähnyt varjoklaanilaisia ”Tuliko mukanani keltainen, pilkullinen kolli?” Käpälän askeleet rummuttivat pehmeää maata ja hetkeen Mustanärhi ei saanut vastausta, minkä aikana hän nieli yrttinsä.
”Klaanimme soturi pelasti sinut joesta ja toi sinut leiriimme. Klaanitoverisi katosi paikalta. Juoksi varmaan takaisin nummille”, Metsänhenki lopulta vastasi jostain kauempaa. Mustanärhi värähti pienesti ja hetkessä naaraan terävät kynnet olivat uponneet havujen sekaan.
”Niinpä tietenkin. Ilvesroihu katoaa aina kun tilanne käy hankalaksi. Aina kun minä häntä tarvitsen”, tuuliklaanilainen mutisi itsekseen ja repäisi edessään olevien yrttien lehtiä.
”Syö ne yrtit äläkä leiki niillä. Sinut pitää saada joskus täältä poiskin”, parantajan viileä ääni kantautui pesän seinissä ja sai Mustanärhen luimistamaan korvansa. Hän ei ollut haluttu täälläkään.

”Sisaresi on pesän perällä. En tiedä, onko hän heräämässä vielä aikoihin. Hän menetti tapahtumien seurauksena paljon verta, joten hän on ollut umpiunessa hyvinkin pitkään. Jos saisit hänet syömään jotain, se olisi hyvä”, Metsänhenki naukui kirjavaturkkiselle soturille, joka seisoi siististi ryhdissä ja katse Varjoklaanin parantajassa arvostavasti.
”Hyvä on. Kiitos että olet pitänyt Mustanärhestä huolta. Tuuliklaani tulee korvaamaan kuluneet yrtit myöhemmin”, tuuliklaanilainen mourusi saaden vastauksekseen vain välinpitämättömän tuhahduksen. Mustanärhi raotti silmiään juuri nähdäkseen isoveljensä, jonka sinisissä silmissä pyöri lukuisat tunteet, joihin mustaturkkinen ei kuitenkaan kinnittänyt laisinkaan huomiota.
”Mitä sinä täällä teet?” Mustanärhi kysyi pettymys äänessään. Aromyrsky aukaisi suunsa vastatakseen, mutta vastauksen sijaan kolli vetäisi täristen henkeä. Hän selvästi hillitsi raivoaan ja huolestuneisuuttaan.
”Mitä sinä täällä teit? Miksi sinä olit Varjoklaanin alueella?” kirjavaturkkinen mourusi hiljaa katse kiinnittyneenä siskonsa haavoittuneessa puolessa kasvoja. Mustaturkkisen naaraan häntä piiskasi maata ärsyyntyneenä ja hän nosti koppavasti kuononsa kohti pesän kattoa.
”Näyttääkö se sinusta noin hirveältä? Minusta se on hienon näköinen! Sitä paitsi nyt saan vastukseni pakenemaan minua häntä koipiensa välissä”, Mustanärhi protestoi vilkuillen isoveljeään silmäkulmasta.
”Oletko sinä vielä nähnyt sitä?” Aromyrsky kysäisi, ei töykeästi, mutta mustaturkkinen loukkaantui silti.
”Tottakai minä olen! Sehän on minun kasvoillani”, naaras pörhisti tuuheaa turkkiaan ja tuijotti violetit silmät leimuen klaanitoveriaan ”Mitä sinä oikein...” Mustan kissan tuuhea häntä tipahti maahan ja hän jäi katsomaan eteensä muutamaksi sekunniksi ääneti. ”En ole tainnut nähdä miltä näytän.”
Aromyrsky huokaisi hiljaa ja kääntyi ympäri astellen Metsähengen luokse. Tuuliklaanilainen kuiskutti jotain parantajan korvaan, minkä aikana harmaa naaras katseli surkean näköistä karvakasaa pesänsä seinämällä. Raidallinen kissa nyökkäsi ja Mustanärhen veljen siniset silmät kääntyivät häneen kutsvasti pilkehtien. Mustaturkkinen naaras nousi varovasti, hänen käpälänsä tuntuivat heikoilta, mutta huojuen hän sai itsensä veljensä vierelle. Aromyrsky piti katseensa kiinteästi siskossaan heidän astellessaan ulos parantajanpesästä Varjoklaanin leiriin. Mustanärhi tunsi lukuisat katseet itsessään, hän käänteli päätään nähdäkseen heidän järkyttyneet ja inhoavat katseensa. Hän jopa näki kun kaunis, vaalearaidallinen naaras heilautti häntänsä kahden pentujensa silmille ja kielsi heitä katsomasta.
”Emo minä haluan nähdä miltä hän näyttää!”
”Kultaseni en usko, että se on hyvä idea…”
”Hyi kamala! Hän on kuin vanhusten kertomista saduista!”
”Haluan takaisin pesään..”
Tuuliklaanilainen kuuli kaikki nuo sanat, mutta ei tuntunut ymmärtävän niitä. Hän laski kasvonsa kohti maata, eikä nähnyt kuinka muista katseista huolimatta hänen veljensä katsoi häntä rakastaen, kuinka ne katsoivat häntä kuin hän olisi yhä kaunis.
”Tuossa on pieni lätäkkö”, Aromyrsky kuiskasi pehmeästi hänen olemassa olevaan korvaansa ”Voit katsoa jos tahdot” hetken hiljaisuus ”Minä, umh, olen tässä. Vierelläsi.”
”Kaikki katsovat minua kuin hirviötä”, Mustanärhi inahti, itkuaan pidätellen, peloissaan ja katse pienissä käpälissään.
”Katso itse miltä näytät. Älä välitä muista”, kirjavaturkkinen mourusi ja laski ohuen häntänsä siskonsa lavalle. Mustanärhi veti syvään henkeä ja sulki ainokaisen silmänsä siirtäen kasvojaan eteenpäin, asettaen päänsä niin että kuono osoitti kohti maata. Aukaistessaan silmänsä hän näki kuitenkin vain itsensä. Hän näki pitkän mustan turkkinsa pyöristävän kasvojaan, violetin silmän ja sitten tyhjyyttä. Naaraan silmä tutkaili loukkaantunutta puolta kasvoissaan, korvaansa josta ei ollut jäänyt mitään jäljelle ja pitkää arpea joka jatkui hänen kasvoilleen kohtaan, jossa oli ennen ollut silmä. Mustanärhi päästi syvän henkäyksen ulos ja höyry laskeutui koskettamaan veden pintaa, saaden peilikuvan väreilemään. Peilikuva hymyili hänelle.

”Hei Mustanärhi”, iloinen ääni kantautui pesän ulkopuolelta ennen kuin ruskeaturkkinen naaras tummin vihrein silmin ilmestyi Mustanärhen näkökenttään.
”Mistä sinä tiedät nimeni?”, mustaturkkinen kurtisti otsaansa ja kallisti päätään katsoen kun oppilas lähestyi häntä selvästi hämmästyneenä.
”Minä toin sinulle oravan eilen. Tai siis, minähän siinä päädyin syömään, mutta siis... Olen Lummetassu”, naaras naukui ja laski suussaan olevan oravan tuuliklaanilaisen eteen.
”Jaaha. En muistakaan tällaista”, Mustanärhi kolautti harteitaan ja kiinnostui tutkailemaan oranssia otusta dessään ja kosketti sen pörheää häntää. Hän ei ollut koskaan eläessään syönyt oravaa. Tuuliklaanilainen ryhtyi syömään riistaa kiinnostuneena jättäen Lummetassun katselemaan häntä hieman kiusaantuneena.
”Ymmärrän nyt miksi te olette niin heikossa kunnossa lyhyitten jalkojenne kanssa. Tästä otuksesta ei saa paljoa mitään irti. Puolet on vain pelkkää häntää..”, Mustanärhi mutisi repiessään riistalta hännän pois. Varjoklaanin oppilas näytti miettivän vastaustaan, mutta ei koskaan päätynyt sitä ääneen lausumaan tuuliklaanilaisen jatkaessa keskustelua.
”Onko muuten reviirillänne nähty pilkullista ja arpista kollia? Haluaisin päästä kynimään häneltä korvat päästä. Hän katsos aiheutti minulle nämä”, Mustanärhi kohotti toisen käpälänsä silmänsä päälle jatkaen syömistään. Ruskeaturkkinen naaras näytti hämmentyneeltä ja kallisti hieman päätään.
”Ei ole näkynyt, mutta eikös hän ole klaanistanne?” Lummetassu kysyi uteliaasti, mutta varovasti. Mustaturkkisen naaraan häntä alkoi piiskaamaan ilmaa ja hän nosti katseensa toisen klaanin kissaan.
”Hän oli, kunnes päätti pettää meidät kaikki. Hän jätti minut ja...”, naaras tuhahti ärsyyntyneenä jääden katsomaan Lummetassun kasvoja. Hän katseli tummanvihreitä silmiä, jotka pilkehtivät upeasti katosta tulevan valon osuessa niihin. Hän katsoi myös naaraan kasvoja ja sopusuhtaista kehoa, joka hänellä itsellään katosi tuuhean turkin alle. Mustanärhi nielaisi vaikeasti lihanpalan ja katsoi syvälle Lummetassun silmiin kallistaen omaa päätään.
”Olenko minä yhä kaunis?” loukkaantunut naaras kysyi lähes ääneti. Hetkeen kun varjoklaanilainen ei vastannut, hän palasi entiselleen. ”Ei kyllä sillä, että minua kiinnostaisi tai että sillä olisi väliä.” Aito hymy nousi Lummetassun kasvoille hänen katsellessaan tuuliklaanilaista päästä varpaisiin.
”Kyllä sinä vielä kaunis olet.”
Mustanärhi palautti katseensa toisen kissan silmiin ja väläytti harvinaisen hymyn kasvoillaan: ujostelevan ja onnellisen.
”Taidan pitää sinusta Lummetassu. Tai enemmänkin siedän sinua, jos se on mahdollista varjoklaanilaisten osalta. Toivottavasti kun seuraavalla kerralla tapaamme olet soturina vastassani taistelukentällä. Mutta älä luulekkaan, että annan sinulle armoa vaikka oletkin siedettävä!” Mustanärhi naurahteli pilke silmäkulmassaan.
”Tämä muistetaan”, Lummetassu vastasi itsekin naurahtaen.
”Oletko muuten tavannut veljeäni Aromyrskyä? Hän on aika tylsä, mutta et arvaakkaan mitä hän on tehnyt. Kun hän oli nuorempi kerran hän...”
Mustanärhi kertoi Lummetassulle tarinoita menneisyydestään. Hän kertoi tarinoita sisaristaan ja Tuuliklaanista tajuamatta nauttivansa varjoklaanilaisen kissan seurasta. Hän puhui tietämättä, että saattaisi kohdata uuden toverinsa taistelukentällä yllättävän pian.

//Noniin, viimein tarina varmaan puoleen vuoteen. Olen todella pahoillani ettei minusta ole kuulunut, mutta suoraan sanottuna en ole vain jaksanut kirjoittaa, vaikka inspiraatiota olisi yllin kyllin. Mutta täällä yhä ollaan :’D

Vastaus:

11kp! Oli kiinnostavaa nähdä Mustanärhen puolta tapahtumista, sen jälkeen kun oli lukenut Varjoklaanilaisten näkökulmasta. Metsähengen vastaukset olivat mielestäni toimivia, niissä oli samalla näpäkkyyttä toisen klaanin soturille, mutta myös huolta Mustanärhen tilasta. Kuvailusi oli jälleen hienoa ja tunteisiin vaikuttavaa, esim. alussa se miten Mustanärhen kipu tuli esille, sekä se kun hän asteli Aromyrskyn kanssa parantajanpesästä ulos. Tähän voisi vielä lisätä tuon keskustelun Lummetassun kanssa, joka toi mukavan lopun tarinalla, sekä samalla muistutti tulevasta taistelusta ja siitä miten tämä ystävyyden hetki voi olla pian muuttumassa.

-Silkkis

Nimi: Yrttitassu, Varjoklaani

10.06.2017 20:13
Yrttitassu tunsi helpottuneen olon hiipivän hänen sisimpäänsä, kun hän näki Tiikeriraidan ja Lehtisilmän lähtevän saattamaan tuuliklaanilaisia pois Varjoklaanin leiristä. Taistelun julistaminen vihollisklaania vastaan ei toki ollut paras mahdollinen päätös, - ainakaan Yrttitassun mielestä - mutta niin Mustatähti oli ainakin päättänyt. Harmaa parantajaoppilas ei oikein ollut edes varma, miksi päällikkö oli niin päättänyt. Häneltä oli mennyt asiat vähän ohi viimeaikoina. Ainoa asia, mitä Yrttitassu pystyi mielessään pyörittelemään, oli hänen painajaisensa auringosta.
Hetken kuluttua Pimeämuisto partioineen tuli takaisin leiriin. Kaikki näyttivät jotenkin alakuloisilta ja hämmentyneiltä, paitsi Roihutassu joka vain näytti ylimielisemmältä, kuin yleensä.
Yrttitassu ravisteli päätään ja kiepahti kannoillaan. Hänen teki mieli nyt olla yksin. Sitä paitsi oli jo myöhä. Hänen kannattaisi mennä nukkumaan. Sen enempää miettimättä tulisiko Metsänhenki takaisin yöksi parantajaoppilas päätti nauttia pesän tyhjyydestä ja painua pehkuihin. Unta hän ei todennäköisesti saisi, eikä välttämättä edes haluisikaan saada, sillä se painajainen auringosta vaikutti uhkaavalta, eikä Yrttitassu mielellään haluaisi palata sen kammottavaan maailmaan. Toisaalta, olisi tietenkin jännittävää saada enemmän selville, mitä tuleman pitää... jos se sitten edes on jokin ennuste, eikä vain ärysttävä painajainen, joka vainoaa.
Yrttitassu säpsähti, kun kuuli jonkun korottavan ääntään leiriaukiolla. Tallustaessaan sammalvuoteelleen parantajaoppilaan mielen täyttivät vain ajatukset painajaisesta ja siit työn määrästä, mitä koituisi taistelusta vihollisklaania vastaan. Yrttitassu melkein mietti päänsä puhki, mistä tämä kaikki oli saanut alkunsa. Parantajaoppilaana hänen tulisi olla rohkeampi ja uskaltaa puhua enemmän. Mutta Yrttitassu nyt vain sattui olemaan luonteeltaan ujompi ja säikympi. Kyllä hän sitten rohkaistuisi, kun saisi parantajanimensä ja pääsisi kunnolla yhteyteen Tähtiklaanin kanssa.
Niin hän ainakin itselleen sanoi.

Aamu alkoi sarastaa. Auringon kirkkaat säteet leijailivat sisään parantajan hämärään pesään. Yrttitassu heräsi yllättävään valon määrään. Hänen oli vaikea nukkua, jos ei ollut pilkko pimeää.
Oli ilmeisesti aikainen aamu, sillä parantajaoppilas ei kuullut ulkoa kissojen tohinan ääntä. Ainoa ääni, minkä Yrttitassu erotti linnun laulun seasta, oli rapina yrttivarastolta. Yrttitassu kampesi itsensä ylös ja tassutteli varastolle.
"Yrttitassu, miten olet näin aikaisin hereillä?" Metsänhengen äänestä kuului väsymys.
"Miten itse? Taisit tulla edellisenä iltana aika myöhään takaisin", Yrttitassu ei vastannut mestarinsa esittämään kysymykseen. "Vaikutat väsyneeltä."
"Onko se noin selvää?" parantaja huokaisi astellessaan oppilaansa luokse.
"Minä voin hoitaa loput", Yrttitassu tarjoutui. "Yrttivaraston siivoaminen käy minulta käpälän käänteessä. Mene sinä nukkumaan."
Metsänhenki mittasi oppilastaan katseellaan hyvän tovin, mutta maukui sitten: "Hyvä on. Menen ottamaan torkut."
Yrttitassu heilautti häntäänsä innokkaasti mestarin astellessa ohi omaan pesäänsä. Parantaja mutisi jotain mennessään, mutta Yrttitassu päätti olla välittämättä siitä sen kummemmin, vaan painui töihin.
Varasto ei edes ollut mitenkään sotkuinen, siellä vain olivat asiat hieman epäjärjestyksessä. Yrttitassu siirteli kasvien lehdet ja valmiit rohdokset nopeasti omille paikoilleen ja hipsi sitten mestarinsa oman pesän suulle.
"Menen hakemaan tuoresaalista", harmaa oppilas kuiskasi, ihan vain siltä varalta, jos mestari olisikin jo nukkumassa.
Yrttitassu seisoi siinä hetken, jos Metsänhenki vastaisikin jotain. Vastalauseitakaan ei kuulunut, joten Yrttitassu ajatteli hänen nukkuvan. Niinpä hän suuntasi ulos pesästä.
Aamu oli vielä nuori, eikä auringon säteet edes yltäneet kuin leirin kaukaisimpaan itäosaan. Sen säteet nuolivat huolimattomasti leirin piikkipensasmuuria, kunnes aurinko oli viimein noussut tarpeeksi ylös, että säteet yltäisivät koskettaa maata. Yrttitassun mielestä aurinko oli kiehtova, mutta vaikka se vaikutti vaaralliselta, oli se silti jotenkin puoleensavetävä. Siinä samassa hän päätti, että jos joskus saisi pentuja, niin nimeäisi ainakin yhden niistä tuon taivaalla paistavan voimakkaan tulipallon mukaan.
Enempää pentuja miettimättä Yrttitassu suuntasi tuoresaaliskasalle. Hän seisoskeli siinä hyvän tovin valitessaan, mitä söisi aamupalaksi. Hän mittaili hiiriä ja lintuja ja jopa sammakoita, mutta päätti sitten valita hiiren, jota oli ensimmäisenä tutkaillut. Valikoituaan ruokansa Yrttitassu köpötteli parantajan pesän vierellä sijaitsevaan mukavan varjoisaan ja rauhalliseen painanteeseen.
Hetken kuluttua hän näki Lummetassun pujahtavan ulos oppilaiden pesästä. Yrttitassu olisi halunnut huikata hänelle tervehdyksen, muttei uskaltanut, sillä he eivät tunteneet toisiaan mitenkään erityisesti. Yrttitassulla kun ei vain ollut oikeastaan yhtään ystäviä. Niinpä harmaa parantajaoppilas keskittyi hiirensä syömiseen.
"Haittaako, jos liityn seuraasi?" Yrttitassu kuuli ystävällisen äänen kysyvän ja nosti katseensa hiirestään.
"Ei toki, Lummetassu", Yrttitassu vastasi iloisena siitä, että joku halusi liittyä hänen seuraansa.
Lummetassu istahti parin hännänmitan päähän syömään omaa hiirtään. Yrttitassu oli jo syönyt omansa, joten hän vain yritti miettiä, mitä juttelisi klaanitoverinsa kanssa.
"Öö... no, pidätkös sinä hiiristä?" Yrttitassu kysyi hieman ujosti.
"Juu, kyllä pidän", Lummetassu naukaisi heti nielaistuaan palasen. "Entä itse?"
Yrttitassu tuijotti ruskeaa naarasta hetken, ja kun oli vakuuttanut itsensä siitä, että hän ei ollut agressiivinen eikä vaikuttanut halukkaalta nälviä millään tavalla, päätti hän vastata:
"No siis, söin juuri hiiren ja ihan hyväähän se oli", harmaa parantajaoppilas naukaisi huojentuneemmalla äänellä.
Lummetassu hymyili ystävällisesti ja jatkoi syömistään. Yrttitassu käänsi katseensa kiusallisena maahan ja pälyili sitten kissoja, joita alkoi ilmestyä leiriaukiolle ja tuoresaaliskasalle.
"Tuota, Lummetassu. Siitä eilisestä..." Yrttitassu aloitti.
"Mitä?" Lummetassu nosti katseensa hiirestään.
"Kysyit Metsänhengestä ja ilmoittaisin vain, että hän on palannut", harmaa oppilas maukui.
"Aa, hyvä. Pitääkin käydä jututtamassa häntä myöhemmin", ruskea naaras naukui.
"Hän nukkuu vielä varmaan aurinkohuipun aikaan asti. Hän tuli aika myöhään eilen illalla takaisin", Yrttitassu jatkoi. "Lähdin itsekin ulos, jotta hän saa olla rauhassa."
"Hyvä tietää", Lummetassu lipoi huuliaan noustessaan ylös. "Pimeämuisto taitaakin odottaa minua jo."
"Minä voin haudata nuo. Mene sinä vain oppimaan uutta", Yrttitassu hymyili ja nousi itsekin ylös.
"Kiitos. Nähdään myöhemmin", Lummetassu nyökkäsi ja lähti hipsuttelemaan mestarinsa luo.
"Heippa", Yrttitassu heilautti häntäänsä ja ryhtyi hautaamaan ruoantähteitä.
Yrttitassu oli tyytyväinen päiväänsä tähän asti. Hänen mielestään Lummetassu vaikutti oikein mukavalta ja ystävälliseltä. Toivottavasti heistä voisi tulla ystäviä joskus, ja ehkä Yrttitassu voisi kysellä häneltä Kultatassusta. Yrttitassun sydän alkoi hakata ja häntä alkoi pakostikin hymyilyttää, kun hän ajatteli kellertävää naarasta. Kultatassu ei varmastikaan ole edes huomannut Yrttitassun olemassaoloa, vaan hän varmaan piti jo jostakin suositummasta kollista, kuten Leijonatassusta.

//Tämmönen pätkä nyt Yrttitassulla vaihteeksi :3

Vastaus:

7kp! Tarina sai miettimään Yrttitassun luonnetta, niin kuin hän on itse tajunnut, hän on ujompi tapaus, mikä voi tuoda omia hankaluuksia, mutta hän myös yrittää keskustella toisten kanssa ja aloittaakin keskusteluja, minkä hankaluuden voin hiljaisempana luonteena myös ymmärtää. Hänen kehitystään on kiinnostava seurata :3
Huomiotani kiinnitti kun Yrttitassu ajatteli pentujen saamista, vaikka se ei soturilain mukaan onnistuisi, mutta en tiedä vielä mitä suunnittelet tämän kanssa :)

-Silkkis

Nimi: Lummetassu, Varjoklaani

10.06.2017 01:24
/Apua, miksei se kopioinutkaan kaikkea?... D':/

Lummetassu heräsi rauhaisaan aamuun, venytteli antaumuksella ja maisteli lempeän raikkaita tuoksuja, joita metsä ulkona huokui. Yöllä oli satanut, ja tuoreet, kastepisaroita tipahtelevat ruohonkorret kutittelivat hänen polkuanturoitaan hänen astellessaan kohti sotureiden pesää. Auringon hennot säteet siivilöityivät keskusaukion pakkautuneelle multamaalle muodostaen kauniita varjokuvia ylhäällä siintävistä lehvistä.
Lummetassu kurkisti sisälle sotureiden pesään, varoen tuottamasta meteliä. Aamupartio oli palannut vasta kierrokseltaan, sillä ilmassa leijuivat vahvoina Hiirihännän ja Hirviaskeleen tuoksut. Yllätyksekseen hän huomasi myös Pimeämuiston sammaleisen ja väkevän tuoksun takertuneen oviaukon lehviin. Miksei mestari ollut herättänyt häntä mukaan partioon?
Lummetassu asteli hiljaa nukkuvien sotureiden välistä ja kyyristyi Pimeämuiston vierelle. Tämän selkä kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin ja kasvoilla lepäsi tyyni ilme. Silti jokin kollin olemuksessa sai Lummetassun epäluulon kasvamaan entisestään.
Juuri kun hän oli aikeissa jättää mestarinsa nukkumaan rauhassa, hän tunsi Pimeämuiston raajojen liikahtelevan. Mestari avasi suunsa ja haukotteli makeasti räpytellen unisena silmiään. Samassa hän äkkäsi Lummetassun vierellään.
”Lummetassu?!” Pimeämuisto könysi käpälilleen ja laski äänenvoimakkuutta: ”Mitä teet sotureiden pesässä?”
Lummetassu nousi myös ylös ja kallisti päätään sivulle. Hän mittasi pienen tovin mestariaan katseellaan ja totesi sitten: ”Tulin vain katsomaan menemmekö tänään harjoittelemaan. Ja olen vähän huolissani”.
”Huolissasi mistä?” Pimeämuisto kysyi viitaten hännällään Lummetassua seuraamaan.
He astelivat yhtä matkaa ulos pesästä ja istuutuivat laakealle kivelle lähelle klaanivanhimpien pesää. Lummetassu veti syvään henkeä ja aloitti: ”Olen ollut huolissani itse asiassa jo jonkin aikaa. Minusta tuntuu, ettei eräs kissa ole aivan oma itsensä, enkä ole varma mitä tehdä. Hän on kyllä päällisin puolin yhä samanlainen mitä ennen, mutta jokin hänessä tuntuu silti muuttuneen…”
Pimeämuisto nyökkäsi ja kysyi: ”Ja kuka tämä kissa on?”
”Hän… Hän on… Minä puhun sinusta Pimeämuisto”, Lummetassu maukui, antamatta mestarilleen lupaa vastata: ”Saatan tehdä hiirestä leijonan, mutta olet mielestäni ollut jo tovin hieman kummallinen. Koulutat minua yhä kovempaan ja kovempaan tahtiin, mikä ei sinänsä ole outoa, mutta jokin tavassasi opettaa on muuttunut. Kehusi ovat edelleen täysin aitoja, mutta tuntuu että jokin niissä on menettänyt teränsä. Ja vaikka keskityt tiukasti koulutukseeni, et kiinnitä enää huomiota moniin pikkuasioihin! Esimerkiksi eilen istuin koko päivän täällä aukiolla toimettomana. Et tiuski yhtä paljoa mitä ennen, muttet myöskään vitsaile. Olet ehkä vakavampi mitä ennen, ihan kuin jotain olisi sattunut..?”
Lummetassu laski katseen tassuihinsa ja odotti mestarinsa vastausta. Hän oli nähnyt yllätyksen kohoavan Pimeämuiston kasvoille selityksensä alussa, mutta loppua kohden hän oli vain vuotanut kaiken viimepäivinä kasautuneen epäluulon ulos keskittämättä ajatuksiaan enää ulkomaailmaan. Hän oli tyytyväinen avattuaan suunsa, mutta pelkäsi samalla menneensä liian pitkälle. Ei Pimeämuisto varmaan edes haluaisi puhua hänelle asioistaan, vaikka jokin olisikin painanut hänen mieltään. Eikä hänen tarvitsisikaan, mestarin tehtävä oli opettaa ja oppilaan oppia! Lummetassu muisti illalla tekemänsä päätöksen ja nosti päänsä silmät tuikkien. Hän oli sanottavansa sanonut, ja olisi Pimeämuistosta kiinni, vastaisiko hän vaiko ei.
Pimeämuisto rykäisi ja kiepautti häntänsä käpäliensä väliin. Lummetassu huokaisi pienesti helpotuksesta tämän avatessa suunsa.
”Olen pahoillani, jos olen ollut viime aikoina vähän, hmm, poissaoleva tai kylmä sinua kohtaan. Olen otettu huolenpidostasi ja siitä, että vaikutat aidosti olevan kiinnostunut voinnistani”, Pimeämuisto maukui. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja katsahti vasemmalle jatkaessaan: ”Syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Oikeastaan tämä ei kuuluisi sinulle, mutta koska osasit selittää asiasi niin kauniisti, voin paljastaa… Tämä on kyllä aika noloa, mutta minulla on ollut pieniä naarashuolia viime aikoina”.
Pimeämuisto lipaisi nopeasti vasenta tassuaan ja pyyhkäisi sillä korvallistaan.
”Olen ajautunut läheisempiin väleihin erään naaraan kanssa, mutta ajauduimme riitaan pari päivää sitten. Saamme kyllä varmasti välimme pian korjattua, mutta siinä syy hienoiseen kireyteeni”.
Lummetassu katsoi hölmistyneenä mestariaan. Tämä sipaisi kielellään käpäläänsä toistamiseen ja vältti katsomasta oppilastan silmiin. Lummetassu räpäytti silmiään ja totesi: ”Vai siitä kaikki johtuikin! Anteeksi, oletin jotain paljon kamalampaa…”
Pimeämuisto rentoutui selkeästi ja maukui: ”Hyvä että saimme asiat selviksi. Mitä jos kävisit hakemassa jotain tuoresaaliskasasta ja lähtisimme sitten jäljitysharjoituksiin? Olen suunnitellut myös illalle jotain erityistä, mutta malta odottaa auringonlaskuun!”
Lummetassu nyökkäsi hymyillen ja harppasi seisaallean. Vielä ennen lähtöään hän kääntyi mestarinsa puoleen ja hymyili pienesti maukuessaan: ”Luulin jopa hetken, että joku menneisyytesi kissa oli palannut ja sekoittanut pasmasi pahemman kerran, mutta peitit asian niin hyvin kuin taisit”.
Pimeämuisto jähmettyi hännänhuitaisun ajaksi ja naurahti sitten kepeästi. Lummetassu räpäytti silmiään, kääntyi ja lähti loikkimaan tuoresaaliskasalle. Kukakohan Pimeämuiston salainen mielitietty mahtoi olla?

Lummetassu käveli tyytyväisenä Pimeämuiston vierellä kohti leiriä. Jäljitysharjoitukset olivat menneet loistavasti ja Pimeämuisto oli luvannut kertoa illan yllätyksestä heti kun he pääsisivät perille. Aurinko oli jo painumassa mailleen ja vaaleanpunainen taivas loi kauniin vastakohdan tummille havupuille. Laulurastaan melodinen liverrys kiiri halki ilman, kun kaksikko saapui vatukkamuurille.
”Kerro jo, minne olemme vielä menossa?” Lummetassu vaihtoi painoa jalalta toiselle kärsimättömänä.
Pimeämuisto hymähti ja jatkoi kulkuaan kohti sisäänkäyntiä. Samalla hän maukui: ”Viemme kolme siskosta ja Roihutassun Kuulammelle”.
Lummetassu tunsi pähkinänruskean turkkinsa pörhistyvän innosta. Hän riensi mestarinsa rinnalle ja kysyi silmät sädehtien: ”Ja lähdemme siis heti?”
”Heti kunhan löydämme muut”, Pimeämuisto totesi. He saapuivat sisäänkäynnille juuri, kun Koskitassu ja Kultatassu putkahtivat sieltä ulos mestareidensa kera. Lummetassu äkkäsi kauempana Roihutassun mustankirjavan turkin ja ehti juuri kuulla tämän kipakan äänen maukuvan: ”Mitä? Ketä muka?”
Koskitassu sinkautti tähän jäätävän katseen ja vastasi: ”Meitä muka”.
*Tästä tulee vielä pitkä matka…*

”Kuulitteko?”
Lummetassu pysähtyi kuullessaan Roihutassun terävän äänen. Kahdeksan kissan partio oli jo taivaltanut hyvän matkaa läpi Varjoklaanin reviirin ja vähitellen he alkoivat lähestyä Myrskyklaanin suuntaista rajaa.
”Kuulitteko mitä?” Sädekynsi kysyi, viitaten koko partiota hiljentämään kulkuaan.
”Taisin kuulla kuiskauksia”, Roihutassu maukui.
Lummetassu höristi korviaan ja koetti kalastella puheeseen viittaavia ääniä hiljaisesta metsästä, mutta ainut mitä hän kuuli, olivat tuuli ja ajoittaiset tikannakutukset.
”Olkaa varuillanne”, Ilvespilkku murahti ja lähti johtamaan joukkoa.
Samassa edessäpäin siintävät pensaat kahisivat ja Myrskyklaanin rajapartio loikkasi varjoklaanilaisten eteen. Lummetassu jähmettyi nähdessään vihollissotureiden pistävät katseet ja koetti näyttää mahdollisimman vaarattomalta ja sopuisalta.
”Mitä teette täällä?” pitkäkarvainen punaruskea kolli ärähti meripihkanväriset silmät leimuten.
Harmaaraidallinen isokokoinen naaras asetti kuitenkin tassunsa heti punaruskean eteen ja maukui: ”Rauhoitu Ruskapyörre. Tästä voidaan keskustella”.
*Tähtiklaanin kiitos kaikki myrskyklaanilaiset eivät ole tuollaisia kuumakalleja! *
”Toki, mutta mielestäni on epäilyttävää, että kahdeksan varjoklaanin kissaa hiippailee meidän reviirillämme, Kaninkorva”, kolmas valkoturkkinen kolli osallistui keskusteluun. Heidän huomionsa ei ollut enää täysin varjoklaanilaisissa, jotka olivat hitaasti siirtyneet lähemmäs toisiaan.
”Pakkastuuli, sinä myös. Eikö kannattaisi ensin kysyä heiltä, miksi he ovat täällä?” Kaninkorva maukui tyynesti ja kääntyi vihollisklaanilaisten puoleen.
”Pyydämme anteeksi sekaannusta”, Koskitassun sijaismestari Kalliokynsi maukui rauhallisesti. Hän oli ottanut Koskitassun loppukoulutuksen hoitaakseen Kirkaskuun siirryttyä pentutarhaan, ja oli Lummetassun mielestä paljon mukavampi mitä edeltäjänsä. Hän oli kuitenkin kuullut aiemmin, miten Koskitassu oli valittanut tämän olevan aivan liian lepsu ja pehmoinen opettajaksi.
Lummetassu käänsi ajatuksensa takaisin nykyhetkeen ja kuuli juuri, kun Kalliokynsi lopetti lauseensa: ”… oppilaita Kuulammelle”.
”Siinä näette, Pakkastuuli ja Ruskapyörre. Anteeksi häiriö, voitte jatkaa matkaa”.
Kaninkorva nyökkäsi kunnioittavasti varjoklaanilaisille partioiden ohittaessa toisensa, mutta kahden muun myrskyklaanilaisen polttavat katseet pysyivät heidän turkeissaan vielä pitkään puiden sulkiessa heidät huomaansa.

Lummetassu nousi viimeiset jäniksenmitat kukkulan harjanteelle ja henkäisi. Hänen eteensä avartui näky, jonka hän tulisi muistamaan ikuisesti. Vehreän ruohon reunustamassa syvänteessä heijasteli Kuulampi himmeää hohdettaan, hopeahännän lukemattomat pisteet pinnallaan tuikkien. Kissat kokoontuivat ryhmäksi, jota Pimeämuisto lähti johtamaan eteenpäin.
Kukaan ei sanonut sanaakaan heidän laskeutuessaan kohti rannan pehmeästi kaareutuvaa reunaa, sillä ilmassa pyörteilevä merkillinen tuntu sai kaiken ympäristössä hiljentymään. Kaiken, paitsi kuunkajossa kimaltelevan vesiputouksen sekä hiljaiset laineet jotka osuivat lammen törmäisiin ehtymättöminä.
Lummetassu hätkähti tuntiessaan sileäksi hioutuneen polun vaihtuvan ruohoon ja veti keuhkoihinsa mitä puhtainta ja raikkainta ilmaa. Käsittämätön rauha ja onnellisuus täyttivät hänen sisimpänsä, ja pieni kuiskaus karkasi hänen huuliltaan: ”Tämä on upea paikka…”
Hän asteli lammen rantaan muiden mukana sekavissa tunnelmissa. Hän kuunteli, kuinka Ilvespilkku kertoi, miten arveli Tähtiklaanin kohtaamisen tapahtuvan ja kuinka Sädekynsi pyysi kaikkia kiirehtimään, jottei yön kylmyys saisi heitä sairaiksi.
Lummetassu ei tuntenut kylmyyttä, mutta jotain muuta kyllä. Lampi kutsui häntä luokseen. Niinpä hän kyyristyi rannalle, ojensi kuononsa ja kosketti vettä. Jokin ei kuitenkaan tuntunut täysin oikealta, ja tovin odotettuaan hän nosti katseensa. Muutkin olivat kyyristyneet lammen rannalle, mutta kukaan ei vielä vaikuttanut siirtyneen eteenpäin. Hän käänsi katseensa takaisin veteen ja kuuli kauempaa Kultatassun hiljaisen maukaisun: ”Pi-pitäisikö nyt tapahtua jotain?”
Tähdet kimmelsivät kirkkaina Kuulammen pinnasta, kutsuvina kuin odottaen hänen tekevän jotain. Samassa hän ymmärsi.
Lummetassu kumartui nopeasti, lipoi kulauksen vettä suuhunsa ja sulki silmänsä. Hyytävä kylmyys kulki hänen kurkustaan aina vatsaan asti, täyttäen koko hänen kehonsa. Lummetassu piti silmänsä tiukasti kiinni ja puri hammasta, kunnes kylmyys lipui pois. Tilalle tuli pehmeä ja lämpöisä tunne, joka vahvistui ja tuntui täyttävän koko ympäröivän tilan.
Lummetassu avasi silmänsä, eikä ollut enää Kuulammella.

*Miten päädyin tänne? *
Lummetassu seisoi metsän laidassa. Hänen edessään tumma kuusikko vaihtui pehmeisiin niittyihin, joille kuunvalo soi kauniin hohtonsa. Hento tuulenviri kantoi herkullisia riistanhajuja kaukaisuudesta ja jossain pauhasi vuolas virta. Lummetassu katseli ympärilleen hämillään etsien jotakuta, ketä vain joka olisi osannut näyttää hänelle oikean tien jota seurata. Missään ei kuitenkaan näkynyt ristin sielua, joten hän päätti lähteä seuraamaan pientä kirkasvetistä puroa metsän siimekseen. Tuttu sammaleinen tuoksu täytti hänen kuononsa ruohon vaihtuessa neulasmatoksi, ja jostain kantautui käen kukunta.
Yhtäkkiä maasto alkoi muuttua vaikeakulkuisemmaksi, ja Lummetassu joutui taistelemaan saadakseen itsensä läpi tiiviiden ryteiköiden ja ahtaiden onkaloiden. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, kun vaikeakulkuinen taival lopulta päättyi. Puusto harveni ja Lummetassu saapui tutulle aukiolle. Puro oli johtanut hänet hänen ja Sysihaaveen lammelle, jonka rannassa istui vieras kissa.
Lummetassu asteli hitaasti lähemmäs ja odotti muukalaisen huomaavan hänen tulonsa. Tämä oli siro ja pienikokoinen, joten hän ei kokenut tätä uhaksi.
”Tervehdys Lummetassu”.
Lummetassu hätkähti. Hän astui muutaman askelen lähemmäs ja avasi suunsa vastatakseen. Se jäi kuitenkin ammollean hämmästyksestä, kun kissa kääntyi ympäri. Hopeainen kuu lankesi kirkkaana naaraan ylle paljastaen lukemattomat pienet pisteet tanssimassa tämän turkilla, vaaleanvihreät silmät tähtien valoa loistaen.
”O-olet Tähtiklaanin soturi… Sehän tarkoittaa, että onnistuin?!”
Tähtikissa nyökkäsi Lummetassulle ja hymyili vienosti. Tämä avasi suunsa ja maukui: ”Olet selvinnyt tänne asti vaikeuksista huolimatta. Se on hyvä, sillä tulet tulevaisuudessa tarvitsemaan kaiken omistamasi kestävyyden ja sitkeyden”.
Lummetassu tuijotti kissaa ymmällään. Hän ei tiennyt mitä sanoa, kaikki tuntui kuin unelta… Mutta tämähän oli unta! Lummetassu rykäisi ja yritti ryhdistäytyä. Vaikka hän olikin juuri saamassa omaa ennustustaan tähtiklaanin kissalta, hän voisi halutessaan herätä tai koettaa muuttaa tapahtumien kulkua, eikö? Tähtikissa odotti edelleen hänen vastaustaan, mutta sen sijaan että olisi keskittynyt olennaiseen, hän huomasi pohtivansa toista asiaa.
”Onko Tähtiklaanissa asuminen yhtä vaivalloista mitä järvellä asuminen? Pitääkö teidän vahtia ja puolustaa reviirejänne, vai elättekö rauhassa ilman riitelyä ja vihanpitoa? Ja saalistatteko ja nukutteko kuin me, vai tarvitseeko teidän tehdä enää mitään sellaista?” Lummetassu tunsi puheensa nopeutuvan innon kasvaessa, tämän hän halusi todella tietää!
Tähtikissa räpäytti silmiään. Lummetassu luuli tovin yllättäneensä hänet, mutta sitten tuo vain hymyili ja totesi: ”Innokas ja utelias kuten esi-isänsä… Niin, vastatakseni kaikkeen minun täytyisi kertoa jotain sellaista, mistä meitä on kielletty puhumasta. Sen voin kuitenkin sanoa, että kaikilla meillä on omat kiistamme, olimmepa missä tahansa…”
Naaras huomasi Lummetassun olemuksen valahtavan ja jatkoi: ”Älä silti murehdi liikaa, Tähtiklaanissa kaikilla on hyvä olla taustoistaan riippumatta… Meidän kiistamme ovat erilaisia mitä teidän, ja vain takertumalla niihin hampaillaan voi ajaa itsensä alas”.
Lummetassu nyökkäsi hiljaa ja katsoi sitten tähtikissaa silmiin.
”Olen valmis kuulemaan enteeni”.
Tähtikissa viittasi häntä istumaan vierelleen ja nyökkäsi kohti lampea.
”Katso sisään sielusi peiliin ja näe se, mitä kohtalo on sinulle tuova”.
Lummetassu kumartui ja seurasi kuvajaistaan, joka hitaasti kieppuen alkoi sekoittua ympäröivään hämärään. Hän kumartui lähemmäs jotta näkisi selvemmin, mutta samassa joku kiskaisi häneltä käpälät alta. Lummetassu tunsi putoavansa eteenpäin ja eteenpäin, vaan toisin kuin luultu, hän ei koskaan tavoittanut vettä. Sen sijaan hän tömähti kovalle maalle keskellä synkkien kelohonkien ympäröimää piiriä. Ne tuntuivat murskaavan hänet alleen pelkillä varjoillaan, ja kauhuissaan hän räpiköi käpälilleen.
Samassa lähimmät puut alkoivat kaatua toisiaan vasten muodostaen muurin jonka läpi hiirikään ei olisi päässyt livahtamaan, saati kissa. Lummetassu sulki silmänsä toivoen sydämensä pohjasta tilanteen päättyvän, vain kohdatakseen vielä karmivamman näyn. Suunnaton ja monihaarainen luurankopuu oli kaatumassa suoraan hänen päällensä, jättämättä tilaa pakenemiselle. Lummetassu ajatteli viimeisen hetkensä koittaneen, kun yhtäkkiä pimeyden halki kiiti harmaanruskea varjo. Se iskeytyi täydellä voimalla Lummetassuun, singoten hänet usean ketunmitan päähän puusta. Tämän jälkeen kelohonka kaatui rymisten peittäen pelastajan alleen.
*Ei! Hän uhrasi itsensä… Ei tämä näin mene, ei-* Lummetassu koetti nousta käpälilleen, mutta raskas voima kiskoi häntä alaspäin… Viimeinen, mitä hän näki, olivat kaksi ruskeaviiruista sulkaa kieppumassa ilmassa.

Lummetassu säpsähti hereille henkeään haukkoen. Hän oli jälleen Kuulammen rannalla, lihakset kankeina pitkästä aloillaan makoilusta. Vedettyään muutaman kerran syvään henkeä ja suittuaan rintakarvansa sileiksi Lummetassu tajusi katsoa ympärilleen. Pimeämuisto, Kalliokynsi ja muut oppilaat nukkuivat yhä, mutta Ilvespilkku oli jo hereillä. Vaaleaturkkinen naaras vaihtoi nopean katseen hänen kanssaan kulkiessaan ohi, mutta molemmat pysyivät vaiteliaina. Näkemistään asioista ei saanut puhua kenellekään muulle, olivatpa viestit mitä hyvänsä. Lummetassu pörhisti turkkiaan äkillisessä tuulenpuuskassa ja toivoi, että vaitonaisuus ei kostautuisi.

Aamu sarasti kirkkaana partion palatessa leiriin. Myrskyklaanin rajanohitus sujui tällä kertaa selkkauksitta ja matka taittui joutuisasti. Kaikki vaikuttivat silti hiukan apeilta ja poissaolevilta, lukuun ottamatta Roihutassua. Tämä tuntui suorastaan hehkuvan energiaa ja intoa astellessaan ryhmän kärjessä.
”Ainakin Joku näki hyvän näyn”, Lummetassun vierelle ilmaantunut Koskitassu tuhahti.
Lummetassu kohautti olkiaan ja pohti, mitä sisar oli mahtanut nähdä omassa unessaan. Tämä vaikutti vielä tavallistakin kipakammalta, mikä oikeastaan puhui puolestansa. Vilkaistuaan taakseen hän näki Kultatassun pitämässä perää Kalliokynnen kanssa, ahdistunut ilme kasvoillaan. Huomattuaan Lummetassun tuijotuksen Kultatassu hymyili heikosti ja kiristi tahtia päästäkseen ruskeaturkkisen sisarensa vierelle.
”Ei tullut hohdokkaita näkyjä vai?” Lummetassu kysyi, väistäen samalla matalalla törröttävää kuusenoksaa.
”Ei… Kunpa vain tietäisin mitä tämä kaikki tarkoittaa”, Koskitassu mutisi, ajatuksiinsa vajoten.
*Saman minäkin haluaisin tietää, sillä-*
”Tietä, tehkää tietä!”
Lummetassu kumppaneineen loikkasi sivulle Tiikeriraidan kulkiessa juoksumarssia ohi tuuliklaanilaiset ja Lehtisilmä perässä kompuroiden.
”Mistä on kyse?” Ilvespilkku huikkasi nelikon perään.
”Menkää leiriin niin kuulette!” Lehtisilmä vastasi ja kääntyi Tiikeriraidan puoleen: ”Hei kuumakalle hidasta nyt, tässä saatetaan toipilasta takaisin omiensa pariin!”
Kuin sanojen vahvistukseksi kuului sähähdys ja vuolasta sadattelua. Lummetassu ehti nähdä, miten Mustanärhi kampesi itsensä käpälilleen Aromyrskyn avustuksella ennen kuin metsä peitti heidät alleen.
”Mistä tuossa oli kyse? Toivottavasti he ehtivät perille yhtenä kappaleena”, Sädekynsi maukui kummissaan.
”En menisi siitä takuuseen, kun Tiikeriraita on johdossa”, Roihutassu virnisti. Ilvespilkku huitaisi tätä hännällä niskaan puuskahtaen: ”Kunnioita ylempiäsi! Kyllä he selviävät”.
Pimeämuisto nyökkäsi ja maukui: ”Mennään ottamaan selvää, mihin heillä oli moinen kiire”.
Ryhmä hölkkäsi viimeiset puunmitat leirin sisäänkäynnille ja sujahti kivenlohkareen välistä aukiolle. Koko klaani näytti olevan edelleen asemissa puhujanoksan alla, sillä kaikki olivat keskittyneet tiiviisti väittelemään jostakin. Lummetassu meni lähemmäs ja kuuli sanan sieltä, toisen täältä.
”…Aivan järjetöntä!”
”…minusta meidän pitäisi heti alkaa valmistautua, käsky voi tulla milloin vain…”
”Vihdoinkin! Olisinpa päässyt mukaan jo viimeksi, mutta koulutukseni…”
Lummetassu äkkäsi tutun tammenterhonvärisen turkin kissajoukon laidassa ja tassutti sen suuntaan. Sysihaave kääntyi heti hänet nähtyään ja maukui vakavalla äänellä: ”Mustatähti haastoi Tuuliklaanin taisteluun”.

//Eep, so Excited!!
Tämä tulee olemaan Lumpeen viimeinen tarina oppilaana, jollei maailma räjähdä :D On kulunu jo yli vuosi siitä kun liityin tänne, ja jos näin karkeasti heitän arvion, Lumme on ollut sen verran oppilaana (vuoden siis). Mutta "hitaasti hyvä tulee" ja sitä rataa, eikös?
Roihu, Musta, Sysi tai joku muu tapahtumiin liittynyt jatkakoon vapaasti :3/

Vastaus:

20kp! 1mp! Mustanärhen ja Lummetassun keskustelusta oli hauska lukea, Mustanärhen sanoissa tuntui olevan mielestäni mukavan rento, mutta silti napakka säväys, jossa hänen luonteensa tuli kivasti esille. Myös Lummetassun luonne oli ihanasti esillä, esim. hänen kertoessaan huolensa Pimeämuistolle ja näyttäen miten tarkasti hän on pitänyt mestariaan silmällä. Sekä hänen keskustelunsa Tähtiklaanin kissan kanssa, Lummetassun uteliaisuus ja innokkuus sai lukiessa myöskin hyvällä mielelle :)
Tarina loppui mielenkiintoisesti tulevan taistelun kanssa sekä yllätti ja sai miettimään myös sitä mitä hänen sisaruksensa olivat nähneet.

-Silkkis

Nimi: Lummetassu, Varjoklaani

10.06.2017 01:18
”Pitkästä aikaa Lampitassu”.
Lummetassu kiepahti ympäri kuullessaan varjoista tutun äänen. Hän huomasi Mustanärhen yksisilmäisen katseen harhailevan ja tarkentuvan sitten hänen kasvoihinsa.
”Hei Mustanärhi”, Lummetassu vastasi, kallistaen uteliaasti päätään. ”Miten voit?”
”Kaikki jatkavat saman kysymistä! Ihan kuin olisin joku nähtävyys joka jokaisen pitää kokea itse, kuin Kuulampi tai kokoontumissaari! Katso nyt, ja oikein kunnolla, eikö olekin hieno arpi? Kynsin siltä Ilvesroihulta kyllä korvat päästä kun seuraavan kerran näen, saa kapinen rimppakoipi kuulla kunniansa… Mrrau! Näkemisen vajavuuteen kestää vielä vähän tottua mutta juokseminen onnistuu vaikka sokeana, toisin kuin teiltä hipsuttelijoilta. Miten te edes saalistatte noilla töppöjaloillanne, kysyn minä vaan!”
Lummetassu oli hetken sanaton, mutta Mustanärhi jatkoi: ”Olenhan vielä silti kaunis, vaikkei minulla enää ole toista silmää? En tarvitse sitä, oikeasti, mutta halusin vain tietää…” naaraan ääni hiipui kysymyksen loppua kohden mutta voimistui taas: ”Ja kuka sinä olet?!”
”Öh, luulin että tunnistit…”, Lummetassu kasasi nopeasti ajatuksensa ja maukui: ”Olen Lummetassu, tulin etsimään Metsänhenkeä. Oletko nähnyt häntä?”
”Metsiä ja mantuja, lumpeita ja lampia. Sama se, kuka olet tai ketä etsit, vastaa kysymykseen!” Mustanärhi sähähti ja rentoutui sitten asettaen häntänsä sievästi etukäpäliensä päälle.
Lummetassu räpäytti silmiään ennen kuin tajusi mitä tämä tarkoitti. Hän katseli arvioivasti tuuliklaanilaista päästä varmaisiin ja totesi hymyillen: ”Kyllä sinä vielä kaunis olet”.
”Ha, tiesin!! Kuule Lampitassu, taidan pitää sinusta. Tai ehkä ’pitää’ on vähän liioittelua, ’sietää’ paremminkin…”
”Hei Lummetassu, mitä teet täällä?”
Lummetassu kääntyi ja näki Yrttitassun seisovan pesän suulla kimppu kasveja hampaissaan.
”Viettää tietysti laatuaikaa mahtavan minäni kanssa, toisin kuin te kaikki muut”, Mustanärhi vastasi avuliaasti taaempaa, saaden Yrttitassun pudistamaan pienesti päätään. Harmaaturkkinen kolli tassutti varovasti Lummetassun luo ja kuiskasi: ”Hänellä on aika vahva lääkitys, joten hän voi olla hieman sekava. Olemme vähentäneet jo paljon, mutta viimeaikojen muistot hämärtyvät…”
”Diipa daapa, tuli selväksi. Jos teillä ei ole enää mitään sanomista minulle, soisitteko anteeksi ja jättäisitte minut rauhaan?” Mustanärhen käskevä ääni keskeytti Yrttitassun selityksen.
Kolli hätkähti ja vilkaisi Lummetassua. Lummetassu nyökkäsi ja tassutti ulos pesästä. Yrttitassu tuli perässä jätettyään kantamuksensa sisälle ja istuutui varjoisaan painanteeseen parantajanpesän vieressä.
”Olin etsimässä Metsänhenkeä. Hän ei kuitenkaan ollut pesässä, joten ajattelin tulla myöhemmin uudestaan”, Lummetassu maukui.
Yrttitassu kurtisti kulmiaan surullisena ja vastasi: ”Pahoin pelkään, ettei se onnistu enää tänä auringonkiertona. Metsänhenki lähti etsimään lisää unikon ja kehäkukan siemeniä, sillä varastot ovat loppumassa”.
”Ai… No tulen sitten kun hän on palannut”, Lummetassu vastasi pettyneenä.
Yrttitassu nousi ja kipitti tiehensä, jättäen hänet istumaan yksin aukiolle.

Lummetassun loppupäivä kului hitaasti, sillä päivän partiokierros oli mennyt häneltä sivu suun. Hän oli nähnyt kerran Pimeämuiston kiiruhtamassa kohti sotureiden pesää, mutta mestari vaikutti täysin unohtaneen oppilaansa olemassaolon. Muutkin klaanitoverit pysyivät omissa touhuissaan kiinnittämättä häneen sen tarkempaa huomiota. Lummetassu huokaisi pitkästyneenä seuratessaan auringonsäteiden hiipumista tummien puunlatvojen taa ja päätti suunnata varhain oppilaiden pesälle. Astuessaan sisälle hän huomasi sen olevan tyhjillään, mutta pian hänen jälkeensä hän kuuli Sadetassun ja Koskitassun ilmaantuvan yhdessä sisälle. Kaksikko jutteli jotain hiljaisilla äänillä, ja aika ajoin ilmaa halkoi Koskitassun heikosti tukahdutettu kikatus. Suljettujen luomiensa lomasta hän näki myös Leijonatassun ja Mustatassun saapuvan paikalle.
Äänenvoimakkuuksien kasvaessa Lummetassu käänsi pesätovereille selkänsä ja koetti jättää häiriötekijät taka-alalle. Hän suuntasi ajatuksensa jälleen Pimeämuistoon ja pohti, mitä tekisi seuraavaksi. Hän voisi yrittää etsiä Metsänhengen käsiinsä herättyään, mutta mitä jos parantaja ei silloinkaan ehtisi kuunnella häntä? Hiirenkorva oli tiettävästi parantajille kiireisintä aikaa viherlehden lisäksi, sillä silloin kaikki kasvit puhkesivat kukkaan ja piti täyttää lehtikadon aikana huvenneet varastot ja kerätä tulevaisuuden varalle lisää... Toisaalta hän voisi myös puhua suoraan mestarilleen silläkin uhalla, että tämä vain nauraisi tai väittäisi kaiken olevan hyvin.
Lummetassu vilkaisi olkansa yli ja huomasi muiden hiljentyneen levolle. Hän päätti saada asian sydämeltään seuraavana aamuna, sulki silmänsä ja vajosi hitaasti uneen.

TARKISTETTU TÄNNE ASTI

Nimi: Liekkipentu, Tuuliklaani

05.06.2017 15:16
Liekkipentu antoi apaattisen katseensa kiertää pitkin leiriä. Lumet olivat sulaneet jo pari kuunkiertoa sitten, joka sai maaston tuntumaan loskaiselta ja märältä. Linnut visersivät Hiirenkorvan saapumisen kunniaksi, ja monet nauttivat lämpöisestä ilmasta täysin siemauksin.
“Ei noin, sinun pitäisi ojentaa tassuasi ylöspäin”.
“Joo joo, älä määräile! Et ole mikään soturi!”
“En ehkä, mutta ainakaan en ole enää pahainen pentu!”
“Hah! Olit vielä kuu sitten pentutarhassa!”
Liekkipentu käänsi katseensa kohti Tiikeripentua ja Heinätassua, jotka kiistelivät raivoisasti keskenään. Molempien raivosta hehkuvat silmät ja pörhistyneet turkit eivät voineet tarkoittaa mitään hyvää.
“Noh”, Heinätassu sanoi ärtyneen oloisena. “Jos et aio totella minua, en takuulla opeta sinua metsästämään!”
Tiikeripentu näytti olevan raivon partaalla. “Ihan sama! Saan minä muutenkin opetusta, on vain ajan kysymys koska olen oppilas!”
Liekkipentu laski katseensa jälleen alas. Juuri nyt häntä ei kiinnostanut mikään. Tai oikeastaan ei ollut kiinnostanut pitkään aikaan - tuskin tulisikaan. Kaikki tuntui vain vähitellen hajoavan hänen tassujensa alla, eikä kukaan ollut lohduttamassa. Sadeliito toki yritti, mutta ei se auttanut.
*Sumupentu…*
Vaikka traagisesta onnettomuudesta oli tullut kuluneeksi jo kokonainen kuu, siskon harmaa kuvajainen ei ollut unohtunut Liekkipennun mielestä. Hän kaipasi sisartaan niin paljon. Hän ei enää ikinä kuulisi Sumupennun rauhallista ääntä tai näkisi herttaista hymyä tuon kasvoilla. Kaikki oli mennyttä. Kaikki oli niin synkkää. Suoraan sanoen mikään ei ollut hyvin.
“No nythän sinä jo osaat!”
“Tietenkin minä osaan, en ole mikään pentu”.
Liekkipennun kurkkuun nousi pala. Hän ei kestänyt nähdä veljeään niin hymyileväisenä, huolettomana ja onnellisena. Oliko se katkeruutta? Oliko se kateutta? Oliko se pelkoa siitä, miten toinen pystyi noin vain siirtymään eteen päin? Liekkipentu ei nimittäin enää tiennyt.
“Sinähän voisit opettaa minua joskus taistelemaan!”
“Katsotaan, en ole itsekkään vielä mikään haka”.
“...”
Liekkipentu hautasi tärisevät kasvonsa tassujensa suojiin. Miten Tiikeripentu saattoi? Miten hän pystyi? Miten hän pystyi vain sivuuttamaan sen faktan, että he olivat menettäneet sisarensa! Suuttumus korvensi Liekkipennun jokaista karvannypykkää, vaikka hän tiesi olevansa epäreilu. Hänelle oltiin liian monta kertaa sanottu, että oli aika siirtyä eteen päin. Niin Tiikeripentu oli tehnyt noin puolikuuta sitten. Hänen veljensä oli alkanut olemaan jälleen oma itsensä, kiusoitella ja hymyillä samalla tavalla kuin ennen. Se satutti Liekkipentua, vaikka hän ei sitä näyttänytkään.
“Liekkipentu…?”
“...”
“...Liekkipentu?”
Sadeliid on huolestunut äänensävy vihloi Liekkipennun korvia. Hän halusi vain raapaista emoaan suoraan kuonoon, käskeä olemaan hiljaa ja jättämään hänet rauhaan.
Sadeliito ei kuitenkaan luovuttanut vähällä, vaan asettui varovaisesti poikansa vierelle. Tuon tuuhea häntä sipaisi Liekkipennun tärisevää kehoa.
“Minullakin on Sumupentua ikävä”.
Emon surullinen ääni sai Liekkipennun nostamaan katseensa. Auringonvalo oli suorastaan häikäisevä, mutta hän ei antanut sen häiritä. Sadeliito oli asettunut aivan Liekkipennun viereen, kietoen nyt häntänsä kokonaan heidän ympärilleen.
“Tiedän sinun ikävöivän sisartasi valtavasti”, Sadeliito jatkoi kyyneleet silmissään. “Niin me kaikki”.
Liekkipentu vain nyökkäsi, ei antanut kasvojensa näyttää mitään. Hän oli aika hyvä siinä, näyttämään ulkoa kovalta. Ei haitannut, vaikka hän kuinka olisi sisältä rikki, kunhan muut eivät saaneet tietää sitä.
Sadeliito sen sijaan näytti siltä kuin purskahtaisi itkuun. Tuon naama oli vääntynyt onnettomaan ilmeeseen, ja silmistä paistoi suru. Tai miten sen nyt otti - se saattoi olla myös kautumusta ja syyllisyydentunneta, mutta Liekkipentu ei tiennyt miksi emo tuntisi niin.
“M-mutta…” Sadeliito sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämän ruskeat silmät olivat tulvillaan myötätuntoa ja hellyyttä, mutta samalla päättäväisyyttä. “Mutta… mutta sinun täytyy päästä tästä yli. En vaadi sitä heti sinulta, mutta pyydän, ettet pilaa elämääsi. Olet vielä nuori ja viaton, voit rakentaa elämäsi onnellisuuden varaan, et surun. Tiedän, kuinka vaikeaa se on, mutta joskus tulevaisuudessa sinua saattaa odottaa elämä, jota et osaa kuvitellakkaan. Voit saada perheen, sinusta voi tulla urhea soturi tai vaikka päällikkö, kunhan vain siirryt eteen päin. Menneisyydessä ei ole ikinä hyvä elää”.
Liekkipentu tuijotti emoaan hämmentyneenä, vaikka ulkoapäin näyttikin täysin ilmeettömältä. Käskikö Sadeliitokin todella unohtamaan Sumupennun? Käskivätkö kaikki vain unohtamaan, että hänellä koskaan olisi edes ollut sisarta? Miksi? Miksi se oli niin? Liekkipentu tunsi lähinnä vain vihaa kaikkia kohtaan, jotka käskivät niin. Nyt jopa hänen oma emonsa.
“Liekkipentu?”
Sadeliidon särkynyt ääni ei saanut mitään vastaukseksi. Sen sijaan Liekkipentu nousi äkisti seisomaan, työntyi ulos emonsa lämpimästä syleilystä ja kohdisti katseensa taivaanrantaan. Aurinko loi edelleen tanssivia valonsäteitä sinistä taivasta vasten, ja linnut visersivät kauniisti nummien yläpuolella.
Liekkipennun olisi tehnyt mieli huutaa. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Hänen olisi tehnyt mieli vain murjottaa, olla puhumatta kenellekkään ja karkottaa kaikki pois luotaan. Mutta ei. Kukaan ei jättänyt häntä rauhaan. Aina joku oli häiritsemässä. Jopa Tiikeripennun seura ärsytti Liekkipentua, mikä sai hänet eristäytymään yhä enemmän omaan kuoreensa.
Hetken päästä, hiljaisuuden vallitessa, kuului raskaita tassun askeleita. Sadeliito oli lähtenyt takaisin pentutarhaan, ja viimein Liekkipentu saattoi asettua istumaan. Tiikeripentu ja Heinätassu harjoittelivat edelleen metsästystä. Hienoa. Kaikki muut olivat jo siirtyneet eteen päin.
Liekkipentu antoi värisevän huokauksensa tulla ilmoille, surun samalla jyskyttäessä rinnassaan. Sumupentu. Oli. Kuollut. Hänen pitäisi ymmärtää se.
*Sumupentu. On. Kuollut. Sumupentu. On. Kuollut. Sumupentu. On. Kuollut…*



< ----------- >



“Hei Liekkipentu, tule nyt leikkimään!”
“Niin juuri, älä nyt murjota siellä!”
Liekkipentu vain huokaisi ja kohdisti katseensa hymyilevään Tiikeripentuun. Oli kulunut vain pari tuntia siitä kun Heinätassu oli opettanut hänen veljelleen saalistamista, ja nyt kaksikko pyysi jo häntäkin mukaan.
Kostea maa Liekkipennun tassujen alla sai vilunväristyksen kulkemaan hänen selkäpiissään, eikä Tiikeripennun läsnäolo paljon auttanut. Hän ei kerta kaikkiaan pystynyt tähän. Ei leikkimiseen, ei hymyilemiseen tai muuhunkaan vastaavaan. Toisin kuin Tiikeripentu, joka oli tehnyt yhden päivän aikana jo kaikkia näitä.
“Leikkipentu?” Tiikeripentu kysyi nyt hiukan ärtyneemmin. “Tuletko vai et?”
Liekkipentu vain kohautti harteitaan, kääntäen samalla katseensa sivulle. Se ei kuitenkaan auttanut paljoakaan, kun hänen vihaiselta näyttävä veljensä kurvasi suoraan Liekkipennun eteen.
“Oikeasti! Mikä sinua vaivaa? Mitä sinulle on tapahtunut? Et ole hymyillyt päiväkausiin!”
Tiikeripennun kiihtynyt puhetapa sai Liekkipennu sydämessä aikaan raivon vihlaisun. Eikö hänen typerä veljensä todella tiennyt? Olettiko tämä vai, että Liekkipentu unohtaisi? Unohtaisi heidän sisarensa samalla tavalla kuin veljensä!?
“Anna olla, Tiikeripentu. Hän on shokissa, tiedät sen kyllä”, Heinätassu sanoi rauhallisesti Liekkipennun viereltä.
Tiikeripentu ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan empatiaa. Sen sijaan tämän kasvoille ilmestyi raivon hehku, ja silmiin syttyi kiihkeä katse.
“Hän on ollut shokissa jo KOKONAISEN KUUN!” Tiikeripentu huusi vihaisesti, saaden monien kääntämään katseensa kolmikkoa kohti. Tämän naama oli vääristynyt mielipuolisesti kurttuun, ja Liekkipentu saattoi aavistaa veljensä olevan räjähdyspisteessä.
“...”
“ETKÖ AIO VASTATA MITÄÄN!?” Tiikeripentu huusi edelleen, nyt astuen lähemmäksi veljeään. Tiikeripennun terävät kynnet olivat uppoutuneet suoraan maahan, ja karvat pörhistyneet pystyyn.
Jostain syystä Liekkipentu ei kuitenkaan vastannut mitään, kun Tiikeripentu huusi hänelle päin naamaa haukkuja ja syytöksiä. Tuntui kuin mikään ei olisi vastaamisen arvoista, ihan niin kuin kävelisi usvassa koko ajan.
“Tiikeripentu!”
“MITÄ?! MINÄ SENTÄS YRITÄN SAADA VELJENI PUHUMAAN!”
Leirissä oli aivan hiljaista, ja Liekkipentu saattoi kuulla tuulen huminan korvissaan. Hän halusi sanoa jotain, mutta sen sijaan laski päänsä vain tiukasti maahan. Aivan kuin sanat eivät tulisi enää suusta ulos.
“Tiikeripentu! Mitä sinä huudat täällä?!”
Nyt leirissä kaikui Sadeliidon järkyttynyt kiljahdus, jonka seurauksena osa klaanilaisista rupesi supisemaan keskenään. Liekkipentu saattoi kuulla sieltä sanat “shokki”, “Sumupentu”, sekä lauseen “Liekkipentu ei ole puhunut kokonaiseen kuuhun mitään”.
“Pyydä heti anteeksi, Tiikeripentu!” Sadeliito sanoi ankarasti, vaikka tuon äänestä kuulsikin enimmäkseen järkytys.
Hetken leirissä vallitsi täysi hiljaisuus, kunnes Tiikeripennun väsynyt ääni rikkoi sen.
“Anteeksi”.
Liekkipentu ei nostanut katsettaan ylös, tuijotti vain vieläkin tassujaan. Hänen korvissaan humisi, ja silmissä tuntui ikävä vetisyys…
“Liekkipentu?” Tiikeripentu sanoi nyt puoliksi hiljempaa, melkein järkyttyneenä.
“...”
Tiikeripentu asteli hitaasti veljensä viereen, koskettaen Liekkipentua hellästi hännällään.
“Itketkö sinä…?”
Tiikeripennun järkyttyneen kuiskauksen saattelemana Liekkipentu nosti hätääntyneenä kasvojaan. Hän tunsi, miten kyyneleet virtasivat tiheänä jokena hänen poskillaan ja juoksivat kilpaa toistensa kanssa. Kaikki tuijottivat häntä surulliset ilmeet kasvoillaan, miltein säälien. Se tuntui pahalta, mutta kuitenkin lohduttavalta. Eivätkö kaikki olleetkaan unohtaneet Sumupentua…? Liekkipennun kurkkua kuristi, kun hän huomasi joutuneensa emonsa hellään halaukseen.
Hetken aikaa Liekkipentu vain räpytteli kyynelistä täyttyviä silmiään, antaen vinkuvan hengityksensä täyttää kehonsa. Sadeliidon lämmin keho tuntui niin lohduttavalta, niin turvalliselta…
“Su-sumupentu…”
Liekkipennun käheä, miltein olematon kuiskaus kaikui koko leirissä. Sanojen lausuminen, muodostaminen - oikeastaan ihan kaikki - tuntui vaikealta ja sydäntä särkevältä, mutta kuitenkin niin helpottavalta.
Yhtäkkiä Liekkipentu tunsi veljensä tulleen aivan hänen viereensä, painautuen häntä vasten lohduttavasti.
“Olin melkein unohtanut, miltä äänesi kuulostaa”, Tiikeripentu sanoi hiljaa, mikä sai Liekkipennun kyynelten virtaamaan entistä kovemmin.
*Niin minäkin…*


//Tämä oli aika tylsä (ja lyhyt) tarina, mutta halusin tuoda Liekkipennun ajatuksia esille, koska Sumupentu oli kuitenkin todella tärkeä pikku Liekkiselleni. Seuraavassa tarinassa Liekistä ja Tiikeristä tuleekin sitten oppilaita, kunhan vain Musta ja Aro (*liian laiska kirjoittamaan koko nimiä*) palaavat Varjoklaanista :)

Vastaus:

9kp! Niin kuin Sadeliidon tarinoissa, jossa toit Sadeliidon surun todella hyvin esille Sumupennun menetyksestä, onnistuit hienosti myös Liekkipennun kanssa. Tarina toi mielenkiintoisesti esille miten eri luonteet käsittelevät surun, Tiikeripennun tunteet näkyivät myös mainiosti. Pidin siitä miten voimakkaasti tunteet tulivat tarinassa ilmi, lukiessa pystyi ymmärtämään heidän surunsa hyvin.

-Silkkis

Nimi: Henkipolku, Myrskyklaani

31.05.2017 21:35
// Kesti jonkin aikaa, mutta jatkoin tarinaasi Nupputassu :) //

”Et kuulosta sekopäiseltä”, Henkipolku löysi itsensä sanomasta nopeasti, hän katsoi Nupputassua mietteliäästi. Jollain tavalla hän näki itsensä, nuoren oppilaan, joka oli aloittanut koulutuksensa Päästäismielen opissa. Oppilaana yhdessä veljensä kanssa, valmiina ryhtymään soturiksi, palvelemaan klaania. Tuo suunnitelma oli muuttunut jo aikaisessa vaiheessa, kun Tähtiklaani oli johtanut hänet toiselle polulle. Jos Tähtiklaani oli asettanut Nupputassulle erilaisen polun, se ei ollut alkanut helposti. Nupputassun kertoman mukaan unet olivat jatkuneet pitkään, hän tiesi Tähtiklaanin näyt, niiden todentunteisuus oli välillä pelottavaa. Hän muisti omat epävarmuutensa parantajaoppilaana, sen ettei hän ollut pystynyt pysäyttämään näyn tapahtumia ja ajatukset siitä, pystyisikö hän aina olemaan avuksi. Nupputassu oli soturioppilas, se teki varmaan epävarmuudesta isompaa, varsinkin kyseessä oli tuonkaltainen näky. Henkipolku ei voinut olla miettimättä, miksi Tähtiklaani ei ollut kertonut hänelle mitään, mutta sivuutti huolen, Tähtiklaanilla oli omat syynsä, tärkeintä oli mitä tapahtuisi seuraavaksi.
”Minä uskon sinuun”, Henkipolku sanoi lempeällä äänellä ja kohtasi Nupputassun yllättyneen katseen.
”Tiedätkö, ennen kuin minusta tuli parantajaoppilasta, olin sinun kaltaisesi soturioppilas”, Henkipolku aloitti. Henkipolku ei tiennyt tahtoiko Nupputassu parantajaoppilaaksi, hän muisti keskustelunsa Nupputassun kanssa, kun oppilas oli tarjonnut apuaan, tuo saattoi olla kiinnostunut. Kuultuaan Nupputassun näystä, hänen ajatuksiinsa oli tullut nopeasti se, pitäisikö hänen ehdottaa Nupputassulla parantajaoppilaan paikkaa. Mutta samalla hän ei halunnut pakottaa oppilasta mihinkään, hän tiesi parantajan velvollisuuden, hän tiesi mitä parantajana menetti.
”Näin ensimmäisen näkyni kun olin harjoittelemassa mestarini kanssa, se näky kertoi, että veljeni oli vaarassa, että hän taisteli ketun kanssa. Saavuimme paikalle ajoissa ja hän selvisi kunnossa”, Henkipolku kertoi, hän muisti punaturkkisen ketun, jonka oli nähnyt metsässä, sumuista valoa hohtavan ketun, jolta jäi verisiä käpälänjälkiä. Se oli ollut niin todellinen näky, mutta kukaan muu ei ollut nähnyt sitä kuin hän.
”Kun olin tänään metsässä”, Nupputassu aloitti hieman epävarmana, Henkipolku nyökkäsi kannustavasti kehottaen oppilasta jatkamaan.
”Olin tänään metsässä Punatassun kanssa ja saavuin samalla paikalla missä olin nähnyt uneni ja hetken aikaa se kaikki tuntui tapahtuvan oikeasti”, Nupputassu kertoi ja Henkipolku nousi seisomaan astellen lähemmäksi oppilasta. Hän asettui oppilaan vierelle ja kosketti hännällään rauhoittavasti tuon lapaa.
”Kun kerroin näystäni ja siitä että olin saanut sen Tähtiklaanilta, Hiutalemyrsky otti minut oppilaakseen”, Henkipolku sanoi, hänen mieleensä tuli kuva lempeästä valkoisesta naaraasta. Hän muisti, miten hyvä mestari Hiutalemyrsky oli ollut, hän ei tiennyt pystyisikö hän samaan, mutta katsoessaan Nupputassua, Henkipolusta tuntui, että hän tahtoi yrittää.
”Sinun tunteesi ovat voimakkaat, kuten myös unesi, Tähtiklaanilla on varmasti joku syy, että se näytti sinulle nuo näyt”, Henkipolku maukui, heidän täytyisi kertoa tästä myös Hunajatähdelle, jos taistelu oli tulossa Myrskyklaanin alueella, heidän olisi hyvä valmistautua ajoissa.
”Tähtiklaanilla”, Nupputassu toisti mietteliäänä, ennen kuin oppilas nosti katseensa kohdatakseen Henkipolun meripihkan väristen silmien katseen.
”Näin kerran unta kirjavaturkkisesta kissasta, joka näytti minulle kaksi polkua, toinen oli soturin ja toinen parantajan”, Nupputassu sanoi ja Henkipolku räpsäytti silmiään yllättyneenä, ei pelkästään näky taistelusta, vaan hän oli näköjään myös puhunut Tähtiklaanille.
”Pitäisikö minusta tulla parantaja?”, Nupputassu kysyi sitten ja vaikka Henkipolku halusi vastata heti myöntävästi, sillä Nupputassulla oli selvästi kyvykäs taidoiltaan ja luonteeltaan, mutta hän ei voinut.
”En voi vastata tuohon kysymykseen, jos tahdot, otan sinut mielelläni oppilaakseni, mutta päätös sinun, ehdotan että mietit sitä tarkasti”, Henkipolku sanoi, hän muisti miten itse oli katsonut vierestä, kun Punataivaasta oli tullut soturi, kun hän oli etääntynyt veljestään, hän oli nähnyt sotureiden rakastuvan, kuningattarien saavan pentuja, hän oli tajunnut, ettei ikinä kokisi samaa. Hän oli tuntenut surua, mutta jos hänen täytyisi, hän luultavasti valitsisi parantajanpolun uudestaan. Henkipolku tahtoi, että Nupputassu valitsisi polun, jonka hän tiesi itselleen oikeaksi.

// Nupputassu tahdotko jatkaa tästä? //

Nimi: Yötassu Jokiklaani

28.05.2017 12:57
Tassuttelin ympäri aukiota, ja etsin katseellani mestariani. Kun huomasin sinertävän naaraan, kävelin hänen luokseen. Hän katsoi muualle, ja hänen ilmeensä oli hieman vakava. Kun hän huomasi minut, hän väläytti hymyn ja maukui:
"Ai hei Yötassu."
"Hei, onko tänään ensimmäinen koulutukseni?" kysyin. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja sai mustan turkkini kiiltämään.
"Kyllä, kierrämme klaanin rajat", mestarini lopulta maukui. Nyökkäsin. Se ei ollut mielestäni kiinnostavinta, mutta minun oli tiedettävä klaanin rajat tarkasti. Sitten Sinivirta alkoi kävellä leirin uloskäyntiä kohti, ja tassuttelin kovempaa jotta saisin hänet kiinni.

Aurinko oli jo hieman korkeammalla, kun olimme saapunut rajalle. Haistoin varjoklaanilaisten kitkerän hajun, ja katsoin tiheään kuusimetsään.
"Tässä kulkee raja Varjoklaanin ja Jokiklaanin välillä", mestarini Sinivirta neuvoi. Nyökkäsin. Tämä raja oli helppo muistaa. Sitten lähdimme kulkemaan takaisin mistä tulimme. Tunsin tassuissani pehmeän nurmen, ja vatsani alkoi jo kurnia. Mestarini näytti huomaavan sen, ja maukui:
"Kohta olemme kiertäneet kaikki rajat, sitten saat syödä." Nyökkäsin, ja kuljin taas eteenpäin.

Kun olimme kiertäneet rajat, sain luvan mennä ottamaan tuoresaaliskasasta jotain. Otin itselleni pienen lohen, ja etsin sopivaa paikkaa syödä. Olin kieltämättä hieman väsynyt, sillä kävimme reviirin rajat aika nopeasti. Mielessäni pyörivät reviirin rajat ja mestarini neuvot, ja uskoin muistavani ne ikuisesti. Oli jo auringonhuippu, ja leirissä vilisi nyt enemmän kissoja. Huomasin, kun leiriin tuli klaanimme kissoja, jotka kantoivat saalista leiriin. Haluaisin joku päivä onnistua nappaamaan itse kalan, mietin ja katsoin kun yksi kissa asetti kalan tuoresaaliskasaan.

Söin viimeisen suupalan saaliistani, ja tunsin vatsani olevan miltei täysi. Nautin auringon lämmöstä, ja tiesin, että viherkorva oli todella pitkällä.

//joku saa jatkaa jos haluu

Vastaus:

2kp! Ensimmäinen tarinasi alkoi mukavasti reviirin kiertämisellä. Samalla se toi myös esille Yötassun ajatuksia ja suhtautumista oppilaana oloon, vaikka hän ei ollut niin kiinnostunut reviirin kiertämisestä, hän kuitenkin oli mukana hyvin ja piti mielessään oppimansa asiat :)

-Silkkis

Nimi: Valkopentu varjoklaani

27.05.2017 11:35
Astelin ulos pentutarhasta ja tunsin auringon lämmön turkillani. Yöpentu ja Kyyhkypentu leikkivät jonkin matkanpäässä. "Hei, Kyyhkypentu pääseekö mukaan?" kysyin naaraalta. "Kyllä, se käy", tuo vastasi. Yritin loikkata Yöpennun päälle, mutta kolli väisti. Yöpentu läimäisi minua tassulla melko hellästi tiesin, että Laventelikuiske ja Täplämyrsky olivat käskeneet leikkiä varovasti, silloin kun minä olisin mukana, mikä ärsytti minua olin yhtä vahva kuin muut pennut. "Minne sinä menet", Yöpentu kysyi. "Ei huvita enää leikkiä", vastasin ja kävelin pois kaksikon luota. Olin ajatellut meneväni takaisin pentutarhaan mutta muutin viimehetkellä mieleni, ja lähdin kulkemaan pentutarhanreunaa pitkin muurille. Päivä oli todella kuuma, ja arvelin muurin vierustassa olevan edes vähän varjoisampaa. Tulin pentutarhan nurkalle kun olin tuntevani jonkinlaisen aukon pesän ja muurin välissä. Menin aukosta läpi, se todellakin tuntui olevan muurin, ja pentutarhan välissä. Äkkiä haistoin mäntyjen tuoksun, olin toki haistanut mäntyjä ennenkin leirissä mutta tämä tuntui vahvemmalta, haistoin myös muita tuoksuja. Virnistin itsekseni olin melko varma, että olin löytänyt reitin ylös leiristä. astelin eteenpäin, kunnes tunsin jälleen aukon ja astelin siitä. Tiesin heti olin leirin ulkopuolella. Olin vähällä hihkua ääneen, mikä ei olisi järin viisasta, kun otti huomioon etten saisi olla täällä. Lähdin kävelemään eteenpäin vaikka olisin halunnut juosta kuin hiirenaivo.

/Joku saa jatkaa ja vaikka tulla häiritsemäänkin/

Vastaus:

1kp! Tarina kertoi hieman siitä minkälaista Valkopennulla on olla sokeutensa kanssa ja miten muut kissat hänen ympärillään suhtautuivat siihen. Muiden pentujen varovaisuuden pystyi ymmärtämään, kuten myös Valkopennun turhautuneisuuden. Tarina jäi mielenkiintoiseen kohtaan ja muistuttaisin vielä edellisestä tarinasta antamistani vinkeistä :)

-Silkkis

Nimi: Servaalipentu Jokiklaani

12.05.2017 20:26
Joku kääntyili vieressäni, kun yritin saada unen päästä kiinni. “ Älä sätki” sihahdin kiukkuisesti ja kierähdin tuoiselle kyljelleni. Avasin silmäni kärttyisesti äskeistä manaten. Kirkas auringon paiste häikäisi silmiäni.
*Minä näen !* ajattelin kiihtyneenä.
“Minä tosiaan näen!” riemuitsin yhä hämmentyneenä siitä, että minä tosiaan näen.
“Älä karju!” kuulin kiukkuisen äänen takaani, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota, vaan rupesin katselemaan ympäristöä. Siinä varomattomana törmäsin emooni, joka nukkui aivan minun ja sisaruksieni lähellä.
“Mitä täällä tapahtuu?” emoni kyseli hämmentyneenä ja katseli minua.
“Tiedän kyllä, että on aikaista, mutta en voi vastustaa kiusausta päästä tutkimaan ympäristöä” änkytin ja katselin nolona käpäliäni. “No menepäs nyt nukkumaan” emoni sanoi lempeästi.
“Mutta minua ei väsytä, kun täytyy päästä tutkimaan tätä ihanaa maailmaa jota en ole nähnyt melkein ollenkaan!” huusin täyttä kurkkua emolleni, joka alkoi jo hermostua minuun.
Huomasin sen ja hiljenin. “No, saat mennä katselemaan leiriä yhdellä ehdolla” hän hymyili ilkikurisesti.
“Mitä vain!” kiljahdin kiihtyneenä. “Otat muunkin pentueen mukaan” hän naukaisi leikkisästi.
“Eii!” kiljandin niin kovaa että herätin toisen pennun vahingossa. “Tämä Servaalipentu tässä haluaa, että sinä tulisit hänen kanssaan katsomaan leiriä!” emo kertoi kiusoitellen kustannuksellani. “Eikä! Päästään katsomaan leiriä, ihan mahtavaa!” sanoi valkoinen naaras meideä lähdettyä emomme valvovien silmäkulmien alta. “Kuka sinä olet?” kysyin hämmästellen naaraan ylväyttä.
“Minä olen Leppäpentu!” naaraan vitivalkoinen turkki kimmelsi upeasti auringon ensisäteissä. “On ilo tutustua sinuun ja toivon että meillä tulee olemaan hauskaa yhdessä.” Naukaisin iloisena siitä, että tunsin nyt vieressäni olevan pennun. “Toivon niin!” Leppäpentu naukaisi tietävänen katse silmissään. “Mennää katso..” Leppäpentu aloitti mutta joutui keskeyttämään lauseensa kesken kaiken, kun säntäsin hänen ohitseen ja hihkuin “Viimeinen Leiriaukiolla on rotanraato!” “Hei, odottakaa minua!” kuului Leppäpennun pelästynyt ääni takaani. Saavuin esimmäisenä Leiriaukiolle, jossa sitten odottelin siskoani. “Vauhtia!” huutelin hänelle. “Joo joo!” kuului Leppäpennun kiukkuinen äänensävy. Haistoin taivaallisen tuoksun ja kysyin hämmentyneenä “Mikä tuo tuoksu on?”
“Se on tuoresaaliin tuoksu” kuului lempeä ääni takaamme. Tunsin kuinka me molemmat hätkähdimme ja käännyimme sitten hitaasti. “Hei minä olen Sinivirta” naaras esitteli itsensä. “Hyvin hauska tutustua teihin. Minä olen Servaalipentu”, Nau`uin hänelle. “Ja tässä on minun siskoni Valkopentu” jatkoin ja osoitin siskoani. “Mukava tutustua teihin molempiin.” Sinivirta naukui. Siskoni nyökkäsi olevansa samaa mieltä. “No minä tästä nyt lähdemme.” Sinivirta vilkaisi meitä lempeästi ja lähti. “Hei, otetaanko juoksukisa tuonne suurelle kivelle?” Leppäpentu naukui kun Sinivirta oli lähtenyt. “Selvä.” nau`uin. “Än, yy, nyt” Leppäpentu karjaisi niin korkealla äänellä kuin pienestä kurkustaan sai. ”Varaslähtö!” kiljahdin ja syöksyin matkaan. Juoksin niin kovaa kuin vahvoista jaloistani pääsin. Puolivälissä matkaa kuitenkin kaaduin ja kierin pientä mäkeä alaspäin. Kierin ja kierin. Hätäännys valtasi minut, sitten tömähdin johonkin pehmeään. Havaitsin että se oli naaras. Ennen kuin ehdin reagoida naaras painoi painavan käpälänsä rintaani, niin kovaa että keuhkoistani karkasi kaikki ilma. Kun naaras tunnisti minut pennuksi hän nosti käpälänsä pois rinnaltani ja auttoi minut pystyyn. Haukoin henkeä vielä silloinkin kun siskoni riensi luokseni. “Mitä täällä tapahtuu?” kysyi hämmentynyt ääni, joka kuului valkealle naaraalle mustalla hännänpäällä. “Lumitähti, tämä Servaalipentu tässä vain kieri minua päin”, naaras selitti ”ei mitään vakavanpaa.” “Ymmärrän.” Lumitähti naukui ja palasi tehtäviinsä. “Unohdin esittäytyä”, naaras maukui. “olen Kaislahäntä.” vaaleanharmaaraidallinen naaras esittäytyi. “No mitä te pennut olette kerenneet tekemään näin aamusta?” Kaislahäntä kysyi hymyillen. “No ei miltei mitään.” kerroin totuuden katse maahan luotuna. “No mutta kyllähän tässä vielä kerkeää, eihän nyt ole päivää kulunut melkein ollenkaan.” naaraan iloisuus sai minutkin hyvälle tuulelle ja hymyilin hänelle. “Jos ette ole käyneet vielä klaaninvanhimpien pesällä niin se on tuolla” naaras näytti suunnan hännällään. Sen tehtyään hän poistui enempää sanomatta. “No me sitten kai voisimme mennä sinne klaaninvanhimpien pesälle. Vai mikä se oli?“ Leppäpentu rikkoi hiljaisuuden, joka oli syntynyt kun Kaislahäntä oli lähtenyt. “Minulle käy.” vaistasin siskolleni. “Sanoiko hän että se on tuo pesä tuolla?” kysyin siskoltani. “Niin hän sanoi.” Leppäpentu vastasi, mutta hänen äänensävynsä paljasti, ettei hän ollut varma. Lähdin tassuttelemaan kohti Klaaninvanhimpien pesää, siskoni epäröi hieman, mutta seurasi minua luottavaisena. Pesässä oli neljä vanhaa kissaa, jotka makoilivat heille suunnatuilla vuoteilla. Kun he huomasivat meidät, heidän kasvoilleen levisi lempeä hymy. Olin jäänyt varjojen kätköön. Kun huomasin sen, lähdin vaivihakaa pois sillä tiesin että jos olisin jäänyt olisin siellä vielä huomennakin.
Kun olin käynyt katsomassa oppilaidenpesän, sotureidenpesässä ei oikein kaivattu pentua jalkoihin ja kaikki muutkin kuviteltavissa olevat paikatm olin myös kaivautunut tuoresaaliskasaan ja sotkenut monien sotureiden ja oppilaiden kielien vaihdot juoksennellessani heidän ympärillään. Niin jäljellä oli vain parantajanpesä. Hoipertelin unen pöppyräisenä parantajanpesää kohti. Kitkerä yrttien tuoksu tunkeutui sieraimiini. Sitten silmissäni pimeni.
Samaan aikaan emoni alkoi ihmetellä missä ihmeessä minä olin. Siskoni oli palannut unisena ja nälkää valittaen. Vain minä puutuin. Emoni alkoi hermostua ja aikoi lähteä etsimään minua kun siro pumertava naaras asteli määretietoisin askelin emoni Aamulinnun eteen. Hän laski pienen nyytin Aamulinnun viereen ja lähti. Heräsin kun minut laskettiin maahan, avasin silmäni ja käperryin emoni lämmintä turkkia vasten. “Tämä oli paras päivä ikinä” sain nau`utuksi viimeisillä voimillani, sitten nukahdin.

() ()
// Eka tarina Servaalilla (+. +)

Vastaus:

5kp! Tarinaa lukiessa tuli hyvällä mielelle, tunnelman pysyessä iloisena, kun kerroit näiden kahden pennun ensimmäisestä retkestä pentutarhan ulkopuolella. Eri Jokiklaanin kissoja esiintyi tarinassa myös mukavasti. Tarinan lopetus oli suloinen, kun kaiken seikkailun jälkeen, molemmat uuvahtivat :3
Muutamia kirjoitusvirheitä huomasin lukiessani ja muistuttaisin tästä:

“Hei, otetaanko juoksukisa tuonne suurelle kivelle?” Leppäpentu naukui kun Sinivirta oli lähtenyt. “Selvä.” nau`uin. “Än, yy, nyt” Leppäpentu karjaisi niin korkealla äänellä kuin pienestä kurkustaan sai.

Voisi toimia selvemmin näin(kuten olit alussa tainnut tehdä):

“Hei, otetaanko juoksukisa tuonne suurelle kivelle?”, Leppäpentu naukui kun Sinivirta oli lähtenyt.
“Selvä”, nau`uin.
“Än, yy, nyt”, Leppäpentu karjaisi niin korkealla äänellä kuin pienestä kurkustaan sai.

-Silkkis

Nimi: Valkopentu varjoklaani

12.05.2017 17:33
/Ensimmäinen tarina tulee nyt./


Uni:

Juoksin eteenpäin karmivassa pimeydessä, edessä näkyi valoa. Kuulin kuinka askeleet lähestyivät kokoajan.

Valveilla:

"Valkopentu herää jo." säpsähdin hereille,(se oli vain unta) ajattelin. En ollut ihan varma kummasta olin iloisempi siitä, että uni oli ohi vai siitä että minua ympäröi pimeys ilman outoja valoja. Ajatukseni tosin keskeytti eräs ärsyttävä hiirenaivo nimeltä Yöpentu. Nousin ylös, ja kävelin pentutarhan suuaukolle. Ilma oli hieman viileä eikä asiaa, juurikaan auttanut turkin läpi imeytyvä kylmyys. Olin ensikertaa ulkona, joten päätin tutkia leiriä. "Valkopentu minne sinä olet menossa?" Laventelikuiske kysyi. (Oikeasti eikö hän voisi huolehtia omista pennuistaan) ajattelin ärtyneenä. "haluan tutkia leiriä." Naukaisen reippaasti. "Odota että Kyyhkypentu ja Yöpentu heräävät niin voitte tutkia yhdessä. "Laventelikuiske naukaisee. "Haluan tutkia leiriä itsekseni." Tokaisen vähän tylysti. "Valkopentu olisi varmasti paljon mukavampaa kat- siis tutkia yhdessä muiden kanssa kuin yksin." Laventelikuiske sanoo. Huomasin kuitenkin naaraan kömmähdyksen. katseleminen se ei onnistuisi minulta. Olin sokea, ja tulisin aina olemaan siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Muistin kun muut olivat eilen huomanneet sen, ja Metsänhenki oli haettu paikalle. "Tulehan nyt." Laventelikuiske naukaisi ja johdatti minut takaisin pentutarhaan. Mielessäni toivotin tähtiklaanin niin kauaksi kuin oli mahdollista.

//Eh taatusti toistakymmentä kirjoitusvirhettä. Oikein reilua muuten kun mulla oli ties kuinka monta ehdotusta tähän alkuun sitte vaan häviää päästä kaikki.//

Vastaus:

1kp! Ensimmäinen tarina toi kivasti esille Valkopennun luonnetta, hänen uteliaisuuttaan ja ajatuksia sokeutta kohtaan. Kirjoitusvirheitä en oikeastaan löytänyt, mutta kieliopillisesti huomasin pieniä asioita, kuten vuorosanoissa, esim.

"Odota että Kyyhkypentu ja Yöpentu heräävät niin voitte tutkia yhdessä. "Laventelikuiske naukaisee. "Haluan tutkia leiriä itsekseni." Tokaisen vähän tylysti.

Voisi toimia selvemmin näin:

"Odota että Kyyhkypentu ja Yöpentu heräävät niin voitte tutkia yhdessä", Laventelikuiske naukaisee.
"Haluan tutkia leiriä itsekseni", tokaisen vähän tylysti.

-Silkkis

Nimi: Kolmitassu-Jokiklaani

22.04.2017 10:02
”… Ei saisi koskaan luottaa… Ei kuulu sinulle… Muka pitäisi… Kuunteletko sinä edes?” Hätkähdin hereilleni ja käänsin katseeni Tuhkakatseeseen. Veljeni murahti pettyneenä ja käänsi minulle selkänsä kääntyen kohti järveä. Oli ensimmäinen kerta, kun veljeni sai lähteä pois leiristä, mutta jostain syystä kolli ei tuntunut olevan innoissaan. Huokaisin syvään ja menin istumaan veljeni viereen.
”Anteeksi, etten kuunnellut. Olen aivan ajatuksissani… Mitä jos palattaisiin jo leiriin?” ehdotin, vaikka tiesin saavani kieltävän vastauksen.
”Haluat palata leiriin? En tiedä mikä sinua sinne niin kovasti vetää, mutta minä en palaa pitkään aikaan sinne, etkä sinäkään. Saat auttaa minua”, katsahdin yllättyneenä Tuhkakatsetta. Toinen selvästi odotti minun kysyvän asiasta, sillä kolli pysyi hiljaa, eikä selittänyt tarkemmin, missä minun pitäisi auttaa.
”Autan sinua auttamaan toisia? Kyllä se kai käy, mutta millä tavalla?” kysyin epäröiden. En voisi joutua saman lailla ongelmiin kuin veljeni aikaisemmin, muuten Lumitähti erottaisi meidät varmasti enkä onnistuisi suostuttelemaan päällikköä antamaan meille uutta mahdollisuutta sillä kertaa.
”Toimit syöttinä. Tiedän, että se kuulostaa pahalta, mutta on eräs kissa, joka todella vastustaa apuani. Minun täytyy saada hänet pois piilosta. Hän on niin ahdistunut, että hänen ei ole hyvä elää täällä, ymmärräthän sinä?” Tuhkakatse kysyi ja sai myötätuntoni tätä tuntematonta kissaa kohtaan.
”Ymmärrän. Mutta sen jälkeen palaamme leiriin, eikö niin? Ja meidän täytyy auttaa Terhotassua. Inhoan sitä, että vihaan häntä, sillä eihän se ole hänen syynsä, että Lumitähti ja muut Jokiklaanilaiset ovat onnistuneet manipuloimaan häntä. Hän jopa väitti, että sinä manipuloisit minua” naurahdin loppuun. Huomasin jonkin muuttuneen Tuhkakatseen silmissä, mutta en osannut sanoa mikä.
”Sanoiko? Sitä oppilasta täytyy todella auttaa… Hoidetaan se ensin. Pyydä hänet kävelylle kanssasi ja minä odotan lähteen ylittävän ukkospolun lähellä. Näytän hänelle, ettei hänen tarvitse pelätä minua” veljeni katse pysyi saman laisena, mikä herätti minussa jostain syystä epäillystä. (Tämä on varmasti manipuloinnin vaikutusta. Terhotassu teki tämän minulle! Häntä on autettava, muuten hän manipuloi muutkin) ajattelin ja nyökkäsin veljelleni. Tuhkakatse käski minua lähtemään hännänheilautuksella ja nousi itsekin. Käännyin ja lähdin juoksemaan kohti leiriä.

Leirissä sain Terhotassulta todella kylmän vastaanoton. Kun ehdotin kävelyä, sain heti kieltävän vastauksen.
”Pyydän Terhotassu… Haluan korvata sen, miten olen huutanut sinulle leirissä, se varmasti tuntui nöyryyttävältä. Haluan näyttää, että en ole niin räjähdysaltis, kuin sinä luulet” anelin kävellessäni. Kollioppilas ei kuitenkaan vastannut mitään, joten hengähdin syvään ja alennuin anelemaan vielä lisää, jopa kertomaan valkoisen valheen. Selvästi veljeni piti Terhotassun auttamista tärkeänä, joten pieni vilppi tuskin olisi pahitteeksi.
”Halusin sanoa tämän leirin ulkopuolella, mutta olen miettinyt sitä, mitä sanoit veljestäni” aloitin. Terhotassu pysähtyi, muttei kääntynyt suuntaani. Se oli kuitenkin merkki siitä, että oppilas kuuntelisi.
”Alan usko sitä, mitä sanoit. Että hän manipuloi minua. En kuitenkaan haluaisi puhua siitä leirissä, kaikkien muiden kuullen” sanoin hieman hiljempaa. Terhotassu kääntyi katseessa sääliä.
”On varmasti raskasta, kun kissa johon olet luottanut eniten, ei olekaan sellainen, joksi olet häntä luullut”, ruskea kolli sanoi myötätuntoisesti ja lähti kävelemään kohti pusikkotunnelia. Onnittelin itseäni onnistuneesta valheesta ja lähdin kävelemään tuon kanssa pois leiristä. Kumpikin pysyi hiljaa hetken, kunnes leiriä vartioivat soturitkaan eivät voineet kuulla meitä.
”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi veljesi suhteen?” Terhotassu kysyi kiinnostuneena. Vaikea kysymys. Ehkä valheeni ei ollutkaan niin hyvä, kuin olin ajatellut.
”Tiedäthän, käytös ja hänen puheensa… Luultavasti samoista asioista kuin sinä”, totesin mahdollisimman rennosti. Valehtelu alkoi tuntua inhottavalta, mutta en nyt voisi perua sanojani. Terhotassu pysähtyi. Olinko sanonut jotain väärää?
”Eli sinusta se, että hän tappoi toisia kissoja syytä, ei paljastanut mitään?” epäily oppilaan äänessä sai minut jännittyneeksi. En minä nyt voisi jäädä kiinni. Olin päässyt liian pitkälle. Käänsin katseeni suuntaan, missä ukkospolku sijaitsi, missä veljeni odotti meitä.
”Luulin, että hänellä oli siihen hyvä syy. Kyllähän muutkin soturit ovat tappaneet toisia kissoja” vastasin laskien katseeni maahan, ettei ahdistukseni näkyisi. Kuulin Terhotassun kävelevän vierelleni ja pian tunsin hännän nostavan leukaani.
”He ovat tappaneet suojellakseen Jokiklaania ja silloinkin vain koska he olisivat itse muutoin kuolleet. Veljesi tekee sitä omaksi huvikseen” Terhotassu sanoi katsoen suoraan silmiini.
”Uskon, että on jopa ahdistavaa myöntää itsellesi, että veljesi on vain kylmäverinen murhaaja” toisen sanat iskivät syvälle. Yritin pysyä rauhallisena ja olla paljastamatta minun ja veljeni juonta. Aloin vihata Terhotassua niin paljon, että olisin mielelläni jättänyt hänet tuolle turmion tielle, mutta sen sijaan, että olisin viiltänyt sievät viillot ruskeaan poskeen, lähdin kävelemään eteenpäin. Terhotassu seurasi pyytämättä.
”Se on kuitenkin ohi, pääset hänestä varmasti pian eroon. Hän ei enää selitä sinulle mitä oudompia tekosyitä viattomien tappamiselle. En edes halua tietää mitä kaikkea veljesi sinulle selitti… Tai oikeastaan haluan” kiinnostuksen palo välähti vihreässä silmäparissa. Ensin meinasin tiuskaista vihaisesti, mutta ajatukset saivat minusta otteen. Veljeni oli monesti selittänyt tekonsa sillä, että heidän oli parempi päästä Tähtiklaaniin. Mutta myös sillä, että pahuus heidän sydämissään ei leviäisi. En toki ollut koskaan itse tavannut näitä kissoja, mutta olin uskonut veljeäni. Ei minulla ollut syytä epäillä häntä. Vilkaisin Terhotassua, jonka ilmeestä näki, miten kovasti tuo halusi tietää Tuhkakatseen selitykset. Halusinko kertoa totuuden? Kyllä. En nähnyt selityksissä mitään naurettavaa.
”Että joidenkin kissojen on parempi päästä Tähtiklaaniin, sillä heidän elämänsä oli surkeaa. Ja joskus tuo puolusteli tekojaan sillä, että hän oli tavannut niin pahoja kissoja, ettei heitä voinut… Mikä tuo ilme on?” kollioppilaan ilme oli muuttunut hyvin oudoksi. Lopulta tuo naurahti, jolloin loukkaantuneena kiihdytin vauhtiani.
”Hei, mikä sinulle tuli?” kolli hämmästeli ja kiri juosten viereeni.
”En ehkä ole hänen manipuloitavanaan, mutta hän on edelleen veljeni. Rakastan häntä hirveistä teoistaan huolimatta, en vain halua hänen jäävän tänne” sanoin pitäen katseeni suoraan edessäpäin. Valehteleminen muuttui vaikeammaksi, mutta Terhotassu ei aavistanut mitään.
”Outoa, minä en rakastaisi edes emoani, jos hän paljastuisi samanlaiseksi kuin veljesi” tuo tuhahti. Mulkaisin tuota vihaisesti ja kiihdytin juoksuun.
”No anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata” tuo tuhahti ja lähti juoksemaan perääni. Pidin huolen, ettei tuo päässyt kirimään vierelleni, sillä silmäni olivat vetiset ja näkökenttäni sumea Ei veljeni takia vaan emoni. Minua ei haittaisi, että hän paljastuisi murhaajaksi, kunhan saisin hänet takaisin. Tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin.

”Kolmitassu varo!” kuulin huudon takaani ja pian tunsin otteen hännästäni, joka pysäytti juoksuni kuin seinään. Näin hirviön kiitävän ohitseni. Vilkuilin ympärilleni, veljeäni ei näkynyt vielä. Vain Terhotassun huolestunut ilme saavutti näkökenttäni.
”Yrititkö tappaa itsesi? Eikö sinun pitäisi olla nyt iloinen, että et ole enää sen tyrannin manipuloitavana?” kolli kysyi ja istahti viereeni. Pudistin päätäni. Emoni oli ollut ainut asia mielessäni sillä hetkellä, mutta sitä en kertoisi Terhotassulle. Vilkuilin ympärilleni, missä veljeni oli?
”Olet ihan sekaisin. Kolmitassu, mikä sinulla on?” pesätoverini kysyi äskeistäkin huolestuneemmin.
”Toivottavasti ymmärrät että me yritämme vain auttaa sinua” sanoin katsoen edelleen ympärilleni.
”Hetki, me? Kolmitassu, mistä on kyse?” Terhotassu kysyi jo epäillystä äänessään. Käännyin takaisin hänen suuntaansa.
”Luulin, että olisit toivoton tapaus, mutta veljeni uskoi pystyvänsä pelastamaan sinut” kolli paljasti kyntensä sähähtäen.
”Toit minut tänne murhattavaksi? Minä yritin vain auttaa sinua!” toisen sanat särähtivät ikävästi korvaani. Jostakin syystä tunsin syyllisyyttä ja halua sanoa, että olin pahoillani.
”Ei veljeni sinua murhaa. Hän auttaa sinua, päästää sinut irti manipuloinnin kahleista” vastasin, mutta jostain syystä minun oli vaikea uskoa sanojani itsekään. Eikä ilmeestä päätellen uskonut Terhotassukaan. Oppilas perääntyi muutaman askeleen ja varmaan kääntyi paetakseen, mutta silloin veljeni astui esiin. Yllätyksekseni en nähnyt myötätuntoista tai säälivää ilmettä. Ei, tämä oli vihainen ja lähes murhanhimoinen. Syyllisyys kasvoi sydämessäni suureksi mustaksi möykyksi. Miksi? Minähän vain autoin Terhotassua.
”Yritit kääntää Kolmitassun minua vastaan. Onnekseni manipulointisi ei onnistunut. Minun täytyy kuitenkin varmistaa, että et siinä koskaan onnistukaan” Tuhkakatse sanoi uhkaavalla äänensävyllä, mistä en pitänyt. Mitä veljeni oikein suunnitteli tekevänsä? Ei syyttelyllä toisia autettu, niin emomme oli opettanut. Lisäksi Tuhkakatseen piti todistaa Terhotassulle, että veljeäni ei tarvinnut pelätä, mutta tuo selvästi vain lisäsi kollioppilaan pelkoa. Pysyin kuitenkin hiljaa ja paikallani.
”Ei kannattaisi tunkea kuonoa muiden asioihin. Siitä voi koitua ikävät seuraukset” veljeni ääni muuttui entistä uhkaavammaksi, enkä pitänyt siitä, mihin suuntaan tämä oli menossa. Yllättäen Tuhkakatse hyökkäsi, mutta Terhotassu osasi väistää siitäkin huolimatta. Mitä veljeni oikein teki? Tämä vain vahvistaisi pesätoverini mielipidettä harmaasta soturista. Tuhkakatse ei luovuttanut ja lopulta sai Terhotassun alleen, joka näytti olevan sydämensä pohjasta peloissaan. Veljeni paljasti kyntensä ja nyt tuon katseessa oli pelkkää murhanhimoa. Tämä oli väärin! Hyppäsin veljeni kylkeen ja yllättyneenä älähtäen soturi kaatui kyljelleen.
”Tämä ei ole auttamista! Sinä haluat murhata hänet! Sinä olet paha!” syytökset lensivät suustani.
”Etkö näe, että hän saa nyt sen minkä haluaa? Hän kääntää sinut minua vastaan” Tuhkakatse ärähti.
”Ei. Sinä teet sen itse! Sinun piti näyttää Terhotassulle, ettei sinua tarvitse pelätä. Sen sijaan yrität murhata hänet! Tämä on täysin sen vastaista, mitä emomme käski meidän tehdä” sihisin vihaisena ja autoin Terhotassun ylös maasta. Hirviö kiisi ohitsemme peittäen Tuhkakatseen sanat murinansa alle. Veljeni sulki hetkeksi silmänsä. Tiesin mitä hän teki. Hän peitti ajatuksensa. Silmät ja katse kertoivat niin paljon ajatuksista. Todellisista ajatuksista.
”Älä ole pelkuri ja näytä tunteesi!” sähähdin ja vihaisena otin askeleen lähemmäs veljeäni. Tuo avasi silmänsä ja katsoi vihaisena suoraan silmiini. Lopulta tuo naurahti.
”Onneksi olkoon Kolmitassu. Sinä teit sen. Onnistuit näkemään asioiden todellisen laidan. Mutta mitä aiot tehdä asialle? Tapatko minut? Huudatko minulle solvauksia, niin kuin se muka muuttaisi minua? Vai yrittäisitkö ”parantaa” minut pahuudesta?” Tuhkakatse solvasi. Kynteni porautuivat maahan. Olin niin vihainen veljelleni. Oliko hän edes veljeni? Ei ainakaan se, jota rakastin ja jota olisin uskonut aina kuolemaani saakka”
”Kolmitassu, palataan leiriin, annetaan sotureiden häätää hänet pois. Hän joutuisi elämään luopiona” Terhotassu ehdotti. Jotenkin se ei vain tuntunut minusta tarpeeksi pahalta rangaistukselta.
”Ole sinä käärmeensikiö hiljaa” veljeni sähisi pesätoverilleni.
”Jos joku tässä on käärmeensikiö, se olet sinä” puolustin Terhotassua ja astuin jälleen lähemmäs veljeäni kynnet edelleen esillä.
”Minä luotin sinuun! Sinun piti auttaa minua pitämään lupaukseni emolleni, mutta teit juuri päinvastoin! Miltä tuntuu pettää emomme? Miltä tuntuu tietää että olet pettänyt koko perheesi!?” huusin Tuhkakatseelle astelleen yhä vain lähemmäs. Veljeni katseessa ei näkynyt katumusta tai pettymystä itseään kohtaan. Viha sen sijaan liekehti siniharmaassa silmäparissa.
”Sinä petit minut” olivat Tuhkakatseen ainoat sanat minulle ennen kuin hän loikkasi kynnet ojossa minua kohti. Muistin Virnakatseen opetuksen ja menin matalaksi ja kierähdin sivulle. Nousin ylös. Veljeni yritti taas hyökätä, mutta Terhotassu otti tuon hännästä kiinni. Nostin katseeni veljestä kollioppilaaseen ja nyökkäsin kiitokseksi. Terhotassu kuitenkin päästi samassa veljeni hännästä irti.
”VARO!” oppilas huudahti samalla kun Tuhkakatse syöksähti minua kohti. Miksi tuo päästi irti huutaakseen varo? Veljeänihän minun piti varoa. Samassa tajusin pahaenteisen murinan lähestyvän. Käännyin katsomaan sivulle ja yritin ponnistaa pois hirviön tieltä, mutta Tuhkakatse iski minut takaisin maahan. Silmäni suurenivat ja sitten kaikki oli ohi. Maassa makasi kaksi elotonta kissan ruumista hirviön pysähtyessä ja kolmannen kissan katsoessa järkyttyneenä lajitovereitaan.
//Kolmio on nyt kuollut. En tiiä kumpaan hän kuuluisi, Tähtiklaaniin vai Pimeyden metsään, joten jos teillä ei tähän ole mielipidettä, ei tarvitse laittaa minnekään. Myös Tuhkakatseen voi poistaa Jokiklaanista(ja jos ei ole liikaa vaivaa niin laittaa Pimeyden metsään)

Vastaus:

Tarina eteni hyvässä tahdissa, aloittaen sisarusten juttelusta, tuoden esille Tuhkakatseen manipuloinnin ja sen vaikutuksen Kolmitassuun. Kolmitassun joutuessa valehtelemaan Terhotassulle, saatiin mielenkiintoista keskustelua, sekä nähtiin miten paljon Kolmitassu veljestään välitti ja miten luja usko tällä oli. Viimeinen kappale toimi myös hyvin tunteellisella puolella, Kolmitassun tajutessa Tuhkatassun todellisen luonteen ja pelastaessa Terhotassun. Jännitystä oli loppuun asti, tarina toi toimivan lopun Kolmitassun tarinalla :)

-Silkkis

Nimi: Sysihaave, Varjoklaani

08.04.2017 18:07
Jännitys kihelmöi koko seuraavan päivän Sysitassun turkin alla ja sai kollin virnuilemaan omille ajatuksilleen. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi metsästää jonkun toisen kytätessä vieressä tai ilmoittaa mestarille omat menemisensä. Tästä auringonlaskusta alkaen seuraisi jotain aivan uutta ja jännittävää - elämä Varjoklaanin täytenä soturina.
Mutakarva oli varmasti vielä helpottuneempi. Tuon ei tarvitsisi enää ravata oppilaansa perässä päivät pitkät. Haittapuoli oli se, että nyt he joutuisivat samaan pesään, mikä ei ollut Mutakarvalle yhtään mieliksi. Sysitassu puolestaan nautti jo pelkästä ajatuksesta, että voisi kiusallaan valita petinsä entisen mestarinsa vierestä. Hän tosin harkitsi vielä, toteuttaisiko tämän suunnitelman, sillä Mutakarvan tiedettiin tuhisevan kovaan ääneen nukkuessaan sikeästi.
"Näytät ihan siltä kuin voisit hypätä ilman vauhtia männyn korkeimmalle oksalle", Mutakarva huomasi naurahtaen.
"Varmasti hyppäisinkin, jos jaksaisin vaivautua", Sysitassu virnisti.
Sädekynsi ravasi varapäälikön luota Mutakarvan vierelle sellainen ilme naamallaan, että hänellä oli jotain mielenkiintoista kerrottavanaan.
"Mustatähti kutsuu kohta klaanin koolle", naaras maukui.
Sysitassun mielenkiinto heräsi. Hän oli enemmän kuin utelias kuulemaan mitä päälliköllä oli sanottavanaan nyt, kun leirissä oli muukalaisia toiselta puolelta järveä.
"Liittyykö se niihin Tuuliklaanilaisiin?" Mutakarva kysyi silmiään miettivästi siristäen. "Häätäisi nyt ainakin sen kollin pois. Mustatähti ei ollut yhtään tyytyväinen Koivusydämen päätökseen sallia vielä toinenkin Tuuliklaanilainen leiriin. Ja nyt on vielä lehtikato!"
"Sanokaa minun sanoneen, että kun Koivusydämestä tulee päälikkö, niin voimme samantien heittäytyä järveen", Tiikeriraita, joka oli kuunnellut keskustelua sotureiden pesältä, otti kantaa. "Kaikki apua ruinaavat klaanilaiset tänne vain syömään meidän riistamme."
"Eikö se ole kuitenkin hyvä, että joku on saalistamassa sen silmäpuolen puolesta?" Sysitassu kysyi vilkaisten Tiikeriraitaa. "Meidän ei ainakaan tarvitse vaivautua siihen."
"Hmh, se on kuitenkin meidän reviirimme ja meidän riistamme. Kaikki Tuuliklaanilaisten tarvitsema ravinto on meiltä pois", Sädekynsi maukui sinivihreitä silmiään pyöritellen.
"Ja luulisi, ettei Metsänhengellä olisi yrttejä tuhlattavaksi tähän aikaan. Jos päättäjät olisivat olleet fiksumpia he olisivat lähettäneet parantajan yrtteineen Koivusydämen mukaan - eivätkä mitään soturia, joka pitää vielä opettaakin saalistamaan!" Tiikeriraita lisäsi.
Asiasta käytiin kiivasta keskustelua Sysitassun ympärillä ja jokainen halusi oman kantansa kuuluviin. Suuri osa tuntui olevan joka tapauksessa sitä mieltä, että Surmayö oli tehnyt oikein tuodessaan haavoittuneen sotilaan leiriin. Jos soturi olisi jätetty kuolemaan, Tuuliklaani olisi ollut heti Varjoklaanin kurkussa kiinni ja ties mitä siitä olisi seurannut. Koivusydämen tuoma uusi tulokas tosin oli monen mielestä täysin harkitsematon lisä tilanteeseen.
Kiihkeä puheensorina lakkasi kuin seinään Mustatähden hypätessä pähkinäpuun oksalle tavallista vakavampi ilme kasvoillaan.
Sysitassu kuunteli tarkasti, kun Mustatähti kutsui klaanin aukiolle ja alkoi selventämään Varjoklaanin tilannetta. Tiikeriraita marisi vielä jotain hiljaisella äänellä Mutakarvalle siitä, että hänen mielestään Mustatähti voisi jatkaa päällikkönä kunnes Koivusydän kupsahtaisi ja valittaisiin uusi varapäälikkö. Sysitassu ei voinut olla pohtimatta tarkoittiko Tiikeriraita tällä kannanotolla itseään vai ylipäätään ketä tahansa muuta kuin Koivusydäntä.
"Joka tapauksessa he molemmat lähtevät heti kun Metsänhenki on sitä mieltä, että naaras voi taittaa matkan Tuuliklaanin leiriin", Mustatähti maukui lopetukseksi, veti syvään henkeä ja avasi sitten taas suunsa. "Toinen asia, minkä takia olen kutsunut teidät koolle, on erilainen. Sysitassu, astu eteeni."
Sysitassu hämmentyi hetkeksi, kun odottavat katseet kääntyivät häneen. Nytkö? Mutakarva tuuppasi oppilaansa kylkeä vaativasti. Vakain, jännitystä täynnä olevin askelin Sysitassu pujotteli klaanitovereidensa joukosta kohti päällikköä. Hän pysähtyi juuri puusta alas hypänneen Mustatähden eteen ja vilkaisi tuota valkoista kollia kunnioittavasti.
"Sysitassu, olet Mutakarvan mukaan kehittynyt niin, ettei hänellä ole enää opetettavaa sinulle. - - Siispä minä, Mustatähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sysitassu, lupaatko elää soturilain mukaan ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?"
Kysymys oli tyhmä - ja juuri sitä kysymystä Sysitassu oli odottanut siitä asti, kun hän pentuna näki ensimmäisen kerran, kun oppilas nimitettiin soturiksi ja kaikki huurrasivat hänen uutta nimeään. Sysitassu nosti katseensa taas päällikköön ja vastasi kuuluvaan ääneen:
"Lupaan."
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sysihaaveena. Tähtiklaani kunnioittaa kunnianhimoasi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi”.
Mustatähti kumartui koskettamaan Sysihaaveen päälakea. Sysihaave vastasi tähän nuolaisemalla päällikön lapaa.
"Sysihaave! Sysihaave!" kuului ensimmäisenä Lummetassun huuto ja muu klaani yhtyi siihen mukaan.
Nuori soturi ei voinut vastustaa kiusausta virnistää Lummetassulle, joka istui siskonsa kanssa puun juurella.

Leiri hiljeni pian Mustatähden lopetettua klaanikokouksen ja vetäydyttyä omaan pesäänsä. Varjoklaanin leiri oli niin pimeä ettei siellä enää nähnyt eteensä. Ainut valon kaltainen, mitä leirissä oli, olivat harvat uneliaat silmäparit sotureiden pesällä. Nuo kissat vaihtoivat vielä myöhäisiä kieliä ennen, kuin vetäytyisivät omiin pilvilinnoihinsa.
Sysihaaveen yö oli vasta alkamassa. Hänen teki mieli vain kävellä pesään, kaatua sammaliin ja nukkua, mutta hänen velvollisuutensa oli valvoa yö vartioiden leiriä. Sysihaave tunsi, miten kylmyys halusi itsepäisesti hänen turkkinsa läpi tehden hänen olonsa hieman epämukavaksi. Hän alkoi vahvasti epäillä, että aamulla hänestä olisi jäljellä vain jäätynyt patsas keskellä leiriä. Sysihaave sysäsi nämä ajatukset pois ja koetti sen sijaan miettiä jotain, joka saisi hänen ajatuksensa pois purevasta kylmyydestä.

Seuraava aamu alkoi hiljalleen valjeta. Varjoklaanin leirin aukiolla sitä tuskin huomasi, mutta parantajan pesältä kajasti heikko valo. Sysihaave huokaisi väsyneenä helpotuksesta. Enää hetki, niin ensimmäiset soturit heräisivät aamupartioon ja hän voisi mennä nukkumaan hetkeksi.
Ensimmäisenä heräsi Koivusydän aikeinaan selvästi potkia ylös partioon lähtijät. Sotureiden pesältä kuului vastentahtoisia murahduksia aamuvirkun varapäälikön hopukseen. Aamupartion lisäksi heräsi mestareita, jotka suuntasivat tyhjään riistakasaan katsomatta toiselle pesälle herättämään oppilaitaan harjoituksiin.
Koivusydän tuli Sysihaaveen luokse hymyillen.
"Voit mennä lepäämään nyt, Sysihaave", tuo sanoi.
Sysihaave nyökkäsi. Valvotun yön jälkeen tuntui aivan siltä, kuin joku olisi vetänyt voimakkaasti kollin silmäluomia kohti maata. Hän oli juuri ohittanut Koivusydämen, kun tuo huikkasi perään:
"Ja niin, viitsisitkö lähteä iltapartioon? Vaikka valvoitkin koko yön, niin en anna sinun laiskotella koko päivää nyt kun on lehtikato."
Sysihaaveen into nukkumisesta lopahti hieman, mutta hän suostui. Saisi hän sentään melkein koko päivän nukkua. Ensimmäisenä päivänä soturina iltapartio kuulosti kuitenkin niin arkiselta ja tylsältä. Entäs ne jännittävät seikkailut metsässä rajojen liepeillä - ja hieman ylikin ja verta roiskuvat taistelut?
Mielessään Koivusydäntä kiroten Sysihaave vaelsi sotureiden pesälle. Mutakarva nukkui vielä sikeästi pesän perällä Kalliokynnen vieressä. Jos Sysihaave ei olisi ollut niin väsynyt, hän olisi kiusallaan mennyt entisen mestarinsa viereen nukkumaan. Nyt nuori soturi ei kuitenkaan ollut sillä tuulella. Näinpä hän valitsi koskemattoman paikan näitä kahta vastapäätä pesän laidalla ja käpertyi tiukalle kerälle. Pehmeät sammalet ja hiljalleen lämpenevä keho tuudittivat Sysihaaveen pian sikeään uneen.

Sysihaave heräsi kovaan puheensorinaan, joka kuului aukiolta. Hämärässä sotureiden pesässä ei ollut hänen lisäkseen muita. Erottaiessaan sanat "taistelu" ja "Tuuliklaani", hän oli salamassa ylhäällä ja juoksi aukiolle katsomaan mitä oli tapahtunut. Ensimmäisenä hän tavoitti Lummetassun katseen leirin toiselta laidalta. Naaras näytti miettivältä ja huolestuneelta istuessaan oppilaiden pesällä siskonsa vieressä. Jotain mullistavaa oli varmasti tapahtunut sillä aikaa, kun hän oli nukkunut.
Sysihaave kääntyi puhuvien sotureiden puoleen. "Mitä on tapahtunut?"
"Etkö kuullut? Ne Tuuliklaanilaiset lähtivät juuri ja Mustatähti käski kertoa Tuulitähdelle terveisiä", yksi kertoi kiihkeästi.
"Varjoklaanin haastaa Tuuliklaanin taisteluun!" toinen änkesi ilmoittamaan.
"Oli jo aikakin! Uskokaa pois, monta kuuta olen odottanut milloin pääsen näyttämään niille pupun mussuttajille - -"
"Varjoklaani voittaa mennen tullen. Se nähtiin jo silloin klaaninvanhimpien isovanhempien aikaan, kun Tuuliklaani häädettiin reviiriltään."
Hetken Sysihaave oli innoissaan ja valmiina juoksemaan Myrskyklaanin poikki näyttämään Tuuliklaanilaisille mistä Varjoklaanilaiset olivat tehty, mutta sitten hän muisti Lummetassun huolestuneen ja ehkä hieman pelokkaan ja mietteliään katseen, hän alkoi epäröidä. Leppoisa klaanielämä kaikkine Koivusydämen määräämine partioineen alkoi kuulostaa paljon kutsuvammalta, kuin oikea sota. Ajatus urheista sotureista taistelun ytimessä oli kuin verenpunaista unta, mutta nyt kun nuori soturi aisti sen tuoman kiihkon ja vihan, se näyttäytyikin hänen edessään jopa pelottavana. Soturi kuunteli hiljaa, kun toiset jatkoivat kiivasta väittelyään ja jokainen halusi äänensä kuuluviin. Mutakarva ja Tiikeriraita tuntuivat varsinkin olevan sitä mieltä, että oli jo aikakin mellakoida, osa pohti vielä kantaansa ja muutamat olivat jyrkästi koko touhua vastaan, sillä olihan Varjoklaanin ja Tuuliklaanin välissä vielä Myrskyklaanikin, joka ei ainakaan Varjoklaanin puolelle asettuisi. Sysihaave yritti vielä kerran tavoittaa Lummetassun kuusenvihreää katsetta, mutta naaras oli kadonnut näkyvistä.
"Sysihaave! Iltapartio on pian lähdössä", kantautui Koivusydämen ääni hänen korviinsa kaiken metelöinnin keskeltä.
Varapäälikkö itse näytti johtavan viimeistä partiota. Mukana olivat myös Kettukynsi ja Hirviaskel, jotka puhuivat mukavia keskenään Koivusydämen takana. Koivusydämen katse seurasi painostavasti ja normaalia kireämpänä Sysihaaveen askellusta kolmikon luokse.
"Noniin, eiköhän mennä sitten", Koivusydän sanoi teennäisen kepeästi, kuin mikään ei olisi vialla ja lähti johdattamaan joukkiota pimenevään metsään.

Vastaus:

11kp! Onnea uudelle soturille! Sysihaaveen into sai itsellekin hymyn kasvoille, hänellä on luonne josta on mukava lukea, kuvailukin oli hyvää :)
Tarina raotti kiinnostavasti Varjoklaanin tilannetta ja kissojen mielipiteitä siihen liittyen. Sysihaaveen mielipiteistä oli myös mielenkiintoista lukea, esim. tuo hetki loppupuolella kun hän alkoi ajattelemaan taistelua.

-Silkkis

Nimi: Nupputassu, Myrskyklaani

08.04.2017 18:03
Tuuli raivosi metsässä aivan kuin se ei olisi koskaan ollut vapaa, aivan kuin tämä olisi viimeinen kerta, kun se saisi enää koskaan vavisuttaa puiden oksia ja huojuttaa maassa kasvavia ruohoja. Puiden oksat taittuivat voimakkaan tuulen johdosta, ja oli ihme, etteivät puiden juuret repeytyneet irti maasta. Nupputassu oli työntänyt kyntensä niin syvälle maahan kuin vain pystyi. Ilma oli lähtenyt lämpenemään ja lumi pikkuhiljaa sulamaan. Järven pintakin oli miltei jo kokonaan vettä, tosin jostain kohdin se oli vielä jäässä, mutta hiirenkorva oli selvästi tulossa. Auringon vielä heikot säteet puskivat puiden latvuston läpi. Järkyttävän kovan tuulen takia sen säteitä ei kuitenkaan tuntunut Nupputassun kirjavalla turkilla. Oppilas vaelsi tietämättään unensa laitumilla. Seuraava tuulenpuuska kaatoi ympärilleen vilkuilevan oppilaan kumoon. Pieni naaras mätkähti kyljelleen loskakasaan. Yhtäkkiä varjot lankesivat kaikkialle, ja äsken vielä taivaalla iloisesti säteillyt aurinko katosi sekunneissa tummien ukkospilvien taakse. Nupputassu kohotti pelokkaana päänsä ja vilkuili ympärilleen. Hän oli tutulla Myrskyklaanin reviirillä, mutta tapahtui ihan outoja. Toisesta suunnasta tuuli juoksi melkein aineellisena häntä päin, ja toisella puolella taas varjot kohosivat hetki hetkeltä suuremmiksi. Varjot melkein nuolivat Nupputassun valkokirjavaa turkkia, kun oppilas yritti nousta mahdollisimman nopeasti pois loskakinoksesta. Lumet olisivat hänen puolestaan voineet jo sulaa kaikki pois. Lämmin ilma oli hänen osaltaan todella tervetullutta. Oppilas kompuroi taaksepäin juuri samalla hetkellä, kun tuuli ja varjo törmäsivät yhteen. Ne kieppuivat toistensa ympärillä kuin kaksi painivaa pentua. Tämä tappelu oli kuitenkin paljon raaempi kuin kahden pennun painileikki. Ilmassa oli vahva veren haju, vaikkeivat tuuli ja varjot voineetkaan vuotaa verta. Taivaalta iski salama, joka erotti hetkeksi tuulen ja varjot toisistaan, mutta pian kaikki oli taas yhtä sekamelskaa. Tuulen ja Varjon pyörteisiin oli joutunut myös ukkospilvet. Myrsky pauhasi metsässä ja veren haju voimistui entisestään. Nupputassu peruutti taaksepäin minkä ehti, mutta tuntui, kuin hän olisi joutunut imetyksi tähän kaikkeen mukaan.

"Nupputassu! Herää!"
Nupputassu hätkähti ja nosti päänsä niin nopeasti, että se kolahti Punatassun leukaluuta vasten. Naaras oli hetken näkevinään silmiensä edessä vielä toisiaan repivän tuulen ja varjon, sekä pauhaavan myrskyn, mutta näky haihtui pian, jättäen jälkeensä vain leukaansa hierovan Punatassun.
"Anteeksi Punatassu, olethan kunnossa?" Nupputassu kysyi nielaisten, sydän takoen rinnassa kuin riivattu pähkähullu. Kirjava naaras oli hiestä märkä, ja lihakset tuntuivat jähmettyneen paikoilleen.
"Näitkö taas sitä samaa painajaista?" Punatassu kysyi ystävältään huolestuneesti, kiertäen tämän hänelle esittämän kysymyksen. Nupputassu oli lähiaikoina nähnyt miltei joka toinen yö ainakin samaa painajaista. Onneksi naaraalla ei ollut tapana huutaa ja ulista kesken yön. Näin Myrskyklaanin oppilaiden pesällä nukkuvat asukit eivät menettäneet yöuniaan Nupputassun painajaisten takia. Kirjava oppilas vain pyöri paikoillaan ja sätki välillä, niin että ainoa kärsivä oli Nupputassun vieressä nukkuva Punatassu, joka sai vähän väliä tassusta päähän.
"Ei sinun edes tarvitse vastata, tiedän jo valmiiksi", Punatassu maukaisi haukotellen, ennen kuin Nupputassu ehti sanoa yhtikäs mitään. Susisielu oli ihmetellyt kovasti oppilaansa väsymystä lähiaikoina. Punakirjava kolli ei ollut kuulemma jaksanut tehdä paljoakaan mitään. Muutama päivä sitten vielä niin energinen ja aina valmis oppilas oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
"Anteeksi Punatassu... viivästytän soturinimesi saamista", Nupputassu maukaisi alakuloisena ja tuijotti erivärisiä tassujaan. Typerät painajaiset! Niiden pitäisi olla vain hänen oma ongelmansa, mutta nyt Punatassukin joutui kärsimään hänen mukanaan. Nupputassu oli useita kertoja ehdottanut ystävälleen, että tämä vaihtaisi sammalpetinsä paikkaa kauemmaksi Nupputassusta, mutta kolli oli vain pudistellut päätään ja tokaissut, ettei sitten voinut tietää, oliko Nupputassulla kaikki hyvin. Nupputassu oli tästä hyvin kiitollinen Punatassulle, sillä nämä painajaiset ovat kamalinta, mitä kirjava naaras on kokenut elämänsä aikana. Herättyään hän ei joutunut pelon ja ahdistuksen valtaamaksi, sillä Punatassu oli aina hänen vierellään rauhoittelemassa.
"Noh, älähän tyhmyyksiä mau'u! Ei yöunien menetys vaikuta soturinimen saamiseen!" Punakirjava kolli hymähti saadakseen syyllisyydentunteen pois Nupputassun mielestä. He kumpikin tiesivät kuitenkin, että ilman hyvin nukuttuja yöunia, seuraavan päivän harjoituksista ei ollut toivoakaan suoriutua ansiokkaasti. Nupputassu huokaisi ja nuolaisi rintaansa. Aurinko oli vasta noussut, aamupartiokaan ei ollut vielä lähtenyt.
"Hei, mennään aamupartioon", Punatassu maukaisi yhtäkkiä ja työnsi Nupputassun oppilaiden pesän suuaukkoa kohti, jotta he voisivat mennä ilmoittautumaan Haukansiivelle.
"Täh? Miksi?" Nupputassu kysyi hämmentyneenä ja oli vähällä kompastua omiin käpäliinsä, kun Punatassu työnsi häntä eteenpäin. Hän kuitenkin lähti tassuttelemaan ystävänsä rinnalla kohti varapäällikköä, joka istui Suurtasanteen alla juttelemassa muutamalle soturille, jotka olivat lähdössä aamupartioon.
"Punatassu ja Nupputassu!" Joku huikkasi kaksikon takaa, ja he kumpikin kääntyivät katsomaan tätä maukujaa. Se oli Kivitassu, joka oli juuri astunut leirin aukiolle oppilaiden pesästä. Kivitassu oli Punatassun hyvä ystävä, kollit olivat leikkineet toistensa kanssa jo pentuajoilta. Nupputassu ja Kivitassu taas eivät tunteneet toisiaan niin hyvin, mutta taisteluliikkeitä he olivat harjoitelleet yhdessä, ja tulivat hyvin toimeen.
"Odottakaahan minua, olette menossa siis aamupartioon, vai kuinka? Saanko tulla mukaanne?" Tämä tummanruskea oppilas kysyi samalla kun saavutti ikätoverinsa.
"Tietysti, tule vain!" Punatassu maukaisi hymyillen, ja Kivitassu katsahti vielä kysyvänä Nupputassuun, joka vain nyökkäsi myöntymisen merkiksi, ja kolmikko jatkoi matkaansa kohti Suurtasannetta. Päivästä oli tulossa aurinkoinen, sillä pilviä ei ollut taivaalla ollenkaan. Aurinkokin oli jo hyvää vauhtia nousemassa taivaanrannasta. Nupputassu toivoi kovasti, että viherlehti tulisi jo, ja ilmat lämpenisivät. Hänhän ei ollut vielä kokenut ensimmäistä viherlehteään, kun oli syntynyt lehtisateen aikoihin.
"Oho, mikäs oppilastulva täällä on? Onko kaikki hyvin?" Haukansiipi kysyi ja antoi katseensa vaeltaa kolmessa oppilaassa. Kolmesta silmäparista hän tavoitti kaksi, sillä yksi oli suunnattu maahan.
"Haluaisimme aamupartioon, kaikki kolme", Punatassu vastasi heidän kaikkien puolesta, ja Haukansiiven silmät siristyivät. Ei tietenkään ollut normaalia, että yhtäkkiä kuin tyhjästä pamahti kolme oppilasta ilman mestaria, ja ilmoittivat kaikki haluavansa aamupartioon, vaikka oppilaat nukkuivat usein auringonhuippuun saakka.
"Me emme puno mitään juonia, Haukansiipi, haluaisimme vain raitista ilmaa ja jotain tekemistä näin aamuksi, kun jo heräsimme", Kivitassu vakuutteli varapäällikköä. Ei kai vapaaehtoisesti aamupartioon meneminen ole pahasta?! Haukansiipi katseli kolmea oppilasta hiljaa vielä hetken, ja Nupputassukin nosti katseensa kohdatakseen Myrskyklaanin varapäällikön. Lopulta Haukansiipi suostui, mutta sanoi johtavansa itse tätä partiota, jotta voisi pitää heitä kolmea silmällä. Haukansiipi määräsi partioon vielä muutaman soturin, ennen kuin he lähtivät matkaan.
"Nupputassu, sinä olet siis nähnyt painajaisia, vai kuinka?" Kivitassu kysyi heidän tepastellessa kohti Taivastammea. Partio menisi tarkistamaan Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välisen rajan, ja he päättivät ensin lähteä järven suuntaan.
"Joo... mistä sinä tiesit?" Nupputassu kysyi uteliaana ja katseli ruskeaturkkista kollia, jonka askeleet olivat vantterat ja silmät iloiset. Kaunis aamu ja raitis ilma todella tuntuivat piristävän ja saavan Nupputassun lihaksiin uutta virtaa. Hänen ajatuksensa selkenivät sitä mukaa, mitä enemmän Myrskyklaanin kauniista reviiristä hän näki.
"Sinun ja Punatassun supinat kuulisi vaikka jokiklaanilainen järven toisella puolen!" Kivitassu nauroi ja vilkaisi pilke silmäkulmassaan Punatassua ja Nupputassua, jotka katsahtivat syyllisinä toisiinsa.
"Anteeksi", Nupputassu maukaisi hiljaa ja oli hyvin pahoillaan. Nyt hän ei viivästyttäisi enää vain Punatassun soturinimeä, vaan myös kaikkien muiden, jotka nukkuivat oppilaiden pesällä.
"Älä turhaan pahoittele. Me muut, joille olet vain mukava ja hiljainen oppilastoveri, saamme nukutuksi yöunemme aivan niin kuin ennenkin. Se, joka ei saa nukutuksi yöllä... hänelle taidat olla enemmän kuin vain mukava ja hiljainen oppilastoveri", Kivitassu sanoi hymyillen tietäväisen oloisena ja vilkaisi Punatassun, kunnes näytti muistavan jotakin.
"Ja uskon, että Henkipolku osaa auttaa sinua painajaistesi kanssa, Nupputassu. Hänellä on ehkä yrtti, joka saa sen loppumaan, tai sitten hän keksii unillesi selityksen ja ne lakkaavat. Ehdotan sinun käyvän hänen luonaan", ruskea kolli jatkoi vielä, ennen kuin kiihdytti tahtiaan ja juoksi kiinni mestarinsa Kimallemyrskyn, joka tassutteli hiukan edempänä. Hetken ajaksi lankesi Nupputassun ja Punatassun välille hiljaisuus. Kumpikaan ei tiennyt mitä olisi sanonut.
"Nupputassu... Kivitassu on aivan oikeassa, sinä olet minulle enemmän kuin vain mukava ja hiljainen oppilastoveri. Olet minulle tärkeä ystävä, jonka kanssa on ihanaa viettää aikaa ja jutella kaikenlaista, sillä sinä aina kuuntelet minua ja osaat lohduttaa jos minulla on huolia", Punatassu maukui lopulta ja käänsi hymyilevät, meripihkan väriset silmänsä Nupputassuun. Punakirjava kolli kuitenkin jatkoi kepeämpään sävyyn, ennen kuin Nupputassu ehti vastata yhtikäs mitään.
"Mutta niin, en tiedä, miksen keksinyt Henkipolkua ennen Kivitassua-", Punatassu maukui, mutta joutui ruskeaturkkisen ystävänsä keskeyttämäksi.
"Eikö vain Kimallemyrsky, että RAKKAUS SUMENTAA SILMÄT JA TEKEE MEISTÄ TYHMIÄ?" Kivitassu kysyi mestariltaan ja maukui viimeisen lauseen niin kovaa, että sen kuulivat myös Punatassu ja Nupputassu. Punatassu mulkaisi ystäväänsä, joka esitti kuuntelevansa erittäin keskittyneenä mestarinsa vastausta.
"Minusta sinun kannattaa mennä Henkipolun tykö. Hän osaa varmasti-", Punatassun virke jäi jälleen kerran kesken, kun sekä hän että Nuputassu kompastuivat johonkin ja kaatuivat vesilätäkköön. Heidät oli kampannut puun juuri, joka muodosti pienen silmukan. Koko partio kääntyi katsomaan heitä, ja kaikki purskahtivat nauruun.
"Mikä superkiinnostava keskustelu siellä oli meneillään, kun kumpikaan ei keskity tien katsomiseen? Minä vielä varoitin tuosta juuresta", Haukansiipi nauroi ja katseli kahta märkää oppilasta, jotka nousivat pystyyn litimärkinä.
"Näytätte uitetuilta rotilta!" Kivitassu hykerteli kippurassa. Nupputassu räpytteli silmiään ja katseli vettävaluvaa turkkiaan. Vesi, -vieläpä kylmä sellainen-, oli inhottavinta koko maailmassa. Näin taisi ajatella myöskin Punatassu, joka oli lähiaikoina pudonnut veteen aivan liian useita kertoja. Kaksi märkää oppilasta vilkaisivat toisiinsa, ennen kuin saivat hyvän idean. Punatassun nyökkäyksestä he kumpikin ravistelivat turkkiaan voimakkaasti, jolloin muidenkin päälle roiskui jääkylmiä vesipisaroita. Metsästä kuului muutama iloinen kiljahdus, kun monen naamaan roiskui vettä.
"Kimallemyrsky, viitsitkö viedä nämä kaksi uitettua rottaa leiriin? Heidän pitää saada turkkinsa kuivaksi, etteivät sairastu. Punatassuhan oli juuri äskettäin kipeä", Haukansiipi kehräsi ja katseli kuinka Nupputassu astui pois lätäköstä turkki liimautuneena kehoon ja ravisteli märkää tassuaan.
"Kyllä me leiriin osaamme ilman soturiakin, Kimallemyrsky voi jäädä tänne vastaamaan Kivitassun lemmenkysymyksiin... taitaapa olla Kivitassulla joku naaras mielessä, kun noin kovin kiinnostaa", Punatassu maukaisi hymyillen ja vinkkasi ystävälleen silmää leikkisästi. Kivitassu naurahti ja murisi leikkisästi punaruskealle ystävälleen.
"Hyvä on sitten, mutta menkäähän suoraan leiriin, älkää poiketko missään, ja käykää Henkipolun luona", Haukansiipi sanoi hymyillen ja nyökkäsi sitten partiolle merkiksi jatkaa matkaa. Nupputassu niiskautti nenäänsä ja astui kokonaan pois lammikosta. Ilma oli viileä, ja tuuli puhalsi mukavasti, joten kylmä tuli nopeasti. Nupputassu ja Punatassu tassuttelivat nopeaan tahtiin takaisin leiriin hiljaisuuden vallitessa heidän välillään. Vain oppilaiden hampaiden kalina kuului, linnutkin olivat ihan hiljaa. Yhtäkkiä jokin vilahti Nupputassun silmäkulmassa, ja kirjava naaras kohotti katsettaan. Kaukana, puiden takana oli jänis! Viimeksi he eivät olleet saaneet jänistä kiinni, ja Punatassu oli kaiken kukkuraksi tippunut vielä järveen. Nupputassu tökkäisi Punatassua hännällään, ja nyökkäsi sitten jänistä kohti. Haukansiipi oli sanonut, että heidän pitäisi mennä suoraan leiriin, mutta Nupputassu ei halunnut hävitä jäniksille saalistuskilpailussa. Hän oli siitä asti, kun Kuuturkki oli kertonut tavan napata jäniksiä, halunnut saada käpäliinsä yhden, muttei ollut koskaan onnistunut, ja Punatassu tiesi sen. Ehkä juurikin siksi punertava kolli ei sanonut yhtäkään vastaväitettä, vaan kaksikko pudottautui vaanimisasentoon ja alkoi hiipimään aluskasvillisuuden ja loskan seassa kohti kauempana istuvaa jänistä. Se veti maasta lumen alta paljastunutta ruohoa suuhunsa ja pureskeli sitä nopeasti. Onni oli Nupputassun ja Punatassun puolella, sillä tuuli puhalsi heitä kasvoihin, eli jänis ei pystynyt haistamaan heitä. Kaksi oppilasta onnistuivat pääsemään aivan lähelle jänistä, ja Punatassu antoi Nupputassulle kunnian hypätä jäniksen kimppuun. Se ei voisi enää juosta karkuun, niin lähellä kissat olivat. Silloin jostain läheltä kuului jotain ääntä, vikinän tapaista. Nupputassu ja jänis kiinnittivät huomionsa kumpikin äänen suuntaan. Jänis kääntyessään näki Nupputassun ja Punatassun, -jotka olivat vain ketunmitan päässä-, ja yritti pinkaista pakoon. Punatassu kuitenkin loikkasi jyrsijän päälle ja kohotti tassunsa sen tappaakseen.
"Punatassu! Odota...", Nupputassu sanoi nopeasti, ennen kuin ystävä oli ehtinyt tappaa jänistä, joka oli vangittu kollin kynsien alle. Nupputassu astui lähemmäksi maassa olevaa reikää, joka oli hyvin piilossa. Sieltä se vikinä oli kuulunut. Samalla jänis rupesi sätkimään ja pyristeli entistä kovemmin Punatassun käpälissä, jolloin punainen oppilas tiukensi otettaan. Samassa Nupputassu ymmärsi kaiken, hän oli tiennyt sen jo kuullessaan poikasten vikinän.
"Punatassu, päästä tuo jänis vapaaksi", kirjava naaras sanoi ja perääntyi pois tunnelin suulta, jolloin jänisemo rauhoittui huomattavasti. Punatassu oli kuin ällikällä lyöty, ja kollin suu loksahti auki.
"Miksi ihmeessä? Oletko tullut hulluksi? Taidat olla vilustunut, vien sinut heti leiriin, ensin tapan tämän jäniksen täyttämään tuoresaaliskasaamme", Punatassu maukaisi, mutta Nupputassu esti sen työntämällä tassunsa Punatassun ja jäniksen väliin.
"Päästä se menemään", Nupputassu sanoi päättäväisenä ja tuijotti Punatassua vakavana.
"Miksi ihmeessä?" Punaturkkinen kolli kysyi hämmentyneenä, mutta löysensi hiukan otettaan huomattuaan Nupputassun tuijottavan häntä suoraan silmiin, katse värähtämättä. Se oli epätavallista tältä kirjavalta naaraalta.
"Tuolla jäniksellä on vielä poikasia hoidettavana. Emme voi jättää kuolemaan ja katselemaan, kun niiden oma emo tapetaan!" Nupputassu sanoi ja osoitti hännällään kohti pientä koloa maassa.
"Mutta sinähän olet aina halunnut napata jäniksen!" Punatassu sanoi, mutta oli jo selvästi luovuttanut.
"Niin olenkin, mutta vain omaa halua tyydyttääkseni en mene rikkomaan toisten perhettä ja tappamaan poikasia emonsa mukana. Näillä poikasilla on rakastava emo, kuten saatoit nähdä, joten en halua pilata muiden iloa vain oman katkeruuteni ja haluni tähden", Nupputassu maukaisi, ja ystävänsä sanat kuultuaan, Punatassu päästi jäniksen vapaaksi. Se pinkaisi heti juoksuun ja sukelsi koloonsa poikastensa seuraksi. Nupputassu kääntyi ja lähti tassuttelemaan takaisin leiriä kohti.
"Joskus sinä olet niin outo ja arvaamaton, Nupputassu, mutta tuo oli sydäntä lämmittävä teko, jota en olisi itse varmasti tehnyt. En olisi edes tullut ajatelleeksi tuollaista", Punatassu naurahti leppoisasti jölkötellessään valkokirjavan oppilaan rinnalle. Nupputassu kehräsi viiksikarvat väpättäen. Punatassu ei ehkä osannut ajatella niiden jänispoikasten asemasta, mutta Nupputassu osasi. Hän tiesi, millaista oli olla ilman rakastavaa emoa, ja kerran kun poikasilla sellainen oli, ei Nupputassu voinut antaa kenenkään pilata sitä onnea heiltä. Kaksi oppilasta jatkoivat matkaansa leiriä kohti, ja taivas muuttui synkemmäksi. Juurihan oli aurinko paistanut! Nupputassu nosti katseensa, kun jostain kaukaa kuului ukkosen jyrinä. Paikka, jossa he olivat, oli sama kuin Nupputassun unissa. Tuuli puhalsi ja myrsky riehui, enää puuttuivat varjot. Yhtäkkiä Nupputassun silmät suurenivat, ja hänen askeleensa hiipuivat. Naaras katseli ympärilleen samalla kun hän löysi palapelin palaset, jotka sopivat toisiinsa. Olivatko hänen unet enneunia, sillä hän löysi niihin selityksen! Puiden varjot olivat Varjoklaani, vihainen tuuli oli Tuuliklaani, ja kahden klaanin välissä pauhaava myrsky oli tietysti Myrskyklaani! Nupputassu haukkoi henkeään nähdessään unensa silmiensä edessä uudestaan, se oli niin selvä! Miksei hän ollut aikaisemmin sitä tajunnut?! Ja kyllähän tämän unen piti jotain tarkoittaa, jos se ilmestyi Nupputassulle joka toinen yö!
"Nupputassu? Nupputassu, haloo? Kuuletko minua?" Punatassun huolestunut ääni sai myrskypilvet, tuulen sekä varjot katoamaan nuoren naaraan silmien edestä, ja Nupputassu käänsi hiukan hölmistyneen katseensa punaturkkiseen ystäväänsä.
"Oletko kunnossa? Yhtäkkiä tunnuit vajoavan aivan omiin maailmoihisi ja katseesi oli niin tyhjä, että melkein luulin sinun jo liittyneen Tähtiklaaniin!" Punatassu sanoi säikähtäneenä turkki pystyssä. Nupputassu ei vastannut mitään, katseli vain ystäväänsä ja mietti. Oliko hänen unellaan jotain merkitystä? Voisiko se edes olla enneuni? Jos oli, miksi Tähtiklaani näyttäisi hänelle enneunen, eikä Henkipolulle tai Hunajatähdelle? Hänhän oli vain tavallinen soturioppilas! Samassa Nupputassun ajatukset kirkastuivat, ja hän muisti toisen unen, jonka oli jo unohtanut hyvät ajat sitten. Valkea naaras oli silloin juuri aloittanut koulutuksensa, kun hän näki unessaan jonkun valkokirjavan kollin. Tämä oli näyttänyt hänelle kaksi polkua, toinen soturin, ja toinen parantajan. Nupputassu oli pitänyt parantajan tietä paljon kiinnostavampana ja houkuttelevampana. Hän halusi parantaa haavoja niiden aiheuttamisen sijaan...
"Nupputassu! Älä pelottele!" Punatassu maukui tukahtuneella äänellä ja katseli pelokkaana ystäväänsä, joka tuijotti suoraan hänen läpi, jonnekin kauas. Nupputassu havahtui ajatuksistaan ja räpäytti silmiään. Silloin hän vasta näki, kuinka pelokkaan näköinen Punatassu oli, aivan kuin ystävä olisi nähnyt mäyrän, jota kuivailtiin niin suureksi ja pelottavaksi!
"Punatassu!" Nupputassu maukaisi iloisesti ja hänen silmänsä hohtivat hetken ajan kuin auringon kirkkaimmat säteet. Punatassu näytti silminnähden helpottuneelta siitä, ettei Nupputassu enää ollut kuin kuollut ruumis, mutta kirjavan naaraan innokkuus oli outoa.
"No? Oletko kunnossa... olet todella ollut todella outo tänään", punertava kolli sanoi epävarmana ja tarkkaili oppilastoveriaan, joka heilautti huoleti häntäänsä.
"Muistin nyt vasta erään unen, jossa minulle sanottiin, että voisin olla parantaja joskus! Hyvä sellainen!" Nupputassu kertoi ystävälleen hymyillen, kunnes näytti muistavan erään asian, ja hymy kauniin naaraan huulilla hiipui pois.
"Ja keksin painajaisiini selityksen! Tule, palataan leiriin, minun todellakin täytyy käydä Henkipolun luona!" Pienikokoinen oppilas sanoi ja pinkaisi juoksuun kohti leiriä. Jos hänen unensa olisivat totta, Tuuliklaani ja Varjoklaani hyökkäisivät Myrskyklaanin reviirille, kun lumet olisivat sulaneet! Taistelusta tulisi varmasti hyvin raaka ja verinen...
"Mitä? Nupputassu! Hidasta vähän! En ymmärrä!" Punatassu huudahti ystävälleen, -joka oli jo hyvän matkan päässä-, ennen kuin lähti tämän perään. Nupputassu ei kuitenkaan kuullut Punatassua vesiputouksen lailla pauhaavien ajatuksiensa takia. Nuoren oppilaan kasvoille oli jäänyt vakava ja pohdiskeleva ilme, kun hän työntyi piikkihernetunnelista takaisin leiriin. Suurin osa kissoista ei ollut vieläkään herännyt, mutta siihen ei Nupputassu kiinnittänyt huomiota. Valkea naaras pinkoi suoraan parantajan pesälle. Vatukkaköynnöksien kohdalla hän empi hetken.
*Entä jos kuvittelenkin vain kaiken, ja uneni ovatkin pelkkää turhaa ja vilkasta mielikuvitusta? Miten voin edes olla niin varma, että uneni ovat enneunia? En halua nolata itseäni, mutta eikö klaanin takia pitäisi ottaa riski? Oletko vain tyhmä ja hyödytön soturioppilas, joka turhaan haaveilee parantajan paikasta... ehkä uneni oikeasti olivat vain pelkkää kuvitelmaa...*
Jokin Nupputassussa kuitenkin pakotti naaraan nostamaan ruskean tassunsa ja astumaan sisälle parantajan pesään. Se tuntui oikealta, ja sai nuoren naaraan rauhoittumaan. Yrttien tuoksu täytti Nupputassun kirsun, ja ne tuoksuivat kodikkaalle. Ehkä parantajan tie todella oli hänelle suunnattu!
Henkipolku oli jo hereillä. Parantaja puuhasi omiaan yrttien parissa, kunnes vatukkaköynnökset heilahtivat.
"Hei Nupputassu, onko kaikki hyvin?" Valko-oranssi naaras kysyi oppilaalta, joka oli hiukan hengästynyt.
"Henkipolku, kaikki on hyvin, mutta minä halusin kertoa sinulle jotain. Olen nähnyt lähiaikoina todella usein painajaisia, joissa-" Nupputassu aloitti, mutta Henkipolku keskeytti hänet lempeällä hännänheilautuksella.
"Tule peremmälle ja istu alas, turhaan sinä uloskäynnillä seisot", parantaja maukui hymyillen ystävällisesti. Nupputassu kehräsi ja käveli pois uloskäynniltä. Jos joku olisi tassutellut sisään, olisi hän törmännyt suoraan Nupputassuun.
"Niin... siis-", Nupputassu aloitti uudestaan istahdettuaan alas hiukan peremmälle parantajan pesään. Henkipolku istui häntä vastapäätä, ja parantajan katse oli utelias sekä odottava Nupputassun jatkaessa.
"Olen nähnyt lähiaikoina miltei joka toinen päivä painajaisia, jotka ovat kaikki samanlaisia. Niissä Myrskyklaanin reviirille syöksyy pauhaava tuuli, ja puiden varjot nousevat todella pitkiksi ja liikkuvat, vaikkeivat puut liiku mihinkään. Tuuli ja varjot tuntuvat syöksyvän toistensa kimppuun ja samassa aurinko peittyy myrskypilviin. Taivaalta laskeutuu pilviä, jotka yrittävät erottaa tuulen ja varjot toisistaan, mutta lopulta kaikki on taas yhtä sekamelskaa. Unteni ilmapiiri on todella ahdistava... ja äsken tunnuin saavani unistani jotain tolkkua... ethän naura minulle, jos päätelmäni ovat pelkkää hölynpölyä?" Nupputassu kysyi varovasti ja epävarmana. Henkipolku oli kuunnellut hiljaa valkeaa naarasta koko tämän ajan keskittyneesti. Nyt naaras pudisteli lempeästi päätään ja hymyili rohkaisevasti.
"En tietenkään, kerrohan vain", parantaja kehotti ja Nupputassu nuolaisi hermostuneesti huuliaan. Henkipolku oli älyttömän ihana ja kiltti kissa, mutta Nupputassu ei tuntenut tätä kauhean hyvin, jonka takia jännitti tälle puhumista. Oppilas kaivoi epävarmana kynnellään hiekkaa ja nielaisi.
"Uskon, että tuuli tarkoittaa Tuuliklaania, varjot Varjoklaania ja myrsky Myrskyklaania. Tuuliklaani ja Varjoklaani tulevat käymään taistelun, ja koska uneni tapahtuu Myrskyklaanin reviirillä, luulen, että tämä taistelu tapahtuu meidän reviirillämme. Kuulostan aivan sekopäiseltä, mutta minulla on vahva tunne, että sanomani tulee tapahtumaan, vaikka en tiedä, mistä tämä tunne tulee. Se johdatti minut sinun luoksesi", Nupputassu kertoi, ja hänen äänensä muuttui varmemmaksi. Hän katseli meripihkan värisillä silmillään Myrskyklaanin parantajaa. Nupputassu ei tiennyt itse, mitä hänen unensa oikeasti yrittivät viestiä, mutta toivottavasti Henkipolku osaisi auttaa häntä. Joko hän vain kuvitteli kaiken, tai sitten... hän ehkä on Myrskyklaanin seuraava parantajaoppilas!


//Jos Silkkis tai joku vois jatkaa tästä?

Vastaus:

19kp! Nupputassun uni oli hyvin ja monipuolisesti kuvailtu, niin että unen tapahtumat pystyi helposti näkemään mielessään, mutta silti pitäen tietynlaisen mystisyyden. Hyvä kuvailu jatkuu unenkin jälkeen, esim. Nupputassun tunteiden ja ympäristön kuvailussa. Punatassusta ja Nupputassusta oli mukava lukea, he vaikuttavat luonteiltaan toimivalta parilta. Tarinasta löytyi mukavasti sekä vakavaa, että iloista dialogia. Ja välillä myös kiinnostavia viitteitä siihen miksi Nupputassu sopisi parantajaksi :)

En voi varmaksi sanoa kerkeänkö ihan heti, mutta voin yrittää jatkaa tästä :3

-Silkkis

Nimi: Lumikkosielu, Myrskyklaani

03.04.2017 19:49
// Jatkan Hopealiekki :) //

Aurinko oli vähitellen nousemassa taivaalle Lumikkosielun astellessa sotureidenpesästä, Myrskyklaanin leiri näytti normaalilta, siltä kuin se oli aina näyttänyt, mutta silti Lumikkosielulla oli vielä hieman totuteltavaa. Hän muisti aika selvästi miltä Taivasklaanin leiri näytti, hän jotenkuten muisti myös tuon klaanin reviirin rajat, erilaisen metsästysmaaston, erilaiset hajut. Hänen mielessään kävi muisto siitä, miten yllättynyt hän oli ollut nähdessään taivasklaanilaisten hyppytaidot, taivasklaanilaiset olivat opettaneet hänelle asioita, mutta Lumikkosielusta tuntui, että hänkin oli pystynyt näyttämään jotain myrskyklaanilaisten tavoista. Heidän paluustaan Myrskyklaaniin oli kulunut jo jonkin aikaa, oli tuntunut hyvältä nähdä vanhat klaanitoverit jälleen, kiertää ja puolustaa klaanin reviiriä johon hän kuului, paikka jossa hän ei ollut vierailija toisesta klaanista. Vaikkakin taivasklaanilaiset olivat olleet ystävällisiä vierailijoilleen, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että heidän matkansa ei ollut lopulta täyttänyt tarkoitustaan. Heillä oli käynyt hyvin sen kanssa, että Hunajatähti antoi heidän palata klaaniin, olivathan he kuitenkin lähteneet ilmoittamatta klaanin varapäällikön kanssa. Lumikkosielu vilkaisi taakseen, hän erotti sotureidenpesän varjoista Hopealiekin nukkuvan hahmon. Hän uskoi siihen mitä Hopealiekki oli hänelle kertonut, hänellä ei ollut juurikaan mitään yhteyttä Tähtiklaaniin, mutta hän toivoi, että heidän matkallaan oli ollut joku tarkoitus, Hopealiekin takia. Lumikkosielu tiesi, ettei hänen enää kannattaisi miettiä Taivasklaanin perään, mutta hän muisti hänen ja Hopealiekin yöllisen keskustelun, joka oli saanut hänet ajattelemana näitä asioita. Hopealiekki oli tavannut matkan aikana kissoja, joiden kanssa hän oli ystävystynyt, joita hän ei luultavasti tulisi enää tapamaan ja ehkä suurin muutos oli ollut, se että he olivat palanneet matkalle, johon he lähtivät kolmestaan, kahden. Silkkisulka oli päättänyt jäädä jälkeen Taivasklaaniin, päätös jonka Lumikkosielu ymmärsi, jonka Hopealiekkikin varmasti ymmärsi, mutta se ei varmaan tehnyt Hopealiekin ikävää yhtään helpommaksi. Hän oli huomannut miten läheinen suhde Silkkisulalla ja Hopealiekillä oli ollut, se muistutti hieman mestarin ja oppilaan suhdetta, mutta ei ollut ihan sitä, siinä tuntui olevan vielä jotain läheisempää. Silkkisulka oli tuntunut pitävän energisen naaraan seurasta ja Hopealiekki rauhallisemman ja vanhemman naaraan kanssa juttelemisesta. Lumikkosielu ei ollut nähnyt Hopealiekin omaavan samanlaista ystävyyttä kenenkään muun kanssa. Lumikkosielusta ei ollut korvaamaan Silkkisulkaa, eikä hänen luultavasti tarvinnutkaan, heidän suhteensa oli erilainen, mutta siltikin Lumikkosielusta tuntui, että hänen pitäisi tehdä jotain Hopealiekin hyväksi. Mutta hän ei varma mitä, hän ei voinut sinänsä suoraan tehdä mitään. Hän ei ollut niin varma tarvitsiko naaras edes piristystä, olihan tuo ollut energinen eilenkin, siltikin hän tunsi pientä epävarmuutta sisällään, joka tuntui painostavan häntä tekemään jotain.
”Lumikkosielu, tuletko kanssamme aamupartioon?”, valkoturkkinen soturi kääntyi äänen suuntaan ja näki Susisielun oppilaansa Punatassun kanssa, he istuivat lähellä suuaukkoa.
”Kaipa minä voin, käykö jos otan vielä toisen kissan mukaan?”, Lumikkosielu kysyi, ehkä hänen täytyi vielä pitää silmällä Hopealiekkiä ja katsoa jos hänen huolensa oli aiheellinen. Mutta jos hän jotain pystyi tekemään niin ainakin viettämään aikaa Hopealiekin kanssa.
”Selvä, lähdemme pian”, Susisielu sanoi nyökäten pienesti ja kääntyi juttelemaan oppilaansa kanssa, samalla kun Lumikkosielu sukelsi sotureidenpesään sisälle. Hän asteli väistellen vielä nukkuvia kissoja ja pysähtyi Hopealiekin vierelle ja töytäisi Hopealiekkiä käpälällään. Hopeanharmaa naaras ei reagoinut, joten Lumikkosielu toisti liikkeen uudelleen.
”Herätys, aamupartioon”, Lumikkosielu sanoi hiljaisella äänellä ja huomasi tyytyväisenä, että Hopealiekki vaikutti heräävään.
”Aamupartioon?”, Hopealiekki maukaisi kysyvästi ja räpytteli silmiään.
”Niin, Sudensielun ja Punatassun kanssa”, Lumikkosielu vastasi.
”Nytkö?”, Hopealiekki kysyi, avaten kokonaan vielä uniset silmänsä, Lumikkosielu tuhahti hyväntuulisesti ja nyökkäsi.

// Tästä ei tullut niin pitkä kuin olisin toivonut, mutta haluaisitko jatkaa tästä Hopealiekki? :3 //

Nimi: Kuutassu, Myrskyklaani

30.03.2017 21:02
On kaunis päivä, ja kuutassu on loikoilemassa auringossa kunnes hän kuulee päällikön kutsuvan klaanin koolle.
Muut kissat ovat jo kokoontuneet aukiolle. Kuutassukin liittyy heidän seuraan.

”Tänään on aika nimittää uusi oppilas!” maukuu päällikkö.
”Kuupentu tule eteen” maukuu päällikkö
Kuutassu menee eteen, hän toivoo että hän saa hyvän mestarin.
”Kuupentu on käyttänyt jo 6kk ja hänestä on aika tulla soturioppilas, tästä päivästä siihen päivään saakka kun hän ansaitsee soturinimensä, hänet tunnetaan Kuutassuna! julistaa päällikkö.
” Sinun mestariksi tulee Haukkasiipi” maukuu päällikkö.

Klaanin kissat julistavat kuutassua, huutamalla tämän nimiä. Päällikkö päättää klaani kokouksen ja kaikki menevät omiin hommiinsa. Haukkusiipi ja Kuutassu menevät kiertämään

” Haukkasiipi!, milloin me mennään harjoittelemaan saalistamista? maukui Kuutassu.
”Varmaan huomenna, koska nyt on jo aika myöhä. maukui Haukkasiipi.
” Hyvä on, Haukkasiipi” maukui Kuutassu.


Aurinko laskee ja kaikki kissat ovat menneet jo pesiin ja nukkumaan, paitsi kuutassu ei saa unta koska hän ei malta odottaa että hän pääse harjoittelemaan saalistusta ja taistele liikkeitä. Mutta myöhemmin kuutassukin nukahtaa. Aamu koittaa ja Kuutassu menee ulos oppilaiden pesäsätä.

”Kuutassu, onko sulla kiinnostusta lähteä harjoittelemaan saalistusta?” kysyi Haukkasiipi
”Joo! mennään vaan” Maukuu Kuutassu innokkaasti.

Haukkasiipi ja Kuutassu ovat läytäneet hyvän saalistus paikan, ja haukka siipi opettaa Kuutassulle saalistus asennon, ja kuutassu haluaa heti näyttää taitonsa. Kuutassu hiipii maassa. Lihava hiiri nakersi pähkinää suoraan edessä parin hännänmitan päässä hänestä. Haukkahallan neuvot kaikuvat hänen päässään; Muista tunnustella maata ennen kuin lasket painoa käpälällesi... pidä häntä vaakasuorassa, jos se on pystyssä tai laahaat sitä maassa saalis kuulee sinut ja pakenee. Hetken päästä Kuutassu hyppää ja hän saa hiiren kiinni.

”Hyvää työtä Kuutassu, sä opit nopeasti.” Haukkahalla kehuu Kuutassu.

Kuutassu kehrää ilosta koska hän onnistui heti saamaan hiiren kiinni ja Haukkasiipi kehui häntä. Kuutassu luuli eka että hän epäonnistuu mutta niin ei käynyt.

”Kiitos, Haukkahalla!” maukui Kuutassu.

Kuutassu ja Haukkahalla ovat saalistaneet hetken ja Kuutassu onnistui saamaan 2 hiirtä. Kuutassun mielessä pyörii että hänestä voisi tulla joskus Myrskyklaanin paras saalistaja.

”Kuutassu! meidän pitää mennä leiriin. sanoi Haukkasiipi

Kuutassu ei haluaisi vielä lähteä koska hän haluaa saalistaa vielä, vähän aikaa. Mutta Kuutassu ymmärtää että heidän on pakko lähteä..

”Hyvä on mennään sitten” Maukui Kuutassu.

Kuutassu ja Haukkasiipi nostavat saaliit suihinsa ja vievät ne leiriin. Haukkasiipi pyytää Kuutassua viemään syötävää klaaninvanhimmille. Kuutassu vie klaaninvanhimmille hiiren ja klaaninvanhimmat kehuvat häntä, koska he ymmärsivät että Kuutassu sai hiiren itse kiinni. Kuutassu menee oppilaiden pesään. Ja Hopeatassu tulee häntä kohti.

”Kuutassu, miten sulla meni?” kysyy Hopeatassu
”Hyvin, mä sain kaks hiirtä kiinni ja toisen mä sain niistä ekalla yrittämällä” Maukui Kuutassu.
”Aika hyvä, mulla ei menny lähelletkään yhtä hyvin kun sulla ekalla kerralla. Maukui Hopeatassu.
”Mä toivon että mä pääsen huomiseen aamu tai metsästys partioon. Sanoi Hopeatassu.
”Mäkin haluisin päästä ainakin aamupartioon” Maukui Kuutassu.

Kuutassu ja Hopeatassu juttelivat hetken kahdestaan jonka jälkeen he päättivät leikkiä yhdessä. Kuutassulla ja Hopeatassulla on tosi kivaa yhdessä, kunnes Hopeatassun mestari tulee pyytämään Hopeatassua ja Kuutassu jää yksin. Kuutassu päättää mennä oppilaiden pesään loikoilemaan koska eihän hänellä muutakaan tekemistä ole. Haukkasiipi tulee pyytämään Kuutassua puhdistamaan viellä klaaninvanhimpien pesä. Kuutassu ei millään jaksaisi mutta hänen on pakko. Kuutassu menee hakemaan sammalta. Kuutassu menee vaihtamaan klaaninvanhimpien pesään sammalet jonka jälkeen hän menee oppilaidenpesään nukkumaan.

*Pari päivää myöhemmin*

”Haukkasiipi, mä sain siistyttyä klaaninvanhimpien pesän voidaanko me nyt mennä harjoittelemaan puolustusliikkeitä?” Kuutassu kysyi.
”Hienoa, mennään vaan.” Sanoi Haukkasiipi

Kuutassu kirmasi leirin suuaukolle, hänelle tuli heti tunne että hän käyttäytyy kuin pentu joten hän jäi oottamaan Haukkasiipeä.

”Noniin, mennään nyt!” Maukui Kuutassu innokkaasti
”Juu juu, mennään” Sanoi Haukkasiipi

Haukkasiipi ja Kuutassu ovat vihdoin perillä harjoitus paikassa, Haukkasiipi selittää jotain ja sitten hän pyytää Kuutassua hyökkäämään, häntä päin. Kuutassu lähtee juoksemaan Haukkasiipeä kohti mutta hän epäonnistuu koska Haukkasiipi ehtii hypätä hänen päälleen.

”Eikäh, se ei menny niin kuin piti” Kuutassu makaisi allapäin
”Hyvä yritys mutta silmäsi kertoivat mihin olet menossa joten minun oli helppo hypätä päälläsesi, yritä uudestaan” Sanoi Haukkasiipi

Kuutassu päättää yrittää uudestaan, hän juoksee Haukkasiipeä kohti ja hän hyppää. Kuutassu onnistu hyppäämään Haukkasiiven selkään ja hän sai kaadettua Haukkasiiven. He pyörivät maassa hetken kunnes Haukkasiipi pyytää Kuutassua lopettamaan. Kuutassu pyörähtää heti seisomaan.

”Hyvä, sä opit nopeesti.” kehui Haukkasiipi
”Kiitos, mutta en mä ollut yhtä hyvä kun sä.” Maukui Kuutassu.
”Noh, noh olit sä ihan hyvä oppilaaksi, mutta meidän pitää palata leiriin.” Sanoi Haukkasiipi
”Hyvä on, kumpi eka leirissä!” Naukui Kuutassu
”Heih, äläpäs nyt!” Huusi Haukkasiipi

Kuutassu ja Haukkasiipi juoksivat leiriä kohti, he olivat samaan aikaan leirissä. Kuutassu oli mennyt syömään tuoresaalista Hopeatassun kanssa. Kuutassu sai syötyä, hän peseytyi ja meni oppilaiden pesäään nukkumaan.

//tää on vähän tylsä, mutta en mä keksinyt muuta








Vastaus:

4kp! Tarinan oli juoneltaan mukava ensimmäiseksi tarinaksi, Kuutassu vaikuttaa innostuneelta oppilaalta, jolla on halukkuutta oppimiseen. Hän näyttää myös hyvin tottuvan oppilaanelämään :3

Kieliopillisesti huomasin asioita, jotka kannattaa pitää mielessä seuraavaa tarinaa kirjoittaessa. Tarinan aikamuoto vaihteli preesenssin ja imperfektin välillä, joka hämmensi lukiessa. Puhekielen vähentäminen esim. "sä" ja "mä" tekisivät tekstistä hieman selvempää luettavaa, sekä kirjoitusvirheiden takia kannattaa lukea tarina läpi, ennen julkaisemista :)
Puheenvuorojen lopussa, ennen lainausmerkkiä ei yleensä tarvitse laittaa pistettä, vaan voit lainausmerkin jälkeen laittaa pilkun ja aloittaa seuraavan sanan, ellei kyseessä ole erisnimi, pienellä.

Esim. ”Hienoa, mennään vaan”, sanoi Haukkasiipi.

-Silkkis

Nimi: Kettuhäntä, Taivasklaani

30.03.2017 15:50
"Herätys", Ruostevarjon ääni kantautui korviini, saatoin myös aistia kollin olemuksen vierelläni.
"Mitä asiaa?" Utelin viitsimättä avata silmiäni.
"On melkein auringonhuippu, ylös siitä", Ruostevarjo äänessään oli huvittunut sävy. Heilautin vasenta korvaani merkiksi, että olin kuullut kollin sanat.
"Ylös nyt kiukutteleva pentu! Peuransarvi sanoi, että olet levännyt tarpeeksi onnettomuutesi jälkeen" Raotin toista silmääni niin, että saatoin nähdä punertavan varapäällikön edessäni varjoisassa parantajan pesässä. Tämä mittaili minua katseellaan, tarkemmin sanottuna kylkeäni, jota koristi arpi, muistoksi kirvelevästä tappiosta Mitraa vastaan. Onneksi muut haavat olivat jo parantuneet, kiitos Peuransarven ja Akanatassun. Muu klaani ei tiennyt kohtaamisestani omahyväisen kulkukissan kanssa, ei edes Ruostevarjo.
"Minä en ymmärrä miten hirviö voi tehdä tuollaista jälkeä. Haavasi näyttää enemmän raapimajäljeltä" Punertava kolli sanoi ajatuksensa ääneen
"Mikä parantaja sinusta on tullut!” Tuhahdin ja nousin istumaan kietoen tuuhean häntäni tassujeni suojaksi. ”No onko sinulla jokin tehtävä minulle?" Ruostevarjon ilmeestä päätellen kolli olisi halunnut vielä udella lisää, mutta tyytyi vain kohottamaan kulmaansa merkitsevästi.
"Tulet minun, Hunajakukan ja Hohkatassun kanssa rajapartioon. He odottavat meitä leirin reunalla, joten vauhtia nyt” Ruostevarjo kääntyi kohti pesän suuaukkoa kohti ja viittoi minua seuraamaan. Tassuttelin kollin vierellä ulos. Saatoin tuntea, kuinka jokainen jäseneni oli kankea unieni jäljiltä. Peuransarvi tuli meitä vastaan pesänsuuaukon edustalle.
”Hei! Muistathan pysyä erossa vaaroista” Peuransarvi loi minuun pitkän katseen. ”Tuo kyljen arpesi paranee kyllä jonkin ajan kuluttua, mutta sitä ennen se on hyvä muistutus siitä, että sinun tulee olla varovaisempi”
”Totta kai! En minä nyt huvikseni hypi hirviön alle”
”Miten tuollainen jälki voi edes tulle hirviöstä?” Ruostevarjo uteli Peuransarvelta, joka kallisti päätään. Tuhahdin, mikä sai Ruostevarjon vilkaisemaan minua oudoksuen, ennen kuin keskittyi taas Peuransarveen.
”Hirviöt aiheuttavat tuhoa. Olit onnekas, kun olet edes elossa, menetit paljon verta. Mutta minun on mentävä, Ruskasiipi tarvitsee hiirensappea” Peuransarvi katosi pesänsä uumeniin. Tassutelin Ruostevarjon vierellä leirinreunalle missä Hunajakukka ja Hohtatassu istuivat.

”Hiirenkorva on ihanaa aikaa, se on merkki uudesta elämästä” Hunajakukka naukaisi tyytyväisenä.
”Totta, riista alkaa palata metsään” Ruostevarjo nyökytteli ja jatkoi hiirenkorvan kehumista Hunajakukan kanssa. Hohkatassu pysytteli tiiviisti kaksikon lähettyvillä tarkkaillen ympäristöään, kuin odottaen jonkun hyökkäävän niskaansa. Tassutelin pari askelta sivummalla kolmikosta. Hiirenkorva oli tosiaan tulossa, tuoresaaliin haju leijaili nenääni, kaukaa kuului linnun laulu. Yksittäisiä pieniä lumikasoja oli varjoisissa kohdissa, mutta muuten valkea lumipeite oli poissa. Osassa puissa oli jopa hiirenkorvia.
”Haistan oravan!” Hohkatassu naukaisi ja kääntyi katsomaan Ruostevarjoa kysyvästi. Punertavan kollin viikset värähtelivät.
”Voit yrittää saada sen kiinni, jos onnistut hautaa se maahan, voit hakea sen mestarisi kanssa myöhemminkin” Pieni mustavalkea naaras rynnisti hajujäljen perään heti Ruostevarjon päätettyä lauseensa.
”Innokkuutta häneltä ei ainakaan puutu. Pimeämielellä on varmasti ollut työtä” Hunajakukka nauroi katsellen metsässä kiitävän oppilaan perään.
”Orava kuulee hänet, vaikka toiselta puolelta reviiriä tuota menoa” Tuhahdin ja seurasin itsekin, kuinka mustavalkea mytty katosi puiden lomaan.
”Hohkatassu yrittää parhaansa, ethän itsekään saa kaikkia mahdollisia saaliseläimiä kiinni, myös soturitkin tekevät virheitä” Ruostevarjo maukui opettavaisella äänellä.
”Kiitos tiedosta mestari”. Loin Ruostevarjoon huvittuneen katseen, joka pudisteli päätään.
”Se karkasi!” Hohkatassu huusi kauempaa rynnistäessään meitä kohti. Mustavalkea oppilas jarrutti saavuttuaan luoksemme. Tämän silmissä oli pettynyt ilme. ”Sillä olisi ruokkinut pentueen se oli niin valtavan suuri!”
”Kannattaa pitää pienempää ääntä seuraavalla kerralla. Koko metsä varmasti kuuli, kun yritit juosta sen perässä” Naukaisin ja siirsin katseeni niin että kohtasin Hohkatassun katseen. Pieni oppilas oli liki minun kokoinen, tämä kallisti päätään. Ruostevarjo ja Hunajakukka lähtivät jatkamaan matkaa. Tuijotimme Hohkatassun kanssa toisiamme silmiin, en osannut sanoa mitä naaras ajatteli.
”Niin varmaan täytyy…” Tämä vastasi hiljaisena ennen kuin rynnisti kaksikon perään. Pudistelin päätäni ja tassutelin muiden perään.

”Tuletko syömään kanssani” Ruostevarjo kysyi, kun saavuimme takaisin leiriin. Hunajakukka ja Hohkatassu palasivat jatkamaan muita askareitaan.
”Kyllä, juuri nyt voisin syödä koko tuoresaaliskasan tyhjäksi” Naukaisin ja seurasin kollia tuoresaaliskasalle, jonka houkutteleva tuoksu kantautui nenääni. Saatoin tuntea näläntunteen, joka kouraisi vatsaani. Nappasin saaliskasasta kottaraisen ja siirryin aterioimaan Ruostevarjon kanssa sivummalle. Iskin hampaani kottaraiseen.
”Sinä valehtelet minulle” Ruostevarjo sanoi saatuaan nielaistua ensimmäisen palansa hiirestä.
”Mitä?” Käänsin katseeni kolliin joka tuijotti minua tyynen varmasti.
”Et jäänyt hirviön alle, minä tiedän sen” Ruostevarjon ääni oli vakaa. Huokaisin ja vaihdoin asentoani hermostuneena.
”Mitä väliä sillä ole mitä minulle tapahtui! Olen kunnossa, eikö se ole tärkeintä?” Sähähdin. Ruostevarjo huokaisi syvään pitäen äänensä edelleen tyynenä.
”On se, mutta tiedäthän että olet paras ystäväni ja voit kertoa minulle kaiken”
”Tiedän sen…” Huokaisin ja annoin katseeni harhailla ympäriinsä niin, etten kohtaisi punertavan kollin keltaisia silmiä. Aika tuntui pysähtyneen ympärillämme. Ruostevarjo tuijotti minua vaitonaisena, odottaen vastausta.
”Mitra” Naukaisin hiljaa rikkoen ympärillämme vallitsevan vaitonaisuuden.
”Mitä!?” Ruostevarjo räpäytti silmiään hölmistyneenä. Laskin katseeni kolliin ja nyökkäsin hieman.
”Onko hän ollut Taivasklaanin reviirillä?” Ruostevarjon tyyneys oli äkillisesti kadonnut, kollin niskakarvat nousivat hitaasti pystyyn.
”On”
”Miksi et sanonut! Hän on tunkeilija, sinun pitäisi ilmoittaa siitä minulle tai Jäätähdelle. Mitä tapahtui?” Ruostevarjo tuijotti minua, hänen katseensa oli täynnä inhoa ja vihaa, joka kuitenkin laantui yllättäen. ”Sinä hävisit taistelun” Se ei ollut kysymys, vaan ennemminkin toteamus, kollin ääni oli taas tyyni. Nyökkäsin hieman ja haukkasin loput kottaraisesta. Ruostevarjo katseli minua hetken ennen kuin hotkaisi loput hiirestään.
”Muistathan, että olet paras ystäväni ja voit kertoa minulle kaiken” Tämä toisti. ”Ihan kaiken”
”Tiedän kyllä” Kallistin päätäni. Ruostevarjo vaikeni, hän oli saanut haluamansa vastauksen, totuuden siitä mitä minulle oli tapahtunut.
”Miten Purosulka ja pentusi voivat?”
”Loistavasti, Viimapentu ja Varjopentu kasvavat joka päivä suuremmiksi. En arvannutkaan kuinka nopeasti aika kuluu”. Saatoin erottaa Ruostevarjon katseesta ylpeyttä.
”Heistä tulee varmasti loistavia sotureita” Maukaisin hiljaa
”Totta kai minähän olen heidän isänsä!” Ruostevarjo maukui ilkikurisesti. Napautin tätä hännälläni kuonoon.
”Toivottavasti he eivät ole perineet hiirenaivoisuuttasi”
”Paraskin puhuja!”

Vastaus:

7kp! Kettuhännän viimeisimmästä tarinasta olikin jo kulunut jonkin aikaa, joten oli ihanaa päästä jälleen lukemaan hänestä ja jatkamaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Lukiessa Ruostevarjon ja Kettuhännän ystävyydestä tulee hyvällä tuulelle, heidän keskustelunsa osaavat olla hauskoja, mutta myös tunteellisia :)

-Silkkis

Nimi: Helmitassu ~ Yöklaani

29.03.2017 22:22
//Muutaman päivän aikahyppy edellisestä tarinasta.//


"Hii-op! Hii-op! Jaksaa jaksaa, Kyynelsilmä!"
Appelsiinikukka ja Varjopolku tukivat Kyynelsilmää naaraan kummaltakin puolelta, kun siniharmaa, tällä hetkellä hämähänkinseitin peittämä soturi asteli tuskallisen hitaasti eteenpäin. Verimarja oli heti aamulla tokaissut minulle, että tämän päivän aikana Kyynelsilmä todellakin muuttaisi parantajan pesään ja vähän aamupartioiden lähdön jälkeen hän oli napannut Appelsiinikukan ja Varjopolun avuksi Kyynelsilmän siirtämisessä. Koiran hyökkäyksen jälkeen vammautunut naaras oli siirrettu joka päivä lähemmäs leiriä, lukuun ottamatta niitä kahta ensimmäistä päivää, jolloin hän oli ollut niin heikko ettei ollut jaksanut kunnolla syödä. Nyt Kyynelsilmä oli kuitenkin toipunut sen verran, että jaksoi kävellä muutamankin ketunmitan ennen kuin lysähti maahan lepäämään. Aluksi se oli ollut vain pari hännänmittaa.
Nyt siis Kyynelsilmä oli viimeinkin sillä matkalla, joka veisi hänet parantajan pesään saamaan kunnon hoitoa. Verimarja ja minä olisimme koko ajan lähistöllä eikä apua tarvitsisi odottaa kauaa.
"Anna mennä! Kyllä sinä jaksat!" kannustin siniharmaata soturia.
"Yritän..." Kyynelsilmä sihahti ja oli jälleen kerran lysähtää maahan. Varjopolku otti sivuaskeleen ja sai tuettua toisen pysymään pystyssä.
"Ei enää pitkä matka", Appelsiinikukka naukui, "pystyt siihen!"
Kyynelsilmä jupisi jotain yhdentekevää ja alkoi taas haparoiden askeltaa eteenpäin. Hänen jokseenkin ehjässä silmässään näkyi tuska ja olemattomat korvantyngät lerppuivat väsymyksestä.
"Kunhan pääsemme leiriin, saat levätä", Verimarja lupasi, "mutta ensin pitää päästä sinne. Älä anna periksi, muuri näkyy jo!"
Siniharmaa kissa nosti väsyneesti katsettaan. Huomatessaan leirin karhunvatukkamuurin hänen olemuksensa muuttui heti hiukan päättäväisemmäksi ja tassujen askellus hiukan nopeammaksi.
"Ei yhtään nopeammin kuin on tarvis", Verimarja opasti, "sinä olet menossa parantajan pesälle toipumaan, et ilmoittamaan Kirsikkatähdelle kaksijaloista reviirillä."
Se lause veti mielen matalaksi kaikilta. Kirsikkatähti oli kertonut kaksijalkojen alkaneen tunkeutua reviirillemme ja että meidän pitäisi lähteä. Luonnollisestikin sitä oli vastustettu, enkä minäkään täältä olisi halunnu lähteä yhtään minnekään. Yöklaanin reviiri oli kotini, tapahtui mitä tapahtui.
Äärimmäisen hidas etenemisemme raastoi hermoja. Satunnaiset punaiset tipat lumessa merkkasivat reittiämme, jotkin Kyynelsilmän haavoista olivat ilmeisesti aukeamassa. Silti hän puski eteenpäin Varjopolun ja Appelsiinikukan välissä soturin sinnikkyydellä. Mikä lujuus ja tahdonvoima! Sitä ei voinut kuin ihailla. Kun leiri lähestyi, pinkaisin sinne edeltä ja varmistin, ettei kukaan tai mikään olisi tiellä. Sitten kirmasin pesälle ja kävin tarkistamassa Kyynelsilmän makuusijan. Ei piikkejä tai muuta ikävää. Sitten singahdin takaisin muiden luo.
"Reitti selvä", maukaisin. "Ihan vähän vielä!"
Viimeisen lauseen osoitin Kyynelsilmälle, joka näytti siltä että romahtaisi siihen paikkaan ja jäisi maahan makaamaan. Soturin katseessa paloi kaikesta huolimatta päättäväisyys. Kun leiristä alkoi ilmestyä äänten houkuttelemia kissoja paikalle kannustamaan haavoittunutta toveriaan, sai Kyynelsilmä jostain vielä sen verran puhtia, että pääsi hitaasti mutta varmasti parantajan pesään asti. Kun Appelsiinikukka ja Varjopolku päästivät hänet putoamaan välistään makuualustalleen, naaras painoi silmänsä lopen uupuneena kiinni ja kuiskattuaan kiitoksen jäi aivan hiljaa makaamaan.
"Kiitos teille kahdelle", Verimarja maukui kilpikonnakuvioiselle ja oranssille kissalle, jotka irrottelivat hämähäkinseittejä turkistaan.
"Ole hyvä vain", Appelsiinkikukka vastasi.
"Teimme sen mitä täytyi", Varjopolku tokaisi ja nyppäisi lavastaan seittiä.
Huomasin näiden kahden olemuksissa muuannen eron. Appelsiinikukka vaikutti vilpittömän iloiselta sen johdosta, että.oli saanut auttaa ja että Kyynelsilmä oli vihdoin turvassa täällä, kun taas Varjopolku vaikutti siltä kuin olisi suorittanut pelkän velvollisuuden. Hänen hännänpäänsä värisi.
*Mitäs nyt?*
"Olemme vaivanneet teitä jo ihan tarpeeksi. No niin, hus hus, alkakaas mennä soturin hommiin!" Verimarja hätisteli hymy kasvoillaan.
"Hei sitten, Kyynelsilmä", Appelsiinikukka toivotti ja kosketti nenänpäällään hämähäkinseitistä vapaata lapaa. "Parane pian."
"Niin, parane pian", Varjopolku toisti ja pyyhkäisi hännällään Kyynelsilmän kylkeä. Kireänä kuin Tappi pahantuulisena. Paitsi että harmaa vanhushan oli aina pahantuulinen.

Sotureiden poistuttua pesästä käännyin Verimarjan suuntaan.
"Mikähän Varjopolkua pännii? Hänhän oli kireä kuin viimeisillään olevan kuningattaren vatsanahka!"
Sain osakseni moittivan katseen.
"Tuon kielikuvan voi ottaa loukkauksena, Helmitassu."
"Anteeksi..."
"Varjopolku on varmasti kamalan huolissaan Kyynelsilmästä", punertava parantaja maukui hiljaa. "Hänellä on oikeus käyttäytyä kireästi."
"En minä ole muuta väittänytkään", supisin. "Hän vain oli jotenkin...outo?"
Kallistin harmaata päätäni ihmettelevänä.
"Ainahan Varjopolku on kummallinen", Verimarja hymähti, "kuten jo sanoin, hän on varmasti huolissaan Kyynelsilmästä."
"Niin kai sitten..." huoahdin.
Vanha kissa tassutti luokseni ja kosketti jäljellä olevaa korvaani lempeästi kuonollaan.
"Vahdi häntä sillä aikaa kun minä käyn juttelemassa Kotkankatseelle ja Naaliturkille. He ovat huolissaan Kyynelsilmästä kuten kaikki muutkin."
Nyökkäsin tomerasti ja Verimarjan tallustaessa ulos pesästä hiivin Kyynelsilmän vierelle istumaan. Siniharmaan kissan kylki kohoili hengityksen tahtiin ja suu oli raollaan, silmät kiinni.
"Kyllä sinä paranet", kuiskutin ja painoin kuononi soturin lapaa vasten kuten Appelsiinikukkakin.
"Ei sitä tiedä..." Kyynelsilmä pihisi.
"Paranet sinä!" ilmoitin tomerasti, nousin ja kiersin istumaan Kyynelsilmän kasvojen eteen. Ehjä silmä oli hiukan raollaan ja naaraan katse liikkui ympäri pesää sumeana, mihinkään tarkentamatta.
"Musta..." hän pihisi.
"Mitä?"
Kyyristyin ja käänsin pääni niin että ehjä korva oli Kyynelsilmän kuonon edessä.
"Musta...auttoi..."
"Miten?"
"Koira...pois..."
" Musta auttoi koiran pois?"
"Ei...ajoi."
Räpyttelin hämmentyneenä tervettä silmääni.
"Muta ajoi koiran pois?"
"Niin..."
Käänsin kasvoni kohden Kyynelsilmän kasvoja.
"Kuka Musta? Kerro!"
"En...ei...puhuta...paha..."
"Kerro nyt", maanittelin, mutta turhaan. Puhuminen oli vienyt haavoittuneen kissan voimat ja nyt hän nukkui, kylki kohoille. Vetäydyin kauemmas. Kuka Musta? Mitä hän oli tehnyt ettei hänestä puhuttu? Kysymykset poukkoilivat päässäni, kun siirryin kauemmas makuulle, tarkkaillen Kyynelsilmän unta.

Vastaus:

6kp! Pidin siitä miten tarkasti kerroit Kyynelsilmän siirtämisestä, tarinasta sai hyvin selville miten hankalaa se oli, miten pitkään siinä kesti ja miten muut olivat Kyynelsilmän tukena. Lukiessa tarinaa sai olla jännittämässä itsekin siitä pääseekö hän leiriin saakka ja paraneeko hän. Sekä Helmitassun keskustelu lopussa Kyynelsilmän kanssa herätti myös mielenkiintoa siitä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan :)

-Silkkis

Nimi: Henkipolku, Myrskyklaani

26.03.2017 19:15
Hopeahäntä valaisi tummaa yötaivasta, joka oli melkeinpä pilvetön. Ilma oli vielä viileä hiirenkorvan tehdessä hitaasti tuloaan. Henkipolun meripihkanväriset silmät katsoivat ylöspäin, hänestä tuntui paremmalta katsoen taivasta kuin aukiota, jossa oli hetki sitten maannut hänen mestarinsa eloton keho. Vanhan parantajan silmät olivat sulkeutuneet viimeisen kerran, vaikka Henkipolku oli varma, että hän näkisi Hiutalemyrskyn kulkiessaan Tähtiklaanin kanssa unissaan, nyt istuessaan parantajanpesän edessä, se tuntui niin kaukaiselta ajatukselta. Hänestä tuntui, ettei hän enää näkisi mestarinsa iloista katsetta, kuulisi tuon viisaita sanoja tai saisi tukea naaraan olemuksesta. Mitä hänellä oli jäljellä mestaristaan, olivat muistot, ne monet muistot mitkä hän oli hankkinut oppiessaan Hiutalemyrskyn kanssa, hän oli tuntenut Hiutalemyrskyn niin pitkään, mutta Hiutalemyrsky oli kadonnut hänen elämästään niin nopeasti, liian nopeasti. Hän oli nyt Myrskyklaanin parantaja, mutta tuo tuntui karvaalta hänen mielestään, hän ei ollut odottanut, että sen tapahtuvan näin, hänen unelmissaan Hiutalemyrsky olisi jossain vaiheessa vetäytynyt klaanivanhimpien pesään, valkoturkkinen naaras olisi saanut ylpeänä katsoa, kun hänen entinen oppilaansa olisi pitänyt huolta klaanitovereistaan kaiken oppimansa avulla. Ehkä hän toivoi liikaa, se oli ollut hyvä unelma, mutta se ei ollut enää toteutettavissa. Henkipolku laski katseensa tähdistä hieman loskaiseen maahan, hän pörhisti turkkiaan hieman, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ennen kuin hän nosti päätään askeleita kuullessaan.
”En ajatellut tässä käyvän näin”, Henkipolku kohtasi kullankeltaisten silmien katseen, hän näki oman murheensa peilautuvan mustaturkkisen kollin katseesta.
”En minäkään, en todellakaan”, Henkipolku sanoi hiljaisella äänellä, hänen äänensä tuntui niin hauraalta, mutta silti naaras löysi itsensä vastaamassa soturille. Korppilaulun silmät katsoivat aukiolle päin ja Henkipolku tunsi oman murheensa lisäksi surua Korppilaulun puolesta, sillä Hiutalemyrsky ei ollut ainut kissa jonka Myrskyklaani oli menettänyt. Klaani oli myös menettänyt Kaikutuulen, nuoren ja taitavan soturin, soturin jolla olisi ollut vielä monta vuotta aikaa jäljellä. Korppilaulu oli menettänyt kumppaninsa, kissan jota kolli oli rakastanut, se tuntui niin epätodelliselta, he molemmat olivat menettäneet samalla kertaa itsellänsä tärkeät kissat.
”Hän taisteli loppuun asti”, Korppilaulu sanoi yhtäkkiä, kollin äänessä ei ollut soturille yleistä pilkettä, niissä kuului kaipuu, mutta myös tietynlainen ylpeys. Henkipolku ei liikahtanut paikaltaan, kun Korppilaulu istahti hänen viereensä, he olivat kaksi erilaista luonnetta, mutta he olivat viettäneet sen verran aikaa yhdessä, että, heistä oli tullut jonkinlaisia ystäviä ja jakaessaan tämän hetken tähtitaivaan yllä, Henkipolku arvosti heidän ystävyyttään.
”Se oli soturin kuolema”, Henkipolku sanoi pienesti nyökäten, se oli soturin kuolema, vaikkakaan se ei tuonut heistä kumpaakaan takaisin, hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut heidän kuolinhetkellään. Olisiko Kaikutuulella ollut mahdollisuus pelastaa molemmat, hyppäsikö soturi pelastamaan parantajan tietäen miten toivoton yritys tulisi olemaan. Kaikutuuli olisi saattanut voida pelastaa itsensä, mutta hän ei ollut jättänyt Hiutalemyrskyä, vaikka se oli ollut loppu heille molemmille.
”Mutta silti klaanin elämä tulee jatkumaan normaalin tahtiin, huomenna sinun pitää jatkaa Myrskyklaanin virallisena parantajana, oletko valmis siihen?”, Korppilaulu sanoi, kollin sanat olivat sekoitus huolta, jossa oli myös hieman katkeruutta, Henkipolusta tuntui siltä, että Korppilaulullakin oli paljon mietittävää, mutta kolli oli oikeassa. Elämä tulisi jatkumaan, tapahtui mitä tahansa, eikä Henkipolku voinut jäädä liikaa jälkeen.
”Minun on pakko olla valmis, ei minulla taida paljoa muita mahdollisuuksia olla, Hiutalemyrskykin varmaan seuraa minua Tähtiklaanista, en halua tuottaa hänelle pettymystä”, Henkipolku vastasi yrittäen löytää vahvuutta äänensä, edes jonkin verran. Korppilaulu katsoi häntä hetken aikaa kullankeltaisilla silmillään, ennen kuin kolli nyökkäsi pienesti.
”Niin, tehän olette tunteneet Hiutalemyrskyn kanssa pitkään, hän oli varmaan kissa, jonka kanssa vietit eniten aikaa, sellainen suhde on hieno”, Korppilaulu sanoi ja kaikesta huolimatta Henkipolku ei voinut olla hymyilemättä pienesti.
”Se oli, ja olen nähnyt sinut ja Kaikutuulen, teidän suhteenne oli niin harmonisen oloinen, se on ihailtavaa”, Henkipolku maukaisi ja hän näki Korppilailun hymähtävän pienesti tavalla, jossa oli murhetta, mutta myös iloa.
”Hän oli kaunis, rohkea, kiltti ja päättäväinen, niin monia asioita, meidän tulevaisuutemme olisi varmasti ollut hieno, olisin ollut valmis siihen. Kun katson pentutarhaan kohti, en voi olla miettimättä olisiko minusta voinut tulla joskus isä, mutta nyt kaikki tuntuu murentuneen tassujeni alta, se polku mitä luulin kulkevani on kadonnut kokonaan, jättäen jälkeen vain tyhjyyden, joka tuntuu peittävän kaiken. Ja olisin tahtonut jutella hänellä vielä, kertoa hänelle monia asioita, mutta miten olisin voinut tietää, että viimeinen tapaamisemme, jäisi viimeiseksi”, kuullessaan Korppilaulun sanat, Henkipolku antoi kilpikonnakuvioisen turkkinsa koskettaa kollin omaa mustaa turkkia lohduttava eleenä, Korppilaulu oli sulkenut silmänsä hetkeksi, mutta kun kolli taas avasi ne, Henkipolku ei ollut varma tahtoiko hän nähdä surua tuon kasvoilla, hän pystyi jo hyvin tuntemaan sen. Henkipolun ajatukset menivät hänen ja Hiutalemyrskyn viimeiseen keskusteluun, joka oli mennyt niin normaalisti, jos Henkipolku olisi tiennyt, hän olisi tahtonut sanoa miten paljon hän Hiutalemyrskyä arvosti, miten tärkeä parantaja oli hänelle.
”Minunkin polkuni on muuttunut, se tuntuu nyt niin mutkikkaalta, hankalalta, enkä voi olla miettimättä sitä onko minusta siihen, haluan kulkea sen polun loppuun, mutta entä jos en pysty siihen, jos minun taitoni ja voimani eivät riitä”, Henkipolku löysi itsensäkin avautumasta, sanat vyöryivät ulos helposti, jokainen hieman keventäen naaraan oloa. Hän tunsi Korppilaulun painautuvan häntä vasten ja Henkipolku räpytteli silmiään, tuntiessaan silmiensä kostuvan.
”Meillä on edessä kivikkoinen matka”, Korppilaulun toteamus ei ollut vastaus Henkipolun kysymyksiin, mutta se ei haitannut.
”Mutta niin kuin nytkin, vaikka polkumme eivät ole samat, voimme yrittää selvitä yhdessä, se ehkä tekisi siitä hieman helpompaa”, Korppilaulu jatkoi. Henkipolku räpsäytti silmiään yllättyneenä, aikaisemmin hän ei olisi tuntenut paljoakaan noita sanoja kohtaan, mutta nyt ne tuntuivat lohduttavilta, ne antoivat toivoa, ne tuntuivat jo suoristavan muutaman mutkan hänen polullaan.
”Niin”, Henkipolku vastasi ja hän nosti katseensa taas kohtaamaan hopeahännän, Korppilaulu teki samoin hänen vierellään, he etsivät eri kissaa tähdistä, mutta silti he ymmärsivät tällä hetkellä toistensa tunteet, miltä tuntui menettää kissa jota rakasti, sekä mitä se jätti jälkeensä, mutta he molemmat olivat päättäneet yrittää jatkaa eteenpäin ja ottaa vastaan mitä päivät toisivat tullessaan.

Nimi: Yrttitassu, Varjoklaani

26.03.2017 17:59
Oli aikainen aamu. Yrttitassu avasi silmänsä. Hän nuuhki ympärilleen ja haukotteli.
Sitten hän kierähti kyljeltä vatsalle ja nosti itsensä laiskasti ylös. Uuden haukotuksen kera harmaa parantajaoppilas tassutteli verkkaisesti parantajan pesän suuaukolle.
Ulkona oli hiljaista, kaikki nukkuivat vielä. Auringon ensimmäiset säteet yrittivät päästä loistamaan kuusten yläpuolelle. Yrttitassu katsoi hetken säteisiin, mutta havahtui sitten tummaan pisteeseen silmässään. Hän oli katsonut aurinkoon liian pitkään, joten hänen oli pakko kääntyä pois.
Hän kääntyi takaisin parantajan pesään ja räpytteli hetken silmiään hämärässä. Sitten hän kuuli rapinaa Metsänhengen pesästä, ja yhtäkkiä parantaja rynnisti ulos sieltä.
"Yrttitassu, olet hereillä! Mikset tullut herättämään minua? Meillä on paljon tehtävää..." harmaaraidallinen naaras hätäili.
"Rauhoitu, Metsänhenki. On vasta aikainen aamu. Kukaan muu ei ole hereillä", Yrttitassu maukaisi. "Miten niin, paljon tehtävää?"
"Enkö kertonut sinulle?" Metsänhenki pysähtyi katsomaan oppilastaan. "Tulee taistelu. Meidän täytyy valmistautua!"
"Taistelu!" Yrttitassu kiljaisi. "Eikä! En ole valmis!"
"Olet ihan tarpeeksi valmis, Yrttitassu. Sinun täytyy vain uskoa itseesi", Metsänhenki asteli lähemmäs ja laski häntänsä oppilaansa harteille. "Tästä tulee hyvä arviointi. Usko itseesi, Yrttitassu. Minäkin uskon."
"Mutta..."
"Et voi jättää minua pulaan yksin tämän asian kanssa. Tätä on olla parantaja. Sinusta tulee pian oikea parantaja. Pentuaikasi alkaa olla ohi. Tätä on olla iso", Metsänhenki puhui vakavissaan.
Yrttitassu tuijotti mestarinsa itsevarmoihin silmiin. "Hyvä on. Tehdään tämä yhdessä."

"Kissanminttua on liian vähän", Metsänhenki ilmoitti tuli Yrttitassun luo. "Meidän täytyy hakea sitä."
"Minä voin käydä, ja sinä voit hakea jotain muuta puuttuvaa. Se on nopeampaa ja tarvitsemme koko varaston täyteen yrttejä", Yrttitassu maukui. "Voin ottaa jonkun mukaan."
"Ota ihmeessä", Metsänhenki käski. "Emme olekaan kerenneet harjoittelemaan taisteluliikkeitä vähään aikaan. Tehdään niin illemmalla."
"Hyvä on", Yrttitassu naukui. "Nähdään myöhemmin."
"Älä viivy liian kauaa", Metsänhenki huikkasi. "Ja kerää kaikki mahdollinen."
"Kyllä minä osaan!" Yrttitassu hihkaisi ja pujahti ulos pesästä.
Hän silmäili katseellaan leiriaukiota. Vain pari soturia oli ulkona, vaihtamassa varmaan leirin vartijaa.
Yrttitassu päätti suunnata oppilaiden pesälle. Hän pujahti sisään. Hän ei ollut koskaan käynyt siellä. Hän yritti parhaansa mukaan olla astumatta kenenkään oppilaan hännälle.
"Ööh", Yrttitassu naukaisi. "Anteeksi?"
Ensimmäisenä päänsä nosti Sadetassu. "Ai hei, Yrttitassu, eikös?"
"Ky-kyllä minä..."
"Mitä sinä täällä teet? Etkö nuku parantajan pesässä Metsänhengen kanssa?" punertava kolli kysyi ja nousi ylös. "Onko kaikki hyvin?"
"On, tai ei, tai on... en oikeastaan tiedä. Tarvitsen jonkun apua", Yrttitassu selitti. "Pitää mennä hakemaan kissanminttua hylätyltä kaksijalan pesältä. Voitko tulla avuksi?"
"Toki", Sadetassu maukaisi. "Pitää vain ilmoittaa Kuuraturkille."
"Hyvä on", parantajaoppilas huokaisi. "Mennään."

"Ollaan pian perillä", Yrttitassu ilmoitti.
"En olekaan vielä käynyt tässä osassa reviiriä", Sadetassu maukui. "Minne olemme menossa?"
"Niin kuin sanoin, hylätylle kaksijalan pesälle", Yrttitassu vastasi. "Se on ainoa tietämäni paikka, jossa kasvaa varmasti kissanminttua."
"Miten niin ainoa? Eikö sitä kasva luonnossa?" Sadetassu kysyi.
"Ei oikeastaan, tai jos kasvaa, niin tosi vähän. Liian vähän", Yrttitassu selitti. "On tulossa taistelu. Meidän täytyy valmistautua."
"Taistelu?" Sadetassu toisti. "Ketä vastaan?"
"Varjoklaani haastaa Tuuliklaanin taisteluun. Minusta se ei ole hyvä idea, mutta saadaanpahan välit selvitettyä", harmaa parantajaoppilas pudisti päätään. "Mutta onko kissojen vaarantaminen oikea ratkaisu? Minusta ei."
Sadetassu nyökkäsi. "Hei, onko tuo se?"
Yrttitassu nosti katseensa maasta. "On. Juuri tuo. Hypätään aidan yli."
Yrttitassu näytti Sadetassulle mallia ja loikkasi aidalle. Hän tiiraili kaksijalkojen puutarhaan, etsien kissanminttua.
Sadetassu nousi myös aidalle. "Miltä kissanminttu tarkalleenottaen näyttää?"
"Sillä on vaaleanvihreät, kolmiomaiset lehdet sekä liilat kukat", Yrttitassu opetti. "Tuolla!"
Harmaa parantajaoppilas loikkasi sisään puutarhaan punertava oppilas perässään. He keräsivät varovasti mahdollisimman paljon kissanminttua, niin paljon kuin kumpikin jaksoi kantaa.
Kun he olivat valmiita, loikkasivat he aidalle ja alas kuusimetsään.

Yrttitassu ja Sadetassu palasivat Varjoklaanin leiriin. Aamun utuisesta rauhallisuudesta ei ollut enää mitään jäljellä, sillä leirissä kävi kova kuhina. Jokainen kissa valmistautui päivään ja hoiteli hommiaan.
Oppilaat suuntasivat parantajan pesälle. Metsänhenki otti heidät tyytyväisenä vastaan.
"Kiitos avustasi, Sadetassu", parantaja maukui hymyillen. "Näillä pärjäämme jo paremmin. Menen viemään nämä yrttivarastoon."
Yrttitassu kääntyi Sadetassun puoleen. "Kiitos minunkin puolestani. Olet mukavaa seuraa."


Vastaus:

5kp! Tuleva taistelu tuo tullessaan haastetta Yrttitassulle ja seuraan mielenkiinnolla miltä taistelu näyttää parantajaoppilaan näkökulmasta, jossa on paljon tekemistä ja ennen taistelua. Tarinassa Yrttitassu sai myös mukavan mahdollisuuden tutustua toiseen oppilaaseen, eikä lopussa voinut olla hymyilemättä Yrttitassun kiittäessä Sadetassua :)

-Silkkis

Nimi: Hopealiekki, Myrskyklaani

26.03.2017 12:00
// Joo… Täällä taas! Ensimmäinen tarina piiiiiiiiiitkään aikaan ja on ihana olla taas mukana kuvioissa <3

Vieläkö se eli? Ei, se pieni valo mustien, lasimaisten silmien takana oli sammunut hetken aikaa sitten. Hopealiekki päästi irti saalistaan ja pudotti elottoman jäniksen maahan. Pehmeän tumahduksen saattelemana vielä puoliksi talviturkkiinsa verhoutunut uhri parka osui tantereeseen ja naaras pyyhkäisi toista suunpieltään nopeasti. Se oli ollut kaikkea muuta, kuin siisti tappo. Hän oli lähestynyt pupua väärästä kulmasta, sitten hyökännyt liian aikaisin ja joutunut tukehduttamaan uhrinsa kaulan puolelta, sen sijaan, että olisi ehtinyt taittaa saaliinsa niskat siististi ja nopeasti.
”Hiirenaivo, tuoko on tulos siitä kaikesta mitä opetin sinulle?”, Kimallemyrsky kivahti entiselle oppilaalleen, mutta samassa Hopealiekki heitti puoli huolimattomasti tassullisen loskaa naaraan suuntaan. Tuhahtaen pöyheä, vaaleasävytteinen soturi pyöräytti silmiään ja kääntyi ympäri lähteäkseen.
”Älä valita, ainakin sain sen kiinni!”, vaaleanharmaa naaras puolustautui kiireesti, samalla kun poimi pörröisen eläimen leukojensa väliin ja lausui hiljaisen kiitoksen tähtiklaanille saaliistaan. Muutamalla suoralinjaisella ja reippaalla askeleella soturi kiilasi itsensä Kimallemyrskyn viereen ja vilkaisi entistä mestariaan sivusilmällään.
”Shaalishta tulee taash paljon parhemmin”, hän yritti maukua, mutta kykeni vain mumisemaan pupun karvan sekaan ja pöyheämpi naaras mulkaisi häntä. Hopealiekki huitaisi hännällään ilmaa ja käänsi katseensa vahvasti maahansa juurtuneiden puiden sekaan, samalla kun kiersi yhden yksittäisen liejumaisen kasan.
Hiirenkorva noin periaatteessa oli vaaleanharmaan soturittaren mieleen. Luonto heräili vähitellen, eläimet kurkistelivat koloistaan, aurinkokin paistoi vähitellen enemmän ja enemmän, lumi irrotti routaisen kouransa kasveista ja maa kävi tavallaan helpommaksi kulkea. Kuitenkin, kuten kaikessa, niin tässäkin ajassa oli huonot puolensa. Sulava lumi kasteli kaikki paikat ja paljaslehtenä totuttu kirkkaus oli hävinnyt ja tilalle oli tullut erilainen miellyttävämpi valoisuus. Auringon kultaiset säteet puskivat aina välillä raskaana roikkuvan pilviverhon lävitse, mutta se ei tehnyt säästä kuitenkaan ankeaa.
”Kivitassu sinun olisi syytä painaa oppini tarkemmin mieleesi kuin tämä katinketale tässä”, Kimallemyrsky sivuutti täysin vaaleanharmaan naaraan keskustelunvirityksen saalistusonnesta ja vilkaisi uutta oppilastaan, tummasävytteistä nuorta kollia.
”Asetat riman aika korkealle”, nuori oppilas maukui kohteliaasti ja Hopealiekki räpäytti hyväksyvästi sinivihreitä sielunpeilejään kollille.
”Tuonko kohdalla muka?”, pöyheä naaras sihahti, mutta käänsi sitten piikikkään hymynsä kohti nuorempaa naarasta.
”Olehan jo sitten”, Hopealiekki toppuutteli. Jostain kumman syystä naaras ei ollut juuri koskaan niin kova suustaan entiselle mestarilleen, kuin kaikille muille. Kaiketi se oli jonkinnäköinen kunnioitukseen liittyvä kysymys. Olihan naaras tokikin oppilasaikoinaan sanonut hyvinkin suoraan, kilpailuhenkisenä ja hyvin voimakastahtoisena nuorukaisena, jos jokin ei häntä ollut miellyttänyt, mutta se ei ollut mitään siihen verrattuna, miten hän välillä muistutti esimerkiksi kumppaniaan pienimmistäkin virheistä. Ei sillä, rakkaudestahan ne hevosetkin potkivat, tai jotenkin niin se sanonta meni.
Kolmikko käveli loppumatkan levollisessa hiljaisuudessa takaisin leiriin, eikä kenelläkään tuntunut olevan mitään ihmeellistä sanottavaa. Saniaistunnelin kohdalla Hopealiekki sai kuitenkin yllytettyä Kivitassun kanssaan hippaleikkiin ja kaksikko oli juosta leiriin rintarinnan, kunnes naaras tarttui tummemman sävytteisen kissan hännästä, kiskaisi taaksepäin ja pääsi näin itse edelle. Kivitassun yllättynyt kiljaisu sai useammat kissat leirissä kääntämään katseensa mölyäviin tulijoihin.
”Tuo on epäreilua, et sinä noin voi tehdä!”, kolli mourusi heleästi nauravan nuoren naaraan yli. Hopealiekki vilkaisi taakseen samalla kun kävi tipauttamassa tuoresaaliinsa kasaan ja jäi sitten aloilleen odottamaan oppilasta.
”Hätä keinot keksii”, hän virkkoi tyytyväisenä ja katseli kuinka Kivitassunkin olemus vähitellen leppyi.
”Ikuinen pentu”, Kimallemyrsky jupisi ja tuuppasi entistä oppilastaan lapaan samalla kun jätti saaliinsa. Nopeasti vaalea, pöyheä soturi ja tuon uusi oppilas liukenivat jonnekin oletettavasti harjoittelemaan. Loskakäpälää ei näkynyt missään, joten Hopealiekki oletti automaattisesti, että kolli oli lähetetty partioon tai tuo oli lähtenyt vapaaehtoisesti saalistamaan ruokaa klaanille.
Hetken nuori soturi vain katseli leiriä, yksittäisiä kissoja jotka kävelivät ristiinrastiin ja tekivät omia puuhiaan. Myrskyklaanin leiri oli alkanut vähitellen taas tuntua kodilta, vaikka siitä oi jo useampi hetki aikaa kun hän ja Lumikosielu olivat palanneet taivasklaanin luota. Silkkisulka oli jäänyt klaanivanhemmaksi taivasklaaniin ja aina aika-ajoittain Hopealiekki kaipasi sitä tummasävytteistä naarasta, suurestikin. Lukuisia kertoja hän oli kaivannut neuvoa tai edes juttukaveria, sillä vaikka hän kuinka toivoi, klaaniin oli tuntunut siunaantuneen hyvin vähän varsinaisia sieluntovereita hänelle.
Tietenkin Lumikkosielu tuki häntä ja Hopealiekki oli riittävän itsenäinen siihen, ettei tarvinnut kovinkaan usein olkapäätä jolle itkeä, mutta hänellä oli jonkintasoinen läheisen toverin kaipuu. Hän kaipasi toverin joka ymmärtäisi häntä elämän pienissä asioissa ja valittaisi sulalumesta ja häikivästä aamuaringosta. Sellainen ystävä jolle voisi valittaa kaiketa turhasta ja joka nauraisi tyhmillekin jutuille olisi toivottu. Ehkä hänen pitäisi vain avata enemmän itseään muille? Olisiko se siitä?
Toisaalta Kimallemyrskykin tunsi hänet enemmän kuin hyvin, eikä heillä siltikään ollut mitään erityistä yhteyttä. Ehkä aika vian näyttäisi vähitellen kehen nuoren naaraan oli määrä tutustua ja millaisia haasteita sitä kautta oli tulossa.
”Hopealiekki!”, naaras kohotti sinivihreän katseensa huutajan suuntaan ja kohotti kulmiaan yllättyneenä kohdatessaan Unikkoturkin katseen. Sulavasti hän nousi ylös ja lähti astelemaan sinertävää naarasta kohden, samalla kun klassisen kauniille kasvoille kaartui pieni hymyn kaari.
”Tervehdys, Unikkoturkki, onko kaikki hyvin?”, soturi puhui kunnioittavaan sävyyn ja istuutui vanhempaa vastapäätä.
”On toki, tarvitsin vaan juttuseuraa, vanhan päivät tuntuvat ajoittain niin yksinäisiltä.”
”Älähän nyt, onhan sinulla seuraa ja oppilaat, sekä pennut kuuntelevat mielellään tarinoitanne”, ontuva yritys kohentaa Unikkoturkin mielialaa ei tuntunut toimivan, ainakaan sinertävän naaraan katseesta päätellen.
”Joskus sitä ikävöi kuitenkin erilaista keskusteluseuraa”, iäkkäämpi naaras maukui hiljaa.
”Taidan tietää mitä tarkoitat”
”Kärsitkö sinä Hopealiekki koskaan yksinäisyydestä?”, suora kysymys yllätti tummajalkaisen naaraan.
”En”, automaattinen vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, ja vaikka se maistuikin nuoren soturin suussa puiselta, Unikkoturkki tuntui hyväksyvän vastauksen ja nyökytteli hitaasti päätään. Ehkä se ystävien kerääminen olisi viisasta aloittaa siitä, että kertoisit suoraan ongelmistasi, hmm? Samalla vanhemman naaraan kasvoille tuntui levittäytyvän ikään kuin huolestunut varjo, mutta se oli poissa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
”Vaikka olen jo iäkäs, minä kaipaisin tekemistä. Kaipaan tunnetta siitä, että olen hyödyksi klaanilleni”, Hopealiekistä tuntui siltä, että oli paras asettua kuuntelemaan joten hän korjasi asentonsa varmuuden vuoksi mukavammaksi.
Aavistus oli osunut oikeaan. Muutama tunti kului verkkaalleen kun Unikkoturkki kertoi nuoruudestaan. Naaras puhui yllättävänkin syvällisesti tunnoistaan ja siitä miten kaipasi merkityksellisyyttä ja jotain sisältöä elämälleen. Hän meni jopa niin syvälle, että avautui pienestä elämänhalun puutteellisuudesta, kun ajantaju ja päivien merkityksellisyys tuntuivat sulautuvan yhteen. Hopealiekki yritti muistuttaa naarasta siitä, että hän on yhäkin rakastettu osa yhteisöä ja hän yritti ehdottaa, että Unikkoturkki kävisi päällikön puheilla tunnoistaan keskustelemassa mahdollisuudesta olla jotenkin hyödyksi. Hunajatähti älykkäänä päällikkönä keksisi varmasti jotain vanhukselle.
”Mutta nyt Hopealiekki en vie aikaasi enempää, muori alkaa olla jo uninen ja kaipaan lepoa”, Unikkoturkki virkkoi, samalla kun nousi jaloilleen tassutellakseen takaisin klaanivanhimpien pesään. Hopealiekki sai hillittyä hymynsä, niinpä niin, ja nyökkäsi hitaasti iäkkäälle kissalle, samalla kun kääntyi itsekin lähteäkseen.

***
”Älä kisko minua”, Lummikosielu tiuskaisi, samalla kun huitaisi puoli huolimattomasti naaraan suuntana toisella tassullaan. Hopealiekki päästi irti kollin korvasta, samalla kun katsoi yläviistoon hivenen vanhempaa soturia, hymyillen hivenen vinosti.
”Herkkänahkainen olet”, kiusoitteleva maukaisu, samalla kun naaras kuitenkin asettui kumppaninsa viereen makaamaan viileään maahan. Hetken kaksikko vain makasi vierekkäin hiljaisuudessa, kunnes naaras itse päätyi rikkomaan sen.
”Lummikkosielu?”
”Mmmhm?”
”Muisteletko sinä koskaan Silkkisulkaa?”
”Tokikin, aina välillä”
”Entä Verentassua? Tai Jäätähteä?”
”Tietenkin, heistä jäi monenlaisia muistoja. Vietimme Taivasklaanissa kuitenkin jonkin aikaa”, kolli virkkoi, mutta alkoi kuulostaa jo epäilevältä.
”Minä kaipaan heitä”, naaras töksäytti. Hetken kolli oli vain hiljaa, kunnes kääntyi niin, että saattoi katsoa puolisoaan silmiin.
”Tietenkin, he olivat yksi luku elämääsi”, Lumikkosielu maukui, samalla kun tarkkaili hopeisen sävyisen naaraan ilmeitä. Sinivihreä katse eksyi hitaasti takaisin taivaalle. Tähdet olivat levittäytyneet korkealle taivaan kannelle, kuin särjetyt kristallin sirpaleet yönsiniselle silkille ja se oli harvinaisen kaunista katsoa.
”Minä…”, sanat juuttuivat nuoren naaraan kurkkuun ja se ei saanutkaan asiaansa kuuluviin.
”Sinä?”, kolli yritti vähän puskea asiaa tulemaan, mutta Hopealiekki pudisti vain päätään vaieten.
”Tiedäthän, että voit kyllä puhua minulle mistätahansa, jos mieltäsi painaa jokin?”, Lumikkosielu alkoi kuulostaa jo hivenen huolestuneelta, samalla kun kohotit toisen tassunsa naaraan leuan alle, kääntääkseen tuon kasvoja suuntaansa.
”Tietenkin hupsu”, soturi hymyili ja nuolaisi nopeasti kollia otsalta, ennen kuin asettui taas katselemaan tähtiä kaikessa hiljaisuudessa. Kahden kissan hengitys höyrysi hopeisina pilvinä yössä, kun he tutkailivat taivasta ja arvuuttelivat tähtikuvioita.
”Meidän pitäisi siirtyä sisään”, Lumikkosielu maukaisi lopulta ja naaras tunsi puolisonsa lämpimän kehon nousevan viereltään.
”Onko jo pakko?”
”Hopealiekki koko leiri on hiljentynyt aikaa sitten”, kolli kuiskasi ja tuuppasi toista kevyesti jalallaan. Huokaisten naaraskin kierähti jaloilleen ja kaksikko sukelsi sotureiden pesään käydäkseen yöpuulle.

//Lumikko jatkoa? ^^

Vastaus:

9kp! Tarina otti iloisen alun, Hopealiekin energinen luonne, hänen kanssakäymiset Kimallemyrskyn ja Kivitassun kanssa saivat heti hymyilemään, kappaleen kuvailukin sai hyväntuuliseksi :)
Haikeampiinkin tunnelmiin päästiin keskustelussa Unikkoturkin kanssa, joka toi kiinnostavasti tuon luonteen esiin ja jossa oli oma rauhallinen tunnelmansa. Tarina kävi sulavasti läpi Taivasklaanin tapahtumat, siirtymisen takaisin Myrskyklaanin, sekä mielenkiintoisesti miten se oli vaikuttanut Hopealiekkiin.

-Silkkis

Nimi: Roihutassu, Varjoklaani

25.03.2017 13:19
Roihutassu oli totaalisen uuvuksissa. Hänellä oli ollut pitkä päivä harjoituksissa. Ilvespilkku oli ollut erittäin vaativa tänään. Lisäksi, huomenna olisi arviointipäivä. Oli tärkeää, että Roihutassu saisi nyt kunnolla unta.
Niinpä hän päätti mennä ajoissa nukkumaan.
Roihutassun tuurilla kaikki ei taatusti menisi putkeen.
Mustankirjava oppilas sanoi hyvät yöt leirissä aikaa viettäville oppilaille ja hiippaili sitten oppilaiden pesän uumeniin. Hän tallusti pesässä, kunnes löysi oman makuusijansa. Kukaan muu oppilaista ei ollut vielä nukkumassa, joten Roihutassu saisi varmasti nopeasti ja helposti unta. Sitten hän saisi nukuttua kunnon yöunet ja olisi parhaimmillaan huomisessa kokeessa.
Kaikki meni hyvin, kunnes Roihutassu oli saavuttanut unen viimeisen ja ehkä tärkeimmän vaiheen: REM-unen.
Roihutassu tunsi vaipuvansa unien syövereihin. Hän näki Varjoklaanin leirin hahmottuvan utuisena edessään. Sitten hän näki keltaisen liekin leimahtavan ilmassa. Se näytti vahvalta, mutta oli vielä hieman pienempi verrattuna toiseen ilmestyneeseen liekkiin. Se oli meripihkan värinen ja suuri. Molemmat liekit liitelivät taivaalla, kuin olisivat joidenkin kissojen sieluja. Isompi, meripihkan värinen liekki näytti kutsuvan keltaista liekkiä luokseen.Keltainen liekki oli leimahtamassa sitä kohti, mutta pysähtyi huomatessaan taakseen ilmestyvän kolmannen liekin.
Tämä liekki oli myös nuori, niin kuin keltainen liekkikin. Se liekki oli myös vihreä. Keltainen liekki katsoi hetken vihreään liekkiin, mutta lähti sitten lipomaan kohti meripihkanväristä liekkiä.
Samassa vihreän liekin vierelle ilmestyi sinertävä liekki. Se oli myös nuori näytti siltä, kuin se olisi kutsunut keltaista liekkiä luokseen. Vihreä liekki yhtyi kutsuun.
Nyt keltaisella liekillä oli paha paikka. Kummat hän valitsee? Vanhemman, meripihkanvärisen liekin, vai nuoremmat, vihreän ja sinisen liekin?

Samassa Roihutassu heräsi huohotukseen. Hänen mestarinsa Ilvespilkkukin huuteli jo ulkoa. Olisi viimeisen arvioinnin aika.
Roihutassu pujahti ulos pesästä. Hänen vatsansa kurni hieman, mutta hän yritti sivuuttaa sen. Hän ei halunnut häiritä keskittymistään syömällä.
"Huomenta, Roihutassu. Suuri päivä tänään sinulla edessä", Ilvespilkku naukui pirteästi. "Oletko valmis?"
"Niin valmis kuin voi olla. Voidaanko jo aloittaa?" Roihutassu kiemurteli paikoillaan.
"Hyvä on", Ilvespilkku kääntyi kannoillaan ja otti askeleen, mutta pysähtyi kuulleessaan oppilaansa vatsan murisevan. "Etkö aio syödä?"
"En pysty", Roihutassu vastasi. "Mennään jo."
Ilvespilkku saattoi oppilaansa leirin uloskäynnille. "Tässä kohtaa tiemme eroavat."
Roihutassu tuijotti hetken hermostuneena mestarinsa silmiin, joka vain katsoi tyynesti oppilaaseensa ja nyökkäsi.
"Kyllä sinä osaat. Tiedän sen."
Roihutassu sulki silmänsä ja hengitti syvään. Tämä olisi hänen ensimmäinen kertansa ulkona leiristä yksin. Ihan yksin. Tai no, ei yksin, sillä Ilvespilkku olisi jossain vaanimassa ja seuraamassa hänen edistymistään.
Nyt Roihutassu oli valmis. Hän sujahti ulos sisäänkäynnistä ja säntäsi metsään.

Tehtävähän oli helppo; hänen täytyi vain saalistaa jotain ja näyttää taitonsa. Ja pahimmassa tapauksessa kohdata joku vihollinen. Rajapartiot eivät kylläkään olleet ilmoittaneet vihollisklaanien kissoista Varjoklaanin reviirillä.
Tai jos olivat, niin se ei ollut kantautunut Roihutassun korviin.
Musta oppilas jähmettyi paikoilleen, kun kuuli askeleita jostain kauempaa. Hämärä kuusimetsä ei tehnyt tilanteesta yhtään vähemmän pelottavaa. Roihutassu päätti luottaa kovaan ulkokuoreensa ja piiloutua sen sisälle turvaan. Hän väänsi naamalleen närkästyneen ilmeensä, jottei näyttäisi pelokkaalta. Olihan lisäksi vielä aamu, ja hämärä sellainen. Auringosta ei ollut tietoakaan.
Roihutassu keräsi rohkeutensa ja hiippaili metsässä kuunnellen jokaisen elävän olennon jokaista liikettä. Hän pysähtyi kuullessaan oravan pienten jalkojen kipityksen. Roihutassu heittäytyi matalaksi ja tutkaili ympäristöään. Missä se orava on?
Roihutassu näki oravan, joka oli loistavalla paikalla kuusen vieressä kaivelemassa maata. Roihutassun täytyisi olla nopea ja estää sen pääsy puuhun. Roihutassu mateli edemmäs ja odotti oikeaa hetkeä, kunnes loikkasi pahaa aavistamattoman oravan niskaan.
Pieni olento vinkaisi Roihutassun kynsien uppoutuessa sen ohueen turkkiin. Roihutassu ei kuitenkaan halunnut kiduttaa saalistaan, vaan mursi sen niskat nopealla tassunliikeellä niin, ettei se joutunut kauaa kärsimään.
Roihutassu kumartui koskettamaan oravan ruumista. "Kiitos Tähtiklaani tästä saaliista."
Sitten hän hautasi sen ja jätti sen odottamaan. Sen jälkeen Roihutassu lähti jatkamaan arviointiaan.

"Roihutassu, sinä..." Ilvespilkku maukaisi pitäen oppilastaan jännityksessä. "Läpäisit arviointisi!"
"Mitä? Huh!" Roihutassu hihkaisi. "Jännitin niin paljon."
"Hyvinhän se meni", Ilvespilkku naukaisi iloisesti. "Tavataan uloskäynnillä myöhemmin tänään. Minulla on asiaa Mustatähdelle."
Roihutassu nyökkäsi. "Nyt syömään..."

Myöhmmein illalla Roihutassu meni tapaamaan mestariaan Ilvespilkkua leirin uloskäynnille, niin kuin tämä oli käskenyt.
"Minne mennään?" Roihutassu kysyi kiinnostuneena.
"Käymme Kuulammella. Jokaisen oppilaan tulee käydä siellä ennen soturiksi nousemistaan", Ilvespilkku selitti.
"No mitä me sitten odotamme? Mennään jo!" Roihutassu hihkaisi.
"Ei, ensin me odotamme", Ilvespilkku vastasi.
"Mitä? Ketä muka?" Roihutassu murahti närkästyneenä.
"Meitä muka", Roihutassu kääntyi kannoillaan ja näki Koskitassun sisaruksineen ja mestareineen.
Roihutassu käänsi heti katseensa pois.
"Nyt voidaan lähteä", Ilvespilkku naukaisi.

"Kuulitteko?" Roihutassu pyshätyi nuuhkimaan ilmaa.
"Kuulitteko mitä?" Sädekynsi kysyi.
"Taisin kuulla kuiskauksia", Roihutassu naukaisi Kultatassun mestarille.
"Olkaa varuillanne", Ilvespilkku murahti ja lähti taas liikkeelle.
Yhtäkkiä pusikosta kuului suhinaa ja Myrskyklaanin rajapartio loikkasi varjoklaanilaisten eteen.
"Mitä teette täällä?" punaruskea pitkäkarvainen kolli ärähti meripihkanväriset silmät leimahtaen.
Harmaaraidallinen, suuri naaras asetti tassunsa punaruskean kollin eteen. "Rauhoitu, Ruskapyörre. Tästä voidaan keskustella."
"Toki, mutta mielestäni on epäilyttävää, että kahdeksan varjoklaanin kissaan hiippailee meidän reviirillämme, Kanikorva", valkoturkkinen kolli maukaisi ja käänsi siniset silmänsä kohtaamaan harmaaraidallisen naaraan silmien kanssa.
"Pakkastuuli, sinä myös. Eikö kannattaisi ensin kysyä heiltä, miksi he ovat täällä?" Kanikorvaksi kutsuttu naukui tyynesti ja kääntyi sitten vihollisklaanin edustajien puoleen.
"Pyydämme anteeksi sekaannusta", Kalliokynsi maukui yhtä tyynesti kuin Kanikorva. "Olemme viemässä oppilaita Kuulammelle."
Roihutassu vilkaisi Koskitassuun, joka katsoi takaisin. Molempia hermostutti tällainen tilanne, kun myrskyklaanilaiset vaikuttivat uhkaavilta. Roihutassu hiippaili hiljaa muiden oppilaiden seuraan, Kultatassun viereen. Yhdessä he voisivat puollustautua paremmin. Koskitassu kuitenkin vaihtoi paikkaa kauemmas Roihutassusta. Heidän välinsä olivat silti viileät.
"Siinä näette, Pakkastuuli ja Ruskapyörre", Kanikorva maukui. "Anteeksi häiriö, voitte jatkaa matkaa."

Roihutassu liukasteli mäkeä alas Ilvespilkun perässä. Mestarista näki, että hän oli käynyt täällä ennenkin ja että hän tiesi minne kannattaa astua. Roihutassun valtasi rauhoittava tunne, ehkä siksi, koska Tähtiklaani tuntui olevan niin lähellä.
*Yrttitassu on varmaan käynyt täällä jo monesti*, Roihutassu ajatteli.
Hän seurasi kuluneita kissojen jalanjälkiä, eikä enää liukastellut paljoa. Tästä muinaiset Tähtiklaanin soturit olivat joskus kulkeneet ja varmaan liukastelleet ihan samalla lailla, kuin Roihutassukin.
"Tämä paikka on upea", Lummetassu ihasteli.
Kaikki oppilaat ja soturit kerääntyivät lammen ääreen ja tutkailivat vettä.
"Tietojeni mukaan paranrajat asettuvat makuulle ja laskevat kuononsa veteen, mutten ole varma, onko se totta", Ilvespilkku selitti oppilaille. "Parantajat eivät siitä paljoa puhu."
"Alkaa tulla myöhä", Sädekynsi naukui. "Yöllä tulee pakkasta, joten ei viivytä liian kauaa. En halua, että kukaa sairastuu."

Vastaus:

7kp! En ole varma tarvitseeko uusilla reviireillä enää käydä Kuulammella, että pääsisi soturiksi, mutta se toi ihan mukavan lisän tarinaa, Roihutassun kohdatessa Myrskyklaanin partion ja nähdessä paikan. Taitojen arvioiminen toi mielestäni vakavampaa puolta esiin Roihutassussa, hänen jännittäessä siitä miten onnistuisi arvioinnissa. Roihutassun uni oli mielenkiintoinen ja pidin siitä miten liekkejä kuvailit :)

-Silkkis

Nimi: Pilkkutassu, Taivasklaani

25.03.2017 11:24
"Herätys Pilkkupentu", kuului lempeä naarasääni. Makasin vuoteellani silmät kiinni. Heräsin, kun joku ravisteli minua hellästi. Avasin silmäni ja näin vieressäni Purosulan, lempeän valkoturkkisen naaraan. Tämän pennut; Varjopentu ja Viimapentu kurkistelivat emonsa takaa.
"Niin?" kysyin. Nousin pystyyn. Haukottelin, ja venyttelin.
"Pieni Pilkkupentu, kulta", Purosulka sanoi lempeästi. "Mitäs olisit mieltä siitä, että sinusta tulee oppilas?"
"Milloin?" hihkaisin riemusta. Vihdoinkin oppilas!
"Ihan pian", Viimapentu hihkui. "Olen niin kateellinen sinulle."
"Niin", yhtyi Varjopentukin, "Purosulka, miksei minusta ja Viimapennusta tule oppilaita?"
"Pilkkupentu on teitä vanhempi", Purosulka hymyili. Kun Varjopennun lavat lysähtivät, valtasi Purosulan sääli. Hän maukui pojalleen: "Kyllä teistä pian tulee. Älä ole huolissasi."
"Mennään leikkimään!" hihkaisi Viimapentu.
"Juu", huikkasin. Aloin juoksemaan pentujen perässä, mutta valkoinen kuningatar esti minut.
"Voi pieni", Purosulka kehräsi. "Nimitykset ovat ihan juuri. Sinut täytyy pestä."
Naaras alkoi nuolla minua pitkin ja reippain vedoin. En erikoisemmin pitänyt siitä. Älähdin ja hyppäsin askeleen sivulle, kauemmas Purosulasta.
"Rauhassa nyt", tämä maukui. Minut oli pakko antaa kuningattaren nuolla minut.

"Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Jäätähden huuto kuului ympäri leiriä. Pujahdin pesästä ulos Viimapennun, Varjopennun ja Purosulan kanssa. Purosulan kumppani Ruostevarjo ilmestyi viereemme. Purosulka tervehti Ruostevarjoa nenän kosketuksella ja nuolaisulla. Näin kissojen katsovan minua. Marjaläikkä, Siipisulka, Vaahteranlehti, Vaahterahäntä ja Ruskasiipi katsoivat minua lempeästi klaaninvanhempien joukosta. Jäätähti seisoi Kivikeon päällä ja katsoi minua lempeästi. Kävelin Kivikeon eteen. Purosulka, Viimapentu ja Varjopentu pysähtyivät taakseni. Purosulka katsoi minua lempeästi.
"Pilkkupentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen", Jäätähti maukui. "Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Pilkkutassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Lintusiipi. Toivon, että Lintusiipi siirtää kaiken tiedon sinulle."
Turkkiani kihmelöitsi jännityksestä. Näin Lintusiiven kipittävän soturien joukosta viereeni. Soturi hymyili. Jäätähti jatkoi: "Lintusiipi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi hyvä taistelija ja vikkelä jaloistasi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle."
"Pilkkutassu!" klaani alkoi hurrata. Purosulka huusi koviten. Lintusiipi kumartui koskettamaan kuonoani. Soturilla oli lempeät silmät. Kun hänen kuononsa kosketti omaani, astuin askeleen taaksepäin. En ollut koskaan puhunut Lintusiivelle, siksi tämä jännitti.
"Älä pelkää", naarassoturi naurahti lempeästi. "Sinusta tulee hyvä."
Lintusiipi poistui tieltä jotta muut voisivat onnitella. Purosulka painautui pilkullista turkkiani vasten.
"Olen niin ylpeä sinusta rakas Pilkkutassu", kuningatar kehräsi.
"Kiitos", vastasin hieman ujosti.
"Me olemme kateellisia", Viimapentu kimitti.
"Teidän aikannekin on pian", mauin ja annoin molemmille pennuille nuolaisun päähän. Kun kaikki olivat antaneet onnittelunsa, maukui Lintusiipi minulle: "Mennään katsomaan sinulle nyt ensimmäiseksi peti oppilaiden pesään. Sinähän nukut siellä tänä yönä."
"Pilkkutassu voi nukkua vierelläni", Leijonatassu ehdotti.
"Hyvä ajatus!" Lintusiipi nyökkäsi kiitokseksi Leijonatassulle.
"Hyvä on", nyökkäsin minäkin ja hymyilin pienesti. Lähdin Lintusiiven perässä leiristä pois.
"Näytän leirin sinulle pian", mestarini maukui. Nyökkäsin vastaukseksi. Kivisessä maastossa oli hiukan vaikeaa löytää sammalta, mutta sitä löytyi helposti Kuiskausten luolasta.
"Hieno paikka", henkäisin.
"Eikö olekin", Lintusiipi nyökkäsi hymyillen. "Täältä päälliköt hakevat yhdeksän henkeään ja esimerkiksi parantajat kysyvät neuvoa Tähtiklaanilta, jos on jotain vaikeuksia."
Nyökkäsin. Sammalta oli paljon Kuiskausten luolassa. Se hohti ja oli lähes hopean väristä. Lintusiipi otti tukon sammalta. Otin esimerkkiä soturilta ja otin minäkin tukon. Lähdin seuramaan Lintusiipeä takaisin leiriin.

Saavuimme oppilaiden pesälle. Leijonatassu seisoi pesän edessä. Pujahdimme kollin perässä pesään.
"Pilkkutassu voi nukkua tässä", Leijonatassu osoitti hännällään suojaisaa paikkaa vuoteensa vieressä. Lintusiipi nyökkäsi ja asetti sammaltukkonsa Leijonatassun pedin viereen. Asetin oman sammaltukkoni Lintusiiven tukon viereen.
"Tämä ei välttämättä riitä sinulle", mietti Lintusiipi ääneen. "Haetaan lisää."
Kävimme hakemassa lisää sammalta. Leijonatassu tuli mukaamme. Kun vuoteeni oli valmis, maukui Lintusiipi: "Riekalekorva halusi meidät partioonsa. Näytän sinulle samalla reviiriä."
"Jipii!" pomppasin ilmaan. Kävelimme sotureiden pesän eteen. Riekalekorva seisoi pesän edessä oppilaansa Usvatassun, sekä Havuturkin kanssa.
"Lähdetään", Riekalekorva murahti. Lähdimme seuraamaan Riekalekorvaa. Astelin kollin takana Usvatassun kanssa. Takanamme Havuturkki ja Lintusiipi juttelivat jostain.
*Näyttääkö Lintusiipi minulle leiriä, vaiko jutteleeko hän kokoajan Havuturkin kanssa?* mietin. Tunsin äkkiä kuinka Usvatassu hymyili minulle.
"Sinusta tulee todella hyvä", naarasoppilas hymyili. "Lintusiipi on hyvä mestari."
"On Riekalekorvakin", naukaisin. Vilkaisin sivusilmällä partion johtajaa. Muistin, kun olin joskus pentuna piiloutunut sotureiden pesään. Ja juuri Riekalekorvan petiin. Soturi ei ollut vihainen, onneksi, vaikka luonteeltaan hän saattaa joskus olla hieman ärhäkkä. Riekalekorva oli kantanut minut Purosulan luo ja sanonut, että olen voimakas pentu ja että minusta tulisi joskus hyvä soturi.
"Kyllä Pilkkupennun aika tulee joskus vielä nukkua ja asua siellä", oli Purosulka vastannut. Mutta se oli ollut silloin, kun Varjopentu ja Viimapentu eivät olleet vielä syntyneet.
"Pilkkutassu", Lintusiiven ääni kuului takaani, "haistatko riistaa?"
"Hiiren", vastasin heti. "Saanhan metsästää sen?"
"Opetan sinulle huomenna miten metsästetään", Lintusiipi naukaisi. "Mutta voin metsästää sen."
Naaras pujahti pensaaseen ja pian hän palasi suussaan hiiri. Ilmeeni oli pettynyt.
"Älähän nyt", Lintusiipi laski häntänsä selälleni. "Opetan sen sinulle varmasti huomenna. Ei kaikkea vielä tänään tarvitse osata."
"Hyvä on", naukaisin.

Saavuimme leiriin. Lintusiipi oli näyttänyt minulle koko reviirin.
"Voisit viedä riistaa klaaninvanhemmille", Lintusiipi ehdotti. "Kaarnatassu ja Leijonatassu voivat auttaa."
Tuoresaaliskasan vieressä olevat kollioppilaat nyökkäsivät.
"Minä vien Siipisulalle ja Marjaläikälle!" huudahdin. Otin kasasta Lintusiiven hiiren sekä Havuturkin saaman rastaan ja keikutin ne klaaninvanhempien pesälle.
"Hei Pilkkutassu!" Marjaläikkä huudahti iloisena. "Mukava nähdä. Taidan haistaa tuoresaalista."
"Toin niitä", mauin ja laskin rastaan Marjaläikän eteen. Kilpikonnakuvioinen vanhus kiitti ja jäi odottamaan, että muutkin saivat riistansa.
"Hei Siipisulka", tervehdin naarasta.
"Mukava nähdä Pilkkutassu", mustaturkkinen entinen myrskyklaanilainen naukaisi. Annoin hiiren tälle.
"Lähdetään", Kaarnatassu pyysi. Nyökkäsin Kaarnatassulle. Ennen kuin lähdimme klaaninvanhempien pesästä, loin myötätuntoisen katseen Marjaläikälle. Minun tuli sääli tätä. Naaraan takapää oli kauan sitten halvaantunut. Hänen liikkumisensa oli todella vaikeaa, vain etukäpäliä pystyi liikuttamaan. Purosulka oli sanonut, että se oli ollut onnettomuus.
*En ikinä halua halvaantua*, mietin. Kävelin Leijonatassun ja Kaarnatassun kanssa tuoresaaliskasalle. Kaarnatassun mestari Kirkassilmä antoi meidän ottaa kasasta. Otin myyrän ja käperryin syömään sitä Leijonatassun kanssa oppilaiden pesän eteen.

Vastaus:

7kp! Tämä oli mukava ensimmäinen tarina, jossa oli lämminhenkinen tunnelma, alussa jo huomasi miten hyvä suhde Pilkkutassulla oli Purosulan, sekä hänen pentujensa kanssa. Ja myös Pilkkutassun ja Sulkasiiven välillä näyttää kehittyvän mukava oppilas-mestarisuhde. Tarinassa esiintyi mainiosti Taivasklaanin kissoja ja leiriäkin käytiin hyvin läpi.
Ja lopussa Siipisulan oli varmaan tarkoitus olla Silkkisulka :)

-Silkkis

Nimi: Mustatassu, Myrskyklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

24.03.2017 14:21
Valkomusta kissa lepäsi Myrskyklaanin leirin suuaukon lähellä, ja katseli klaanitovereidensa puuhia. Hän nosti päänsä ylös ja nousi istumaan. Kissa katseli ympärilleen varjoisessa istumaaikassaan ja etsiskeli katseellaan mestariaan, Hunajatähteä. Pian tuo jo erottikin mestarinsa raidallisen turkin ja vaaleanharmaan, vakavan katseen. Kissa nousi ylös, ja käveli Hunajatähden luo. Hän katsoi hetken Hunajatähteä ja tarkkaili tuon katsetta siinä toivossa, että saisi selvää tuon ajatuksista.
"Ai hei, Mustatassu" Hunajatähti tervehti, ja sai Mustatassun säpsähtämään. Mustatassu oli hieman nolona, mutta peitti sen kokonaan.
"Voimmeko mennä metsästämään tai harjoittelemaan taisteluliikkeitä?" hän pyysi. Hunajatähti katsoi häntä vakavalla ilmeellä, josta pilkotti hivenen verran tylsistyneisyyttä. *kysyt noin joka ikinen kerta...* Hunajatähti näytti ajattelevan. Mustatassu peruutti hieman, ja valmistautui kielteiseen vastaukseen. Hän katsoi päällikköään, ja mestariaan toinen silmä kiinni, pää painuksissa ja korvat luimussa, sillä Hunajatähti näytti olevan aikeissa huutaa. Mustatassun hämmästykseksi tuo kuitenkin vain nyökkäsi ja vastasi Mustatassulle: "Toki, paljaslehti on viimein ohi, ja klaani on varmasti nälissään" Hunajatähti katsahti muutamaa oppilasta, jotka olivat makuualusten vaihtopuuhissa ja paria pentua, jotka leikkivät tuoresaaliskasan lähellä taistelua. Mustatassu heilautti häntäänsä ja hymähti iloisena. Hän huomasi Hunajatähden lähtevän kohti leirin uloskäyntiä ja viittovan hännällään Mustatassua seuraamaan. Mustatassu seurasikin, ja pysyi hiljaa yrittäen pitää tyhmät kysymykset omana tietonaan. Metsän tuoksut tulvahtivat hänen kuonoonsa, ja Mustatassu henkäisi.
"Ihana olla taas ulkona!" hän ajatteli ääneen, ja Hunajatähti vilkaisi Mustatassuun. Mustatassu sulki suunsa siinä toivossa, ettei suututtaisi Hunajatähteä. Hunajatähti kuitenkin vain käänsi päänsä, ja jatkoi matkaa Mustatassun seuratessa. Mustatassu murahti mielessään, mutta seurasi päällikköä ja koetti olla marisematta. Eilisestä sateesta kastuneet lehdet tuntuivat kylmiltä ja jäisiltä kylmälle heikon Mustatassun astuessa niille, ja hän oli vähällä kiljaista. Mustatassu kuitenkin yritti pysyä tasapainossa ja olla hiljaa, jottei vaikuttaisi hiirenaivolta. Hän huokaisi, ja seurasi klaanipäällikköä loppumatkan hiljaa –tai ainakin hän yritti- ja varautuneena uusiin, sateesta kastuneisiin lehtiin. Loppumatka sujuikin Mustatassun onneksi vähillä lehdillä, ja pian hän huomasi olevansa lähellä kaksijalkojen viherlehtipaikkaa. Mustatassu nyrpisti nenäänsä. Hän inhosi tätä paikkaa, ja halusi pysytellä mahdollisimman kaukana kaksijaloista. Toki hän tiesi, ettei vielä ollut viherlehti, mutta hänen turkkiaan kylmäsi ajatuskin kaksijaloista ja niiden jättämistä asioista. Mustatassu pudisteli päätään ja keskittyi koulutukeensa. Hän kuuli, kun hänen edessään olevasta puskasta kuului kovaa rapinaa, ja näki jäniksen hyppäävän kovalla vauhdilla sieltä. Jänis potkaisi Mustatassua kasvoihin kaataen hänet, ja juoksi nopeasti pois. Mustatassu jäi hetkeksi vain makaamaan maahan ja ihmettelemään korvat luimussa ja naama turvoksissa. Hän murahti, ja nousi ylös. *miksi aina minä...* hän ajatteli. Mustatassu raapaisi kerran kasvojaan, ettei paljastuisi jäniksen potkaisseen itseään, ja rupesi etsimään riistaa. Hän näki lyhyen matkan päässä itsestään pienen, harmaan otuksen syömässä siementä, ja pudottautui vaanimisasentoon. Hän eteni äänettömästi kuin hiiri, -paitsi, että hänen häntänsä huiski sinne tänne- ja nuolaisi huuliaan. Lähemmäs saavuttuaan Mustatassu pysäytti häntänsä ja nosti toisen etukäpälänsä valmiina tappamaan hiiren sillä. Hiiri huomasi Mustatassun liian myöhään, ja sai kissan kynnet kimppuunsa. Mustatassu piteli hiirtä hetken aikaa käpälissään, ja kun se ei enää liikkunut, hän avasi käpälänsä. Hiiri yritti nopeasti paeta, mutta Mustatassu koukkasi sen hampaisiinsa ja heitti ilmaan. Sen jälkeen hän painoi sen kynsillään maata vasten, ja tappoi sen nopealla näykkäisyllä. Mustatassu katsoi hiljaa saalistaan. Hän jätti sen siihen, ja alkoi etsiä lisää riistaa. Pian Mustatassu kuulikin puusta rapinaa, ja huomasi oravan hännän pilkistävän matalalla olevasta puunkolosta. Hän hiipi nopeasti, mutta hiljaa puun luo, ja tarrasi kynsillään siihen. Mustatassu alkoi kiivetä puuta pitkin ylöspäin, ja tarpeeksi lähellä ollessaan tarttui hampaillaan oravan häntään. Mustatassun saalistushetki ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan, vaan hänen otteensa lipsahti ja hän putosi orava hampaissaan selälleen maahan. Orava yritti rimpuilla ja Mustatassu puristi ilmat sen keuhkoista käpälillään. Orava päästi lyhyen ja tuskaisen äänen, ja jäi sitten liikkumattomaksi ruumiiksi. Mustatassu nousi hoippuroiden ylös, pää hieman kipeänä, ja nosti oravan hampaisiinsa. Mustatassu vei oravan nopeasti samaan paikkaan, missä hiiri oli, ja alkoi etsiä Hunajatähteä. Hänen korvansa värähti pikkuisen, kun hän haistoi päällikkönsä tuoksun. Hunajatähti astui pois varjoista, ja Mustatassu kävi nopeasti hakemassa saaliinsa sanomatta yhtään mitään. Mestarinsa kanssa Mustatassu lähti kävelemään kohti leiriä, ja alkoi miettiä tulevaisuuttaan. Minkälainen soturi hänestä tulisi? Miten klaani tulisi pärjäämään? Mitä tulevaisuudessa tapahtuisi? Mustatassun päässä pyöri todella monia kysymyksiä, ja hän oli onnellinen, että sai elää klaanikissana, eikä rauhallisesta elämästä "nauttivana" kotikisuna.

//tämmönen nyt tuli kirjoitettua :D

Vastaus:

5kp! Tarinasta sai kivasti selville Mustatassun luonnetta, hän tuli esille ajattelevana luonteena, jolla on omat epävarmuutensa, mutta myös päättäväisyyttä. Sekä tarinassa sai lukiessa selville, miten Mustatassu suhtautuu päällikön oppilaana olemiseen, joka näkyi hänen varovaisuudessaan ja hiljaisuudessaan Hunajatähden kanssa. Metsästyksestäkin oli mukavasti kirjoitettu, hankaluuksista ja onnistumisista :)

-Silkkis

 

©2017 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com