Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

Muistakaa ilmoittaa tarinanne alussa, millaista palautetta haluatte!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Metsänhenki, Varjoklaani

29.04.2019 20:39
“Varjoklaaniin puhaltavat uudet tuulet - ehkä jopa lempeämmät sellaiset.”
Tuhahdin tuolle halveksien. Ennen sotaa ja Mustatähden kuolemaa leirissä oli hetken vallinnut ilmapiiri, jota mielessäni vertasin taivaankannella roikkuvaan raskaaseen ja uhkaavasti jo jyrisevään ukkospilveen. Sodassa tuo pilvi oli viimein purkanut jännityksensä iskemällä kyntensä niin omiin kuin vihollisiin ja kastellut jokaisen turkin märäksi verestä. Varastoni olivat tyhjentyneet hämähäkinseitistä ja unikonsiemenistä ensimmäisen neljän osumaa saaneen kohdalla ja siinä tilassa ne pysyisivät vielä ainakin kuun verran ennen kuin luonto puhkeaisi taas kukkaansa.
“En usko mitään ennen kuin sen itse näen, Rantakivi”, mutisin vastaukseksi. “Mustatähdestä ei pitänyt kukaan, mutta hänellä oli sentään kunnon Varjoklaanilaisen selkäranka. Hän oli johtaja.”
Tarkkailupaikaltani parantajanpesän sisäänkäynniltä näki päällikön pesää lukuunottamatta leirin jokaisen nurkan. Kirkaskuun ja Täplämyrskyn pennut tuuppivat toisiaan juostessaan kilpaa muutaman leikkeihin mukaan innostuneen oppilaan kanssa. Ilman ontuvia sotureita olisi voinut luulla koko sodan olleen vain yksi paha uni muiden joukossa. Sodasta ja sen jälkimainingeista muistutti myös leirissä vilkkaasti liikkuva uusi varapäällikkö, Surmayö. Kolli järjesti päivän ensimmäisen puolikkaan raja- ja riistapartioita ja tiedusteli mestareilta heidän oppilaidensa edistymisestä. Tiesin Surmayön olevan pätevä tehtäväänsä, mutta en voinut olla epäilemättä tuon lojaaliutta Varjoklaanille.
“Toisaalta en kyllä tiedä kuka tehtävään olisi parempi. Surmayöllä on sydän paikallaan - ehkä liiankin hyvin”, pohdin. “Kun seuraa päivät pitkät leiriä täältä parantajanpesästä, ei voi olla huomaamatta mitä rakkaus tekee kissalle. Olen iloinen etten koskaan saanut moiseen edes tilaisuutta.”
“Voisit kuvitella itsesi Surmayön paikalle”, Rantakivi maukui.
Menin hämilleni, kun en osannut arvioida oliko se kysymys vai toteamus. Rantakivi tietenkin yritti herättää minussa ajatuksia siitä, mikä asemani olisi soturina jos en oliskaan tullut valituksi parantajaoppilaaksi monta kuun kiertoa sitten.
Ohimollani jyskytti herkeämättä.
“En, en tietenkään. Paikkani on täällä.”
“Metsänhenki, kenelle sinä puhut? Metsänhenki?”
Yrttitassu tassutti yrttivarastolta minua kohti. Tuo oli käynyt jo auringon noustessa kiertämässä läpi lähialueita ja etsinyt hämähäkinseittiä. Muutama säie seittiä roikkui edelleen oppilaan tassussa. Jyskytys hellitti.
“Ihan itsekseni. Hulluksihan tässä tulee väkisinkin, kun tuota menoa seuraa”, naurahdin kolkosti ja viittasin hännälläni kohti Koivutähteä, joka oli kiivennyt leirin suurimman kuusen oksalle seuraamaan toisen partion lähtöä.
Yrttitassu hymyili viattomasti ja vetäytyi kunnioittavat kaksi pientä askelta. Olin oppinu arvostamaan tuota käpälistään kätevää otusta, joka tuntui olevan ainut koko klaanista kuka ymmärsi antaa muille omaa tilaa. Pimeämuistokin antoi minulle tilaa ja yksinäisyyttä oikein mielellään eikä viimeisimmän riitamme jälkeen ollut puhunut minulle sanaakaan. Itselleni uskottelin etten välittänyt ja osoitin mieltäni yhtälailla unohtamalla veljeni olemassaolon. Tuo hiirenaivo vietti pitkiäkin aikoja Varjoklaanin ja kaksijalkalan rajalla selvittämässä rikkoutuneen perheemme menneisyyttä eikä tajunnut palatessaan leiriin tuoda mukanaan edes riistaa hämätäkseen muita. Kukaan ei minun lisäkseni ollut vielä huomannut mitään. Varjoklaanissa vaihtunut valta näytti vievän kaikkien muiden ajatukset muualle.
“Haluatko mennä leikkimään muiden oppilaiden kanssa?” kysyin tarjoten harvinaista vaihtelua parantajaoppilaan arkeen. “Olit ahkera aamulla ja olet ansainnut tauon.”
Yrttitassun ilme valpastui ja tuo nyökkäsi minulle hymyillen. Hillityin askelein tuo käveli pentutarha edustalle ja liittyi leikkisään joukkoon, hetken empien, mutta lopulta rohkaistuen hippaleikkiin. Seurasin heitä taas hetken, ennen kuin kyllästyin ja nousin. Keskustelu Rantakiven kanssa painoi mieltäni. Mitä jos minua ei olisikaan valittu parantajaksi? Ajatus tuntui mahdottomalta, sillä olin jo pennusta asti päättänyt inhota painileikkejä ja toisten jahtaamista. Se oli typerää ja Pimeämuisto oli ollut siinä parempi. Myhäilin itsekseni sille, että Pimeämuisto ei tiennyt mitään klaanin terveydestä huolehtimisesta eikä tulisikaan koskaan tietämään. Olin ylivoimainen ja ainut tehtävässäni, ja salaa pidin asemastani.
Katseeni osui jälleen Surmayöhön. Varapäälikkö oli nyt rauhoittunut puhumaan itse päällikön kanssa parin ketunmitan päähän minusta. Mahtoikohan Koivutähti todella luottaa Surmayöhön? Ja luottiko klaani Koivutähteen? Toivoin Tähtiklaanin tietävän paremmin mihin suuntaan Varjoklaanin tulevaisuus lähtisi - ja ehkä jopa jakavan sen tiedon myös minulle.

//Jotenkin kummasti taas aikaa mennyt vuosi siitä kun viimeeksi oon kirjottanut, joten ihan vaikka palautetta tekstin sujuvuudesta tms - ja niin oon ihan pihalla mitä Varjoklaanissa tapahtunu, toivottavasti ei häiritse :,D

Nimi: Saarnipentu, Varjoklaani

28.04.2019 23:58
// Viime kirjoituksesta on tosiaan aikaa, katsotaan miten tämä onnistuu :D //

Saarnipentu katsoi Kärppäpennun perään, räpäytti silmiään kerran ja toisenkin, ennen kuin lähti paikaltaan. Ensiksi hän yritti pysyä sisarustensa perässä ja saikin pidettyä Kärppäpennun näkyvissä. Kunnes pennun käpälä osui vasten isompaa kiveä, hän syöksähti eteenpäin melkein menettäen tasapainonsa. Hän ei nähnyt enää Kärppäpentua, mutta Saarnipennun huomio oli muualla. Lintujen laulussa, tuulen suhinassa, luonnon äänissä, mitkä loivat rauhallisen hiljaisuuden. Metsä oli heräämässä eloon paljaslehden jälkeen, silmut puissa, hiljalleen sulavat lumikasat ja erityisesti kaikki uudet tuoksut mitkä Saarnipentu haistoi. Ehkä heidän emonsa oli niin ärtynyt, koska hän ei päässyt paljon ulos pentutarhasta. Sillä välin, kun heidän isänsä sai mennä metsään, milloin tahtoi. Saarnipentu käänsi selkänsä suunnalle, minne hänen sisarensa olivat menneet ja sen sijaan lähestyi haistelemaan pensasta, jonka oksaa koristelivat valkoiset nuput. Täplämyrskyä ei pentutarhassa oleminen näyttänyt haittaavan samalla tavalla, mutta hänellä ei ollut vielä pentuja. Siitäkin huolimatta, Kirkaskuu valitti enemmän heistä, kuin liikkumisvapaudestaan. Hänen oli hankala löytää Kirkaskuun käyttäytymiselle syytä, mikä ei johtuisi heistä. Hankalampaa oli löytää syy sille miksi se johtui heistä. Varispentu ei edes laittanut vastaan Myrskypennun ja Kärppäpennun tapaan, hän oli vain heikko. Hän oli nähnyt Liljaturkin riitelevän Valkopennun kanssa, joten ehkä Kirkaskuun käytös oli yleisempää, kuin hän ajatteli. Hän saisi uuden näkökulman Täplämyrskyn pentujen syntyessä. Toivottavasti hän kuitenkin pääsisi oppilaaksi ennen sitä. Katsoessaan pentutovereitaan, Saarnipentu oli itse nähnyt parhaimpana vaihtoehtona vain antaa asian olla ja hiljalleen emon kärkkäät sanat iskisivät vähemmällä voimalla.

Harmaaturkkisen pennun huomio kiinnittyi kuivuneiden lehtien joukosta kuuluneeseen rasahdukseen, joka vei hänet pois ajatuksistaan. Saarnipentu katseli jonkin aikaa aluetta, josta lehdettömät pensaat, pudonneet risut ja lumen alta paljastuneet lehdet olivat luoneet hyvän piilonpaikan äänen aiheuttajalle. Sitten hän näki ruskeasulkaisen linnun hyppelehtivän risujen joukossa, kolli jähmettyi paikolleen. Hän oli nähnyt tuon linnun ennenkin, Varjoklaanin tuoresaaliskasassa. Saarnipentu tuijotti linnun liikkeitä, häntä heilahdellen tasaiseen tahtiin. Ruskea lintu hypähti häntä kohti ja Saarnipentu vaistomaisesti otti askeleen eteenpäin. Hänen tassunsa rasahti lehtien päällä ja lintu lennähti ilmaan Saarnipennun silmien edessä. Pentu seurasi, kun lintu laskeutui puunoksalle, selvästi tajuten, ettei kolli yrittäisi ottaa häntä sieltä. Siltikin Saarnipentu asteli puun luokse ja asettui istumaan, lintu ei lentänyt minnekään oksaltaan. Saarnipentu tajusi, ettei hän ollut pettynyt, päinvastoin istuessaan hiljaisuudessa, omassa rauhassaan, hän tunsi olonsa hyväksi. Kaikkialla minne hän katsoi, oli jotain uutta, hän oli keskellä tuntematonta, täysin yksin. Puujonot näyttivät jatkuvan loputtomiin, tuntui että hän pystyisi vain jäämään tähän rauhaan pitkäksi aikaa. Pentutarhassa ei ollut melkeinpä ollenkaan hetkiä, jolloin joku ei ollut hänen kanssaan samassa tilassa. Hänen oli pakko myöntää, Myrskypennun idea oli ollut ihan hyvä. Vaikkei hän tulisi tätä siskolle kertomaan. Saarnipennun silmät menivät pensaiden suuntaan mihin hänen sisarensa olivat juosseet, todellisuus rikkoen rauhan minkä hän oli luonut. Hän oli melkeinpä kokonaan unohtanut heidän leikkinsä. Hän ei tiennyt ollenkaan, miten pitkälle hänen sisaruksensa olivat menneet, heillä oli energiaa. Ainakin heillä oli sama määränpää. Saarnipentu nousi seisomaan hieman vastahakoisesti, kaipa hänen täytyi etsiä heidät.

Saarnipentu yritti etsiä tuttua tuoksuja ja vaikka hän tunnustikin Varjoklaanin tuoksun joukosta mullan ja kielon, hän ei saanut erotettua tarkkaa reittiä. Hän otti kuitenkin vaistomaisesti suunnan, ehkä hänen olisi pitänyt pelätä. Hän muisti miten pelokkaalta Varispentu oli näyttänyt pelkästi ajatuksesta lähteä leirin ulkopuolelle. Hänestä ei tuntunut samalta, kaikki oli vain jotenkin tyyntä. Kuin he olisivat piilosta paljon normaalia isommalla alueella. Juostessaan puskien lävitse ja nyt väistellen isompia kiviä ja juuria, hän löysi itsensä ensimmäistä kertaa odottamassa soturiksi pääsyä. Jos se tarkoittaisi, että hän saisi tuntea vapauden tällä tavalla, ilman että kukaan katsoisi hänen peräänsä. Saarnipentu alitti hieman isomman oksan ja kiersi häntä isomman kiven.
”Saarnipentu varmaan vain kyllästyi siihen, että olemme paljon nopeampia”, harmaaturkkinen pentu tunnisti helposti veljensä äänen. Saarnipentu hiljensi askeleitaan, toisinkuin lintu, hänen sisaruksensa eivät huomanneet hänen lähestymistään. Hän erotti Myrskypennun mustavalkoisen selän hyvin ja ensiksi lähestyi hiljaa.
”Mennään kilpaa, viimeinen lammel-”, Myrskypennun lause keskeytyi Saarnipennun kaataessa hänet kumoon, se ei ollut nätein hyökkäys, mutta hänellä yllätyksen tuoma etu. Kärppäpentu joka oli ollut Myrskypennun vieressä väisti yllättyneesti sivulle.
”Hippa”, Saarnipentu totesi tyynesti irrottaessaan otteensa ja kierähtäessään jaloilleen. Myrskypentu puisteli lehtiä turkistaan ja kohtasi Saarnipennun katseen.
”Ei reilua, emme edes olleet juoksemassa”, Myrskypentu huomautti, mutta tuon silmät kävivät jo Kärppäpennussa ja sitten taas Saarnipennussa, kuin etsien seuraavaa kohdetta. Valkoinen kolli oli jo ottanut hyvän välin sisaruksistaan.
”En käskenyt lopettamaan juoksemista”, Saarnipentu sanoi, ennen kuin kääntyi nopeasti. Hän kuuli Myrskypennun askeleet takanaan. Hetken hän juoksi Kärppäpennun vierellä, kollin suupielet olivat nousseet innokkaaseen virneeseen. Sitten Kärppäpentu ohitti hänet ja Saarnipentu ei jaksanut enää juosta täysillä. Hän tunsi Myrskypennun pukkaavan häntä kyljellään, ennen kuin tuo ohitti Saarnipennun. Harmaa kolli oli jälleen päässyt samalla paikalle mistä hän aloitti.

Saarnipentu kuuli siitä, että he olivat päässeet lammelle, ennen kuin näki sen itse. Mikä ei ollut yllättävää hänen sisarustensa kanssa.
”Voitin”, Kärppäpennun huudahdus kuului hänen korviinsa, siinä vaiheessa, kun Myrskypentu vastasi veljelleen takaisin, näki Saarnitassu myöskin lammen. Se oli iso, ainakin Saarnitassun näkökulmasta. Lumen sulattua veden pinta oli korkealla ja ympäröivä ranta oli mutainen ja kostea. Aurinko sai pinnan kiiltelemään, mutta muuten lampi näytti olevan räsäisessä kunnossa. Saarnitassu asteli uteliaasti rannalle, tassut upoten mutaan. Hän ei ilahtunut kylmästä tunteesta tassuissaan, eikä se, kun hän toi toisen tassuistaan veteen, joka oli kylmempää auttanut paljoakaan.
”Mitäköhän Kirkaskuu ajattelisi, jos tulisin turkki mudassa takaisin”, Myrskypentu sanoi naurahtaen, naaras käveli rennon oloisesti mudassa, mutta ei antanut tuuheamman häntänsä koskea siihen. Kärppäpennun käpälät olivat saaneet jo korkeamman mutakuorrutuksen, Saarnipentu veikkasi syyksi kilpajuoksua.
”Vielä enemmän mutaa ja alat näyttämään uudelta varapäälliköltämme”, Myrskypentu huomautti huvittuneena. Kärppäpentu hymähti ja upotti tassunsa etupuolen mutaan ja veti käpälällään ruskeat juovat kasvoilleen. Tuo kiipesi kivelle ja otti ylvään näköisen asennon.
”Minä Surmayö, nyt Surmatähti, nimitän Myrskypennun varapäällikökseni”, Kärppäpentu julisti. Myrskypentu nyökkäsi hyväksyvästi, leikkien mukana. Saarnipentu sen sijaan kohtasi veljensä katseen kysyvästi.
”Ja klaanimme tarvitsee myös uuden parantajan”, Kärppäpentu maukui kiveltään. Saarnipentu siirsi katseensa veljestään takaisin lampeen.
”Jos haluat luottaa henkesi minun käpäliini”, hän vastasi pienesti hymähtäen. Ennen kuin upotti toisen tassuistaan myös veteen. Se tuntui hieman vähemmän epämukavalta. Saarnipentu otti askeleen eteenpäin, niin että hänen tassunsa olivat nyt molemmat vedessä. Ehkä se alkaisi tuntumaan mukavammalta ajan kanssa tai uiminen oli vain tämän tuntuista. Hän nosti katseensa vedestä takaisin sisaruksiinsa jotka olivat päättäneet kiertää lammen ympäri. Uiminen ei alkanut tuntumaan sen mukavammalta, joten Saarnipentu nousi pois vedestä. Hän otti istumispaikan lähimmältä kiveltä johon aurinko paistoi ja jäi taas seuraamaan mitä ympärillä tapahtui.

Nimi: Kärppäpentu, Varjoklaani

28.04.2019 15:09
1. Luku
“Olenhan minä kuitenkin aika hurmaava tapaus”

Kärppäpentu kierähti pehmeää turkkia vasten. Hän kuunteli tasaista hengitystä korvaansa vasten ja oli tyytyväinen, että kaikkialla hänen ympärillään oli kerrankin hiljaista. Aamut kuuluivat olla rauhallisia, päivisin oli aikaa olla energinen mielin määrin. Mutta ei ihan vielä - vielä hetken aikaa olisi ihanaa vain tuhista ja antaa ajatusten kulkea unten mukana.
Raikas tuulenvire kutitteli Kärppäpennun poskea, kun joku kuningattarista tassutteli sisään pentutarhaan. Ei mennyt kauaakaan, kun hän tunsi siron käpälän selällään.
“Vieläkö te nukutte?” kimeä ääni tuhahti. “Aurinko on ollut ylhäällä jo vaikka kuinka kauan! Mitä liika laiskottelu tekee vasta kehittyville lihaksillenekin? Ja kyllä - Kärppäpentu - puhun nyt sinulle!”
Kärppäpentu huokaisi. Heidän emonsa ei sitten osannut olla hetkeäkään hiljaa, ei silloin kun pitäisi. Hän ihan oikeasti piti muiden kanssa juttelemisesta ja leikkimisestä, mutta hän ei todellakaan kestänyt mitään epämääräistä mäkätystä heti herättyään.
Hunajainen tuoksu humahti Kärppäpennun ympärille, kun hän tunsi pienen läpsäyksen luimistuneissa korvissaan. Ja pian sen jälkeen toisen.
“Hei -” Kärppäpentu ärähti, yrittäen käpälällään huitaista jonnekin.
“Liika uni on liikaa! Myrskypentu ja Saarnipentu ovat jo hereillä, mutta te rääpäleet sen kun torkutte. Olette vielä kaikisten pienimpiä, teidän jos joidenkin pitäisi harjoitella ja kasvattaa edes jonkinlaista voimaa. Muuten tulette jäämään toisten tassuihin - ja pahasti tulette jäämäänkin jos nykymeno jatkuu!”
Tällä kertaa Kärppäpentu avasi silmänsä kunnolla. Hän tuijotti emonsa turhautuneita kasvoja ja häntää, joka viuhtoi pentutarhan kattoa vasten kärsimättömästi. Pilkottavat valonsäteet oksien alta koskivat silmiin. Varispentu hänen vierellään näytti säikähtäneeltä, silmät tassujen lomasta tapittaen jonnekin muualle.
“Varispentu saattaa olla rääpäle, mutta minä en ole!” Kärppäpentu murahti. Hän nousi kömpelösti jaloilleen, mutta onnistui jotenkin pitämään tasapainonsa ja näyttämään edes jollain lailla vakuuttavalta. “Sitä paitsi, mistä minä olisin edes voinut periä minkäänlaiset lihakset. Sinä olet ihan yhtä luiseva kuin tuo tuossa!”
Kirkaskuun ilme synkkeni. Mutta ennen kuin hän ehti iskemään mitään takaisin, kauempaa nurkasta kuului väsynyt huokaus.
“Mitä ihmettä? Mitä ihmettä te mesoatte?” Täplämyrsky räpytteli sinisiä silmiään ja vilkaisi kysyvästi Kirkaskuuhun, sitten Kärppäpentuun ja aivan olemattomaksi keräksi kutistuneeseen Varispentuun.
Kirkaskuu pyöräytti silmiään. “Ei mitään, älä sinä siitä huolehdi. Jatka vain lepäämistä, tuo sinun mahasi alkaa näyttämään melkoiselta jättiläiseltä - anteeksi nyt vain.”
Kärppäpentu ravisteli päätään samalla, kun kääntyi Varispentuun päin. Mitään sanomatta hän koitti puskea sisarustaan ylös, mutta tämä tuntui aivan jäykältä eikä tuntunut liikahtavan oikein mihinkään suuntaa.
“Totta”, Täplämyrsky naurahti. “Koittakaa olla ensi kerralla vain vähän hiljempaa, väsyn nykyään niin kauhean helposti ja tarvitsen unta toden teolla.”
Kärppäpentu kuunteli kuningattarien keskustelua samalla, kun yritti saada hiirenaivoiseen veljeensä edes jotain eloa. Varispentu vingahti hänen repiessään toisen niskaotteella ylös.
“Ryhdistäydy”, Kärppäpentu sihahti. “Tule, mennään leikkimään Myrskypennun ja Saarnipennun kanssa. Ei jaksa kuunnella noita kahta.”
Varispentu ei vastannut oikeastaan mitään, mutta Kärppäpentu oli varma että toinen kyllä seuraisi häntä ulos. Koska miksi ei seuraisi - jos vaihtoehtoina olivat hän tai Kirkaskuu, niin valinnan pitäisi olla ilmiselvä.

~

“Okei, täältä tulee!” Kärppäpentu hihkaisi, kun tähtäsi sammalpallon suoraan Saarnipennun korvien väliin. Sieltä se kierähti vihertävälle nurmikolle, joka oli hieman kostea yöllisen sateen jäljiltä.
Varispentu hymyili arasti Kärppäpennun riemulle, kun Saarnipentu ei näyttänyt aivan heti tajuavan mihin sammalpallo oli yhtäkkiä kadonnut. Myrskypentu oli mennyt jo aikaisemmin takaisin pentutarhaan, eikä Kärppäpentu ollut aivan varma miksi. Hänestä oli paljon hauskempaa leikkiä ja riehua ulkona mielin määrin kuin istua hiljaa paikallaan ja kuunnella Kirkaskuun ainaista valitusta ihan jokaiseen asiaan mikä nyt sattui tassuttelemaan maan päällä.
“Pff, Saarnipentu hei. Älä viitsi, se on takanasi”, Kärppäpentu virnisti samalla kun töytäisi veljeään leikkimielisesti kylkeen.
Saarnipentu vilkaisi taakseen hämmentyneenä. Hän nappasi sammalpallon kynsiensä väliin eikä reagoinut Kärppäpennun naureskeluun juuri mitenkään.
“Ai, siinä se olikin. Haluatko, että heitän tämän?”
Kärppäpentu nyökkäsi innokkaasti.
“Ota koppi”, Saarnipentu hymähti samalla kun heilautti sammaleen korkealle ilmaan.
Kärppäpentu hyppäsi niin korkealle kuin pystyi, teki pienen pyörähdyksen ilmassa ja nappasi sammalpallon juuri oikeaan aikaan tassujensa väliin.
“Helppoa”, Kärppäpentu virnisti. Hän koitti samaa temppua uudelleen, ja tällä kertaa se onnistui jopa vielä paremmin.
Saarnipentu heilautti korviaan, mutta ei virnistänyt Kärppäpennulle takaisin tai antanut hänelle sen suurempaa tunnustusta. “Ihan vakuuttavaa.”
“Ai ihan?” Kärppäpentu tuhahti, esittäen mukamas hyvinkin järkyttynyttä. “Sinun kuuluisi ylistää minua mahtavista ja rankalla harjoittelulla saavuttamistani taidoistani!”
Varispentu näytti uteliaalta. “M-missä ja koska sinä olet oikein harjoitellut…?”
Kärppäpentu käänsi päätään toisen veljensä suuntaan, pyöräyttäen silmiään suureleisesti. “Ähh, en minä ole oikeasti missään harjoitellut. Silkkaa lahjakkuutta velikulta, silkkaa lahjakkuutta.”
Varispentu vilkaisi käpäliinsä, mumisten jotain itsekseen. Kärppäpentu ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, kun naukaisi yhtäkkiä varoittavasti ja loikkasi pahaa aavistamattoman Saarnipennun kimppuun. Saarnipentu oli kuitenkin nopeampi ja reagoi Kärppäpennun hyökkäykseen nopeasti. Kärppäpentu ähkäisi hämentyneenä, kun tunsi miten maa katosi hänen tassujensa alta ja kuinka hän tömähti tylysti nurmikolle. Saarnipentu hyrisi lähes tyytyväisenä.
“Hei!” Kärppäpentu älähti närkästyneenä. “Milloin sinusta on tullut muka noin hyvä puolustautuja?”
Saarnipentu kohautti olkiaan. “Varmaan tuuria tai jotain.”
Kärppäpentu näytti toiselle kieltä, mutta ei jäänyt avuttomaksi. Edelleen samainen sammalpallo kynsiensä välissä hän pinkaisi kohti pentutarhaa. “Ottakaa kiinni!”
Kärppäpentu nauroi hunajaisen tuoksun täyttäessään jälleen kaikki hänen aistinsa ja tuntiessaan itsensä painetuksi pentutarhan pehmeitä lehtiä vasten. Saarnipentu otti sammalpallon tyynen rauhallisesti hänen käpälistään ja siirsi sen sivummalle. Varispentu pinkoi perässä heidän luokseen, mutta ei tullut edes paria hännänpäätä lähemmäksi.
Sivusilmällään Kärppäpentu huomasi Myrskypennun sukivan turkkiaan Kirkaskuun vierellä.
“Myrskypentu! Tule leikkimään!” Kärppäpentu huusi sisarelleen. Hän ei oikein ymmärtänyt turkin siistimisen päälle, ei se ollut yhtään hauskaa tai kiinnostavaa.
Myrskypentua ei tarvinnut houkutella kovinkaan kauaa. Hän ei edes vilkaissut Kirkaskuuta - juoksi vain suoraan Kärppäpennun niskaan ja yritti saada hänet kaatumaan uudelleen. Kärppäpentu ähkäisi hämmentyneenä ja heilutteli takajalkojaan epätoivoisena. Saarnipentu katseli heitä hieman kauempaa tarkastellen edelleen sitä samaa sammalpalloa kynsiensä välissä.
“Kärppäpentu, sinun pitäisi työntää Myrskypentua mahasta. Sitten saat sopivan tilaisuuden kampittaa hänet ja pääset hyvin niskan päälle -”, Saarnipentu totesi kyllästyneen kuuloisena.
“Joo joo, yritetään koko ajan!” Kärppäpentu ulvahti, kun tunsi terävän kynnen viiltävän lapaansa.
“Myrskypentu! Mitä sinä teet?” Kirkaskuu kiljaisi heidän leikkinsä keskeltä. “Sotket turkkisi saman tien! Lopeta tuo heti paikalla!”
Kärppäpentu yritti jatkaa painimista Myrskypennun kanssa, mutta Kirkaskuu asteli vihaisena heidän luokseen. Hän huitaisi käpälällään ankarasti Kärppäpennun päälakea, nosti Myrskypennun niskasta ylös ja veti hänet kauemmaksi. Myrskypentu yritti riuhtoa itseään vihaisen näköisenä vapaaksi, mutta ilmeisesti Kirkaskuun ote oli aika kova.
Kärppäpentu pörhisti turkkiaan, kuunnelleen tarkkaavaisesti mitä kauempana kinasteltiin.
“Etkö kuullut mitä sanoin? Sinun pitää pysyä puhtaana, niin muut näkevät miten kaunis olet!” Kirkaskuu sähisi hampaat ja kynnet esillä.
Kärppäpentu tuhahti. He olivat vasta pentuja! Kai sitä myöhemminkin ehti huolehtia ulkonäöstään. Sitä paitsi, pieni remuaminen vain kaunisti. Ainakin Kärppäpennun mielestä.
“Muutkin leikkivät! Minä haluan myös, pesen turkkini myöhemmin!” Myrskypentu intti vastaan ja yritti päästä Kirkaskuun ohitse.
Kirkaskuu naukaisi turhautuneena jotain ja painoi Myrskypennun alas. Myrskypentu vilkaisi emoaan raivoissaan ja sivalsi kynnellään Kirkaskuuta tassuun. Kirkaskuu hätkähti ja nosti tassunsa hätääntyneenä kauemmas. Hän tarkasteli sitä hetken arvioivasti, mutta sillä välin Myrskypentu ehti kirmata Kärppäpennun ja Saarnipennun luokse.
Kärppäpentu virnisti. Hän nuolaisi siskoaan hellästi päälaelle. “Mahtavaa työtä, siskokulta.”
Myrskypentu hymähti takaisin, näyttäen itsekin ylpeältä.
Kirkaskuu katsoi heitä hetken pää kallellaan, silmät levällään ja tassu ojennettuna ilmaan. Lopulta hän huokaisi syvään, asteli mitään sanomatta heidän ohitseen ja painui ilmeisesti juttelemaan muiden sotureiden kanssa pihalle.
Kärppäpentu silotti karvansa, tyytyväisenä että Kirkaskuu tajusi vihdoin lähteä häiritsemästä heitä yhtään enempää.
“Leikitäänkö?” hän ehdotti Myrskypennulle, toinen korva innokkaasti höröllä.
Myrskypentu pudisti päätään, mutta hymyili silti voitonriemuisen oloisena. “Emo lähti. Poistutaan!”
Kärppäpentu hiljeni hetkeksi aikaa, häntä heiluen puolelta toiselle. Saarnipentukin vilkaisi siskoaan kysyvästi, mutta ei torpannut ideaa ihan kokonaan. Ainoa oikeasti järkyttyneen oloinen oli Varispentu, joka makasi heidän pedillään silmät levällään.
“Emme me v-oi! Se- se, se”, Varispentu änkytti hätääntyneenä.
Myrskypetu pyöräytti silmiään ja kääntyi ympäri. “No ei sinun ole pakko tulla, en minä sinulle edes puhunutkaan!”
Varispentu painoi päänsä alas, uikuttaen hiljaa jotain käsittämätöntä.
“Minusta se olisi itse asiassa aika hauskaa, kuvitelkaa Kirkaskuun ilmettä kun hän miettii mihin olemme kadonneet!” Kärppäpentu myhäili. Tästä voisi oikeasti tulla aika hauska reissu. Ja pitihän heidän kartoittaa maastoa heidän tulevaisuuttaan ajatellenkin. Olisi pelkästään plussaa, että he tietäisivät paikkoja ennen oppilaaksi tuloa.
“No juuri tuota minäkin ajattelin, voi rakas veljeni”, Myrskypentu totesi naurahtaen.
Kärppäpentu nojasi Saarnipentuun ja katsoi tätä vaativasti. “No mutta veliseni, kai sinäkin tulet?”
Saarnipentu katsoi heitä ilmeettömästi, mutta Kärppäpentu oli varma että toinen punnitsi vaihtoehtoja tarkkaan. Hän vilkaisi jopa Varispentuun, joka näytti erittäin hermostuneelta.
“Noh”, Saarnipentu aloitti.
Kärppäpentu ja Myrskypentu höristivät korviaan, melkein anovat ilmeet kasvoillaan. Kärppäpentu naksautti kieltään.
“Kai minä tulen”, Saarnipentu myöntyi lopulta. “Se voi olla loppujen lopuksi ihan hyödyllinenkin retki, vai mitä?”

~

“Auts, älä toni!” Kärppäpentu sihahti, kun Myrskypentu tönäisi hänet ulos vatukkapensaasta.
Saarnipentu vilkaisi kinatelevia sisaruksiaan nopeasti, mutta käänsi pian huomionsa maastoon ja uusien hajujen kartoitukseen.
Kärppäpentu katseli ympärilleen innostuneena. Heitä ympäröi valtava määrä puita, kuivaa maata ja täysin uudenlainen aluekasvillisuus ja metsäinen, raikas haju johon sekoittui samalla jotain muutakin. Tuuli visersi puiden latvoissa, ja aurinkokin taisi pilkistää tummien lehtien varjosta. Kärppäpentu ei ollut koskaan nähnyt mitään jännittävämpää.
“Vau!” Kärppäpentu hihkaisi. Hän pinkaisi saman tien lähimmän puunrungon päälle ja nousi takajaloilleen. “Katsokaa nyt tätä kaikkea, ihan mahtavaa!”
Myrsypentukin näytti innostuneelta. Hän kirmasi iloisen näköisenä lähialueella, haistellen ensin nurmikkoa, jotain keltaista kukkaa ja sitten Kärppäpennun valloittamaa puunrunkoa.
“Kieltämättä tämä on… mielenkiintoista”, Saarnipentu tarkasteli heidän leiriään ympäröivää vatukkapensasta.
“Tiedättekös, kuulin Täplämyrskyltä että leirin lähellä on lampi. Sellainen pieni vesialue”, Kärppäpentu henkäisi, yrittäen katsoa hieman syvemmälle metsää. Kasvillisuus oli kuitenkin sen verran tiheää, ettei hän onnistunut näkemään kovin kauaksi.
“Ai jaa?” Myrskypentu nosti katseensa häneen.
“Pystyisiköhän siellä uimaan?” Saarnipentu mutisi itsekseen, hypäten myös samaiselle puunrungolle minkä Kärppäpentu oli jo hyvää vauhtia ominut omakseen.
Kärppäpentu yritti tönäistä veljensä takaisin alas, mutta Saarnipentu oli vahvempi. “Uimaan? Mitä se on?”
Saarnipentu ei edes vilkaissut Kärppäpentuun, mutta kohautti lopulta olkiaan mietteliäänä. “En ole ihan varma. Mutta kuningattaret puhuivat siitä kerran. Se on kuulemma aika märkää puuhaa.”
Kärppäpentua puistatti. “Miten märkää?”
“Kyllä se varmaan ihan kohtuullisen märkää on.”
“No hyi, sanonpahan vain. Mutta kai sen lammen voisi silti käydä tarkastamassa.”
“Noh, mitä me tässä odottelemme?” Myrskypentu vilkaisi heitä, ilmeisesti jo matkalla jonkin uudemman hajun perässä. “Käydään etsimässä se lampi, ennen kuin joku sotureista ehtii nähdä meidät!”
Kärppäpentu nyökkäsi, hän ei todellakaan halunnut joutua takaisin leiriin. Mieluummin hän oli täällä tutkimassa uusia paikkoja kuin juoksemassa jonkun typerän sammalpallon perässä. Tai vielä pahempaa - kuuntelemassa Kirkaskuun valitusta. Niinpä hän hyppäsi alas kangon luota, seuraten Myrskypentua joka oli jo hyvää vauhtia juoksemassa puskien ja muun kasvillisuuden läpi. Saarnipentu seurasi aivan Kärppäpennun kintereillä.
Yhtäkkiä Myrskypentu pysähtyi. Hän kääntyi ympäri ja vilkaisi veljiään juuri sillä katseella, jonka Kärppäpentu oli oppinut tunnistamaan heti silmiensä avaamisen jälkeen.
“Hei, minä keksin - Saarnipentu on hippa. Koitakkaapas saada kiinni!” Myrskypentu näytti kieltään ja oli sillä samalla hetkellä poissa heidän kummankin näköpiiristään. Mutta Kärppäpentu saattoi silti haistaa makean, kielomaisen tuoksun. Joten Myrskypentu ei voinut olla kovin kaukana, varmaan jonkun puun takana väijymässä vain oikeaa hetkeä hypätä heidän kummankin niskaansa.
“Hei, tuo oli varaslähtö!” Kärppäpentu kirmaisi juoksuun, niin ettei Saarnipentu saanut häntä kiinni.
Tämän täytyi olla yksi hänen elämänsä parhaista päivistä.

// Huh, olipa outoa kirjoittaa taas pitkästä aikaa :’D
Mitä arvioimiseen tulee, niin esim. kirjoitusvirheistä voisi huomauttaa. Ja olisi kiva kuulla miten tarina/juoni eteni, oliko liian hidasta tai nopeaa yms ja tuntuivatko Kärpän ajatukset tarpeeksi pentumaisilta.

Nimi: Raitakorva

28.04.2019 14:23
//Laitan nyt tänne, ettei kukaan hämmenny, siis kun Surmayön tarinassa puhutaan Kuolemantähdestä, tarkoitin Kuolemantanssia...

Nimi: Surmayö-Varjoklaani

28.04.2019 14:14
Sota oli tullut ja mennyt. Molemmat klaanit olivat menettäneet urheita sotureita, mutta Varjoklaani vielä jotain enemmän. Päälikön. Ajatella, että Koivusydämmestä tuli Koivutähti. Ehkä oli hyväkin, että näin jännittyneinä aikoina klaanimme päälikkö oli edeltäjiään ymmärtäväisempi ja positiivisempi. Minuakin kohtaan. Hän oli kuitenkin kysellyt paljon lojaalisuudestani viime aikoina. En kuitenkaan olisi koskaan arvannut, että se johtaisi tähän. Tässä nyt seisoin, kaikkien edessä. Vilkaisin hermostuneena Kuolemantähteä. Tuskin paras ystävänikään olisi arvannut, että näin kävisi. Minusta tulisi varapäälikkö.

Olin ollut hyvin epäileväinen, kun Koivutähti ensimmäisen kerran oli asiasta maininnut. Hän oli maininnut harkinneensa muitakin, mutta halusi antaa minulle mahdollisuuden. Olin jopa kieltäytynyt ensin, todennut, etten halunnut saada paikkaa säälistä. Lähtenyt jopa pois paikalta. Koivutähti oli kuitenkin tullut myöhemmin ja yritti paremmin selittää tilanteen. Että olin Kuolemantanssin kanssa yhtiä kokeneimpia sotureita tällä hetkellä eikä hän todellakaan aikoisi pyytää Kuolemantanssia varapääliköksi. Lupasin harkita asiaa. Harkitsin ja suostuin. Varjoklaanin takia, en itseni. Se mitä tapahtui Topaasihampaan kanssa oli saanut minut järkytyksen jälkeen miettimään. Olin mennyt liian pitkälle. Jos kuitenkin olisin varapäällikkö, voisin pitää huolta, ettei kukaan muu klaanistani menisi niin pitkälle. Kuolemantähteä pitäisikin pitää silmällä, ja nyt kun minulla oli edes hieman auktoriteettia ystävääni, voisin huolehtia asiasta enemmän. Ei kolli ehkä aina kuuntelisi järkeä, mutta ehkä saisin pidettyä hänet sen verran aisoissa, ettei tuo aiheuttaisi klaanien välillä sotaa vain oman kieron mielensä takia. Näinpä päädyin seisomaan koko Varjoklaanin eteen valmiina nousemaan varapäälliköksi.

”Sanon nämä sanat tähtiklaanin edessä, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Surmayö! Kokous on nyt päättynyt” Koivutähti julisti. Tunsin kyllä ylpeyttä. Ja näin jopa hymyjä. Ehkä varjoklaani ei ollut täysin menettänyt luottamustaan minuun. Kävelin klaanilaisteni joukkoon ja sain jopa onnitteluja. Katseeni osui Kirkaskuuhun ja tuon pentuihin. Muistin lupaukseni Koivutähdelle. Tällä hetkellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään ongelmaa. Jokainen pentu oli jaksanut olla asiallisen hiljaa. Tai ainakaan en itse ollut huomannut mitään huonoa käytöstä.
”Olit hermotunut” Kuolemantähti huomautti ivaa äänessään ja sai huomioni.
”Etkö aio onnitella minua?” kysyin naurahtaen.
”Onnitella siitä, että joudut nyt kantamaan muidenkin ongelmat hartioillasi? Hyvä on, onneksi olkoon” ystäväni tuhahti.
”Kiitos” sanoin tyytyväisenä hymyillen, jotakin tuon kaltaista vastausta olin odottanutkin. Vilkaisin jälleen Kirkaskuun pentuihin.
”Ei sinun tarvitse heidän isäänsä leikkiä, mutta ei tarvitse heitä sinun virheistäsi rangaista” totesin hiljempaa, etteivät pennut kuulisi. Osa heistä alkoivat kiusoitella toisiaan. Kuolemantanssi ei vastannut mitään, katsoi minua vain tympeästi.
”Hyvä on, en valita enää. Kunhan et heitä satuta, niin en sekaannut sinun ja pentujesi suhteeseen” myönnyin.
”Olit menossa metsästämään? Voisin tulla mukaan, vietetään aikaa niin kuin veljekset ennen kuin varapäällikön vastuu kaatuu täysin päälleni” naurahdin. Kuolemantanssi siristi silmiään ja näytti miettivän mitä vastaisi.
”Hyvä on… Ehkä annankin vain sinun tehdä kaiken työn ja katson itse sivusta” tuo tuhahti lopulta ja lähdimme kävelemään ulos leiristä. Minulla oli tästä hyvä tunne, ehkä varapäälikön asema muuttaisi elämäni jälleen positiiviseen suuntaan.

//Arvostelussa vois ottaa huomioon kirjotusvirheet, etenkin jos on pilkkuvirheitä ja no sit yleistunnelma tästä tarinasta

Nimi: Rosma/Varis

28.04.2019 05:17
Oof, unohdin tietysti mainita, millaista palautetta toivon... Jos jotain rakennevirheitä yms löytyyn niin mainitkaa toki, ja muuten jos jotain voisitte todeta yleisesti juonen kulusta? :)

Nimi: Varispentu, Varjoklaani

28.04.2019 05:15
1. Näkö
”Hippa! Ota kiinni, jos saat!”
Innostuneet vinkaisut kaikuivat pentutarhassa. Kärppäpentu murisi ja usutti Myrskypentua ja Saarnipentua hyökkäämään. Siskoa ei tarvinnut kauaa yllyttää ja hetkessä koko pentutarhan lattia tömisi, kun pienet käpälät tavoittelivat veljeä.
”Roarr! Saan sinut vielä nalkkiin!” Myrskypentu ulvoi innosta puhkuen. Kaksikko kiersi kehää ja säntäili pesän laidalta toiselle. Valitettavasti tielle vaikutti tulevan vähän väliä jokin takaa-ajoa hidastava este: peti, toinen peti, Täplämyrsky, minä-
Sihahdin yllättyneenä, kun tunsin vauhdikkaasti kiitävän kaksikon pyyhältävän ohitseni. Myrskypentu kikatti ja huusi: ”Olisit paljon vakuuttavampi, jos avaisit silmäsi Varis!”
Rypistin hämillään kulmiani ja vetäydyin pois tieltä. Yhtäkkiä Kärppäpentu rääkäisi. Korvani kääntyivät metelin suuntaan, ja Saarnipennun tyyni ääni maukui: ”Strategiasi oli sangen läpinäkyvä. Minun tarvitsi vain odottaa, että rymistelet oikeaan kohtaan”.
”Hiirenpapa-” Kärppäpentu oli aloittamassa, mutta pesän reunalta kantautuva kipakka ääni keskeytti hänet: ”Olen viimeistä pisaraa myöten täynnä tätä vinkumista! Jollette aio rauhoittua, menkää edes pihalle metelöimään”.
Emon ääni oli käskevä. Edes Kärppäpentu ei uskaltanut kyseenalaistaa hänen määräyksiään, vaikka tykkäsikin yleensä kysellä ja udella.
”Mennään ulos!” Myrskypentu hihkaisi iloisesti. Saarnipentu ja Kärppäpentu kömpivät toistensa päältä ja naukaisivat myöntävästi. Kolmikko rynnisti kohti sisäänkäyntiä.
”Kirkaskuu, eikö tuo ollut hieman kylmästi sanottu? Ymmärrän kyllä, että pennuissa on paljon työtä, mutta he ovat vasta pieniä”.
En ollut huomannut kehoni jännittyneen, mutta tuttu hunajanpehmeä ääni sai jäykän olemukseni rentoutumaan. Käänsin pääni Täplämyrskyä kohti ja hymyilin toivoen hänen huomaavan sen. Pitkäturkkisella kuningattarella ei vielä ollut omia pentuja, mutta ne saattaisivat syntyä minä päivänä hyvänsä. Sen takia hän asui myös pentutarhassa.
”Mm, miten vaan, mutta haluan nukkua nyt”, Kirkaskuu tuhahti. Täplämyrsky huokaisi ja maukui: ”Hyvä on, voin mennä katsomaan pentujesi perään. Tuletko sinäkin Liljaturkki ulos Valkopennun kanssa?”
Käänsin pääni pienintä kuningatarta kohti. Tämän mustaturkkinen pentu Valkopentu oli syntynyt neljänneskuu sitten, mutta taapersi jo kovaa vauhtia pesän lattialla. Nimensä tuo pentu oli saanut ainoasta valkeasta tassustaan.
”Tulethan sinäkin ulos Varispentu?”
Säpsähdin ja nyökkäsin sitten hitaasti. En ollut innokas ulkoilemaan, mutta pesään jääminen ei ollut vaihtoehto. Emo ei halunnut, että hänen puheitaan kyseenalaistettiin, mutta suora käskyistä kieltäytyminen teki hänet tosi, tosi surulliseksi. Jos oli kiltti, kuuliainen ja hiljaa, saattoi joskus saada kehun.
”Älä luulekaan, että jäisit tänne lorvimaan, ulos ja sassiin! Ja Tähtiklaanin nimeen, milloin ihmeessä aiot avata silmäsi?!” Emon ääni oli terävä. Luimistin korviani ja kipitin kiireesti pentutarhan suulle. Kirkas valokaistale laajeni luomieni takana koko maailman kattavaksi valoksi, mikä sai häntäni tärisemään. Vetäydyin heti mahdollisimman lähelle pentutarhan seinää. Täplämyrsky tassutti hitaammin perässä ja istui viereeni nurmelle. Kärppäpentu, Myrskypentu ja Saarnipentu jatkoivat kisailuaan hieman kauempana, ja Liljaturkki toi Valkopennun mönkimään pehmeälle ruohotuppaalle hännänmitan päähän pesästä. Saatoin haistaa selvästi lehtevän aromin, jota hiirenkorvan maaperä kantoi.
”Etkö haluaisi osallistua sisarustesi leikkiin? Me kuningattaret vain istumme ja puhumme joutavia”.
Kallistin päätäni ja mau’uin hiljaa: ”Eivät ne edellisen kerran jutut kuulostaneet joutavilta. Siitä kissasta, joka unohti ja toisesta, joka ei palannut…”
Täplämyrsky oli hetken hiljaa ja hymähti sitten alkaen kehrätä pehmeästi. Tunsin karhean kielen päälaellani.
”Yritä edes kerran, minun mielikseni? Omanikäisten seura on parasta”.
Hartiani vajosivat, mutta nousin ylös. Paikansin sisarukseni helposti heistä lähtevien äänten perusteella, mutta vatsaani väänsi. En ollut vielä tottunut kunnolla leiriaukean maaperään, ja karkea neulasmatto tuntui pisteliäältä käpälien alla.
Täplämyrsky tuuppasi selkääni ja pakotti minut ottamaan tarvittavat ensiaskelet. Astelin varovasti sisarusteni luo ja mau’uin aran toiveikkaasti: ”H-hei, voisinko tulla myös mukaan…”
Myrskypentu säntäsi ohitseni Saarnipentu kintereillään. Kärppäpentu tuli perässä ja ärisi: ”Saatte vielä katua, että aliarvioitte minut! Olen Varjoklaanin mahtavin soturi!”
Käännyin heidän peräänsä ja yritin uudestaan: ”Anteeksi, mutta pääsisinkö-”
”Rawr!! Nyt Myrskypentu on hippa!”
Yritin vielä kerran kääntyä suuntaan, jossa tiesin sisarusteni olevan, mutta yhtäkkiä ääniä oli kaikkialla. Joka paikassa säntäili ja murisi, vinkui ja hihkui joku. Aloin vapista ja yritin etsiä pakotietä. Kaikeksi onnekseni kuulin kauempaa Täplämyrskyn äänen.
Tullessani lähemmäs kuulin myös Liljaturkin ja jonkun kolmannen äänen, jota en tunnistanut.
”Nuo kaikkiko ovat Kirkaskuun ja Kuolemantanssin pentuja?”
”Kyllä, he syntyivät lähes kuunkierto sitten”, Täplämyrsky vastasi tuntemattomalle naaraalle. Tämän ääni kuulosti nuoremmalta mitä kuningatarten.
”Mutta tuo yksi ei ole avannut silmiään!”
”Niinpä, eikä se taida muutenkaan olla kehityksessään ihan muiden tahdissa. Valkopentu ryömii jo nyt täyttä häkää, mutta Varispentu alkoi kävellä kunnolla vasta puolikuisena”, Liljaturkki kertoi.
”Se näyttääkin hieman sairaalloiselta. Tuleeko Kirkaskuulta tarpeeksi maitoa?”
”Tulee. Varispentu on vain…” Täplämyrsky aloitti, mutta vaikutti sitten huomaavan läsnäoloni.
”Hei pikkuinen! Eikö leikkiminen kiinnostanutkaan?”
”Heillä oli niin kivaa kolmestaan, etten tahtonut mennä väliin keskeyttämään!” Se oli totta; Kärppäpentu oli kerran sanonut, että jos veljet ja sisar eivät vastanneet, he eivät halunneet tulla häirityiksi. Heillä oli silloin jotain tärkeää tekemistä, minkä takia minun täytyi odottaa, että he lopettaisivat. Istuin Täplämyrskyn viereen ja kuuntelin puolella korvalla, kun tuntematon naaras sanoi hyvästinsä ja lähti. Pian Liljamyrskykin nousi ja sanoi menevänsä imettämään Valkopentua. Olimme hetken hiljaa kahdestaan, minä ja Täplämyrsky, kunnes kuningatar avasi suunsa:
”Onko sinulla jokin syy, mikset vielä halua avata silmiäsi?”
Olin hiljaa, koska en tiennyt mitä vastata. Miksi haluaisin avata silmäni, kun kaikki oli muutenkin… niin paljon? Jo pelkällä yhdellä hengenvedolla saattoi aistia ja havaita monia asioita. Äänet ja tunto lisäsivät sitä kaikkea, enkä tiennyt niistäkään tarpeeksi. Oli pehmeää ja kovaa, terävää ja haurasta… Jos siihen olisi lisätty vielä jotain muuta, pystyisinkö toimimaan?
Nousin käpälilleni ja mau’uin: ”Menen sisälle Valkopennun luo”.
”Hyvä on, jään katsomaan näiden kolmen perään”, Täplämyrsky vastasi. Hän kuulosti yllättyneeltä.
Tassutin pesään ja kuuntelin, yrittikö emo edelleen etsiä hyvää nukkumisasentoa vai oliko hän jo unessa. Seurattuani hetken hänen hengenvetojensa tasaista rytmiä päätin kiivetä pedin laidan yli. Varoin astumasta emon hännän tai tassujen päälle, koska silloin hän olisi saattanut herätä ja olla surullinen. Käperryin tiiviiksi keräksi seinänjuuressa olevaan pieneen painanteeseen ja ummistin silmäni. Juuri kun uni oli ottamaisillaan kehoni valtaansa, kimeä ääni huusi: ”Mustatähti kutsuu klaanin koolle!”
Kärppäpennun ilmoitus sai Kirkaskuun kavahtamaan ylös. Emo pälyili ympärilleen ja huitaisi vahingossa risuja ja sammaleenkappaleita päälleni, mutta pyristelin niiden alta esiin ripeästi.
”Menemme kuuntelemaan, mitä asiaa päälliköllä on Täplämyrskyn kanssa!” Kärppäpentu kääntyi jo kannoillaan, kun sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja kysyin: ”Voinko minäkin tulla mukaan?”
Kärppäpentu pysähtyi. Emo hymähti ja vastasi: ”Mitäpä sinä siellä, muiden jaloissa?”
”Minusta Varispennun pitäisi saada mennä”.
Käännyin yllättyneenä Liljaturkin ääntä kohti. Tämä tuli lähemmäs ja nosti minut alas pediltäni.
”Jos muut pentusi saavat luvan mennä kuuntelemaan, on oikeus ja kohtuus antaa myös Varispennun mennä”.
Seisoin hermostuneena emoni katseen alla ja yritin näyttää mahdollisimman vahvalta ja rohkealta. Lopulta Kirkaskuu maukui: ”Hyvä on. Mutta en tule auttamaan, jos meinaat jäädä soturien jyräämäksi”.
”Hyvä!” Kärppäpentu maukui ja pinkaisi matkaan. Lähdin hänen peräänsä hieman hitaammin mutta yritin seurata hajujälkeä, jotta tietäisin missä kokous pidetään. Astuin ulos hiipuvaan valoon. Aukiolla vaikutti olevan enemmän kissoja mitä aikaisemmin, mikä sai sydämeni hakkaamaan lujempaa. Päätin keskittää kaiken huomioni Kärppäpennun hajuvanaan ja koettaa olla huomioimatta kissojen voimistuvia ääniä. Lisäsin vauhtia, mutta yhtäkkiä eteeni lankesi tumma varjo. En ehtinyt sanoa sanaakaan, kun tuo tuntematon kohde törmäsi minuun voimalla. Kuvittelin lentäväni useiden käpälänmittojen päähän neulasten saattelemana, mutta todellisuudessa tuiskahdin takamukselleni ja edessäni oleva kissa sihahti.
”Kuka kehtaa taapertaa suoraan kulkuväylälleni?!”
Olin kuvitellut emon nuhteluäänen olevan jotain niin hyistä, ettei sitä voinut peitota mikään. Juuri kuulemani ääni oli kuitenkin jotain niin kylmää ja kovaa, että se porautui suoraan lävitseni ja sai koko pienen kehoni vapisemaan. Räväytin silmäni auki kauhun lamaannuttamana. Edessäni seisoi tumma ja suunnaton olento, jonka viiruiksi painuneet silmät hehkuivat kuin itse aurinko. Niiden katse porasi turkkiini reikiä samalla, kun tumma huiskamainen asia viuhtoi puolelta toiselle – häntä! Edessäni oli kissa, jonka jokaisesta karvasta tihkui uhkaavaa voimaa. Näin sivusilmällä vaaleiden ja suunnattomien kynsien välähdyksen, mutten voinut kääntää päätäni palavien silmien edessä.
”Hei Kuolemantanssi, oletko tulossa? Mustatähti aloittaa pian”.
Kirkas silmäpari muutti kohdettaan ja saatoin jälleen liikkua. Lysähdin voimattomana kasaan ja suljin silmäni. Jos käpertyisin tarpeeksi pieneksi palloksi, ehkä minut unohdettaisiin. Emon kanssa kävi joskus niin, koska muut sisarukset olivat niin äänekkäitä ja energisiä…
”Hei penikka, nouse ylös”.
Säpsähdin ja nostin pääni vapisten. Hehkuvasilmäisen ääni oli yhtä vaativa mitä emon.
”Anna olla viimeinen kerta, kun astut tielleni”.
Koetin tapailla sanoja, mutta kurkustani pääsi ulos vain ohut miukaus. Aloin nyökytellä vimmatusti osoittaakseni, että ymmärsin hänen sanansa, kun aikaisemmin kuultu ääni maukui: ”Ketä sinä tällä kovistelet?”
Hehkuvasilmäisen taakse asteli vaaleampi, viiruisa kissa. Hän vilkaisi ensin nopeasti hehkuvasilmän olan yli, mutta katsoi sitten toistamiseen ja älähti.
”Mitä?” Hehkuvasilmäinen murisi viiruisalle.
”En tiennyt, että juttelet pennullesi”, viiruisa vastasi.
Lausetta seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana pieni vaalea kissa juoksi ohitsemme ja jätti jälkeensä höyhenen. Se leijaili hitaasti minun ja hehkuvasilmäisen välille, enkä voinut mitään vaistoilleni – loikkasin sen perään. Luulin ponnistavani kunnolla, mutta jokin käpälistäni jäi maassa olevaan heinätuppoon kiinni ja tuiskahdin naamalleni.
”Tuo säälittävä rääpälekö muka pentuni? Avaa silmäsi Surmayö, noin surkean otuksen isänä voi olla vain kulkuri tai kotikisu!”
Räpiköin hätääntyneenä pystyyn peläten pahinta. Kun emo käytti tuota äänensävyä, hän joko seuraavaksi puraisi tai jätti seuraavalla aterialla entistä vähemmän maitoa hänelle.
”Solvaat tällä hetkellä itseäsi. Katso nyt vaikka noita kynsiä, ei kenelläkään muulla koko klaanissa ole yhtä pitkiä! Saati sitten kotikisulla”.
Hehkuvasilmäinen nojautui kohti minua. Kynteni olivat yhä esillä mutta yritin pysyä täysin liikkumatta, jotta välttyisin näykkäisyltä. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta sitten hehkusilmä käänsi katseensa takaisin viiruisaan.
”Hmph. Osoittanee, että Kirkaskuu oli virhe ja niin koko penikkalaumakin”.
Viiruisa oli sanomassa jotain, mutta kauempaa kuului huuto: ”Aloitamme kokouksen nyt!”
Sekä hehkuvasilmäinen että viiruisa kääntyivät äänen suuntaan ja hehkuvasilmäinen mutisi: ”Parasta olla tärkeää asiaa, olin juuri aikeissa lähteä metsälle”.
”Ai saalistamaan, vapaaehtoisesti? Lyön fasaanista vetoa, että tahdoit vain käydä tarkistamassa, onko se Tuul-”
Hehkuvasilmäinen huitaisin häntänsä viiruisan suun peitoksi. He lähtivät kulkemaan kohti kauempana olevaa kissojen joukkoa kiistaansa syventyen. Huokaisin helpotuksesta ja annoin äärimmilleen jännittyneen kehoni rentoutua. Juuri kun olin aikeissa seurata kaksikkoa kissajoukon luo tajusin sen – olin avannut silmäni!

/// Varis is back! Olin kirjoittanut alun jo kuukausia sitten, ja luin sen ihan fiiliksissä läpi - hassua kehua omaa hahmoaan, mutta tämän katin naiivius on niin ilmiselvää että ihan sattuu kirjoittaa siitä. Kerkko-ihana-mussukka-meidän-mysteryläisten-lempilapsi pyörähtää myös näyttämöllä Surmasen kanssa ;3

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

19.04.2019 18:23
//Palautteessa voisi mainita miten meni kuvailussa ja kirjoitusvirheistä. Taputukset itselleni tää on pisin tarinani (ja kirjotelma) ikinä 646 sanaa hyvä kun saan edes kahtasataa.//

Istuin pentutarhan laidalla ja kuuntelin leirin sisäänkäynniltä kantautuvia ääniä. Kyyhkytassu ei ollut oppilaiden pesässä, joten hän oli, joko partiossa tai harjoittelemassa. Tunsin miten emoni vilkuili minua vähänväliä. Ensin nukuin auringonhuippuun ja, kun viimein heräsin istuin samassa paikassa sensijaan, että pelaisin sammalpalloa tai kiusaisin klaaninvanhimpia, kuten yleensä. *Tai veisin ystäväni vaaraan*, ajattelin.
Tuo ajatus oli vaivannut minua kuunhuipusta asti, jos en olisi lähtenyt yksin ulos yöllä, enkä olisi houkutellut Kyyhkytassua mukaan olisin sentään väleissä parhaan ja ainoan ystäväni.
*Paitsi, että olisin luultavasti kuollut*, ajattelin muistaessani ketun, johon olimme törmänneet.
“Valkopentu.. Valkopentu!” Havahduin siihen, että Liljaturkki kutsui tai pikemminkin huusi nimeäni.
“Mitä?” Nau’uin lyhyesti ärtyneenä keskeytyksestä. Hiirenaivoinen emoni tiedusteli olinko syönyt tänään mitään, kun pudistin päätäni hän komensi minut tuoresaaliskasalle ja kun se ei toiminut hän käytännössä raahasi minut sinne, mutisten samalla hiirenaivoisista pennuista.
Nappasin kasasta ensimmäisen hiiren, jonka löysin, söin sen nopeasti, ja palasin samalle paikalle odottamaan Kyyhkytassua. Samalla kuulin, kuinka Liljaturkki jutteli muiden kuningattarien kanssa.
“Oletko varma, että hän ei ole sairas?” Täplämyrsky kysyi.
“Minä olen epäillyt sen pennun terveyttä siitä lähtien, kun se syntyi”, Kirkaskuu naukui, “Miten Varjoklaaniin on voinut syntyä sokea pentu?” Siinä vaiheessa tiesin kenestä he puhuivat.
“Älähän nyt Kirkaskuu”, Täpläturkki naukui, “Valkopentu on vahva pentu, ja hänestä tulee pian oppilas”.
“Jos tulee”, Liljaturkki naukui. Siinä vaiheessa olin jo valmis kieltämään sen, että olin mitään sukua naaraan kanssa.
“Mutta olet oikeassa Täpläturkki hän ei käyttäydy kuin yleensä. Pitäisiköhän pyytää Metsänhenkeä katsomaan häntä?”.
“Minä olen ihan kunnossa”, sähähdin heille ja lähdin kohti klaaninvanhimpien pesää. Kirkaskuu naukuessa jotain salakuuntelusta. Tuhahdin *oma vikansa, kun oli niin lähellä olen sokea, en kuuro* ajattelin.

Kivimyrsky kertoi erittäin sekavan tarinan, jota ei selventänyt yhtään se, että muut vanhukset sanoivat omia huomioita siitä ja siitä asiasta. Palatessani paikalleni minut keskeytettiin taas kerran. Keskeyttäjä oli tällä kertaa Yrttitassu, joka pyysi käymään parantajan pesällä.
Seuratessani häntä parantajan pesään olin niin keskittynyt manaamaan vanhempia kissoja, että törmäsin parantajaoppilaaseen, kun tämä pysähtyi.

Parantajan pesässä haistoin kasan yrttejä ja pari kissaa, joista toinen oli kukasmuukaan, kuin Liljaturkki. Metsänhenki kyseli minulta kysymyksiä, kuten oliko minulla mahakipuja tai oliko kurkkuni kipeä. Vastasin kaikkiin kieltävästi paitsi silloin, kun hän kysyi, oliko minulla päänsärkyä? En olisi ikinä uskonut, että Kivimyrsky voisi aiheuttaa päänsärkyä vielä vähemmän olisin uskonut Metsänhengestä. Mutta tarina, jossa ei ollut päätä, eikä häntää, kyseleminen sai pääni jomottamaan.

Yrttitassu antoi minulle jotain Reunus-mikä-sen-nimi-ikinä-onkaan yrttiä. Kun vihdoin ja viimein pääsin pois, olin jo varma, että itse Tähtiklaani yritti estää minua sopimasta Kyyhkytassun kanssa. Oli jo sen verran myöhä, että lähdin nukkumaan. Matkalla pentutarhaan huomasin, että satoi lunta.

Seuraavana päivänä suuntasin tuoresaaliskasalle heti herättyäni. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä lunta oli paljon ja se oli pehmeää käpälien siirtäminenkin oli työlästä. Useammin kuin kerran harkitsin tarraavani jonkun häntään kiinni ja laahautuvani, sillä tavalla kasan luo.
Idea tuskin toimisi, mutta en sitä tarvinnutkaan. Tunnistin helposti Liljaturkin äänen, kun tuo ilmoitti haluavansa puhua päällikön kanssa. Muutin kurssia ja suuntasin kohti päällikön pesää, mikä sujui paljon helpommin. Joku oli kulkenut siitä ainakin kerran.
“Mitä asiaa sinulla on Liljaturkki?”, asetuin sellaiseen paikkaan, josta kuuli hyvin, mutta oli vaikea tulla huomatuksi.
“Asiani koskee pentuani. Sinä tiedät, että hän on sokea. En ole varma kannattaisiko hänestä tehdä oppilasta,” Liljaturkki naukui päättäväisesti.
“Puhummeko nyt samasta pennusta, josta kuulen valituksia harva se päivä?” Päällikkö naukui huvittuneena, “Liljaturkki olen varma, että Valkopentu pärjää mainiosti oppilaana”.
Hihkuin mielessäni, *hei, hetkinen kuka minusta oikein on valittanut?* Ajattelin mennessäni vihdoin viimein syömään. Omasta mielestäni olin ollut oikein kiltti, jos unohdettiin se, että olin karannut pari kertaa leiristä, pistänyt piikin Ilvespilkun pedille, käynyt sotureiden pesässä ja suunnitellut murhaavani päällikön, jos hän ei tekisi minusta oppilasta, noin kymmenen silmänräpäystä sitten. Aloin miettiä kuka minusta olisi voinut valittaa, tajusin listan yltävän vähintään tähtiklaaniin kun siihen lisättiin kuolleet klaaninvanhimmat, ja jatkoin oravani syömistä.
“Huomenta, Valkopentu”, olin tukehtua, kun kuulin Kyyhkytassun äänen. Kyyhkytassun hiljaisten askelten loitotessa, olisin hyppiä silkasta riemusta. Kyyhkytassu puhui minulle taas.
En tuntenut tutkivaa katsetta, jonka luoja istui pesänsä edustalla. Kermanvärinen naaras nyökkäsi itsekseen.

Nimi: Syyspentu, Taivasklaani

11.03.2019 20:14
//palautteessa olisi kiva kuulla vaikka ihan vain miten kirjoitus sujui pitkän ajan jälkeen//

Nimi: Syyspentu

11.03.2019 20:10
Syyspentu repi tylsistyneenä maahan jostain leijunutta lehteä. Joutsentassun ja muiden siirryttyä oppilaiden pesään jo jonkin aikaa sitten, pentutarhassa oli ollut hiljaista. Päivät tuntuivat matelevan hitaammin kuin klaaninvanhimmat.
Joutsentassulla tuntui olevan nyt niin paljon ohjelmaa, että hyvä jos hän kerkesi edes vaihtaa kieliä tämän kanssa. Vaikka Syyspentu tiesi, ettei se ollut valkoisen oppilaan vika, hän tunsi silti mustasukkaisuutta kaikesta ajasta, joka oli nyt heidän leikeistään pois.
"Menisit leikkimään", Hunajakukka huokaisi pennulle jonka korvat olivat lerpallaan.
"Ai yksinään?" Syyspennun tuhahdus oli epäuskoinen.
Hunajakukka nuolaisi pientä kollia korvien välistä. "Minä voin leikkiä kanssasi."
Syyspentu kääntyi nopeasti emoonsa päin häntä innostuneesti väpättäen. "Oikeasti?"
"Tule jo", Hunajakukka naurahti ja Syyspentu lähti innoissaan kipittämään tämän perään.

"Etpä saa minua kiinni!" Hunajakukka huusi Syyspennulle ja tämä lähti riemukkaasti jahtaamaan sijaisemoaan.

Vastaus:

1kp! Mielestäni kirjoituksesi eteni hyvin ajasta huolimatta ja olisi ollut mukava jos olisit kirjoittanut pitemmällekin. Mutta kuten viime tarinassa, Syyspennun energinen luonne teki tästä söpön pienen tarinan :)

-Silkkis

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

17.01.2019 17:57
//palautteessa voisi mainita miten kuvailussa meni ja tota tarinaa voi jatkaa//

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

17.01.2019 17:52
Haistoin Kyyhkytassun pelontuoksun voimakkaana. “Käännytään”, vanhempi naaras käski hiljaa. Käännyimme ja aloimme juosta. Kompuroin Kyyhkytassun perässä seuraten toisen tuoksua. Maasto oli epätasaista, eikä se vielä riittänyt törmäsin nimittäin Kyyhkytassuun, tämä pysähtyi yllättäen. Kuului tömähdys, kun oppilas kaatui. Tämä kömpi pystyyn, ja jatkoi matkaa kävellen, nyt huomasin että kettu ei seurannut meitä. En kuullut askelten töminää takanamme.

Hiljaisuus välillämme kasvoi, kun suuntasimme takaisin leiriin Kyyhkytassu oli selvästi vihainen, ja minä olin ajatuksissani. Minusta tuntui, että pitäisi pyytää anteeksi. Olin suostutellut hänet mukaani, koska no, en edes tiennyt miksi?
“Perillä”, Kyyhkytassu naukaisi, olimme pentutarhan takana olevan reiän kohdalla. Työnnyin reiästä sisään ja Kyyhkytassu seurasi perässä. Toisella puolella huojennuin huomatessani, että kaikki nukkuivat vielä.
“Kyyhkytassu,-” en ehtinyt aloittaa kun soturioppilas keskeytti.
“Tajuatko yhtään, että olisimme voineet jäädä kiinni, tai vielä pahempaa kuolla? Minä menen nukkumaan”. kuulin, kuinka Kyyhkytassu suuntasi kohti oppilaiden pesää. Minua ärsytti, mistä minä olisin voinut tietää, että törmäisimme kettuun, sitä paitsi Kyyhkytassu oli itse lähtenyt mukaan. Äkkiä tunsin, kuinka jotain kylmää tippui kuonolleni, ja suli samantien *sataa lunta*, ajattelin. Suuntasin pentutarhaan ja ajattelin pehmeitä makuusammalia, jotka vain odottivat, että joku nukahtaisi niille.
Olin juuri venyttelemässä pimeydessä joku naukui, “Missä sinä olit?”


Vastaus:

1kp! Kuvailu otti jälleen huomioon Valkopennun sokeuden ja teit sen toimivasti, mutta tarina eteni nopeasti ja olisi voinut ottaa enemmän aikaa näissä hetkissä. Kuvailussa voisi käydä laajemmin läpi tilannetta, Valkopennun tunteita ja mitä on tapahtumassa. Ensimmäiseksi, kun heidän perässään oli kettu, siinä olisi esimerkiksi voinut miettiä, onko Valkopentu peloissaan, miten nopeasti he menivät, miten pitkään he juoksivat, tarkemmin mitä hän kuuli ympärillään :)

-Silkkis

Nimi: Myrskypentu-Varjoklaani

15.01.2019 16:44
//En nyt oikein tiedä minkä ikäsiä nää on tällä hetkellä, kaippa silti voi arvostella et kui hyvin ne pysyy pentumaisena ja ehkä tarinan sisälttöö. Voi taas antaa negatiivistakin palautetta rakentavana kritiikkinä


Emo suki turkkiaan, mutta vähän välillä kiinnitti huomiota tuijotuksekseeni. En ymmärtänyt emoni käytöstä joskus. Kun minä olin likainen, tuo ei meinannut millään haluta koskea minuun, mutta oman turkin piti olla aamukastettakin kiiltävämpi. Niinpä katsoin nyt silmä tarkkana, miten tuo pesi itseään, että saisin itse yhtä kauniin ja siistin turkin.
”Voitko kakara olla tuijottamatta” emoni huokaisi nuolaisujen välissä. Pudistin päätäni, minä tuijotin jos halusin. Kirkaskuu ärähti ja nousi ylös.
”Haluan oppia” sanoin vinkaisten, kun hän yritti ottaa niskastani kiinni.
”Mitä sinä muka tuijottamalla opit?” emoni naurahti hämmentyneenä.
”Vaikka mitä! Kuten… Pesemään oman turkin” aloitin itse varmasti, mutta sitten varoen. Emoni oli kovakourainen, jos hän ärsyyntyi. Eikä tämä olisi ollut ensimäinen kerta, jos hän näin pienestä ärsyyntyisi. Mutta ihmetykseskeni Kirkaskuu hymyilin lempeästi ja jopa hieman innoissaan.
”No kyllä minä sinulle turkinhoitoa voin opettaa, olisit heti kysynyt! Jos sinä osaat sen, niin minulle ei enää valiteta likaisista pennuista” emoni innostui vain enemmän, mitä pitempään puhui. Toisen innokkuus sai minut rentoutumaan ja innostumaan itsekkin. Ehkä emo ei vihannutkaan meitä pentuja! Piti vain tietää, mistä puhua hänen kanssaan.
”Kuunteleppa tarkkaan. Tärkeintä on nuolla turkin suuntaan. Ensin nuolet kohti ihoa ja sitten nostat. Kannattaa tehdä lyhyempiä nuolaisuja, niin varmasti tulee puhdasta joka paikasta”, Kirkaskuu selitti ja näytti sen jälkeen esimerkkiä. Katsoin hetken ihmeissäni, en täysin ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti. Emo huokaisi syvään ja nosti omallaan minun tassuni.
”Nuolaise sitä, katso näin” hän näytti uudelleen. Nyt aloin ymmärtämään, mitä toinen oli yrittänyt selittää. Aloin nuolemaan tassuani hitaasti samalla kun pidin katseeni emossa. Tuo näytti tyytyväiseltä, joten hymy nousi kasvoilleni. Emo kertoi miten joskus piti vaihtaa asentoa ylttääkseen paremmin vaikeisiin paikkoihin. Kokeilin näitä asentoja ja Kirkaskuu jopa naurahti, kun menin ihan solmuun ja kaaduin. Naurahdin itsekin, tämä tuntui kivalta. Tuntui että ulkopuolisille näyttäisimme samalta kuin muut kuningattaret heidän pentujensa kanssa.
”Katso nyt kuinka kaunis olet, kun olet puhdas. Muut tulevat kadehtimaan sinua kun kasvat”, emo kommentoi ylpeyttä silmissä. Hymyilin takaisin. Emo kehui minua ja se tuntui todella hyvältä.
”Muista pestä turkkisi tarpeeksi usein, yksi kerta ei riitä” hän huomautti ja nyökkäsin. Tulisin pitämään turkistani hyvää huolta.

”Myrskypentu! Tule leikkimään!” Kärppäpentu hihkaisi Saarnipentu vierellään. Enempää asiaa miettimättä juoksin veljieni luokse ja aloimme heti kamppailla keskenämme.
”Myrskypentu! Mitä sinä teet? Sotket turkkisi saman tien! Lopeta tuo heti paikalla!” Emo ärähti vihaisena ja nappasi minua niskasta. Yritin riuhtoa itseni vapaasi, mutta pääsin vapaaksi vasta kun Kirkaskuu oli kuljettanut minut kauemmas veljistäni.
”Etkö kuullut mitä sanoin? Sinun pitää pysyä puhtaana, niin muut näkevät kuinka kaunis olet” emo valitti. Katsoin alas harmissani, etten muka voisi leikkiä veljieni kanssa.
”Muutkin leikkivät! Minä haluan myös, pesen turkin myöhemmin!” vastasin ja yritin pyrkiä takaisin veljien luokse, mutta Kirkaskuu ei päästänyt minua ohitseen vaan painoi jalallaan pienen kehoni alas. Sähähdin ja raapaisin emoni tassua turhautuneena. Kirkaskuu sähähti ja vetäisi tassunsa pois kynsieni ulottuvilta. Käytin mahdollisuuteni hyväkseni ja juoksin veljeni luokse. Katsoin heidän takaa emoani, molempien silmistä näkyi viha. Kirkaskuu lopulta huokaisi syvään ja poistui pentutarhasta.
”Leikitäänkö?” Kärppätassu kysyi. Katsoin edelleen pentutarhan suuta vihaisena.
”Emo lähti. Poistutaan!” Ehdotin. Jos olisimme kadoksissa, emo voisi järkyttyä ja maistaa omaa ilkeää ja katkeraa lääkettään.


//Aika lyhyt, mut Kärppä- tai Saarnipennulla jatkoa? Kai Varispentukin voi jatkaa jos haluaa :D

Vastaus:

4kp! Ensimmäistä kappaletta oli kyllä iloisenhaikeaa lukea. Myrskypennun näkökulmassa oli sitä pentumaista viattomuutta ja positiviisutta Kirkaskuuta kohtaan. Lukiessa tunsi iloa Myrskypennun puolesta, joka oli iloinen, koska tämä käyttäytyi emomaisesti häntä kohtaan. Mutta samalla surua, koska tarinasta sai myös hyvän kuvan Kirkaskuun luonteesta ja hänen käyttäytymisestään pentujaan kohtaan. Tämä oli mielenkiintoinen tunnesekoitus lukea läpi ja en ole vielä kirjoittanut Saarnipennulla, joten ehkä olisi aika kokeilla :)

-Silkkis

Nimi: Särkitassu, Jokiklaani

31.12.2018 23:41
Luku 5.

-Ulos maailmaan, mars! -

Särkipentu säpsähti hereille. Ympäristössä vallitsi pimeys, eikä hän siksi aluksi huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hän puristi silmänsä takaisin kiinni ja vaihtoi asentoa, aamuun olisi vielä aikaa. Samalla hän sattui tapaamaan petinsä reunan ja osumaan pesän seinään. Jokin ei täsmännyt. Hän tunsi kyllä piikikkäiden oksien raapaisun, mutta ne olivat jotenkin… outoja… terävämpiä? Hän avasi silmänsä uudelleen ja veti samalla syvään henkeä. Kuonoon tulvahtava tuntemattomien yrttien löyhkä sai hänet kakomaan. Hän räpiköi ylös silmät laajentuen. Hän oli parantajanpesässä! Tajunnan aalto pyyhkäisi Särkipennun yli tulvan tavoin ja hän painautui kyyryyn. Hän ei ollut enää turvallisessa maidontuoksuisessa pentutarhassa, ei emon ja veljen kanssa samassa pedissä tai edes samassa pesässä! Hän oli suostunut Katajankuiskauksen pyyntöön ja luvannut tulla hänen oppilaakseen – hän ei ollut enää Särkipentu vaan Särkitassu! Särkitassu sinkosi katseensa pesän toiseen laitaan ja kyllä, siellä nukkui hiljaisesti tuhisten hänen uusi mestarinsa. Sana tuntui karvaalta suussa, ja Särkitassu toivoi palavasti, ettei hänen tarvitsisi käyttää sitä ikinä Katajankuiskauksesta. Katumusta nieleskellen hän painoi päänsä takaisin sammalille ja sulki silmänsä. Jos hän nukkuisi koko tulevan päivän, harkitsisikohan Katajankuiskaus hänen vaihtamistaan toiseen oppilaaseen?
Yö jatkoi vääjäämätöntä kulkuaan, ja jossain kaukana huhuili pöllö.

”Särkitassu herätys, on aamu.”
Lempeä puhe ja kevyt tuuppiminen herättivät Särkitassun. Hän räpytteli unisena silmiään ja havaitsi häilyvän hahmon yläpuolellaan. Tämän turkki oli punertava ja musta, huomattavan samankaltainen kuin…
”Katajankuiskaus!” Särkitassu älähti tahattoman kovaa ja kierähti pois tämän käpälien ulottuvilta.
”Huomenta, nukuitko hyvin? Ulkona on hieno sää”, Katajankuiskaus maukui hymyillen.
Särkitassulta kesti muutama silmänräpäys saada ajatuksensa kulkemaan, minkä jälkeen hän mutisi jurosti: ”Mitä väliä on, sataako vai paistaako, kun joudun viettämään koko päivän sisällä…”
”Vielä mitä, lähdemme muiden oppilaiden kanssa kiertämään klaanin rajat!”
Särkitassun silmät laajenivat hämmästyksestä, mikä sai Katajankuiskauksen hymyn levenemään: ”Et kai luullut, että parantajan työhön kuuluu vain yrttikasojen lajittelua ja vanhusten hyysäämistä? Jokaisen klaanikissan on syytä tietää, millainen hänen reviirinsä on.”
Särkitassu ei katsonut Katajankuiskausta silmiin mutta tiesi, että ne tuikkivat ilkikurisesti. Hän tuhahti ja kääntyi pois tämän luota. Samalla hän alkoi pohtia, keitä tarkoitettiin ”muilla oppilailla”. Hohtotassu lukeutui niihin varmasti, mutta he kaksi olivat ainoita vastanimitettyjä, joten kuka ihmeessä… Hän tassutteli Katajankuiskauksen perässä ulos aamun kirkkauteen. Varjoisilla maapaloilla kulkiessaan saattoi jo tuntea lähestyvän lehtikadon kosketuksen, mutta auringon alla kylmyys unohtui. Joen pinta kimalteli kauniisti ja pengermien kortteet rapisivat hennossa tuulessa. Jokiklaani oli heräämässä – sarastuksen rajapartio oli kokoontumassa aukiolle ja pentutarhasta kuului innokkaita vinkaisuja. Särkitassu huokaisi raskaasti tunnistaessaan entisten pesätovereidensa äänet. Hän ei saisi enää koskaan painautua emonsa lämmintä kylkeä vasten tai leikkiä Hohtotassun ja muiden pienempien kanssa pajunkissoilla, joita pentutarhan toisessa takaseinässä kasvoi viherlehden aikaan. Kaikki oli väärin ja epäreilua.
Särkitassu oli aikeissa vaipua yhä syvemmälle säälinsä syövereihin, kun hän kuuli tutun äänen selkänsä takaa: ”Täälläkö se velipoika jurottaa paikoillaan kuin vanha mäyrä, vaikka ollaan lähdössä ulos leiristä?”
Särkitassu kääntyi ja näki Hohtotassun seisovan takanaan muikea hymy huulillaan. Hän yritti keksiä jotain nokkelaa vastaukseksi, mutta jälleen kerran hänet keskeytettiin. Tällä kertaa puhujalla oli matala ja syvä ääni. ”Hohtotassu, tässäkö on siis veljesi? Hän vaikuttaa hieman heiveröiseltä, mutta eiköhän hänestäkin kunnon kolli saada koulittua!”
Särkitassu kurtisti kulmiaan Hohtotassun viereen astelevalle Roihumielelle. Tämä tarkasteli häntä päästä varpaisiin ja siristeli samalla silmiään. Juuri kun Särkitassusta alkoi tuntua, että epämukava töllistely ei loppuisi ikinä, soturin suupieli alkoi nykiä. Särkitassu vilkaisi veljeään, ja näki Hohtotassunkin pidättelevän jotain. Yhtäkkiä molemmat purskahtivat raikuvaan nauruun.
”O-olisitpa nähnyt ilmeesi! *heko* Heti kun Roihumieli alkoi tuijottaa, jäykistyit kuin *heko-heh* hirviön eteen jääneenä!” Hohtotassu ulvoi naurusta.
Roihumieli pyyhki silmäkulmiaan ja jatkoi: ”Veljesi on toden totta vakavamielisempi tapaus! Teimme saman kujeen aikanaan Kiviturkin ollessa mestarini, mutta Kuparikotkan reaktio ei ollut läheskään yhtä huvittava mitä Särkitassun!”
Särkitassu irvisti veljelleen ja katsoi Roihumieltä kulmiensa alta. Tämä ei jäisi tähän…
”Siinähän sinä oletkin Särkitassu! Pahoittelut että jätin sinut hetkeksi odottamaan, kävin hakemassa nämä kaksi mukaamme.”
Katajankuiskaus hölkkäsi kolmikon luo Puropyrstö ja Tundratassu kannoillaan. Isä väläytti pojilleen nopean hymyn, mutta vakavoitui sitten tuupaten Tundratassua käpälällään: ”Tulemme tänään uusintakierrokselle koska tämä kalanpää ei ole vieläkään ’muista’ että suomaa on klaanitonta aluetta, eikä sinne näin ollen ole mitään asiaa ilman soturin valvontaa!”
Tundratassu kohautti olkiaan välinpitämättömänä ja asteli Särkitassun ja Hohtotassun luo. Roihumieli oli jo saanut koottua itsensä Särkitassuun kohdistuneen ”hauskan” pilan jäljiltä, mutta Hohtotassua asia näytti edelleen huvittavan. Veli yritti pitää naamansa peruslukemilla, mutta onnistui vain osin. Tundratassu katsoi häntä ja totesi sitten maireasti: ”Naamassasi taitaa olla jotain vikaa. Kannattaisi kenties tarkistuttaa se parantajalla, ettet karkota kaikkia eteesi tulevia pois luotasi. Vaan voihan olla, että se on tuleva taistelutaktiikkasi. Ai niin, voitkin nyt kysyä apua omalta kalaveljeltäsi!” Hän kääntyi Särkitassun puoleen. ”Särki hei, miltä tuntuu haistella yrtinpuruja päivästä toiseen? Lemu leijuu perässäsi vielä kuita parantajanpesästä lähdettyäsi!”
Hohtotassun ilme putosi ja Särkitassu kiehui sisuksissaan. Kehtasiko tuo kolli todella solvata heitä, vaikka oli juuri itse joutunut torujen kohteeksi?! Hän vilkaisi mestareihin päin, mutta pahaksi onneksi he olivat syventyneet keskusteluun eivätkä kuulleet Tundratassun sanoja. Hän yritti mulkoilla harmaaturkkista oppilasta, mutta näki sen vain piristävän Tundratassua lisää. Hohtotassu oli aikeissa avata suunsa, mutta silloin mestarit lopettivat puheensa ja Puropyrstö maukui: ”Tulkaahan, ei reviirin istumalla tutustuta!”
Hohtotassu laski lepyttelevästi häntänsä Särkitassun lavalle ja nyökkäsi. Särkitassu nyökkäsi vastaukseksi, ja niin kaksikko asteli rinta rinnan ulos leiristä ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana.

”Joki on valtavan pitkä ja leveä!”
Hohtotassun iloiset huudahdukset kaikuivat rantatörmillä partion edetessä kohti järveä. Sinertäväturkkinen kolli hyppeli kiveltä toiselle ketterin loikin ja oli horjahtaa alas virtaavaan veteen vain kerran. Oppilaan innostuneisuus ei vaikuttanut haittaavan Roihumieltä lainkaan, vaan päinvastoin hänen silmissään kiilsi samanlainen into kuin hän olisi itsekin ollut vasta ensimmäistä kertaa tutustumassa Jokiklaanin reviirin. Puropyrstö sitä vastoin vaikutti hieman hermostuneelta, mutta antoi soturitoverinsa menetellä oppilaansa kanssa, miten tämä itse halusi. Tundratassu maleksi joukon hännillä ja mutisi jotain ylienergisistä karvakasoista.
Särkitassun ensi-innostus oli laantunut sitä mukaa kun he kulkivat kauemmas leiristä. Polku, jota he seurasivat, oli kostea ja kivikasojen peittämä eikä avoimella törmällä ollut mitään pitämään purevaksi muuttunutta tuulta loitolla. Joen virtaus muuttui yhä voimakkaammaksi mitä lähemmäksi he pääsivät järveä, mikä suorastaan pelotti häntä. Särkitassu ei osannut uida, joten putoaminen saattaisi olla kohtalokasta. Hohtotassua se ei näyttänyt kuitenkaan huolettavan, sillä hän otti jälleen uhkarohkean loikan suuremmalta kiveltä pienelle ja nauroi tajutessaan sen keikahtavan hänen allaan. Särkitassu seurasi veljeä varovaisemmin ja kysyi tältä:
”Miten voit olla noin huolettoman innokas? Jos putoat näiltä kiviltä voit vain rukoilla, että Roihumieli tai Puropystö ehtii onkia sinut ajoissa kuiville.”
Hohtotassu katsoi Särkitassua kummissaan. ”Eikö se tunnu sinusta yhtä luonnolliselta?”
”Niin mikä?” nyt Särkitassukin oli ymmällään.
”Näillä kivillä kulkeminen! Odotan jo tassut syyhyten, että pääsemme harjoittelemaan näiltä sukeltamista ja joessa uimista. Ja tietysti kalastamista!” Hohtotassun silmät loistivat innosta.
”Ai, niin… totta…” Särkitassu yritti mumista vakuuttavasti. Hohtotassu oli tahtomattaan tuonut esille jälleen eron Särkitassun ja muiden oppilaiden välillä.
”Tuntuu kuin minut olisi luotu kulkemaan näille rannoille! Ehkä sukumme esi-isät olivat oikeita mestariuimareita ja kulkevat nyt meidän kanssamme”, Hohtotassu jatkoi pohtivana. Särkitassu huokaisi pienesti. Kenties esi-isät todella kulkivat Hohtotassun rinnalla johdattaen häntä soturipolullaan, mutta Särkitassun laita oli toinen. Siinä missä veli huomaisi hyvän kalapaikan, hänen oli määrä löytää joitain yrttejä kasvava mättäikkö tai muuten klaanitovereiden terveyttä edistävä asia. Kuin kaikuna Särkitassun ajatuksille Katajankuiskauksen ääni huikkasi: ”Särkitassu, tule katsomaan tänne!”
Särkitassu oli hetkeksi unohtanut parantajan läsnäolon koko partiossa, mutta näki nyt tämän kyyristyneenä kivelle muutaman lohenhypyn päässä hänestä. Hän maleksi hieman vitkutellen Katajankuiskauksen luo ja kyyristyi tämän viereen. Kiven juuressa, kahden muun kiven väliin kiilautuneena oli pieni oranssi kukka. Sen terälehdet olivat hieman nuupahtaneet ja varsilehdet pari hassua vänkyrää, joita peitti harva nukka. Kaikki olivat ohittaneet sen kulkiessaan kohti järveä, mutta vain Katajankuiskaus oli huomannut sen.
”Se on kehäkukka. On suoranainen ihme, että sitä edes kasvaa vielä tähän aikaan vuodesta, mutta tämä yksilö kukkii! En keksi selitykseksi muuta kuin sen, että nämä kivet ovat suojanneet sen juuristoa paleltumisesta ja tänne paistaa usein aurinko”, Katajankuiskaus kertoi.
*Milloin se sitten kukkii tavallisesti? *, Särkitassu oli aikeissa kysyä, mutta puri sitten kieleensä. Ei hän halunnut sitä tietää, tämä oli typerää parantajahöpötystä! Katajankuiskaus ei joko huomannut hänen epäröintiään tai antoi sen vain olla ja jatkoi: ”Kehäkukkaa käytetään tulehduksiin ja verenvuotoon. Sitä voi periaatteessa käyttää myös jäykkiin niveliin, jos ne tulehtuvat, mutta suosin siinä raunioyrttiä. Kehäkukasta voi käyttää lehtien lisäksi myös mehun, mutta sitä on vaikeaa varastoida. Poimin joka tapauksessa koko maanpäällisen osuuden.”
Näin todettuaan Katajankuiskaus ojensi käpäläänsä ja yritti ahtautua kivien väliin jäävään koloon. Vaikka hän olikin solakka ja siro, tehtävä näytti aiheuttavan hankaluuksia. Aikansa punertavaturkkisen naaraan ponnistelua katseltuaan Särkitassu totesi: ”Olen pienempi, joten mahdun helpommin.”
Katajankuiskaus nosti katseensa. Jokin hämmästyksen tapainen välähti hänen silmissään, mutta hän korvasi sen nopeasti hymyllä ja vääntäytyi ylös ahtaasta kolosta. Hän antoi Särkitassulle tilaa ja maukui: ”Muista olla varovainen, sillä en halua viedä kasvia juurineen.”
Särkitassu ynähti kuulleensa ja työntyi etutassut edellä koloon. Hän sai jotenkin myös päänsä tungettua kapeaan rakoon ja hapuili hampaillaan otetta kehäkukan varresta. Tämän onnistuttua hän etsi kulmahampaansa alle kasvin tyven ja puraisi napakasti. Kasvi napsahti siististi poikki ja Särkitassu nousi huojentuneena ylös kolosta. Kivien puristuksessa hänestä oli tuntunut, ettei hän näkisi enää koskaan päivänvaloa.
”Särkitassu, löysitkö sinä tuon? Se on hienon värinen!” Hohtotassu loikki heidän luokseen häntä takanaan huiskien.
”Muut ovat jatkamassa matkaa mutta voin käydä sanomassa, että tulette perässä.”
Särkitassu asetti kehäkukan varovasti kivelle ja vastasi: ”Poimin vain, koska Katajankuiskaus ei mahtunut tuonne. Tulemme nyt.” Hän katsoi lapansa yli ja Katajankuiskausta. Saatuaan pienen myöntävän nyökkäyksen hän lähti jatkamaan polkua eteenpäin sanaakaan sanomatta.

Päivä taittui iltaan partion palatessa rajakierrokseltaan. He olivat nähneet järven, ihastelleet ja kauhistelleet sen kuohuvaa ulappaa ja haistaneet tuulessa sen, mitä varjolaikut olivat jo useita päiviä kertoneet: lehtikato oli tulossa. Särkitassu oli haistanut tuulessa myös muiden klaanien tuoksuja ja mietti, millaisia kissoja niissä mahtoi asua. Hän tulisi todennäköisesti tapaamaan vierasklaanisia useammin mitä Hohtotassu, koska parantajat kokoontuivat jokaisen puolikuun aikaan Kuulammella. Tämän lisäksi parantajat osallistuivat oppilaidensa kanssa jokaiseen täyden kuun kokoontumiseen Saaressa. Paikka oli Särkitassun mielestä näyttänyt aaltojen ja harmaantuvan taivaan ympäröimänä melko kolkolta, mutta Katajankuiskaus ja Puropyrstö olivat vakuuttaneet, että kunhan oppilaat olisivat päässeet näkemään suuraukion ja sen keskellä kasvavan mahtavan tammen heidän mielensä muuttuisivat.
Matka oli jatkunut Kaksijalkojen viherlehtipaikan ja puolisillan luo, jonne oppilaita oli suurella rangaistuksella uhaten kielletty menemästä yksin. Viherlehtipaikka ja siihen liittyvä pieni ukkospolku toimivat Jokiklaanin ja Varjoklaanin reviirien rajalinjana.
”Mutta entä puolisilta, kummalle se kuuluu?” Hohtotassu oli kysynyt uteliaana.
Tundratassu oli tuhahtanut hänelle ja todennut, ettei asialla ollut mitään merkitystä. Puolisillasta ei olisi mitään hyötyä jokiklaanin kissoille, joten oli se ja sama vaikka sen olisi omistanut Tähtiklaani.
He olivat ylittäneet puron, kahlanneet ruovikossa ja kosteassa lepikössä, työntyneet läpi ryteikköisten pajujen ja varoneet heinikon alla olevia myyränkoloja. He olivat jopa ylittäneet joen aistinkiviä pitkin kohdassa, jossa virtaus ei ollut voimakas! Hevospaikalle päästyään Särkitassu ja Hohtotassu olivat uuvuksissa. Tundratassun virnuillessa omahyväisenä Katajankuiskaus oli opastanut Särkitassulle, miten puisen aidan juurelta poimituista hierakanlehdistä sai tehtyä rauhoittavaa salvaa kipeytyneille polkuanturoille, ja oli jopa saanut hopeaturkkisen oppilaan kokeilemaan sitä Hohtotassun jalkoihin. Veli oli valittanut seoksen kirvelevän, mutta niellyt sanansa nähtyään Särkitassun happamankarvaan ilmeen. Lopulta he olivat tulleet suoalueen reunaan, minkä takana saattoi hahmottaa saarelle johtavan puunrunkosillan. Puropyrstö oli tuijottanut silmä kovana Tundratassua, kunnes tämä suostui myöntämään, että toden totta, kyseessä oli suomaa eikä vain ”hieman kosteampi maa-alue mitä muualla jokiklaanissa.”
Ottaessaan viimeisiä askelia ennen leiriin johtavaa sisäänkäyntiä Särkitassu haukotteli isosti. Hän oli väsymyksen lisäksi myös nälkäinen mutta pohti, laittaisiko Katajankuiskaus hänet vielä opiskelemaan jotain ennen syömistä. Hän katsoi vierellään kulkevaa Hohtotassua ja perässään tulevaa Tundratassua. Molemmat näyttivät hänen tavoin väsyneiltä vaikka Tundratassu yritti näyttää siltä, että olisi juuri tehnyt vain pienen iltapäiväretken jokirannassa. Yllättäen harmaaturkkinen kolli oli kuitenkin se, joka otti väsymyksen puheeksi.
”Tämä kattoi varmaan päivän harjoitukset, eikö vain Puropyrstö?”
Puropyrstö nosti katseensa ja kurtisti kulmiaan Tundratassulle. Sitten hänen ilmeensä heltyi.
”Hyvä on. Voitte kaikki mennä tuoresaaliskasan kautta nukkumaan, koska huomenna alkavat varsinaiset harjoitukset!”
”Tarkoitat kai ’jatkuvat’, koska olen noita kahta vanhempi ja pidemmällä koulutuksessa”, Tundratassu maukui mutta niin hiljaa, ettei Puropyrstö kuullut.
Särkitassua ei jaksanut kiinnostaa oliko kollilla vielä muuta sanottavaa, sillä hänen vatsansa kurisi äänekkäästi. Jo ennen kuin Katajankuiskaus ehti maukua lausetta ”mene vain” -loppuun, Särkitassu oli sännännyt tiehensä. Hän ehti tuoresaaliskasalle ensimmäisenä ja valitsi keosta pullean ahvenen. Kala oli iso, mutta niin oli hänen nälkänsäkin! Siirryttyään syrjemmälle aterioimaan hän näki Kuurakiteen istuvan aukion laidalla. Puropyrstö meni tervehtimään kumppaniaan, ja lyhyen keskustelun jälkeen he kääntyivät katsomaan pentujaan. Hohtotassu oli tullut syömään kalaansa Särkitassun viereen, eikä Särkitassu siksi ehtinyt miettiä sen enempää mistä vanhemmat heihin vilkuillen oikein puhuivat.
Yhtäkkiä jotain kylmää osui Särkitassun turkille. Sadetta? Hän nosti katseensa ylös ja näki pienten valkoisten haituvien leijailevan hiljaa kohti maata. Uusien hiutaleiden laskeutuessa turkilleen Särkitassu värisi. Lehtikadon ensilumi.

-Katajankuiskaus-
Katajankuiskaus istui mietteliäänä pesänsä suulla. Hänen hopeanharmaaraidallinen oppilaansa söi kauempana veljensä kanssa, mutta Katajankuiskauksen mieltään askarrutti jokin muu tuossa oppilaassa kuin tämän ruokailutavat. Särkitassu oli selvästi nopea oppimaan, mutta miten hän tulisi saamaan kollin asenteen parantajuutta kohtaan muuttumaan? Katajankuiskaus huokaisi hiljaa mielessään. Ehkä, jos hän jatkossakin yrittäisi olla mahdollisimman positiivinen ja kannustava, Särkitassu tajuaisi parantajaoppilaana olon hienouden…
Pieni valkea hiutale leijaili hänen silmiensä editse ja laskeutui hiekalle sulaen jäljettömiin. Kauempana Särkitassu oli myös saanut osansa pilvien hyisestä lahjasta, ainakin tämän äkillisesti jännittyneen olemuksen perusteella. Yksitellen muutkin klaanitoverit havaitsivat taivaalta putoilevat hiutaleet. Vanhempien kissojen reaktiot olivat hiljaisen kauhistuneita, mutta pennut ja oppilaat vaikuttivat innostuvan. Ollapa vielä niin nuori, että lumisade tiesi vain uusia leikkejä tai erilaisia harjoitusolosuhteita.
Huolen muodostama ryppy Katajankuiskauksen otsalla syveni ja hän nousi ylös. Yrtit pitäisi suojata paremmin, jottei kylmä veisi niiden tehoa. Hän oli jo aikeissa mennä sisään siirtelemään varastojensa laidalla sijaitsevia kasoja kauemmas lumesta, kun hän kuuli korvissaan tutun äänen.
”Etkö aio pyytää oppilastasi avuksi?”
Katajankuiskaus kääntyi salamannopeasti, mutta kukaan ei ollut hänen takanaan. Eipä tietenkään, Pisaratassu oli kuollut jo kuita sitten. Katajankuiskaus saattoi haistaa ilmassa kieppuvien lumihiutaleiden lisäksi myös häivähdyksen sateesta. Hän hymyili hennosti ja siirsi katseensa takaisin Särkitassuun. Tämä näytti olevan juuri lopettelemassa kalaansa. Hyvä, nyt hänellä ei olisi ainakaan syytä valittaa ateriansa keskeytymisestä. Hän korotti äänensä ja huusi:
”Särkitassu, tulisitko auttamaan? Yrtit pitää suojata, jotteivat ne palellu!”
Muutaman piinaavan hetken jälkeen kollioppilas nousi ja huitaisi hännällään jäähyväiset Hohtotassulle. Hölkätessään keskusaukion läpi tämä nurisi: ”Pakkoko se on heti tehdä, tulimme juuri rajapartiosta.”
Katajankuiskaus tunsi poskellaan lämpimän henkäyksen ja kuuli Pisaratassun viimeiset sanat päänsä sisällä:
”Hänestä tulee vielä mainio oppilas, lupaan sen. Pärjäät kyllä.”

// Mie tein itseni kanssa pyhän lupauksen Tähtiklaanin kautta vannoen, että julkaisen tarinan vielä tämän vuoden puolella - Boom!
Käytin jälleen Katajankuiskausta hieman saadakseni tarinaan hieman vaihtelua, mutta oletan että tämä on edeellisten tarinoiden perusteella edelleen ok (?). Olin vielä tarinan alkua kirjoittaessani jonkin verran hukassa siinä, mihin suuntaan lähtisin Särkeä viemään. Tämä tuntui kuitenkin parhaalta ratkaisulta.

Palauteena otan vastaan mieluiten rakentavaa kritiikkiä hyvillä huomioilla höystettynä, mutta kyllä ne positiivisuudenkin sanat mieltä lämmittävät suuresti :)

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA MYSTERYN VÄELLE JA SILLE HENKILÖLLE, JOKA TÄTÄ IKINÄ LUKEEKAAN! <3

Vastaus:

15kp! On okei ja pahoittelen pitkästä odotusajasta, mutta nyt pääsin lukemaan tämän pitkän tarinan. Ensimmäinen kappale aloitti tarinan toimivasti tuoden Särkitassun tunteet vähitellen esille hänen reaktionsa mukana. Kerroit myös ihanan monipuolisesti tästä reviirinkiertämisestä. Lukiessani otin huomioon kirjoitustyylisi, toit kissojen luonteet esille hyvin, tehdän jokaisesta persoonallisen kuvauksella ja dialogilla. Jokin mikä ei ole virhe, mutta itse kirjoittaessani otan huomioon, on kohdat missä hän-kertoja koskettaa vähän liikaa sinne minä-kertojan puolella. Mutta tämän huomioon ottaessa voi miettiä minkälaisen kerronnallisen tyylin haluat tarinalle :)

-Silkkis

Nimi: Rubiini-Kujakolli/erakko

06.12.2018 17:51
Hyvä tällee päivää myöhemmin huomata, mut niin arvostelus voi taas keskittyy hahmossa pysymiseen ja ainakin yks negatiivinen asia olisi hyvä huomioida, mieluusti rakentavana kritiikkinä

Nimi: Rubiini-Kujakolli/erakko

05.12.2018 15:34
Katsoin veristä puoliksi syötyä ruumista edessäni. Tähän oli tultu. Hiiret eivät maistuneet enää miltään. Jäniksiä en halunnut enää jahdata. Vaanin lajitovereitani. Minua ei edes häirinnyt ajatus syödä kissoja. Minua ei edes hävettänyt. Lajitoverini ovat kuitenkin jäniksiä ja hiiriä fiksumpia. Ensimmäisten ruokailujen jälkeen jouduin vaanimaan saalistani. Se ei haitannut, minä jopa nautin siitä. En kuitenkaan halunnut enää tulla nähdyksi, minulla oli paljon vihamiehiä. Olin ehkä sekaisin päästäni, mutta en tyhmä.

Olin palannut metsään elämääni muuttaneen yön jälkeen, mutta en pysynyt siellä kauaa. Olin yrittänyt elää normaalisti, saalistaa hiiriä ja muuta perusriistaa, mutta olin selvästi kaivannut jotain tiettyä makua. En ensin halunnut myöntää sitä itselleni silloin, mutta eräs tunkeilija muutti kaiken. Olin yrttänyt pysyä mahdollisimman eristyksissä, mutta merkkaamisesta ja runkoihin jätetyistä viilloista huolimatta joku typerys oli tullut lähelle pesääni. Kun kohtasimme, yritin järjellä saada tuon lähtemään, mutta jääräpää ei kuunnellut. Siispä hyökkäsin, ihan vain pelotellakseni, mutta kun maistoin toisen veren ja lihan, välähti mielessäni kuva, kuinka sinä kohtalokkaana yönä söin viholliseni. Halusin lisää. Järkytyin omista haluistani sen verran, että tunkeilija oli päässyt pakoon. Minä seurasin. Pieni omatunto, joka päässäni vielä silloin soi, käski minua palaamaan pesään ja rauhoittumaan. Mutta mieltäni järkyttäneet tapahtumat veivät voiton tuona päivänä, joten seurasin tunkeilijaa takaisin kaksijalkalan suuntaan.

Se kolli ei jäänyt viimeiseksi uhriksi. Olin käynyt sen jälkeen jopa Taivasklaanin lähellä. Ja nyt olin palannut kaksijalkalaan. Suunnittelin piilottavani uusimman saaliini, mutta eräs kissa keskeytti minut. Tuo katsoi järkyttyneenä kuollutta lajitoveriaan. Paljastin veriset kynteni ja hetken vain tuijotimme toisiamme. Kun hieraisin tassullani suupieltäni, lähti pelkuri pakoon, järkytyksestä hiljaisena. Meinasin lähteä perään, mutta haistoin kolmannen kissan lähestyvän. Siristin silmiäni. Nappasin vielä yhden palan puoliksi syödystä kissasta ennen kuin kiirehdin piiloon. En kuitenkaan mennyt kauas, vaan kiersin tuulen alapuolelle ja tarkkailin tilannetta. Paikalle saapui itseäni hieman pienempi kolli, hiekan värinen. Sähähdyksen lisäksi tunkeilija ei päästänyt pihahdustakaan ääntä, mutta järkyttyneeltäkään tuo ei näyttänyt. Olin hieman yllättynyt, miten laimeasti kolli reagoi. Tuo ei varmasti juoksisi pakoon, jos saisi minut kiinni lajitoverin syömisestä. Kiinnostuin. Päätin pysyä piilossa, mutta pitäisin tuota kollia silmällä. Hiljaa ja varoen poistuin paikalta. Antaisin tuon ja muiden kujakissojen luulla, että kannibaalihirviö oli kadonnut. Olisi helpompi vaania tuota hiekkaturkkia, jos se ei olisi varuillaan. Taivasklaani sen sijaan saisi jälleen järkyttyä...
//Mitra/Ruostevarjo jatkoo?

Vastaus:

3kp! Tarina asetteli hyvin sen miten Rubiinin muutos ei ollut heti aivan pysyvä ja että hän yrittikin päästä takaisin normaalimpaan ruokavalioon, näyttäen vähitellen hänen mielensä muuttumisen ja miten hänen saalistusviettinsä alkaa kohdistumaan enemmän kissoihin. Rubiinin mielensisäiseen maailmaansa olisi tässä tilanteessa mielenkiintoista saada enemmän kuvausta, miten tämä vaikuttaa häneen, miten hänen ajatuksensa hitaasti alkavat muuttumaan eri suuntaan siitä mistä hän oli lähtöisin.

-Silkkis

Nimi: Joutsentassu, Taivasklaani

02.12.2018 21:36
//Jatkoa Jäätähden tarinalle.

Kun tassuttelin kohti oppilaiden pesää, päässäni pyöri monia asioita. Se tuntui samalla hyvältä ja huonolta, ristiriitaiselta toisin sanoen. Kun asuin vielä pentutarhassa (josta ei ole todellakaan kauaa aikaa) olin kokoajan yksinäni, kaipasin jännitystä, seuraa ja ajateltavaa. Nyt niitä oli niin paljon, että oli vaikea keskittyä vain yhteen niistä. Ensinnäkin, Ruostevarjo oli halunnut kanssani rajapartioon ihan kahdestaan. Minusta oli tehty vasta oppilas, eikä hän ollut ennen osoittanut mitään erityistä kiinnostuksen merkkiä. Toiseksi, miksi ihmeessä Jäätähti halusi jutella kanssani. Minusta oli tehty vasta oppilas, eikä minulla ollut oikeutta vaihtaa kieliä itse klaanipäällikön kanssa. Kolmanneksi, kun näimme sen raadellun kissapoloisen rajalla mieleeni oli tulvinut niin paljon kysymyksiä ja tunteita, että se sai minut vieläkin hieman pyörryksiin. Miksi joku oli tehnyt jotain sellaista? Kuka kissa oikein oli? Kuka tai mikä oli tehnyt sen? Mitä seuraavaksi? Kylmä tuuli tuntui entistä pahemmalta, kun mieleeni tulvahti kysymys siitä mitä tapahtuisi jos se päättäisi vaikka hyökätä jonkun klaanitoverini kimppuun tai partion. Tai pahimmassa tapauksessa jopa leiriin. Selkäpiitäni karmi, kun mielikuvia alkoi muodostumaan ajatuksiini. Kuinka tumma olento repi kissoja kappaleiksi samalla tavalla kuin olimme nähneet sen kauhean kissan ruumiin. Leirissä haisi niin voimakas veren ja pelon haju, että saatoin melkein haistaa sen ilmassa. Tumma hahmo otti vahvojen leukojensa väliin samaan aikaan sekä kuningattaren, että tätä puolustaneen soturin. Mielikuvani muodostui päässäni niin todenmukaiseksi, että yritin kaikin voimin hypätä tämän tumman hahmon kimppuun. Pääskynpyrähdys ei ollut ehtinyt opettaa minulle juurikaan taisteluliikkeitä, mutten välittänyt. Tehtäväni oli suojella klaaniani henkeni uhalla. Ei kukaan välittäisi vaikka kuolisinkin. Asetuin nopeasti parhaimpaan hyökkäysasentoon, jonka osasin ja hyppäsin. Minä hyppäsin niin korkealle ja niin pitkälle kuin osasin. Rukoilin Tähtiklaania, että se antaisi minulle voimia taistella, vaikka en juurikaan osannutkaan.
*Katseleekohan ja kuunteleekohan Tähtiklaani rukouksiani, kun en edes ole klaanisyntyinen.*
Keskittymiseni kiinnittyi nopeasti takaisin tuntemattomaan tummaan hahmoon. Hahmo oli valtava ja sillä oli vielä paljon valtavammat ja voimakkaan näköiset leuat.
*Parasta varoa noita leukoja.*
Rukoiluni vain jatkui, kun osuin tassuillani hahmon niskaan. En saanut edes hipaistua sitä kynsilläni, kun putosin maahan. Tiesin, että nyt oli todella huono hetki alkaa lepäilemään, joten yritin nousta mahdollisimman nopeasti. Olento oli kuitenkin nopeampi ja otti minusta kiinni vahvoilla leuoillaan. Kun sanoin arvelleeni niiden olevan vahvat, olin oikeassa. Niiden puristus voima oli valtava! Ehdin nähdä vilaukselta kuinka olento oli tiputtanut kuningattaren ja soturin saadakseen minut leukojensa väliin. Kuningatar oli kuollut, mutta soturi yritti vielä viimeisillä voimillaan kurottaa tassuaan minua kohti auttaakseen. Näköni alkoi sumenemaan, kun katseeni pysyi edelleen tuhoutuneessa leirissä ja maassa makaavassa kahdessa kuolleessa klaanitoverissani.

"Hei Joutsentassu! Herää!"
Silmäni räpsähtivät auki nopeammin kuin tuuli heilauttaa puiden oksia. Ensimmäisenä näin Pilkkutassun ja sitten katseeni kiersi hänen haavoittumattomassa turkissaan. Hämmentynyt katseeni jatkoi hänen ylitseen ja tajusin nopeasti olevani oppilaiden pesässä.
"Tumma olento...Kuningatar, soturi, tuhoutunut leiri..." Ääneni kuulosti siltä kuin olisin palannut juuri Tähtiklaanista ja takaisin.
"Näit varmaankin pahaa unta. Koeta rauhoittua. Kohta koko oppilaiden pesä on täynnä pelkotuoksuasi", Pilkkutassu rauhoitteli.
"Anteeksi", vastasin samalla, kun nousin ylös makuusijaltani ja venyttelin pikaisesti. Yleensä minulla oli paljon aikaa venyttelyyn ja sukimiseen, muttei enää nyt, kun olin oppilas. Nuuhkaisin nopeasti ilmaa, josta erotin heti Pääskynpyrähdyksen tuoksun. Käänsin katseeni heti oppilaiden pesän suulle, jossa naaras odottelikin hymyillen. Juoksin kiireesti hänen luokseen.
"Anteeksi kamalasti", huohotin samalla kun asetuin soturin eteen nöyrästi.
"Pahaa unta vai?"
"Luulen niin, muttei se ole mikään syy myöhästyä."
"Ehkä ei, mutteivat soturitkaan tai edes päällikkö ole aina ajoissa", Pääskynpyrähdys rauhoitteli.
"Valehtelet!" Väitin vastaan.
"Kaikki tekevät virheitä, jopa päälliköt. Hieman pitempään nukkuminen on pienimpien virheiden listalla. Tulehan, aloitetaan harjoittelut."
Tassuttelimme yhdessä rinta rinnan ulos oppilaiden pesästä leiriin, jossa oli jo täysi meno päällä.
"Kuulin Pilkkutassulta, että olit nähnyt painajaista josta tummasta olennosta."
Nyökkäsin vastaukseksi.
"Harjoittelemme sitten taisteluliikkeitä, jotta osat puolustaa klaaniamme tuollaisilta otuksilta."
Pääskynpyrähdyksen äänessä oli pientä ilkikurisuutta.
*Hän on mahtava!*
Aloimme tassuttelemaan yhdessä kohti metsää, kun Ruostevarjo otti meidät kiinni.
"Saanko lainata Joutsentassua hetkeksi?" Kolli kysyi.
"Toki", Pääskynpyrähdys vastasi hieman hämmentyneenä. Sitten hänen ja minun katseet kohtasivat.
"Tiedät missä harjoitteluaukio on, joten tule sinne, kun olette valmiit. Odotan siellä."
"Tulen ihan kohta", lupasin.
Naaras nyökkäsi ja kääntyi juoksuun kohti metsää. Minun katseeni kääntyi kohti Ruostevarjoa.
"Keskustelimme eilen Jäätähden kanssa siitä mitä Taivasklaania uhkaa."
Turkkini nousi pystyyn, kun painajaiseni tumma olento palasi mieleeni.
"Tiedättekö mikä se on?"
"Valitettavasti emme, mutta haluaisin selvittää."
"Voinko auttaa jotenkin?"
"Tuletko kanssani tutkimaan sitä paikkaa, josta löysimme sen ruumiin? Jos löytäisimme jotain johtolankoja, jotka johtaisivat meitä tämän mysteerin ratkaisemisessa."
Samoja ajatuksia, joita päässäni pyöri aikaisempana yönä, nousi taas mieleeni.
"Miksi minä?"
"Haistoit ruumiin ennen minua."
"Ja senkö takia pyydät minua mukaan, kun voisit hyvinkin pyytää jotakuta soturia mukaasi, vasta nimitetyn oppilaan sijaan?"

//Ruostevarjolla jatkoa?

Vastaus:

7kp! Joutsentassun ahdistus ja pelko tilannetta kohtaan tuli tosi hyvin esille ensimmäisessä kappaleessa, näyttäen miltä tilanne tuntui vielä nuorelle kissalle joka on vasta aloittanut koulutuksensa, mutta haluaa peloistaan huolimatta tehdä parhaansa. Olen myös kiinnostunut lukemaan lisää Joutsentassun mestarisuhteesta Pääskynpyrähdykseen, hän vaikuttaa ymmärtäväiseltä mestarilta vielä hieman epävarmalle Joutsentassulle :)

-Silkkis

Nimi: Jäätähti, Taivasklaani

02.12.2018 20:00
//Toivoisin rakentavaa palautetta, jos se auttaisi taas löytämään lähes vuoden mittaisen tauon aikana kadonneen kirjoitustaitoni
//Jatkoa Ruostevarjon tarinalle

Istuin hiljaa päällikönpesäni ulkopuolella seuraten katseellani arkipäivän askareita hoitavia kissoja. Kaikki vaikutti rauhalliselta, vaikka jossain reviirin rajojen läheisyydessä vaani jokin tuntematon vaara. Viime kertaisessa tapaamisessa Yöklaanin kanssa Kirsikkatähti oli maininnut Pajupennun traagisen kohtalon, jota yhdenkään kissan ei tulisi kokea. Miten yksikään olento kykeni tekemään niin raa’an teon pennulle.
”Onko Ruostevarjo jo palannut?” Hiljainen ääni kysyi viereltäni. Käänsin katseeni hetkeksi vierelleni ilmestyneeseen vaaleanruskeaan naaraaseen ennen kuin jatkoi leiriaukion tuijottamista. Aurinko oli ohittanut huippunsa ja pian sen tilalle nousisi kalpeana loistava kuu.
”Toivottavasti he eivät kohtaa ongelmia”
”Kyllä he palaavat”, Peuransarvi vakuutti istuutuen vierelleni. Hän kietoi häntänsä tassujensa suojaksi. ”Ehkä se on vain koira, joka on eksynyt reviirien läheisyyteen.”
”En usko. Yöklaani olisi osannut tunnistaa koiran hajun”, Käänsin pääni takaisin Peuransarven suuntaan. ”Hopeahäntä oli eilen kirkas, mutta en silti saanut yhteyttä Tähtiklaaniin viime yön aikana.”
”Älä siitä huoli he näyttäytyvät sinulle, jos on tarvis”, Peuransarvi lohdutti. ”Katso! Tuoltahan Ruostevarjo ja Joutsentassu jo tulevatkin” Peuransarvi osoitti kuonollaan leirin reunamille, jossa näkyi etäisesti Ruostevarjon ja Joutsentassun hahmot. Siristin silmiäni katsoen, kuinka kaksikko juoksi meitä kohden. Näin jo Ruostevarjon ilmeestä, ettei kaikki ollut kunnossa.
”Jätänkö teidät kolmestaan?” Peuransarvi kysyi epävarmana huomattuaan kaksikon ilmeen. Hänkin tuntui aistivan, ettei kaikki ollut kunnossa.
”Jätät”, Vastasin lyhyesti ja sukelsin päällikönpesäni varjoihin sillä oletuksella, että Ruostevarjo ja Joutsentassu tulisivat perässäni.


”Se… se oli järkyttävää!” Ruostevarjo huohotti juoksunsa jäljiltä. Tämän punertava häntä heilui edes takaisin eikä varapäällikkö meinannut pysyä hetkeäkään paikallaan. Joutsentassu nyökytteli vaitonaisena varapäällikön vierellä. ”Ruumis näytti sille, kuin se olisi ollut vain pahainen tuoresaaliin jäännös!” Molempien silmistä oli havaittavissa järkytyksen ja hämmennyksen sekainen tunnetila.
”Millainen hajujälki oli? Osaatteko sanoa mikä eläin se oli?” Pyrin pitämään ääneni mahdollisimman rauhallisena. Ruostevarjo vilkaisi vieressään olevaa pientä oppilasta, joka taas tuijotti Ruostevarjoa. Varapäällikkö nyökkäsi merkitsevästi saadakseen Joutsentassun vastaamaan.
”En oikein osaa selittää enimmäkseen haistoin vain veren”, Joutsentassu naukaisi ja siirsi katseensa minua kohti. Nyökkäsin hyväksyvästi, mutta ajatukseni oli täynnä tuhansia kysymyksiä, joihin kaksikolla ei vaikuttanut olevan vastausta. *Millainen eläin syö kissoja* yritin löytää vastausta ajatuksistani keksimättä mitään järkevää selitystä.
”Joutsentassu jättäisitkö minut ja Ruostevarjon kahdestaan?” Pyysin pieneltä oppilaalta, joka tuijotti minua liikkumattomana. Joutsentassu nyökkäsi ja kääntyi kohti oviaukkoa. ”Käy Peuransarven luona ja kerro hänelle tästä”, huikkasin ennen kuin valkea hahmo ehti kadota pesäni oviaukoa suojaavien kasvustojen läpi.
”Selvä”, Pieni valkea naaras pujahti ulos varjoisasta päällikönpesästä. Ruostevarjo huokaisi syvään ja käänsi katseensa oviaukosta minuun.
”Minä en tiedä mikä eläin tekee tällaista, mutta lähellämme vaanii vaara”, Ruostevarjo maukui huolestuneena. ”En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa”.
”Tähtiklaani ei ole antanut mitään enteitä tulevasta. Yöklaani olisi kyllä osannut tunnistaa koiran hajun eikä kaksijalkakaan voi tehdä kuvailemasi kaltaista jälkeä”
”Mitä me teemme?” Ruostevarjon häntä lakkasi vihdoin heilumasta edes takaisin ja hänen äänensä madaltui. *Leiriin tämä olento tuskin uskaltaisi ainakaan heti hyökätä, mutta leirin ulkopuolella oli vaarallista* Selostin tilannetta itselleni mielessä ja kävin nopeasti päässäni lukuisia vaihtoehtoja.
”Pennut eivät missään nimessä saa poistua leiristä. Yksikään oppilas ei poistu ilman soturia metsään ja jokaiseen partioon on lisättävä vähintään yksi soturi lisää”. Naukaisin lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Ehkä olisi hyvä määrätä lisää vartioita leirille?” Ruostevarjo ehdotti.
”En usko, että tämä tuntematon eläin tulee lähelle klaanimme leiriä ainakaan hetkeen”
Ruostevarjon kallisti päätään hämmentyneenä ja tämän katse oli epäileväinen. ”Minusta olisi kuitenkin hyvä, jos pentutarhaa vahdittaisiin” Tämä huomautti ja hänen äänensä muuttui pelkäksi kuiskaukseksi. ”Kun miettii Pajupennun kohtaloa”.
”Lehtikato tekee tuloaan ja tarvitsemme kaiken saatavilla olevan tuoresaaliin ja partioita pitää tehostaa, joten ylimääräisiä sotureita ei ole valvomaan leiriä” Huomautin päättäväisellä äänellä merkiksi siitä, että olin tehnyt päätökseni tämän asian suhteen. Ruostevarjo ei vastannut, mutta tämän katseesta saatoin päätellä, ettei hän ollut tyytyväinen vastaukseeni. Kallistin päätäni miettien ratkaisua, mikä miellyttäisi varapäällikköäni edes hieman.
”Kahden soturin tulee kuitenkin nukkua pentutarhassa. Se riittäköön ainakin aluksi. Tärkeintä on, että saamme selville kuka tämä uhka on ja saada se häädetyksi pois reviirien läheisyydestä. Käske partioita olemaan tarkkana ja raportoimaan jok’ikisen asian mitä he havaitsevat” Lisäsin saaden nyt vastauksen hyväksyvän nyökkäyksen.
”Ehdotan, että kokoaisin pienen partion, joka lähtisi hoitamaan tämän asian. Kuten mainitsit lehtikato on tulossa ja tarvitsemme tuoresaalista. Meidän pitää varmistaa, että metsässä on turvallista liikkua”, Ruostevarjo tuntui tarkkailevan jokaista elettäni.
”En tiedä onko se hyvä asia, kun emme tiedä mikä meitä on vastassa. En näe, että olisi järkevää lähettää ketään tutkimaan asiaa reviirien ulkopuolelle, koska se saattaisi vain klaanimme jäsenet vaaraan, sillä emme tiedä montako kissaa tarvitsisimme tämän tehtävän suorittamiseen. Millaista partiota ajattelit?”
”No tuota… en mitään isoa. Kettuhäntä on ollut useilla tehtävillä kanssani ja, jos Joutsentassukin…”
”Oletko ottamassa mukaan oppilaan? Sähähdin korvani vetäydyttyä luimuun pehmeää turkkiani vasten. Ruostevarjo hätkähti reaktiotani ja siirsi katseensa hetkeksi maahan ennen kuin kohtasi siniset silmäni uudelleen.
”No tuota… hän jäljitti ruumiin ennen kuin minä edes haistoin siitä viiksi kasvan vertaa”
”Hän on juuri noussut oppilaaksi ja sinä olet viemässä häntä kohtaamaan tuntemattoman uhan, joka raatelee kissoja pienistä pennuista lähtien?” Ääneni alkoi palautua takaisin kylmän rauhallisesti. En kuitenkaan kyennyt ymmärtämään, miten Ruostevarjo saattoi ehdottaa tuollaista. ”Mietin tätä tehtäväpartio ideaasi. Keskustelemme tästä asiasta vielä huomenna juuri auringonlaskun jälkeen uudelleen, kun saamme mahdollisesti lisää tietoa partioilta. Ilmoitan klaanille, että pentujen tulee pysyä leirissä visusti turvassa ja oppilaat eivät poistu leiristä ilman soturia. Sinun tehtäväsi on huolehtia huomisen partioista ja niiden raportoinneista”
Nousin ylös ja harpoin punaruskean kollin ohitse sukeltaen kasvuston läpi leiriaukiolle kutsuakseni klaanin koolle.

En ollut koko loppu illan aikana enää keskustellut Ruostevarjon kanssa, joka oli pysytellyt visusti sotureiden joukossa auringonlaskuun saakka. Kalpea kuu oli noussut tummansinisen ja mustan sekaiselle yötaivaalle, jossa loisti tuhansia tähtiä kirkkaana. Klaanilaiset olivat vetäytyneet pesiinsä nukkumaan ja leiriaukio oli muuttunut autioksi. Kylmä viima puhalsi ja nuoli turkkiani, kun katselin kimmeltävää yötaivasta pesäni edessä. *Tähtiklaani näetkö sinä mikä uhkaa Taivasklaania*. Yhtä äkkiä kuulin takaapäin rasahduksen. Ajatukseni katkesi ja käänsin salamannopeasti jäiset silmäni äänen suuntaan. Siro pieni valkeaturkkinen oppilas tuijotti minua nolona.
”On jo myöhä Joutsentassu” Naukaisin pienelle oppilaalle, joka seisoi jähmettyneenä.
”Anteeksi ei ollut tarkoitus…”
”Tulla nähdyksi?” Naurahdin kohottaen toista kulmaani. ”Tule tänne” Heilautin häntääni merkiksi istuutua viereeni. Pieni naaras istuutui kylmälle maaperälle vierelleni sanaakaan sanomatta ja katseli kimmeltävää tähtijonoa. ”Tiedäthän, että juuri nyt ei ole turvallisinta aikaa poistua omasta pesästä yöllä?”.
”Puhutko hopeahännälle?” Valkea naaras kysyi vastaamatta esittämääni kysymykseen. Tämän sinivihreät silmät pysyivät edelleen tähtitaivaaseen kohdistettuina.
”Kyllä”, Vastasin ja kohotin oman katseenikin taivaalle. ”Pidän yhteyttä Tähtiklaaniin. He auttavat minua päällikkönä olemisessa”
”Onko se kertonut vielä mikä klaani uhkaa?” Joutsentassun ääni oli hiljainen. Tämän katse oli kuin naulittu tähtitaivaaseen, jota tämä tuntui ihailevan. Oli mahdotonta sanoa mitä pieni kissa ajatteli.
”Valitettavasti ei, mutta Tähtiklaani ei koskaan annan suoria vastauksia”
”Miksei?” Joutsentassun katse irtaantui taivaasta ja tämä tuijotti minua kysyvästi.
”Sellaisia on harvoin olemassa. Tähtiklaani kuitenkin kuulee ja näkee meidät. He tekevät kaikkensa suojellakseen Taivasklaania”. Pieni oppilas nyökytteli ymmärtäväisesti tutkien minua katseellaan, kuin halutakseen kysyä jotain. Syvä hiljaisuus kuitenkin laskeutui ja saatoin kuulla metsän huminan. Joutsentassun pää kallisteli puolelta toiselle mietteliään näköisenä.
”Selviäähän Taivasklaani tästä uhasta?” Tämä lopulta kysyi, mutta oppilaan kysyvä katse ei tuntunut häviävän minnekään. Tämän ajatuksissaan oli jokin toinen kysymys, mitä hän ei kuitenkaan saanut sanottua.
”Taivasklaani on vahva ja selvinnyt lukuisia kertoja erilaisista tilanteista” Vastasin tyynesti. Sanottuani tämän ääneen tunsin, kuinka illan ajan vaivannut epävarmuus hälveni jonnekin. ”On jo myöhä Joutsentassu. Meidän kummankin on aika käydä nukkumaan”. Nousin seisomaan hohtavan valkean kissan seuratessa esimerkkiäni. Tämä nyökkäsi ikään kuin kiitokseksi jutteluhetkestä.
”Hyvää yötä” Naukaisin ja seurasin katseellani, kuin Joutsentassu loikki sisälle oppilaspesäänsä ennen, kuin itse katosin päällikönpesän pimeyteen.
//Ruostevarjo jatkoa?

Vastaus:

10kp! Kirjoitustaitosi eivät näytä olleet kadonneet kauas, sillä tarina sujuvuudeltaan kehittyi koko ajan mitä pitemmälle päästiin, vuoden tauon jäljitä asiat voivat tuntua jäykiltä kirjoittaessa, mutta mitä enemmän kirjoittaa, sitä helpommin rytmin löytää ja tällä tarinalla oli kivasti pituutta. Varsinkin lopun kohtauksessa Joutsentassun kanssa oli oma mystinen tunnelmansa, mitä auttoi ympäristön kuvaus. Pieniä kirjoitusvirheitä löytyi, mutta ei mitään lukemista niin haittaavaa. Keskivaiheen kohtaus antoi kiinnostavasti tietoa Jäätähden ajatuksiin, joista tulevaisuudessa voisi olla mukava kuulla hieman enemmänkin :)

-Silkkis

Nimi: Rosmariini

02.12.2018 02:12
Nöyh, miepä sitten unohdin laittaa, millaista palautetta haluan...

Olisi kivaa saada rakentavaa palautetta, mutta antakaa armoa - olen kirjoittanut viimeisen vuoden pelkkiä esseitä ja esitelmiä!

(Tämän viestin voi poistaa kun tarina on tarkistettu)

Nimi: Lummelampi, Varjoklaani

02.12.2018 02:07
Terävät kynnet lavoissa.
Ilmalento.
Pois pimeyden tieltä, alas maahan puuteripilven mukana.
Kyljen kipu, ja jostain kaukaa kantautuva ryminä.
Lunta.
Niin valkoista.
Kylmää.
Lisää kaukaisia huutoja, sumeita silmänräpäyksiä siitä mitä tapahtuu. Käpälän kosketus on höyhentäkin kevyempi, mutta saa kehon vavahtamaan ja vetäytymään kasaan. Merkityksettömiä sanoja, tyhjiä eleitä.
Ja jossain tuolla edessä Huuhkajan paksu turkki.
Hiilenmustia runkoja.
Punaista.
---


Lummelampi heräsi yrtintuoksuisessa pesässä. Hänen yllään avartui taivas, jolla vaaleanpunaiset pilvenhattarat kulkivat kohti utuista horisonttia. Hitaasti lipuen ne matkasivat taivaspalan laidalta toiselle, ja saavutettuaan reunan jatkoivat hänen näkökentästään ulottumattomiin. Jos hän oikein siristi silmiään, hän saattoi havaita ensimmäisten tähtiesi-isien syttyneen.
”Olet herännyt”.
Lummelampi käännähti äänen suuntaan, mutta katui sitä saman tien. Kyljen jomotus ja mustat pisteet näkökentässä saivat hänen päänsä pyörälle. Missä hän oikeastaan oli, ja miksi? Hän nosti katseensa uudelleen ja onnistui nyt hahmottamaan ympäristönsä tarkemmin. Paksut vatukkaseinät, neulasten peittämä hiekkalattia, avoin katto… Hän oli selvästi parantajanpesässä. Samassa hän huomasi Metsänhengen pesän toisella laidalla. Parantajaoppilas Yrttitassu istui tämän vieressä ja sekoitti jotain käpälillään. Tovin kuluttua kolli ojensi tuotoksensa Metsänhengelle, joka nyökkäsi ja nousi käpälilleen. Kun kaksikko lähestyi, Lummelampi avasi suunsa. Metsänhenki kuitenkin keskeytti hänet ja sanoi: ”Syö nämä. Sinua alkaa sen jälkeen nukuttaa, mutta se kuuluu asiaan. Lasket vain pääsi takaisin sammalille ja annat unen tulla”.
”Mu-mutta…”, Lummelampi säpsähti äänensä käheyttä. Ihan kuin hän olisi maannut kuita kinoksessa!
Jostain syystä ajatus sai hänen vatsansa vääntämään. Ehkä se oli jotain mitä hän oli syönyt?... Metsänhengen vaativa yskäisy pakotti hänet keskeyttämään pohdintansa ja lipomaan eteensä lasketun yrttisilpun suuhun. Seos oli yllättävän makeaa ollakseen lääkettä. Mutta mihin hän sitä tarvitsi? Tai pikemminkin, miten hän oli saanut kylkensä niin jumiin ja päänsä sumeaksi? Kun hän yritti muistaa mitä oli tehnyt ennen pesään päätymistä, hänen mielessään oli pelkkää tyhjyyttä. Mutta kylmyys, sen hän muisti selvästi. Sekä jotain nopeaa, vaarallista…
Juuri kun hän oli saamassa ajatuksesta kiinni, pesän ulkopuolelta alkoi kantautua kiivaan keskustelun ääniä. Lummelampi höristi korviaan ja oli erottavinaan sanan sieltä, toisen täältä:
”…Mahdollista, Ei näin tapahdu?!”
”Kukaan ei käsitä… puhumassa päällikölle…”
”Mitä se hyödyttää?! Hänelle heidän pitäisi puhua, ei kukaan muu ollut paikalla!”
”Lepää tällä hetkellä... Pimeämuisto ja Hirviaskel…”
”Hänet löydettiin makaamasta niiden puiden juurelta, EI muita! En käsitä miten et ole vihainen, kyseenalaista…”
”Koskilaulu…”
”Menen sisään NYT, se ja sama mitä sanot. Tahdon vastauksia, ja niitä tulen myös saamaan!”
Pesän oviaukko rahisi, kun Koskilaulu työntyi esiin vatukanoksien takaa. Sinertäväturkkisen naaraan silmät olivat hyytävän raivon kyllästämät hänen singotessaan katseensa Lummelammen suuntaan ja maukuessaan: ”Tähtiklaani sinua varjelkoon jollet osaa kertoa, miksi Huuhkajakatse on kuollut. Nyt heti”.
Lummelammelta kesti pari silmänräpäystä ymmärtää sisarensa sanat.
Huuhkajakatse.
Kuollut.
Ohut henkäys karkasi Lummelammen huulilta ilman, että hän huomasi sitä.
”Isä…”
Ajatukset poukkoillen hän yritti muistaa, mutta kaikkialla oli pelkkää pimeyttä. Oli kylmä, niin käsittämättömän kylmä ja Lummelampi oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hän tunsi kehonsa vapisevan ja haistoi yrttien äitelän lemun kuin kaukaisen tuulen kuljettamana. Fyysinen kipu oli ainut, mistä hän sai otteen. Joku tuuppi häntä kylkeen kynnet esillä.
”Turha esittää murtunutta! Olisit voinut estää tämän kaiken, olit hänen kanssaan silloin!”
Lummelampi tunsi pehmeiden käpälien painavan itsensä takaisin petiin. Ympäristö jatkoi sumenemistaan, mutta hän kykeni silti kuulemaan Koskilaulun syytösten jatkuvan. Lummelampi olisi halunnut lohduttaa sisartaan, sillä tämä oli vihainen, muttei ymmärtänyt miksi. Mitä varten Koskilaulu edes huusi? Hän yritti keskittyä sanoihin, mutta kyljen kipu oli myös pään kipua. Puristaessaan hampaansa yhteen voimattomasti hän tunsi jälleen kosketuksen ja kuuli vaimean vedentakaisen äänen:
”Hän on myös shokissa. Kaikki tulee järjestymään vielä…”
Shokissa? Mikä kaikki järjestyy, ja miksei kaikki jo ole järjestyksessä? Lummelampi yritti tarttua keksimiinsä kysymyksiin, muttei saanut suutaan avattua. Ennen unettomaan uneen nukahtamista hän kuuli vielä uhkaavat sanat:
”Tämä ei ole tässä Lummelampi! Saan sinut vielä maksamaan teoistasi!”

// Hei ja hupsis, viimeisin tarina Lumpeelta on lähes vuoden takaa... Löysin tämän tarinanpätkän puolivalmiina koneelta, joten päätin viimeistellä sen vältellen samalla muita velvollisuuksiani kuten nukkumista :Ddd En uskalla vielä luvata onko tämä kertaluontoinen "blam, siinä tarina" -juttu, vai olenko palannut tauoltani kunnolla. Halua kirjoittaa on kuitenkin, joten saa nähdä miten käy :)

En ole ihan perillä mitä Varjoklaanissa tapahtuu tällä hetkellä, mutten toivottavasti ole sotkenut kenenkään suunnitelmia tällä raapustuksella. Homma siis jatkuu kylmän raakasti siitä, mihin se vuosi sitten jäi xD

Vastaus:

6kp! Ihana että tämän viimeistelit ja toivottavasti kuulemme sinusta pian, varsinkin kun tälläiseen hieman pahaenteiseen loppuun jätit ;D Tarinas toi hyvin esille Lummelammen otteen todellisuuteen, hänen hämmennyksensä ja kertoi hänen kipunsa lukijalle toimivalla kuvailulla, lukiessa pystyin hyvin tuntemaan hänen tunteensa.

-Silkkis

Nimi: Mitra, kulkukissa

01.12.2018 20:29
//Tarinan lopussa kuvaillaan verta, vammoja ym. muuta epämiellyttävää. Jos joku ei tykkää kyseisenlaisesta sisällöstä, niin kannattaa ehkä ohittaa tämä tarina. ^^//

//Palautetta olisi kiva saada ihan yleisesti kuvailusta, kielen sujuvuudesta ja yleisistä fiiliksistä, joita tarina herätti. Olisi myös kiva kuulla mielipiteitä Mitrasta hahmona kun en ole hänellä niin paljoa kirjoitellut.//


Mitra oli sanaton.
Se oli harvinaista. Hän oli elänyt kaduilla koko elämänsä ja yllätyksistä oli tullut jokseenkin arkipäiväisiä. Hän oli jo ajat sitten selättänyt hämmennyksen ja järkytyksen kaltaiset häiritsevät ajatukset ja hyvien refleksiensä ansiosta hänet oli lähes mahdotonta yllättää. Mutta tämä oli jotain muuta.
”Paholainen?” hän kysyi ja purskahti nauruun. ”Et voi olla tosissasi!”
Musta vanhus tuijotti häntä vakavana. ”Naura vaan. Priska kävi täällä eilen ja kertoi, että metsästä saapui jotakin, joka nappaa kissoja ja syö heidät kuin pulunpoikaset. Hänen reviiriltään katosi puoli kuunkiertoa sitten vanhus, joka oli asunut siellä jo kaksitoista talvea. Kolme yötä sen jälkeen jokin yritti viedä yhden hänen pennuistaan. Risu onnistui ajamaan sen tiehensä, mutta lapsiraukalle jäi muistoksi ikävä haava.”
”Sinä tiedät missä Risu majailee?” kysyi Mitra kiinnostuneena.
”Älä kuvittelekaan, että minä lähetän sinut sinne häiriköimään,” Muska murahti. ”Luoja tietää että sinusta on tarpeeksi harmia täälläkin.”
”Sinä loukkaat tunteitani,” Mitra sanoi liioitellun surullisesti. ”En kai minä ikinä tekisi mitään pahaa kaupungin kultapojulle.”
”Sinä uhkasit juuri äsken suolistaa jonkun pelkästään koska hän erehtyi viettämään yön väärässä romukasassa.”
”Varo sanojasi, eukko. Sinä asut täällä vain koska minä annan sinun asua täällä.”
”Minä asun täällä, koska minä haluan,” Muska vastasi rauhallisena.
”Jonakin päivänä…” Mitra tuhahti ja hyppäsi alas aidalta.
”Anna sen pentuparan olla,” Muska huusi hänen peräänsä. ”Miten tylsää sinulla pitää olla, että lähdet jahtaamaan jotakuta tällaisen asian takia?”
Muskasta ei koskaan ollut hyötyä.
Hän oli etsinyt tunkeilijaa koko päivän tuloksetta. Hyhmäinen syyssade oli huuhtonut pois suurimman osan hajujäljistä ja kaikki hänen toistaiseksi näkemänsä kissat olivat vanhoja tuttuja. Säälittäviä rääpäleitä, jotka pinkoivat pakoon heti hänet nähtyään. Hän lähti kulkemaan kohti ihmisten varastoaluetta. Uudet tulokkaat majailivat yleensä siellä.
Tarkemmin ajateltuna siinä oli kyllä jotain outoa. Ilmapiiri oli syystä tai toisesta tavallista levottomampi. Kollit sähisivät toisilleen tavallistakin enemmän, naaraat vahtivat pentujaan kuin haukat eikä kukaan halunnut pysähtyä puhumaan.
Hän loikkasi sillankaiteelle ja pysähtyi hetkeksi tutkailemaan alapuolellaan levittäytyvää maisemaa. Muska ei ollut edes ainoa, jonka hän oli kuullut kuiskailevan kissoja syövästä paholaisesta.
(Tästä paikasta on tulossa yhtä harhainen kuin niistä metsäklaaneista.)
Hän hyppäsi alas kaiteelta ja ylitti tien. Hän kuuli jarrujen kirskuntaa ja kovan räsähdyksen. Ihmiset täälläpäin varoivat ajamasta kissojen päälle.
Hän asteli alas rinnettä ja ihmispentupuiston läpi. Paikka oli onneksi tyhjä – hän oli kerran lähestynyt leikkiviä pikkuihmisiä tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Oli kestänyt useita kuunkiertoja, ennen kuin hiekka oli lähtenyt hänen turkistaan kokonaan.
Puistossa oli hänen lisäkseen toinenkin kissa. Hiljakseen tuulessa keinuvalla kapealla penkillä makoili harmaaturkkinen naaras, jolla oli kaulassaan valkea panta. Kotikisu, ehkä kaksi tai kolme talvea vanha.
”Mitä kuuluu, kaunotar?” Mitra kysyi ja loikkasi hänen viereensä samanlaiselle istumapaikalle. Se liikahti hänen painostaan ja alkoi heilua hiljalleen eteen ja taakse. Joskus Mitra ei kyennyt käsittämään ihmisiä.
Harmaa kissa avasi silmänsä – suuret ja kirkkaansiniset – ja katseli Mitraa silmäluomiensa alta.
”Kujakissa,” hän sanoi ja sulki silmänsä uudestaan.
Mitra kehräsi. ”Tarkka havainto. Haluatko, että kerron sinulle tarinan? Jännittävän seikkailun julmasta ulkomaailmasta?”
Naaraan suupieli nytkähti ylöspäin. ”Mahdatko sinä olla tarinan sankari?”
”Se jää sinun päätettäväksesi, kulta. Jos sinulla on aikaa kuunnella rähjäistä kujakollia, tietenkin.”
Naaras e vastannut mutta käänsi toista korvaansa Mitraa kohti.
Mitra virnisti. ”Tiedätkö, olen iloinen, että törmäsin sinuun. Kenenkään ei nimittäin pitäisi olla yksin juuri nyt.” Hän piti tauon ja jatkoi sitten: ”Sinähän olet nähnyt sen metsän tämän kaupungin ulkopuolella? Lyön vaikka vetoa, että ihmisesi ovat kieltäneet sinua menemästä sinne.”
Naaras avasi silmänsä yllättyneenä.
”Niinpä. Siihen on olemassa hyvä syy. Minä olen nimittäin käynyt siellä. Minä tiedän, millaista siellä on.”
Mitra hyppäsi alas ja alkoi kävellä naaraan edessä edestakaisin.
”Siellä asuu myös kissoja. Mutta ne eivät ole mitä tahansa kissoja – ne ovat petoja, eläimellisiä otuksia. Ne murisevat kuin koirat ja kaapivat ruokansa milloin mistäkin kivenkolosta. Ne ovat julmia ja ilkeitä olioita, jotka ajavat niiden maille erehtyneitä yksinäiset kissaparkoja syvemmälle metsään kunnes heidän voimansa loppuvat ja heistä tulee ikuisiksi ajoiksi osa metsää. ”
Hän käveli lähemmäs naarasta häntä viuhtoen jokaisen sanan kohdalla.
”Ja niitä on paljon. Niin paljon. Ne asuvat yhdessä valtavassa ’klaanissa’, mikä se sitten ikinä onkaan. Ne palvovat kuolleita kissoja, joiden henget asuttavat yhä niiden kirottua metsää. Huhutaan, että niiden johtaja pitää tappaa yhdeksän kertaa ennen kuin se kuolee lopullisesti.”
Mitra katsoi naarasta vakavana.
”Ja nyt yksi niistä on tullut tänne. Hiljainen paholainen, joka ilmestyy varjoista ja vaanii pahaa-aavistamattomia kissoja. Kun se saa sinut kiinni, se repii kurkkusi auki ja ahmii sinut suihinsa kuin pikkulinnun.”
Mitra hyppäsi takaisin penkille naaraan viereen ja huokaisi syvään. ”Sen takia minä halusin jutella kanssasi,” hän sanoi. ”En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos antaisin tuollaisen kaunottaren kohdata niin julman kohtalon.”
Naaras mittaili häntä katseellaan. ”Hyvä tarina,” hän sanoi lopulta ja hyppäsi alas makuupaikaltaan. Hän alkoi kävellä kohti puiston vieressä seisovaa taloriviä.
Mitra hymyili. ”Voinko saattaa sinut kotiin, kultapieni?”
Naaras hymyili. ”Älä kuvittelekaan, kujakissa.”
”Saisinko edes nimesi?” Mitra kehräsi. ”Palkintona hyvästä tarinasta?”
”Tuhkimo,” naaras sanoi huvittuneena. ”Istun täällä yleensä kun aurinko laskee,” hän lisäsi hetken kuluttua.
”Nähdään myöhemmin, säihkysilmä!” Mitra huikkasi ennen kun Tuhkimo katosi aidanraosta valkean talon pihalle.

Oli jo pimeää, kun Mitra sai viimeinkin kiinni tunkeilijan hajusta. Hän paljasti kyntensä ja hymyili. Vihdoinkin. Jälki oli tuore ja hän alkoi juosta. Kaikeksi yllätyksekseen hän huomasi sen johtavan syvemmälle ihmistaloalueelle. (Mitä ihmeellistä peliä tämä kolli oikein pelaa?) Suurin osa ruoasta, naaraista ja nukkumapaikoista oli joko keskustassa tai laitakaupungilla. Täällä ei asunut muita kuin pulleita kotikisuja ja ihmisiä koirineen.
Jälki johti hänet kapealle kujalle, jonka vieressä oli toinen ihmispuisto. Kaukana horisontissa, valkoisten ja punaisten ihmistalojen takana häämötti metsä. Hän hidasti askeliaan. Vieraan kollin haju pisteli hänen sieraimissaan kivuliaan kovana ja sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn. Tunkeilija oli lähellä.
Yksi puiston pensaista heilahti, aivan kuin sen sisällä olisi liikkunut jokin. Mitra pudottautui vaanimisasentoon ja alkoi hiipiä lähemmäs. Hän tiesi olevansa oikeassa, kun pensas heilahti taas. Sen sisältä kuului hiljaista uikutusta, kuin haavoittuneen pennun itkua. Mitra heilautti häntäänsä. (Mitä tämä on?)
”Kuka hitto siellä on?” hän sähähti ja marssi pensaan viereen yrittämättä enää hiipiä. Mitä turhia, kun vastassa on kimeä-ääninen itkupilli.
”Mene pois,” ulahti kissa pensaan sisältä. ”Anna minun olla, minä pyydän, mene pois, ole kiltti-”
Mitra ärähti ja tunki päänsä pensaaseen. Hän tarttui sopertelevaa kissaa niskavilloista kiinni ja kiskoi tämän ulos.
Hänen edessään tärisevä kissa oli nuori, laiha ja rähjäinen. Hän löyhkäsi öljyltä ja kalalta – kyseessä oli varmasti hänen tunkeilijansa. Hänen turkkinsa oli mutainen ja kauttaaltaan tahriintunut…
”Minkä pirun takia sinä olet ihan veressä?” Mitra sähähti. Hän otti askeleen taaksepäin.
”Se toinen kissa puri minua,” nuori kolli nyyhkytti. ”Minä näin, kun se oli syömässä sitä- sitä keltaista ja se puri minua!”
Mitra huomasi vasta nyt, että kollin toinen korva oli nyrhitty puoliksi irti. Hän irvisti ja paljasti kyntensä.
”Mistä sinä puhut? Mikä toinen kissa? Ja mikä ihmeen keltainen?”
”Tuolla, tuon tien päässä,” tunkeilija sanoi ääni väristen. ”Se oli- sen vatsa-” Hän lopetti puhumisen kesken kaiken ja syöksyi takaisin pensaan suojiin. Mitra seisoi hetken paikoillaan. Mitä ihmettä hänen kaupungissaan oikein tapahtui?
Hän vilkaisi pensasta, jossa sekopäinen tunkeilija kyhjötti uikuttamassa. Olisi ajan tuhlausta rökittää noin säälittävä vastustaja. Hän lähti kulkemaan kohti katua, jolle sekopää oli hänet viittonut. Kenties sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista.
Hän huomasi tassunjäljet heti kadulle käännyttyään. Ne erottuivat selvästi tummasta tienpinnasta, kiiltävinä ja punaisina. Hurmaavaa. Hän seurasi niitä kohti tien päässä olevaa roskakatosta ja koetti olla välittämättä selkäpiissään kihelmöivästä tunteesta, joka kertoi hänelle, että häntä tarkkailtiin. Hän ei tosiaankaan antaisi Muskan harhaisten kummitusjuttujen pelotella itseään.
Hän työntyi lankkuaidan ali sisälle katokseen ja sähähti.
Ruumis ei ollut pahin hänen näkemänsä. Siihen verrattuna mitä hänen emolleen oli tapahtunut autotiellä, se oli itse asiassa aika kesyä. Vatsa oli avattu ja siitä oli purtu pois pari kappaletta, mutta muuten nuori, keltaturkkinen naaras näytti tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin nukkuvalta. Hänellä oli kaulassaan vihreä panta, johon oli kiinnitetty kulkunen.
(Ihan kuin Runella,) Mitra ajatteli.
Sitten hän pysähtyi.
Hän ei ollut nähnyt Runea kahteen kesään. Kaunis kotikisu oli yksi päivä vain jättänyt tulematta heidän tapaamispaikkaansa eikä Mitra ollut nähnyt häntä sen koommin. Hän oli käynyt mouruamassa tämän ikkunan alla useita iltoja ennen kuin ihmiset olivat usuttaneet koiran hänen peräänsä. Hän muisti myös sen, miten naaraan käytös oli muuttunut heidän tuttavuutensa viimeisinä kuukausina. Hän oli ollut varovaisempi, tunteellisempi, osoittanut enemmän kiintymystä Mitraa kohtaan kuin koskaan aiemmin. Aivan kuin hän olisi ollut…
Mitra käveli kuolleen kissan eteen niin, että hän näki sen silmät.
Siniset.
Aivan kuin Runella.
Runen silmät kasvoilla, jotka muistuttivat Mitran omia.



Juttu oli niin, että vaikka se klaanikissoista lukemattomine lakeinensa saattoi vaikuttaa uskomattomalta, kujakissoillakin oli omat, kirjoittamattomat sääntönsä. Edes Mitra ei ollut koskaan ajatellutkaan rikkovansa niitä.
Ruokaa ei viedä toisen kissan suusta. Vanhuksia siedetään omalla reviirilläkin. Naaraille pitää antaa tilaisuus kieltäytyä. Jos on pakko tappaa, niin tapetaan siististi.

Toisen pentuihin ei kosketa.

Mitra kääntyi pois ja loikkasi ulos katoksesta katsomatta taakseen. Hänellä oli paholainen jäljitettävänään.


//No niin, jatkaisiko Rubiini tästä?//

Vastaus:

11kp! Tarina buildasi Rubiinista levinneitä huhuja hyvin ja minkälaista mainetta hän oli saanut kissojen keskuudessa. Muutenkin pidin paljon miten sait klaanien ulkopuolisten kissojen maailman tuntumaan niin toimivalta, omilla säännöillään, suhteillaan ja tavoillaan. Mitran sulavaa dialogia on myös niin hauska lukea, hänen luonteensa tulee esille siitä niin hyvin, säväys melodramatiikkaa ja charmia ja vakavassa tilanteessa uhkaavankin puoleista vakavuutta, mikä varsinkin lopussa iski.

-Silkkis

Nimi: Ruostevarjo, Taivasklaani

01.12.2018 17:40
//Tarinan lopussa mahdollisesti-jopa-ehkä-joillekin-hiukan häiritsevää sisältöä.//

//Tästä tuli aika dialogipainotteinen tarina niin olisi kivaa saada kommenttia/vinkkejä siihen liittyen. Näkyykö hahmojen luonteet hyvin, onko dialogi luontevaa ym. Kiitos! :) //


.”Katso, tuo yksi näyttää ihan vanhalta oravalta,” Varjotassu sanoi hihittäen.
”Nuo ei näytä kovin vahvoilta. Pitäisikö meidän aloittaa tappelu?” kuiskasi Viimapentu.
Ruostevarjo paljasti kyntensä ja veti ne taas sisään. Jäätähti oli halunnut sallia kaikille uusille oppilaille mahdollisuuden tulla mukaan kokoukseen, mikä vaikutti hänen silmissään hetki hetkeltä huonommalta päätökseltä. Tummavarjo hykerteli hänen vierellään.
Ruostevarjo huitaisi hännällään vanhaa mestariaan kohti. ’Sinä olit ihan samanlainen oppilaana’ oli hänen uusi suosikkivastauksensa aina kun Ruostevarjo avautui hänelle pentujensa kurittomuudesta. Ellei tilanne olisi ollut vakava, hän olisi taatusti saanut kuulla sen taas kerran.

”Oletteko varmoja, että se on koira?” kysyi Jäätähti. Kirsikkatähti – Yöklaanin päällikkö, joka muistutti hämmentävän paljon Jäätähteä - vilkaisi vierellään istuvaa tupsukorvaista kollia. Hän pudisti päätään.
”Rehellisesti sanottuna meillä ei ole hajuakaan siitä, mikä se on. Tiedämme varmasti vain sen, että Pajupentu ei palannut illalla kotiin ja kun seurasimme jälkeä, löysimme… sen.”
”Entäs hajut?” kysyi Ruostevarjo.
”Veri peitti suurimman osan hajujäljistä,” kolli sanoi. ”Kukaan sotureista ei ollut merkinnyt paikkaa muutamaan päivään, joten on hankala sanoa, onko siellä käynyt joku. Siellä päin leiriä juoksee usein jotain kaksijalkalan kulkukissoja, mutta muita eläimiä ei ole näkynyt.”
”Koiran haju on aika vahva,” vastasi Ruostevarjo. ”Jos siellä olisi liikkunut yksi, olisitte kyllä huomanneet sen.”
”Mikä muukaan se voi olla?! Mikään muu eläin ei tee sellaista-”
”Ilveskorva,” Kirsikkatähti varoitti. Vihreäsilmäinen kolli sulki suunsa, mutta jäi mulkoilemaan Ruostevarjoa pahantuulisena.
Jäätähti nousi seisomaan. ”Taivasklaani pitää silmänsä ja korvansa auki. Reviirien yhteisellä rajalla liikkuvia Yöklaanin sotureita ei vahingoiteta.” Hän oli hetken hiljaa, mutta lisäsi sitten: ” Olen pahoillani pentunne puolesta.”
Kirsikkatähti nyökkäsi ja kääntyi pois.

”No, sehän oli mukavaa,” sanoi Kettuhäntä loikittuaan Ruostevarjon viereen.
”Minä en näe tässä mitään huvittavaa,” Ruostevarjo vastasi.
Kettuhäntä hipaisi hännällään hänen kylkeään. ”Sinusta on tullut hirveä tosikko sen jälkeen, kun Viima ja Varjo syntyivät.”
”Hyvä kun muistutit,” Ruoste sanoi. ”Minun pitää opettaa heille, miten kokouksissa käyttäydytään. Mielellään tavalla, joka sisältää mahdollisimman paljon siivoamista ja punkkien nyppimistä.”
”Julmaa,” pieni naaras sanoi hyväksyvästi.
”Tähtiklaanin nimeen, jos tämän klaanin tulevaisuus on niiden kahden tassuissa, niin meillä on edessä hyvin vaikeat ajat.”
”Älä liioittele,” vastasi Kettuhäntä ja katsoi taakseen. ”Onhan meillä vielä Joutsentassukin.”
Ruostevarjo räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan. Pieni naaras tassutteli heidän takanaan katse tiukasti kiinni metsänrajassa. Hän oli ollut mukana ja istunut hiljaa koko kokouksen ajan.
”Joutsentassu,” Ruostevarjo sanoi. Oppilaan katse kiinnittyi häneen silmänräpäyksessä.
”Hyvää työtä tänään,” hän jatkoi ja kääntyi sitten pois keksimättä mitään muuta sanottavaa.

Kun he palasivat leiriin, tunnelma oli rauhallinen. Yössä oli lumen tuntua ja klaanin asukkaat olivat ajat sitten siirtyneet lepäämään omiin, lämpimiin onkaloihinsa.

Jäätähti loikkasi Taivaskivelle ja puhutteli mukanaan ollutta pientä seuruetta. ”Pyydän teitä pitämään tänään kuulemanne toistaiseksi omana tietonanne. Puhumme siitä koko klaanin kuullen huomisaamuna. Menkää ja levätkää.”
Kettuhäntä ja Tummavarjo kääntyivät kohti soturipesää. Ruostevarjo ei seurannut perässä.
Kun kaikki muut olivat poistuneet, Jäätähti loikkasi alas kiveltä ja kävi makuulle Ruostevarjon viereen. Ruskea kolli seurasi esimerkkiä. Kokous oli ollut raskas ja häntä väsytti.
”Minulla on tästä paha aavistus,” Jäätähti sanoi hetken kuluttua. ”En osaa vielä sanoa miksi, mutta pelkään että ongelma ei tule rajoittumaan Yöklaanin alueelle.”
”Pennuille ja oppilaille pitää järjestää vartijat,” Ruostevarjo sanoi.
”Niin,” päällikkö sanoi. ”Hopeahäntä on kirkas tänä yönä. Minä koetan pyytää neuvoa Tähtiklaanilta. Valvotko kanssani?”
”Tietenkin,” Ruostevarjo sanoi nyökäten.
Heidän takaansa kuului rasahdus. Soturipesän suuaukkoon oli ilmestynyt kaunis, pitkäturkkinen kissa, jonka karva näytti kuun hohteessa melkein yhtä hopeiselta kuin tähdet korkealla taivaalla. Jäätähti hymähti. ”Näyttää siltä, että sinulle tuli muuta tekemistä.”
”Päällikkö, minä-”
”Mene,” valkea naaras sanoi ja nuolaisi Ruostevarjon poskea. ”Minä pärjään kyllä.”
Ruostevarjo nousi ylös ja jätti päällikkönsä ajatustensa pariin.

Purosulka odotti häntä soturipesän ovella. ”Hei,” hän sanoi ja kosketti kuonollaan naaraan vaaleanpunaista nenää.
”Hei vaan sinullekin,” hänen kumppaninsa kehräsi.
”Sinun ei olisi tarvinnut odottaa,” hän sanoi hiukan nolona. Kuu oli jo korkealla taivaalla ja suurin osa sotureista oli nukkunut jo pitkän tovin.
”Mutta sinä olet iloinen siitä, että minä odotin.”
Purosulka hyppäsi sulavasti alas kalliolta ja Ruostevarjo seurasi perässä.
”Etkö sinä haluakaan nukkua?”
Purosulka ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan kohti leirin rajoja.
”Hei, oikeasti? Mitä sinulla on mielessä?”
Naaras pysähtyi, kääntyi katsomaan Ruostevarjoa ja loikkasi. Ruskea kolli älähti ja koetti väistää, mutta löysi itsensä pian makaamassa selällään vasten maata, kumppaninsa hampaat kurkkunsa ympärillä. Purosulka nauroi ja kuljetti kieltään pitkin kollin kaulaa.
Ruostevarjon väsymys oli hetkessä tiessään. Hän virnisti ja ponnisti takajaloillaan, tönäisten naaraan pois ja syöksyen itse häntä kohti.

He palasivat leiriin seuraavana aamuna.
”Hyvää huomenta, herra varapäällikkö,” sanoi Kettuhäntä virnuillen leveästi Ruostevarjon saavuttua saaliskasalle.
”Suu kiinni, hiirenaivo.”
”Jäätähti lähetti jo partiot matkoihinsa,” naaras jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan. ”Riekalekorva olisi halunnut etsiä sinut mutta päällikkö sanoi, että teillä oli, hmm, ’muuta tekemistä’.”
”Mitä minä juuri äsken sanoin?”
”Hei, en minä valita. Hyvähän se on, että klaaniin saadaan lisää pentuja.”
”Viimeisen kerran, minä-”
”Ruostevarjo,” kuului Jäätähden ääni Taivaskiveltä. Hän lähti päällikköä kohti kiitollisena siitä, että sai syyn lopettaa keskustelun Kettuhännän kanssa.
”Minä haluan, että sinä tarkistat rajan kaksijalkalan lähellä,” hän ilmoitti, kun Ruostevarjo oli loikannut kivelle.
”Yksinkö?” hän kysyi.
”Ota joku oppilaista mukaan. Heille tekee hyvää oppia tuntemaan koko reviiri.”
”Selvä on. Missä Viimatassu on?”
”Harjoittelemassa metsästämistä.”
”Entä Varjotassu?”
”Purosulka sanoi, että käyttää häntä Peuransarven luona. Hän pelkää, että yskä saattaa tulla takaisin.”
Ruostevarjo nyökkäsi. Niinpä tietenkin.

”Joutsentassu,” hän kutsui ja odotti että pieni oppilas tuli hänen luokseen.
”Varapäällikkö,” valkea naaras tervehti.
”Sinä tulet minun mukaani rajapartioon. Käy syömässä, jos siihen on tarvetta, lähdemme heti kun olet valmis.”
”Rajapartioon?” Joutsentassu kysyi. ”Mutta Pääskynpyrähdys sanoi, että tänään harjoitellaan vaanimista.”
”Se voi odottaa. Tämä on tehtävä suoraan päälliköltä.”
Oppilaan silmät laajenivat. ”Selvä on,” hän sanoi. ”Lähdetään.”

He kulkivat hiljaisuuden vallitessa aina rajalle asti. Ruostevarjo vilkuili oppilasta aina välillä nähdäkseen, osoittiko tämä merkkejä oudosta sairaudestaan. Lopulta Joutsentassu rikkoi hiljaisuuden.
”Sinun ei tarvitse tehdä tuota,” hän sanoi.
”Mitä?”
”Sinun ei tarvitse huolehtia. Minä pärjään kyllä.”
”En minä huolehdi sinusta sen enempää kuin muistakaan oppilaista,” Ruostevarjo sanoi ja koetti kuulostaa kepeältä.
”…lehtele.”
”Mitä sinä sanoit?”
Joutsentassu pysähtyi ja katsoi Ruostevarjoa suoraan silmiin. ”Sanoin että älä valehtele! Minä tiedän, mitä sinä ajattelet minusta! Samaa mitä kaikki muutkin, että olen sairas ja kotikisu ja hyödytön.”
”Joutsentassu, minä-”
”Mutta minä ihan oikeasti teen parhaani,” oppilas jatkoi välittämättä kollista. ”Minä yritän kovempaa kuin kukaan täällä. Taivasklaani on minun kotini ja minusta tulee vielä jonain päivänä hyvä soturi.” Nuoren kissan ääni oli epävarma, aivan kuin hän olisi koettanut vakuuttaa itseäänkin.
Ruostevarjo katseli häntä hetken ja tuuppasi hänet sitten liikkeelle puskemalla päänsä hänen kylkeään vasten.
”Tiedätkö, minäkin olin alun perin kotikisu,” hän sanoi, kun he olivat taas päässeet liikkeelle.
”Oikeasti?”
Ruostevarjo nyökkäsi. ”Minut kannettiin leiriin kaksijalkalasta lehtisateen aikaan. Meillä oli silloin toinen varapäällikkö, Teräkynsi… Hän ei oikein perustanut kotikisuista.”
”Senkö takia sinä et pidä minusta kun olen kotikisu? Se ei voi olla se sairaus. Varjotassu oli pentuna sairaampi kuin minä ja sinä pidät hänestä kuitenkin.”
”Ei, en minä sitä tarkoittanut. Enkä minä ole sanonut, että minä en pidä sinusta.”
”Mutta sinä kohtelet minua ihan eri tavalla kuin Varjotassua ja Viimatassua. Sinä et ikinä kiinnitä minuun huomiota samalla tavalla. Sinä et ikinä puhu minulle, jos sinun ei ole pakko.”
”Voi oravanraato,” Ruostevarjo manaili. Purosulka oli kerran sanonut ajattelevansa Joutsentassua yhtenä omistaan, mutta Ruostevarjo ei ollut koskaan olettanut sen ulottuvan myös häneen. ”Kuule, olen pahoillani siitä, jos ajattelet tuolla tavalla. Minä en missään vaiheessa ole ajatellut, että sinä et ole osa klaania tai mitään sellaista. Minä vain pelkään, mitä sinulle tapahtuu, kun sinusta tulee soturi. Minusta sinun pitäisi harkita vielä. Saattaisit viihtyä parantajana tai sitten voisit asua leirissä ja pitää huolta klaaninvanhimmista…”
”Mikä tuo haju on?” keskeytti Joutsentassu. Ruostevarjo kallisti päätään.
”Minä en haista mitään.”
”Täällä päin,” Joutsentassu sanoi ja alkoi pinkoa kohti ukkospolkua, joka erotti kaksijalkalan Taivasklaanin reviiristä. Ruostevarjo seurasi. Häntä ei koskaan oltu tunnettu tarkasta nenästään.
”Hei, sinä et saisi juosta tiehesi,” hän sanoi juostuaan oppilaan kiinni. Nuori naaras oli pysähtynyt ukkospolun reunalla olevan kuopan eteen, jota hän nyt tuijotti tiiviisti silmät pyöreinä. Ruostevarjo huomasi, että oppilas vapisi kuin kylmissään.
”Mitä siellä on?” Ruostevarjo kysyi ja asteli kuopan reunalle.
Hän katsoi alas.
Ennen sitä hetkeä hän ei ollut tosissaan uskonut Yöklaanin kertomusta. Soturin elämä oli rankkaa ja kuolemilta ei aina voinut välttyä. Kettu vieköön, hän oli itsekin taistellut, vuotanut ja vuodattanut verta klaaninsa puolesta. Mutta tämä… Tämä oli jotain muuta. Kuopan pohjalla lojuva olio ei ollut enää kissa. Kissan luut eivät vääntyneet ja katkeilleet tuolla tavalla. Kissan turkin oli tarkoitus olla sen lihasten ja luiden päällä, ei riekaleina sen vieressä. Kissan päässä oli kaksi korvaa ja kaksi silmää, ei tuollaisia aukkoja.
Kissat eivät olleet tuoresaalista.
Joku oli selvästi käyttänyt tätä kissaa kuten tuoresaalista.
”Joutsentassu,” hän sanoi heti kun kykeni taas puhumaan. ”Me lähdemme suorinta reittiä takaisin leiriin.”
”Mutta-”
”Välittömästi!”

//Joku Taivasklaanista jatkaa? Joutsentassu? Jäätähti tai Kettuhäntä?

Vastaus:

11kp! Tarina pysyi hyvin kiinnostuvana dialogissaan, joissain kohdin olisi voinut ehkä dialogien väleissä olla enemmän kuvailua ehkä Ruostevarjon ajatuksista, eleistä tai ympäristöstä, saada luotua hieman isompaa kuvaa dialogin ympärille. Ruostevarjon luonnetta ja dialogia on ilo lukea, nähdä miten se muuttuu jokaisen kissan kanssa. Muutenkin tarina tasapainotteli hyvin vakavuuden ja huumorin välillä ja loppukohtaus teki haluamansa vaikutuksen tällä yllättävällä löydöllä.

-Silkkis

Nimi: Mitra, kulkukissa

29.11.2018 22:31
Mitra loikkasi alas tiiliaidan päältä ja livahti sisään vanhaan varastohalliin. Hän oli vallannut sen muutama viikko sitten, kun syksyinen sade oli alkanut muuttua rännäksi ja loskaksi. Lähistöllä oli jätekatos jonne ihmiset jättivät ylijäänyttä ruokaansa ja muutamalla hurmaavalla naukaisulla Mitra oli saanut itselleen kupin, joka täytettiin säännöllisesti kanankoivilla ja pehmytruoalla. Vettä löytyi lätäköstä rikkinäisen metalliputken alta ja rikkinäinen ihmisnukkumapaikka sopi hänelle hyvin. Se oli pehmeä, mukava ja lämmin. Hänen valtaistuimensa.

Hänen ei tarvinnut juuri liikkua ulkona, ja se sopi hänelle mainiosti. Hän ei halunnut turkkinsa likaantuvan ennen lumien tuloa.

Elämä kaupungissa oli viime aikoina ollut hiljaista. Risu oli ilmeisesti muuttanut pois kesän alussa ja ihmiset olivat napanneet kiinni monia Mitran vanhoista kilpakumppaneissa. Eivät häntä. Kaupungissa selvisi vain olemalla vahva, ovela ja periksiantamaton. Mitra oli sitä kaikkea.

Hän käveli hallin ympäri ja merkitsi varmuuden vuoksi jokaisen nurkan omalla hajullaan. Oli parempi pitää roskaväki tietoisena siitä, kuka omisti alueen. Viimeisen nurkan kohdalla hän pysähtyi.

Hajumerkki ei ollut hänen.

Mitra tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn välittömästi. Uusi haju oli tuntematon, pistävä ja voimakas, asetettu röyhkeän huolettomasti Mitran oman merkin päälle. Toinen kolli.

Mitra sihahti ja peitti merkin. Ilmassa leijuva haju ei hälvennyt. Hän seurasi sitä pitkin hallia aina omalle valtaistuimelleen saakka. Joku tuntematon, joku typerä, sietämättömän röyhkeä ja ylimielinen kissa oli nukkunut hänen paikallaan. Hän ei ollut aikoihin ollut yhtä raivoissaan.
Hän marssi kohti reikää seinässä, joka oli ainoa sisään johtava reitti. Hän paljasti kyntensä ja jäi odottamaan.
Kun tunkeilija ilmestyisi takaisin, Mitra suolistaisi hänet.

//Haluaako Rubiini jatkaa? Voin myös keksiä tähän jonkun random NPC:n? :)

Vastaus:

2kp! Lyhyt, mutta mukava tarina joka kertoi Mitran nykyisestä tilanteesta, kuvailu hänen nykyisen asuinpaikkansa ympärillä toi hauskasti hänen luonteensa esiin.

-Silkkis

Nimi: Ruostevarjo, Taivasklaani

29.11.2018 21:49
//Kirjoitusvirheistä ei tarvitse mainita erikseen, kirjoitin tarinan kännykällä enkä voi kunnolla tarkistaa niitä rällä kertaa.//

Ruostevarjo laski saaliin alas ja huokaisi. Hän oli metsästänyt auringonnoususta asti, mutta saaliskasa oli silti surullisen pieni. Hän nyrpisti nenäänsä laihalle päästäiselle, jota kukaan ei ollut huolinut eilen eikä sitä edellisenä päivänä. Se haisi kammottavalle.
*Alan epäillä, että Rastaskurkku ei tiedä mitä tuore tarkoittaa,* hän ajatteli synkkänä.
”Onneksi olkoon,” kehräsi Ruusunkukka hänen vierestään ja poimi kasasta pienen varpusen. Ruostevarjo sipaisi hännällään hänen lapaansa.
”Kiitos, kiitos,” hän sanoi ja koetti kuulostaa tyytyväiseltä. Ruusunkukka säpsähti ja hiipi pois sanomatta sanaakaan.
Hienoa.
Ruusunkukka ei ollut ainoa, joka ei ymmärtänyt hänen pahaa tuultaan. Klaani oli turvassa. Lehtisade oli ollut lämmin ja tasainen. Hänen pennuistaan oli tullut oppilaita. Kaikki oli hyvin.
Mutta silti…
”Joutsentassu,” hän naukaisi ja marssi nurmikolle, jossa kolme uutta oppilasta leikkivät keskenään.
”Isä!” Varjotassu huudahti. ”Katso kun minä hyökkään!” Nuori kolli ponnahti siskonsa selkään ja murisi itsevarmasti. Viimatassu sähähti ja kääntyi puolustautumaan kynnet ojossa. Ruostevarjo ei huomioinut heitä.
”Joutsentassu, sinä voisit mennä siivoamaan klaaninvanhimpien pesän.”
Valkea naaras katseli häntä pelokkaana. ”Mutta me olimme harjoittelemassa.”
”Voitte harjoitella myöhemmin. Vanhimmat ovat etusijalla.”
Joutsentassu nyökkäsi alistuneena. ”Selvä on,” hän sanoi ja alkoi tallustaa luolaa kohti. Viimapentu katseli hänn peräänsä.
”Isä, tuleeko Joutsetassustakin soturi?”
Ruostevarjo veti häntänsä kiinni kylkeensä. ”Sen näyttää aika,” hän sanoi.
”Minä toivon, että hänestä tulee soturi. Mutta ei niin hyvää kuin minusta!”
Ruostevarjo hymyili. ”Minä kun luulin, että sinä pidit hänestä.”
”Joo joo, mutta minä olen meistä kolmesta vahvin,” hänen tyttärensä ilmoitti itsevarmana. ”Joutsentassu ei ole Taivasklaanista ja Varjotassu ei erota pulua puupalikasta.”
”Erotanpas!” nuori kolli ärähti ja syöksyi kohti siskoaan.
”Todista!” Viimatassu kiusasi ja säntäsi pakoon.
Ruostevarjo pudisti päätään. Oliko hänkin ollut tuollainen oppilaana?
Hän vilkaisi kohti klaaninvanhimpien pesää. Joutsentassu oli jo paikalla, juttelemassa Silkkisulan kanssa. Hän luimosti korviaan. Joutsentassu oli ongelma. Pieni kulkukissa, joka oli kannettu leiriin sairaana ja heikkona. Hän oli kasvanut osana Ruostevarjon klaania, Ruostevarjon kumppanin huomassa ja hänen pentujensa leikkitoverina. Silti Ruostevarjolla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen päässään liikkui. Hän ei ollut unohtanut vammaa, jonka valkoinen naaras oli tehnyt itselleen Purosulan moitittua häntä. Ruostevarjo oli lohduttanut kumppaniaan päiväkausia pennun lojuessa parantajan luolassa. Ja sitten oli vielä se… sairaus joka sai oppilaan vääntelehtimään kuin hullu. Hän tunsi sympatiaa pienen kissan sairautta kohtaan, mutta se ei muuttanut tosiasioita.
Joutsentassu ei ollut soturiainesta.
Hän huokasi ja kääntyi pois. Mestari palaisi metsältä hetkenä minä hyvänsä, jonka jälkeen heidän pitäisi tarkistaa rajat. Ehkäpä Viimatassu tai Varjotassu tahtoisi liittyä heidän seuraansa.

Vastaus:

4kp! Pitää sanoa, että vaikka tämä on puhelimella kirjoitettu, kirjoitusvirheitä näkynyt paljoakaan, se on kehumisen arvoista ^^ Mutta siis, tosi mukava lukea Ruostevarjosta pitkästä aikaa ja tämä tarina toi heti mielenkiintoista näkökulmaa Joutsentassuun ja Taivasklaaniin liittyen ja herätti mielenkiintoa jatkoa kohti :)

-Silkkis

Nimi: Joutsenpentu, (-tassu) Taivasklaani

07.11.2018 19:33
//Mainitsitte edellisen tarinani kommenteissa Tähtiklaanin päällikön. Tiedän, ettei Tähtiklaanilla ole päällikköä ja kyseinen ääni olikin vain joko Joutsenen mielikuvituksen tuotetta tai sitten jokin randomi Tähtiklaanin kissa. (kenties parantaja) Vaikka Tähtiklaanilla ei olekaan päällikköä, se ei tarkoita sitä, etteikö joku voisivat uskoa siihen, että Tähtiklaanilla oikeasi olisi päällikkö. Mainitsin tarinassa Tähtiklaanin päällikön, koska ääni, jonka Joutsen kuuli oli kuin suoraan kuin Tähtiklaanin/hopeahännän kirkkaimmalta tähdeltä, jos ymmärrät mitä haen.

Olin aina tuntenut oloni heikoksi, heiveröiseksi. Olin aina tuntenut oloni täysin mitättömäksi. Kuin voisin vain kuolla pois. Olisikohan Tähtiklaanissa edes tilaa näin heikolle pennulle? Minulla oli tapana sairastella paljon ja saada välillä jopa outoja kouristuksia. Kaikki eivät välttämättä näyttäneet sitä, mutta taisin olla monen mielestä todella outo. En kyllä syytäkään heitä siitä. Pidin itsenikin vähän, eikä vain vähän outona. Tunsin kuinka inhottavia, masentavia ja itsetuhoisia ajatuksia alkoi taas nousta päähäni. Ne olivat kuin iso kivi, josta en pääsisi eroon. Yritin työntää ajatukseni mahdollisimman kauas, syvälle sisimpääni, koska pian tapahtuisi jotain, jota olin odottanut jo kauan. Siirtelin tassujani hermostuneesti, kun yritin saada ajatukseni muualle. Yritin harhauttaa itseäni katselemalla Purosulkaa, kun hän suki Varjopentua.
"Osaan kyllä sukia itseni, kiitos vain", Varjopennun ääni oli ärtynyt, mutta siinä oli myös ripaus jännitystä.
"Uskon, kun näen sinut puhtaana", Purosulka vastasi.
"Tuleekohan koko klaani paikalle katsomaan, kun meistä tulee oppilaita?" Viimapentu näytti siltä kuin voisi hypätä hopeahännälle asti. Viimapentu oli ehkä eniten innoissaan ja kuin elämänsä kunnossa, kun taas minä olin niin hermostunut, että tunsin oloni entistä heiveröisemmäksi.
"Olen varma, että koko klaani tulee paikalle", Purosulka naukaisi. Hänen ylpeytensä ja onnellisuutensa voi haistaa ilmassa.
"Milloin se alkaa? Voimmeko jo mennä, ole kiltti", Varjopentu antoi Purosulalle tämän anovan suloisen pentukatseensa, joka tosin ei ollut ikinä toiminut Purosulkaan.
"Meidän täytyy odottaa, että Jäätähti kutsuu klaanin koolle."
"Uuhh! Milloin se tapahtuu?" Viimapentu toisti Varjopennun kysymyksen. Hänen häntänsä heilui puolelta toiselle.
"Jäätähti ei kutsu klaania koolle jos kyselet sitä koko ajan."
"Voi ei! Me olemme tosi kiltisti", molemmat naukuivat.
Purosulka jatkoi Varjopennun sukimista ja tällä kertaa hän ei vastustellut, ei ainakaan niin paljon kuin äsken. Annoin katseeni liukua ympäri pentutarhaa. Syyspentu leikki sammaleen palasella oman makuusijansa lähellä. Hunajakukka oli koko ajan saalistamassa tai partioimassa ja kävi aina nopeasti vain ruokkimassa Syyspennun. Olisin mieluusti antanut oman paikkani Syyspennulle, mutta tiesin, etten pystyisi. Hunajakukka ei näyttänyt juurikaan mitään kiinnostuksen, saatika rakkauden merkkejä pentua kohtaan. Minun kävi häntä syvästi sääliksi ja yritinkin leikkiä hänen kanssaan aina kun vain voin. Syyspentu rakasti leikkimistä ja hänellä riitti energiaa vaikka muille jakaa. Hän oli myös kova nukkumaan ja oli tosi hauskaa katsella, kun hän mumisi ja juoksi unissaan. Monta kertaa minun piti pidätellä nauruani. Joskus se onnistui, joskus ei. Ajan saatossa meillä on ollut tosi hauskaa yhdessä ja meistä on tullut hyvät ystävät. Luonnollisesti jos leikimme ja juttelemme päivittäin. Suljin hetkeksi silmäni, jotta pystyisin palaamaan mielessäni niihin ihaniin hetkiin.
*En halua menettää sinua, ainoaa ystävääni.*
"Taasko olet omissa ajatuksissasi?" Syyspennun ääni herätti minut.
"Taisin olla", myönsin. Syyspentua ei haitanut se, että vajosin useinkin omiin ajatuksiini. Jaoimme ihan kaiken yhdessä.
"Taidan olla hieman kateellinen."
"Miksi?" Käänsin päätäni ihmetyksissäni.
"Sinusta tulee oppilas."
Pieni nauru pääsi huuliltani, josta Syyspennun kasvoille nousi hämmennys.
"Tuleehan sinustakin oppilas jonakin päivänä. Sitten kun olet kuuden kuun vanha."
"Miksei se voisi olla nyt? Olen niin yksinäinen täällä ilman leikkikaveria." Hunajakukan käytös Syyspentua kohtaan nousi taas mieleeni.
"Lupaan, että tulen käymään joka päivä ja tuon sinulle parhaimman vesimyyrän, jonka löydän."
"Nami! Lupaatko?"
"Lupaan olla aina ystäväsi, aina." Kehräys nousi kurkustani. Olimme aloittamassa sukimaan toisiamme, kun kuulin huudon, joka sai sydämen nousemaan kurkkuuni:
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Kivikeolle klaanikokoukseen."
Heti, kun huuto kävi, kuulin kuinka kissat alkoivat tulla ulos pesistään. Kuulin kuinka he puhuivat siitä mistäköhän tämä klaanikokous olisi kyse. Purosulan piti hidastaa Viimapentua ja Varjopentua, etteivät he juoksisi suoraan kivikeolle.
"Tuletko katsomaan, kun minusta tulee oppilas?" Kysyin Syyspennulta.
"En jättäisi sitä välistä mistään hinnasta", kolli vastasi.
Yritin tassutella mahdollisimman rauhallisesti pentutarhalta kohti kivikekoa, mutta oli selvää, että jokainen saattoi aistia hermostuneisuuteni. Kun saavutimme kissa joukon, näin kuinka Ruostevarjo katseli meitä ylpeästi.
*Katsookohan hän vain Viimapentua ja Varjopentua ylpeänä isänä, vai meitä kaikkia, minua myös?*
"Koeta rauhoittua. Hyvin se menee", Purosulan ääni oli täynnä lempeyttä.
"Miten tiedät, että se menee hyvin?"
"Koska uskon sinuun ja en yksinkertaisesti näe mikä voisi mennä pieleen."
Purosulka asettui Ruostevarjon viereen, kun me kolme asetuimme kivikeon juurelle.
*Nyt sitä mennään!*
Jäätähden ääni oli kirkas kuin lehtikadon yö.
"Varjopentu, Viimapentu ja Joutsenpentu ovat elänyt klaanissamme kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi."
Jäätähti lausui jokaisen meisti nimet kerrallaan suorittaen seremonian, jota oli käytetty ken tietää kuinka kauan. Kun naaraan katse osui viimeisenä minuun, karvani olivat vähällä nousta pystyyn.
"Joutsenpentu, tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Joutsentassuksi. Mestariksesi tulee Pääskynpyrähdys."
Katsoin heti taakseni, kun musta valkoinen naaras nousi seisomaan ja lähti suoraan minua kohti.
*Muista, että sinun täytyy koskettaa neniä hänen kanssaan, muista, että sinun täytyy koskettaa neniä hänen kanssaan, muista, että sinun täytyy koskettaa neniä hänen kanssaan.*
"Odotan, että siirrät kaikki tietosi Joutsentassulle."
"En tuota pettymystä", naaras lupasi.
*Muista, että sinun täytyy koskettaa neniä hänen kanssaan!*
Kun Jäätähti oli sanonut viimeiset sanansa, kosketin neniä Pääskypyrähdyksen kanssa.
"Lupaan olla tosi ahkera."
"Niin varmasti oletkin", naaras hymyili.
Melkein heti, kun olimme koskettaneet mestareidemme kanssa neniä klaani alkoi huutamaan nimiämme.
"Varjotassu! Viimatassu! Joutsentassu!"
*Minä tein sen! Minä oikeasti tein sen!!*

//Nyt Joutsen on siis oppilas.

Vastaus:

7kp! Juu, ymmärrän mitä tarkoitat.Oli mukava seurata miten Joutsentassu alun epävarmuuksista huolimatta, tunsi olonsa varmemmaksi seremonian aikana ja Purosulka oli ihanasti hänen tukenaan. Myös Syystassun ja Joutsentassun ystävyydestä luki hymyillen, oli mielenkiintoista oppia minkälainen ystävyyssuhde heillä on :)

-Silkkis

 

©2019 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com