Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

Muistakaa ilmoittaa tarinanne alussa, millaista palautetta haluatte!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kuuratassu, Varjoklaani

06.04.2018 15:49
//Tässä tarinassa Kuuratassu kulkee vielä nimellä Kuura, mutta laitoin nyt nimeksi Kuuratassu Varjoklaanista. En ole paljon kirjoitellut sen jälkeen, kun täältä viimeksi lähdin, joten teksti voi olla sen mukaista, pahoittelen. Palautteessa voisi huomauttaa, jos teksti ei kuulosta kovin sujuvalta tai jos tapahtumat ovat liian hitaita, nopeita tai jos ylipäätään jokin tekstissä vaivaa. Hyviä asioitakin voi mainita, jos niitä löytyy//

Kuura tassutteli tyytyväisenä kuusimetsän läpi. Sää oli kaunis; aurinko paistoi, mikä toi hieman valoa myös metsän pohjalle, vaikka suuri osa metsän matalista kerroksista oli varjossa. Tämä oli uutta Kuuralle, joka oli syntynyt säiden muuttuessa päivä päivältä kylmemmäksi. Hän oli kuitenkin kuullut vanhempien kissojen puhuvan keväästä, joka oli aikaa, kun säät lämpenivät. Kesää hän odotti mielenkiinnolla. Silloin olisi hänen kuulemansa mukaan kaunista ja paljon riistaa, mukavan lämmintä ja vatsa täynnä. Ei kuulostanut ihan huonolta.
Puiden välistä alkoi näkyä avoimempaa maastoa. Kuura kiihdytti vauhtinsa kevyeen hölkkään uteliaana näkemään, mitä hän kohtaisi puiden loppuessa. Nuori kissa saapui puiden rajaan pian ja pysähtyi ihmettelemään hetkeksi eteensä avautuvaa maisemaa.
Kuura näki valtavasti vettä. Sitä ei ollut silmänkantamattomiin, mutta puut näyttivät pieniltä tämän suuren lammikon toisella puolella. Kyseessä ei ollut ihan mikä tahansa pieni lätäkkö. Kuura ei ollut ikinä ennen nähnyt niin paljon vettä kerralla.
*Täällä on aika kivan näköistä*, Kuura tuumi hajamielisesti katsellen ympärilleen - ja yhtäkkiä huomasi liikettä silmäkulmassaan. Hän kääntyi ympäri rauhallisesti, mutta pysyi valmiina pakenemaan tai taistelemaan tarvittaessa. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että voisi tulla pian tarvitsemaan jompaakumpaa näistä selvitymisstrategioista.
Kuuran taakse oli ilmestynyt jostakin neljä kissaa; kaksi juovikasta naarasta ja tumma ja juovikas kolli. Naaraat olivat kumpikin hyvin kauniita, mutta selkeästi vahvan ja vaarallisen näköisiä. Juovikas kolli oli muita pienempi, mutta taatusti kykenevä laittamaan Kuuran ahtaalle taistelussa. Tummasta kollista hyökyi uhkaa Kuuraa kohti.
"Kulkukissa Varjoklaanin reviirillä", toinen juovikkaista naaraista sihisi.
"Tänne ei sinunlaisillasi ole asiaa", nuorempi kolli murisi astellen lähemmäs Kuuraa kynnet paljastettuina, valmiina hyökkäämään.
"Hillitkää itsenne", Kuura sanoi perääntymättä, mutta tarkkaillen silmät hieman siristettyinä kollin kynsiä. "Voisitteko selittää ongelmanne ennen kuin käytte kimppuuni."
"Meillä ei ole aikaa sinunlaisillesi, saastainen kulkukissa", musta kolli ärähti ja raidallinen kolli loikkasi eteenpäin kuin käskystä.
Kuuran onneksi hän oli ollut muutamissa kahakoissa ennenkin ja osasi väistää ensimmäisen iskun melko helposti. Hän myös sai läimäytettyä kollia tassullaan lapaan, mutta sen jälkeen häntä selvästi vanhempi, suurempi ja taitavampi kolli hallitsi lyhyttä taistelua. Kuura tiesi, ettei väistely pitäisi häntä turvassa kovin kauaa, joten hän päätti käyttää älyään ja asettui ihan vedenrajaan odottamaan uutta iskua. Kun raidallinen kolli nousi takajaloilleen, Kuura oli nousevinaan tätä vastaan, mutta väistikin, ennen kuin olli sai ainuttakaan läimäisyä perille, pujahti kollin taakse ja tuuppasi tämän suureen lampeen.
Kolli rääkäisi vihaisesti kaatuessaan kuonolleen matalaan veteen. Kuura tunsi hetken voitlnriemua, mutta tajusi sitten, että jäljellä oli vielä kolme aikuista kissaa. Hän kääntyi katsomaan näitä päästäen raidallisen kollin hetkeksi näkökentästää nähdäkseen kaikki kolme tarkkailemassa taistelua.
"Raitatassu, odota", musta kolli sanoi nuoremmalle kollille, joka kömpi lammesta selvästikin valmiina repimään korvat Kuuran päästä.
"Mitä odottamista tässä on? Häädä tunkeilija, Raitatassu. Kulkukissa pääsi yllättämään, mutta voitat tuollaisen pikku saastan milloin vain", toinen juohikkaista naaraista sanoi.
"Rauhoitu, Iltasydän. Etkö näe, että tässä on lahjakas nuori kissa, josta voisi olla meille pian hyötyä?" toinen naaras sanoi.
"Setrikynsi on oikeassa. Hän on juuri oppilasiässä. Hänestä ehtisi vielä kouluttaa soturin", musta kolli jatkoi.
Kuura valpastui vielä lisää kuullessaan sanan soturi. Hän siristi hieman silmiään ja kysyi: "Elättekö te klaanissa?"
"Kyllä, Varjoklaanissa", Setrikynneksi sanottu naaras maukui.
"Olen kuullut tarinoita", Kuura sanoi. "Monet puhuvat kissoista, jotka elävät suuren veden lähellä klaaneissa. Luulin sitä vain saduksi."
"Me emme ole satua", Raitatassu tiuskaisi selvästikin vihoissaan turkkinsa kastumisesta.
"Tuli huomattua", nuori naaras maukaisi vastaan.
"Ehdotatko siis, että veisimme tämän kulkukissan leiriin? Oletko järjiltäsi, Pähkinäsydän?" Iltasydän tivasi häntä vääntelehtien.
Kuura yritti hahmottaa tilannetta mielessään. Olivatko nämä kissat siis haluamassa hänestä soturia klaaniinsa? Hän ei ollut varma, miksi, mutta hän tunsi kiinnostusta ajatusta kohtaan.
"Voisimme kysyä Koivutähden ja Surmayön mielipidettä asiaan", Pähkinäsydän maukui. "Ajattele: saisimme lisää sotureita riveihimme. Eikö se olisi hyvä asia?"
"Ja yhden suun lisää ruokittavaksi", Iltasydän murisi.
"Kulkukissat osaavat yleensä metsästää itse", Setrikynsi huomautti väliin rauhallisesti.
Iltasydän mulkoili kumpaakin kissaa ja Kuuraa hetken, ennen kuin myöntyi: "Hyvä on. Mutta jos tuo aiheuttaa yhtään ongelmia, revin sen hännän irti omin kynsin."
Uhkaus kuulosti ihan varteenotettavalta ottaen huomioon, että tässä oli kyseessä klaanin soturi, jotka sadun mukaan olivat hurjia taistelijoita. Kuura päätti siis yrittää näyttää mahdollisimman nöyrältä ja laski päätään hieman alemmas. Hän vältteli katsekontaktia ja sai ehkä Iltasydämen hiemam vakuuttuneemmaksi siitä, että hän ei aikoisi käydä kenenkään kimppuun, ei ilman riittävää syytä.
"Lähdetään sitten."
Kissat palasivat takaisin metsään ja aloittivat matkan johonkin päämäärään, joka oli Kuuralle tuntematon. Klaanikissat kulkivat Kuuran ympärillä niin, että hän oli saarroksissa. Häntä kuljetettiin kuin vankia.
Matkalla kissat noukkivat mukaansa päästäisiä, myyriä ja sammakoita, jotka oli ilmeisesti kätketty ympäri metsää. Saalis vaikutti melko tuoreelta, mistä nuori naaras päätteli, kissat olivat metsästäneet ne tulomatkalla. Kuura ihmetteli hieman, miksi nämä kuljettivat niitä mukanaan, ja päätti kysyä asiasta.
"Miksi otatte riistan mukaanne? Ettekö voisi syödä täällä?" hän kysyi Raitatassulta. Kolli mulkaisi häntä ja vastasi: "Me jaamme ruoan klaanin kanssa. Tietääköhän kaltaisesi kulkukissa mitä jakaminen edes on?" Sanoissa oli ivallinen sävy, jota Kuura ihmetteli. Miksi klaanikissat tuntuivat halveksivan kulkukissoja näin kovin?
"Tiedän kyllä", Kuura vastasi naukuen hiljaa tunteitaan paljastamatta ja keskittyi jälleen kävelemiseen.
Pian kissat lähestyivät suurta kiveä, jonka luokse tullessaan Pähkinäsydän puikahti sen taakse. Kuura räpäytti silmiään, kun Setrikynsi tuuppasi häntä eteenpäin ja seurasi Pähkinäsydäntä piikkipensastunneliin. Tullessaan tunnelista Kuura pysähtyi hetkeksi ihmettelemään näkemäänsä. Vatukkapensaat loivat suojaisan paikan, jonka keskellä näytti olevan jonkinlainen leiri, joka kuhisi kissoja, nuoria ja vanhoja. Kaikki näyttivät vahvoilta ja valmiilta taistelemaan jo muutenkin, mutta Kuuran havaitessaan kissojen ilmeet muuttuivat epäluuloisemmiksi.
"Onko tuo kulkukissa?"
"Ei ainakaan kukaan muista klaaneista."
"Ei näytä kotikisulta, liian hoikka eikä yhtä pelokas."
Kuura kuuli osia keskusteluista kissojen alkaessa maukua toisilleen. Jonkinlaisista pesistä saapui aukiolle lisää kissoja ihmettelemään uutta tulokasta. Joku emo veti pentujaan hännällään kauemmas Kuurasta, kun häntä vietiin leirin poikki.
"Mitä on tekeillä?"
Paikalle saapui kermanvärinen naaras, jolla oli kauniin vihreät silmät. Kissat väistyivät hieman tämän tieltä, ja Kuura tajusi, että kyseessä oli jonkinlainen johtaja. Tämän vanavedessä seurasi suurikokoinen, komea kolli, jonka turkki oli ruskea ja raidallinen. Kuura ei ollut varma, kuinka hänen tuli reagoida. Pitäisikö hänen kenties painaa päätään hieman? Kumarsivatko nämä kissat johtajilleen? Hän päätti katsoa mallia Pähkinäsydämestä, joka ei näyttänyt kumartavan, mutta nyökkäävän kunnioittavasti paikalle saapuvalle kahdelle kissalle.
"Toimme leiriin kulkukissan. Uskon, että hänestä olisi Varjoklaanin oppilaaksi", Pähkinäsydän maukui.
Kermanvärinen naaras katseli Kuuraa silmät siristettyinä. "Uskotko, että kulkukissa pystyisi elämään meidän kanssamme? Noudattamaan soturilakia ja kunnioittamaan klaania?"
"Hän voisi oppia. Näin, että hän osaa jo taistella hyvin. Joku voisi ottaa hänet oppilaakseen ja opettaa hänelle klaanielämää. Uskon, että hänestä tulee vielä hyvä soturi Varjoklaanille, Koivutähti."
Koivutähti katsoi Kuuraa tarkasti näyttäen siltä kuin yrittäisi nähdä Kuuran mieleen. Tämä arvioi naarasta hetken, mutta sitten nyökkäsi.
"Hyvä on. Hänestä on parempi olla myös jotain hyötyä."
"Ette ole kyllä kysyneet minulta, haluanko liittyä klaaniin", Kuura sanoi hiljaisella ja pehmeällä äänellään. Kaikki sen kuulleet kääntyivät katsomaan juovikasta naarasta.
"Haluatko sinä liittyä klaaniin?" kermanvärinen klaanilainen kysyi.
Kuura katsoi hitaasti ympärilleen. Paljon vahvan näköisiä kissoja, joiden kaltainen Kuurasta voisi tulla, jos hän pääsisi mukaan klaaniin. Elämä muiden kissojen kanssa voisi olla hänelle mukavampaa kuin yksin eläminen. Kenties tässä oli polunhaara, jossa hän voisi tehdä elämää muuttavan päätöksen ja hän tahtoi elämäänsä muutoksen.
"Haluan."

Nimi: Mysrkypentu-Varjoklaani

31.03.2018 00:54
//Haluaisin arviointia kirjoitusvirheistä(esim. miten pysyn kolmannessa persoonassa) ja miten hyvin onnistun pitämään hahmon pentumaisena.

Valkomusta pentu availi silmiään. Oli vielä hämärää, veljekset ja emo nukkuivat vielä sikeästi. Myrskypentu nousi ylös ja katseli ympärilleen. Varovaisin askelin naaraspentu lähti kävelemään kohti aukkoa, johon kissoja oli kadonnut ja josta toisia oli ilmestynyt. Karvakasa jähmettyi paikalleen, kun kuuli takaa inahduksen.
"Sisko" kuului hiljainen kuiskaus. Myrskypentu oli jo oppinut tunnistamaan tuon äänen. Kärppäpentu, veljeksistä kehittynein. Myrskypentu istahti alas ja katsoi pesän suuaukkoa.
"Haluan ulos" naaraspentu totesi hiljaa ja hitaasti. Sanat olivat vielä uusi asia pentujen elämässä, joten niihin piti keskittyä kunnolla. Kärppäpentu käveli siskonsa vierelle ja haukotteli. Kaksikko katsoi toisiaan yrittäen ilmeillään viestiä, mitä toinen halusi. Molemmat selvästi halusivat pusikon toiselle puolelle, mutta väsymys oli raskas taakka.
"Väsyttää" Kärppäpentu totesi ja haukotellen asettui makaamaan. Myrskypentu katsoi vielä kerran kiinnostuneena suuaukkoa, mutta haukotus tarttui naaraaspentuun, joten tuo tökki veljeään pienellä kuonollaan ja nyökkäsi kohti emoa ja muita veljeksiä. Kärppäpentu tuhahti ja laski päänsä maahan. Itsepäinen veli. Luuli olevansa jo niin itsenäinen. Myrskypentu katsoi veljeään hieman vihaisesti ja tökki albiinoa veljeään nyt paljon rajummin. Kärppäpentu huitaisi tassullaan närkästyneenä, mutta nousi ylös ja tallusti siskonsa kanssa emon turkin suojaan. Kaksikko nukahti ihan kiinni toisiinsa. Kärppäpentu nukahti nopeasti, mutta Myrskypentu ei saanut vielä unta, vaikka kovasti pientä pentua väsyttikin. Naaraspentu halusi päästä pois pentutarhasta ja nähdä jo ulkopuolista elämää. Lopulta emon ja veljen lämpö sekä ympäriltä kuuluva rauhoittava tuhina sai pienen seikkailijan nukahtamaan ja näkemään maidontäytteisiä unia.

Auringon paistaessa jo kirkkaana oksistojen läpi, oli emon ja veljen lämpimät kehot poissa. Myrskypentu heräsi hieman hämmillään, mutta huomasi pian Kärppäpennun ja Saarnipennun leikkivän keskenään. Varispentu katsoi sivusta aran näköisenä. Emoa ei näkynyt, mutta toinen naaras oli selvästi vahtimassa nelikkoa. Tuo naaras oli useinkin katsomassa pentueen perään, silloin kun oma emo ei ollut paikalla. Vahtivalla naaraalla ei ollut omia pentuja, mutta Myrskypennun mielestä muutama voisi mahtua vahdin mahaan, sen verran lihava tuo naaras oli. Nyt se vahti tarkkaan veljesten leikkiä. Voisiko nyt olla Myrskypennun mahdollisuus nähdä maailmaa? Naaraspentu lähti kävelemään, niin kuin olisi lähestynyt toista kissaa. Tämä ei kuitenkaan hämännyt vahtijaa tarpeeksi, vaan soturi nappasi karkurin niskasta kiinni melkein heti, kun pentu oli luullut päässeensä pälkähästä. Myrskypentu laskettiin varispennun vierelle ja sai tuomitsevan katseen vahtijaltaan.
"Vihdoin sinäkin heräsit. Olet kunnon unikeko" tuomitseva ilme muuttui lempeäksi. Myrskypentu ymmärsi äänensävystä, ettei häntä toruttu. Ilmeisesti pesästä poistuminen ei ollut niin hirveä teko.
"Emo" vinkaisi Varispentu hiljaa siskonsa viereltä. Emo tosiaan palasi. Hän vaihtoi muutaman sanan lihavan naaraan kanssa. Myrskypentu lipaisi huuliaan, nyt olisi ruoka-aika. Emolla ei kuitenkaan ollut sama idea mielessä. Kirkaskuu pudotti pienen karvaklöntin maahan.
"Teillä kasvaa jo sen verran hampaita, että eiköhän tuon järsiminen jo onnistu." Kukaan pennuista ei ymmärtänyt hirveän hyvin, mitä niiden emo oikein halusi, mutta Myrskypentu ja Kärppäpentu olivat ensimmäisinä haistelemassa liikkumatonta karvakasaa.
"Kirkaskuu, eihän heillä ole vielä kunnon hampaita. Kyllä he vielä tarvitsevat maitoasi" kirjava naaras totesi pentueen emolle.
"Hyvinhän ne pärjäävät. Katso nyt, kuinka innokaasti ne menivät tuon kimppuun" hopeanharmaa naaras vastasi ystävälleen. Myrskypentu nuolaisi karvakasaa ja nyrpisti nenäänsä. Haju oli täysin uusi ja pisti nenään ikävästi. Naaraspentu katsoi emoaan anovasti, mahakin murisi jo nälästä. Kirjava naaras katsoi ystäväänsä. Katseen viestistä sai hyvin selvää. Kirkaskuu huokaisi kärsimättömänä ja asettui makaamaan. Myrskypentu kiirehti heti imemään omimastaan nisästä lämmintä ja ihanan rasvaista maitoa. Seikkailut ehtisivät odottaa, nyt on ruoka-aika!

//en oo ihan varma, että miten kissanpentujen kehittyminen etenee, mutta toivottavasti ei mennyt ihan väärin.

Nimi: Joutsenpentu, Taivasklaani

28.02.2018 12:37
//Haluaisin rakentavaa palautetta. Missä voisin parantaa? Millainen tarinani oli? En ole maailman paras kirjoittamaan pennuilla, koska yleensä aloitan oppilaasta, joten Joutsenpennusta saattaa tulla vähän liiankin oppilasmainen, jos niin voi sanoa. Mutta ainakin yritin.

Valkoinen naaras katseli tylsistyneenä pilviselle taivaalle. Hänen turkkinsa oli hyvin suittu toisin kuin muilla hänen klaanintovereillaan, jotka ahkeroivat hänen ympärillään. Päivä oli kaunis, vaikkakin pilvinen ja kovin tuulinen. Joutsenpentu rakasti ulkona olemista, vaikka ei päässytkään leirin ulkopuolelle. Pieni naaras seurasi tarkasti mitä hänen ympärillään oikein tapahtui, koska hänellä ei oikein ollut muutakaan tekemistä. Joutsenpentu makoili parantajan pesän ulkopuolella, kun hänen katseensa osui pentutarhan suulle, jonka luona Varjopentu ja Viimapentu leikkivät. Heidän emonsa Purosulka katseli pentujensa leikkimistä hymyssä suin, mutta samaan aikaan pienellä varovaisuudella. Varjopentu ja Viimapentu olivat myös suostuneet jakamaan makuusijansa hänen kanssaan, mutta harvemmin he leikkivät yhdessä. Joutsenpennusta tuntui melkein pahalta katsella kuinka Varjopennulla ja Viimapennulla oli hauskaa yhdessä. Ei häntä haitannut olla yksin, mutta jos hänen piti olla aina yksin, se alkoi jo tuntumaan pahalta. Kun viileä tuuli osui hänen kasvoilleen, Joutsenpentu sai ajatuksensa pois yksinäisyydestään.
*Voisivathan asiat olla pahemminkin.* Hän ajatteli.
Hänen asiansa voisivat olla paljon huonommin kuin ne olivat. Esimerkiksi, mitä olisikaan voinut tapahtua jos Purosulka ei olisi suostunut imettämään häntä tai mitä jos häntä ei olisi hyväksyttykään klaaniin. Pentutarhasta Joutsenpennun katse siirtyi oppilaiden pesälle, jonka luona Pimeämieli ja Hohkatassu olivat jakamassa kieliä. Hän ei itse ollut vielä tarpeeksi vanha oppilaaksi, mutta odotti sitä päivää jo innoissaan. Hän toivoi, että hänestä voisi tulla hyvä soturi tämän sairaudesta huolimatta ja, että hän pääsisi edes kerran kuussa yksin metsälle. Häntä oli aina vaivannut outo sairaus, jonka takia hän alkoi välillä tärisemään kuin shokissa. Se olikin suurin syy siihen miksi häntä ei päästetty leirin ulkopuolelle. Toisaalta ei pentuja muutenkaan kuulemma päästetty ulos leiristä ennen kuin he olivat kuuden kuun ikäisiä. Joutsenpennun katse osui seuraavaksi oppilaiden pesän taakse, metsään. Valkoinen pentu otti syvään henkeä monta kertaa ja jokaisella kerralla nautti metsän tuoksusta, joka toi mukanaan niin paljon kysymyksiä. Hänen oli pakko painaa tassunsa kiinni parantajan pesän suun kylmään maahan, ettei juoksisi pienillä tassuillaan suoraan katseensa osoittamaan suuntaan metsään.
"Oletko taas omissa ajatuksissasi?"
Lämmin naukaisu sai Joutsenpennun heräämään ajatuksistaan ja yhtäkkiä hänen vieressään olikin harmaa täplikäs naaras.
"Mitäpä tässä muutakaan tekisin", vastasin puoli ääneen Sammaltassulle. Sammaltassu oli klaanimme parantaja oppilas ja hänellä oli usein tapana tutkia hänet, kun Peuransarvi ei ehtinyt.
"Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?" Sammaltassu kysyi.
Joutsenpennulla oli huono tapa valvoa todella myöhään. Usein siihen asti, kunnes Purosulka haki hänet pois. Hän usein heräsikin pesätovereitaan aikaisemmin.
"Enhän minä kovinkaan kauan valvonut", yritin inttää vastaan, vaikka haukotus pääsikin ulos suustani.
"Aijaa", Sammaltassu vastasi epäluuloisesti, kun kuulin haukotukseni.
"Pitäisikö sinun mennä pentutarhaan nukkumaan?"
"Annatko minun mennä pentutarhaan nukkumaan?" Nukuin välillä parantajien pesässä sairasteluni takia.
"Jos sinulla on hyvä olla, niin voit mennä. Kunhan lupaat mennä nukkumaan."
"Menen käymään klaanien vanhuksien pesässä ensin, mutta sitten menen pentutarhaan."
"Lupaatko mennä nukkumaan, etkä jää kuuntelemaan vanhuksien tarinoita?"
"Oliko tuo määräys?" Yritin hieman kiusoitella Sammaltassua. Vastaukseksi hän ensin vain pyöritteli silmiään, kunnes katsoi minua vakavammin.
"Olkoon, olkoon." Tuo sanottuani Sammaltassu palasi takaisin parantajien pesään ja Joutsenpentu lähti kohti klaanien vanhuksien pesää. Hän rakasti juoksemista leirissä, vaikka se ei ollutkaan mitään kaikkein turvallisinta touhua. Hän usein meni mielellään kuuntelemaan klaanien vanhuksien tarinoita, vaikka kovinkaan moni ei niistä välittänytkään. Usein hän kiipesi pesälle pentutarhan kautta, koska se oli pidempi matka kuin päällikön pesän kautta, mutta tällä kertaa hän päätti mennä päällikön pesän luota vievän pienen polun kautta kuuntelemaan tarinoita. Jäätähti istui pesänsä ulkopuolella jakamassa kieliä Ruostevarjon kanssa. Kun pentu tuli heidän kohdalleen, hän hidasti askeliaan osoittaakseen kunnioitusta. Jäätähden terävä, mutta rauhallinen katse osui suoraan Joutsenpentuun. Joskus hänen oli helppo uskoa miksi hänet oli nimetty Jäätähdeksi. Kun naaras saapui klaanien vanhuksien pesälle, hän huomasi, että Punatassu ja Kaarnatassu olivat siivoamassa heidän pesäänsä ja tarkastamassa heidän turkkejaan. Koska Joutsenpentu arvosti oppilaiden tekemää työtä, eikä halunnut olla häiriöksi, hän päätti toistaiseksi luovuttaa ideansa mennä kuuntelemaan klaanien vanhuksien tarinoita. Hän kuitenkin päätti jäädä hetkeksi seuraamaan pesän siivoamista, kun häntä ei pahemmin nukkuminen kiinnostanut. Pesän siivoaminen ei kuulosta kovinkaan mielenkiintoiselta, mutta Joutsenpennulle se oli. Hän oli jopa kerran päässyt etsimään kirppuja klaanien vanhuksien turkeista. Pentu väisti kiireesti, kun Punatassu oli siirtämässä vanhoja makuusijoja pois pesästä.
*Olen täällä vain tiellä.*
Joutsenpentu tassutteli hieman allapäin pentutarhaa kohti, koska olisi mielellään kuunnellut tarinan tai pari ennen kuin menisi nukkumaan. Hän itse piti klaanien vanhuksien tarinoista kovasti ja hän tykkäsi kuunnella tarinoita Taivasklaanin menneisyydestä. Pentutarha ei ollut kaukana, mutta naaras tassutteli tarkoituksella hitaasti Purosulan ja hänen pentujensa luokse. Kun hän alkoi saavuttamaan heitä, hänen oli pakko myöntää, että häntä kyllä hieman väsytti. Kun Purosulka huomasin Joutsenpennun, hän alkoi patistamaan Varjopentua ja Viimapentua takaisin pentutarhaan.
"Noniin, aika mennä nukkumaan", Purosulka sanoi ja patisteli pentuja pesälle. Joutsenpentua hänen ei tarvinnut patistella, koska hän meni ihan itse sisälle. Joutsenpentu kuuli kuinka Viimapentu ja Varjopentu narisivat, etteivät halunnut mennä nukkumaan ja loppujen lopuksi Purosulan piti kantaa molemmat pennut sisään. Valkoinen naaras asettui hellävaraisesti pentujen ylle ja ohjasi Joutsenpennun lähemmäs vatsaansa aivan kuin hänellä ei olisi silmiä.
"Purosulka, tuleeko minusta ikinä soturia?" Kysyin naaraalta surullisena.
"Totta kai sinusta tulee, sinun täytyy vain kasvaa ensin", kuningatar vastasi lempeästi.
"Millaista on olla soturi?"
"Soturin täytyy olla rauhallinen, rohkea, harkitseva, uskollinen, tuntea soturilaki, osata saalistaa ja puolustautua."
"Minulla on paljon opittavaa", huokasin oikein kunnolla ääneen.
"Opit kyllä kaiken tarpeellisen ajallaan, mutta et nyt. Syö vähän ja koeta nukkua. Olen tässä, kun heräät."
Purosulka painoi pennun hellästi vatsaansa vasten, jotta tämä voisi imeä hänestä maitoa. Kun lämmin maito alkoi valumaan Joutsenpennun kurkusta alas, hänestä tuntui kuin hänellä olisi koko Taivasklaanin paras sijaisemo.

Vastaus:

7kp! Tarinaa lukiessa huomasi hyvin miten rauhallinen luonne Joutsenpentu oli, se näkyi tarinan kuvailussa, siinä miten hän jäi miettimään monia asioita ja eteni tyynesti eteenpäin. Mielestäni onnistuit mukavasti pennulla kirjoittamisessa, se näkyi tarinassa esim. Joutsenpennun kiirettömyydessä ja uteliaisuudessa :)
Kieliopin kanssa voisi seuraavassa tarinassa huomioida sen ettei lainausmerkkien jälkeen tarvitse aloittaa seuraavaa sanaa isolla kirjaimella, huomasin että se vaihteli tarinassa eri kohdissa.

-Silkkis

Nimi: Suhinatassu, Jokiklaani

25.02.2018 21:21
//Hömhöm, palaute voi olla semmoista rakentavaa :'D Mikä tarinassa onnistui hyvin ja mikä olisi voitu tehdä paremmin xD//

Luku 9

Suhinatassun syke oli kiihtynyt paniikista. Hänen silmänsä olivat auki hänen katsoessaan shokissa ylle langennutta hahmoa. Erakko, joka piti naarasta maassa, katsoi iva keltaisissa silmissään. Hänen aikeensa naarasta kohtaan eivät selvästikään olleet hyvät. Kollin suuri käpälä painoi tabbykuvioisen oppilaan kurkkua ja kipu säteili, kun kynnet uppoutuivat hitaasti pehmeään turkkiin. Aikoiko tuo kolli tappaa Suhinatassun? Ei häijystä katseessa ollut muuta pääteltävissä. Erakon aikomuksena oli luultavasti tappaa naaras niin sadistisella ja hitaalla tavalla kuin mahdollista. Naaras sulki silmänsä valmiina siirtymään Tähtiklaanin riveihin. Hän saattoi melkein jo haistaa emonsa Pionihenkäyksen makean tuoksun ja kuulla Hanhipennun riemunkiljahdukset. Oppilaan yllätykseksi kynnet kuitenkin irtosivat hänen kurkustaan ja paino hänen päältään hävisi. Suhinatassu kuuli raivokasta sähinää ja hänen raottaessaan silmiään, hän näki kaksi taistelevaa, ruskeaa karvakerää. Toinen oli selvästi Ruokoturkki. Mestari oli tullut apuun juuri oikealla hetkellä. Vaaleanruskea naaras kampesi itsensä pystyyn ja katsoi kuinka veri roiskui puhtaanvalkoisille kinoksille. Ruskeita karvatuppoja lensi ympäriinsä ja kynnet ja hampaat välkehtivät kilpaa ympäröivät valkeuden kanssa. Ruokoturkki oli selvästi johdolla taistelussa ja erakko vaikutti väsähtäneen. Kaksikon kahakointi ei kestäisi enää kauaa. Suhinatassun spekuloinnit osuivat oikeaan ja pian arpinen kissa pakenikin. Ruokoturkki sähisi raivoissaan tuon perään: "Äläkä tule takaisin!" Vaaleanruskea soturi käänsi sitten katseensa oppilaansa suuntaan.
"S-Suhinatassu, oletko sinä kunnossa?" tämä kysyi huolissaan. Suhinatassu katseli tassujaan.
"Olen kunnossa, mutta tuntui pahalta olla niin puolustuskyvytön", naaras maukui apeasti. "koulutukseni on loppusuoralla." Ruokoturkki nuolaisi hellästi oppilaan ainoaa korvaa. Suhinatassu tunsi itsensä pettyneeksi. Hän oli niin odottanut soturinimensä saamista ja lähtöä isänsä kanssa. Nyt joku erakko tuli häiritsemään hänen suunnitelmiaan.
"Mennään leiriin - Katajankuiskauksen on hyvä vilkaista sinun haavojasi", Ruokoturkki maukui. Suhinatassu nuolaisi rintaansa, johon erakko oli upottanut terävät kyntensä. Veri maistui kielellä kitkerältä ja se sai tabbykuvioisen naaraan irvistämään pienesti.
"Pystytkö sinä kävelemään?" soturi kysyi. Suhinatassu nyökkäsi. Hänen kaulassaan oli vain pari naarmua, ei mitään sen vakavampaa.

Suhinatassu istui parantajan pesällä. Katajankuiskaus - klaanin parantaja - paineli pehmeillä käpälillään seittiä Suhinatassun vuotaviin haavoihin. Punertavalla naaraalla oli huumaavan yrttinen ominaistuoksu. Tällaistako olisi parantajana? Päivät kuluisivat yrttejä lajitellen ja kissoja hoitaen. Oliko se ikinä pitkästyttävää? Vielä kun parantajat eivät saaneet hankkia kumppania tai pentuja. Suhinatassu katsoi vanhahkoa parantajaa tutkailevasti. Katajankuiskaus oli aina vaikuttanut nauttivansa työstään parantajana, mutta entäpä hänen oppilaansa Särkitassu? Hopeaharmaa kolli ei vaikuttanut järin innostuneelta tulevaisuudestaan tässä yrttikolossa. Parantaja perääntyi pari askelta ja katseli Suhinatassun seitillä peitettyä kaulaa.
"Kaulasi haavat eivät olleet syviä - ne tulevat paranemaan nopeasti", Katajankuiskaus maukui.
"Jääkö niistä jälkeä?" Suhinatassu kysyi kallistaen päätään. Katajankuiskaus pudisteli päätään.
"Hyvä kuulla, ja kiitos sinulle avusta", tabbykuvioinen oppilas maukui ja nyökkäsi kiitollisena. Parantaja hymyili oppilaalle ystävällisesti ja nyökkäsi itsekkin. Oppilas livahti ulos pesästä ja asteli kohti oppilaspesää. Lähestyessään pesään hän tunsi epämukavan tunteen vatsassaan. Häntä alkoi jo ahdistaa kommentit, joita hänestä tulisi leviämään tämän session jälkeen. Lumitähtikin oli varmasti pettynyt oppilaaseen ja siirtäisi tämän nimitysmenoja monella kuulla. Suhinatassu huokaisi raskaasti ja laahusti pesälle. Siellä ei onneksi ollut kuin Yötassu, joka ei vaikuttanut olevan kiinnostunut pilkkaamaan tabbykuvioista oppilasta. Suhinatassu hipsi omalle kaislapedilleen ja asettui siihen nukkumaan. Uni ei tullut helposti, sillä ajatukset vilisivät hänen pääkopassaan. Pettymys kivisti rintaa. Naaras joutuisi tekemään kovasti töitä osoittaakseen pätevyytensä klaanillensa. Eikä Suhinatassu tiennyt kuinka kauan Yötön vielä jaksaisi odottaa. Levottomat ajatukset päässään naaras nukahti uupuneena.

Kului päiviä ja Suhinatassu raatoi. Hän metsästi ja harjoitteli taistelua tehden parhaansa pitääkseen muut klaanilaiset tyytyväisinä. Koska hiirenkorvan aika alkoi lähestyä, löytyi myös riistaa enemmän. Järvi oli täynnä kaloja ja kaislikoissa vilisi vesimyyriä ja hiiriä. Suhinatassu talsi pitkin lumista reviiriä. Hän oli haudannut maahan jo muutamia kaloja ja nyt hän seurasi vesimyyrää. Pienet käpälänjäljet lumessa paljastivat, minne eläin oli kipittänyt. Tabbykuvioinen naaras nuuhki tarkasti ilmaa ja piti askeleensa mahdollisimman hiljaisina. Vesimyyrän herkullinen tuoksu sai Suhinatassun lipaisemaan huuliaan. Pensaikosta kuuluva rapina sai naaraan höristämään korvaansa. Siellä se jyrsijä oli. Tabbykuvioinen oppilas kyyristyi ja asettui vaanimaan. Hän katsoi eläintä tarkasti jäänsinisillä silmillään. Kun hetki oli oikea naaras loikkasi kynnet ojossa otuksen kimppuun. Vesimyyrä ei ehtinyt päästää pihahdustakaan, kun Suhinatassun terävät kynnet upposivat sen nahkaan. Suhinatassu laski eläimen velton ruumiin suustaan ja katseli ympärilleen. Missäköhän Ruokoturkki mahtoi olla?
"Ruokoturkki, oletko täällä?" Suhinatassu huikkasi. Hän raotti suutaan, muttei saanut vainua Ruokoturkista. Soturi taisi olla kauempana. Tabbykuvioinen oppilas otti saaliin takaisin leukoihinsa ja lähti etsimään vaaleanruskeaa soturia. Hänen ei tarvinnut taivaltaa kauas, sillä pian hän erotti Ruokoturkin rusehtavan turkin edessäpäin. Kolli oli parhaillaan vaanimassa valkeaturkkista hiirulaista. Suhinatassu piiloutui aluskasvillisuuteen ja katsoi hiljaa mestarinsa metsästystä. Ruokoturkki hyppäsi saaliinsa kimppuun tottuneesti ja tappoi sen silmänräpäyksessä.
"Suhinatassu, haistan sinut", Ruokoturkki maukaisi laskiessaan hiiren hampaistaan. Suhinatassu kohottautui ja mumisi suu täynnä jyrsijän turkkia: "Täällähän minä."
"Olet tainnut saada paljon saalista", soturi maukui ylpeänä. Naaras nyökkäsi vaatimattomasti. Ruokoturkki nuolaisi naaraan päälakea.
"Kerron tästä varmasti Lumitähdelle - olet tehnyt niin paljon töitä!"

Lumitähti kutsui koko klaanin klaanikokoukseen. Suhinatassun selkärankaa kihelmöi. Olisiko tänään se päivä kun naaras saisi soturinimensä? Hänen koko kehonsa värisi innosta, kun hän katsoi lumenvalkeaa naarasta. Päällikkö tarkkaili klaaniaan vihreillä silmillään.
"Klaanimme on aika saada uusia sotureita!" Lumitähti kajautti klaanilleen. Suhinatassun into muuttui entistä suuremmaksi, eikä hän ollut pysyä nahoissaan. Vihdoinkin hän saisi soturinimensä ja hänen kova työnsä tulisi palkituksi.
"Terhotassu, Kauristassu ja Pakkastassu, astukaa eteen", Lumitähti maukui ja hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. Suhinatassu tunsi palan kurkussaan ja hän jäätyi paikoilleen. Eivätkö nämä olleetkaan hänen nimitysmenonsa? Kolme oppilasta vilkaisivat toisiaan ja heidän kaikkien silmissään säkenöi into. Suhinatassu katsoi kolmikkoa lasittuneena. Kaikki mitä Lumitähti puhui meni ohi naaraan korvien, sillä oppilas oli liian järkyttynyt. Ruokoturkki oli sanonut puhuvansa Lumitähdelle siitä, miten Suhinatassu oli työnsä tehnyt. Oliko kolli valehdellut vai uupuiko päälliköltä luottamus tabbykuvioista oppilasta kohtaan? Oppilaan sydäntä vihloi kun hän mietti kaikkia raatamiaan päiviä. Päiviä, jolloin hän yritti parhaansa mukaan todistaa klaanilleen olevansa tarpeeksi hyvä. Itkun ja pettymyksen nieleminen oli vaikeaa, mutta jos hän olisi alkanut inistä kuin pentu, niin hänen maineensa olisi lopullisesti mennyt.
"Terhoturkki! Kauriskatse! Pakkasviima!" Suhinatassu havahtui synkistä ajatuksistaan klaanin hurratessa uusille sotureille. Suhinatassu toisti hiljaisesti kolmikon uusia nimiä, mutta hän ei kyennyt jakamaan muun klaanin riemua. Hän ei edes jaksanut mennä henkilökohtaisesti onnittelemaan entisiä pesätovereitaan. Tabbykuvioinen naaras raahautui kohti oppilaspesää häntä viistäen maata.
"Suhinatassu!" Ruokoturkki huudahti ja juoksi tämän vierelle. Kollin tummanruskeissa silmissä oli huolestunut katse.
"Et onnitellut pesätovereitasi", kolli maukui. Suhinatassu luimisti ainoaa korvaansa.
"Emme ole ikinä tulleet erityisen hyvin toimeen", hänen äänensä oli miltein pelkkä katkera kuiskaus.
"Ei silti tekisi pahitteeksi osoittaa kunnioitusta", Ruokoturkki maukui. Suhinatassu pudisteli päätään.
"He pärjäävät ilman minun onnittelujani", naaras maukui ja laahusti oppilaspesään. Ruokoturkki seurasi oppilastaan sinnikkäästi.
"Miksi olet noin synkkä?" kolli kysyi. Suhinatassu lysähti viileälle kaislapedilleen.
"Miksen minä saanut soturinimeäni heidän kanssaan?" naaras kysyi katkerasti.
"He ovat olleet oppilaita kauemmin kuin sinä", Ruokoturkki maukui ja istahti naaraan eteen.
"Sinähän sanoit puhuneesi Lumitähdelle!" tabbykuvioinen oppilas maukui jo hieman ärtyneenä. Ruokoturkki huokaisi ja oppilas huomasi, että hänenkin kärsivällisyytensä alkoi olla lopussa.
"Saat varmasti nimesi pian, joten lopeta tuo kiukuttelu", Ruokoturkki maukui. Suhinatassu painoi päänsä etutassujensa päälle.
"Käyttäydyt kuin sinulla olisi takiainen turkissasi", vaaleanruskea kolli maukui. "se ei ole sinun tapaistasi." Tabbykuvioinen oppilas irvisti pienesti. Missä oli mestarin tuki? Oliko hänkin kääntymässä omaa oppilastaan vastaan? Soturi katsoi naarasta vielä hetken.
"Toivottavasti sinulla on huomenna parempi päivä", kolli huokaisi ja poistui pesästä. Suhinatassu sulki silmänsä ja käpertyi pieneksi palloksi.

Aamun kullahtavat säteet herättivät Suhinatassun. Hän oli nukkunut viime yön hyvin huonosti, ja naaras oli myös potenut syyllisyyttä käytöksestään. Hän oli ollut todella epäkunnioittava mestariaan ja entisiä pesätovereitaan kohtaan. Tabbykuvioinen naaras nousi pystyyn ja tallusteli ulos oppilaspesältä. Hänen onnekseen tuoreet soturit olivat vielä leiri aukiolla. Heidän vartiovuoronsa oli päättynyt ja he juttelivat parhaillaan Kettusydämen kanssa. Suhinatassu nielaisi äänettömästi. Epäröivin askelin hän asteli kolmikon luokse.
"Olen pahoillani, kun en eilen onnitellut teitä henkilökohtaisesti", Suhinatassu maukui ujosti ja siirteli painoaan tassulta toiselle. "Onnea soturinimistänne - ne kaikki ovat hienoja." Kettusydän pyöräytti silmiään tabbykuvioiselle naaraalle. Tuoreet soturit kaikki kuitenkin hymyilivät Suhinatassulle.
"Kiitos paljon, Suhinatassu", Kauriskatse maukui iloisesti. Pakkasviima ja Terhoturkkikin nyökkäsivät kiitoksensa entiselle oppilastoverilleen.
"Toivottavasti saatte nukuttua hyvin", tabbykuvioinen oppilas maukui hiljaisesti ja livahti pois häiritsemästä. Kolmikko tarvitsisi paljon unta pitkän yön jälkeen. Suhinatassun pitäisi vielä pyytää Ruokoturkilta anteeksi. Tabbykuvioinen oppilas oli tosiaan inissyt kuin pahainen pentu.
"Huomenta, Suhinapentu", kuului kiusoitteleva ääni naaraan takaa. Suhinatassu kiepahti kannoiltaan ja katsoi suoraan mestarinsa ilkikurisiin silmiin.
"SuhinaTASSU", naaras kehräsi avuliaasti. Ruokoturkki naurahti. "Eipä olisi eilen tullut mieleen."
"Anteeksi eilisestä, minun ei olisi pitänyt olla niin kärttyisä", Suhinatassu maukui häpeissään. Hän oli ollut niin mustasukkainen pesätovereidensä nimitystilaisuudesta, että oli kokonaan unohtanut olla iloinen heidän puolestaan. Ruokoturkki puski oppilastaan ja tämän kurkusta kuului syvää kehräystä.
"Sinä kuitenkin ymmärsit virheesi - olet fiksu naaras", Ruokoturkki maukui. "aivan kuin emosi." Suhinatassu hymyili surumielisesti. Ei hän uskonut voivansa ikinä olla emonsa kaltainen kissa, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Pionihenkäys ei odottanut sitä häneltä.
"Suhinatassu, oletko sinä muuten ikinä katsonut kolleja sillä silmällä?" Ruokoturkki kysyi yllättäen. Suhinatassu hätkähti ja käänsi hämmentyneenä katseensa etukäpäliinsä.
"En oikeastaan. Klaani on pullollaan paljon kauniimpia ja kiinnostavampia naaraita kuin minä, joten ei minulla olisi mahdollisuuksiakaan", vaaleanruskea naaras maukui hiljaa.
"Niinhän sinä luulet", Ruokoturkki tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"En minä kyllä ole itsekään kiinnostunut kenestäkään", Suhinatassu maukui. Oppilas ei pitänyt klaaninsa kolleja kovinkaan mielenkiintoisina tapauksina, eikä kukaan heistä osoittanut Suhinatassua kohtaan kiinnostusta.

Vastaus:

12kp! Tarinan alku jatkoi sulavasti niistä tunnelmista mihin se viimeksi loppui. Kuvailu toimi hyvin, näyttäen että Suhinatassu ei pystynyt paljoa ajattelemaan tilanteessa, mutta mitä hän ajatteli toi lisää tuntellisuutta, kuten ajatukset Tähtiklaanissa olevista hänelle tärkeistä kissoista. Toisessa kappaleessa Suhinatassun ajatukset toivat kohtaukseen hyvää pituutta. Tuntellisuus jatkoi myös mukavasti alkaen hänen kovasta yrityksestään tulla soturiksi, jatkuen sillä pettymyksellä mitä hän koki.

-Silkkis

Nimi: Sysihaave, Varjoklaani

25.02.2018 16:42
//Rakentavaa palautetta ois varmaan ihan tarvetta saadai ihan laidasta laitaan ja varsinkin kerronnasta, lievästi ruosteinen olo on kun ei pitkään aikaan oo tullu kirjotettua muita kuin lukion ihania esseitä :)

Varjoklaanin leiri oli viimeisen kuun aikana ollut kuin se viime Viherlehden suuri kuhiseva muurahaispesä leirin ulkopuolella olevan korkean kuusen oikealla puolella. Pennuilla, jotka pääsivät emonsa ja soturin mukana ulkolemaan lähistölle, oli ollut tapana heti ensimmäisenä mennä työntämään nenänsä sinne, mutta tämänhetkiseen tilanteeseen Varjoklaanissa ei pennuilla ollut mitään asiaa työntää pieniä tassujaan. Sotureiden pesässä pidettiin jatkuvasti yllä sotasuunnitelmien punomista ja Tuuliklaanilaisia manattiin uusin ja vanhoin nimityksin. Mustatähti vahti pesänsä suojista kuin haukka oppilaiden koulutusta ja antoi tiukkaa palautetta, jos mestari ei saanut oppilastaan edistymään - etekin taisteluharjoituksissa - toivotulla tahdilla. Sysihaave piti siinä kohtaa itseään onnekkaana, että häneltä ei tuoreena soturina odotettu varteen otettavia mielipiteitä eikä kukaan myöskään asettanut suurempia paineita Mahlatassun kouluttamiseen. Siitä lähtien, kun Sysihaave oli ollut rasavilli pentutarhan asukki, elämä oli aina tuntunut antavan hänelle mahdollisuuden livahtaa sieltä mistä aitaa ei edes ollut - ja niin oli nytkin. Ainut huolenaihe, joka vaivasi kollin mieltä, oli itse sota. Mutakarva ei juuri koskaan ollut valmistanut oppilastaan itse sotaan, jossa useampikin kokenut soturi saattoi hyökätä eri suunnista ja kellistää vihollisensa maahan sekunneissa. Tai sitten Mutakarva oli antanut neuvoja näihin tilanteisiin, mutta Sysihaave ei ollut kuunneltu. Kolli totesi sen olevan hyvinkin mahdollista ja kohautti itsekseen olkiaan sotureiden pesän edustalla. Koleassa ilmassa tuoksui jo Hiirenkorva, joka yleensä merkitsi luonnon uudelleen syntymistä. Nyt se merkitsisi jotain muutakin, jotain paljon merkityksellisempää.
“Mitä mietit?” Mutakarvan utelias murahdus miltei säikäytti Sysihaaveen.
Nuori soturi kiepautti raidallisen häntänsä tassujensa ympärille ja käänsi katseensa entisen mestarinsa puoleen.
“Sitä mitä kaikki miettivät, kai”, hän totesi lyhyesti.
“Taistelua?”
“No en, kun sitä milloin taivaalta tippuu kuu jonkun naamalle”, Sysihaave naurahti sarkastisesti. “Taistelua tietenkin.”
“Olihan se nyt ihan odotettavissa, älä väitä ettet sinäkin olisi aistinut jo oppilaana miten pinnan alla kuohui”, Mutakarva tuhahti selvästi sen kuuloisena, että oli sanonut samaa moneen otteeseen jo muille sotureille. “Melkein toivoin, että olisin saanut siirtyä jo klaaninvanhimpiin, mutta olosuhteet huomioiden Mustatähti ei anna kenenkään päästä vähällä.”
Sysihaaveen naamalle levisi ilkikurinen virne. “Ai sinusta klaaninvanhin? Eikö vanhuksella meinaa enää jaksaa käpälä nousta?”
Mutakarva sipaisi hännällään harmaantunutta leukaansa ja huitaisi ilmaa osoittaen ärtymystään. “Sinun kanssasi ei jaksa hullukaan nukkua samassa pesässä. Pyörit nukkuessasi niin, että jos jatkuvaan tönimiseen ei herää niin sitten ainakin siihen, kun kahisutat sammalia pitkin yötä. Eikö sinun pitäisi tehdä jotain hyödyllisempää, kuin vain istua siinä?”
“Mahlatassu on partiossa ja Koivusydän oli sitä mieltä, että lähtisin johtamaan metsästyspartiota myöhemmin”, Sysihaave maukui. Hän tunsi olonsa vähintäänkin tärkeäksi, vaikka ei ollutkaan tehtävästä innoissaan. “Hei, pentu!”
Pähkinänruskea naaras, joka oli kävelemässä reippain askelin kaksikon ohi, kääntyi katsomaan olkansa yli vanhaan oppilastoveriinsa. Silmät, joiden väri toi Sysihaaveen mieleen kotoisat Varjoklaanin havupuut, näyttivät viestivän jopa pientä pettymystä ja harmia “pentu”-nimityksestä. Mutakarva puolestaan pyöritteli silmiään nuorisolle ja lähti etsimään kypsempää seuraa.
“Lähdetkö metsästämään?” Sysihaave kysyi.
“Mmh, olen menossa iltapartioon Myrskyklaanin rajalle”, Lummelampi vastasi kiireisen oloisena. “Joku toinen kerta!”
Sysihaave myönsi pettymyksensä naaraan ravattua leirin uloskäynnille Pimeämuiston rinnalle. Nuo kaksi nauroivat keskenään jollekin ja Sysihaave ei voinut olla uhraamatta pientä piinaavaa ajatusta sille. Hänen katseensa liukui kuitenkin nopeasti tuoresaaliskasaan ja Koskilauluun, Lummelammen viehättävään sisareen, josta kollien keskuudessa riitti puhetta melkein yhtä paljon kuin tulevasta taistelusta. Ennen kuin Sysihaave ehti edes kunnolla nousta, varapäälikkö tuli tarkistamaan oliko metsästyspartio jo kasassa.
“Laventelikuiske ja Pähkinäsydän ovat lupautuneet.Yksi puuttuu vielä.”
“Minä voin lähteä”, Koskilaulu huikkasi samalta paikalta mistä Sysihaave oli juuri havainnut hänet. “Nyt heti vai?”
“Nyt heti”, Sysihaave käski ja viittoi myös Laventelikuisketta ja Pähkinäsydäntä mukaansa. “Pysytään leirin lähistöllä järven puolella.”
“Mutta riistaahan on paremmin kaukana leiristä”, Laventelikuiske epäröi heidän pujotellessa oksien lomassa ulos leirin turvasta. “Ei tuossa ole mitään järkeä.”
“Se on Mustatähden toive - hän haluaa, että kokonaiset metsästyspartiot pysyvät toistaiseksi leirin lähellä hyökkäyksen varalta”, Pähkinäsydän tiesi. “Vain mestari oppilaineen saa saalistaa kauempana.”
Sysihaave nyökkäsi varmistaen tiedon. Koko järjestely oli inhottava ja epäkäytännöllinen, mutta Mustatähteä uhmaavat olisivat yhtä hyvin voineet kävellä rajan yli Myrskyklaaniin raadeltavaksi. Alueen rajaaminen pieneksi lannisti koko partion mielialaa ja motivaatiota. Heidän käveltyään jonkin matkaa järvelle päin, Sysihaave viittoi hännällää muille, että saisivat lähteä etsimään saalista. Kissat katosivat yksitellen hiljaa maastoonsa ja kukin lähti vatsa kylmää lunta vasten liikkumaan. Sysihaave tutki ilmaa ja yritti erottaa riistan hajua ilmasta. Iltapartion tuoksu oli jo hälventynyt ja pian sen askeleet erkaantuivat Sysihaaveen reitistä. Sysihaave pysähtyi kuullessaan rasahduksen edestään. Se ei ollut vain riistaa. Kolli nosti päätään hieman nähdäkseen edessään olevan kannon ohi sinertävän naaraan vaanivan oravaa neljän ketunmitan päässä. Koskilaulu ei odottanut sen kauempaa, vaan hyppäsi komeassa kaaressa oravan päälle ja tappoi tuon takajaloillaan. Sysihaaveen hampaat kiristyivät yhteen. Hänen olisi pitänyt haistaa tuo orava jo aiemmin. Partion johtajana olisi enemmän kuin nöyryyttävää palata tyhjin käpälin.

//Hah! Sainpas kirjoitettua hiihtoloman ajankuluksi, se on sitten ihan eri asia, että tuleeko seuraava tarina taas puolen vuoden päästä:'D

Vastaus:

8kp! Varjoklaanin muutos kun taistelu on tulossa, oli monipuolisesti selitetty ja kerrottu. Miten se vaikutti luonteisiin, partiojärjestelyihin myös miten Sysihaave tästä ajatteli ja miten se näkyi hänen mestarissaan. Ja kun Sysihaave ja Mutakarva laitetaan yhteen niin lukiessa ei voinut olla hymyilemättä, tuntuu että he samalla tulevat ja eivät tule toimeen. Tarinankerronnassa näkyi hieman alussa että viime kerrasta on aikaa, mutta mitä edemmäs mentiin sitä sujuvammin se alkoi menemään ja tarinan lukemiseen oli helppo uppoutua :)

-Silkkis

Nimi: Ruostevarjo, Taivasklaani

25.02.2018 15:42
//Siis tähän toivetta palautteesta? Öm, tuota, sanokaa jos jokin on pielessä aikajanan/hahmojen kanssa. Muuten mikä vaan käy. //

Oli hetkiä, jolloin Ruostevarjo oli erittäin tyytyväinen asemaansa klaanissa.
“Tulisit nyt alas sieltä,” tuhahti Kettuhäntä tarpoessaan häntä kohti turkki valkean lumen peitossa. Ruostevarjo hymyili. Viime viikot olivat olleet täynnä kylmyyttä, viimaa ja jatkuvaa lumisadetta. Paljaslehden aika oli iskenyt klaanin kimppuun koko voimallaan ja inhottava valkoinen mönjä oli löytänyt tiensä jokaiseen pesään, luolaan ja turvapaikkaan.
Ainoastaan Taivaskivi oli lämmin ja kuiva. Ruostevarjo naukaisi tyytyäisenä ja käänsi kylkeään niin että hän oli kasvotusten punaturkkisen naaraan kanssa.
Kettuhäntä pyöräytti silmiään. “Typerys,” hän tuhahti. “Joka tapauksessa, kunnianarvoisa ja mahtava herra varapäälikkö, minulla on sinulle ihan oikeaakin asiaa.”
“Anna tulla,” Ruostevarjo sanoi. “Taasko jotain niistä koirista? Vai onko se se kultaturkkinen kulkuri, johon sinä olet iskenyt silmä-”
“Ole hiljaa!” Kettuhäntä sähähti. “Tähtiklaanin nimeen, minä en ymmärrä miten minä kestän sinua.”
Ruostevarjo virnisti. “Kerro nyt vaan se asiasi niin pääset taas leikkimään metsästäjää.”
“Lumessa metsästäminen on aivan yhtä hyödyllinen ja tärkeä taito kuin ne sinun vesileikkisikin. Ei ole minun syyni, että sinä olet täysin kyvytön-”
“Kettuhäntä,” sanoi ääni Taivaskiven takaa. Kumpikin kissa kääntyi katsomaan puhujaa.
“Jäätähti,” Ruostevarjo sanoi ja suoristautui. Taivasklaanin johtaja tutkaili häntä yhtä ilmeettömänä kuin yleensäkin mutta Ruostevarjo tunsi hänestä huokuvan paheksunnan.
“Kettuhäntä,” valkea naaras toisti. “Järjestä sinä tänään metsästyspartiot. Minulla on muuta tekemistä.”
“Selvä, päällikkö,” Kettuhäntä mutisi ja heilautti häntäänsä Ruostevarjon suuntaan ennen kuin livahti nopeasti pois. Jäätähti loikkasi Ruostevarjon viereen yhdellä sulavalla loikalla ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen. He istuivat siinä jonkin aikaa, hiljaisina ja liikkumattomina.
Kun Ruostevarjo lopulta avasi suunsa sanoakseen jotain, Jäätähti ehti ensin.
“Teräkynsi ilmestyi minulle unessa,” hän sanoi. Ruostevarjo luimisti korviaan.
“Teräkynsi on kuollut,” hän murahti. Hän vilkaisi kohti heidän takanaan kohoavia kallioita, kohti pientä luolaa jossa hänen pentunsa ja kumppaninsa piilottelivat turvassa kylmältä viimalta.
“Se on kummallista. Päällikkönä minulla on yhteys Tähtiklaaniin tasolla, jota suurin osa sotureista ei voi edes kuvitella… Siitä asti kun sain tämän nimen, Tähtiklaani on johdattanut tekojani ja askeliani. Mutta silti… Minä lopetin hänen elämänsä silloin metsässä mutta silti minusta tuntuu kuin taistelu jatkuisi vieläkin.”
Jäätähti sulki silmänsä ja hymyili. “Onneksi minulla on rinnallani erinomainen varapäällikkö.”
Ruostevarjo hätkähti. Jäätähden ääni oli omituisen... lämmin, aivan erilainen kuin se rauhallinen mutta etäinen sävy jolla hän yleensä puhutteli sotureitaan.
Jäätähti kehräsi tyytyväisenä. Nyt naaraan ääni oli pelkkä kuiskaus, hädin tuskin kuuluvissa. “Niin… Onneksi sinä olet täällä, Teräkynsi…”
Ruostevarjo sähähti. Jäätähti näytti heräävän transsistaan ja katsahti häntä kummissaan. “Mikä hätänä, Ruostevarjo?”
“Päällikkö,” Ruostevarjo sanoi, hyppäsi alas kiveltä ja säntäsi poispäin niin nopeasti kuin mahdollista.

“Niin, no, se käy järkeen.”
Ruostevarjo katsahti kumppaniaan epäuskoisena. “Käy järkeen? Mikä siinä käy järkeen? Hän kutsui minua Teräkynneksi! Hän kuvittelee, että se petturi on vielä elossa ja että minä olen… Hän- hän on tulossa hulluksi!”
“Ruoste,” Purosulka varoitti ja vilkaisi merkitsevästi pentua joka makasi pesän perimmäisessä nurkassa silmät suljettuina.
“Eikä se vieläkään parane?” hän kysyi. Purosulka pudisti päätään väsyneen näköisenä. “Peuransarvi tekee parhaansa mutta suurin osa yrteistä on loppu ja kun sää on mitä on, uusia on hankala löytää.”
“Missä Viimapentu on?”
“Vanhusten pesässä. Peuransarvi sanoi, että se saattaa olla tarttuvaa, joten…”
Ruostevarjo nyökkäsi. Yksi sairas pentu oli ihan tarpeeksi. “Joka tapauksessa, minkä takia sinä sanoit että Jäätähden käytös käy järkeen?”
Purosulka huokaisi. “Siitä huolimatta mitä hän teki, Teräkynsi oli silti hänen kumppaninsa. He olivat yhdessä vuosikausia… Jokainen meistä tarvitsee rinnalleen jonkun joka auttaa meitä jaksamaan.”
“Mutta-”
“Sen lisäksi,” hänen kumppaninsa jatkoi itsepäisesti, “paljaslehti on ollut rankka meille kaikille. Klaaniin ei ole juurikaan syntynyt uusia pentuja ja ainoa oppilas joka on lähelläkään soturiksi valmistumista on Leijonatassu.”
“Voi rotta,” Ruostevarjo sanoi ja hyppäsi jaloilleen. “Minä lupasin lähteä metsälle Leijonatassun kanssa.” Hän vilkaisi sammalilla makaavaa pentua joka nyt tuijotti häntä silmät pimeässä hohtaen. “Lepää sinä vain. Isä tuo sinulle päästäisen.”

Metsästysretki Leijonatassun kanssa oli samanlainen kuin kaikki aikaisemmatkin. Nuori kolli oli tehokas, taitava ja hiljainen. Ruostevarjo yritti muutamaan otteeseen aloittaa keskustelua mutta hänen oppilaansa ei osoittanut kiinnostusta edes silloin kun hän vihjasi aloittavansa keskustelut Jäätähden kanssa hänen soturikasteestaan. He palasivat leiriin illalla kantaen kasaa pieniä jyrsijöitä ja lintuja - Kettuhäntä oli nauranut hänen pienelle saaliilleen. Viimapentu oli sännännyt saaliskasalle ensimmäisten joukossa ja vienyt tarkkaan valikoimansa varpusen sille omituiselle mustaturkkiselle vanhukselle joka oli liittynyt klaaniin Jäätähden suostumuksella. Varjopentu oli vieläkin sisällä emonsa kanssa.
Katsellessaan Leijonatassua joka ruokaili vieläkin erillään muusta klaanista, Ruostevarjo vannoi mielessään varmistavansa että hänen pentunsa saisivat parhaat mahdolliset opettajat. Ehkä Kettuhäntä ja Tummavarjo? Toisaalta Jäätähtikään ei ollut pitkään aikaan opettanut ketään ja Tuulenpurijan rauhallinen luonne voisi tehdä hyvää Viimapennulle. Varjopennun mestarin voisi päättää sitten myöhemmin, jos mitään ikävää ei tapahtuisi sitä ennen.
Ruostevarjo pudisti päätään ja katsoi ylös taivaalle. Hopeahäntä loisti kirkkaana tummalla taivaalla, välittämättä klaanin ja sen kissojen arkipäiväisistä murheista ja huolista. Oli tulossa kylmä yö.

Vastaus:

7kp! Mielestäni aikajana ja tapahtumat ovat kunnossa, vuodenaika näkyi hyvin kuvailussa ja Taivasklaanin tilanne oppilaiden kanssa myös. Jos jostain pientä pitäisi mainita niin ehkä Ruostevarjon keskustelu Jäätähden kanssa, jossa hän ensiksi näytti puhuvan siitä miten taistelu Teräkynnen kanssa tuntui jatkuvan ja sitten tuntui puhuttelevan Teräkynttä seuraavassa lauseessa. Se oli hieman hämmentävä vaihdos, ellei se ollut tarkoitus. Mutta muuten tuo kohtaus kun luin, oli voimakas ja Ruostevarjon järkytys tuli hyvin esille. Tarinan dialogi hahmojen välillä esim. Kettuhännän kanssa oli hauska lukea :)

-Silkkis

Nimi: Kärppäpentu, Varjoklaani

11.02.2018 19:28
Prologi -

Kärppäpentu raotti silmiään kirkasta päivänvaloa vasten.
“Voi, Kirkaskuu! Katso, tuo valkoinen avasi silmänsä!”
Kuului tylsistynyt huokaus. “Jaahas. Tarkoitat varmaan sitä riiviötä.”
Kärppäpentu räpytteli silmiään samalla, kun hän tunsi lempeän töytäisyn kyljessään.
“Hei, pikkuinen. Minä olen Täplämyrsky, emosi on aivan tässä lähellä. Hän katsoo tällä hetkellä hieman pikkuveljesi perään.”
“Älä viitsi lässyttää sille natiaiselle. Hänestä oli jo tarpeeksi harmia vastasyntyneenäkin. Voisi opetella olemaan tönimättä sisariaan jatkuvasti”, kuului kylmä ääni aivan Kärppäpennun takaa.
“Kirkaskuu! Voisit hieman siistiä suutasi, Kärppäpentu ei varmasti tehnyt sitä tahallaan.”
Lempeä maidontuoksu hulmahti Kärppäpennun ympärille, kun hän huomasi hopeanharmaan naaraan katselevan häntä parin hiirenhännän päästä.
“Hmm, ihan kelvolta pennulta hän kai näyttää. Silmät kyllä hieman punertavat. Muutenkin hän näyttää hieman värittömältä.”
Kärppäpentu nyrpisti närkästyneenä nenäänsä. Hän oli vasta avannut silmänsä, ja heti joku oman elämänsä valopilkku oli arvostelemassa. Hän erotti sumeasti taustalta vihreää sammalta sekä kirkkaan valon, joka rakoili jostain yläilmoista.
“Älä viitsi, hän on oikein komean näköinen. Annas kun minäkin katson.”
Kilpikonnakuvioinen naaras tunki Kirkaskuun viereen, joka tuhahti ja kurkotteli jonnekkin Kärppäpennun ylitse. Kuului vaimea tumpsahdus, joka sai Kärppäpennun kääntämään päätään. Hänen vierelleen oli tiputettu valkomusta naaras, joka painautui häneen päin unisesti. Lämmin hengitys kutitti vasten Kärppäpennun poskea.
“Tuo on sisaresi, Kärppäpentu. Veljesi ovat tuolla jossain, minne he nyt sokeana pystyvät menemäänkään”, hopeanharmaa naaras tuhahti, kun hän palasi tarkastelemaan Kärppäpennun kasvoja. “Ja niin, minä olen emosi. Tosin luulisi sinun sen jo älynneen.”
Kilpikonnakuvioinen naaras hymähti. “Hänen silmänsä kieltämättä näyttävät hieman… erikoisilta. Mutta ainakin hänestä jää jotain mieleen.”
Kärppäpentu siristi silmiään. Hän erotti hieman kauempana makoilevan vaalean raidallisen naaraan, joka katseli häntä uteliaana.
“Hän taitaa ollakin ensimmäinen, joka avasi silmänsä?” naaras sanoi hymyillen.
“Mm”, Kirkaskuu murahti, ja katosi jonnekkin Kärppäpennun taakse. Sitten hän palasi mukanaan kaksi muuta nyyttiä, jotka hän tipautti Kärppäpennun toiselle puolelle. “Siinä ovat veljesi Varispentu ja Saarnipentu. Tuo tummemman harmaa rääpäle on Varispentu, Saarnipentu on se vierelläsi tuhiseva karvapallo. Siskosi nimi on Myrskypentu.”
Kärppäpentu olisi halunnut naukaista jotain vastaukseksi, mutta ei saanut muodostettua tarvitsemia sanojaan. Lopulta hän tyytyi vain nyökkäämään jotain epämääräistä. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut tällä hetkellä mikään muu kuin se, että saisi uudelleen unen päästä kiinni. Kirkkaan valon määrä tuntui niin väsyttävältä, ettei hänellä ollut voimia yrittää tehdä mitään muutakaan. Kirkas valo sumeni hänen ympäriltään pikku hiljaa, kunnes Kärppäpentu oli vaipunut jälleen makoiseen uneen.

Vastaus:

Kirkaskuu päästää oman ihastuttavan olemuksensa valloilleen jo Kärppäpennun ensimmäisessä tarinassa. Vaikka tekstin mitta ei ole pisintä luokkaa, olet saanut sen tuntumaan sisällöllisesti rikkaalta kokonaisuudelta. Kärppäpennun luonteestakin saadaan jo ensimmäisiä viitteitä, enkä malta odottaa sitä, kun hän pääsee kunnolla vauhtiin. Yhden kirmoitusvirheen bongasin; sana ”jonnekkin” kirjoitetaan yhden k:n kera :) Veikkaan että silkka näppäilyvirhe, mutta en löytänyt mitään muuta korjattavaa!

-(pitkästä aikaa tarkistusten parissa-) Rosmariini-


Saat 4 KP!

Nimi: Varispentu, Varjoklaani

07.02.2018 11:27
-Prologi-

Äänet.
Liian kovia ollakseen vain taustalla mutta liian outoja, jotta uskaltaisin avata silmäni.

Jostain liiteli suloinen tuoksu. Kohotin kuonoani ja aloin hitaasti ryömiä sen kutsuvaa aromia kohti. Askel askelelta lähestyin, odottaen kuumeisesti pääseväni sen luokse.
Yhtäkkiä jotain painavaa ja pörröistä jysähti päälleni. Älähdin yllättyneenä, enemmän säikähdyksestä kuin kivusta. Vieras ei kuitenkaan kuullut minua, sillä paino jatkoi kehoni rusentamista. Oloni muuttui hetki hetkeltä tukalammaksi ja tukalammaksi, ja hätääntyneenä tajusin, että minun pitäisi saada keuhkoihini ilmaa. Samalla toinen karvaotus laski ruumiinsa päälleni, tukkien kuononi täysin. Näkökenttäni alkoi sumeta, kun viimein kuulin jostain kaukaa huudahduksen: ”Hei, tummanharmaa tukehtuu!”
Samassa paino katosi. Vedin vapisten henkeä ja hoipuin poispäin niistä karvaisista, jotka olivat olleet vähällä litistää minut.
”Hei pikkukaveri, onneksi huomasin sinut ajoissa”.
Läheltä leijaileva pehmeä ja lämmin tuoksu sai oloni rentoutumaan ja kurkustani karkaamaan kehräyksen.
”Oi, katso nyt tuota, hän on niin suloinen! Mikä tämän pennun nimi on Kirkaskuu?”
Terävä ja kirkas ääni vastasi: ”Hm, hän on Varispentu. Olen yllättynyt, että hän on edelleen elossa”.
Hetken hiljaisuus, jota seurasi pehmeätuoksuisen painokas kysymys: ”Mitä tarkoitat?”
”Äh en mitään, sitä vain, että hän on niin pieni eikä päihitä sisaruksiaan missään. Eipä kai vaan saa silloin niin paljoa maitoa”.
”Mutta tuohan on kamalaa! Kas niin pikkuinen, autan sinut emosi nisälle, niin voit syödä ja kasvaa yhtä isoksi ja vahvaksi kuin sisaruksesi…”
Pehmeä tuoksu vahvistui entisestään, ja samassa tunsin pelkkää tyhjyyttä tassujeni alla. Olin ilmassa, ja vaikka käpäläni koskettivatkin pian tasaista pintaa uudelleen, vapisin koko kehoni mitalta. Tahdoin paeta paikalta mutta sitten herkullinen tuoksu, jonka haistoin herättyäni, kiinnitti huomioni. Se pyörteili kutsuvasti ympärilläni, ja lähdin vaistonvaraisesti haparoimaan eteenpäin. Käpälieni koskettaessa silkinpehmeää karvaa tiesin jo mitä etsiä. Hamusin suuhuni pehmeän nystyn, ja samalla ihmeellisen ihana lämmin neste alkoi virrata alas kurkustani. Kun koko kehoni alkoi vertyä, kehräsin kiitollisena sille jollekin, joka auttoi minut tähän.
”Näethän, nyt hänkin alkaa vahvistua”, pehmeä ääni maukui takaani.
”Odota, et ole ainut joka on yrittänyt tuota”, kirkas ääni vastasi. Se kuulosti kylmältä, mutta sivuutin asian ja jatkoin imemistä onnellisena.
Kuin äänen käskystä kova isku töytäisi minut pois paikaltani. Vinkaisin ja yritin palata takaisin, mutta sain vastaukseksi toisen lyönnin. Kierin sen voimasta alas pesästä tomuiselle lattialle. Olin maassa ja lyöty, ja samalla muistin, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta. Käperryin kasaan, kun pienet, kosteat pisarat alkoivat valua suljettujen silmäluomieni raoista poskilleni. Kuononi alkoi niiskuttaa, joten piilotin sen käpälieni alle.
”Voi ei, Kirkaskuu hän alkaa itkeä!” pehmeä ääni huudahti hädissään. Tunsin maan vavahtelusta, että sen omistaja lähestyi minua.
”Turha vaiva, se toistuu, kunnes muut ovat kylläisiä”, Kirkaskuu tuhahti.
Pehmeä-ääninen vaikeni, ja kuulin jotain kahisevan. Yhtäkkiä minut nostettiin jälleen ilmaan, mutta tällä kertaa suustani pääsi vain vaimea niiskutuksensekainen uikaus. Kun tassuni tunsivat taas sammalpedin pehmeyden, peräännyin peloissani valmistautuen uuteen iskuun. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan kuulin pehmeän äänen maukuvan:
”Älä pelkää. Jos he eivät anna sinun syödä vielä, voit odottaa kanssani tässä”.
Otin varovaisen askelen eteenpäin, sitten toisen. Lopulta tunsin jälleen turkin pehmeyden edessäni, mutta tällä kertaa pidempikarvaisen. Kyseessä täytyi olla pehmeä-ääninen, sillä herkullisen nesteen tuoksu kantautui kaukaa selkäni takaa. Käperryin hiljaa hänen viereensä ja laskin pääni käpälien väliin. Jossain vaiheessa mieleni alkoi sumeta, ja taustalla humiseva kehräys tuntui rauhallisen unettavalta.
Ja ennen kuin huomasinkaan, olin vaipunut uneen.

// Heti ensialkuun pahoittelut epäaktiivisuudesta. Tiedän, ettei se haittaa, mutta oman velvollisuudentuntoni takia tahdon mainita :D Pahoittelut myös tarinan lyhkäisyydestä, mutta toisaalta, ei se pituus, vaan sisältö joka määrää :)

Variksen pitkä matka alkaa tästä, kenties joku sisaruksista haluaa jatkaa? Kyseessä on tosin prologi, joten ajattelin hypätä ainakin muutaman viikon eteenpäin seuraavassa tarinassa (simmut auki ja sitä rataa) :3

Vastaus:

Varis has entered in the game. ;)
Kuvailu oli erittäin pentumaisen viatonta, ja tähän tarinaan sopi Variksen oma näkökulma hyvin (siis ei-kaikkitietävä -kertoja? kai sillekin on oma nimensä mutten vain muista xD). Se sai miut itseni tuntemaan enemmän empatiaa Varista kohtaan ja korosti pennun haavoittuvaisuutta tuossa tilassa, kun lukija tiesi vain yhtä paljon kuin hahmo itse.

Kirkaskuun kylmä luonne tuli myös jo näin aikaisin esiin, erityisesti vahvempien pentujen suosiminen. Ei varmastikaan jää viimeiseksi kerraksi, mutta ehkä muut kuningattaret antavat Varikselle edes jonkin verran kaivattua rakkautta.

Saat 4 KP!

- Nanaba

Nimi: Surmayö-Varjoklaani

23.01.2018 22:35
Istuin järven rannalla hyytävä tuuli puhaltaen niskaani. Jään päällä oli kuun valossa kimaltelevaa lunta. Hiljaista. Lumen pinnalla näkyi muutama jalanjälki, mutta nekin olivat osittain lumen peitossa. Myös omani. Olin istunut lumisella rannalla jo hyvän aikaa. Muistelin Tähtipölyä, aikaa kun olimme oppilaita. Lämmin hymy koristi kasvojani, muistin kuinka huolestunut naaras oli nähtyään haavat, jotka isäni oli aiheuttanut ja kuinka hän auttoi niiden puhdistamisessa. Asetuin makaamaan, vaikka lumi oli kylmää. Suljin silmäni, jotta pystyin paremmin kuvittelemaan onnellisia muistoja. Halusin muistella niitä, sillä aloin olla yhä varmempi, ettei niitä tulisi enempää, ei Tähtipölyn kanssa. Lopulta nukahdin muistot muuttuen uniksi.
Avasin silmäni vasta kun kuulin kuiskailua. Oli edelleen yö. Katsoin ympärilleni yrittäen selvittää, kuka lähistöllä kuiskutteli. Yllätyksekseni näin lähestyvän kissamaisen hahmon järven suunnasta. Siristelin silmiäni nähdäkseni paremmin. Kuka hullu yrittää ylittää järven? Silmäni suurenivat, kun ymmärsin, kuka lähestyvä kissa oli. Emoni. Olin järkyttynyt, mutta kyyneleet silti löysivät tiensä poskilleni. Yhtäkään sanaa suustani ei tullut. Juoksin emoni luokse, olin jo unohtanut, miten kaunis hän oli. Kohtasimme järvellä ja kiehnäsimme toisiamme vasten kehräten. Sanoja ei tarvittu. Emoni lämpimät nuolaisut tuntuivat hyvältä ja lohduttavilta. En edes epäillyt tapahtuman todellisuutta. Tämä ei voinut olla harhaa, emoni oli tässä. Emoni oli tullut tuekseni ja turvakseni.
Siksi olikin järkyttävää herätä. Ympäriltäni kuului huolestunnutta keskustelua. Kylmyys oli palanut.
“Hän heräsi!” nuoren kissan ääni tunkeutui inhottavan terävänä korviini.
“Surmayö, kuuletko minua?” kuului Metsähengen ääni. Katsoin toista kummistuneena. Huomasin Koivusydämen makaavan ihan kiinni minussa ja päälläni oli sammalta..
“Mitä täällä tapahtuu?” kysyin.
“Aamupartio löysi sinut hautautuneena lumen alle. Olit kylmettynyt ihan täysin, sydämesi myös löi hyvin hitaasti. Pelkäsimme, että sinut oli löydetty liian myöhään. Mitä ihmettä päässäsi liikkui, että päätit ottaa nokoset ulkona pakkasessa?” parantaja torui.
“Se vain tapahtui, anteeksi” mutisin ja yritin nousta. Raajani olivat vielä sen verran kohmeessa, että se jäi pelkäksi yritykseksi. Sen verran onnistuin liikkumaan, ettei Koivusydän ollut ihan kiinni minussa. Metsänhenki pyöräytti silmiään, mutta totesi, että Koivusydän voisi nyt lähteä.
“Tässä, ne ehkäisevät monenlaisia nuhia” Yrttitassu sanoi ja työnsi eteeni siemeniä ja kuivuneita yrttejä. Eivät näyttäneet tai maistuneet maikoisilta, mutta kiltisti söin kaiken tarvittavan. Syödessäni tuijotin tyhjään. Kaikki oli ollut unta...

Vastaus:

Avauskohtaus maalaa silmien eteen selvän kuvan tapahtumapaikasta. Tehokeinona käytetty lauseiden lyhyys sekä synestesia (eri aisteja sekoitetaan keskenään, jotta saadaan luotua voimakas tunnereaktio) toimivat hyvin niin alussa kuin toisessakin kappaleessa. Lukiessani huippukohdan jälkeiset sanat ”Siksi olikin järkyttävää herätä”, tunsin Surmayön karvaan pettymyksen kuin omani. Tarinan edetessä loppuaan kohti kuvasit myös hyvin Surmayön hämmennyksen sekä tyhjän olon hänen tajutessaan kaiken olleen vain kuvitelmaa.

Uteliaisuuteni heräsi Surmayön menneisyyden muistoja kohtaan hänen isästään ja hänen ja Tähtipölyn välisestä suhteesta. Ehkä noista tapahtumista löytyy vielä enemmän tietoa, jos kelaa tarinaviekun alkusivuille? Vihan liekit -tapahtuman viimein alkaessa saamme varmaan kuulla jälleen Tähtipölystä lisää.

-(jälleen tarinantarkistuspuikoissa) Rosmariini-

Saat 3 KP!

Nimi: Korppilaulu, Myrskyklaani

01.01.2018 21:49
// Jatkan Kuplatassu :) //

”Taidat olla miettinyt tätä tarkkaan, minusta se meni hyvin, sinulla on potentiaalia”, Korppilaulu sanoi hyväntuulisesti. Kuplatassu näytti jo erittäin tyytyväiseltä keppi saaliinaan, joten hän oli utelias miten iloinen naaras olisi saadessaan ensimmäisen saaliinsa. Paljaslehden aikana oli hankala löytää riistaa, mutta hän toivoi, että he löytäisivät jonkun eläimen joka olisi uskaltautunut pakkaseen. Hän tahtoi antaa Pakkastassun yrittää saada kiinni liikkuvan saaliin, olisi tulos mikä tahansa, jokainen kokemus olisi kehittävä.
”Kyllä, olen saanut apua vanhemmilta oppilailta”, Kuplatassu sanoi vielä iloisesti hymyillen, Korppilaulu nyökkäsi tyytyväisenä, hänestä tuntui, että hän pärjäisi Kuplatassun mestarina, vaikkakin heillä molemmilla oli vielä paljon edessä, mutta oma aloitteisuus oli aina hyvästä.
”Osasit hyödyntää heidän ohjeitaan hyvin, jatketaan tästä eteenpäin ja kehitetään taitojasi pitemmälle”, Korppilaulu maukui, samalla hän keräsi mielessään asioita mistä aloittaa. Ainakin hän oli nyt oppinut, että Kuplatassu tuntui olevan hyvä kuuntelemaan ja oppimaan mallista, hän halusi hyödyntää sitä.
”Annan nyt oman esimerkkini metsästysasennosta, jokaisella saaliseläimellä on omat pienet erilaisuutensa, kun tulee saalistukseen, mutta menemme nyt sillä oletuksella, että metsästäisimme hiiriä tai päästäisiä. Opetan tarkemmin esimerkiksi lintujen tai kanien saalistamista toisella kerralla”, Korppilaulu sanoi. Hän kyyristyi alemmas, ensiksi hänestä tuntui oudolta tietää, että joku ottaisi mallia hänestä, se sai hänet miettimään tarkemmin omia askeleitaan. Hän vilkaisi sivusilmällä Kuplatassun vieläkin innokasta, mutta siltikin mestariinsa keskittynyttä katsetta ja hän tiesi, että hänen piti ainakin yrittää onnistua mahdollisimman oikein. Mustaturkkinen kolli keskittyi edessä olevaan puuhun ottaen sen omaksi keskikohdakseen. Hitaasti hän pudottautui alemmaksi ja antoi vatsakarvojensa viiltää hennosti lumista pintaa, Korppilaulun askeltaessa eteenpäin, pitäen askeleensa niin kevyinä kuin pystyi. Hän keskittyi myös siihen, että hänen häntänsä oli tarpeeksi matalalla.
”Hiiret voivat tuntea askeleesi, joten on tärkeätä astella kevyesti”, Korppilaulu kertoi samalla kun hän eteni, parantaen omaa asentoaan koko ajan, kun hän alkoi tottua tilanteeseen.
”Muista myös olla myötätuulessa tai tuulen alapuolella, ettei riista haista sinua ollenkaan tai ennen kuin olet tarpeeksi lähellä”, Korppilaulu jatkoi, kun hän katsoi sivulle, hän näki Kuplatassun nyökkäävän. Hän käveli vielä muutaman askeleen, ennen kuin hän suoristi asentonsa ja sai jälleen suoran katseyhteyden oppilaaseen.
”Sinun vuorosi, yritän neuvoa parhaani mukaan”, Korppilaulu sanoi tyynellä äänensävyllä. Hän seurasi, kun Kuplatassu otti taas tutun asennon, mutta tällä kertaa naaraan liikkeissä oli enemmän varmuutta, mutta silti tyypillistä kokeilemista oikean asennon löytämiseksi. Korppilaulu seurasi tarkkaan vierestä, antaen välillä muutamia kehotuksia tai kannustuksen sanoja. Iloinen pilke pysyi Kuplatassun silmissä harjoitellessa, eikä naaras epäröinyt käyttää neuvoja hyväkseen. Korppilaulu huomasi nopeasti, miten paljon Kuplatassulla oli halua oppimiseen ja se näkyisi myös lopputuloksessa. Siltikin Korppilaulu tahtoi kokeilla harjoituksen tuloksia käytännössä, että hän näkisi miten paljon Kuplatassu oli kehittynyt yhden oppitunnin perusteella, samalla hän tietäisi mihin panostaa seuraavalla kerralla.
”Tehdään pieni kierros, voimme samalla kerrata reviirin rajoja”, Korppilaulu kehotti vaaleanharmaalle oppilaalle.

// Haluatko jatkaa tästä Kuplatassu? //

Vastaus:

Tarinassa kuvailtiin tavanomaista harjoitustuokiota, mutta kyseessä oli Korppilaulun ensimmäinen hänen itsensä vetämä. Toit hyvin esille kollin pelot ja epävarmuuden omia opetustaitojaan kohtaan, mutta hän sai onneksi kasvatettua itseluottamustaan innokkaan oppilaansa ansiosta lopussa. Pidin eritoten viimeisestä kappaleesta, sillä siinä kuvailu oli mielestäni parhainta ja kieliasu selkein.
Nostan joitain huomaamiani seikkoja esille, niitä kuuluisia parannusideoita :D
Ensimmäisen kappaleen lopussa Kuplatassun nimi vaihtui vahingossa Pakkastassuun. No big deal, näitä käy välillä. Sana ”oma-aloitteisuus”, oli varmaan myös kirmoitusvirheenä kirjoitettu ilman yhdysviivaa.
Toisen kappaleen ensimmäinen lause oli erittäin pitkä, monella pilkulla yhdistetty rimpsu: kirmoitusvirhe vai tarkoituksellista? Muutama muukin lause oli hieman hämmentävä kontekstiinsa nähden (esim. : ” Hitaasti hän pudottautui alemmaksi ja antoi vatsakarvojensa viiltää hennosti lumista pintaa, Korppilaulun askeltaessa eteenpäin, pitäen askeleensa niin kevyinä kuin pystyi”).
Onnea ja menestystä joka tapauksessa Korppilaulun polulle, uskon että hänestä kehkeytyy mainio mestari Kuplatassulle :)

-Rosmariini-

Nimi: Mahlatassu, Varjoklaani

30.12.2017 18:36
|Luku 1|Hajuongelmia?|

"Mahlatassu! Mahlatassu!" klaani huusi. Tuoreen oppilaan sydän pursui iloa ja intoa tämän loikkiessa koskettamaan mestarinsa kuonoa.
"Lupaan tehdä kovasti töitä", nuori naaras kuiskasi silmät loistaen onnesta. Mestarin eriväriset silmät pyyhkivät tämän uuden oppilaan laikukasta turkkia. Lopulta kolli nyökkäsi.
"Menemme kiertämään rajat", hän kertoi. Mahlatassu nyökkäsi innokkaasti. Tätä hän oli odottanut! Naaras seurasi mestariaan läpi metsän ja pian kissat saapuivat kulmikkaalle, kiviselle rakennukselle.
"Mikä tuo on?" Mahlatassu kysyi hieman peloissaan.
"Kaksijalanpesä", Sysihaave totesi lyhyesti. "Varot vain, ettet joudu kaksijalkojen tai kotikisujen – he ovat todella julmia – käpäliin, niin olet turvassa." Mahlatassu nyökkäsi silmät pyöreinä. "Paina tämä haju mieleesi", mestari neuvoi.
*En haista mitään!* oppilas ajatteli hätääntyneenä.
"Mi-minä en haista mitään!" hän huudahti, ja pelko kuulsi hänen äänensä läpi. "Vain metsän ja sinut, ja nekin tuoksut huonosti!" Sysihaave rypisti otsaansa.
"Etkö?" hän kysyi hiljaa.
"En!" naaras maukaisi niin ahdistuneena hajuttomasta maailmasta, että ääni särkyi. "Minusta ei tule ikinä soturia! Mustatähti ei takuulla päästä minua soturiksi!" Mahlatassu ulvoi, nyt jo epätoivoisena.
"Rauhoitu." Sysihaaveen ääni oli jämäkkä, mutta lempeä. "Kyllä sinusta soturi tulee, minä pidän siitä huolen." Mahlatassu rauhoittui hieman, mutta epäilykset jäiset kynnet raapivat yhä hänen vatsaansa.
"Oletko varma?" Oppilaan ääni oli nyt pieni ja epävarma.
"Olen. Minä lupaan sen. Vaikket pystyisi haistamaan yhtä hyvin kuin muut kissat, voit käyttää muita aistejasi." Mahlatassu nyökkäsi helpottuneena, pelko oli mennyt jo ohi. He jatkoivat reviirikierrosta hiljaisina. Jokiklaanin rajalla Sysihaave pysähtyi äkisti, niin, että Mahlatassu oli törmätä häneen.
"Kokeilepa haistaa tuota puista lattiaa, siinä tuntuu lievänä Jokiklaanin haju, vaikka kaksijalanlöyhkä melkein peittääkin sen alleen", Sysihaave sanoi. Mahlatassu totteli ja haistoi laimeasti tuntuvan kalaisen hajun.
"Millaisia jokiklaanilaiset ovat?" oppilas kysyi uteliaana.
"Sileäturkkisia, ja aina kylläisiä, sillä he saavat joesta ja järvestä aina kalaa. He ovat myös vahvoja, ja solakoita, mutta laiskoja. Kalastukseen ei varmaankaan tarvitse paljoakaan älyä, saati sitten reippautta." Mahlatassu nyökkäsi ja painoi kaiken muistiinsa. Sitten he lähtivät takaisin leiriin.
"Miksi emme käyneet Myrskyklaanin vastaisella rajalla?" Mahlatassu uteli.
"Tutustut heidän hajuunsa huomenna, sillä menemme aamupartioon. Nyt voit mennä laittamaan itsellesi pesän", Sysihaave totesi kohauttaen lapojaan. "Mene pyytämään Metsänhengeltä sammalta. Toiset oppilaat varmaankin auttavat sinua makuusijasi laitossa." Mahlatassu jäi seisomaan hieman hämmästyneenä paikoilleen, siirrellen painoa käpälältä toiselle. Lopulta hän lähti tassuttelemaan parantajan pesää päin. Naaras kulki päällikön pesän ohi ja saapui parantajan pesän suulle.
"Metsänhenki?" hän huikkasi varovasti oviaukosta sisään.
"Kuka siellä?" Ääni oli matala, se ei kuulunut naaraalle. Oviaukosta kurkisti harmaa pää, tuikkivat vaaleanvihreät silmät.
"Olen Mahlatassu. Tulin hakemaan sammalia petiini", naaras esittäytyi hieman ujosti. Ei hän kollia pelännyt, hän pelkäsi vain nolaavansa itsensä. Mahlatassu ei kuitenkaan nähnyt harmaan kollin katseessa arvostelevuutta, pelkästään uteliaisuutta ja hieman säikähtäneisyyttä.
"Jaa. No, tule sitten hakemaan", kolli totesi ja ohjasi Mahlatassun sisälle pesään. "Minä olen Yrttitassu", kolli esittäytyi. Mahlatassu nyökkäsi, sillä ei keksinyt, mitä vastaisi.
"Yrttitassu?" Harmaa, raidallinen naaras, joka oli istunut pesän hiekkaisella lattialla lajittelemassa lehtiä nippuihin ja kasoihin, avasi suunsa nyt ensimmäistä kertaa Mahlatassun kuullen.
"Niin, Metsänhenki?" Yrttitassu kysyi pysähtyen.
"Anna sammalia tuosta suuremmasta kasasta. Se pienempi on muihin tarpeisiin", Metsänhenki neuvoi. Yrttitassu nyökkäsi, vaikka näyttikin siltä, että tiesi sen jo.
"Kiitos", Mahlatassu naukui hiljaa harmaan kollin annettua hänelle sammalia. Yrttitassu otti vierestä pari sananjalkaa.
"Hei kuule, ota nämäkin tukemaan pesääsi", hän maukui hieman kiusaantuneen oloisena. Mahlatassu hymyili ja kiitti taas poimien saniaiset hampaisiinsa. Sammalet leukansa alla hän hoippui oppilaiden pesälle ja asetteli saniaiset ensin maahan ja paineli sen jälkeen sammalet päälle. Lopuksi hän huokaisi tyytyväisenä ja tassutti ulos. Sysihaave oli juttelemassa Koskilaulun kanssa. Nuoren, kauniin soturin ilme näytti hieman tylsistyneeltä. Mahlatassu asteli lähemmäs.
"Ihan totta, Sysihaave, en aio lähteä seikkailemaan Tuuliklaaniin, vaikka välimme siihen ovatkin huonot!" naaras tiuskaisi. Mahlatassu käveli mestarinsa ja Koskilaulun luo.
"Hei... voisimmeko mennä harjoittelemaan?" Oppilas suuntasi sanat Sysihaaveelle.
"Kai se käy", Sysihaave murahti ja nousi käpälilleen. "Pyydetään joku muukin mukaan." Laikukas naaras nyökkäsi pienesti. "Käyn hakemassa vaikka Kyyhkytassun ja Sadetassun mestareineen", vaaleanruskea kolli lisäsi. Hän tassutti saalista näykkivän hopeanharmaan naaraan luo ja sanoi jotain. Mahlatassu tunnisti naaraan Kuuraturkiksi, Sadetassun mestariksi. Kuuraturkki näytti äyskäisevän jotain ja söi lopun ruokansa Sysihaaven katsellessa. Sitten hän nousi ylös ravistellen turkkiaan ja alkoi sukia itseään. Naaraalla ei näyttänyt olevan mikään kiire. Sysihaaveen katseesta paistoi turhautuneisuus ja hän menetti kärsivällisyytensä ja sanoi jotain ärtyneen näköisenä. Naaras nyökkäsi silmät viiruina ja Sysihaave loikki takaisin.
"Kuuraturkki ei halunnut tulla, mutta hän päästää Sadetassun." Mahlatassu nyökkäsi ja kysyi:
"Entä Kyyhkytassu?" Sysihaave katseli leirin sisääntuloaukolle, josta ilmestyi pian partio, johdossaan tummanruskea kolli, jonka perässä tassuttelivat valkea Kyyhkytassu, harmaa Katajavirta ja musta Pähkinäsydän.
"Hei, Hirviaskel!" Sysihaave huikkasi. Hirviaskel oppilaineen tulivat Mahlatassun ja Sysihaaveen luo. "Tuletteko harjoittelemaan?" Sysihaave ehdotti hyväntuulisena.
"No..." Hirviaskel aloitti.
"Menemmehän me? Kiltti!" Kyyhkytassu pyysi suurentaen silmiään.
"No tullaan sitten", Hirviaskel naurahti.
"Sadetassukin tulee", Mahlatassu kertoi.
"Mennään sitten hakemaan hänet! Tule!" Kyyhkytassu huikkasi lapansa yli loikkiessaan oppilaiden pesälle päin, jonka edessä oranssi kolli jo makoilikin, lopettelemassa ateriaansa.
"Hei!" Mahlatassu naukaisi. Kyyhkytassu tervehti pesätoveriaan hännänheilautuksella.
"No hei", Sadetassu vastasi.
"Tuletko harjoittelemaan kanssamme?" Mahlatassu kysyi innokkaana.
"Tulen!" Sadetassu naukaisi välittömästi. Mahlatassu hölkkäsi oppilastoveriensa kanssa mestarien luo. "Eikö Kuuraturkki tulekaan?" Sadetassu naukaisi pettyneenä.
"Ei hän halunnut, mutta ei välitetä siitä. Me pääsemme harjoittelemaan!" Mahlatassu yritti piristää uutta pesätoveriaan.
"No... niin", Sadetassu sanoi jo vähän iloisempana. He seurasivat Sysihaavetta ja Hirviaskelta, Mahlatassu Kyyhkytassun kanssa askelen Sadetassusta jäljessä.
"Oletko ehtinyt jo harjoitella paljon?" nuorempi oppilas kysyi uteliaana.
"No, en nyt ihan kauheasti, mutta en kovin vähänkään", Kyyhkytassu naurahti.
"Me kävimme vain kiertämässä Jokiklaanin vastaisen rajan ja kaksijalanpesän", Mahlatassu kertoi.
"Näitkö kotikisuja?" Kyyhkytassu kiinnostui.
"En, vain pesän." He jatkoivat matkaa jutellen sitä sun tätä, suurimmalta osalta koulutuksesta, mutta hiukan Tuuliklaanin kanssa olevista kiistoistakin. Lopulta kaikki saapuivat paikalle, jossa heidän oli määrä saalistaa.
"Ensin harjoittelemme asentoa. Sadetassu ja Kyyhkytassu ovat harjoitelleet jo aiemmin, joten te saatte auttaa Mahlatassua", Hirviaskel selosti. Mahlatassu pudottautui kyyryyn ja nosti takamuksensa ilmaan.
"Nosta häntäsi ylös", Sadetassu neuvoi. Mahlatassu totteli keskittyneenä. Pian hän oli oppinut saalistusasennon jo hyvin – toiset oppilaat tiesivät, kuinka auttaa.
"Nyt voimme kokeilla sitä käytännössä", Sysihaave ilmoitti Mahlatassun opeteltua myös loikkaamista, käpyjen avulla. Toiset olivat auttaneet häntä loikan ajoituksessa ja pituudenhallinnassa, ja nyt hän osasi sen erittäin hyvin.
*He osaavat kertoa asiat niin, että opin ne*, Mahlatassu iloitsi. Hän ja Sysihaave siirtyivät vähän matkan päähän.
"Et haista hiirtä, mutta tunnet maan liikahtelut käpälissäsi, näet pensaiden ja ruohon värisevän hiiren liikkuessa ja kuulet sen ääntelyn ja rapinan. Kuuletko mitään?" Sysihaave kysyi. Mahlatassu höristi korviaan ja kuuli pientä rapinaa. Sitten hän näki varpujen liikahtavan, eikä enää malttanut odottaa, vaan loikkasi kuuraiseen ja hiukan lumiseen varvikkoon. Hiiri ei tietenkään tästä pitänyt, vaan luikahti pakoon.
"Ketunläjät!" Mahlatassu sihahti.
"Sinun olisi pitänyt odottaa", paikalle ilmestynyt Kyyhkytassu neuvoi.
"No niin, mutten jaksanut!" Mahlatassu puolustautui. "Kun minä en kerran osaa odottaa, niin voin varmaan lähteä!" hän suutahti ja ryntäsi metsään. Hän pysähtyi vasta Jokiklaanin rajalla ja näki partion tulevan itseään päin. Naaras mietti, miksi soturit näyttivät niin vihaisilta, mutta huomasikin olevansa ylittänyt rajan hännänmitan verran.
"Kirottu hajuaisti", Mahlatassu kuiskasi.

"Tunkeilija!" hopeisenharmaa, Mahlatassua vanhemmalta näyttävä oppilas huudahti.
"Ota rauhassa, Sulkatassu", pilkullinen kolli naukaisi tyynnyttelevään sävyyn.
"Hän on meidän puolellamme rajaa", oranssinvärinen kolli yhtyi Sulkatassun mielipiteeseen.
"Niin, Roihumieli, mutta ehkä hän tuli tänne vahingossa", pilkullinen sanoi yhä samalla, rauhallisella äänensävyllä.
"Hah! Ihan kuin Varjoklaaniin voisi muka luottaa", ketunvärinen naaras puuttui keskusteluun nostaen pilkallisesti huultaan.
"Sanopa tuo vielä kerran, niin–"
"Mahlatassu!" Sysihaave keskeytti oppilaansa huudollaan. Mahlatassu kääntyi ympäri vilkuillen epäluuloisena ketunväristä naarasta, joka lausui parhaillaan pilkulliselle kollille: "Katso, toinenkin kissa! Ihan varmasti hyökkäys!"
"Mahlatassu, vaikka minustakin olisi ollut oppilaana kiva käydä pikku seikkailulla toisen klaanin reviirillä–" hän jatkoi kuiskaten "– ja ehkä olisi nytkin–" taas normaali äänenvoimakkuus "–se ei ehkä ole ihan kannattavinta. Ainakaan, kun olemme saalistamassa", hän jatkoi matalammalla äänellä. "Kiviturkki, vannon, ettemme ole osa reviirinne valtaus- tai hyökkäyspartiota", Sysihaave naukaisi pilkulliselle kollille. Tämä nyökkäsi.
"Jos lähdette nyt, en koe tarpeelliseksi valittaa asiasta enempää. Kerromme kyllä Lumitähdelle", hän lisäsi ketunvärisen naaraan olemassa avaamaisillaan suutaan, tarkoituksenaan ilmeisesti ilmaista vastalauseensa.
"Hienoa", Sysihaave naukaisi olematta huomaavinaankaan ketunvärisen naaraan valituslitaniaa, jonka tämä aloitti matalalla äänellä Kiviturkille. "Tule, Mahlatassu. Emme halua syytöksiä jokiklaanilaisten välisen riidan lietsomisesta." Naaras nyökkäsi häpeissään ja loikki nopeasti takaisin omalle puolelleen.
"No," Sysihaave aloitti, "miksi päätit lähteä toiselle reviirille?"
"Se oli nenän vika", Mahlatassu puolustautui. "En huomannut hajumerkkejä ja luulin olevani vasta rajalla, mutta partion tullessa huomasinkin olevani Jokiklaanin puolella!"
"Ei se mitään", Sysihaave tyynnytteli. "Se olisi ollut minustakin mukavaa oppilaana", hän lisäsi iskien silmää. Mahlatassu pyöritteli silmiään, mutta virnisti silti. Tästä tulisi vielä mielenkiintoinen mestari-oppilas -suhde.



//Oon tottunu kirjottamaan ensimmäisessä persoonassa ni vaihoin huomaamattani välillä siihen. Yritin korjailla kaiken, mutta siellä saattaa vielä olla jotain virheitä.

Vastaus:

Ihanaa tarkastella uutukaisen kirjoittajan tekstiä, tervetuloa vielä kertaalleen Mysteryyn! :)

Kuvailet hyvin koko tekstin läpi Mahlatassun tunteita. Hänen luonteensa ja erityispiirteensä pääsevät esille, mutteivat kuitenkaan valtaa liian suurta alaa ja peitä tarinan varsinaista juonta. Tekstisi on kielipuhdasta ja helppolukuista (en bongannut yhtään ensimmäisen persoonan muotoa, mutta jos se on ominaisin kirjoitustyyli sinulle, kirjoita toki sillä!). Aioin aluksi mainita, etteivät saniaiset kenties ole Varjoklaanin reviirille tyypillisintä kasvillisuutta, mutta vilkaistuani asian faktojen mekasta Wikipedia tajusin olevani väärässä. Kosteaa ja varjoisaa kuten pitääkin :)
Pohdin myös, voiko mestari vain ”päättää”, ettei jaksa mennä vetämään oppilaansa koulutussessiota, mutta kai sellaisiakin tapauksia löytyy…? Teksti tuntui hieman kiirehtivän oppilaiden yhteisen harjoitussession aikana, muttei enää häiritsevästi tunnelman muuttuessa jännittyneeksi ja Mahlatassun sännätessä Jokiklaanin rajalle.
Mieleenpainuva lopetuskappale viimeisteli mainion ensimmäisen luvun, ja jään mielenkiinnolla seuraamaan tuoreen oppilaan seikkailuja.

(Sellaisen vinkin annan vielä, että Sysihaave ei ole kovin läheisissä väleissä Koskilaulun kanssa, vaan he ovat pelkkiä tuttuja. Omalla katillani Lummelammella on enemmänkin historiaa Sysihaaveen kanssa, mutta jollei jaksa lueskella vanhoja tarinoita niin lyhykäisesti he kaksi todennäköisesti hiippailisivat pois leiristä jos jotkut :D)

-Rosmariini-

Tervetuloo vielä miunkin puolesta! Pahoittelen kahden kuukauden viivettä tarinoiden kanssa, toivottavasti ei jää tavaksi.. :'D Saat 7 KP!

- Nanaba

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

29.12.2017 15:09
Heräsin siihen, että oli melko kylmä seuraavaksi huomasin ettei Liljaturkki ollut vierelläni sammalpeti oli kylmä. “Liljaturkki on metsällä”, Täplämyrsky sanoi minulle.
“Selvä”, vastasin. Muistin, kuinka olin herännyt sen jälkeen, kun olin tullut pentutarhaan. Liljaturkki oli jutellut sen soturin kanssa, joka oli tuonut minut takaisin leiriin. Emoni oli kutsunut häntä Pähkinäsydämeksi ja kiittänyt häntä. Mietin kuka isäni oli sillä emoni ei ollut kertonut, vaikka olin kysynyt. Painauduin kerälle ja nukahdin.

“Hei, varo vähän”, Kyyhkypentu vinkaisi, kun läimäytin tassullani vettä tuon päälle.
“En se minä ollut”, väitin samalla, kun yritin olla nauramatta.
“Ai, niinkö, odotahan vain kunhan saan sinut kiinni!” säntäsin karkuun nauraen samalla kun Kyyhkypentu yritti yhtäaikaa sekä saada minut kiinni että välttää kastumasta enempää. Yön aikana oli satanut ja lätäköitä oli siellä täällä. Lopulta Kyyhkypentu onnistui loikkaamaan niin, että kaaduin naama edellä yhteen todella isoon lätäkköön.
“Kosto on suloinen”, Kyyhkypentu naukui nauraen, kun nousin ylös vettä valuen. Tyrkkäsin naaraan samaan lätäkköön, jossa olin hetki sitten virunut.
“Olet, aivan oikeassa”, virnistin, kun Kyyhkypentu rääkäisi.
“olkaa hiljempaa”, Kivimyrsky sähähti.
huomasin vasta nyt, että olimme klaaninvanhimpien pesän edessä.
“Anteeksi Kivimyrsky”, Kyyhkypentu sanoi.
“Tule Valkopentu, meidän pitää peseytyä”, vanhempi pentu tönäisi minua.

“Kyyhkypentu, katso nyt miltä näytät”, Laventelikuiske alkoi nuolla naaraspentua. mutainen vesi oli kuivunut ja turkkini sojotti sinne tänne, arvelin naaraan näyttävän samalta.
“Valkopentu tuon näköisenä et kyllä saa katsoa Kyyhkypennun nimitystä”, en ehtinyt livistää paikalta, kun Liljaturkki ryhtyi pesemään minua. Siitä oli jo kuu, kun olin livahtanut leiristä. Ulkona oli joskus aamuisin niin kylmä että maa kovettui. Lehtikato lähestyi. Muiden jutuista tiesin että silloin oli todella kylmä ja riistasta oli pulaa. Havahduin siihen että Mustatähti kutsui klaanin koolle.

//Vihdoinkin valmis//

Vastaus:

Vaikka tarina olikin vähän lyhyt, oli se sisällöltään hyvä. Kielioppivirheitä en huomannut muutamaa puuttuvaa isoa alkukirjainta lukuunottamatta, eikä kielessä muutenkaan ole mitään moittimista. :')
Kyyhkypentu ja Valkopentu vaikuttavat hyviltä ystäviltä. Varjoklaani sai hiljattai neljä uutta pentua, kerkeääköhän Valkopentu tutustua heihin ennen oppilaaksi nimittämistä?

Vinkkinä vielä, jos tahdot vähän lisää asiaa tarinoihisi; voit kirjoittaa lisää Valkopennun tunteista, ympärillä olevista hajuista yms. erimerkiksi kuinka Valkopentu hytisi, kun lätäkön vesi kasteli hänen turkkinsa ja valui nahkaan asti, saaden karvat nousemaan.

Saat 3 KP!

- Nanaba

Nimi: Tulitassu, Myrskyklaani

29.12.2017 02:11
//Tässä tarinassa on taistelu, en tiedä onko se oikeasti nyt niin raaka, mutta ilmoitampahan kuitenkin, että herkemmät voivat varautua:)//

Tulitassu hengitti saaliin tuoksua. Hän saattoi jo maistaa mehevän, pullean hiiren suussaan. Hän kuitenkin tiesi, ettei saanut syödä hiirtä itse. Klaanin ruokkiminen oli aina etusijalla. Hän muisti ensimmäisen oppintuntinsa ja painautui maata vasten, hiipien niin hiljaa, kuin vain pystyi. Saalis ei kerennyt edes reagoida, kun Tulitassu oli jo syöksynyt sen kimppuun. Yhdellä puraisulla tämä katkaisi hiiren niskan ja maistoi mehevän lihan. Hän piilotti tuoresaaliin lumen sekaan ja jatkoi metsästystään.
Tulitassu oli ollut oppilaana jo lähes kahden kuun ajan ja tämä oli hänen ensimmäinen metsästysretkensä ilman mestaria. Sammalkaste oli käskenyt hänet metsästämään vanhan tammen luo. Tulitassu olikin jo pyydystänyt muutaman hiiren ja yhden rastaan. Hän oli hyvin ylpeä saavutuksistaan. Oppilasaikanaan hän oli oppinut yhtä sun toista, mutta vaanimistaidoistaan hän oli erityisen ylpeä.
Tulitassu huomasi toisen hiiren puun juurella ja laskeutui taas vaanimisasentoon. Samassa hän kuuli kahinaa takaansa. Hän käännähti rajusti ympäri ja huusi: “Mrrauh!”
Tulitassu pörhisti karvansa ja sähisi. Vastustaja otti loikan taaksepäin, mutta yhtäkkiä tämän viikset alkoivat väpättää huvittuneesti. Samassa Tulitassu tunnisti vastustajansa meripihkan väriset silmät. Se oli Punatassu.
“Senkin hiirenaivo!” Tulitassu ärisi. “Olisin voinut ottaa sinut hengiltä!”
“Vai hengiltä? Ettet vain olisi itse pelästynyt kuin mikäkin pentu?” Punatassu sanoi huvittuneena.
“Älä viitsi! Karkotit saaliini”, Tulitassu huudahti puolustaen kunniaansa.
“Ihan itse sinä sen säikytit, oi hurja saalistaja”, Punatassu sanoi ja kumarsi.
Tulitassu oli vihainen, mutta ei voinut olla nauramatta ystävänsä vitsailulle.
“Nimenomaan! Sinun kuuluisi kumartaa minua”, hän sanoi ja hyökkäsi Punatassun kimppuun. Oppilaat kierivät leikkisästi maassa hyvän tovin, kunnes Tulitassu kierähti pois Punatassun alta ja antoi tälle viimeisen iskun lapaan. Punatassu rääkäisi ja rojahti maahan.
“Siitäs sait! Nytpähän opit, ettei saalistustani kannata häiritä”, Tulitassu sanoi ja kehräsi.
“Hyvä on, hyvä on”, Punatassu läähätti. “Kai minä tuon ansaitsinkin.”
Tulitassu kaivoi saaliinsa piilostaan ja seurasi Punatassua tämän kätkölle. Yhdessä kaksikko jolkotteli takaisin leiriin.

Leiri oli työn touhussa. Viimeaikaiset lumimyräkät olivat hajottaneet soturien pesän katon ja kaikki osallistuivat sen korjaamiseen joka etenikin hurjaa vauhtia. Tulitassu ja Punatassu pudottivat saaliinsa tuoresaaliskasaan. Heidän mestarinsa, Sammalkaste ja Susisielu saapuivat paikalle. Molemmat näyttivät tyytyväisiltä oppilaisiinsa.
“Olette näyttävästi olleet molemmat ahkeria”, Susisielu hymähti. Oppilaat pörhistivät ylpeänä rintaansa ja katsoivat toisiaan merkitsevästi.
“Vieläkö teillä on energiaa?” Sammalkaste kysyi. “Pääsette mukaan iltapartioon.”
Tulitassu nyökkäsi innokkaasti ja havaitsi Punatassun tekevän samoin.
“Hienoa! Olkaa siis valmiina”, Sammalkaste naurahti ja poistui Susisielun perässä sotureiden pesään.

Illan hämärtyessä Tulitassu ja Punatassu saapuivat leirin suuaukolle odottamaan muita. Pian molempien oppilaiden mestarit saapuivat paikalle.
“Otamme vielä Kanikorvaa”, Susisielu sanoi ja istuutui. Nelikon ei tarvinnut odottaa kauaa. Harmaa naaras tallusteli suuaukolle tuota pikaa ja he lähtivät matkaan. paljaslehden pimeä ilta tuotti Tulitassulle vaikeuksia nähdä eteensä, vaikka kirkas lumi valaisikin tietä. Hän kuitenkin onnistui väistelemään lumen alla piileviä kantoja ja oksia, mutta kuulemastaan päätellen Punatassu ei kyennyt samaan yhtä hyvin. He kulkivat pitkään ääneti. Ainoina ääninä kuuluivat kissojen hiljaiset askeleet lumessa, sekä Punatassun hieman äänekkäämmät kompuroinnit.
Kun partio lähestyi Tuuliklaanin reviirin rajaa, Sammalkaste jähmettyi äkisti. Tulitassu katsoi mestariaan hämmästyneenä, mutta pörhisti itsekin karvansa saman tien haistaessaan Tuuliklaanin hajun liian kaukana sen reviirin rajasta.
“Tuuliklaani”, Sammalkaste sähähti. “Se on reviirillämme.”
Koko partio pörhisti karvansa ja katseli villisti ympärilleen. Hetken kuluttua Kanikorva sihisi: “Tuolla ne ovat.”
Ja tosiaan. Tulitassu saattoi nähdä lunta vasten joukon kissojen siluetteja. Tuuliklaanin partio oli selkeästi Myrskyklaanin reviirillä, eikä tuntunut pahoittelevan sitä, vaan tuli suoraan Myrskyklaanin partiota kohti.
“Mitä teette reviirillämme?” Susisielu vaati saada tietää.
“Tuuliklaani ei tarvitse lupaasi täällä metsästämiseen”, musta kolli naukui uhkaavasti.
“Niinkö luulet?” Kanikorva tiuskaisi. “Otetaanko selvää?”
Kissat eivät odottaneet, vaan hyökkäsivät suoraan tunkeutujien kimppuun. Tulitassu hyökkäsi valkean kollin kimppuun ja puri tätä kyljestä. Kolli huusi tuskissaan ja raapaisi kipeästi Tulitassun lapaa. Tulitassu tunsi veren valuvan lapaansa pitkin ja syöksähti kollin jalkojen välistä tämän taakse, hyppäsi tämän niskaan ja puraisi kaulasta. Valkea oppilas kiljaisi kivusta ja juoksi takaisin omalle reviirilleen. Tulitassu kääntyi saman tien katsomaan Sammalkastetta, joka taisteli sinnikkäästi selkeästi itseään suuremman kollin kanssa. Tulitassu syöksähti mestarinsa avuksi ja painoi kyntensä harmaan soturin lonkkaan. Kolli ei ollut moksiskaan ja ravisti Tulitassun pois jalallaan. Tulitassu yritti hyökätä kissan kimppuun uudestaan, mutta taas tämä heitti hänet pois, kuin Tulitassu olisi ollut pahainen hiiri. Tällä kertaa tulitassu yritti käyttää samaa taktiikkaa, kuin valkeaan kissaankin, mutta juuri kun hän oli loikkaamassa harmaan kissan niskaan, jokin tönäisi hänet maahan.
Tulitassu tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan, kun tassut painautuivat hänen rintaansa vasten. Hän avasi silmänsä ja katsoi suoraan kauniin naaraan sinisiin silmiin. Vaaleanruskea naaras sähisi päin Tulitassun naamaa ja painoi yhä lujempaa tämän rintaa. Tulitassu tunsi henkensä salpautuvan ja yritti pyristellä pois, mutta vastustaja oli häntä huomattavasti vahvempi. Naaras näytti jo voitonriemuiselta, kun Tulitassu painoi takajalkansa tämän mahaa vasten ja potkaisi kaikin voimin. Vaaleanruskea oppilas rääkäisi ja hyppäsi kauemmas. Nyt vuorostaan Tulitassu hyppäsi naaraan kimppuun ja painoi tämän maahan. Nuori kissa oli kuitenkin liian vahva ja sai kierrähdettyä takaisin Tulitassun päälle. Naaraat kierivät maassa samalla raapien toistensa kylkiä. Viiltävä kipu sumensi Tulitassun katsetta, kun vastustajan kynnet raastoivat häntä.
“Mene takaisin sinne mistä tulitkin!” Tulitassu huusi kissalle. Vieras naaras sähisi vastaukseksi ja jatkoi punasävyisen naaraan raapimista. Samassa jokin tyrkkäsi vaaleanruskean kissan pois Tulitassun päältä.
“Jätä hänet rauhaan!” Sähisi Punatassu, kaatoi Tuuliklaanin naaraan maahan ja antoi tälle kipeän iskun päähän. Naaras ulvahti kivusta ja painoi Punatassun mahaa jaloillaan, mutta Punatassu oli liian kookas vastustaja tälle. Tulitassu liittyi taisteluun ja puri naarasta hännästä. Kolmikon taistelu ei kestänyt kauaa, sillä sama musta kolli, joka oli aiemmin uhkaillut Susisielua, hyökkäsi Punatassun kimppuun, ja paiskasi tämän maahan. Punatassu jäi liikkumattomana maahan.
“Ei!” Tulitassu karjaisi. Musta kissa jähmettyi katsomaan maassa makaavaa oppilasta järkyttyneenä. Taistelu pysähtyi.
Tulitassu syöksyi ystävänsä luo ja katsoi tätä surun murtamana.
“Kuinka saatoit?” hän huusi mustalle kissalle, joka katsoi maahan silmät ammollaan, katuen tekoaan. Sama vaaleanruskea kissa, jonka kanssa Tulitassu oli taistellut hetkeä aikaisemmin, käveli Punatassun luo.
“Älä koske häneen!” Tulitassu sähisi, mutta naaras ei kuunnellut. Hän kyyristyi Punatassun ruumiin eteen ja oli hetken hiljaa.
“Hän hengittää vielä. Jos olette nopeita, kerkeätte vielä viedä hänet parantajallenne”, naaras sanoi ja katsoi Tulitassua vakavana sinisillä silmillään. Susisielu kiiruhti oppilaansa luo, nosti tämän niskasta ja alkoi heti raahata tätä takaisin leiriin. Kanikorva katsoi mustaa kollia tiukasti.
“Tämä ei jää tähän”, hän murisi hiljaa ja lähti Susisielun perään. Tuuliklaanin kissat alkoivat hajaantua leiriinsä. Musta kolli avasi suunsa, kuin pahoitellakseen, mutta sulki sen saman tien ja lähti raahustamaan takaisin reviirilleen. Vain vaaleanruskea naaras jäi paikalle.
“Toivottavasti hän selviää”, hän sanoi ja loi läpitunkevan katseen Tulitassuun, joka tunsi oudon väristyksen sisällään. Tulitassu ei saanut sanaa suustaan, vaan katsoi kun kaunis naaras poukkoili takaisin Tuuliklaanin joukkoon.

Tulitassu juoksi koko matkan leirille päin ja saavutti muut, kun he olivat lähes perillä. Susisielu raahasi Punatassun parantajan pesään ja huusi Henkipolkua. Parantaja pyyhälsi paikalle silmänräpäyksessä ja Nupputassu tuli aivan hänen perässään. Henkipolku kuunteli kun Susisielu selitti illan tapahtumat. Samalla hän raahasi Punatassun leposijalle ja alkoi latelemaan Nupputassulle listaa yrteistä, joita tuoda hänelle. Nupputassu teki työtä käskettyä ja salamannopeasti parantajaoppilas toi mestarilleen oudon hajuisia yrttejä samalla kun Henkipolku yritti saada Punatassua hereille. Tulitassu katsoi huolestuneena ystäväänsä. Jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta, vaikka hän tiesikin, että hänen ystävänsä oli parhaissa tassuissa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Henkipolku jätti Punatassun makaamaan pesäänsä.
“Uskoisin että hän selviää, mutta en voi olla täysin varma. Hän on nyt Tähtiklaanin käsissä”, Henkipolku naukui hiljaa. Hienoinen helpotus vieri Tulitassun läpi ja vasta silloin hän tajusi kuinka paljon hänen kylkiään vihloi. Taistelu oli jättänyt häneen ilkeän näköiset haavat, jotka vuosivat yhä. Nupputassu huomasi saman ja kiiruhti Tulitassun luokse. Hän pureskeli hassunhajuista yrttiä tahnaksi Tulitassun haavojen päälle ja sitoi ne hämähäkin seitillä. Haavoja kirveli ja pakotti edelleen, kun Tulitassu viimein poistui parhaan ystävänsä viereltä nukkumaan oppilaiden pesään.

Seuraavien päivien aikana Tulitassu kävi joka päivä katsomassa Punatassua, joka toipui hiljalleen. Ensimmäisinä päivinä tämä suurimmaksi osaksi vain nukkui ja Henkipolku joutui hätistelemään Tulitassua pois häiritsemästä. Punatassu oli kuitenkin parin päivän päästä hereillä ja vaati päästä takaisin koulutuksensa pariin.
“Ei käy. Sinun täytyy vielä levätä, en ole vielä varma millaisia vammoja sinulla on”, Henkipolku sanoi tiukasti. Punatassu kuitenkin toipui yllättävän nopeasti ja jäi vaille mitään vakavampia vammoja.
“Olin niin huolissani sinusta!” Tulitassu sanoi Punatassulle, kun tämä ensimmäisen kerran nosti päätään onnettomuuden jälkeen.
“Ai minustako?” Punatassu kiusoitteli. “Minähän selviän ihan mistä tahansa!”
Tulitassu kehräsi ja nuolaisi ystävänsä poskea.
“Olen vain onnellinen, että olet kunnossa.”

Vastaus:

10kp! Tulitassun ja Punatassun dialogia oli hauska lukea tarinan aluessa, siinä huomasi miten kiva ystävyyssuhde heillä on. Toinen kappale antoi pitkästi kuvailua taistelun kulusta, tapahtumissa välittyi taistelun nopeus, mutta samalla Tulitassun liikkeet olivat tarkasti esillä. Tulitassu sai kohdata monen tuuliklaanilaisen tässä kahakassa, varsinkin vaaleanruskean naaraan (olenko väärässä jos kuvauksen perusteella kutsun häntä Heinätassuksi?), jota lukiessa sai sen tunteen että he kohtaisivat vielä.
Punatassun loukkaantuminen lopussa antoi vielä vahvemman kuvan heidän ystävyydestään ja lukiessa huolestuin itsekin siitä mitä tälle oppilaalle kävisi.

-Silkkis

Nimi: Hibiskustassu, Jokiklaani

27.12.2017 23:59
Luku 3

Hopeahäntä täplitti tummansinistä taivasta, kun Hibiskustassu kurkisteli sotureiden pesään. Hänen keltainen katseensa oli suunnattuna kuparinväriseen karvakasaan. Punertavan naaraan silmissä oli pehmeä katse, kun hän katseli soturin lihaksikasta ruumista ja tasaisesti kohoilevaa kylkeä. Kuparikotka oli ehdottomasti upea ilmestys - jopa nukkuessaan! Hibiskustassu henkäisi hiljaa ihastuksesta. Kolli oli niin ihmeellinen ja kunniallinen soturi, että saattoi hyvin vielä löytää tiensä klaanin huipulle. Toisaalta Hibiskustassu itsekin tavoitteli päällikön asemaa. Naaras voisi tosin hyvin valita kollin omaksi varapäällikökseen. Kuparikotka oli kuitenkin uskollinen soturi - häneen olisi helppo luottaa kiperissäkin tilanteissa. Hibiskustassu hymyili itsekseen ja kääntyi kannoiltaan säpsähtäen pienesti Sinivirtaa, joka katsoi suurikokoista oppilasta kummissaan. Oliko tuo mäyränperä seissyt tuossa kovinkin kauan?!
"Mitä sinä siellä katsoit?" siniharmaa naaras kysyi.
"Minä näin painajaista - tulin varmistamaan ettei se ollut totta", Hibiskustassu valehteli naaraalle sujuvasti. Sinivirta räpytteli silmiään. "Millaista painajaista näit?"
"Näin unta yhden soturin kuolemasta, mutta se ei onneksi pitänyt paikkaansa", punertava oppilas maukui ja siisti viiksiään etukäpälällään. Sinivirta katsoi vielä hieman epäröivästi punertavaa naarasta, mutta nyökkäsi hitaasti.
"Selvä. Eiköhän sinunkin nyt kannattaisi palata pehkuihin", siniharmaa soturi maukui.
"Olen menossakin", Hibiskustassu maukui haukotuksen kera. Sinivirta nyökkäsi ja hipsi itse hiljaa soturien pesään. Hibiskustassu vilkaisi naaraan perään ja irvisti siniharmaan soturin asettuessa nukkumaan lähelle Kuparikotkaa. Häiritsisiköhän ketään jos Hibiskustassu repäisisi Sinivirran kurkun... ei... vatsan auki! Hibiskustassu murisi hiljaa itsekseen ja talsi puunsa alle nukkumaan. Hänen sappensa kiehui. Sinivirta olisi saanut vain kuolla pois! Hän oli turhake koko klaanissa! Jos Hibiskustassusta todella tulisi jonakin päivänä päällikkö, niin naaras pistäisi Sinivirran ketun tai mäyrän ruuaksi. Toisaalta kelpuuttaisivatko pedot sellaista ällöttävää saastaa ruuakseen? No oli punertavalla naaraalla vielä aikaa miettiä, miten hän hävittäisi saasteen nimeltä Sinivirta. Ajatukset siniharmaasta soturista päässään, Hibiskustassu vaipui lopulta uneen. Naaras näki oikein hyvää unta siitä kuinka hän repi kynsillään Sinivirran vatsaa auki. Hitaasti ja kivuliaasti. Hän saattoi oikein kuulla korvissaan soturin tuskanhuudot.

"Hei nouse ylös sieltä!" Hibiskustassu höristi korviaan ja raotti silmiään. Hän ei nähnyt ketään puiden oksien läpi.
"Kuka siellä?" punertava oppilas kysyi haukotuksen kera. Hän kampesi itsensä pystyyn, eikä ehtinyt edes kurkistaa oksien välistä, kun hänen päälleen tippui kasa lunta. Sen jälkeen kuului ivallista naurua, jonka Hibiskustassu tunnisti liIankin hyvin. Hibiskustassu tunki itsensä oksiston läpi ja mulkoili ketunvärityksen omaavaa naarasta.
"Mistä hyvästä tuo oli?!" Hibiskustassu sähisi. Kettusydän naurahti ivallisesti. "Siitä ettet vieläkään nuku oppilaspesässä."
"Minä en nuku haisevien pesätoverien keskellä", Hibiskustassu hymähti ja ravisteli lumet punaturkkisen naaraan päälle. Kettusydän murahti ärtyneenä. "Se kuuluu velvollisuuksiisi!"
"Onko soturilaissa sellainen pykälä? Tuuliklaanilaisetkin nukkuvat taivasalla", Hibiskustassu hymähti ja alkoi sukia turkkiaan. Kettusydän avasi suunsa, muttei keksinyt mitään sanottavaa. Hibiskustassu katsoi tuoretta suturia keltaisilla silmillään.
"Nimesi pukee sinua. Ketuthan ovat kieroja ja valehtelevia otuksia", suurikokoinen oppilas maukui virnistäen. "Sinulla on valehtelevan eläimen sydän." Kettusydämen silmissä leimahti.
"Kehtaatkin!" naaras ulvahti raivostuneena. Hibiskustassu virnuili omahyväisesti. Kettusydäntä oli oikein mukava ärsyttää ja olihan häntä kiva myös satuttaa ihan fyysisestikin. Hibiskustassu muisteli tyytyväisenä yötä, jolloin oli antanut naaraalle kunnon selkäsaunan.
"Minun pitää varmaan mennä hoitamaan niitä oikeita velvollisuuksia nyt", punertava oppilas maukui ja haukotteli. Kettusydän vaikutti rauhoittuvan hieman.
"Juu, toki", soturi maukui murahduksen kera ja lähti itse muualle - luultavasti metsästämään. Hibiskustassu itse tallusteli Jokiklaanin leiriin. Hän haki katseellaan mestariaan, mutta hänen katseensa jämähti Kuparikotkaan. Soturi venytteli lihaksikasta vartaloaan. Hibiskustassun keltainen katse muuttui haltioituneeksi. Naaras toivoi soturin kääntävän kauniit silmänsä hänen suuntaansa. Soturi taisikin aistia oppilaan katseen, sillä hän käänsi hitaasti katseensa naaraan suuntaan. Hibiskustassun sydän jyskytti tuhatta ja sataa tummanvihreiden silmien katsoessa suoraan häneen. Hibiskustassu sai hymyiltyä kollille. Kuparikotka hymyili naaraalle takaisin, vaikka hän taisikin olla hieman hämillään punertavan oppilaan antamasta katseesta.
"Kuparikotka!" Hibiskustassu kuuli maailman kamalimman äänen maukuvan. Hänen korvansa luimistuivat pienesti, kun hän katsoi siniharmaan otuksen tassuttelevan Kuparikotkan luokse. Kuparikotka käänsi katseensa naaraaseen. "Niin?"
"Haluaisitko sinä lähteä minun ja Yötassun kanssa kalastamaan?" Sinvirta lirkutteli. Hibiskustassun veri kiehahti. Miten tuo mäyränperä kehtasi? Hän pyysi Kuparikotkaa järvelle aivan Hibiskustassun nenän edessä.
"Miksipä ei", Kuparikotka kohautti lapojaan. Hibiskustassua raivostutti. Ei Kuparikotkan suostuminen vaan se, että nilviäinen nimeltä Sinivirta, oli kehdannut avata suuren suunsa. Kuparikotka ei ollut Sinivirran kumppani, eikä tulisi koskaan olemaan! Se paikka kuuluisi Hibiskustassulle.
"Mennäänkö?" Kuparikotka kysyi Sinivirralta, joka nyökkäsi ja kutsui oppilaansa luokseen. Kolmikko poistui leiristä ja jätti Hibiskustassun kiehumaan paikoilleen. Naaraan oli kuitenkin rauhoitettava itsensä, sillä Kiurunpyrstö asteli häntä kohti.
"Taisteluharjoituksetko tänään?" Kiurunpyrstö kysäisi. Hibiskustassu puri huultaan. Hän oli odottanut kovasti, että pääsisi taistelemaan. Naaras ei kuitenkaan voinut jättää Kuparikotkaa yksin Sinivirran seuraan.
"Itse asiassa, minä haluaisin sittenkin kalastaa tänään", Hibiskustassu maukui. Kiurunpyrstö näytti yllättyneeltä.
"Luulin sinun vihaavan kalastusta", vaaleanruskea naaras maukui.
"Niinhän minä vihaankin", Hibiskustassu maukui ja jatkoi. "mutta jos aion hyväksi soturiksi, minun on osattava kalastaa klaanilleni." Kiurunpyrstö nyökkäili oppilaansa puheille. "Olet aivan oikeassa." Hibiskustassun kasvoille nousi pieni hymy.
"Menemmekö siis järvelle?" naaras kysyi. Kiurunpyrstö nyökkäsi pienesti. "Mennään vaan." Kiurunpyrstö oli mukavan sinisilmäinen ja häntä oli kovin helppo manipuloida. Hibiskustassu tunsi olevansa mestariaan huomattavasti dominoivampi persoona ja sekös tuntui hyvältä.

Kaksikko saapui järvelle. Vesi oli tummaa ja sen pinnalla oli hyvin ohut jääkerros, jonka saattoi helposti rikkoa käpälän kosketuksella. Hibiskustassu käänsi vaivihkaa katseensa Kuparikotkaan, joka oli kalastamassa. Samalla naaraan näkökenttään osui siniharmaa ketunraato, joka vilkuili kuparinväristä soturia. Eipä näyttänyt hänen oppilaansa paljon kiinnostavan. Yötassukin oli kalastamassa, mutta hänen mestarinsa huomio oli jossain aivan muualla. Lumitähti ei ilmeisesti tiennyt kenestä klaanin kissoista oli ainesta mestariksi.
"Oh, tekin täällä", Kiurunpyrstö maukui kolmikolle. Sinivirta havahtui ja nyökkäsi. Hibiskustassu piti parhaansa mukaan ilmeensä normaalina, kun sinertävän soturin katse osui häneen. Sinivirta katsoi suurikokoista oppilasta hetken ja käänsi sitten katseensa Yötassuun.
"Aloitammeko mekin?" Hibiskustassu kysyi mestariltaan, joka nyökkäsi. Vaaleanruskea soturi asteli veteen punertava oppilas aivan kannoillaan.
"Muista olla kärsivällinen", Kiurunpyrstö maukui oppilaalleen, joka nyökkäsi hieman närkästyneenä. "Kyllä kyllä." Vaaleanruskea soturi viittoi hännällään suurta naarasta kokeilemaan. Hibiskustassu kohautti lapojaan ja aloitti vaanimisen. Hän katseli silmät viiruina vedessä uivia kaloja. Hän pisti tarkasti merkille niiden liikehdinnän, ja pyrki samalla hillitsemään käpäläänsä, joka oli valmiina läimäisemään hopeakylkisen olennon ilmaan. Itsehillintää, sitä naaras tarvitsi lisää... Kun keltaiset silmät havaitsivat hetken olevan oikea, naaras iski kynnet ojossa veteen. Hän läimäisi kohdalle osuvan kalan maalle ja katseli sätkyvää olentoa naama virneessä. Hibiskustassu upotti hampaansa eläimen lihaan ja tunsi rautaisen veren purskahtavan hänen suuhunsa.
"Hyvä!" Kiurunpyrstö maukui iloisesti ja katseli oppilastaan ylpeänä. Punertava naaras laski kalan suustaan ja nuoli huulilleen valuneet veripisarat. Olikohan Kuparikotka huomannut oppilaan mainion suorituksen? Keltainen silmäpari kääntyi vilkaisemaan kuparinväristä soturia. Oppilas huomasi pian katsovansa suoraan komean kollin vihreisiin silmiin. Hibiskustassun sydän sykähti riemusta, sillä hän huomasi kolli kasvoilla olevan pienen hymynpoikasen.
"Hibiskustassu?" Kiurunpyrstö kosketti hännällään oppilaansa lapaa. Punertava naaras käänsi katseensa mestariinsa.
"Ah, jatkammeko?" naaras kysäisi. Vaaleanruskea soturi nyökkäsi. "Tarkoitus olisi."

Kalastuksen jälkeen Hibiskustassu talsi mestarinsa kanssa leiriin. Oppilaan kärsivällisyys oli keskittymiskyvyn myötä kadonnut kokonaan oppitunnin loppupuolella. Sinivirta ja Kuparikotka olivat Yötassun kanssa palanneet leiriin aikaisemmin ja se oli saanut Hibiskustassun huolestuneeksi. Naaras kun halusi pitää Sinivirtaa silmällä. Siniharmaa ketunläjä ei saisi tehdä mitään liian tuttavallista Kuparikotkan kanssa. Sinivirta ei ansainnut olla hänen kanssaan... Heti kun Hibiskustassu saapui mestarinsa kanssa leiriin, alkoi punertava oppilas vilkuilla ympärilleen Kuparikotkan varalta. Kollin osuessa oppilaan näkökenttään, tämä helpottui. Kuparikotka oli Hibiskustassun isän - Mustamielen - seurassa. Sinivirta ei tällä kertaa ollut piirittämässä soturia.
"Käytkö viemässä saaliisi tuoresaaliskasalle?" Kiurunpyrstö kysyi tökäten käpälällään Hibiskustassun lihaksikasta lapaa. Naaras murahti myöntävästi ja meni pudottamaan kalansa riistakasalle. Sivusilmällään oppilas kiinnitti huomionsa hänen vierelleen astuvaan vaaleaturkkiseen soturiin, joka sattui olemaan hänen emonsa. Lumituuli otti kasasta Hibiskustassun kalastaman kalan ja meni sotureiden pesän lähelle aterioimaan. Mahtoikohan naaraalla olla tietoa Sinivirran ja Kuparikotkan suhteesta? Lumituuli oli yleensä hyvin tietoinen sotureiden välisistä suhteista, joten ehkä hänellä oli tietoa Sinivirrastakin. Hibiskustassu päätti mennä kysäisemään. Lumituuli nosti syvänsiniset silmänsä tyttäreensä ja nyökkäsi tälle.
"Hei Hibiskustassu", naaras maukui. Punertava oppilas maukui tervehdyksensä ja istui emonsa vierelle.
"Minulla on kysyttävää sinulta", Hibiskustassu maukui. Lumituuli kohautti lapojaan. "Kysy pois vaan."
"Onko Sinivirta ihastunut Kuparikotkaan?" punertavan oppilaan ääni oli vähällä muuttua jääksi.
"Hyvin luultavasti", Lumituuli maukui, "hän pörrää kollin perässä jatkuvasti." Hibiskustassun kynnet liukuivat esiin ja ne porautuivat jäiseen maahan. Hibiskustassu oli ollut oikeassa - hänellä tosiaan oli syytä olla huolissaan.
"Kuinka niin?" oppilaan emo kysyi kysyvä katse silmissään. Hibiskustassu pudisteli päätää. "Halusin vain tietää." Hän halusi tietää, jotta voisi tappaa Sinivirran mahdollisimman hitaasti ja kivuliaasti.

Hibiskustassun kylki kohoili tasaisesti hengityksen tahtiin, hänen nukkuessa Jokiklaanin leirin ulkopuolella. Ulkona satoi lunta, mutta puun taipuisat oksat suojasivat mukavasti. Punertava naaras oli syvässä unessa, mutta hänen korviinsa kantautuva hölinä sai hänet raottamaan silmiään. Kuka leirin ulkopuolella oikein pälätti? Hibiskustassu kampesi itsensä jaloilleen ja kurkisti oksien välistä vaivihkaa. Hänen keltaisissa silmissään leimahti, kun hän huomasi Sinivirran astelevan lumista maata pitkin. Siniharmaa ketunraato ei kuitenkaan ollut yksin - hänen seurassaan oli Kuparikotka. Se mikä kismitti punertavaa oppilasta kaikkein eniten, olivat kaksikon yhteen kiedotut hännät. Olipa siniharmaalla soturilla otsaa! Raivo sykki Hibiskustassun koko kehossa ja hänen oli pakko upottaa kyntensä jäätyneeseen maahan, jottei hän olisi loikannut naaraan kimppuun. Suuren oppilaan mieli kyllä kovasti teki tappaa Sinivirta niille sijoilleen, mutta Kuparikotka ei olisi saanut nähdä mitään sellaista. Hibiskustassu tulisi vielä saamaan tilaisuuteensa. Tilaisuuden, jonka johdosta siniharmaa naaras liittyisi tähtisotureiden riveihin...

Vastaus:

12kp! Hibiskustassun luonteen vahvuus tuli hieman yllätyksenä nyt kun viime tarinasta on jonkin aikaa mennyt, mutta juuri se miten menet hänen tunteidensa ääripäihin, toimii hyvin tarinassa. Hänen ylpeytensä, omistuksenhalunsa ja se miten helposti väkivaltaiset vaihtoehdot tulivat Hibiskustassun mieleen, todella näkyivät tässä tarinassa. Hänen mielialansa vaihtelut kun kyseessä oli Kuparikotka tulivat nopeasti, miten hänen ajatuksensa muuttuivat hellemmeksi ja takaisin terävämmiksi kun siirryttiin pois kollista. Hänen luonteensa on mielenkiintoinen ja sitä jää miettimään lukiessa :)

-Silkkis

Nimi: Viziato, Kotikisu

27.12.2017 13:34
Luku 1. Lasinsirpaleita


Lasi särkyi. Tuhannet sirpaleet tipahtelivat Viziaton tassujen juurille muutamien huutojen säestäminä. Musiikki jylläsi löyhkäävässä asunnossa niin lujaa että korvia särki, ja ilma oli hengityksestä raskas.
Viziato puikkelehti seesteisesti kaksijalkojen heiluvien kehojen joukossa ja väisteli muutamia jalkoja, joiden alle hän oli jäädä. Kuului hurrauksia kun joku tuntematon kaksijalka käänsi korvia vihlovaa musiikkia kovemmalle, eikä uusilta lasinsirpaleiltakaan vältytty.
“Kova melu, hmm?” Fastidiosa naurahti Viziaton päästyä sisarensa seuraan.
He istuivat korkean kirjahyllyn päällä turvassa uusilta lasinsirpaleilta.
“Sinähän sen sanoit”, Viziato totesi. Hän antoi katseensa seurata isäntäväkensä railakasta tanssimista muiden kaksijalkojen seurassa.
Tämä oli jo arkipäivää. Aamulla asunnossa tulisi löyhkäämään ummehtuneet ruoantähteet ja juomat. Erilaisia tölkkejä olisi kaikkialla ja kaksijalat makaisivat liikkumattomina sängyissään. Sama ruljanssi jatkui päivästä toiseen - öisin asuntoon tuli aina muutama parikymmentä kaksijalkaa lisää juomaan ja syömään, kuuntelemaan musiikkia ja juhlimaan. Meno muuttuisi ennen pitkää hurjemmaksi ja hurjemmaksi kunnes jotain särkyi ja muutama kaksijalka oksentaisi keskelle lattiaa. Aamuyöstä muut kaksijalat katoaisivat ja Viziato sekä Fastidiosa voisivat hypätä alas kirjahyllystä. Näin oli ollut siitä asti kun he olivat muuttaneet nykyiseen kaksijalkalaansa.
Viziato kaipasi entisiä kaksijalkojaan, synnyinkotiaan. Siellä yöt olivat olleet rauhallisia ja äänettömiä. Hän oli voinut painautua emonsa lämmintä vatsaa vasten ja kuulla rauhallisen tuhinan siskonsa suunnalta. Nyt hän kuuli vain basson jytkettä ja kaksijalkojen naurua.
Vaikka toisaalta tämä kaikki oli hänen entisten kaksijalkojensa syytä - he olivat myyneet Viziaton ja Fastidiosan tähän läävään. Ehkä he olivat kuvitelleet tämän olevan hyvä koti. Sivistynyt ja elegantti. Paikka johon he kuuluisivat.


-----


Raikas tuulahdus valtasi Viziaton mielen. Fastidiosa hänen vierellään käveli arvolleen sopivasti ruskan täyttämällä maalla ja piti päänsä kuuliaisesti pystyssä. Viziato seurasi katseellaan edessään kiemurtelevaa polkua, jota he olivat kulkeneet monta kertaa aiemminkin.
“Aika hurja yö”, Fastidiosa naurahti.
Se ei ollut kysymys.
“Hmps, seuraava tuskin on erilaisempi”, Viziato vastasi ja vilkaisi syrjäsilmällä sisareensa. Kirpeä ilma aiheutti hänelle vilunväristyksiä, mutta oli sekin parempi kuin löyhkäävä kaksijalkojen asunto.
“Saitko nukuttua?” Fastidiosa jatkoi, vaikka tiesikin vastauksen.
“En, etkä nukkunut sinäkään”, Viziato sanoi tyynesti. “Meidän pitäisi alkaa nukkumaan Tiu’un luona.”
“Tiedät ettemme voi”, Fastidiosa huokaisi. “Ei meitä päästetä. Enkä minä halua nukkua ladossa. Se on halpamaista.”
“Kirjahylly onkin varsin ylellinen paikka”, Viziato tuhahti, vaikka ei hänkään haluaisi nukkua ladossa. Yöt olisivat liian kylmiä olkien seassa, ja maatilan haju oli jopa pahempi kuin kaksijalkojen asunnossa löyhkäävien ruoantähteiden.
He olivat jutelleet tästä ennenkin, ja aina tulleet samaan tulokseen. Eivät he haluaisi nukkua ladossa, mutta eivät he haluaisi nukkua kirjahyllyssäkään. Heidän epäonnekseen heidän pantoihinsa oli asennettu sijainnin paikannus, mikä tarkoitti ettei toiveita karkaamisesta ollut. He joutuisivat joka tapauksessa kaksijalkojensa luo. Onneksi päivät he saivat sentään kulkea vapaasti missä mieli.
Jos Viziatolta kysyttiin, ei hän haluaisi olla Erakkokaan. Hän olisi halunnut vain mukavat kaksijalat jotka olisivat vieneet häntä ja Fastidiosaa erilaisiin näyttelyihin arvioitavaksi. Mutta ilmeisesti sekin oli liikaa pyydetty.
“Viz? Diosa!”
Viziato ei yllättynyt nähdessään Tiu’un harmaanvalkean kehon kajastavan polun päässä. Kukaan muu ei huutanut heidän nimiään yhtä iloisesti.
Viziato ja Fastidiosa kävelivät maltillisesti ystäväänsä kohti, mutta Tiuku ehti pomppelehtia heidän luokseen vain muutamissa sekunneissa. Viziato ei käsittänyt kuka jaksoi olla niin inhimillisen hyväntuulinen ja ystävällinen. Hän itse oli kaukana siitä, mutta ei hän haluaisikaan olla yhtä ärsyttävän positiivinen kuin ystävänsä. Vaikka toisaalta moinen iloisuus puki Tiukua oikein hyvin.
“Miten yö meni?” Tiuku tiedusteli aurinkoinen hymy huulillaan.
“Hymysi satuttaa silmiäni”, Viziato totesi, mutta Tiuku ei ottanut moista letkautusta kuuleviin korviinsa. “Ja yö meni niin kuin kaikki muutkin yöt tähän mennessä - tarvitseeko sanoa enempää?”
Tiuku kallisti päätään huolestuneena.
“Älä sinä siitä huolehdi”, Fastidiosa sanoi Tiu’ulle, joka oli ilmeisesti avaamassa suutaan heidän ongelmiensa ratkaisemiseksi. Hän käveli vikkelästi ystävänsä luokse ja painautui tätä vasten. “Kyllä me vielä jotain keksimme.”
Tiuku räpytteli hetken silmiään, mutta ei sanonut sen jälkeen mitään. Viziato hymähti toisen järkyttyneisyydelle. Mitään sanomatta hän ohitti sisarensa ja ystävänsä ja jatkoi matkaansa kohti määränpäätään.


-----


“Viz!”
Lintu pyrähti lentoon soran lentäessä pieninä murusina lehtien koristamalle maalle. Viziato kirosi mielessään sisarensa, joka onnistui aina pilaamaan hänen metsästysyrityksensä. Helppohan Fastidiosan ja Tiu’un oli tulla häiritsemään häntä, olivathan he itse jonkin tasoisia konkareita metsästyksessä.
“Täällähän sinä olet!” Tiuku naurahti hänen takaansa.
Ennen kuin Viziato ehti reagoimaan mitenkään, oli Tiuku jo hypännyt hänen niskaansa. Naaras puraisi leikkimielisesti hänen korvaansa ja painoi häntä maahan. Viziato siristi silmiään ja antoi pienen virneen levitä kasvoilleen. Hän potkaisi Tiu’un nopeasti pois päältään ja kampitti tämän maahan. Sen jälkeen hän läimäisi tassullaan toista hellästi naamaan, joka sai Tiu’un vinkaisemaan.
“Kannattiko?” Viziato hymähti, kun hän päästi Tiu’un takaisin seisaalleen.
Tiuku räpytteli hetken aikaa silmiään hämmentyneenä, mutta naurahti pian äskeiselle välikohtaukselle. “Olet kehittynyt. Mistäs tuollaiset taistelutaidot?”
Viziato ohitti kysymyksen leveän vrinistyksen kera. Hän tiesi Tiu’un kysyvän samaa kysymystä niin kauan kunnes hän antaisi vastauksen, mutta toista oli hauska kiusata pienellä härnäämisellä.
“Ei hän ole niitä mistään oppinut. Hänellä on vain hyvät geenit”, Fastidiosa sanoi ja levitti kasvoilleen hurmaavan hymyn. Hän asteli kepein askelin sisarensa ja ystävänsä luokse.
“Ilonpilaaja”, Viziato murahti, vaikka oikeassahan Fastidiosan oli. Ei hän ollut mistään varsinaisesti “oppinut” taistelemaan. Hän vain osasi.
“Saitteko mitään saalista?” Viziato kysyi, lähinnä vaihtaakseen puheenaihetta.
“Tietysti”, Fastidiosa sanoi ja loihti kasvoilleen tietäväisen hymyn. “Sinä ilmeisesti et?”
“En, mutta minä osaankin muutakin kuin metsästää”, Viziato vastasi ja loi siskolleen yhtä ylimielisen katseen. Oppisipa ettei häntä kannattanut ärsyttää.
“Niin tietysti”, Fastidiosa hymähti ja ojensi hänelle kuolleen hiiren. “Siinä. Taitaa olla nälkä?”
Viziato tuhahti, mutta otti ruoan vastaan sen kummempia mukisematta. Hän tarkkaili sen kuollutta ruumista sekä jäykiksi muodostuneita raajoja. Veri oli valunut hiiren niskasta kohti sen selkämystä, ja silmät tuikkivat silkkaa kärsimystä. Se oli tavallaan kaunista.
“Viz? Oletko kunnossa?” Tiuku kysyi huolestuneena, kun Viziato ei hetkeen tehnyt mitään. Vain tuijotti saaliin kuollutta ruumista silmät tuikkien.
“Täysin”, Viziato hymähti, iskien hampaansa hiiren jäykkään lihaan.
Hetken aikaa kolmikko söi kaikessa hiljaisuudessa, kuullen vain tuulen lempeän ulvonnan puun latvustoissa. Lehtisade oli saapunut yllättävän nopeasti eikä sateilta oltu vältytty viime päivinä.
“Mitäs seuraavaksi?” Tiuku kysyi heidän melko lyhytaikaisen ruokailunsa jälkeen. Hänen siniset silmänsä tuikkivat silkkaa innostusta.
Fastidiosa kohautti harteitaan. “Olisi mukava nähdä Sumua.”
Viziato tuhahti. “Meidän pitäisi siinä tapauksessa matkata noin päivän verran hänen luokseen. Ei kiitos.”
Sumu oli Viziaton ja Fastidiosan serkku. Hän asui isänsä kanssa noin yhden päivä matkan päässä heidän nykyisestä kaksijalkalastaan. He olivat toki nähneet serkkuaan aiemminkin, mutta silloin Sumu oli vieraillut heidän luonaan, tarkkaan ottaen Tiu’un maatilalla. Viziato ja Fastidiosa eivät itse pystyneet eivätkä oikeastaan halunneetkaan matkata niin kauas, olihan heillä pannoissaan ne typerät paikkanuslaitteet.
Viziato ei edes itse juuri välittänyt Sumusta, mutta Fastidiosa ja Tiuku tulivat naaraan kanssa toimeen hänenkin puolestaan. Viziato oli melko varma, että Fastidiosa ja Tiuku olivat itse asiassa oppineet metsästystaitonsa Sumulta, joka oli heitä noin pari kuuta vanhempi ja näin ollen kokeneempi. Tosin Viziato itse oli sinnikkäästi kieltäytynyt minkäänlaisesta opetuksesta, häntähän eivät mitkään vain pari kuuta vanhemmat serkut määräilleet.
“Niin kai”, Fastidiosa hymähti ja katsahti vierellään olevaan Tiukuun. “Entä sinä? Haluaisitko nähdä Sumua?”
“Tietysti, hän on mahtava!” Tiuku kehräsi ja hymyili lämpimästi ystävilleen. “Hän on hyvä opettaja.”
Viziato pyöräytti silmiään, mutta ei sanonut sen jälkeen enää mitään. Pitäkööt Sumunsa, jos se karvapallo kerran oli niin mahtavaa seuraa. Viziato itse näki Sumussa lähinnä ärsyttävän hyväsydämisen hölmön sekä pikkuneiti - täydellisen. Ehkä Fastidiosakin huomaisi ennen pitkää, harmittavasti Tiuku taisi olla jo menetetty tapaus.
“Noh, jatkammeko metsästystä vai…?” Tiuku kysyi ja kallisti päätään Viziaton suuntaan.
“Ajattelin hieman kierrellä paikkoja, te voitte vaikka harjoittaa niitä rakkaalta Sumultanne saamianne oppeja”, Viziato sanoi ja ohitti Fastidiosan moittivan katseen.
Tiuku ei näyttänyt huomaavan Viziaton lauseessa ollutta ivaa, joten hän vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi.
“No, siinä tapauksessa”, Fastidiosa sanoi ja nousi merkitsevästi seisaalleen. “Minä ja Tiuku jatkamme ”rakkaalta Sumultamme” oppimaamme metsästystä.”
“Toki”, Viziato sanoi lähes naurahtaen. “Mutta sisko-kulta, sinun tulisi muistaa ketä kannattaa ärsyttää ja ketä ei. Tosin et ole kovin hyvä siinä.”
Fastidiosa pyöräytti silmiään. “Wow, minä suorastaan värisen läheisyydessänne, oi teidän ylhäisyytenne.”
Viziato hymyili vastaukseksi.


-----


Lehdet kahisivat Viziaton asettaessa pehmeät tassunsa niiden päälle. Aurinko oli peittynyt pilviharson taakse ja ilmassa leijui sateen tuoksu. Lähellä olevasta purosta kuuluva veden kohina oli johdattanut Viziaton pienen puron vierelle, josta virtasi vettä laajalti kohti lähellä olevaa jokea. Vettä roiskui tiuhaan tahtiin lämpimälle sammaleelle, jolla Viziato parhaillaan istui. Hän kuitenkin pyrki väistelemään märkiä vesipisaroita, jotka saivat hänen karvansa nousemaan pystyyn.
“Viziato.”
Käheä ääni sai Viziaton kääntämään päätään. Hän etsi katseellaan äänen aiheuttajaa, mutta ei nähnyt ketään. Lähettyviltä kuului ainoastaan puron korvia rauhoittava solina.
“Viziato.”
Viziato nousi seisaalleen. Hän siristi silmiään ja käänsi katseensa puron toisella puolella sijaitsevaan kukkulaan. Jos hän ei olisi ollut niin kyyninen, hän olisi varmasti säikähtänyt. Nyt hän vain seisoi jähmettyneenä paikoillaan.
Sankka sumu oli peittänyt puron toisella puolen olevan maaston, mutta sen lävitse hehkui hopeamaista valoa. Sumun keskeltä erottui selvästi vaaleanharmaa naaras, joka tuijotti häntä suoraan silmiin.
Viziato tuijotti näkyä hämmentyneenä, mutta ei sanonut mitään. Tuo olento ei näyttänyt elävältä. Naaraan lävitse hehkui outoa valoa, ja silmät tuikkivat yötähtiä.
“Viziato”, nyt naaras otti askeleen kohti puroa. Hän asetti valkeanharmaat tassunsa veden päälle, mutta Viziaton hämmästykseksi ei uponnut.
“Viziato, kuuntele”, naaras sanoi hiljaisella, miltein laulavalla äänellä.
Viziato höiristi korviaan, vaikka oli lievästi sanottuna hämmentynyt. Ei hän silti aivan shokissa ollut, voisihan tämä olla untakin. Tai sitten ei. Joka tapauksessa Viziatolla ei ollut aikomustakaan juosta kiljuen karkuun ja itkeä miten oli mahdollisesti tullut hulluksi.
Vaaleanharmaa naaras asteli rauhallisesti, toisin sanoen leijuen puron keskelle, jossa sumu tuntui lävistävän tämän tähtiä tuikkivan kehon.
“Viziato, kuuntele tarkkaan”, naaras sanoi. “Sinä ja ystäväsi ette kuulu tänne. Teille on määrätty erilainen kohtalo. Seuratkaa joen viitoittamaa tietä. Se johtaa ison järven luokse, josta jatkatte matkaanne kukin eri suuntiin. Sinne minne kohtalo on halunnut teidät johdattaa.”
Sitten naaraan vaaleanharmaa turkki alkoi hälvetä sumun väistyessä sen tieltä. Naaraan silmät tuikkivat kuitenkin vielä yötaivaan tähtiä. Ne tarkkailivat Viziaton kylmänviileää reatiota hetken, kunnes katosivat lähes näkymättömiin.
“Varo itseäsi”, kuului vielä hiljainen ääni, joka kaikui Viziaton korvissa puron solinan lailla.
Sitten tuli aivan hiljaista.

Vastaus:

13kp! Alun kuvailu tästä kaksijalkojen paikasta antoi hyvän kuvan tilanteesta ja miltä se tuntui kissojen näkökulmasta. Muutenkin tarina piti yllä saman hyvän kuvailun, vaikkakin vuodenaika poikkesi hieman, mikä sinänsä ei haittaa, jos lehtisateen aika on tarpeellinen tarinalle. Myöskin se kuvailu miten kirjoitat heille ennustuksen antaneen kissan oli hienon kuuloista lukea (esim. "Naaraan lävitse hehkui outoa valoa, ja silmät tuikkivat yötähtiä.")
Pidän siitä miten tarinan juoni kehittyy vähitellen ja miten esim. heidän taustansa näkyy tarinassa esim. kävelytyylissä, pannassa ja puhetavassa :)

-Silkkis

Nimi: Rubiini-Kulkukissa

27.12.2017 12:13
Katsoin kissajoukkoa edessäni pudistaen päätäni ja naurahtaen itsekseni. Väittely oli täysin turhaa, onneksi en ollut siinä mukana. Pysyin vain sivussa ja nautin huvista. Minuun ei tuntunut kiinnittävän kukaan huomiota.
“Kuka sinä olet?” kuului yllättäen takaani. Kohautin olkiani ja jatkoin väittelyn katselemista. Huomasin, että jotkut paljastivat jo kyntensä ja väläyttelivät hampaitaan. Katseluni estettiin, kun suuri musta kolli istahti eteeni.
“En tunnista sinua” tuo sanoi epäillen ja huomasin terävät mustat kynnet.
“En minäkään sinua. Jei, olemme samiksia” naurahdin ilkikurisesti. Kollin kasvot kertoivat, miten paljon hän ei tykännyt minusta tai vastauksestani. Väittely hänen takanaan oli muuttunut tappeluksi.
“Sinun ei kuuluisi olla täällä” tuo ärähti ja viilsi ilmaa pitkällä hännällään. Kohautin jälleen olkiani ärsyttävän positiivinen hymy kasvoillani. Se riitti. Musta jättiläinen yritti huitaista kynnet esillä kasvojani, mutta onnistuin väistämään osumaa ja päälläni kaadoin toisen selälleen maahan.
“Oli kiva tavata. Aivan, kuinka töykeä olinkaan, unohdin esitellä itseni. Voit kutsua minua Rubiini… Vou!” Jouduin väistämään hyökkäystä. Musta kolli sihisi ja tuon selkäkarvat olivat nousseet pystyyn. Oli aika poistua paikalta.
“Rubiini. Älä unohda nimeäni!” huikkasin vielä nopeasti ennen kuin juoksin kohti puuta ja kipusin sen osittain jäätynyttä runkoa pitkin. Musta kolli oli lähtenyt perääni, mutta jäi maahan sähisemään. Naurahdin ja istuin oksalla.
“Raku, tule sieltä mököttämästä ja tule auttamaan näiden kaalipäiden kanssa!” kuului möreä ääni. Puhujaa en nähnyt, mutta musta jättiläinen lähti pois puun luota. Odotin hetken ennen kuin kapusin alas. Vilkaisin vielä kerran tappelua, jota kaksi isoa kissaa yritti lopettaa. Tunsin jotain kylmää tippuvan nenälleni ja käänsin katseeni ylöspäin. Lunta.
“Hmm… Taitaa olla aika mennä kiusaamaan niitä kulttikissoja” totesin itselleni ääneen ja lähdin syvemmälle metsään. Matka tulisi olemaan lyhyt, olisin siellä auringonnousun aikaan. Yö oli toki vaarallista aikaa yksinäiselle kissalle, mutta olin selvinnyt matkasta ennenkin, joten minulla oli luottoa itseeni. Äsköiseltä kulkukissajoukolta varastamani herkut antaisivat energiaa koko matkalle

Olin onnistunut tappamaan pesässään nukkuvan oravan. Helppo saalis. Nautiskelin herkkuaterian Myrskyklaanin rajalla. Auringon säteet yrittivät tunkea oranssia kajastustaan havupuiden tuuheiden ja lumisten oksien läpi. Imin kivellä niistä säteilevää vähäistä lämpöä ja odotin rajapartion saapumista. En ollut vielä Myrskyklaanin rajalla, mutta tiesin, että jo rajan lähellä oleskelu sai kulttikissat hermostumaan. Tai ehkä vastaan tulisi joku kaunotar, johon voisin ystävystyä ja saada suojaa herkkähermoisilta kollisotureilta. Naurahdin omalle mielikuvalleni ja heittelin oravanhäntää etutassulta toiselle. Nyt kuitenkin piti pelata “lempipeliäni” nimittäin odotuspeliä.
//Tällänen lyhyt, mut aattelin et täytyy mun nyt vihdoin kirjoittaa eka tarina Rubiinilla.

Vastaus:

4kp! Tarina alkoi hieman hämmentävästi, sillä en oikein tiennyt siitä miksi Rubiini oli tässä tilanteessa ja minkä takia, mutta asiat alkoivat eteenpäin lukiessa selkeytymään. Rubiinin dialogia oli hauska lukea, hänen luonteensa näkyi siinä selvästi. Ensimmäiseksi tarinaksi Rubiinilla tämä toi kivasti esille hänen asennettaan ja elämäntyyliään.

-Silkkis

Nimi: Lummelampi, Varjoklaani

26.12.2017 01:24
Kirkas kuunvalo siilautui männynoksien läpi Varjoklaanin leirin. Pilvettömällä yötaivaalla kimalteli lukemattomien tähtien kirjo, ja maa oli peittynyt valkeaan kuuraan.
Lummelampi puhalsi huurupilviä keuhkoistaan ja katseli niiden kohoamista korkeuksiin. Hänen tuuhea, pähkinänruskea turkkinsa eristi hyvin pakkasen ja sai hänet tuntemaan olonsa raukean uniseksi kylmyydestä huolimatta.
Yhtäkkiä hän muisti sisarensa, jotka seisoivat leirin ulkopuolella, ja tunsi piston sydämessään. Heidän turkkinsa olivat paljon ohuemmat mitä hänen, joten pakkasyössä istuminen tuntui varmasti paljon epämukavammalta heistä. Hän saattoi nähdä sielunsa silmin, miten Koskilaulu nosteli turhautuneena tassujaan ja lähti vähän väliä kulkemaan edestakaisin vartiopaikallaan pysyäkseen lämpimänä. Kultapuro taasen yritti varmaan vain pysyä tunnollisesti aloillaan ja tarkkailla ympäristöään.
Lummelampi nousi käpälilleen. Hän ei saisi puhua siskoilleen mitään koko yön aikana, mutta kai hän silti voisi käydä katsomassa, miten heillä meni? Hän venytteli raajojaan karistaakseen vaivihkaa jäseniinsä hiipineen jähmeyden ja tassutti piikkihernetunnelia suojaavalle kivenlohkareelle. Pujahtaessaan kapean raon läpi hän muisti, miten innoissaan hän oli ollut päästessään ensimmäistä kertaa ulos leiristä. Sitä ennen hän oli kyllä jo käynyt vatukkamuurin tuolla puolen Sysihaaveen, silloisen Sysitassun, kanssa mutta innostus oli silti ollut käpälin kosketettavissa.
Lummelampi hymyili muistolle ja puski kuononsa matalalla roikkuvan oksan ali. Hän tähysi ympärilleen ja äkkäsi Kultapuron muutaman ketunmitan päässä sisäänkäynnistä. Siskon vihreissä silmissä paistoi keskittyneisyys, mutta muu olemus kieli väsymyksestä.
Lummelampi asteli Kultapuron luo ja istuutui tämän kylkeen kiinni. Vasta tässä vaiheessa sisar säpsähti ja tajusi, että hän oli tullut paikalle. Kiitollinen mutta myös uupunut hymy levisi naaraan kasvoille tämän painautuessa vielä tiiviimmin Lummelammen lämmintä kehoa vasten. Lummelammen kurkusta karkasi pehmeä kehräys, ja hän antoi sen tulla viestittäen sanattomasti sisarelleen olevansa hänen tukenaan aina, kun tämä tarvitsi sitä.
Kun naaras alkoi vaikuttaa taas enemmän itseltään eikä siltä horteiselta jäämöhkäleeltä jonka hän oli löytänyt, Lummelampi nousi ja muodosti huulillaan: ”Koskilaulu”.
Kultapuro nyökkäsi ja kiinnitti jälleen huomionsa leiriä ympäröiviin varjoihin.

Lummelampi kiersi leirin toinen kylki vatukkamuuria viistäen. Jos jostain kuului rasahdus, hän jähmettyi salamana. Kyseessä oli kuitenkin aina vain oksan narahdus tai muu normaali mäntymetsän ääni.
Taivaalta alkoi hiljakseen leijailla pieniä lumihiutaleita, jotka laskeutuivat Lummelammen turkille ja kutittivat hänen nenänpäätään.
Yhtäkkiä Lummelampi kuuli edestäpäin puhetta. Hän oli enää muutaman ketunmitan päässä vartiopaikasta, mutta äänet kuulostivat etäisemmiltä. Lummelampi painautui matalaksi ja sujahti varjosta toiseen, kuten yösaalistajille oli opetettu. Pimeys oli suoja siinä missä kasvillisuuskin.
”…komea ja vahva, mutta silti-”
”..täydelliset yhdessä! Ja nyt kun olet soturi myös niin…”
Lummelampi kulki vartiopaikan ohi ja haistoi, että Koskilaulu ei ollut ollut siinä hetkeen. Pahat aavistukset alkoivat pyörteillä hänen mielensä laitamilla, mutta hän yritti silti pidellä niitä kurissa. Ehkä Koskilaulu oli kuullut jotain ja lähtenyt tarkistamaan, ettei se ollut mitään vaarallista? Eihän sisar olisi edes saanut puhua, ensimmäinen yö piti valvoa sanattomasti-
Koskilaulun kiusoittelevasta äänestä ei voinut erehtyä.
”Mutta mitä jos pidän jostakusta toisesta enemmän?”
*Mitä Tähtiklaanin nimeen hän oikein tekee?!*
Lummelampi paikansi sisarensa onton puunrungon sisään, minne johti vastakkaisesta suunnasta toinenkin hajuvana.
*Leijonaturkki…? * Samalla kantautui kollin pehmeä mauku: ”Ja kuka se olisi? Ei ainakaan se, joka on kanssasi valvojaisyönäsi puhumassa, tai se joka auttoi sinua loppukokeessa, tai se, joka tekisi näin-”
”H-hei, lopeta tuo kutittaa! –”
Lummetassu tunsi sapen nousevan kurkkuunsa. Miten Koskilaulu kehtasi olla kollin kanssa valvojaisyönä! Hän ei olisi saanut puhua, ei jättää vartiopaikkaansa kokonaan, *hyvä on, syyllistyin siihen kyllä itsekin, mutta vain koska tahdoin varmistaa, että sisarillani on kaikki hyvin! * Eikä todellakaan hiipparoida onton puunrungon sisään tekemään ties mitä!
Lummelampi päästi ilmoille niin matalan ja uhkaavan murinan kuin vain kykeni. Ympärillä tuli hiljaista, koska Koskilaulu ja Leijonaturkki vaikenivat. Lummelampi asteli puunrungon luo ja työnsi päänsä sisään. Kaksikko makasi rungon keskiosassa hännät toisiinsa kietoutuneina, mutta siinä silmänräpäyksessä, kun Lummelammen pähkinänruskeat korvat vilahtivat näkyviin, he vetäytyivät kauemmas toisistaan. Lummelampi perääntyi, odottaen että Koskilaulu tulisi ulos. Hän ajatteli, että sisar sanoisi jotain, mitä vain selittääkseen sen mitä äsken oli ollut tekemässä. Turhaan, sillä ainut mitä hän sai, oli närkästynyt mulkaisu.
Se riitti, Lummelampi avasi suunsa: ”Miten saatoit?! Koko klaani luottaa siihen, että me valvojayön vartijat pidämme viholliset loitolla ja kutsumme tarvittaessa apua, mutta sinä viis veisaat ja päätätkin lähteä pelehtimään tuon kanssa! ”
Leijonaturkki oli työntynyt myös ulos rungosta ja näytti loukkaantuneelta kuullessaan Lummelammen sanat.
”Hei, mitä vikaa minussa muka on?!”
”Tämä ei kuulu sinulle, mene!” Koskilaulu äyskähti yllättävän napakasti Leijonaturkille. Kollin hailakanharmaat silmät välähtivät kuutamossa, minkä jälkeen hänen tuuhea turkkinsa katosi ympäröiviin varjoihin. Koskilaulu osasi tosiaan olla töykeä niin halutessaan.
”Luulin sinun kunnioittavan soturilakia!” Lummelampi ei saanut estettyä äänensä tärinää koettaessaan saada ajatuksia takaisin hallintaansa.
”Sinun ei pitäisi työntää kuonoasi sinne, minne se ei kuulu”.
Koskilaulun sanat olivat pelkkää jäätä ja kuin käpälänisku Lummelammen kasvoille. Hän räpytti silmiään häkeltyneenä, mutta sisar ei ollut vielä lopettanut: ”Olen saanut tarpeekseni siitä, että joku on aina kertomassa ja korjaamassa mitä minun pitää tai ei pidä tehdä. Virhe siellä, virhe täällä, buu-huu olen niin surkea! Et sinäkään ole täydellinen – olen nähnyt, miten lähdet öisin Sysihaaveen kanssa ulos leiristä!”
Lummelampi avasi suunsa vastatakseen mutta oli toistamiseen liian hidas:
”Millä oikeudella te saatte tehdä mitä huvittaa ja milloin tahansa?! Sinä saat aina kaiken ja silti kehtaat tulla vahtaamaan minun tekemisiäni!”
”Mutta nyt on valvojaisyö! Emme saisi edes puhua…”, Lummelampi madalsi ääntään koettaen viestittää sisarta tekemään samoin. Koko leiri olisi tätä myötä hereillä.
”Joo joo, samanlainen yö tämä on kuin mikä tahansa, ja nyt on niin kylmäkin ettei edes aivoton pöllö lähtisi ulos saalistamaan!”
Lummelampi huomasi Koskilaulun vapisevan. Hän yritti ottaa askelen lähemmäs, mutta sisar perääntyi.
”Anna minun olla, kuuletko?! Ja Leijonaturkin ja Mustapilven myös, ja kaikkien muidenkin!” sanat tulivat hänen suustaan kuin parvi kyykäärmeitä, ja saivat Lummelammen turkin pistelemään.
”Mu-Mustapilvenkin?” hän kysyi kummissaan.
”Äsh, unohda, et sinä kumminkaan tajua!” sisar sähähti, kääntyi kannoillaan ja juoksi sankaksi muuttuneen lumisateen läpi pimeyteen.
Lummelampi jäi paikoilleen seisomaan, katsellen sisarensa jälkien katoamista häkeltyneenä.


”Huomenta, nukuitko hyvin?”
Lummelampi haukotteli leveästi laahustaessaan ulos soturien pesästä. Hänen isänsä Huuhkajakatse istui muutaman ketunmitan päässä hänestä vatukkapensaan edustalla ja viittoi tytärtään tulemaan luokseen. Lummelampi haukotteli toistamiseen ja suuntasi kahlaavat askelensa sinne. Lunta oli satanut yöllä lopulta monta pennunaskelta, eikä Varjoklaanin leiri ollut säästynyt. Pentutarhan luona Kirkaskuun kolmella pennulla kuulosti sentään olevan hauskaa lumileikeissä, mutta soturitöitä kylmä aines tulisi silti hankaloittamaan.
”Huomenta, vai pitäisikö jo sanoa iltaa?” Lummelampi puhahti ja istuutui isänsä vierelle. Hän huomasi tämän edessä puoliksi syödyn rastaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan. Huuhkajakatse nyökkäsi, joten Lummelampi kävi nopeasti saaliin kimppuun. Se oli jo hieman kohmeessa, mutta pureskellessaan huolella hän sai hieman lisäaikaa muistellakseen, miten valvojaisyö oli päättynyt.
Koskilaulun mentyä Lummelammen ei ensiksikään ollut auttanut muu kuin jäädä hänen alkuperäiselle vartiopaikalleen ja toivoa, että sisar palaisi ennen auringonnousua takaisin. Oikeastaan niin ei ollut käynyt, mutta Lummelampea vartiovuorosta vapauttamaan tullut Koivusydän oli kertonut Koskilaulun vaihtaneen hänen kanssaan vartiopaikkaa, ja istuneen leiriaukean keskellä klaanin herätessä. Tämän jälkeen varapäällikkö oli passittanut Lummelammen nukkumaan sotureidenpesään, missä hän olikin ollut aina auringonlaskuun saakka. Vaikka hän ei ollut nähnyt vilaustakaan Koskilaulusta yön jälkeen, hän uskoi tämän jo leppyneen. Kultapuro oli jäänyt vielä lepäämään niiskutettuaan vahtipaikalta palattuaan.
”Haluaisitko lähteä iltapartioon mukaan? Kuu nousee kohta ja sovimme Hirviaskelen kanssa, että tapaamme piikkihernetunnelilla sen kohottua horisontin yli”.
Huuhkajakatseen sanat havahduttivat Lummelammen mietteistään. Hän hymyili iloisena uudesta tehtävästä ja nyökkäsi. He juttelivat vielä hetken niitä näitä, kunnes Kettukynsi huhuili kumppaninsa nimeä leirin toiselta puolelta. Lummelampi rakasti vanhempiaan vilpittömästi ja oli kiitollinen, että heidän välinsä olivat edelleen niin lämpimät. Hän ehti käyskennellä ympäriinsä vielä jonkin aikaa, mutta pian lehtikadon viimeiset auringonsäteet olivat jo kadonneet taivaanrantaan ja ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä.
”Lummelampi!”
Lummelampi kuuli tutun äänen kutsuvan nimeään saapuessaan sisäänkäynnille. Hän kääntyi ja näki Pimeämuiston rotevan lihaksikkaan hahmon lähestyvän itseään.
”Jaahas, et siis malttanut olla erossa mestaristasi päivääkään?” tummaraidallinen soturi totesi ilkikurisesti.
”Pitäähän sitä vanhuksen perään katsoa, ettet heti putoa lumen peittämään ketunkoloon”, Lummelampi vastasi ja siristi leikkisästi silmiään.
”Vai vanhus, pah!” Pimeämuisto murahti huvittuneena.
Samalla paikalle tulivat Huuhkajakatse ja Hirviaskel. Lyhythäntäisen kollin oppilas Kyyhkytassu piti perää loikkien lyhyillä jaloillaan eteenpäin.
”Lumessa kulkeminen on raskasta!” oppilas puhahti ja seisahtui muun partion eteen.
”Totut siihen vielä”, Pimeämuisto lohdutti.
He kerääntyivät Huuhkajakatseen ympärille kuulemaan, mihin suuntaan he olisivat lähdössä.
”Mustatähti sanoi, että huolimatta sodanjulistuksesta Tuuliklaania vastaan rajapartioita ei saa laiminlyödä yhtään”, harmaanruskea kolli aloitti vakavalla äänellä. Hän jatkoi: ”Käymme siis tänään uusimassa Myrskyklaanin puoleisen rajalinjan tuntemattoman metsän reunasta alkaen, ja kuljemme aina järvelle saakka. Lumi on voinut peittää suuren osan hajumerkeistämme, joten meidän on tehtävä selväksi niille pehmotassuille, että tämä puoli metsästä kuuluu ja tulee aina kuulumaan Varjoklaanille.”
Partio hymisi myöntävästi. Lummelampi sivuutti pehmotassu-viittauksen olankohautuksella, sillä suurin osa varjoklaanilaisista piti Myrskyklaania kuidentakaisien tapahtumien takia edelleen metsän heikoimpana klaanina. Eivät he kuitenkaan olleet nyt menossa taistelemaan, joten sillä ei ollut väliä.
Toisin saattaisi olla sitten, kun Mustatähti antaisi hyökkäyskäskyn Tuuliklaanin leiriin suuntaavalle partiolle.

Pakkanen nipisteli Lummelammen polkuanturoita hänen astellessaan lumisten puiden välissä. Korkeat männyt olivat vaihtuneet sekametsään heidän lähestyessään rajalinjaa, ja nyt valtaosan puustosta muodostivat kuuset ja lehdettömät koivut. Siellä täällä maasta puski esiin myös pensasmaisia pajuja, joiden viiksenohuet oksat pistivät hangesta läpi kuin kynnet. Kaukaa kuului pöllön huuto, jonka myötä Lummelampi muisti ironisesti Koskilaulun sanat. Oli vähintään yhtä kylmä mitä auringonnousu sitten, mutta ainakaan ei satanut lunta.
Partio ohitti hiljaa kapean kuutamoaukean. Sen toisella puolen alkoi jälleen mäntykaistale, ja Lummelampi tiesi, että he olisivat hetkenä minä hyvänsä perillä. Hän kykeni jo haistamaan Myrskyklaanin rajamerkit, ja työnnyttyään muutamien lumisten kuusten alta he olivat perillä. Käskyjä ei juurikaan jaeltu, sillä kaikki tiesivät tehtävänsä. Lummelampi lähti kulkemaan loivasti alaspäin viettävää rinnettä kohti järveä ja haistoi Huuhkajakatseen tulevan parin ketunmitan päässä perästä. Kaikkialla oli kummallisen hiljaista, sillä lumi vaimensi äänet tehokkaasti.
Lummelampi saapui notkelman pohjalle ja jäi ihastelemaan edessään olevaa pystyyn kuivuneiden kelopuiden rykelmää. Niihin oli kenties iskenyt aikoinaan salama, sillä oikeanpuoleisen rungon latvus oli katkennut ja jäljelle oli jäänyt vain kenollaan vinksottava puuvanhus. Ehkäpä iskusta seurannut tulipalo oli polttanut sitten myös viereiset puut, mutta joka tapauksessa kaikki olivat nyt peittyneet valkeaan lumivaippaan.
Lummelampi riisti katseensa irti puista ja päätti suunnata eteenpäin. Huuhkajakatse saisi kyllä paikattua kohdat, jotka hän jättäisi välistä. Hän asteli kelopuiden lomaan ja tajusi keskelle muodostuvan pienen aukean. Tulipaloteoria alkoi tuntua yhä pitävämmältä, mutta samalla jokin kumma ja raskas tunne alkoi painaa hänen rinnassaan. Ihan kuin hän olisi ollut täällä ennenkin…
Siinä samassa, kun Lummelampi muisti, salamaniskupuu paukahti korviahuumaavalla äänellä. Maa vapisi, kun lumen painosta epätasapainoon joutunut puu alkoi irrota juuriltaan. Kaikki tuntui tapahtuvan niin nopeasti, mutta samaan aikaan hän pystyi tuntemaan ajan kulun kuin hiekanjyvien tipahtelun kiville. Kalpean kelohongan runko näytti hänen silmissään elävältä, se irvisti hänelle rumasti ja viuhutti ilmaa ruoskamaisilla oksillaan, aikomuksenaan litistää hänet alleen. Lummelampi tiesi, ettei ehtisi pois tieltä, sillä hänen takajalkansa eivät olleet jännittyneet loikkaan, hänen kehonsa ei ollut valmis reagoimaan riittävän nopeasti eivätkä hänen ajatuksensa juosseet tarpeeksi äkkiä.
Ja sitten, niin kuin Kuulammella kokemassaan näyssä, hän erotti harmaanruskean viirun näkökenttänsä laidalla.
Tuttu ääni, jota hän ei koskaan enää kuulisi maan päällä: ”LUMMELAMPI VARO!!!”

// Lumpeella taas pitkästä aikaa stooria, nähtävästi mennään tällä "tarina / 1 kk" taktiikalla eteenpäin :D
Pahoittelut mahdollisesta sekavuudesta & kirjoitusvirheistä eritoten lopussa, kieliasu kärsii 12 jälkeen kirjoitetussa materiaalissa...

Vastaus:

17kp! Kuvailusi muodosti hyvän kuvan tapahtumista ja ympäristöstä, se miten kirjoitit paljaslehden ajan mukaan, leirin elämän ja monen muun pienen kivan yksityiskohdan. Kuten esimerkiksi viimeisen kappaleen partion liikkuminen metsän läpi. Tapahtumat Koskitassun kanssa olivat kiinnostavat ja toi esille heidän sisarussuhteensa ja myös erot luonteissa, tämä on mielenkiintoinen konflikti. Ja mitä tulee tarinaan loppuun sait minut kyllä yllätettyä.

-Silkkis

Nimi: Suhinatassu, Jokiklaani

24.12.2017 15:07
Luku 8

Suhinatassu oli partioimassa mestarinsa, Mustamielen ja Saukkotassun kanssa. Nelikon askeleet rapisivat routaisella maalla. Ilma oli viileähkö ja aurinkokin oli jo painumassa mailleen. Suhinatassu katsoi ympärilleen jäänsinisillä silmillään ja toivoi todella, ettei Yötön liikuskellut reviirillä. Naaraan rintaa kiristi pelkästään tieto siitä, että Kolmitassu oli tietoinen tabbykuvioisen naaraan isästä. Sentään kirjava naaras ei ollut kertonut kenellekään mitään - ainakaan vielä. Kolmitassulle oli vielä puhuttava, jotta Suhinatassu voisi varmistua hänen vaitiolostaan.
"Mitä sinä mietit?" Ruokoturkin kysymys havahdutti Suhinatassun ajatuksistaan. Naaras ravisteli päätään.
"Jäin vain vähän ajatuksiini", oppilas maukui ja asteli mestarinsa vierelle. Ruokoturkki nyökkäsi pienesti ja katseli oppilastaan hiljaa. Soturi oli ollut viime päivinä todella haikean oloinen. Syy siihen oli mahdollisesti Suhinatassun lähtö, joka lähestyi kovaa vauhtia. Kyllä soturi pääsisi vielä hänen poismenostaan yli, eikö vain? Suhinatassu ei ehtinyt uppoutua pidemmäksi aikaa takaisin ajatuksiinsa, kun Mustamieli pysähtyi yllättäen kuin seinään.
"Kuuletteko nuo juoksuaskeleet?" suurikokoinen soturi kysyi ja käänsi katseensa Ruokoturkkiin. Ruokoturkki höristi korviaan ja nyökkäsi.
"Kuulen", kolli maukui ja asteli mustaturkkisen soturin vierelle. Suhinatassukin kuulosteli ainoalla korvallaan ja kuuli tosiaan juoksuaskeleita. Askeleet lähestyivät vauhdilla nelikkoa. Mahtoiko joku olla pulassa? Pian heidän luokseen kompuroi tummanruskea kissa. Hänen shokissa olevat smaragdinvihreät silmänsä paljastivat hänet Terhotassuksi. Oppilas huohotti raskaasti ja lyyhistyi kasaan.
"Mitä on tapahtunut?" Mustamieli kysyi koskettaen varovasti oppilaan päälakea kuonollaan. Terhotassu yritti tasata hengitystään samalla kun hän piti katseensa tiukasti kiinni Mustamielen silmissä.
"Kolmitassu ja Tuhkakatse..." Terhotassu sai sanottua ennen kuin veti jälleen keuhkonsa täyteen ilmaan.
"Mitä heistä?" Ruokoturkki tiedusteli ja astui Mustamielen vierelle.
"He jäivät hirviön alle", oppilas maukui ääni väristen.
"Kuolivatko he?" Saukkotassu huudahti kysyvästi. Terhotassu ei saanut sanaa suustaan, joten hän vain nyökkäsi pienesti.
"He-heidän ruumiinsa ovat Ukkospolun reunalla", tummanruskea oppilas maukui.
"Sinun pitää näyttää meille missä", Mustamieli maukui ja puski oppilasta jaloilleen.
"Minä ja Mustamieli menemme hakemaan heidän ruumiinsa leiriin. Suhinatassu ja Saukkotassu, menkää te ilmoittamaan tästä Lumitähdelle", Ruokoturkki maukui. Suhinatassu nyökkäsi pienesti ja vilkaisi Terhotassua, joka lähti johdattamaan sotureita Ukkospolulle.
"Mennään", Saukkotassu maukui tabbykuvioiselle naaraalle, joka lähti oppilastoverinsa kanssa leiriin.

Hopeahäntä säihkyi jo korkealla taivaalla, kun Kolmitassun ja Tuhkakatseen ruumiit tuotiin leiriin. Lumitähti keskusteli jostain Terhotassun kanssa, mutta Suhinatassu ei kuunnellut tarpeeksi tarkasti kuullakseen mistä. Tabbykuvioisen jäänsininen katse oli lukittautunut Kolmitassun elottomaan ruumiiseen. Juuri kun naaras oli miettinyt, miten voisi pitää Kolmitassun hiljaisena... Sitten olikin tapahtunut näin! Suhinatassu oli järkyttynyt ja surullinen. Naaras ei todellakaan ollut toivonut mitään tällaista. Kolmitassu olisi ansainnut elää hyvän ja pitkän elämän. Hän olisi edes ansainnut saada soturinimensä! Yksikorvainen naaras uskaltautui menemään Kolmitassun ruumiin äärelle. Hän kumartui tämän korvan juureen.
"Olen pahoillani kohtalostasi, toivon sinun metsästävän nyt paremmilla mailla", Suhinatassu kuiskasi surullisesti. Tabbykuvioinen oppilas kohottautui ja laahusti oppilaspesälle vilkaisten vielä pesän suuaukolta entisen pesätoverinsa ruumista. Hän todella toivoi, että tänä yönä yksi hopeahännän tähdistä, olisi ollut Kolmitassu.

Aamun vaaleanpunaiset ensisäteet leikittelivät Suhinatassun lyhyellä turkilla. Naaras ei ollut saanut pahemmin nukutuksi viime yönä, sillä huoli Ruokoturkista ja suru Kolmitassusta painoivat hänen mieltään. Kolmitassun ja Tuhkakatseen ruumiit oli juuri haudattu ja klaanin oli aika jatkaa elämäänsä normaalisti. Se tuntui Suhinatassusta kovin julmalta. Tuntui muutenkin, ettei klaani edes jäänyt kaipaamaan kahta menetettyä kissaa. Suhinatassun lähtöä jäi sentään suremaan yksi kissa - Ruokoturkki. Tabbykuvioinen oppilas tunsi aidosti olevansa kiitollinen mestaristaan. Naaraalla oli ainakin yksi kissa klaanissa, joka jäi kaipaamaan ja välitti kovasti. Pieni hymy nousi ruskean naaraan kasvoille ja hän käänsi katseensa Ruokoturkkiin, joka keskusteli Mutahännän kanssa. Vaaleanruskea soturi nyökkäsi mustalle kollille ja asteli sitten Suhinatassun luokse. Naaraan hymyilevät kasvot saivat soturinkin hymyilemään.
"Mikäs sinua nyt noin hymyilyttää?" kolli kysyi.
"Minä olen kiitollinen sinusta ja siitä, että juuri sinä olet mestarini", Suhinatassu maukui. Soturin tummanruskeissa silmissä välähti liikuttuneisuus.
"Minäkin olen kiitollinen sinusta!" kolli naurahti iloisesti.
"Menkää nyt metsästämään siitä - ei se riista tänne itsestään kävele!" kaksikon ohikulkeva Kettusydän puuskahti. Hänen pippurinen luonteensa ei ollut kadonnut oppilasajoilta minnekään.
"Kyllä kyllä, äläs nyt vanhempia käskyttele!" Ruokoturkki vitsaili ja sai punertavan naaraan pyöräyttämään silmiään.
"Eipäs ärsytetä neitiä enempää, joten mennään", vaaleanruskea kolli maukui ja viittoi hännällään oppilastaan seuraamaan.

Kaksikko kulki turkit pörhöllä Jokiklaanin reviirillä. Riistan tuoksusta ei ollut tietoakaan, sillä kaikki eläimet taisivat pysytellä pesissään kylmyyden takia.
"Emme me löydä mitään", Suhinatassu maukui hampaat kalisten. Ruokoturkki puri huultaan ja nuuhki ympäristöään tarkasti.
"Ei luovuteta", kolli maukui ja liikkui hiirenhiljaisin askelin eteenpäin. "klaani on kuitenkin ruokittava." Lyhytkarvainen oppilas nyökkäsi olevansa samaa mieltä ja hänkin lähti hiippailemaan eteenpäin kuono viistäen maata riistan tuoksun varalta.
"Mene sinä toiseen suuntaan", Ruokoturkki kuiskasi. Suhinatassu liikautti korvaansa merkiksi siitä, että kuuli. Naaras lähti kulkemaan kauemmas mestaristaan. Routainen maa tuntui kylmältä naaraan pehmeitä polkuanturoita vasten. Keskittyminen oli vaikea säilyttää riistan jäljittämisessä, sillä kylmyys puski tietään naaraan ohuen turkin läpi. Oppilas hiippaili eteenpäin, ja höristi pienesti korvaansa. Hän kuuli havinaa kasvillisuudesta. Naaras raotti pienesti suutaan ja vesi herahti hänen kielelleen, kun riistan tuoksu tulvi hänen suuhunsa. Hän löysi ruokaa! Kasvien seassa oli hiiri, joka luultavasti etsi itselleen syötävää. Jyrsijä ei arvannutkaan kuinka epäonnekas sattui olemaan juuri nyt. Suhinatassu kyyristyi vaanimisasentoon ja heilutti lantiotaan puolelta toiselle. Hän jännitti lihaksensa ja loikkasi pensaikkoon upottaen hampaansa riistaeläimen lämpimään lihaan. Suhinatassu laski saaliinsa tyytyväisenä ja kaivoi jyrsijälle kuopan. Tabbykuvioinen naaras hautasi saaliinsa ja jatkoi matkaansa. Hän piti suunsa hieman raollaan, jotta voisi haistaa riistan paremmin. Riistan sijasta hänen aisteihinsa kulkeutui kuitenkin aivan joku muu tuoksu. Erakko. Naaras valpastui heti ja mietti oliko Yötön uskaltautunut näin syvälle Jokiklaanin reviirille. Suhinatassu jolkotteli eteenpäin unohtaen metsästyksen kokonaan. Hän seurasi tuoksua kaislikkoon, jossa seisoi suurikokoinen kolli. Kollin turkki oli ruskea, mutta se oli selvästi paremmassa kunnossa kuin Yöttömän repaleinen turkki. Suhinatassu luimisti ainoaa korvaansa ja pörhisti turkkiaan entisestään. Tuo oli joku aivan tuntematon kissa. Ruskeaturkkinen kolli näytti syövän jotain ja sekös ärsytti Suhinatassua entisestään. Kissa söi Jokiklaanille kuuluvaa riistaa! Suhinatassu katsoi kissaa kylmästi jäänsinisillä silmillään. Suurikokoinen kolli taisi aistia sen, sillä hän kääntyi ympäri. Ruskealla kollilla oli pistävänkeltaiset silmät, joita hän siristi katsoessaan Suhinatassua.
"Mitä sinä teet Jokiklaanin reviirillä?" Suhinatassu kysyi. Kolli naurahti. "Metsästän tietty."
"Häivy täältä!" tabbykuvioinen naaras sihahti.
"Vou vou, kiihdyitpäs sinä äkkiä", ruskeaturkkinen kolli naurahti ja venytteli jäseniään.
"Et voi kuljeksia toisten kissojen reviireillä!" naaras sähisi astuen uhkaavasti lähemmäs. Oppilasta selvästi suurempi kissa ei kuitenkaan ottanut askeltakaan taaksepäin.
"En piittaa toisten reviireistä - pitäähän sitä vatsansa täyteen saada", kolli maukui ja katseli naarasta tutkailevasti keltaisilla silmillään. Kollin katse tuntui todella kuumottavalta ja se sai naaraan itsensä peräätymään hieman. Katse oli hyvin pahaenteinen.
"Mitäs mitäs, meinaatko karata?" ruskeaturkkinen kolli kysyi virnuillen. Suhinatassu mulkaisi kissaa vihaisesti.
"Sinun tässä pitäisi karata!" naaras sähisi. Kynnet liukuivat naaraan tassuista esiin ja hän väläytti hampaitaan. Kulkukissa ei piitannut vaan katseli Suhinatassua intensiivisesti. Se tuntui naaraasta hyvin ahdistavalta. Sitten aivan yllättäen kolli loikkasi Suhinatassun päälle. Naaras ei ehtinyt ollenkaan varautua kulkukissan hyökkäykseen. Kolli sai helposti naaraan alleen suuren kokonsa takia. Tabbykuvioinen oppilas yritti potkaista kulkikissan pois päältään, mutta hän oli kuin kahlittu kollin suuren vartalon alle.
"Pä-päästä minut!" Suhinatassu maukui kiihtyneenä. Ruskeaturkkinen kolli virnisti ja painoi suuren käpälänsä Suhinatassun kurkulle, jotta naaras sai hädintuskin hengitetyksi.
"En päästä sinua minnekään", kolli maukui ja nuolaisi kevyesti naaraan otsaa. Oppilas tunsi kylmien väreiden kulkevan koko hänen kehonsa lävitse. Hän yritti rimpuilla paniikissa, jotta pääsisi pois.
"Etkä voi huutaa pikku klaanitovereitasi apuun", kulkukissa maukui ivallisesti. Suhinatassu vapisi ja katsoi silmät pelosta ammollaan kollia. Nyt sitä apua kaivattiin ja kipeästi!

Vastaus:

11kp! Tarinalla oli sopiva etenemistahti, esimerkiksi siirtymä metsästyksestä Yöttömän tapaamiseen. Sekä tuossa heidän kohtaamisessaan Suhinatassun epämukamukavuus ja tilanteen jännitys näkyi kuvailussa erittäin hyvin, Yöttömän eleissä, sanoissa ja miten lähellä hän tuli, sen pystyi tuntemaan lukiessa. Tarina toi myös mielenkiintoisesti jatkoa Kolmitassun tarinan tapahtumille ja näytti minkälainen yhteys heillä oli.

-Silkkis

Nimi: Tulitassu, Myrskyklaani

23.12.2017 19:54
“Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tulitassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Sammalkaste. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle”, Hunajatähti julisti puhujankiveltä. Tulitassu lähestulkoon tärisi onnesta. Hän katsoi haltioissaan, kun beige naaras käveli heidän luokseen. Päällikön seuraavat sanat olivat kuin usvaa kaiken innon ja jännityksen seassa. Tulitassu havahtui koskettamaan uuden mestarinsa nenää ja tämä katsoi nuorta oppilastaan ylpeänä. “Tulitassu, Tulitassu!” kuuluivat klaanin huudot. Tulitassu pöyhisti ylpeänä rintaansa. Kun enimmät onnittelut oli suoritettu, Sammalkaste tuli hänen luokseen ja sanoi hieman liian viralliseen sävyyn: “Aloitamme koulutuksen heti aamun koitossa.” Tulitassu kuitenkin tiesi, että hänen mestarinsa oli ihan yhtä innoissaan, kuin hän itse.
Siitä oli nyt kulunut hieman yli kuu, kun Tulitassu oli saapunut Myrskyklaaniin. Aiemmin hän oli elänyt emonsa ja siskojensa kanssa joen varrella, kaukana klaanikissojen reviireistä. Vieras kissa oli hyökännyt heidän pesäänsä ja tappanut kaikki muut. Tulitassu oli haavoittunut, mutta kuin ihmeen kaupalla hilannut itsensä Myrskyklaanin reviirille, josta Sammalkaste ja Pakkastuuli olivat hänet löytäneet. Tulitassu oli viettänyt parantajan pesässä useita öitä ja sen jälkeen Täpläturkki oli pitänyt hänestä huolta kuin omastaan, vaikkakaan Tulitassu ei enää paljon huolenpitoa kaivannutkaan. Useimmat olivat jo hyväksyneet Tulitassun klaanitoverikseen, mutta kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä myötämielisiä vieraan pennun hyväksymisestä klaanin jäseneksi. Tulitassu yritti kuitenkin ravistaa ajatuksen päästään, ja kömpi ensimmäistä kertaa oppilaiden pesään, otti itselleen vapaan makuupaikan pesän nurkalta, Punatassun oikealta puolelta.
Hatarat auringonsäteet kutittivat Tulitassun silmiä ja tämä kierähti nopeasti ylös. Muiden oppilaiden kyljet kohoilivat vielä rauhallisesti kun hän poistui pesästä. Oli kylmä pakkasaamu ja lunta oli yön aikana tullut pennuaskeleen verran lisää. Sammalkaste odotti häntä jo leirin suuaukolla.
“Oletko valmis?” hän kysyi hieman leikkisästi.
“Niin valmis kun vain voi olla!” Tulitassu vastasi päättäväisenä, vaikka innostus kuplikin hänen sisällään.
“Hienoa! Ensimmäisellä koulutuskerrallasi käymme kiertämässä reviirin rajat. Samalla merkitsemme ne”, Sammalkaste kertoi samalla kun he poistuivat leiristä. Tulitassu tiesi mitä odottaa, sillä Punatassu oli kertonut hänelle ensimmäisestä koulutuskerrastaan. Siltikin Tulitassu oli hivenen pettynyt, ettei päässyt heti kunnon koulutuksen pariin.
He vaelsivat ensin Vanhan tammen luo. Täällä Tulitassu oli ollut ennenkin. Täältä hänet oli löydetty sinä päivänä, kun hän saapui Myrskyklaaniin. Sammalkaste jätti hajumerkkinsä puun luokse. “Tänne me tulemme huomenna harjoittelemaan”, hän sanoi ja katsoi Tulitassua merkitsevästi, ikään kuin tietäen, kuinka innokas tämä oli oppimaan klaanin tavoille. Tulitassu nyökkäsi ja he jatkoivat matkaa. He kävelivät järven rantaa aina Puolisillalle asti. Lumi viisti Tulitassun mahaa ja hän värisi. Samalla, kun Sammalkaste jätti hajumerkkejään Varjoklaanin leirin rajalle, Tulitassu haistoi jotain. Se oli pullea hiiri, joka puuhaili Puolisillan lähellä sijaitsevan kiven kolossa. Tulitassu kyyristyi ja alkoi vaania hiirtä, mutta juuri kun tämä oli ponnahtamassa ilmaan, hiiri juoksi pois. Tulitassu tuhahti ja hänen katseensa eksyi mestariinsa, joka naurahti.
“Tuolla tavallako sinä meinasit hiiren saada? Pakko myöntää, että olet yllättävän hiljainen uudeksi oppilaaksi, yleensä he rymistelevät saaliin luo mäyrän lailla”, hän tuhahti mutta jatkoi: “Vaikka hiivitkin hiljaa, hiiri tuntee tassujesi liikeet maassa. Sinun täytyy opetella hiipimään kevyemmin. Kas näin.”
Tulitassu tunsi häntänsä heiluvan kiusaantuneesti kun hän katseli mestarinsa esimerkkiä. Sammalkaste huomasi sen ja tönäisi häntä kevyesti kylkeen. “Kyllä sinä sen hetkessä opit. Kokeile vain”, hän naurahti. Tulitassu painautui maahan ja tunsi tassujensa painautuvan lumiseen maahan. Hän alkoi hiipiä niin kevyesti kuin vain pystyi.
“Ei paha noin ensimmäiseksi kerraksi. Sinussa on paljon potentiaalia taitavaksi metsästäjäksi”, Sammalkaste sanoi lempeästi. “Tulehan jo.”
Tulitassu kehräsi hiljaa mestarinsa sanoille ja seurasi tätä seuraavalle paikalle.
Aurinkohuipun hetki alkoi olla käsillä, kun kaksi kissaa olivat melkein kiertäneet reviirin. Sammalkaste oli esitellyt leirin kolkat Tulitassulle ja tämän jalat alkoivat uupua. Sammalkaste kantoi suussaan hiirtä, jonka oli napannut läheltä Aukiota. Tulitassu oli saanut samalta paikalta saaliikseen hyvin pienikokoisen metsämyyrän, josta riitti syötäväksi hädin tuskin yhdelle pennulle. Hän vei sen kuitenkin tuoresaaliskasaan. Punatassu odotti häntä pullean myyrän kanssa oppilaiden pesän vieressä. Tulitassu meni hänen luokseen ja hän jakoi saaliin ja vaihtoi kieliä ystävänsä kanssa. Hän odotti jo innokkaasti seuraavaa koulutuspäiväänsä, jolloin hän pääsisi harjoittelemaan lisää metsästystä ja ehkä jopa taistelemista.

Vastaus:

6kp! Onnea uudelle oppilaalle! Alku toi nopeasti Tulitassun menneisyyden esille ja kertoi myös hänen nykyisen tilanteensa leirissä ja myöhemminkin saimme kivasti katsauksen hänen muistoihinsa. Tarinassa oli mukava tunnelma, kuvailussa ja Sammalkatseen ja Tulitassun välisessä kanssakäymisessä. Pidin myös siitä miten toit kuvailussa paljaslehden ajan esille :)

-Silkkis

Nimi: Maitotassu, Tuuliklaani

23.12.2017 15:12
//Köh köh, tuon aikaisemman tarinan voi poistaa, kun mie en näköjään osaa katin nimeäkään mainita nimikentässä x'D//

Luku 4

Maitotassu alkoi havahtua tajuttomasta tilastaan. Voimakas yrttien tuoksu sai kollin nyrpistämään pienesti nenäänsä, mutta vasta kuonolle tipahtava kylmä vesipisara sai hänet räväyttämään silmänsä auki. Maitotassu räpytteli silmiään pariin kertaan tarkentaakseen näkökenttäänsä. Parilla vilkaisulla kolli sai pääteltyä, että hän oli päätynyt parantajanpesälle. Oppilas huomasi Naakkakäpälän katsovan suoraan kermanväristä kollia. Maitotassu ei ollut varma kuinka hänen olisi pitänyt tulkita klaanin parantajan kylmänsinisiä silmiä, jotka vaikuttivat enemmän syyttäviltä kuin helpottuneilta nuoren oppilaan heräämisestä.
"Hyvää huomenta", harmaa kolli maukui ja venytteli itse omia jäseniään. Maitotassulta meni hetki aikaa, että hän sai vastattua takaisin parantajalle: "huomenta." Vaalea kolli sai kerättyä kasvoilleen hymyn.
"Ei ole suositeltavaa nukkua pakkasyöllä ulkona", Naakkakäpälä sanoi kuulostaen hieman ankaralta. Maitotassu luimisti pahoittelevasti korviaan. Nimenomaan omaa huolimattomuuttaan hän oli pesälle ajautunut.
"Ymmärrän, en ajatellut", kolli maukui ja nousi istuma-asentoon kohdaten Naakkakäpälän jäänsiniset silmät.
"Ruskopilvi oli aivan poissa tolaltaan, hän pelkäsi puolestasi", Naakkakäpälä maukui. Maitotassu nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Lupaan oppia virheistäni", Maitotassu maukui. Naakkakäpälä nyökkäili tyytyväisenä Maitotassun vastaukseen, mutta hänen silmissään vaikutti vielä olevan pieni syyttävä pilke.
"Kuinka kauan minä edes olen ollut täällä?" Maitotassu kysyi, "pääni on ihan huuruissa viimeisimmistä tapahtumista."
"Jonkin aikaa ja saat muuten kiittää onneasi ettet saanut viheryskää!" Naakkakäpälä maukui.
"Tähtiklaanille kiitos siitä!" Maitotassu maukui ja muutti ilmettään sitten hieman kysyväksi.
"Milloin minä pääsen pois täältä?" pitkäkarvainen kolli kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kärsivälliseltä. Naakkakäpälän kasvoille nousi pieni hymy.
"En näe syytä pitää sinua täällä enää, kuumeesi oli selvästi laskenut ja vaikutat olevan täynnä energiaa", harmaa kolli maukui. Maitotassu päästi ilahtuneen maukaisun.
"Hyvä kuulla! Kiitos kaikesta Naakkakäpälä!" Maitotassu maukui kiitollisena ja laski päätänsä kunnianosoitukseksi parantajalle, joka vain murahti.
"Menes nyt siitä kertomaan muillekin, että olet vielä hengissä!" Maitotassu nyökkäsi ilahtuneena ja syöksyi ulos parantajan pesältä.
*Onkohan Laventelitassu koulutuksessa Tähtipölyn kanssa?* Maitotassu mietti. Albiino oli saattanut edetä koulutuksessa jo Maitotassun yli, mutta vaaleaa kollia tämä ei oikeastaan häirinnyt. Turha sitä olisi katkeroitua, sillä kyllä pitkäkarvainen oppilaskin vielä saisi soturinimensä, vaikka sitten Laventelitassun jälkeen. Maitotassu jäi hetkeksi katselemaan Tuuliklaanin leiriä, joka oli alkanut jo kukoistamaan. Lumet olivat pikkuhiljaa alkaneet väistyä. Kolli veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Hänen sieraimensa täyttyivät luonnon raikkaista tuoksuista. Tuoksut ja lumen sulaminen lämmittivät nuoren oppilaan mieltä.
*Riistaakin alkaa varmasti vihdoinkin tulla!* Maitotassu mietti ilahtuneena ja loikki etsimään Ruskopilveä. Saattoihan hänen mestarinsa toki olla metsästämässä tai partiossa.
*Ehkä voisin kysyä joltakulta*, Maitotassu mietti ja silmäili leiriä varmistaakseen vielä, ettei hänen mestarinsa tosiaan olisi siellä. Vaalea oppilas ei kuitenkaan nähnyt vilahdustakaan mestarinsa oranssista turkista, jota täplittivät valkeat läikät.
*Ei hän taida olla täällä*, Maitotassu mietti ja tassutteli Paatsamalehden luokse.
"Hyvää huomenta ja anteeksi häiriö", Maitotassu maukui soturille kunnioittavasti ja kumarsi pienesti. Paatsamalehti naurahti pienesti. "Huomenta huomenta, Maitotassu."
"Sattuisitko tietämään missä Ruskopilvi on?" Maitotassu kysyi katsoen Paatsamalehden lehdenvihreisiin silmiin kysyvästi.
"Hän meni metsästämään Tuhkakorvan ja Kuukukan kanssa", tummanruskea naaras maukui, "hän ei tiennyt että sinä olet jo tervehtynyt."
"Se on täysin ymmärrettävää", Maitotassu maukui ja nyökkäsi. "Kiitos tiedosta." Paatsamalehti heilautti häntäänsä hyväksyvästi. Ruskopilvi oli luultavasti tarvinnut muuta ajateltavaa ja olihan klaani ruokittava, varsinkin kun yksi oppilas löhösi parantajan pesässä toimeettomana.
*Minulla ei taida olla mitään velvollisuuksia nyt*, Maitotassu mietti ja päätti mennä katsomaan sijaisemoaan. Pitkäkarvainen kolli tassutteli pentutarhaan kurkistaen ensin varovasti sisään.
"Voinko tulla tänne?" kolli kysyi. Ohdakeviiksi käänsi samantien katseensa pentutarhan suuaukolle. Kirjavan naaraan suupielet kohosivat heti ylöspäin ja katse hänen sinisissä silmissään kirkastui.
"Maitotassu, sinä olet terve!" kirjava naaras maukui ilahtuneena. Maitotassu naurahti hyväntuulisesti ja asteli koskettamaan kasvattiemonsa kuonoa omallaan. Ohdakeviiksen kurkusta kuului syvää kehräystä, eikä pitkäturkkinen kolli voinut olla vastaamatta siihen.
"Hyvä nähdä sinun voivan hyvin", Ohdakeviiksi maukui ja nuolaisi Maitotassun päälakea. Maitotassu hymyili ja katsahti Ohdekeviiksen sijaispentuihin, jotka nukkuivat rauhallisesti kirjavan naaraan vatsan vieressä.
"Onko sinulla hyvä täällä?" Maitotassu kohottaen katseensa takaisin Ohdakeviiksen kasvoihin.
"Kyllä on, vaikka välillä kaipaankin soturin elämää", Ohdakeviiksi maukui. "välillä tuntuu että olen ollut täällä hirveän kauan." Vaalea kolli nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Mutta viihdyn kyllä pentujen kanssa", kirjava naaras maukui ja nuolaisi vatsansa vieressä olevien Salamapennun ja Ruostepennun päälakia. Maitotassu hymyili. "Pennut ovat kyllä ihania."
"Kyllä vaan", Ohdakeviiksi kehräsi. Pörröinen oppilas puski vielä kerran kasvattiemonsa päälakea.
"Minun pitää nyt mennä, velvollisuudet kutsuvat", kolli maukui. "olen maanut liian kauan toimeettomana." Ohdakeviiksi nyökkäsi ymmärtäväisenä. Maitotassu sujahti ulos pentutarhasta ja istui odottamaan Ruskopilveä.
"Hei Maitotassu", Paatsamalehden maukaisu sai nuoren oppilaan korvat värähtämään pienesti. Pörröinen kolli käänsi heti päänsä soturin suuntaan.
"Hei taas", Maitotassu maukui kohteliaasti ja kumarsi jälleen pienesti.
"Voi sinua, ei koko ajan tarvitse noin tehdä", Paatsamalehti naurahti huvittuneena heilauttaen häntäänsä vähättelevästi. Maitotassu naurahti itseksin ja hymyili soturille.
"Se tulee luonnostaan, haluan osoittaa kunnioitukseni teitä kohtaan", kolli maukui silmät kirkkaina.
"Ymmärrän sen", Paatsamalehti maukui nyökkäyksen kera.
"Sinulla oli varmaan asiaakin", Maitotassu totesi.
"Ah, kyllä vaan. Haluaisitko lähteä minun ja Käärmeensielun kanssa metsälle?" naaras kysyi. Vaalea oppilas innostui oitis. Käärmensielu oli klaanissa niitä, jotka suhtautuivat Maitotassuun halveksuvasti, tai niin naaras antoi käytöksellään ymmärtää. Vaaleasta kollista oli siis hyvä viettää enemmän aikaa naaraan kanssa, hän halusi vakuuttaa äkeälle naaralle, että oli paikkansa klaanissa ansainnut.
"Mennään ehdottomasti!" Maitotassu hihkaisi.

Käärmeensielu ei ollut kovinkaan innostunut siitä, että Paatsamalehti oli raahannut vaalean oppilaan mukaan metsästysretkelle. Nytkin mustaraidallinen naaras jupisi itsekseen ärtyneenä ja vilkuili silloin tällöin pörröisen kollin suuntaan.
"Haistatko mitään?" Paatsamalehti kysyi Maitotassulta, joka nyökkäili. Kolli raotti pienesti suutaan, jotta hän saattoi haistaa riistan mehukkaan tuoksun paremmin.
"Hänen olisi syytäkin haistaa jotain - klaanissa ei ole tilaa hajuaistittomalle kotikisulle", Käärmeensielu sylkäisi. Maitotassu kallisti hämillään päätään.
"Äläs nyt Käärmeensielu", Paatsamalehti maukui hieman vaivaantuneena mustaraidallisen naaraan epäkohteliaisuudesta. Teräväkielinen naaras hymähti ja pyöritteli silmiään. Hän ei ollut lainkaan pahoillaan sanoistaan. Maitotassu päätti jättää sen huomiotta. Kaikki klaaniin tulleet kotikisut, erakot tai jopa toisen klaanin jäsenet saivat varmasti kuulla huomautuksia juuristaan jatkuvasti. Muiden sanat eivät kuitenkaan tulisi koskaan määrittelemään Maitotassun tai kenenkään muun kissan arvoa.
"No, mutta haistatko sinä mitään?" Paatsamalehti toisti kysymyksensä pitkäkarvaiselle kollille, joka nyökkäsi.
"Kyllä vaan", kolli veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Kaniinien mehukas tuoksu virtasi koko kollin kehon lävitse. Lämmin tuoksu sai nuoren oppilaan lipaisemaan kevyesti huuliaan.
"Kaneja", Maitotassu totesi. Paatsamalehti nyökkäsi. "Aivan."
"Nerokas kotikisu", Käärmeensielu jupisi. Maitotassu vilkaisi huvittuneena teräväkielistä naarasta.
"Kiitos", kolli vastasi yksinkertaisesti, vaikka hän tiesi Käärmeensielun olevan sarkastinen.
"Jäljitetään riista", Paatsamalehti maukui ja lähti johtamaan kolmikkoa. Käärmeensielu otti naaraan kiinni, jottei hänen vahingossakaan tarvitsisi kulkea rinnakkain kotikisun kanssa. Maitotassu käveli soturien perässä äänettömin askelin, jottei Käärmeensielun tarvitsisi keksiä mitään mistä valittaa. Myös soturit hänen edellään kulkivat hiljaisesti varoen rasahduksia päästäviä lehtiä.

Kolmikko käveli jonkin aikaa hiirenhiljaa, kunnes Paatsamalehti säpsäytti nuoren oppilaan pinkaisemalla nopeaan juoksuun. Maitotassun siniset silmät suurenivat, kun hän katsoi ihaillen tummanruskean soturin juoksua. Kolli katsoi pitkäjalkaisen naaraan jokaista lihasta ja analysoi päänsä sisällä mitä Paatsamalehti kehollaan teki. Paatsamalehti saavutti nopealla juoksullaan kaniinin ja tappoi pitkäkorvan vahvoilla leuoillaan.
"Se näytti hienolta!" Maitotassu maukui siniset silmät suurien. Käärmeensielu tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"Etkö ole ennen nähnyt kuinka täysiverinen tuuliklaanilainen metsästää kaneja?" Maitotassu käänsi silmänsä Käärmeensielun kylmiin silmiin.
"Riittää jo, Käärmeensielu!" Paatsamalehti sihahti ärtyneenä. Maitotassu ja Käärmeensielu molemmat säpsähtivät Paatsamalehden ärtymystä.
"Ei se haittaa - en loukkaantunut", Maitotassu maukui.
"Käärmeensielu saisi silti varoa kieltään", tummanruskea naaras maukui ja katsoi terävästi mustaraidallista soturia. Käärmeensielun harmaat karvat nousivat pystyyn ja sihisi.
"Kotikisut eivät kuulu klaaneihin, enkä tule koskaan muuttamaan mieltäni sen suhteen!" soturi maukui vihaisesti ja lähti juoksemaan pois kaksikon luota.
"Meidän piti metsästää yhdessä!" Maitotassu huudahti naaraan perään. Paatsamalehti pudisteli päätään. "Anna olla, Maitotassu." Pitkäkarvainen oppilas vilkaisi soturin lehdenvihreisiin silmiin pikaisesti ja käänsi sitten katseensa takaisin sinne minne Käärmeensielu oli juossut.

Vastaus:

12p! Pidin Maitotassun dialogista, miten huomio oli hänen kohteliaisuudessaan ja myös positiivisuudessa, joka tarttui myös minuun lukiessa. Kohteliaat eleet ja se miten paljon hän myös yritti pysyä kohteliaana toivat hyvin esille hänen luonnettaan, verrattuna esim. muihin klaanikissoihin, joiden kanssa hän jutteli. Sekä miten hän otti vastaan Käärmesielun kommentit oli mielenkiintoista, hän on kyllä ihana luonne :)

-Silkkis

Nimi: Kuplatassu, Myrskyklaani

29.11.2017 16:03
//Jatkoa Korppilaulun tarinaan

Katsoin mestarini Korppilaulun keltaisia silmiä innokkaana. Hypin pientä tasajalkaa paikallani, kunnes muistin, että saaliseläimet voivat säikähtää ääntä ja lopetin. Häntäni silti värisi innostuksesta. Korppilaulu hymähti huvittuneena.
"No näytäppäs millaiseksi luulisit metsästysasentoa", Korppilaulu naukaisi. Muistelin mitä pentutarhassa opin. Muutama silloinen oppilas näytti minulle pyynnöstäni metsästysasentoja. Kyyristyin hitaasti ja laskin häntääni hieman lähemmäs maata. Raotin suutani haistaakseni paremmin ilmassa leijuvat hajut. Kiinnitin katseeni kohti kuviteltua saalista, keppiä. Käänsin korvani kohti keppiä ja keskityin siihen. Seisoin asennossa kun Korppilaulu katseli minua miettivästi.
"Kävele muutama askel tuossa asennossa", mustan värinen mestarini pyysi. Mietin hetken vanhojen oppilaiden neuvoja.
"Kävele koskematta lehtiä tai muita kuivia asioita", ääni päässäni toisti. Astuin varoen yhden askeleen, pian otin toisen ja kolmannen. Olin mielestäni tarpeeksi lähellä keppiä. Jännitin vaistomaisesti takajalkani ja hyppäsin kepin viereen. Nappasin sen äkkiä suuhuni ja käännyin silmät säihkyen kohti Korppilaulua. Mestarini katseli minua hetken. Näin kollin katseessa hieman yllättyneisyyttä ja hitusen.. Epävarmuutta?
"Mielestäni tuo näytti aivan oikeanlaiselta", Korppilaulu naukui hitaasti. Siniset silmäni säkenöivät. *Sainko sen ensimmäisellä kerralla oikein?! Sainko? Sainko!?* mieleni huusi.

//Korppilaulu, jatkaisitko? :3

Vastaus:

2kp! Kuplatassun ensimmäinen harjoituskerta metsästyksestä oli mukavasti kuvattu ja hänen innokkuutensa saa hymyilemään lukiessa :) Yritän jatkaa joululoman aikana tästä eteenpäin.

-Silkkis

Nimi: Korppilaulu, Myrskyklaani

28.11.2017 13:21
// Jatkan tarinastasi Kuplatassu //

Korppilaulu hymähti huvittuneena, he olivat liikkeellä näin aikaisin ja oppilas oli vasta heränneenäkin niin innokas. Ei hän ollut yllättynyt, Kuplatassu oli jo ensimmäisenä päivänä oppilaana, näyttänyt energisyytensä ja halunsa oppia. Korppilaulu ei ollut varma, miten hän pärjäisi mestarina, eihän hänellä ollut aiempaa kokemusta. Mutta mustaturkkinen kolli oli päättänyt, ettei hän miettisi asiaa liikaa, eikä hän myöskään ajatellut ottavansa asiasta stressiä, vaan miettiä sitä mielenkiintoisena kokemuksena. Hän opastaisi Kuplatassua sen verran, kun hän pystyisi, raskain työ oli Kuplatassulla, mutta hän auttaisi siinä.
”Tänään harjoittelemme metsästämistä”, Korppilaulu sanoi, se ei ollut hänen omia vahvuuksiaan, mutta hän tahtoi nähdä Kuplatassun taidot ja sen perusteella miettiä, pitäisikö hänen kysyä myöhemmin taitavampaa metsästäjää apuun kouluttamisessa vai pärjäisikö Kuplatassu hänen neuvoillaan. Mutta hän oli kuitenkin ollut Myrskyklaanissa jo pitkään, joten hänen metsästystaitonsa Myrskyklaanin reviirillä olivat parantuneet huomattavasti, ehkä hän pystyisi hoitamaan tämän yksinkin.
”Selvä”, Kuplatassu vastasi silmissään iloinen pilke ja Korppilaulu vain hymähti uudelleen. Hän oli muutaman kerran miettinyt minkälaisen oppilaan saisi, hän ei ollut odottanut Kuplatassun innokkuutta, mutta hän piti siitä, se sai hänetkin tuntemaan mielenkiintoa koulutusta kohtaan. Korppilaulu viittoi oppilasta seuramaan hänen lähtiessään poistumaan aukiolta. Kullankeltaiset silmät kävivät vielä parantajanpesässä, mutta Henkipolkua ei näkynyt ulkopuolella. Heillä molemmilla oli nyt oppilaat, aika tosiaan meni nopeasti.
”Vaikutit levottomalta nukkuessasi, näitkö jotain unta, saalistit kenties hiiriä jo unessa?”, Korppilaulu kysäisi heidän kävellessään metsässä, aurinko oli alkanut hiljalleen paistamaan lehdettömien puiden välistä. Kuplatassu oli pienen hetken aikaa hiljaa, ennen kuin vastasi.
”Se oli painajainen”, Kuplatassu vastasi hieman hiljemmalla sävyllä, jonka Korppilaulu otti merkiksi siitä, ettei välttämättä halunnut keskustella asiasta.
”Sitten taisi olla hyvä, että herätin sinut”, Korppilaulu vastasi, hän ei nähnyt painajaisia usein, mutta välillä hänellä oli hetkiä jolloin hän kaipaisi Kaikutuulta. Silloin hän näki unessaan tilanteita, joissa hän oli ollut paikalla kumppaninsa kuolinhetkellä ja vaikka hän oli yrittänyt pelastaa Kaikutuulen, hän ei milloinkaan onnistunut. Silloin hän heräsi yksinäisyydentunteeseen ja kivuliaaseen muistutukseen siitä, että Kaikutuuli ei ollut enää hänen luonaan. Korppilaulu jatkoi tasaista kävelyä, heidän vajotessa hiljaisuuteen, viileä lehtisateen tuuli tarttui välillä hänen turkkiinsa, muistuttaen paljaslehden ajan tulosta.
”Et ole tainnut ennen nähdä paljaslehden ensimmäistä lunta?”, Korppilaulu sanoi vieden keskustelun aihetta muualle, jos hän muisteli oikein, Kuplatassu ei ollut syntynyt Paljaslehden aikoihin vaan sen jälkeen. Eikä päivää jolloin oppilas oli syntynyt, ollut helppo unohtaa. Hän ei voinut myöskään unohtaa Henkipolun surua ja syyllisyydestä raskasta ääntä, kun tuo oli syyttänyt itseään Kuplatassun emon kuolemasta. Vaikka Korppilaulu oli yrittänyt väittää, ettei naaraan kannattanut syyttää itseään.
”En”, Kuplatassu vastasi, kuulostaen taas iloisemmalta.
”Sitten saat kokea sen pian, vaikkakin paljaslehti tuo taas oman haastavuutensa saalistamiseen”, Korppilaulu maukaisi pysähtyen sopivan oloisella aukeamalle puiden lomassa.
”Joten voimme alkaa valmistautumaan, oletko valmis?”, Korppilaulu kysyi hymyillen pienesti.

// Hieman myöhässä, mutta tahtoisitko jatkaa tästä Kuplatassu? :) //

Nimi: Pakkastassu, Tuuliklaani

09.11.2017 19:03
Säpsähdin hereille. Hämmennyin huomatessani, että makasin oppilaiden pesässä.
*Mikä typerys! Minähän olen oppilas!* ajattelin ja nousin istumaan. Suin töröttävät karvat. Auringon ensi säteet kuulsivat pesän seinien läpi. Kömmin ulos aukiolle ja lähdin etsimään Kuuraviikseä. Leiri alkoi heräillä ja pesistä kurkisti unenpöpperöisiä päitä. Seisoin keskellä leiriä miettien Kuuraviiksen olinpaikkaa, kun mestari tassutti luokseni.
"Tänään voisimme aloittaa saalistuksella", tämä naukui. Nyökkäsin ja lähdin hänen perässään kohti nummia.
"Muista, että kaneja napatessa pitää olla nopea", Kuuraviiksi naukaisi, kun olimme pysähtyneet. Haistelin ilmaa. Melko pian haistoin kanin herkullisen tuoksun. Jäljitin hajun ja näinkin pian kanin mutustamassa ruohoa. Lähdin juoksemaan kania kohti. Se huomasi minut melkein heti ja lähti pinkomaan karkuun. Jahdattuani sitä hetken epätoivoisesti, palasin Kuuraviiksen luo. Hänen viiksensä väpättivät huvittuneesti ja hän pudisteli päätään.
"Sinun pitää ensin päästä lähelle saalista! Muuten et saa sitä millään kiinni!" hän neuvoi. Huokaisin ja haistelin ilmaa uuden kanin toivossa. Haistoin sen samalla hetkellä, kun mestarini osoitti sitä hännällään.
"Yritä uudestaan", Kuuraviiksi käski. Tällä kertaa tajusin hiipiä kohti jänistä. Olin jo melko lähellä, kun se nosti päätään. Noin silmänräpäyksen ajan katsoimme toisiamme silmiin. Sitten se kääntyi ja yritti pakoon, mutta matkaa oli vain noin ketunmitta ja sain sen helposti kiinni. Tassutin takaisin mestarini luo.
"Hieno saalis", tämä naukaisi. Nyökkäsin saalis suussani. En tiennyt miksi, mutta minusta oli tuntunut väärältä tappaa se. Kun se oli katsonut minua, sen silmissä oli heijastunut suunnaton kauhu. Minun oli tehnyt mieli päästää se karkuun, mutta klaani tarvitsi ruokaa. Lähdin kohti leiriä Kuuraviiksen perässä. Matkalla mestari saalisti yhden kanin lisää. Laskiessani kanin tuoresaaliskasaan, sama ajatus painoi edelleen mieltäni.
*Lopeta jo! Se oli yksi pieni jänis!* mietin.

Makasin oppilaiden pesässä. Muut olivat jo unessa. Metsästyksen jälkeen olin vahvistanut pentutarhaa Kuuraviiksen kanssa. En saanut unta ja astelin varovasti ulos pesästä. Käpäläni kuljettivat minua ulos nummille. Lähdin kohti Myrskyklaanin rajaa. Kuljin kanin kuolin paikan ohi, ja syyllisyydentunto pisti minua.
*Se katse oli kuin kissan katse...* tiesin olevani typerä, ja tämä tietoa ei auttanut asiaa yhtään. Istahdin rajalle ja jäin katselemaan Myrskyklaanin reviirille. Minun teki mieli ylittää raja ja mennä tutkimaan aluetta, mutta hillitsin kerrankin itseni ja jäin vain istumaan. Silloin haistoin Myrskyklaanin yöpartion.
*En usko, että he olisivat tyytyväisiä nähdessään Tuuliklaanin oppilaan rajalla kuuhuipun aikaan...* mietin ja kipitin piiloon. En halunnut mennä takaisin leiriin. Siellä oli tylsää!

//Jos joku haluu jatkaa? Ihan kuka vaa...

Vastaus:

4kp! Saalistus alun vaikeuksista huolimatta onnistui silti hyvin :) Pakkastassun ajatukset tästä olivat kiinnostavia, se mihin hän kiinnitti huomiota saalistuksen jälkeen ja miten se jäi häntä häiritsemään, tämä oli mielenkiintoinen osuus tuleviakin tarinoita miettien.

-Silkkis

Nimi: Sammaltassu, Taivasklaani

07.11.2017 20:32
”Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, kunnes saat soturinimesi, kutsuttakoon sinua Sammaltassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Tomukorva. Toivon, että hän siirtää taitonsa sinulle. Tomukorva, olet kouluttanut jo yhden soturin, Tuulenpurijan, ja itse olet saanut hyvää koulutusta Varpussiiveltä. Luotan, että välität uskollisuutesi ja tyynen luontosi tälle nuorelle oppilaalle”, Jäätähti maukui Taivaskiveltä. Kosketin onnellisena uuden mestarini nenää omallani, ja laskeuduin sitten aloilleni.
”Punatassu! Sammaltassu! Punatassu! Sammaltassu!” klaani huusi uusia nimiämme. Ylpeys paisui rinnassani ja pyristeli kuin lintu, kun kuulin klaanitovereiden kannustavat ulvaisut.
”Eikö ole mahtavaa!” naukaisi Punatassu innoissaan korvaani. Nyökkäsin. Katsoin taivasta. Se oli vaaleansininen. Aamu oli kaunis. Puita koristivat helakanväriset lehdet, joista osa oli jo pudonnut routaiseen maahan. Rotkossa oli aika lämmintä. Ainakin kivillä, joilla klaaninvanhimmat seurasivat kokousta auringon valosta ja lämmöstä nauttien.
Varpussiipi tuli onnittelemaan minua ja veljeäni, ja sain kunnon nuolaisun korvien väliin. Emon silmistä paistoi ylpeys ja luottamus. Lupasin mielessäni, että tulisin mahdollisimman hyväksi soturiksi. Samassa isäni, Riekalekorva saapui paikalle.
”Minusta tulee mahtavin soturi sitten Tiikeriklaanin!” julisti Punatassu kovaan ääneen.
”Hmph. Muistathan myös hoitaa klaaninvanhimpia?” tämä kysyi veljeltäni. Punatassu siirteli käpäliään.
”Hyvä soturi, kuten minä, huolehtii koko klaanistaan, sen kaikista jäsenistä”, maukaisi Riekalekorva.
”Selvä! Teen parhaani!”
*Niin minäkin.*
”No, tuletko?” Tomukorva kysyi minulta. Nyökkäsin jälleen ja seurasin mestariani pois leiristä. Ensimmäistä kertaa. Kuljimme Kivikeon ohi kohti kaatunutta puuta kohti. Tomukorva hyppäsi sen yli vaivatta. Kyyristyin valmistautuakseni hyppyyn. En halunnut olla se kissa, joka törmää puuhun lähtiessään leiristä ensimmäisenä oppilaspäivänä. Jännitin lihakseni ja loikkasin. Hyppy ei yltänyt tukin yli kunnolla, joten plätsähdin maahan. Tomukorva värisytti viiksiään.
”Kyllä tuokin helpottuu, kunhan kasvat isommaksi ja vahvemmaksi”, hän kehräsi hilpeästi. Heilautin nolona korviani. Metsän tuoksut tulvahtivat kuonooni – paljon vahvemmat aromit kuin leirissä, missä pesien ummehtuneet hajut sekoittuivat tarpeidentekopaikalta kantautvaan epämääräiseen löyhkään ja koko kesän ajan paahtuneen kiven katkuun. Huomasin eri puiden, kutten tammien, pyökkien ja vuorivaahteroiden hajua,
”Mitä teemme tänään?” kysyin, kun jolkottelimme metsässä. Tomukorva kaartoi vasemmalle, ja seurasin häntä. Jouduin kiristämään tahtia, että pysyisin soturin perässä.
”Näytän sinulle osan rajoistamme, ja jos jää aikaa, opetan sinulle, kuinka hiiriä vaanitaan. Jos opit nopeasti, voit saada mahdollisuuden yrittää napata sellaisen oikeasti”, hän naukui. Jännitys sykähteli sisälläni, kun kuvittelin, kuinka kantaisin ensimmäisen saaliini, pulskan hiiren tuoresaaliskasan huipulle. Väräytin vaaleita viiksiäni, kun mieleeni ajelehti kuva Punatassusta, joka olisi vihreänä kateudesta, kun kertoisin hänelle, kuka saaliin sai.
”Katsohan.” Tomukorvan ääni havahdutti minut ajatuksistani. Tassuttelin lähemmäs katsomaan, mutta Tomukorva asetti häntänsä eteeni. Jarrutin kiireesti.
”Mitä nyt?” maukaisin. Mestarini nyökäytti alaviistoon. Leiri avautui allani – jyrkänne, jossa pesät sijaitsivat, kivikeko, joen uoma, aukio jolle klaani kokoontui kun päälliköllä oli asiaa, tuoresaaliskasa... aivan kaikki. Näkymä oli huikea.
”Olemme rotkon rajoilla”, Tomukorva totesi. ”Älä koskaan mene hännänmittaakaan lähemmäs reunaa. Voit pudota. Kissoja on kuollut siihen.” Nyökkäsin kiireesti, sillä halusin osoittaa ymmärtäneeni asian. Yritin kuvitella, millaista olisi pudota ilman halki, murskautua kalliota vasten ja tuntea kuinka pimeys nielaisisi minut, kuin uneen vaipuessa, mutta paljon uhkaavammin. Yhtäkkiä säikähdin reunaa ja peräännyin askelen. Minua värisytti.
”No, jatketaan.” Tomukorvan nauku karkotti synkän tunnelman. ”Ellet jää siihen koko päiväksi pällistelemään”, tämä jatkoi. Otin mestarini kiinni. Me jatkoimme matkaa. Pitkän aikaa kuljettuamme saavuimme metsän reunaan. Katselin ympärilleni. Avaria niittyjä näkyi vasemmalla ja oikealla niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta edessäpäin pellon reunalla kohosi rykelmä tummia möykkyjä uhkavina kuin ukkospilvet.
”Mitä nuo ovat?” kysyn ja osoitin hännälläni lähintä möykkyä. Maa sen ympärillä oli aidattu. Aukealla kohosi siellä täällä tummia kasoja, joista ajelehti kuvottavaa löyhkää. Minua alkoi oksettaa, ja nyrpistin nenääni. Mestarini selvästi huomasi tämän, sillä hän maukaisi:
”Nuo tuolla ovat kaksijalkojen pesiä -”
”Asuvatko kaksijalat tuollaisissa? Mutta tuo hajuhan on aivan hirveä!” naukaisin, ja kun tajusin keskeyttäneeni hänet ja jatkoin nolona:
”Anteeksi kun keskeytin.” Siirtelin käpäliäni.
”Ei se mitään, kunhan et ota sitä tavaksi”, hän hymähti. ”Tosiaan, kaksijalat asuvat tuolla. Joskus ne tulevat tänne koiriensa kanssa. Näetkö tuon ison möykyn, joka on lähempänä meitä kuin nuo muut? Se on haaskala. Siellä asui aiemmin valtava rottalauma, jonka takia klaanin oli vaikea asettua aloilleen. Älä koskaan mene haaskalaan yksin tai ilman lupaa. Se on vaarallinen paikka.” Nyökäytin hiukan.
”Ja nyt, olemme käyneet tarpeeksi rajoja. Tulehan, mennään harjoittelemaan vaanimista.”
Päivä oli jo pitkälle yli aurinkohuipun. Lehtisateen kylmä tuuli puhalsi kaksijalkalasta ja kantoi mukanaan peltojen tuoksua jostain kauempaa. Pudonneet lehdet rapisivat vaimeasti jokaisella askeleella. Vähän ajan kuluttua saavuimme kuoppaan, jonka rinteisiin oli painunut käpälänjälkiä. Kuoppaa reunustivat karhunvatukkapensaat, joiden lehdistä osa oli vielä vihreitä. Auringon valo siivilöityi lehtikaton läpi ja valolaikut tanssivat maassa varjojen kanssa.
”Näytähän parahin vaanimisasentosi”, Tomukorva maukui. Nyökkäsin, ja kyyristyin maahan. Olin jo pentuna harjoitellut tätä, tosin vain leikilläni. Pidin huolen, etteivät vatsakarvani laahanneet maata tai häntäni huiskinut lehtiä. Koetin parhaani mukaan laskea painoni lonkille.
”Paina päätäsi kyyrympään”, mestarini ohjeisti. ”Ja rentouta häntääsi hiukan – se sojottaa kuin tikku.” Tottelin, mutten vastannut. Yhtäkkiä korvani ponnahtivat pystyyn. Haistoin jotain. Hiiri! Näin vilauksen ruskeanharmaata turkkia ja kuulin lehtien rapinaa vähän matkan päästä, kun piskuinen otus vilisti vatukkatiheiköstä ja istahti tammenjuurelle nakertamaan terhoa. Aloin liikkua mahdollisimman ääneti edespäin, kunnes olin vain vajaan ketunmitan päässä hiirestä. Silloin kuollut lehti rasahti tassuni alla. Hiiri valpastui. Se nousi pystyyn, muttei luopunut tammenterhostaan. Ehkä se piti sitä arvokkaana löytönä. Sellaisena, jota ei löydä joka päivä. Odotin varjoissa, kunnes hiiri rauhoittui. Pian se laskeutui taas kyyrynpään. Jatkoin hiipimistäni kohti otusta. Se ei vieläkään huomannut mitään. Kaksi hännänmittaa etäisyyttä.
*Kohta loikkaan.* Hiiri huomasi viime hetkellä jotain. Se oli pinkaisemassa pakoon, mutta muisti terhonsa ja kääntyi hakeakseen sitä. Silloin syöksyin sitä kohti. Potkaisin maata ja liisin ilmassa kohti sitä. Saalis ehti napata terhonsa, mutta se kompastui siihen ja kieri maassa. Kun se nousi, se päätti ilmeisesti hylätä ruuan ja pelastaa oman nahkansa.
*Hiirenpapanat!* otus oli juuri katoamassa juurten välissä olevaan koloon, kun kauhaisin sen takaisin. Hiiri päästi kimeän vinkaisun, ja kaaduimme maahan samaan aikaan. Kiirehdin taintuneen hiiren luo ja puraisin sitä jämerästi niskasta. Veren aromi tulvi kielelleni. Tuoresaaliin maku huumasi pääni ja yhtäkkiä tajusin, kuinka väsynyt ja nälissäni olin. Tomukorva loikki luokseni.
”Hieno saalis”, hän kehaisi. ”Mutta katso ensi kerralla, mihin astut, sillä juuri sen takia tuo meinasi päästä karkuun. Sinulla oli onnea, kun satuit huomaamaan tyhmänpuoleisen yksilön. Tulehan; mennään leiriin.” Silmäni loistivat ylpeydestä.
*Ensimmäinen saaliini!* En voinut vastata, sillä suuni oli täynnä hiirtä, joten nyökäytin ja lähdin seuraamaan mestariani metsän halki kohti leiriä.

”Mistä sinä tuon sait?” Punatassu naukui katsellessaan, kuinka tassuttelin pää ja häntä pystyssä saalis hampaissani kohti tuoresaaliskasaa. Laskin hiireni sen päälle ja käännyin veljeäni kohti.
”Nappasin sen itse.”
”Et varmasti!” kolli tuijotti minua yhtä aikaa iloisena, kateellisena, hölmistyneenä ja ylpeänä.
”Kysy vaikka Tomukorvalta!” mau'uin ylpeästi.
”Epäreilua!” Punatassu nurkui. ”SINÄ olet saanut jo ensimmäisen saaliisi, kun taas MINÄ olen vain patikoinut ympäri rajoja KOKO PÄIVÄN!”
”Vai ollaan täällä tyytymättömiä? No, huomenna on taisteluliikeharjoitukset. Niissä ei takuulla tule olemaan tylsää!” Havuturkki, Punatassun mestari, oli hiipinyt heidän taakseen.
”Entä mitä minulla on?” naukaisin.
”Menemme kaikki neljä; minä, Tomukorva, sinä ja Punatassu.”
”Tule; otetaan jotain syötävää”, veli ehdotti, kun soturi oli poistunut paikalta.
”Saammehan me?”
”Olemme suorittaneet tehtävämme.” Kohautin lapojani. Oli pakko myöntää, että nälkä jo todella kurni mahassa.
”Odota – vien saaliini Marjaläikälle”, sanoin. Nostin aiemmin nappaamani hiiren hampaisiini ja lähdin kohti klaaninvanhimpien pesää. Sisällä oli pimeää. Kun silmäni tottuivat hämärään, erotin vanhusten hahmot. Oikeanpuoleisin oli Marjaläikkä, naaras, jonka takapää oli halvaantunut. Laskin hiiren hänen jalkojensa juureen. Vanhus räpäytti kiitollisena silmiään ja alkoi syödä.
”Haluaisitko kertoa, kuinka nappasit tuon? Se on todella hyvä saalis, etenkin ensimmäisenä oppilaspäivänä”, Maukui Ruskasiipi, punaruskea kolli jolla oli eriväriset silmät. Kehut lämmittivät minua, ja ajatus tarinan kertomisesta klaaninvanhimmille oli houkutteleva, mutta sitten muistin nälkäni ja sen, että Punatassu odotti minua.
”Olen pahoillani, en ehdi nyt”, nau'uin.
”Joku toinen kerta sitten”, Ruskasiipi totesi. ”Pidä se kuitenkin mielessäsi ja tule uudestaan ja kerro se tarina - en muistaisi montaa oppilasta, joka saisi näin nopeasti ensimmäisen saaliinsa.” nyökkäsin ja loikin ulos pesästä. Lähtiessäni kuulin vielä, kuinka Silkkisulka päivitteli:
”Aina noilla nuorilla on kiire.” Loikin rinnettä alas kohti oppilaiden pesän edustaa. Punatassu odotteli siellä, kauempana vanhemmista oppilaista litteällä kivellä, jonka päälle hän oli asettanut oravan ja rastaan.
”Kumman otat?” kolli kysyi.
”Orava kyllä kelpaisi; minulla on kovempi nälkä kuin Leijonaklaanin soturilla joka on juuri saapunut taistelusta”, nau'uin ja värisytin viiksiäni. Asetuin mukavasti kiven viereen.
”Hienoa, sillä minä halusinkin tuon rastaan”, Punatassu totesi ilahtuneena. Hotkaisimme ateriamme salamannopeasti, niin että siitä oli pian jäljellä vain kasa luita, karvoja ja höyheniä.
”Minä muuten nimesin tämän kiven Lituskaksi. Sopiihan se sinulle?” hän ehdotti.
”Mainiota!” kehräsin huvittuneena. Sitten aloimme sukia toistemme turkkeja auringonlaskun valon kullatessa rotkon.
*Täydellinen päivä.*



//Kitty jatkoo Tomulla?

Vastaus:

13kp! Onnea uudelle oppilaalle! Tarinassa tuli kiinnostavasti esille eroja soturin ja oppilaan välillä, Sammaltassun kunnioitus Tomukorvan kohtaan, erilaiset ajattelutavat ja erot taidoissa. Reviiriäkin käytiin läpi ja Sammaltassun eri ajatuksista tämän nähdessä reviirin ensimmäistä kertaa oli mukava lukea. Pidin paljon myös siitä, miten tarkasti olit kuvaillut metsästystä :)

-Silkkis

Nimi: Pakkastassu, Tuuliklaani

05.11.2017 19:19
"Pakkastassu, Pakkastassu!" Tuuliklaanilaiset hurrasivat. Seisoin tuoreen mestarini Kuuraviiksen rinnalla ja röyhistin rintaani. Häntäni värisi ja yritin pitää sen kurissa melko huonoin tuloksin. Kissat alkoivat lähteä suorittamaan omia tehtäviään ja jäin seisomaan Kuuraviiksen luo.
"Mitä me teemme ensimmäisenä?" kysyin innoissani. Mestarini katsoi minua ja näytti mietteliäältä.
"Voisimme varmaan kiertää rajat", hän totesi. Ponkaisin silmänräpäyksessä tassuilleni. Kuuraviiksi lähti johdattamaan minua ulos leiristä ja tassutin nopeasti tämän perään. Kuuraviiksen tahti oli nopea ja tein parhaani pysyäkseni hänen perässään. Kuuraviiksi huomasi, että jäin jälkeen ja hidasti juoksuaan.
"Pysytkö perässä?" mestarini kysyi. Nyökkäsin ja jatkoimme eteenpäin.

Raahauduin tuoresaaliskasalle. Olimme kiertäneet rajat ja sen jälkeen mestarini oli opettanut minua keräämään sammalia. Nyt minua odotti oppilaiden pesässä pehmeä vuode. Nappasin kasasta mahdollisimman pienen jäniksen. Tuntui väärältä syödä itse kokonainen jänis ja vilkuilin ympärilleni seuran toivossa. En kuitenkaan viitsinyt häiritä vanhempia oppilaita.
*He saavat itse tulla minun luokseni*, mietin ja asetuin aukion reunalle syömään. En halunnut häiritä vanhempia oppilaita. Mitä jos he eivät haluaisi minua syömään heidän kanssaan? Söin kanin nopeasti ja tassutin sitten oppilaiden pesään. Käperryin vuoteelleni ja nukahdin.

Vastaus:

2kp! Onnea uudella oppilaalle! Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän Pakkastassun päivän tapahtumista, se olisi myös tuonut lisää pituutta tarinaan ja antanut meidän tietää enemmän Pakkastassun ajatuksista.
Mutta tämä oli mukava tarina, joka toi meille kivan alkuasetelman josta jatkaa :)

-Silkkis

 

©2018 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com