Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

Muistakaa ilmoittaa tarinanne alussa, millaista palautetta haluatte!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Valkopentu varjoklaani

12.10.2018 21:17
Tuohon äskeiseen tarinaan rakentavaa palautetta

Nimi: Valkopentu varjoklaani

12.10.2018 21:13
“Suostuisit nyt”.
“Ei käy”.
“Edes yksi liike”.
“Sinä olet liian nuori”, Kyyhkytassu naukaisi.
“Enkä ole”, minä intän.
“Olethan”.
“En”.
“Kyllä”.
“En”.
“Kyllä”.
“En”.
“Kyllä”.
“En”.
“En”.
“Kyllä”, sitten sähähdin harmista, kun tajusin mitä olin sanonut. “Ei noin saa tehdä”, mutisin.
“Saahan”, Kyyhkytassu naukui kehräten.
“Eikä…”, vaihdoin puheenaihetta, “Entäs se taisteluliike?”
“Et voi olla tosissasi”, Kyyhkytassu naukui selvästi harmistuneena, kun luovuttanutkaan. Olimme väitelleet tästä asiasta aina, kun olin kuullut Kyyhkytassun olevan leirissä, eli käytännössä koko päivän. Minä halusin opetella taisteluliikkeitä, ja Kyyhkytassu oli yksi sadasta, jonka mielestä olin liian nuori. Yksi sadasta siksi, että luultavasti tähtiklaanissakin ajateltiin, että minä olin `liian nuori`.
“Kuule, voit samantien sanoa, ettet voi opettaa minua, koska olen sokea”, naukaisin.
“Enkä”, Kyyhkytassu sanoi, hiukan yllättyneenä.
“Mikset”.
“Yksi, se ei ole totta, kaksi, minä en ole vielä soturi, eivätkä oppilaat saa minun tietääkseni vielä toimia mestareina”, Kyyhkytassu sanoi vakavalla äänensävyllä. Purskahdimme molemmat nauruun. “Mutta voisin opettaa sinulle metsästysliikkeitä”, Kyyhkytassu sai sanotuksi. Suostuin siihen, ja menin vaanimisasentoon heti toivuttuani tarpeeksi.

“Laske häntääsi hieman vielä hieman alemmaksi”, Kyyhkytassu sanoi. Tein niin, ja hiivin jälleen muutaman askeleen. En tiennyt kuinka kauan olimme harjoitelleet, mutta ilma oli viilentynyt selvästi ja minulla alkoi olla kylmä. “Meidän pitää lopettaa. Minä ja Hirviaskel menemme iltapartioon”, Kyyhkytassu naukaisi. Nousin ylös ja venyttelin. Suuntasin kulkuni kohti pentutarhaa.
“Siinähän sinä olet, nyt sisälle”, Liljaturkki naukaisi. Emo työnsi eteeni hiiren, jota aloin syödä. Samalla suunnittelin uutta reissua leirin ulkopuolelle. Minun onnekseni ja Kyyhkytassun epäonneksi siihen kuului opas.

“Kyyhkytassu herää”, naukaisin. Oppilas ei hievahtanutkaan, siitä päätellen,että hän hengitti yhä tasaisesti. Jostain läheltä kuului muminaa jähmetyin paikalleni. Joku oppilas puhui hiljaa unissaan hiiristä. Hetken epäilin kuuloani olin varmaan kuullut väärin ei kukaan nyt hiiristä puhunut. En ehtinyt miettiä asiaa enempää kun kuulin äänen.
“Valkopentu, mitä sinä täällä teet?” Kyyhkypentu naukaisi hiljaa.
“Heräsithän sinä tule kerron ulkona”, lähdin kohti pesän suuta. Ulkona kerroin Kyyhkytassulle suunnitelmani.
“Siis mitä!”, hän älähti.
“Hiljempaa”, sähähdin.
“Kerrataanpa vielä, sinä haluat käydä leirin ulkopuolella”, olin sanomassa jotain, mutta hän ei antanut suunvuoroa. “Ja haluat minut mukaan, ja minä kun olisin kerrankin saanut nukkua pidempään”, Kyyhkytassu lopetti.
“Minä korvaan tämän kyllä”, nau`uin ennenkuin hän ehtisi jatkaa.
“Miten muka?” Kyyhkytassu nurisi “Sinä tuhosit minun yöuneni”.
“No, jos me jäämme kiinni, niin minä sanon, että se oli minun ideani ja, että houkuttelin sinut mukaan. Ellet tule niin menen yksin”, naukaisin, Kyyhkytassu oli hiljaa.
“Hyvä on”, hän naukaisi. Virnistin ja suuntasin pentutarhan sitä nurkkaa, jossa oli kolo, sitä kautta pääsi ulos Kyyhkytassu seurasi perässä.

“Nyt tiedän mitä kautta pääset ulos ilman, että kukaan huomaa”, Kyyhkytassu naukaisi, kun olimme kulkeneet hiljaa jonkin matkaa metsässä. “Noniin, Tyhjäpää minne haluat”, Kyyhkytassu naukaisi, selvästi piristyneempänä. Jätin `Tyhjäpään` huomiotta ja nau`uin sen sijaan
“Järvelle”, kuljimme hiljaa kyyhkytassun kulkiessa edellä. Linnut lauloivat jo täyttä kurkkua ja silloin tällöin kuului saaliseläinten rapinaa. En kuitenkaan ehdottanut metsästämistä. Osaksi siksi etten luultavasti saisi mitään kiinni. Suurin osa minusta halusi kuitenkin nähdä järven ennenkuin partiot tulisivat. Juuri silloin haistoin hajun, jota en tunnistanut. Eikä minun tarvinnut, sillä Kyyhkytassun naukaisu oli tarpeeksi luja, että kuulin sen.
“Kettu”, suoraan edestämme kuului ketun vaimea murina.

Yksityinen viesti

11.09.2018 21:24

Nimi: Yötassu, varjoklaani

01.09.2018 14:29
Taas tuo rivitys meni oudosti. Vitsi.

Nimi: Yötassu, Varjoklaani

01.09.2018 14:27
//Rakentavaa palautetta, kiitos :) Yritin nyt kuvailla enemmän. Mesitassu jatkaa?

Kolmas luku – Ankeaa puurtamista



Yötassua kismitti. Oli kulunut muutama päivä hänen harjoittelutuokiostaan Raitatassun kanssa ja kolleista oli tullut kaverukset. Tänään Yötassun mieltä ei kuitenkaan lämmittänyt mikään. Hän oli harjoitellut koko aamupäivän metsästystä mestarinsa Katajaviiman kanssa ja suunnilleen harjoitusten puolivälissä taivas oli auennut vihmoen sadetta oppilaan ja mestarin niskaan. Yötassun sileä, tummansiniharmaa turkki oli muuttunut vesipisaroista mustaksi reuhkaksi, joka sojotti takkuina joka suuntaan. Katajaviima ei ollut kuitenkaan suvainnut lopettaa harjoitusta, vaan he olivat rämpineet yhä kosteammaksi muuttuvassa suomaastossa kunnes Yötassun lihaksia pakotti.



Tähtiklaanille kiitos he olivat nyt matkalla leiriin ja jopa sade oli vähitellen loppunut. Yötassu haaveili kuraisen turkkinsa pesemisestä ja mukavista torkuista lämpimässä oppilaiden pesässä. Ja olihan tummalla kollilla jokin ylpeydenaihekin! Hän oli napannut kaksi sammakkoa ja kantoi niitä nyt leuoissaan.



Yötassu huokasi helpotuksesta nähdessään leirin suuaukon piikkiherneiden ja karhunvatukkapensaiden joukossa. Hän solahti mestarinsa vanavedessä kapeaan tunneliin ja ujuttautui lopulta sisäänkäyntiä suojelevan suuren kiven takaa aukiolle. Käynnissä oli klaaninkokous, Yötassu huomasi heti. Varjoklaanilaiset olivat pakkautuneet katsomaan ilmeisesti uuden oppilaan nimitystä. Yötassu istuutui takariviin ja hieroi edelleen taannoisista taisteluharjoituksista jomottavaa päälakeaan hajamielisesti käpälällään. Kohta Mesitassu oli saanut mestarikseen Iltasydämen ja Yötassu huusi tuoreen oppilaan nimeä muiden mukana.



Tilaisuuden loputtua tumma kolli nousi jaloilleen ja kävi tipauttamassa sammakkonsa vielä matalaan tuoresaaliskasaan.
“Yötassu”, kutsui vieras ääni hänen takaansa ja Yötassu kääntyi. Hän huomasi yllättyneenä olevansa kasvokkain tuoreen mestarin kanssa. “Tule”, Iltasydän naukui. Yötassu seurasi Iltasydäntä pahaa aavistellen.



Yötassu loi keltaisilla silmillään uteliaan katseen Mesitassuun heidän päästessään tämän luokse. Mesitassu näytti perin juurin siltä, että kaksijalat olisivat todennäköisesti kutsuneet häntä “söpöksi”. Nuori naaras oli pullea ja tämän paksu, kihara ja vaalea turkki sai hänet näyttämään lähes pyöreältä. Yötassu huomasi, että Mesitassu oli välttynyt sateelta.



“Yötassu, näytä Mesitassulle, miten klaaninvanhimpien makuualuset vaihdetaan”, Iltasydän käskytti ja häipyi paikalta edes odottamatta Yötassun vastausta. Yötassu kirosi mielessään.
“Ihan mahtavaa”, hän totesi sarkastisesti ja pyöräytti silmiään. Yötassu tajusi saman tien miten töykeästi käyttäytyi. “Tai siis, hauska tavata, Mesitassu”, kolli korjasi kiireesti. Mesitassu vastasi ystävällisesti ja Yötassu tuli siihen tulokseen, ettei tämä ollut ainakaan kovin loukkaantunut.
“Okei, tännepäin. Käydään ensin hakemassa vanhat makuualuset klaaninvanhimpien pesästä”, Yötassu naukui ja lähti liikkeelle heilauttaen häntäänsä Mesitassulle. Tuore oppilas näytti saavan hiukan intoa tulevaan tehtävään ja tassutti Yötassun rinnalle.



Yötassun turkki alkoi kuivua sottaisiksi piikeiksi kaksikon työskennellessä. Mesitassu vaikutti innostuvan herkästi ja olevan luonteeltaan liki rasittavan ystävällinen. Yötassu kokosi Hiirihännän vanhoja makuualusia kokoon ja jutteli melko ponnettomasti.
“Vähän asennetta siihen työhön nyt”, Hiirihäntä motkotti narisevalla äänellään ja katsoi Yötassua tiiviisti. “Katso nuorta Mesitassua tässä, ei hän valita!”
“No hänelle tämä onkin elämän ihka ensimmäinen pesänsiivous eikä miljoonas kuten minulle”, Yötassu letkautti takaisin hermojen petettyä. “Kyllä tämä ajan kanssa tylsäksi käy kelle vaan!” Hiirihäntä loi oppilaaseen purevan katseen, mutta luovutti mutistuaan ensin jotain epäselvää.



Mesitassu katsoi Yötassua selvästi yllättyneenä. Yötassu puolestaan kohautti lapojaan ja keräsi sammaleensa kokoon muutamalla näppärällä liikkeellä. “Ei heidän kannata antaa hyppiä silmille vaikka kuka sanoisi mitä klaaninvanhinten kunnioituksesta.” Yötassu pyöritti valtavaa sammalpalloa edessään kohti uloskäyntiä. “Ja sitä paitsi ei heillekään olisi pahitteeksi opetella sanomaan kiitos!” siniharmaa oppilas huikkasi vielä ovelta mennessään.



Tuoreella oppilaalla riitti runsaasti kysymyksiä loppupäiväksi. Heidän hakiessaan tuoretta samalta vettä tippuvasta metsästä Mesitassun silmät levisivät lautasen kokoisiksi ihmetyksestä, eikä tämä tuntunut ärsyyntyvän edes muhkeaan turkkiinsa kerääntyvästä kosteudesta. Yötassu vastaili oppilastoverinsa kysymyksiin välillä pelkin murahduksin toisinaan taas pitemmin lausein. “Kuinka usein makualuset vaihdetaan?” Mesitassu kysyi.

“Ööm, en tiedä. Silloin kun soturit käskee”, Yötassu vastasi. “Suosittelen hakeutumaan jonnekin muualle kun näet Lehtisilmän katsovan ympärilleen etsiskelevän näköisenä. Hän määrää useimmiten oppilaat siivouspuuhiin. Minä pestaudun aina partioon ennen kun hän kysyy siivoamaan.”
“Mutta eikö kaikkien pitäisi siivota?” Mesitassu ihmetteli seuraavaksi.
“Joo, mutta eihän kukaan siitä tykkää”, Yötassu selitti ja alkoi kaapia sammalta kaatuneen rungon päältä. “Muista puristaa sammaleet kuiviksi tai klaaninvanhimmat etsivät meidät huomenna käpäliinsä ja syövät meidät elävältä.”
“Miksi?”
“Kosteat sammaleet saavat heidän nivelensä jäykistymään”, Yötassu vastasi uupuneesti. “Ja jäykistyneet nivelet saavat heidät kiukkuisiksi kuin ampiaiset.”



Kaksikko kääntyi paluumatkalle ja lopen uupunut Yötassu vajosi ajatuksiinsa Mesitassun ollessa viimein pakon edestä hiljaa kantaessaan mahtavaa sammalpalloa leuoissaan. Yötassulta ei ollut jäänyt huomaamatta että hän ja Mesitassu olivat kuin yö ja päivä. Mesitassu näytti olevan jatkuvasti hyvällä päällä, kun Yötassun tunnusmerkkinä toimivat hänen äreät letkautuksensa. Aluksi Yötassu oli pitänyt tuoretta oppilasta liki raivostuttavana, mutta nyt kuten Yötassu huokaisten totesi, hän oli alkanut lämmetä tuolle pulskalle pörröpallolle.

Nimi: Joutsenpentu, Taivasklaani

06.08.2018 21:17
Kaikkiin ruumiinosiini sattui; tassuihin, lapaan, vatsaan, mutta erityisesti päähän ja rintaan. Kipu tuntui siltä kuin minua olisi rutistettu kasaan koko Tähtiklaanin voimalla. Yritin avata silmiäni katsellakseni ympärilleni jos näkisin tai haistaisin klaanitovereitani, tai oikeastaan mitä tahansa. Samalla kun kipu tuntui repivän minua palasiksi, yritin avata silmäni, mutta ne eivät suostuneet aukeamaan. Kun yritin haistella ilmaa, en haistanut mitään, en yhtään mitään. Pelkästään se etten haistanut kirjaimellisesti mitään, oli jo ihan tarpeeksi pelottavaa. En suostunut kuitenkaan luovuttamaan vaan jatkoin yrittämistä.
*Kuinka vaikeaa tämä muka voi olla?*
Pimeys tuntui vetävän minua syvemmälle syleilyynsä ja aloin jo toivomaan, että voisin viettää tylsää päivää istuskellen pentutarhan ulkopuolella. Olin niin keskittynyt avaamaan silmiäni ja olla huomioimatta kipua, etten huomannut, etten edes tiennyt missä olin. Pelko alkoi nousta, kun tuntui aivan siltä kuin leijuisin ilmassa. En haistanut pentutarhan tuttua maidon tuoksua tai tuoreiden sammalien hajua.
"Huhuu! Onko täällä ketään?" Olin yllättynyt, että sain edes sanaa suustani.
Vastausta ei kuulunut. Oli niin hiljaista, että saatoin kuulla melkein oman sydämeni sykkeen. Paniikki alkoi nousta, kun karmiva ajatus nousi mieleeni.
*Olenko kuollut?*
Pudistelin päätäni voimakkaasti, kun kieltäydyin sanomasta sitä ääneen. Tuntuu kuin olisin puristettuna aivan kasaan, mutta onneksi kipu oli jo hellittänyt.
*Mitä minulle oikein tapahtuu?!*
Olin liian väsynyt jatkamaan.
*Jos olen Tähtiklaanissa, niin missä kaikki muut ovat?*
En vieläkään halunnut ajatella, että olin kuollut, mutta voiko menneitä tapahtumia muuttaa? Luultavasti ei. Juuri kun olin luovuttamassa, kuulin äänen.
"Et ole kuollut", ääni kuului kaikkialta ympäriltäni ja tuntui kuin itse Tähtiklaanin päällikkö olisi puhunut minulle. Ääni oli kirkkaampi kuin viherlehden aurinko ja niin lämmin, että se tuntui antavan minulle voimia.
"Ole kiltti, auta minua!" Vikisin kuin vasta syntynyt pentu. Oloni oli täysin avuton ja olin valmis vastaanottamaan kenen tahansa apua. Odotin kärsivällisesti apua, mitä tahansa. Kun ääni ei vastannut, aloin panikoimaan kunnes tunsin jotain todella outoa. Yhtäkkiä silmäni räpsähtivät auki ja näin edessäni valoa. Aivan kuin sysimustan luolan suulta tulisi voimakas valo, joka suorastaan kutsui minua luokseen. Aluksi epäröin ennen kuin kuulin sen mystisen äänen uudestaan.
"Tule luokseni."
"Kuka tai mikä oikein olet? Missä oikein olen?"
Keksin vaikka kuinka monta kysymystä lisää, mutta ääni toisti nyt hieman käskevämmällä äänensävyllä.
"Tule luokseni."
Ääni oli edelleen lämmin ja lempeä ja minusta alkoi tuntumaan siltä kuin olisin kuullut sen monta kertaa aikaisemminkin. Yritin liikkua, mutta tassuni eivät toimineet.
"En voi liikkua", naukaisin.
"Tule luokseni." Ääni sanoi uudestaan.
*Eikö hän osaa sanoa mitään muuta?*
Jätin ajatukseni kuitenkin omaan arvoonsa, kun tiesin, että tämä ääni kuitenkin yritti auttaa minua.
"Auta minua!" Nyt kiljuin täyttä kurkkua.
Juuri kun olin saanut sen sanottua, valtava, lämmin ja kirkas valo ympäröi minut. Se tuntui ihanalta ja kerrankin tunsin oloni täysin rentoutuneeksi. Suljin silmäni ja annoin valon viedä minut.
*Jos olen kuollut, niin kuolleena oleminen tuntuu ihanalta.*
Mutta sitten mieleeni muistui Taivasklaanin leiri ja kaikki klaanitoverini.
*Ihanaa ja yksinäistä. Onko elämäni ihan samanlaista kuolemani jälkeen kuin ennen kuolemaanikin?*

"Mitä hänelle oikein tapahtui?" Kuulin jonkun hätääntyneen äänen.
"Vain Tähtiklaani tietää."
"Ole kiltti ja auta häntä!"
"Teen parhaani, mutten tunne tätä sairautta. En tiedä mikä siihen auttaa, valitan."
"Palaa luoksemme Joutsenpentu." Aistini heräsivät, kun kuulin oman nimeni. Nyt myös tunnistin Purosulan lempeän, mutta huolestuneen äänen. Todellisuus iski minua kasvoihin ja yhtäkkiä sain osan voimistani takaisin.
*En olekaan kuollut!*
Koska olin saanut osan voimistani takaisin, yritin uudestaan. Tällä kertaa en yrittänyt avata silmiäni tai haistella ilmaan, vaan yritin 'herätä'. Minulla ei ollut aavistustakaan miten se tehdään tai oliko se ylipäätään mahdollista, mutta Purosulan huolestunut ääni antoi minulle voimaa ja uskoa jatkaa yrittämistä. Kun minusta alkoi tunto alkoi palaamaan kehooni, niin yritin yhä vain kovemmin kunnes yhtäkkiä silmäni avautuivat. Hitaasti, mutta varmasti silmäni avautuivat ja eteeni avautui näkymä parantajan pesästä. Silmäni olivat edelleen puoliksi kiinni, mutta näin kuitenkin kuinka Peuransarvi ja Purosulka olivat aivan vieressäni. Peuransarven tassuissa oli jotakin yrttejä ja Purosulka oli asettunut niin, että olin hänen vatsansa vieressä. Heti, kun hän huomasi minun heränneen, hän alkoi nuolemaan turkkiani ahkerasti. Kehräys nousi hänen kurkustaan ja Peuransarven ja Sammaltassun kasvoille nousi hymy.
"Tervetuloa takaisin. Säikäytit meidät", Peuransarven ääni oli väsynyt, mutta lämmin.
"Kiva tulla takaisin. Mitä oikein tapahtui?"
"En tiedä. Kun olit repäissyt vatsassasi olevan vanhan haavasi auki, niin aloit kouristelemaan ja sitten menit aivan veltoksi. Mitä oikein ajattelit?"
Minun oli pakko huokaista ääneen, kun kipu palasi takaisin, sekä fyysisesti, että henkisesti.
"Olen pelkkä taakka ja..."
"Älä aloita tuota uudestaan!" Purosulan ääni oli edelleen lempeä, mutta samaan aikaan myös käskevä ja päättäväinen.
"Mutta...!"
"Ei muttia!"
Purosulan kanssa oli vaikea väitellä, koska kun hän oli päättänyt jotain, niin silloin hän myös tekisi sen. Jääräpäisyydestään huolimatta, hän oli kaikkea muuta kuin ilkeä.
"Älä enää säikäytä minua noin!"
Huokasin uudestaan.
"Tiedät, etten voi sille mitään. Säikähdin varmaan melkein yhtä paljon kuin sinäkin. Mutta jos rehellisiä ollaan, niin meistä kahdesta, minä kärsin eniten tästä kaikesta."
"Niin taidat, valitettavasti", Purosulka myönsi, selkeästi allapäin.

//Jos joku miettii mitä oikein tapahtui, niin Joutsenpentu sai siis epileptisen kohtauksen, jossa hän meni tajuttomaksi. "Annoin" Joutsenpennulle epilepsian, jotta saisin hänen hahmoonsa lisää syvyyttä. Ja mitä siihen palautteeseen tulee, niin voisiko jokaisen hahmon tietoihin lisätä millaista palautetta jokainen haluaa, ettei sitä aina tarvitse kirjoittaa tarinan loppuun/alkuun. Tuskin sen kirjoittaminen ketään haittaa, mutta heitinpä tämmöisen idean ilmoille nyt kuitenkin.

Nimi: Syyspentu - Taivasklaani

06.08.2018 12:22
// Olisi kiva kuulla herättikö tarina mitään ajatuksia ja mitä voisin parantaa. :)

Ilta-aurinko valaisi Taivasklaanin leiriä, jossa kissat istuivat syömässä ja vaihtamassa kieliä.
Syyspentu kyyhötti kallionkolossa, jonka hän oli löytänyt läheltä Kivikekoa. Vaikka Syyspennun oleskelupaikka oli pieni, siellä oli tarpeeksi tilaa hänelle. Tuuli pörrötti pienen kollin untuvaista pentukarvaa. Hänen häntänsä vipatti sivulta sivulle.
Syyspentu tarkkaili vaanimisasennossa punaruskeaa klaaninvanhinta Ruskasiipeä, joka käveli pahaa aavistamatta lähemmäksi.
*Vielä vähän, vielä vähän…*
“HYÖKKÄYKSEEN!” Syyspentu kiljaisi innokkaasti hypätessään pelästyneen kollin niskaan. Ruskasiipi ravisteli pentua selästään ja onnistui irrottamaan tämän otteen. Syyspentu putosi maahan, muttei jäänyt odottelemaan toruja vaan lähti vauhdikkaasti loikkimaan leirin toiseen päähän. Matkalla hän vahingossa tallasi Riekalekorvan hännälle, jonka tummanruskea soturi vetäisi älähtäen pois. Lopulta juoksu päättyi Syyspennun sotkeutuessa Kylmähenkäyksen jalkoihin. Pikkukissa tupsahti kuonolleen maahan ja pölläytti ison kasan hiekkaa rastaalle, jota Kylmähenkäys oli juuri syömässä.
Syyspentu hypähti huolettomasti nauraen takaisin jaloilleen.
“Vähän kunnioitusta tuoresaaliille, jos saan pyytää”, Kylmähenkäys murahti katsoen pentua kulmiensa alta ja yrittäen samalla pyyhkiä hiekkoja rastaasta.
Syyspentu kääntyi ja huomasi kaatumisensa seuraukset. Kylmähenkäyksen tuima ilme hirvitti Syyspentua, mutta hän ei halunnut näyttää pelästymistään. Syyspentu yritti seisoa mahdollisimman suorana ja olla välittämättä siitä, että soturi oli häntä ainakin neljä kertaa isompi.
“Kuka käskee?” hän kysyi uhmakkaasti.
“Klaanisi soturi”, Kylmähenkäys tuhahti häivähdys naurua äänessään.
“Entä sitten?” Syyspentu jatkoi vaihdellen lievästi hermostuneena asentoaan.
“Syyspentu, et kai sinä vain häiritse Kylmähenkäystä?” Hunajakukan ääni keskeytti.
Molemmat kollit käänsivät katseensä Hunajakukkaan.
“En tietenkään! Me vain juttelimme!” Syyspentu vakuutti ja syöksyi sijaisemonsa luo hieromaan poskeaan tämän pehmeää turkkia vasten, johon naaras vastasi nuolaisemalla Syyspentua lempeästi korvien välistä.
“Ensi kerralla, kun syöksyt koko leirin läpi, katso eteesi”, Kylmähenkäys ohjeisti pentua silmiään pyöräyttäen.
“Tietenkin!” Syyspentu räpytteli viattomasti silmiään. Kun Hunajakukka oli paikalla hän käyttäytyi aina kuin enkeli. Syyspentu odotti sijaisemonsa lähtevän ja pinkaisi sitten äkkiä karkuun näyttäen kieltä Kylmähenkäykselle.

Mustat tassut tömisten Syyspentu kiiti pitkin leiriä, mutta pysähtyi äkkiä. Hänen edessään oli tummanruskea naaras, joka katsoi pentua suoraan silmiin omilla mustilla silmillään.
“Aijai Syyspentu, olet tainnut käyttäytyä huonosti”, naaras hymähti kylmästi. “Miksi minun pitikään saada sinut, kun sinusta on selvästi pelkkää haittaa klaanillesi?”
Syyspennun häntä lerpahti.
“Mitä? Luulitko, että esityksesi teki jotenkin vaikutuksen minuun? Olit väärässä.”
“En minä sinua pelkää Sienikuiske!” Syyspentu ilmoitti kauhusta vapisevalla äänellään.
“Tiedätkö mitä...” naaras tunki kasvonsa lähemmäs Syyspentua, joka ei suostunut perääntymään. “...Minä en välitä. En välitä ollenkaan sinusta tai siitä mitä ajattelet minusta. Jos välittäisin, en olisi ehkä hylännyt sinua, vaikka tuollainen hyödytön karvapallo oletkin.”
Sienikuiske vetäytyi kauemmas ja Syyspentu painautui vapisten kyyryyn.
“Sinun on parempi luikkia takaisin ihastuttavan Hunajakukan viereen. Hän onkin parempi emo, kuin mitä minä voisin koskaan olla sinulle.”
*Oliko Sienikuiskeen äänessä aavistus kaipausta? Ehkä tämä toivoi, ettei olisi hylännyt häntä?* Syyspentu hätisti toiveikkaat ajatuksensa. *Tuskinpa vain.*
Sienikuiske tuijotti Syyspentua odottaen tämän lähtevän.
Syyspentu alkoi kompuroimaan taaksepäin ja kun Sienikuiske käänsi katseensa, hän kiihdytti juoksuun, eikä pysähtynyt ennen kuin pentutarhassa.

Vastaus:

5kp! Tarinan alkua ei voinut lukea hymyilemättä, se näytti Syyspennun energistä luonnetta ja toi mukaan muita Taivasklaanin kissoja, se oli suloinen alku tarinalle. Tarinan loppupuoli taas näytti erilaista puolta Syyspennun ja Sienikuiskeen välillä, jonka jälkeen olin kyllä iloinen että Hunajakukalla ja Syyspennulla näyttää olevan lämmin suhde ^^

-Silkkis

Nimi: Aromyrsky ~ Tuuliklaani

14.07.2018 19:27
Muutamat viimeiset päivät ovat olleet Aromyrskylle enemmän kuin hän olisi osannut odottaa.
Ne olivat olleet hänelle sellaisia, mitä hän ei ollut koskaan odottanut elämässään tapahtuvan. Hän, päällikön poika ja Tuuliklaanin soturi, asuisi Varjoklaanissa sen jäsenten keskuudessa eläen lähes normaalisti - pitäen siitä.
Hän oli ensinnäkin nauttinut Varjoklaanin reviirin ympäristöstä – havusista käpäliensä alla, korkeista kuusista ympärillään ja elämästä niiden varjoissa.
Hän oli myös nauttinut olostaan leirissä sen kissojen joukossa. Vaikka yhden tuuliklaanilaisen tulo ei ollut lepyyttänyt närkästyneitä varjoklaanilaisia lainkaan, häneen oli suhtauduttu lähinnä hyvin. Vihaisia katseita siellä täällä, töykeitä vastauksia ja ulkopuolelle jättöä, mutta eipä Aromyrsky ollut parempaa kohtelua odottanutkaan. Paitsi tietenkin Koivusydämeltä, joka oli pirteyttään ja ystävällisyyttään pitänyt huolen, että hän voi hyvin.
Hän oli viettänyt Kuolemantanssin kanssa paljon aikaa. Vaikka Aromyrsky oli jollain tapaa odottanut sitä, ei sillä että hän sitä itselleen myöntäisi, hän ei ollut osannut odottaa miltä se tuntuisi. Se, että hän oli tuon salaperäisen mustaturkkisen seurassa ja läheisyydessä lähes ympäri päiväisesti. Koska se kaikki tuntui samalta kuin hengittäminen Kuolemantanssin läheisyydessä. Savuisa tuoksu oli miellyttävä siihen pisteeseen asti, että meinaat tukehtua. Eukalyptuksen raikkaus ilmestyy kuitenkin juuri ennenkuin se on liian myöhäistä ja pitää sinut hengissä. Ja se saa sinut haluamaan lisää.

Aromyrsky ei ollut koskaan käynyt näin syvällä toisen klaanin reviirillä yksin. Kun hän oli ollut hyökkäämässä Jokiklaaniin hänen rinnallaan olivat astelleet Tuuliklaanin vahvimmat ja luotettavimmat soturit jotka pelastaisivat hänen henkensä uhraamalla omansa jos siihen olisi tarvetta.
Nyt hän oli yksin.
Kirjavaturkkisen kävellessä Varjoklaanin varapäällikön vierellä hän tuskin oli kiinnittänyt huomiota ympärillään olevaan puustoon ja aluskasvillisuuteen. Vaikka hän haluaisi karata hän ei nyt voisi, ei ellei haluaisi eksyä synkkään metsään. Varjoklaanin ominaistuoksukin oli puskeva ja kolli tuskin pystyi enää haistamaan Tuuliklaanin miellyttävää raikkautta. Hän ei enää osannut edes kuvitella millainen se oli.
”Älä huoli. Vaikka me varjoklanilaiset olemmekin välillä aika tympeitä ja inhoamme vihollisklaanilisia alueillamme, olen varma, että he suhtautuvat sinuun hyvin. Ainakin lopulta”, Koivusydän puheli huolettomasti ja kääntyi katsomaan nuorempaan soturiin, joka ei antanut huolestuneisuutensa näkyä. Raidallinen naaras virnisti pienesti. ”No ainakin kun lähdette.” Aromyrsky ei vastannut hyväntuulisella varapäällikölle vaan suuntasi katseensa eteenpäin. *Kuolemantanssi on siellä*, kolli ajatteli tuntien yhtäkkiä sydämensykkeensä *tulemme olemaan samassa leirissä.* Aromyrsky ei vieläkään pystynyt ymmärtämään miksi tuo tummaturkkinen soturi sai aikaan hänessä tällaisia reaktioita. Ehkä se johtui jännityksestä – siitä ettei tiennyt minä hetkenä varjoklaanilainen kävisi hänen kurkkuunsa kiinni. Tai siksi että Aromyrskyn elämä oli niin tylsää ja tuo yksi kissa toi jännitystä vaikkakin negatiivista sellaista. Tai siitä ettei voinut tietää milloin hän kyllästyisi tuuliklaanilaiseen. Kolli ravisti hieman päätään ja yritti olla ajattelematta liikaa asiaa. Hän oli saapunut Varjoklaaniin vain tukeakseen typerää pikkusisartaan ja kyselemään miten näin oli päässyt tapahtumaan.
”Noniin. Saavumme nyt Varjoklaanin leiriin”, Koivusydän naukui katsellen ilmeisestikin leirin sisäänkäyntiä. Aromyrskyn katse terävöityi ja hän katseli vatukkapuskaa ja korkeita puita kiinnostuneena, mutta ahdistuneena. Vaikka leiri näytti hyvin suojaisalta ja turvalliselta, hän ikävöi nummien avoimuutta ja tilaa hengittää. Hänestä tuntui että hän tukehtuisi.
Koivusydän nakkasi Aromyrskylle vielä yhden rohkaisevan hymyn ennen kuin puikkelehti vatukoiden ja piikkien sekaan. Tuuliklaanilainen siloitti karvansa ja veti syvään henkeä astuen sitten varapäällikön perään.

Kirjavaturkkinen kissa liikkui tummien havupuiden suojassa ääneti aistit virittyneinä. Hän varoi jokaista käpälän askeltaan totutellen yhä havuihin ja kosteaan maahan, mikä oli hänelle uutta ja vierasta, mutta sen sijaan että se olisi pelottanut nuorta Tuulilaanin soturia, se sai hänet tuntemaan samanlaista intoa kuin hän oli kokenut oppilaana. Uuden oppimisen into säihkyi nuoren kissan sinisissä silmissä kun hän asettui puun juurelle sininen katse aluskasvillisuutta tutkaillen. Hän näki päästäisen tonkivan maasta jotain, luultavasti itselleen mahan täytettä, mutta tuuliklaanilainen ei kiinnittänyt siihen huomiota. Vaikka hänen vaistonsa kertoivatkin häntä pinkomaan juoksuun ja ottamaan saalis kiinni nopeutensa avulla, hän piti itseään paikoillaan ja jännitti takajalkojen lihaksiaan. Aromyrsky tiesi, että Tuuliklaanin tekniikat aluskasvillisuudessa ja puiden seassa olisi liian haastavaa, kun saalis voisi loikata minä hetkenä hyvänsä koloon. Kun kolli tunsi käpäliensä tärisevän hän ponkaisi eteenpäin paljastaen etukäpäliensä terävät kynnet ja tähtäsi käpälänsä saalista kohti. Lämpimän kehon sijaan kollin tassut osuivat kostealle sammaleelle ja kääntäessään kasvonsa hän näki ruskeaturkkisen otuksen puikehtelevan pakoon. Turhautumus painoi soturin vatsaa.
”Saalis pääsi pakoon Myrinä”, Aromyrsky kuuli toteavan äänen viereltään mikä sai hänet kääntämään siniset silmänsä vierellään olevaan kissaan. Kuolemantanssin solakka ja musta keho sulautui lähes täydellisesti varjoihin ja sai kollin pistävät silmät näyttämään kirkkaammilta.
”Niin minäkin olin huomaavanani”, kirjavaturkkinen mourusi ja ravisti päätään ”Olisiko pienoinen opastus mitään?” Kuolemantanssi katsoi kirjavaturkkista pitkään arvioivasti, aivan kuin tutkien ansaitsisiko kolli tämän opetusta. Tuo oli antanut hänelle pieniä vinkkejä jo aikaisemmin, jonka avulla kirjavaturkkinen oli saanut napatuksi hiirenpoikasen. Tumma kolli ei vastannut, hän vain tuijotti sinisiin silmiin. Aromyrsky päätteli, että tuo oli kieltävä vastaus. Tuuliklaanilainen käänsi katseensa puiden juurakkoihin ja asetti käpälänsä kehonsa alle, rentouttaen lihaksensa. Hän kuunteli tuulen kahinaa puustossa ja nappasi sieltä myös rapinaa maastossa. Aromyrsky yrittäisi uudelleen, auttoi varjoklaanilainen häntä tai ei.

Aromyrsky oli onnistunut nappaamaan hiiren lisäksi myös päästäisen. Hänestä saalismäärä tuntui surkealta, hän oli tottunut suuriin jäniksiin joista riitti lehikadonkin aikaan runsaasti syötävää. Kolli oli kuitenkin päätellyt onnistuvansa tehtävässä, Kuolemantanssi ei ollut sanonut mitään negatiivista ja varjoklaanilaiset olivat muutenkin hoikassa kunnossa jopa tuuliklaanilaisen silmään. Kaksikon astellessa leiriin tuuliklaanilainen soturi keräsi paljon katseita puoleensa. Hän tunsi pienoista ylpeyttä, kun jotkut katselivat häneen vihaisen hämmentyneenä. Soturit erosivat sanaakaan sanomatta sillä Aromyrsky halusi kuumeisesti nähdä siskonsa koska siihen hänellä ei ole vielä ollut kunnolla aikaa. Kerrat kun hän oli päässyt parantajanpesään musta naaras oli ollut syvässä unessa kiitos unikonsiementen. Hän pyrki peittämään huolestuneisuutensa ja vihansa ja jättämään tapahtumaan johtaneet kysymykset Tuuliklaaniin. Hän ei halunnut varjoklaanilaisten kuulevan Ilvesroihun petoksesta ja siitä, että heidän soturinsa eivät pysyisi hallinnassa. Aromyrsky suuntasi parantajanpesälle, jonka hän tunnisti yrttisen hajujen perusteella, riistansa kanssa. Ennen kun hän kuitenkin astui pesän sisään, hän ei voinut hallita uteliaisuuttaan ja käänsi katseensa takaisin leirin suuntaan etsien mustaturkkista kissaa. Hän näkikin Kuolemantanssin keskustelevan todella kauniin naaraan kanssa. Todella pentuja odottavan naaraan kanssa. Kolli muisti, kuinka joskus oli pystynyt haistamaan naaraskissan tuoksun Kuolemantanssin turkilta, mutta ei ollut ajatellut siitä mitään. Nyt katsellessaan kaksikkoa hän tunsi kuitenkin pettymyksen myllertävän vatsassaan. Hän ei ymmärtänyt miksi, hän ei todellakaan olettanut Kuolemantanssin ottavan itselleen kumppania eikä varsinkaan pentuja. Jos hän ei olisi hieman järkyttynyt, hän säälisi pentuja. Aromyrskyn katse kohtasi hetkeksi Kuolemantanssin vihertävät silmät. Hän ei osannut lukea niistä mitään, mutta tällä hetkellä hän ei edes yrittänyt. Tuuliklaanilainen käänsi katseensa synkempänä parantajanpesään ja astui sisään. (Mitä tässä tapahtui niin se oli Mustanärhen tarinassa:3)

Aromyrsky kantoi laihan päästäisen ulos parantajan pesästä. Hän oli jättänyt hiiren loukkaantunelle sisarelleen ja hänen oli ollut tarkoitus itse syödä päästäinen, mutta jostain syystä hänen ruokahalunsa oli mennyt täysin. Se ei johtunut Mustanärhestä, vaikka kolli olikin hieman järkyttynyt kuinka pahasti hänen siskolleen oli tapaturmassa käynyt, ei arpi kasvoilla hänen ruokahaluaan veisi. Hän uskoi tietävänsä mistä se johtui muttei halunnut muotoilla sekavia ajatuksia selkeiksi lauseiksi edes mielessään. Aromyrsky ei kuitenkaan tiennyt missä saaliskasa leirissä sijaitsi, sillä hän ei nyt nähnytkään riistaa. Hän näki ruskeaturkkisen naaraan, ilmeisesti oppilaan, saapuvan juuri leiriin mestarinsa vierellä. Kaksikko erosi ja oppilas kantoi saalistaan peremmälle leiriin. Kirjavaturkkinen päätti lähestyä tuota kissaa ja lähti astelemaankin nopeasti tuota kohti.
”Hei. Anteeksi”, kolli naukui saaden nuoren kissan huomion. Ensiksi Aromyrskyn huomio kiinnittyi kissan epätavallisen tumman vihreisiin silmiin. Suurempi yllätys oli kuitenkin se, että kissa ei näyttänyt halveksuvalta, vaan katsoi häneen iloisena.
”Voinko auttaa jotenkin?” naaras mumisi saalis suussaan.
”Kävin saalistamassa tämän päästäisen enkä oikein tiedä mihin sen veisin”, tuuliklaanilainen selitti ja sai vastaukseksi hymyn ja hännän heilautuksen.
”Seuraa minua. Olet varmaan Mustanärhen veli?” naaras kysyi ja asteli tamppaantuneelle alueelle. Nyt kun Aromyrsky lähestyi aluetta, hän pystyi haistamaan siinä olleen riistan.
”Olen. Nimeni on Aromyrsky”, kolli esittäytyi ja laski päästäisen maahan. Varjoklaanilainen teki samoin ja nostatti tuikkivan katseensa kirjavaturkkiseen.
”Minä olen Lummetassu”, Lummetassu naukui ja sai Aromyeskyn hymyilemään pienesti. Ruskeaturkkisesta kissasta tuli hänelle pienesti mieleen Sadeliito ja se ajatus sai kollin ikävöimään Tuuliklaania. Hänellä olisi ystävänsä kanssa paljon puhuttavaa.
”Joka tapauksessa kiitos”, tuuliklaanilainen kiitti avusta, mutta myös nuorukaisen kohteliaisuudesta.
”Eipä mitään. Jos on jotain kysyttävää minä autan mielelläni”, Lummetassu naukui ja lähti pirteän oloisena selvästi oppilaspesän suuntaan haukotellen. Tämä sai Aromyrskynkin haukottelemaan ja tuntemaan väsymyksen kehossaan. Puiden välissä hiiviskely väsytti aivan eri tavalla kuin nummilla juoksentelu. Varjoklaanin leiri oli kuitenkin kokoajan ollut hämärän peitossa joten hän oli menettänyt täysin ajankulun. Kissa jäi seisomaan paikoilleen ja suuntasi sinisen katseensa sotureiden pesään. Jokin pesässä veti Aromyrskyä puoleensa, mutta varjoklaanin soturit tuskin halusivat tuuliklaanilaista joukkoonsa. Parantajanpesäänkään hänellä ei olisi menemistä, sillä Metsänhengellä oli jo tarpeeksi tekemistä potilaidensa kanssa, jotka valittivat Mustanärhen löyhkästä. Soturi siirtyi hieman sivummalle leirin keskustasta ja kävi makaamaan tamppaantuneelle maalle. Hän saattoi tuntea hennon ja turvallisen tuulen leikittelevän karkealla turkillaan sulkiessaan silmänsä.

Veden liplatus rantakivikkoa vasten kuulosti rauhalliselta. Järven pinnassa hehkui puolikkaan kuun kuvajainen ja hopeahännän lukemattomat tähdet. Oli Aromyrskyn viimeinen yö Varjoklaanissa sillä Mustanärhi oli kerännyt voimia jo muutaman päivän ja oli Metsänhengen mukaan valmis matkaamaan niin pitkän matkan. Vaikka kirjavaturkkinen oli vältellyt Kuolemantanssia viimeiset päivät, tänä viimeisenä iltana hän halusi olla hänen kanssaan – olihan Kuolemantanssi hänen ainoa tuttavansa klaanissa, eikä Aromyrsky tiennyt milloin näkisi mustaturkkista seuraavan kerran. Vaikka soturi yritti pitää ajatuksensa metsästyksestä, sitä hän oli tänne tullut tekemään varjoklaanilaisen vahtivan silmän alla, hänen huomionsa kiinnittyi kaikkialle muualle kuin saaliin löytämiseen. Kun hän käytti nenäänsä ainoa asia jonka hän pystyi haistamaan oli Kuolemantanssi. Kun hän käytti silmiään hän pystyi näkemään kuutamon valaisemassa pimeydessä vain paikan jolla hän ja Kuolemantanssi olivat tavanneet monet kerrat. Kun hän käytti korviaan hän kuuli vain Kuolemantanssin rauhallisen hengityksen. Hengitys takertui Aromyrskyn kurkkuun eikä hän tuntenut voivansa hengittää. Hän oli aivan liian lähellä.
”Metsäsyäminen ei näytä onnistuvan”, Kuolemantanssi totesi mitäänsanomattomalla äänellään. Tuuliklaanilainen kohotti sinisen katseensa mustaan kissaan, korottautuen koko pituuteensa aivan kuin saisi siitä turvaa että oli toista pidempi.
”Eipä sinullakaan”, Aromyrsky vastasi samaan tapaan jättäen kaikki merkit tunteista pois äänessään. *Huvittavaa*, tuuliklaanilainen pohti *Kuolemantanssi on ainoa ainoa jolle voin sanoa vastaankin.*
”Pidän syömisestä, en metsästyksestä” toinen vastasi silmät tuikahtaen. Hän tuntui olevan yhä lähempänä. Aromyrsky avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ainoa asia mikä hänen kurkustaan kantautui oli pieni äännähdys. Hän olisi halunnut kysyä hopeisesta kuningattaresta, siitä kuinka se oli ollut edes Kuolemantanssille mahdollista. Hän halusi myös puhua jotain mukavaa, sillä se voisi olla hyvin heidän viimeisimpiä kohtaamisia. Viimeinen positiivinen muisto olisi mukava. Siinä samalla tuuliklaanilainen kuitenkin mietti sitä, kuinka Kuolemantanssi oli manipuloinut häntä, ollut hänelle kylmä ja ilkeä, luoden välinpitämättömyyden kehän heidän ympärilleen, saaden hänen sydämensä hakkaamaan samoin kuin taistelun tiimellyksessä, hänen olonsa kevyeksi ja käpälät kylmille väreille.
”Mitä sinä teet minulle?” Aromyrsky kuiskasi lähes äänettömästi. Ensimmäisen kerran Kuolemantanssi näytti hieman hämmentyneeltä ja kaksi kollia katsoivat kirkkain silmin toisiaan. Tuuliklaanilaisesta tuntui ettei hän ollut koskaan katsonut Kuolemantanssin kasvoja niin tarkasti, huomaten miten yksittäinenkin lyhyt ja silkkinen karva taipui ja millainen luusto hänellä oli. Tuuliklaanilainen astui askeleen lähemmäksi, tajuamatta edes hengittää.
Aromyrskyn kurkusta kuului tukahtunut äännähdys ja hän kääntyi pois astellen pois tilanteesta, joka oli kestänyt vain muutaman silmänräpäyksen. Nopeasti kävely muuttui juoksuksi Tuuliklaanin kadotessa kuusimetsän varjoihin.

//yli vuosi viimeksi kun kunnolla kuin kirjoitellut niin pahoittelut huonommasta laadusta :'D

Vastaus:

16kp! Viime tarinasta todella on aikaa, mutta ainakaan itse en arvaisi jos en tietäisi, sillä tarina oli muutamaa kirjoitusvirhettä lukuunottamatta mielenkiintoista luettavaa. Kuolemantanssin ja Aromyrskyn suhde oli pääosassa tässä ja heidän kohtauksensa olivat kiinnostavia. Miten kaikki tuntui hieman kuin hidastuvan heidän kohdatessa, niin että samalla tuntui ulkoisesti tapahtuvan vähän, mutta sisäisesti paljon. Kuvailu oli loistavaa ympäristön kanssa, Aromyrskyn totutellessa uuteen reviiriin, sekä myös Aromyrskyn tunteissa Kuolemantanssia kohtaa :)

-Silkkis

Nimi: Raitakorva

05.07.2018 21:02
// HUOMIO!!!!!!!! RAAKAA JA VÄKIVALTAISTA JA MAHDOLLISESTI HERKKÄÄ MIELTÄ HÄIRITSEVÄÄ TEKSTIÄ! TEKSTISSÄ KANNIBALISMIA, JOTEN LUKEMINEN OMALLA VASTUULLA! Yritin kuvailla mahdollisimman ympäripyöreästi, ettei olisi liian raakaa.
///Arvosteluun haluaisin mainintaa kirjotusvirheistä, muuten voi arvostella miten haluaa/jaksaa
Rubiini-Kujakolli

Aurinko oli piilossa tummien pilvien takana ja tuuli puhalsi armottomasti. Ukkosmyrsky lähestyi. Kävelin kaksijalkalassa vilkuillen taakseni vähän väliä. Minun ei ollut turvallista kävellä täällä, ei sen jälkeen, mitä olin kuullut eräältä erakolta. Siskoni oli vaarassa ja kuulemma se oli minun omaa syytäni. En ollut jutellut Leidille vuosiin, joten en ymmärtänyt, miten tämä oli minun vikani. Harva edes tiesi, että punaruskea siro kotikisu oli siskoni. Tai niin ainakin olin kuvitellut, mutta ilmeisesti asia oli toisin.
”Ehkä minun pitäisi vain palata metsään” ajattelin, muistellen katkerasti kertoja, milloin olin itse nääntynyt nälkään ja nähnyt siskoni nauttivan ravinnepitoista ruokaa joka päivä.
”Liian myöhäistä” kuulin edestäni ja näin arpiset kasvot. Yksi viilsi kollin suun niin, että huulet olivat haljenneet kahtia.
”En uskonut näkeväni sinua, mutta viestini ilmeisesti tuli perille” omahyväinen hymy sai minut paljastamaan kynteni.
”Tuo on turhaa. Kannattaa vain seurata. Täällä on enemmän kissoja, kuin silmäsi näkevät”, tuo huomautti ja haisteli ilmaa. Tosiaan, ilmassa leijui monen kujakissan haju. Pian aloin myös nähdä kiiluvia silmäpareja ja muutama kissa tuli esiin.
”Jos haluat nähdä siskosi, paras seurata minua kynnet piilossa” kolli totesi ja lähti kävelemään. Katselin ympärilleni. Mihin ihmeeseen siskoni oli itsensä sotkenut… Minulla ei ollut vaihtoehtoja, joten seurasit arpista kissaa.
”Kuka olet?” kysyin. En tunnistanut häntä.
”Sillä ei ole vielä väliä” tuo huomautti ja kääntyi kadulle, joka oli täynnä keppejä, hiekkaa ja koloja tiellä. Selkäkarvani nousivat pystyyn, odotin jonkun hyökkäävään kimppuuni minä hetkenä hyvänsä.
”Siskosi on tuolla. Haluatko auttaa häntä?” arpisuu kysyi osoittaen hännällään koloa tiessä. Kiirehdin reunalle ja näin siskoni kolon pohjalla liikkumattomana. Käännyin syyttääkseni kujakollia murhasta, mutta samalla minut työnnettiin itse koloon. Isku oli pehmeä, koska tipuin siskoni päälle. Katsoin surullisena siskoni elotonta ruumista. Mitä olin tehnyt, että ansaitsin tämän? En ollut tappanut ketään, korkeintaan tehnyt sokeaksi toisesta silmästä.
”Miksi?!” huusin vihaisena kiiluvalle silmäparille.
”Miksi sinä varastit ruokaamme?” tuo tuhahti. Paikalle tuli lisää kissoja.
”Teitte tämän vain ruuan takia? Olette hulluja!” sähähdin ja paljastin kynteni.
”Menetimme ystäviämme ja rakkaitamme talvella vähäisen ruuan takia. Joten tämä on vain suloinen kosto” arpisuu sihisi takaisin. Hyvä on, siskoni tappaminen oli ehkä oikeutettua, vaikka en sitä halunnutkaan myöntää.
”Meillä on ehdotus. Koska olemme niin armollisia, voimme auttaa sinut pois sieltä kuopasta. Jos et suostu, hukut sinne sateen alkaessa tai näännyt”, kolli jatkoi, kun en vastannut syytöksiin. Sain mahdollisuuden elää? Totta ketussa suostuisin! Toivoin, että minun tarvitsisi vain saalistaa kissajoukkiolle. Kuulin jo jyrinää kaukaisuudessa. Ukkosmyrsky lähestyi. Sade tulisi ensimmäisenä…
”Hyvä on! Mitä haluatte?” kysyin kuopan pohjalta.
”Kun kerran tykkäät syödä meidän saaliita, niin ole hyvä. Syö hänet!” huudettiin. Ilmeeni muuttui järkyttyneeksi.
”Olette hulluja! En minä syö toisia kissoja, saatika omaa siskoani!” sähähdin. Silloin tunsin ensimmäisen pisaran.
”Näyttää siltä, että hukut…” arpiturkkinen kolli totesi ja hänen kiiluvat silmäparinsa katosivat näkyvästä. Pian muut seurasivat perässä, mutta kaksi kissaa jäi paikalle. Sihisin noille vihaisena ennen kuin asetuin makaamaan siskoni viereen. Pyytelin anteeksi ja pyysin elottomalta kauniilta naaraalta apua, mutta vastausta en saanut. Pisaroita alkoi tippua tiheämmin ja kyyneleet eivät erottuneet niistä. Maistoin kuitenkin niiden katkeran suolaisuuden huulillani. Maa muuttui kosteaksi vesipisaroista ja tahri turkkini. Siitä huolimatta asetuin makaamaan siskoni vierelle ja nuolin tuon korvantaustaa. Tähän elämäni päättyisi…

Yllättäen eteeni tippui kuollut hiiri. Katsoin ylös, mutta ketään ei näkynyt. Mahani kurisi ja vesi alkoi nousta uhkaavasti, joten ei ollut varaa varovaisuudelle. Ahmin hiiren ja pian kuoppaan tippui laiha rotta. Vaikka ne eivät mahaani kokonaan täyttäneet, sain niistä energiaa. Yritin nähdä kuka auttajani oli, mutta vieläkään ei näkynyt edes kiiluvia silmäpareja.
”Hei! Kiitos ruuasta, mutta voisitko mitenkään päästää mi”
”Hiljaa” sähähtäen äänensävyn kanssa esiin tuli kaipaamani silmäparit.
”Onko siellä mitään keppiä, mitä pitkin pystyisin kiipeämään?” kysyin.
”Älä sano enää san” samalla eteeni tupsahti siniharmaa kolli.
”Pettureita ei tarvita meidän joukkoihimme. Jos haluatte pois, toisen on syötävä toinen!” arpisen kollin ääni kajahti yllämme vihaisena. Katsoin pahoillani auttajaani, mutta tuo oli vihainen ja syöksähti kimppuuni. Ahtaassa tilassa en ehtinyt väistää ja osuimme yhdessä isoon kiveen. Työnsin siniharmaan kollin pois päältäni ja tuo laskeutui kuolleen siskoni päälle.
”Ei olisi pitänyt koskaan auttaa sinua” kolli sähähti.
”Rauhoitu, meidän pitää löytää keino pois täältä”
”Ei ole kuin yksi keino! Ellen syö teitä kuolen” tuo ärähti ja hyökkäsi päälleni. Veri läiskyi tapellessamme ahtaassa tilassa. Lopulta ymmärsin, ettei todella ollut muuta keinoa Vesi oli jo peittänyt elottoman siskoni ruumiin kokonaan. Niinpä seuraavalla kerralla kun siniharmaa kolli syöksyi minua kohti raivoissaan, iskin hampaani suoraan tuon kurkkuun. Järkytys näkyi vastustajani silmissä ennen kuin elämä katosi kollin ruumiista.
”Syö se!” kuului ilkkuva käsky ylhäältä. Suojeluvaistoni alkoi kamppailla moraalini kanssa. Lopulta suojeluvaistoni voitti ja repäirin palan lihaa kelluvasta ruumiista. Minua kuvotti. Sade rauhottui hetkeksi ja sain aikaa. Ukkosen jyrinä viittasi kuitenkin siihen, että kohta sataisi kaatamalla. Niinpä ahmin paloja uhristani, kunnes isoimmat lihanpalat oli syöty.
”Päästäkää minut nyt pois!” sähisin vihaisena.
”Unohdit siskosi” sadistinen kiduttajani huomautti. Paljastin kynteni ja katsoin siskoni ruumista. Jyrinä kuului jälleen lähempää ja tihkuminen alkoi. Suljin silmäni tiukasti ja revin siskoni mahan auki. Mahani täyttyi, mutta mieleni järkkyi.

Kun siskoani ei enää tunnistanut kissaksi, oli vettä jo niin paljon, että sain kurotella päätäni, että sain happea. Pyysin apua ja armoa, mutta en uskonut, että arpinen kolli pitäisi sanoistaan kiinni. Yllätyksekseni kuoppaan tiputettiin lankku. Katsoin sitä hetken epäuskoisena, mutta sitten suojeluvaistoni ja adrealiini iskivät jälleen ja kynsien avulla kiipesin pois kuopasta ja kidutuksestani. En kuitenkaan nähnyt arpista kollia missään. Sen sijaan minua katsoi säälien kaksijalka joka lähestyi varoen. Sähähdin tuolle ja juoksin pois. Viha ja raivo kuohusivat sisälläni ja sateen muuttuessa voimmakkaammaksi etsin arpista kollia. Kauaa ei tavinnut etsiä, muistin, mistä olin varastanut kissajoukon ruokia. Mitään varoitusta antamatta hyökkäsin arpisen kollin kimppuun ja revin tuon mahan irti. Repäisin palan lihaa ja heitin sen ilmaan. Liha klöntti tippui eteeni ja näin järkyttyneitä ja vihaisia katseita. Nappasin lihanpalan suuhuni ja nielaisin sen kokonaisena. Tämän jälkeen nuolaisin huuliani hymy kasvoillani. Järkytykseltään kukaan ei lähestynyt minua, joten juoksin pois. Moraalini yritti vielä taistella, käski piiloutumaan, käski unohtamaan kaiken äskeisen. Vaan tämän illan muistot eivät katoaisi minnekään ja kissan lihan maku jäisi hivelemään makunystyröitäni…

//Elikkäs Rubiinista saa nyt alkaa levittämään huhuja ja tarinoita kaikkien kesken, eli siis kannibalistikissasta joka vaanii uhrejaan metsässä lähellä klaanikssoja. Pahoittelut myös tönköstä tarinasta, oli jostain syystä vaikeaa sisäistyä hahmoon ja sen tuntemuksiin....

Vastaus:

7kp! Kun ensiksi luin tästä ideasta, olin heti kiinnostunut mitä aiot kirjoittaa, sillä ensimmäistä kertaa pääsee tällaisesta teemasta lukemaan. Ja ymmärrän että tässä hahmoon voi olla hankala syventyä, mutta onnistuit mielestäni hyvin. Tarina ei kulkenut liian nopeasti, vaan juoni meni eteenpäin toimivasti, selittäen Rubiinin eri tunteita. Tunnelmaltaan tarina oli pahaenteinen alussa ja loppua kohdin aika rankkaakin luettavaa, mutta hyvällä tavalla, sillä tämän teeman kanssa, se on varmaan tarkoituskin. Kieliopiltaan kaikki oli hyvin, muutamaa pientä kirjoitusvirhettä lopussa lukuunottamatta.

-Silkkis

Nimi: Idulilu

05.07.2018 09:53
Unohdin mainita, että Joutsenpennun tarinassa esiintyy lopussa hieman raakaa ja ehkä ahdistavaa materiaalia. (tai miten sen haluaa määritellä.)

Nimi: Joutsenpentu, Taivasklaani

04.07.2018 21:20
Äskettäin tapahtui jotain epätavallista. Puolet klaanistani tietää kuinka outo olen. Yleensä valvon todella myöhään ja nukun samaan aikaan, kun muut saalistavat ja leikkivät. Kävin aikaisempana auringonlaskuna nukkumaan samoihin aikoihin kuin kaikki muutkin, joten heräsinkin samoihin aikoihin. Kun tassuttelin ulos pentutarhasta, näin kuinka aurinko oli juuri nousemassa. Ehdin nähdä kuinka aamupartio katosi metsän pimeyteen. Joitakin kissoja oli jo hereillä ja katselin heidän tekemisiään. Tummavarjo oli kiirehtimässä metsään, varmaankin saalistamaan.
*Kumpa osaisin jo saalistaa. Toisin klaanille niin paljon tuoresaalista, että se riittäisi seuraavalle kuulle.*
Purosulka nukkui vielä pentutarhassa, mutta saatoin kuulla kuinka Viimapentu oli heräilemässä. Viimapentu oli aina hereillä ennen Varjopentua. Varjopentu oli aina ollut kova nukkumaan, mutta herätessään hänellä taas oli energiaa vaikka muille jaettavaksi. Rakastin katsella kuinka aurinko nousi hopeahännän takaa. Ihailin siinä oikeastaan kaikkea. Kuinka joka aamu aurinko jaksoi nousta tuomaan meillä valoa ja lämpöä. Rakastan myös katsella auringonlaskua. Kuinka aurinko palaa takaisin omalle makuusijalleen lepäämään suoritettuaan päivän työt. Oli vaikea sanoa kummasta pidin enemmän. Molemmilla oli omat viehätyksensä ja kun kaikki aika maailmassa oli itselle, minulla oli hyvin aikaa katsella kuinka aurinko nousee ja laskee. Kuulin kuinka Viimatassu tassutteli viereeni ja asettui katselemaan auringonnousua kanssani. Jos joskus leikin jonkun kanssa, se oli usein Viimapentu.
"Huomenta", Viimapentu naukui unisesti.
"Huomenta", vastasin.
"Nukuitko kerrankin samalla makuusijalla kanssamme?" Koska menimme nukkumaan aivan eri aikoihin, Viimapentu oli alkanut kiusoittelemaan minua siitä, ettenkö nukkuisi enää heidän kanssaan samalla makuusijalla.
"Totta kai, olen aina nukkunut." Viimapennun vitsit olivat usein huonoja, mutta ne keventävät tunnelmaa välillä ihan mukavasti. Ja kuka minä olen sanomaan kenen vitsit ovat huonoja, koska omani ovat varmaan koko klaanin huonoimmat. Kukaan ei naura niille ja tuskin tuleekaan.
"Oletko miettinyt mitä teet tänään?" Koetin avata keskustelua uudestaan ennen kuin hiljaisuus laskeutui liian syvälle väliimme.
"En oikein tiedä. Mitä sinä ajattelet tehdä tänään?" Viimapennulla oli usein suunnitelma jokaiselle päivälle, mutta ilmeisesti tälle päivälle. Koetin miettiä jos voisimme tehdä jotain yhdessä. Yksi ensimmäisistä asioista, jotka tulivat mieleeni olivat kävelylle lähteminen ja klaanien vanhuksien tarinoiden kuunteleminen.
"Mennäänkö kuuntelemaan Silkkisulan tarinoita. Olen kuullut, että hän on hyvä kertomaan tarinoita."
"Mutta Silkkisulka on Myrskyklaanista!"
"Mutta hän kuuluu nyt Taivasklaaniin!" Intin vastaan.
Viimapentu ei pitänyt siitä, että leirissä asui muitakin kuin vain puhdasverisiä taivasklaanilaisia. Ei hän heitä vihaa, mutta hän on jo luonut niin vahvan siteen soturilakiin, josta olen kuullut muilta oppilailta, ettei meinaa ymmärtää miksi kissat rikkovat sitä.
"Silkkisulka on vain yksi lisä suu ruokittavaksi", Viimapentu tuhahti. Usein hän ei ollut aivan noin ilkeä, mutta Silkkisulka näytti olevan poikkeus.
"Olenko minäkin yksi lisä suu ruokittavaksi, kun en ole syntynyt Taivasklaanissa?" Asetuin sitä enempää miettimättä Silkkisulan tueksi, vaikka tuskin tunsinkaan häntä. Toisaalta tuskin tunsin ketään muuta kuin Purosulan koko klaanista. Mutta sen tiesin, että meillä oli jotain yhteistä; olimme molemmat ulkopuolisia. Ennen kuin Viimapentu ehti vastata tassuttelin kohti klaanien vanhuksien pesää. Tiesin, etteivät klaanin vanhukset olleet vielä hereillä. Vierailinhan heidän luonaan todella usein. Se ei kuitenkaan minua ollut koskaan estänyt. Tai oikeastaan vain kerran, kun Marjaläikkä sairastui valkoyskään. Se kuitenkin huomattiin niin nopeasti, ettei se ehtinyt kehittyä pahemmaksi. Pentutarhan ja klaanien vanhuksien pesän välissä oli kasa isoja kiviä tai sitten helpompi reitti oli kulkea oppilaiden pesän ja parantajan pesän ohi klaanien vanhuksien pesälle. Koska minulla ei oikeastaan ollut tekemistä muutenkaan varattuna, (niin kuin minulla yleensä olisikin jotain tekemistä) niin päätin koettaa kiivetä kivien yli kuuntelemaan klaanien vanhuksien tarinoita. Pennun näkökulmasta kivet näyttivät isoilta, mutta pieni seikkailu ei ollut pahasta. Heti ensimmäisen kiven kohdalla ongelmia tuli vastaan. En vielä ollut oppinut kunnolla kiipeämään, koska en ollut vielä tarpeeksi vanha ottamaan osaa soturin koulutukseen. Osasin kuitenkin jo jotenkin käyttää kynsiäni, vaikka nekin tuntuivat lyhyemmiltä kuin muilla. Olin kuitenkin päättänyt olla luovuttamatta. Työnsin itseäni eteenpäin samaan aikaan, kun yritin pitää itseni kivessä kiinni etten putoaisi. Pidin tassuni mahdollisimman lähellä toisiaan niin, että näytin suuremmalta. Olin jo muutenkin aivan tarpeeksi pienikokoinen. Yritin kurotella korkeammalle, mutta en uskaltanut liikuttaa takajalkojani, koska pelkäsin, ettei etutassuissani olisi tarpeeksi voimaa pitääkseen minua kiinni kivessä. Päätin kuitenkin ottaa peloistani huolimatta riskin. Jos tippuisin ja loukkaantuisinkin, olihan klaanilla parantajat sitä varten, että he voisivat auttaa minua. Juuri kun ponnistin, muistin kuinka pahalta minusta tuntui, että Peuransarven ja Sammaltassun pitäisi käyttää arvokkaita yrttejään minuun, kun tuhlasin jo muutenkin riittävästi heidän kallisarvoisia yrttivarastojaan. En keskittynyt ollenkaan ponnistamaan ja pitämään tasapainoa, kun ajatukseni olivat taas harhailleet jonnekin muualle, joten otteeni kivestä irtosi. Voimani ja taitoni eivät riittäneet hyppäämään turvaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti.
"Joutsenpentu!" Kuulin jonkun huutavan nimeäni ja avasin silmäni.
*En voi luovuttaa! Todellinen soturi ei luovuta!*
Kun vajosin syvemmälle kivien väliin, koetin löytää paikkaa, josta voisin saada kiinni tai mitä tahansa, joka auttaisi. En ehtinyt ajatella sen pidemmälle, kun tunsin kuinka joku otti tiukan otteen niskakarvoistani. Valahdin melkein heti rennoksi ja mieleeni ei edes tullut ajatusta vastustelusta. Tuttu sammaleen haju ympäröi minut ja näinkin kuinka Purosulka oli tullut avukseni. En ollut ehtinyt vajota syvälle, joten Purosulka sai minusta helposti otteen.
"Mitä Tähtiklaanin nimeen oikein olit tekemässä?" Purosulka kuulosti enemmän huolestuneelta kuin vihaiselta. Näin kuinka Ruostevarjo vilkaisi meitä ihmetellen. Hänen katseensa viipyi meissä hetken aikaa ennen kuin hän jatkoi matkaansa.
"Olin vain menossa klaanien vanhuksien pesälle kuuntelemaan tarinoita."
"Ja etkö millään keksinyt turvallisempaa reittiä?"
"Keksin kyllä, mutta halusin näyttää, etten ole enää mikään maitoa imevä pentu."
Purosulan toinen kulmakarva nousi.
"Miksi luulet klaanin ajattelevan sinusta noin?"
"Koska tuhlaan Peuransarven arvokkaita yrttivarastoja tähän tyhmään sairauteen, enkä varmaankaan sen takia ikinä pääse soturiksi!" Huusin masennukseni, turhautumiseni, suruni ja kaiken siltä väliltä ulos varmaan niin kovaa, että se kuului hopeahäntään asti. Puolet koko leiristä kääntyi minun puoleeni, kun kaaduin maahan itkemään hysteerisesti.
"Joutsenpentu..."
"Olen pelkkä rääpäle, taakka klaanille!"
Masennus oli vaivannut minua jo pitkään ja se oli syöpynyt syvälle sisimpääni. Tuntui kuin elämässäni ei ollut mitään muuta kuin unelma soturiksi pääsemisestä ja masennuksesta. Olin niin kyllästynyt kaikkeen tähän! Miksi kukaan ei voinut nähdä tätä kivun määrää?! Miksi ei voisi olla olemassa jotain yrttiä, joka veisi sen pois ikuisiksi ajoiksi? Olin hajoamassa. Olin satuttanut itseäni jo vähän aikaa, mutta salaisuuteni sai luvan loppua tähän! Paljastin vatsani Purosulalle, joka järkyttyi kun huomasi, että mahastasi puuttui karvaa.
"Joutsenpentu...Mitä sinä..."
Ennen kuin hän ehti estää minua, otin kynteni esiin ja revin vanhan haavani auki, jonka olin repinyt jo monta kertaa auki. Kipu tuntui kaikkialla kehossani, mutta en irrottanut katsettani Purosulasta. Tunsin kuinka veri alkoi valua valkoiselle turkilleni, mutta en välittänyt. Itkin edelleen, kun pimeys alkoi ottamaan minusta vallan. Tunsin kuinka voimat hävisivät tassuistani kuin sade kuivaan maahan. Purosulka, Viimapentu ja Varjopentu seurasivat vierestä, kun hitaasti suljin silmäni ja annoin pimeyden viedä minut mukanaan.

Halusin näyttää Joutsenesta uusia puolia tässä tarinassa, vaikka aika lyhyesti. Sen verran spoilaan, ettei Joutsenpentu ole kuolemassa.

//Huomasin muuten, että Joutsenpennun tiedoissa lukee 'Idulidu' vaikka pitäisi lukea 'Idulilu'. Tiedän, että se on vain pienen pieni kirjoitusvirhe, mutta korjaisitko sen?

Haluaisin rakentavaa palautta. Mikä meni pieneen? Mitä korjattavaa? Pomppiko juoni tai jokin muu? Muuttuuko Joutsenen ajatukset ja luonne liian nopeasti aikuismaisiksi? (jos niin voi sanoa)

Vastaus:

7kp! Tarinassa näkyi jälleen kivasti Joutsenpennun ajatusmaailmaa, viime tarinaan verraten, tässä näkyi nyt myös selvemmin Joutsenpennun luonnetta käytännössä ja miten hän tuli toimeen muiden klaanilaisten kanssa. Kun kerroit Joutsenpennun aamusta, siinä oli mukava rauhallinen tunnelma, mikä toi tuohon emotionaaliseen kohtaan enemmän yllätyksen tuntua.
Varsinkin tuo Joutsenpennun itsensä satuttaminen, sillä siihen ei ollut mitään viittauksia viime tarinassa, mikä sai miettimään miten iso aikahyppy tässä on viime tarinoiden välillä. Ja jos tämä tarina sijoittuu lähelle aikaa, jolloin Joutsenpennusta tulee oppilas, niin mielestäni hänen käyttäytymisensä pysyi vielä ihan hyvin ikäisenään.

Kieliopin puolella huomioni kiittyi dialogiin, eli esim. verbit tulevat pienellä kirjaimilla lainausmerkkien jälkeen :)

-Silkkis

Nimi: Mesitassu, Varjoklaani

18.06.2018 22:04
//Rakentavaa palautetta :3//

Luku 1

Mesipentu istui pentutarhan suuaukon edustalla. Pörröinen karvapallo katseli silmät ihmetyksestä suurina suurikokoisia sotureita, joita leiri oli pulollaan. Pienikokoinen naaras odotteli pentutarhan ulkopuolella, että Koivutähti kajauttaisi ilmoille kokoontumiskutsun. Kuningattaret olivat kovasti vihjailleet, että tänään olisi se päivä kun Mesipentu nimitettäisiin oppilaaksi. Naaras oli siitä innoissaan, mutta samalla häntä harmitti jättää pentuaikojen herkulliselta maistuva maito taakseen. Metsästys toki kiehtoi tätä nuorta naarasta, sillä hän saisi itse pyydystää itselleen mehevän ja pulskan hiiren tai aromikkaan sammakon! Pelkkä ajatuskin riistasta sai Mesipennun kehräämään itsekseen. Pulskalla pennulla oli kyllä tavallista parempi ruokahalu tai sitä olisi voinut ehkä kutsua enemmänkin ruuanhimoksi. Mesipentu oli aina imenyt emonsa nisistä enemmän maitoa kuin muut pesätoverinsa. Siitä hän olikin kuullut jatkuvasti huomautuksia muilta kuningattarilta ja pennuilta. Rasahdukselta kuulostava äännähdys sai Mesipennun kääntämään pörröistä päätään äänen suuntaan. Rasahduksen päästi pähkinäpuun oksa, jolle Koivutähti oli hypännyt. Hän pitäisi klaanikokouksen! Pian vaalea naaras kajauttikin klaanilaisilleen kutsun. Sen johdosta kissoja alkoi kerääntyä pähkinäpuun juurelle. Mesipentu kipitti sinne muiden kissojen vanavedessä ja änkesi tiensä eturiviin. Hän kohotti meripihkanvärisen katseensa päällikköön. Kaksikon katseet kohtasivat ja Koivutähti nyökkäsi karvapallolle.
"Mesipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Mesitassuksi! Mestarinasi tulee olemaan Iltasydän. Toivon, että Iltasydän siirtää kaiken oppimansa tiedon sinulle", Koivutähti maukui juhlallisesti. Naaras viittoi hännällään Iltasydäntä tulemaan eteenpäin. Mesitassu käänsi katseensa ruskeaan naaraaseen, joka mitä luultavimmin oli hänen mestarinsa.
"Iltasydän olet valmis saamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta, ja olet osoittanut olevasi kärsivällinen ja vahva. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", Koivutähti maukui. Iltasydän nyökkäsi. Mesitassu katsoi silmät pyöreinä häntä lähestyvää soturia ja kömpelösti karvapallo kurottautui koskettamaan mestarinsa kuonoa. Mesitassu säpsähti pienesti klaanin alkaessa huutamaan hänen nimeään: "Mesitassu! Mesitassu!" Häkeltyneenä pörröinen naaras katseli klaanitovereitaan, joista osa hymyili ja osa taas näytti nyrpeältä.
"Onnea uudelle oppilaalle", Iltasydän maukui. Mesitassu nyökkäsi kiitollisena ja hypähti pienesti paikoillaan. Naaras oli kovin innoissaan koulutuksensa alkamisesta.
"Yleensä oppilaille näytetään ensimmäisenä reviirit", Iltasydän maukui. Mesitassu katsoi mestariaan silmät suurina. Pääsisikö hän tutustumaan Varjoklaanin riistatarjontaan heti?
"Mutta minä päätin tehdä poikkeuksen", Iltasydän maukui. Mesitassun into lopahti heti.
"No, mitä me sitten teemme?" kellertävä naaras kysyi kallistaen pörröistä päätään.
"Sinä saat vaihtaa klaaninvanhimpien makuualustat", Iltasydän maukui. Mesitassun häntä laski välittömästi alas ja hän katsoi mestariaan pettyneenä. Likaisia makuualuksia ensimmäisenä päivänä?
"Äläs näytä nyrpeältä - on kunnia saada palvella klaaniaan", Iltasydän maukui tiukasti. Mesitassu nyökkäisi. Kyllähän hän sen tiesi, hän olisi vain halunnut palvella klaania metsästämällä riistaa.
"Mennään sitten", juovikas naaras maukui ja viittoi Mesitassua seuraamaan. Pulska naaras hyppelehti mestarinsa perässä klaaninvanhimpien pesälle. Siellä olivat kaikki klaanin neljä vanhusta; Ilvespilkku, Hiirihäntä, Kivimyrsky ja Kalliokynsi. Kivimyrsky ja Hiirihäntä vaihtoivat kieliä aurinkotäplässä. Kalliokynsi taas nukkui henki rahisten. Ilvespilkku taas katsahti tulijoihin.
"Jo oli aikakin! Jäsenet tässä menevät, kun pitää nukkua tällaisella kulahtaneella sammaleella!" Ilvespilkku maukui kiusoittelevaan sävyyn. Mesitassu kallisti päätään kummissaan.
"Älähän nyt, et sinä nyt niin vanha ole", Hiirihäntä huikkasi huvittuneena. Ilvespilkku kohautti lapojaan. "Silti, ihan tarpeeksi vanha." Ilvespilkku maukui. Mesitassu katseli vuorotellen kaikkia klaaninvanhimpia.
"Onko heillä kaikilla likaiset makuualukset?" Mesitassu kysyi.
"Kyllä vaan, voisin itse asiassa pyytää Yötassua sinun avuksesi", Iltasydän maukui. Mesitassu ei tunnistanut oppilastoverinsa nimeä, luultavasti hän ei ollut koskaan edes nähnyt tätä Yötassua.
"Käyn hakemassa hänet ja sitten annan teille ohjeet", juovikas naaras maukui ja sujahti ulos klaaninvanhimpien pesästä. Mesitassu jäi hölmistyneenä katsomaan mestarinsa perään. Pian Iltasydän palasi mukanaan tummanharmaa kolli. Tuon kollin täytyi olla Yötassu.
"Hei!" Mesitassu maukui iloisesti meripihkanväriset silmät hehkuen. "Olen Mesitassu uusi oppilas!"

Vastaus:

6kp! Huomioni kiinnitti kirjoituksessa se miten kuvailit hänen liikkeitään ja toimintaa, sillä se vaihteli ja toimi hänen ulkonäkönsä kanssa, luoden toimivan kuvan. Tarina tuntui itselle hyväntuuliselle esimerkiksi miten Mesitassun luonne näkyi ja miten kirjoitit tapahtumat hänen ympärillään ja sitä luki hymyillen :)

-Silkkis

Nimi: Yötassu, Varjoklaani

06.06.2018 22:27


// Tuon mun ensimmäisen tarinan outo rivitys johtuu mun tekstinkäsittelyohjelmasta, toivon että se tulee tähän nyt oikein (: Kuka on muuten Raitatassun mestari? Kirjoitin tämän nyt niin, ettei se käy ilmi. Lisäksi onko kenelläkään muulla sukulaisuussuhdetta Setrikynteen? Mietin että se voisi olla Yötassun emo, mikäli se olisi ok.


Sinä päivänä Yötassu sai ensimmäisen kerran harjoitella oppilastoverin kanssa yhdessä. Katajaviima oli kutsunut vanhemman oppilaan, Raitatassun mukaan harjoituksiin. Yötassu pyöritteli etukäpälällään maahan varisseita kuusenneulasia odotellessaan harjoitusten alkua. Tummanharmaa kolli kyräili Raitatassua - häntä vanhempaa oppilasta - epäluuloisesti.
"Pyysin Raitatassun sinulle harjoittelukumppaniksi tänään", Katajaviima selosti. "Minusta sinun on aika aloittaa taisteluharjoitukset ja halusin sinulle ainakin näin aluksi itsesi kokoisen vastustajan."

Yötassu piti Katajaviiman toteamusta aikamoisena liioitteluna. Vaaleanruskea, raidallinen oppilas oli häntä useamman kuun vanhempi, joten hän oli myös suurempi ja lihaksikkaampi pidemmän harjoittelun ansiosta. Yötassu loi Katajaviimaan pistävän katseen, mutta sisuuntui sitten. Hän ei antaisi toisen oppilaan rökittää itseään noin vain! Raitatassu näytti huomaavan nuoremman kissan haastavan katseen, sillä tämä virnisti huolettomasti. Yötassua alkoi ärsyttää.


Sinisenharmaa kolli katsoi vaitonaisena, miten Katajaviima näytti muutamia hyökkäyksiä ja puolustusliikkeitä.
"Opit kuitenkin parhaiten kun kokeilette itse. Noniin, käyttäkää molemmat jotain näyttämääni liikettä", Katajaviima tuntui sanovan aivan liian pian. Yötassu ei ollut valmiina ja säikähti, kun Raitatassu syöksähti kohti hampaat paljastettuna. Jos Yötassu olisi katsonut, hän olisi nähnyt leikkisän pilkkeen Raitatassun silmissä. Yötassu loikkasi alta pois paniikissa ja laskeutui neljälle jalalle. Raitatassu kääntyi sulavasti ja syöksähti hänen kimppuunsa uudelleen. Yötassu väisti jälleen täpärästi.
"Älä pakoile siinä vaan näytä mihin pystyt! Käytä jotakin puolustusliikettä!" Katajaviima huusi harjoitteluaukion toiselta puolelta. Yötassu ei muistanut siihen hätään yhtäkään, vaan heittäytyi jälleen viime hetkellä Raitatassun heilahtavan käpälän tieltä. Raitatassu nauroi.
"Hyvänen aika sentään, yritä edes!"


Sanat kolahtivat Yötassuun. Hän häpäisi isänsä muiston pakoilemalla vastustajaansa kuin jokin pelokas pentu. Hän oli varjoklaanin oppilas ja hänen tuli osoittaa kykynsä tai kukaan ei kohta kunnioittaisi häntä. Niin isä oli sanonut ennen kuolemaansa. Yötassun keltaiset silmät kapenivat viiruiksi ja hän tunsi mielensä tyyntyvän. Kolli puri hammasta, ajoitti hyppynsä tarkkaan ja syöksyi suoraan häntä tavoittelevien käpälien välistä. Muks! Yötassun päälaki osui kovalla voimalla Raitatassun leukaan. Yötassu oli hetken pyörällä päästään, mutta hän kuuli Raitatassun parahtavan ja perääntyvän. Tumma kolli ravisti päätään ja näki nyt Raitatassun hierovan leukaansa käpälällään.



Aukion toiselta puolelta kuului käheää naurua. Molemmat oppilaat kääntyivät yllättyneinä Katajaviiman puoleen. Juovikas kolli nauroi.
"Tuo ei kyllä ollut mikään niistä liikkeistä, jotka näytin, mutta taisi toimia, vai mitä Raitatassu?"
Yötassun yllätykseksi Raitatassu naurahti myös eikä näyttänyt kantavan kaunaa saamastaan tällistä.
"Jo vain. Täytyy myöntää, etten osannut odottaa että sinusta löytyisi niin paljon voimaa!" toinen oppilas maukui.



Yötassu ei viitsinyt mainita päälakensa mahtavasta jomotuksesta mitään, kun muut kaksi kerran näyttivät pitävän puolustusta onnistuneena.

Vastaus:

3kp! Pidin tarinan sulavuudesta lukiessa, vaikka olisi mukavaa saada tulevaisuudessa enemmän kuvailua ympäristöstä, niin tunteiden kuvaus oli toimivaa ja toi esille Yötassun luonteen hyvin. Muutenkin taistelukohtaus ja Raitatassun elekieli Yötassua kohtaan oli myös kivaa luettavaa :)

+Lisäsin Raitatassulle mestarin :3

-Silkkis

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

26.05.2018 10:26
//Rakentavaapalautetta olisi kiva saada\\

Lähestyin hiljaa hiirtä, joka nakersi jotain puun juurikossa. Juuri kun olin hyppäämässä sen kimppuun, jokin paksu tökkäsi kylkeäni “valkopentu herää”, naukaisu tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa. Pian pääni kolahti kipeästi johonkin kovaan ja hätkähdin hereille Liljaturkki oli tönäissyt minut alas sammalpediltä. Vastaus tuli ennenkuin ehdin kysyä miksi tämä oli tehnyt niin.
“Sinä pyörit kokoajan niin etten saa unta, aamupartiotkaan eivät ole vielä lähteneet”, Liljaturkki haukotteli. Kuulin sammalten liikahtavan ja tuon hengityksen hidastuvan kun naaras nukahti jälleen. Astelin varovasti pesän suulle ja pujahdin ulos. Leirissä oli hiirenhiljaista, partiotkaan eivät olleet vielä liikkeellä.Päätin käydä klaaninvanhimpien luona. Perillä kuulin vain tasaista tuhinaa. Olin jo kääntymässä pois, kun Ilvespilkun ääni rikkoi hiljaisuuden.
“Mitä sinä täällä teet?” Vanha naaras kuulosti yllättävän pirteältä. En ehtinyt vastata,kun tämä jo kysyi. “Onkohan tuoresaaliskasassa hiiriä?” En ehtinyt taaskaan vastata, mikä alkoi ottaa jo päähän, sillä naaras jo naukui. “Kuule, jos haet minulle hiiren niin, kerron sinulle tarinan, sopiiko?” Nyökkäsin ennenkuin tämä ehtisi kysyä mitään muuta ja pingoin ulos pesästä. Pesän ulkopuolella hidastin kävelyyn. Tuoresaaliskasalla oli yksi kohtuullisen pulska hiiri Liljaturkki oli oikeassa partiot eivät olleet vielä lähteneet, sillä kukaan muu ei ollut ilmeisesti vielä herännyt. Vein hiiren Ilvespilkulle.
“Minkä tarinan haluat kuulla?” Olin hetken hiljaa, sillä en tiennyt ,mitä vastata.Eniten halusin kuulla, jostakin taistelusta. “Voisin kertoa siitä taistelusta, joka oli kokoontumisessa”, Ilvesturkki naukaisi. En tiennyt, kumpi oli järkyttävämpää se, että joku haastoi riitaa täydenkuun kokoontumisessa, jolloin oli rauha, mikä suututtaisi Tähtiklaanin satavarmasti, vai se, että Ilvespilkku oli arvannut, minkälaisen tarinan halusin kuulla.Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kun Ilvespilkku rupesi kertomaan tarinaansa.

Tarinan jälkeen en mennyt pentutarhaan niin kuin olin Ilvespilkulle väittänyt, vaan suuntasin pentutarhan ohi kohti sitä nurkkaa, joka oli muurin vieressä.Ilvespilkun tarinan aikana soturit ja oppilaat olivat heränneet valmistautuivat partioihin ja koulutustuokioihin. Kaikilla oli onneksi niin kiire etteivät he kiinnittäneet huomiota aamuvirkkuuun pentuun. pujahdin tutusta aukosta sisään, mutta tällä kertaa jatkoin matkaa pidemmälle ja jatkoin Varjoklaanin reviirille. En ollut moneen kuuhun käynyt leirin ulkopuolella. Lehtikadon aikaan oli niin kylmä, että viikset jäätyivät. Aukon luona olin käynyt lähes päivittäin.Tällä kertaa pysyin polulla, kun muistin, mitä viimeksi oli mennyt suuntavaisto sekaisin, lisäksi polulla oli helpompi kulkea.
Pysähdyin, kun kuulin takaani äänen.
“Ajatella,että Varjoklaanissa on viisi pentua, miten ihmeessä minä törmään aina sinuun leirin ulkopuolella?” Tunnistin pähkinäsydämeksi. Soturi kuulosti vihaiselta, minä lähinnä mietin, miten minulla voi olla niin huono tuuri, että törmäsin häneen jo toisen kerran, kun toinen ääni sanoi, “Minä voin viedä hänet leiriin”, vasta silloin huomasin, että ominaistuoksuja oli ainakin neljä tai kolme. Olin törmännyt partioon, (hurraa!) ajattelin ironisesti
“Hyvä on Huuhkajakatse”, Pähkinäsydän naukaisi. Huuhkajakatse tönäisi minua tulosuuntaan.

Leirissä minua odotti hyvin vihainen Liljaturkki. Liljaturkki kiitti Huuhkajakatsetta ja vei minut syrjäiselle paikalle muurin luokse siellä ei ollut ketään
“Mikä sinua oikein riivaa oletko ihan hiirenaivo?” Liljaturkki sähisi.
“En ole”, tokaisin. Ei ollut uutta, että minä ja Liljaturkki riitelimme jo ennen auringonhuippua. Liljaturkki oli emonija isästäni minulla ei ollut mitään tietoa.
“Mikset sinä voi pysyä pentutarhassa, kuten Kirkaskuun pennut?” Liljaturkki melkein murisi. Tuo oli huonoin vertauskuva ikinä, Kirkaskuu ei vaikuttanut järin kivalta emolta, mutta eipä emonikaan, ollut Varjoklaanin paras emo ollut.
“Kerro kuka isäni on niin saatan pysyäkin pentutarhassa”, nau´uin.
“Se ei ole sinun asiasi”, Liljaturkki sähisi ja jatkoi “Sinä pysyt pentutarhassa loppupäivän ajan”, kerrankin en väittänyt vastaan lähinnä siksi, että mietin, miten se, että kuka isäni on ei muka kuuluisi minulle.

Vastaus:

4kp! Alku toi mukavasti tämmöistä pennun uteliaisuutta ja innokkuutta mukaan Lopussa taas avasi Liljaturkin ja Valkopennun suhdetta mielenkiintoisesti ja saaden miettimään miten heidän suhteensä kehittyy eteenpäin, kun se on pennusta lähtien jo huonomman oloinen. Mysteeri Valkopennun isän ympärillä kiehtoo myös.
Huomautettavaa olisi tarinan kirjoitusvirheistä, esim. koskien isojakirjaimia ja kirjainten välejä, tarina kannattaa vielä tarkistaa ennen lähettämistä :)

-Silkkis

Nimi: Joutsenpentu, Taivasklaani

10.05.2018 12:34
On varaan ihan ok jos laitan tarinan loppuun tästä päivästä alkaen, että haluan rakentavaa palautetta ja olisi myös mukava kuulla mielipiteitänne hahmosta ja kirjoitustyylistäni.

Yö oli kirkas ja tyyni. Kuun valo osui tasaisesti kaikkialle leiriin. Ilma oli tyyni eikä muutamaa tuulen virettä lukuunottamatta, leirissä tuullut. Kaikki muut paitsi Joutsenpentu olivat menneet aikoja sitten nukkumaan, kun taas Joutsenpentu istui pentutarhan edessä katselemassa hopeahäntää ja nauttimassa yön rauhallisuudesta. Kaiken järven mukaan pennun pitäisi olla niin väsynyt, että tuskin pystyisi pitämään silmiään auki, mutta Joutsenpentu suorastaan nautti olostaan. Hänen turkkinsa hieman heilui pienen tuulen vireen osuessa häneen. Leiri tuntui aukiolta ja vieraalta, kun ketään ei ollut näkyvissä. Joutsenpentu kuitenkin saattoi kuulla Purosulan kuorsauksen pentutarhasta ja se rauhoitti häntä. Vähän väliä naaras maisteli ilmaa jos ilmassa olisi vaikka ketun, mäyrän tai kulkukissat hajuja, mutta ei haistanut muuta kuin nukkuvat klaanitoverinsa, yön raikkaan tuoksun ja metsän. Hänen oli vaikea pysyä paikoillaan, kun näki kuinka läheisen metsän puiden oksien heiluvan tuulessa.
*Kukahan mestarini tulee olemaan, kun täytän kuusi kuuta?*
Joutsenpentu halusi olla soturi, vaikka ei ollut kuullut soturista, joka sairastelisi näin paljon tai olisi näin kömpelö ja kummallinen. Pentu tiesi, että oli hänet oli löydetty läheltä kaksijalkalaa ja, että hänen ikänsä oli vain arvio. Mitä jos arvio olisikin väärin? Mitä jos hänestä tulisi oppilas liian aikaisin ja Tähtiklaani suuttuisi ja lähettäisi vaikka jonkun sairauden Taivasklaaniin? Ajatus siitä, että hän aiheuttaisi Taivasklaanille jotain vaaraa sai hänet tärisemään. Kun Joutsenpentu alkoi voimaan huonosti ja hänestä alkoi tuntumaan oudolta, hän yritti rentoutua, koska usein, kun hänelle tuli tällainen samanlainen outo olo, hänen koko maailmansa oli yhtäkkiä mennyt pimeäksi ja hetken kuluttua, hän oli löytänyt itsensä parantajan pesästä. Häntä huolestutti, ettei Peuransarvikaan tiennyt mikä häntä oikein vaivasi. Kun hänen olonsa alkoi helpottumaan, hän uskalsi taas hengittää normaalisti. Hänen katseensa siirtyi uudestaan kohti hopeahäntää. Joutsenpennusta tuntui ettei hän voinut koskaan saada tarpeekseen hopeahännän loisteen katselemisesta.
*Ovatkohan Taivasklaanin soturi esi-isät todella tuolla katselemassa meitä.*
Hän ei uskaltanut kutsua Taivasklaanin esi-isiä omikseen, koska ei ollut syntynyt Taivasklaanissa eikä hänessä luultavasti edes ollut Taivasklaanin verta. Koska harva kissa leikki hänen kanssaan, hänellä oli kaikki aika maailmassa omille ajatuksilleen. Ehkäpä vähän liiankin paljon omaa aikaa. Joutsenpentu tunsi olonsa yksinäiseksi, mutta halusi uskoa sen helpottuvan ajan kanssa.
'Et koskaan kasva tarpeeksi isoksi jos vain valvot kaikki yöt.'
Purosulan sanat palasivat hänen mieleensä. Hänellä oli paha tapa nukkua päivällä ja valvoa yöllä, kun kaikki muut olivat nukkumassa. Kun olen oppilas, menen yöllä saalistamaan niin, että aamulla jokaiselle on jotain syötävää. Joutsenpentu tiesi kuitenkin, että Purosulka oli oikeassa. Hänen oli pakko välillä nukkuakin. Sitä paitsi, vasta, kun hänestä tulisi oikea soturi, hän voisi saalistaa yöllä. Tai siis jos hänestä tulisi ikinä oikeaa soturia. Naaras pystyi hyvin kuvittelemaan itsensä tilanteeseen, jossa hän vapaaehtoisesti ilmoittautuisi aamupartioon nauttimaan päivän ensimmäisistä säteistä. Pentu ei millään olisi halunnut palata takaisin pentutarhaan, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut yöpyä parantajien pesässä. Hänellä ei ollut mitään Peurasarvea tai Sammaltassua vastaan, mutta kuka muu pentu vietti öitään parantajien pesässä, kun pentujen kuului olla pentutarhassa emojensa hoidettavina. Joutsenpennulla ei ollut mikään kiire, joten hän tassutteli hyvin hitaasti kohti Purosulkaa, Varjopentua ja Viimapentua. Pentutarhassa oli muutama tyhjä makuusija uusille kuningattarille. Osa hänestä halusi käydä makaamaan yhdelle niistä, mutta Purosulan lämmin maito ja hellä ja rakastava kosketus olivat aivan liian kova houkutus. Varjopentu ja Viimapentu olivat asettuneet lähelle Purosulan vatsaa, mutta, koska hänellä ei ollut nälkä, hän asettui lähelle Purosulan päätä, joka makasi sammalien päälle. Joutsenpentu asettui varovaisesti naaraan pään viereen niin, ettei vahingossakaan herättäisi häntä. Pentu alkoi kuuntelemaan kuningattaren rauhallista kuorsausta ja houkutus olla kehräämättä kasvoi liian suureksi. Pennun kurkusta nousi hiljainen kehräys, kun hän asettui makaamaan emonsa pään viereen. Heidän turkkinsa koskettivat toisiaan ja Joutsenpentu vaipui uneen siinä toivossa, että hänestä tuli soturi, josta Taivasklaanin soturi esi-isät voisivat olla ylpeitä.

Vastaus:

5kp! Tarina kertoi Joutsenpennun ajatuksista, missä tuli hänen tunteitaan pitkälti esille ja miten hän näkee itsensä klaanissa, mikä yhdessä öisen tunnelman kanssa oli mukava lukea. Sitten oli pieni osa, kun kyseessä on toinen tarina, joka olisi mielenkiintoista nähdä ensiksi enemmän käytännössä kuin ajatuksissa, esim. miten toiset klaanilaiset häneen suhtautuvat ja mistä se johtuu. Mutta muuten se miten paljon Joutsenpentu näitä asioita miettii, tuo samalla hyvää pituutta tarinalle ja kertoo hänestä kivasti. Tarinasta löytyi pari pientä kirjoitusvirhettä ja hieman jännästi asetettua lausetta, mutta ei mitään lukemista häiritsevää.

Ja joo, se on okei :)

-Silkkis

Nimi: Yötassu, Varjoklaani

28.04.2018 14:46
//Olisi tosi kiva löytää Yötassulle joku kaveri Varjoklaanista :)

Yötassu venytteli nautinnollisesti niin, että hänen kyntensä upposivat syvälle kosteaan multaan. Hän nosti selkänsä kaarelle ja haukotteli pitkään. Voimakas kevätaurinko soljui tummien kuusipuiden lomasta metsänpohjalle. Sammal hehkui syvän kellanvihreänä.



Yötassu vilkuili vähän väliä taivaalle kipuavaa aurinkoa. Hänen tuore mestarinsa, Katajaviima oli käskenyt hänen odottaa paikalla auringon noustessa, mutta Katajaviimaa ei kuulunut eikä näkynyt.

"Kylläpä hänellä kestää", Yötassu mutisi itsekseen aika äkeästi. Kului vielä tovi, ennen kuin tumma, raidallinen kolli ilmestyi puiden välistä haukotellen. Yötassu loi Katajaviimaan kirpeän katseen.

"Olet myöhässä", oppilas jupisi.

"Pahoittelen", Katajaviima tokaisi ja haukotteli päälle. "Päälliköllä oli tärkeää asiaa."



Yötassu loi Katajaviimaan epäluuloisen katseen. Tämä oli ollut eilenkin myöhässä näyttäessään Yötassulle reviiriä. Nuori kolli alkoikin epäillä myöhästelemisen olevan Katajaviiman tapana.

"Tänään ajattelin opettaa sinua jäljittämään riistaa", Katajaviima keskeytti oppilaansa ajatukset. Yötassu antoi pettymyksensä näkyä.

"Vain jäljittämistä? Emmekö tee tänään mitään muuta?" hän marisi. Katajaviiman vaaleansiniset silmät kapenivat. "Jäljittäminen on tärkeä taito. Näytäppä minulle mitä osaat jo. Kerro minulle mitä haistat ja jäljitä riistaa mikäli löydät."



Yötassu aisti mestarinsa sanoissa haasteen ja oppilas päätti ottaa sen vastaan. Hän keskittyi, sulki keltaiset silmänsä ja antoi keveän tuulen virrata kitalakensa hajunystyröihin. Hän kohtasi tuttujen ja uusien tuoksujen sekasotkun. Kesti hetken erotella tuoksuja toisistaan, mutta Yötassu ei aikonut epäonnistua.

"Haistan metsän ja suon... ja jonkin linnun..."

"Selvä, yritä paikantaa haistamasi lintu", Katajaviima ohjeisti. Hän ei vaikuttanut olevan kovinkaan vaikuttunut oppilaansa löydöksistä.



Jokin muinainen vaisto heräsi Yötassussa, kun hän lähti seuraamaan soljuvaa tuoksua mahdollisimman hiljaa. Satojen sukupolvien aikana kehittyneet taidot ja vaistot ohjasivat häntä ja hetken ajan Yötassu tunsi olevansa liki näkymätön. Hän näki linnun nyt; se oli västäräkki, joka pyrähteli ympäriinsä selvästi hiirenkorvan ajan huumaamana. Yötassu oli jo valmiina lähtemään liikkelle, kun hänen takaatansa kuului liikettä. Yötassu kääntyi vaistomaisesti katsomaan ja manasi sitten tyhmyyttään. Västäträkki kuuli hänet ja pyrähti tiehensä jättäen jälkeen vain herkullisen tuoksun. Yötassu nielaisi tyhjää ja kääntyi ääneen päin. Toinen lintu pyrähti lentoon sananjalkametsiköstä - se oli aiheuttanut rapinaa etsiessään hyönteisiä vihreiden varsien lomasta.



"Annoit keskittymisesi herpaantua aivan liian helposti. Sinun pitäisi aina keskittyä valitsemaasi kohteeseen", Katajaviima maukui. Yötassu mulkaisi mestariaan happamasti ja huiskaisi hännällään. Häntä harmitti.

"Älä murehdi sitä", Katajaviima sanoi yllättävän ystävällisesti. Yötassu katsoi tuimuudestaan tunnetteua soturia aika hämillään, mutta Katajaviima ei näyttänyt huomaavan.

"Kyllä sinusta jotakin vielä tulee", kolli jatkoi.

Vastaus:

3kp! Seuraavassa tarinassa kannattaa kiinnittää huomiota noihin väleihin, sillä jos kyseessä ei ole kappalejako, niin isot välit samassa kappaleessa haittaavat hieman tarinan sulavuutta. Tarina muuten toimi hyvin, pidin kuvailustasi, siitä miten toit esile Yötassun tunteet ja alkavan suhteen mestarin kanssa :)

-Silkkis

Nimi: Kuuratassu, Varjoklaani

06.04.2018 15:49
//Tässä tarinassa Kuuratassu kulkee vielä nimellä Kuura, mutta laitoin nyt nimeksi Kuuratassu Varjoklaanista. En ole paljon kirjoitellut sen jälkeen, kun täältä viimeksi lähdin, joten teksti voi olla sen mukaista, pahoittelen. Palautteessa voisi huomauttaa, jos teksti ei kuulosta kovin sujuvalta tai jos tapahtumat ovat liian hitaita, nopeita tai jos ylipäätään jokin tekstissä vaivaa. Hyviä asioitakin voi mainita, jos niitä löytyy//

Kuura tassutteli tyytyväisenä kuusimetsän läpi. Sää oli kaunis; aurinko paistoi, mikä toi hieman valoa myös metsän pohjalle, vaikka suuri osa metsän matalista kerroksista oli varjossa. Tämä oli uutta Kuuralle, joka oli syntynyt säiden muuttuessa päivä päivältä kylmemmäksi. Hän oli kuitenkin kuullut vanhempien kissojen puhuvan keväästä, joka oli aikaa, kun säät lämpenivät. Kesää hän odotti mielenkiinnolla. Silloin olisi hänen kuulemansa mukaan kaunista ja paljon riistaa, mukavan lämmintä ja vatsa täynnä. Ei kuulostanut ihan huonolta.
Puiden välistä alkoi näkyä avoimempaa maastoa. Kuura kiihdytti vauhtinsa kevyeen hölkkään uteliaana näkemään, mitä hän kohtaisi puiden loppuessa. Nuori kissa saapui puiden rajaan pian ja pysähtyi ihmettelemään hetkeksi eteensä avautuvaa maisemaa.
Kuura näki valtavasti vettä. Sitä ei ollut silmänkantamattomiin, mutta puut näyttivät pieniltä tämän suuren lammikon toisella puolella. Kyseessä ei ollut ihan mikä tahansa pieni lätäkkö. Kuura ei ollut ikinä ennen nähnyt niin paljon vettä kerralla.
*Täällä on aika kivan näköistä*, Kuura tuumi hajamielisesti katsellen ympärilleen - ja yhtäkkiä huomasi liikettä silmäkulmassaan. Hän kääntyi ympäri rauhallisesti, mutta pysyi valmiina pakenemaan tai taistelemaan tarvittaessa. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että voisi tulla pian tarvitsemaan jompaakumpaa näistä selvitymisstrategioista.
Kuuran taakse oli ilmestynyt jostakin neljä kissaa; kaksi juovikasta naarasta ja tumma ja juovikas kolli. Naaraat olivat kumpikin hyvin kauniita, mutta selkeästi vahvan ja vaarallisen näköisiä. Juovikas kolli oli muita pienempi, mutta taatusti kykenevä laittamaan Kuuran ahtaalle taistelussa. Tummasta kollista hyökyi uhkaa Kuuraa kohti.
"Kulkukissa Varjoklaanin reviirillä", toinen juovikkaista naaraista sihisi.
"Tänne ei sinunlaisillasi ole asiaa", nuorempi kolli murisi astellen lähemmäs Kuuraa kynnet paljastettuina, valmiina hyökkäämään.
"Hillitkää itsenne", Kuura sanoi perääntymättä, mutta tarkkaillen silmät hieman siristettyinä kollin kynsiä. "Voisitteko selittää ongelmanne ennen kuin käytte kimppuuni."
"Meillä ei ole aikaa sinunlaisillesi, saastainen kulkukissa", musta kolli ärähti ja raidallinen kolli loikkasi eteenpäin kuin käskystä.
Kuuran onneksi hän oli ollut muutamissa kahakoissa ennenkin ja osasi väistää ensimmäisen iskun melko helposti. Hän myös sai läimäytettyä kollia tassullaan lapaan, mutta sen jälkeen häntä selvästi vanhempi, suurempi ja taitavampi kolli hallitsi lyhyttä taistelua. Kuura tiesi, ettei väistely pitäisi häntä turvassa kovin kauaa, joten hän päätti käyttää älyään ja asettui ihan vedenrajaan odottamaan uutta iskua. Kun raidallinen kolli nousi takajaloilleen, Kuura oli nousevinaan tätä vastaan, mutta väistikin, ennen kuin olli sai ainuttakaan läimäisyä perille, pujahti kollin taakse ja tuuppasi tämän suureen lampeen.
Kolli rääkäisi vihaisesti kaatuessaan kuonolleen matalaan veteen. Kuura tunsi hetken voitlnriemua, mutta tajusi sitten, että jäljellä oli vielä kolme aikuista kissaa. Hän kääntyi katsomaan näitä päästäen raidallisen kollin hetkeksi näkökentästää nähdäkseen kaikki kolme tarkkailemassa taistelua.
"Raitatassu, odota", musta kolli sanoi nuoremmalle kollille, joka kömpi lammesta selvästikin valmiina repimään korvat Kuuran päästä.
"Mitä odottamista tässä on? Häädä tunkeilija, Raitatassu. Kulkukissa pääsi yllättämään, mutta voitat tuollaisen pikku saastan milloin vain", toinen juohikkaista naaraista sanoi.
"Rauhoitu, Iltasydän. Etkö näe, että tässä on lahjakas nuori kissa, josta voisi olla meille pian hyötyä?" toinen naaras sanoi.
"Setrikynsi on oikeassa. Hän on juuri oppilasiässä. Hänestä ehtisi vielä kouluttaa soturin", musta kolli jatkoi.
Kuura valpastui vielä lisää kuullessaan sanan soturi. Hän siristi hieman silmiään ja kysyi: "Elättekö te klaanissa?"
"Kyllä, Varjoklaanissa", Setrikynneksi sanottu naaras maukui.
"Olen kuullut tarinoita", Kuura sanoi. "Monet puhuvat kissoista, jotka elävät suuren veden lähellä klaaneissa. Luulin sitä vain saduksi."
"Me emme ole satua", Raitatassu tiuskaisi selvästikin vihoissaan turkkinsa kastumisesta.
"Tuli huomattua", nuori naaras maukaisi vastaan.
"Ehdotatko siis, että veisimme tämän kulkukissan leiriin? Oletko järjiltäsi, Pähkinäsydän?" Iltasydän tivasi häntä vääntelehtien.
Kuura yritti hahmottaa tilannetta mielessään. Olivatko nämä kissat siis haluamassa hänestä soturia klaaniinsa? Hän ei ollut varma, miksi, mutta hän tunsi kiinnostusta ajatusta kohtaan.
"Voisimme kysyä Koivutähden ja Surmayön mielipidettä asiaan", Pähkinäsydän maukui. "Ajattele: saisimme lisää sotureita riveihimme. Eikö se olisi hyvä asia?"
"Ja yhden suun lisää ruokittavaksi", Iltasydän murisi.
"Kulkukissat osaavat yleensä metsästää itse", Setrikynsi huomautti väliin rauhallisesti.
Iltasydän mulkoili kumpaakin kissaa ja Kuuraa hetken, ennen kuin myöntyi: "Hyvä on. Mutta jos tuo aiheuttaa yhtään ongelmia, revin sen hännän irti omin kynsin."
Uhkaus kuulosti ihan varteenotettavalta ottaen huomioon, että tässä oli kyseessä klaanin soturi, jotka sadun mukaan olivat hurjia taistelijoita. Kuura päätti siis yrittää näyttää mahdollisimman nöyrältä ja laski päätään hieman alemmas. Hän vältteli katsekontaktia ja sai ehkä Iltasydämen hiemam vakuuttuneemmaksi siitä, että hän ei aikoisi käydä kenenkään kimppuun, ei ilman riittävää syytä.
"Lähdetään sitten."
Kissat palasivat takaisin metsään ja aloittivat matkan johonkin päämäärään, joka oli Kuuralle tuntematon. Klaanikissat kulkivat Kuuran ympärillä niin, että hän oli saarroksissa. Häntä kuljetettiin kuin vankia.
Matkalla kissat noukkivat mukaansa päästäisiä, myyriä ja sammakoita, jotka oli ilmeisesti kätketty ympäri metsää. Saalis vaikutti melko tuoreelta, mistä nuori naaras päätteli, kissat olivat metsästäneet ne tulomatkalla. Kuura ihmetteli hieman, miksi nämä kuljettivat niitä mukanaan, ja päätti kysyä asiasta.
"Miksi otatte riistan mukaanne? Ettekö voisi syödä täällä?" hän kysyi Raitatassulta. Kolli mulkaisi häntä ja vastasi: "Me jaamme ruoan klaanin kanssa. Tietääköhän kaltaisesi kulkukissa mitä jakaminen edes on?" Sanoissa oli ivallinen sävy, jota Kuura ihmetteli. Miksi klaanikissat tuntuivat halveksivan kulkukissoja näin kovin?
"Tiedän kyllä", Kuura vastasi naukuen hiljaa tunteitaan paljastamatta ja keskittyi jälleen kävelemiseen.
Pian kissat lähestyivät suurta kiveä, jonka luokse tullessaan Pähkinäsydän puikahti sen taakse. Kuura räpäytti silmiään, kun Setrikynsi tuuppasi häntä eteenpäin ja seurasi Pähkinäsydäntä piikkipensastunneliin. Tullessaan tunnelista Kuura pysähtyi hetkeksi ihmettelemään näkemäänsä. Vatukkapensaat loivat suojaisan paikan, jonka keskellä näytti olevan jonkinlainen leiri, joka kuhisi kissoja, nuoria ja vanhoja. Kaikki näyttivät vahvoilta ja valmiilta taistelemaan jo muutenkin, mutta Kuuran havaitessaan kissojen ilmeet muuttuivat epäluuloisemmiksi.
"Onko tuo kulkukissa?"
"Ei ainakaan kukaan muista klaaneista."
"Ei näytä kotikisulta, liian hoikka eikä yhtä pelokas."
Kuura kuuli osia keskusteluista kissojen alkaessa maukua toisilleen. Jonkinlaisista pesistä saapui aukiolle lisää kissoja ihmettelemään uutta tulokasta. Joku emo veti pentujaan hännällään kauemmas Kuurasta, kun häntä vietiin leirin poikki.
"Mitä on tekeillä?"
Paikalle saapui kermanvärinen naaras, jolla oli kauniin vihreät silmät. Kissat väistyivät hieman tämän tieltä, ja Kuura tajusi, että kyseessä oli jonkinlainen johtaja. Tämän vanavedessä seurasi suurikokoinen, komea kolli, jonka turkki oli ruskea ja raidallinen. Kuura ei ollut varma, kuinka hänen tuli reagoida. Pitäisikö hänen kenties painaa päätään hieman? Kumarsivatko nämä kissat johtajilleen? Hän päätti katsoa mallia Pähkinäsydämestä, joka ei näyttänyt kumartavan, mutta nyökkäävän kunnioittavasti paikalle saapuvalle kahdelle kissalle.
"Toimme leiriin kulkukissan. Uskon, että hänestä olisi Varjoklaanin oppilaaksi", Pähkinäsydän maukui.
Kermanvärinen naaras katseli Kuuraa silmät siristettyinä. "Uskotko, että kulkukissa pystyisi elämään meidän kanssamme? Noudattamaan soturilakia ja kunnioittamaan klaania?"
"Hän voisi oppia. Näin, että hän osaa jo taistella hyvin. Joku voisi ottaa hänet oppilaakseen ja opettaa hänelle klaanielämää. Uskon, että hänestä tulee vielä hyvä soturi Varjoklaanille, Koivutähti."
Koivutähti katsoi Kuuraa tarkasti näyttäen siltä kuin yrittäisi nähdä Kuuran mieleen. Tämä arvioi naarasta hetken, mutta sitten nyökkäsi.
"Hyvä on. Hänestä on parempi olla myös jotain hyötyä."
"Ette ole kyllä kysyneet minulta, haluanko liittyä klaaniin", Kuura sanoi hiljaisella ja pehmeällä äänellään. Kaikki sen kuulleet kääntyivät katsomaan juovikasta naarasta.
"Haluatko sinä liittyä klaaniin?" kermanvärinen klaanilainen kysyi.
Kuura katsoi hitaasti ympärilleen. Paljon vahvan näköisiä kissoja, joiden kaltainen Kuurasta voisi tulla, jos hän pääsisi mukaan klaaniin. Elämä muiden kissojen kanssa voisi olla hänelle mukavampaa kuin yksin eläminen. Kenties tässä oli polunhaara, jossa hän voisi tehdä elämää muuttavan päätöksen ja hän tahtoi elämäänsä muutoksen.
"Haluan."

Vastaus:

8kp! Kirjoittamisesta taukoa pitäminen tuntuu aina vaikuttavan jonkin verran itsellekin, mutta yleensä rytmin saa taas kiinni kun vain kirjoittaa. Tässäkin tarinassa se näkyi hieman alussa, mutta nopeasti löysi mukavan rytmin. Tapahtumat olivat mielestäni sopivasti ajoitettu, kuvailulle ja Kuuran ajatuksille oli tilaa, tässä pidin varsinkin taistelukohtauksesta. Oli mielenkiintoista lukea siitä miten eroavat mielipiteet Kuuraa kohtaan olivat, osa joka otti hänen tulonsa negatiivisemmin ja osa joka näki sen potenttiaalin :)

-Silkkis

Nimi: Mysrkypentu-Varjoklaani

31.03.2018 00:54
//Haluaisin arviointia kirjoitusvirheistä(esim. miten pysyn kolmannessa persoonassa) ja miten hyvin onnistun pitämään hahmon pentumaisena.

Valkomusta pentu availi silmiään. Oli vielä hämärää, veljekset ja emo nukkuivat vielä sikeästi. Myrskypentu nousi ylös ja katseli ympärilleen. Varovaisin askelin naaraspentu lähti kävelemään kohti aukkoa, johon kissoja oli kadonnut ja josta toisia oli ilmestynyt. Karvakasa jähmettyi paikalleen, kun kuuli takaa inahduksen.
"Sisko" kuului hiljainen kuiskaus. Myrskypentu oli jo oppinut tunnistamaan tuon äänen. Kärppäpentu, veljeksistä kehittynein. Myrskypentu istahti alas ja katsoi pesän suuaukkoa.
"Haluan ulos" naaraspentu totesi hiljaa ja hitaasti. Sanat olivat vielä uusi asia pentujen elämässä, joten niihin piti keskittyä kunnolla. Kärppäpentu käveli siskonsa vierelle ja haukotteli. Kaksikko katsoi toisiaan yrittäen ilmeillään viestiä, mitä toinen halusi. Molemmat selvästi halusivat pusikon toiselle puolelle, mutta väsymys oli raskas taakka.
"Väsyttää" Kärppäpentu totesi ja haukotellen asettui makaamaan. Myrskypentu katsoi vielä kerran kiinnostuneena suuaukkoa, mutta haukotus tarttui naaraaspentuun, joten tuo tökki veljeään pienellä kuonollaan ja nyökkäsi kohti emoa ja muita veljeksiä. Kärppäpentu tuhahti ja laski päänsä maahan. Itsepäinen veli. Luuli olevansa jo niin itsenäinen. Myrskypentu katsoi veljeään hieman vihaisesti ja tökki albiinoa veljeään nyt paljon rajummin. Kärppäpentu huitaisi tassullaan närkästyneenä, mutta nousi ylös ja tallusti siskonsa kanssa emon turkin suojaan. Kaksikko nukahti ihan kiinni toisiinsa. Kärppäpentu nukahti nopeasti, mutta Myrskypentu ei saanut vielä unta, vaikka kovasti pientä pentua väsyttikin. Naaraspentu halusi päästä pois pentutarhasta ja nähdä jo ulkopuolista elämää. Lopulta emon ja veljen lämpö sekä ympäriltä kuuluva rauhoittava tuhina sai pienen seikkailijan nukahtamaan ja näkemään maidontäytteisiä unia.

Auringon paistaessa jo kirkkaana oksistojen läpi, oli emon ja veljen lämpimät kehot poissa. Myrskypentu heräsi hieman hämmillään, mutta huomasi pian Kärppäpennun ja Saarnipennun leikkivän keskenään. Varispentu katsoi sivusta aran näköisenä. Emoa ei näkynyt, mutta toinen naaras oli selvästi vahtimassa nelikkoa. Tuo naaras oli useinkin katsomassa pentueen perään, silloin kun oma emo ei ollut paikalla. Vahtivalla naaraalla ei ollut omia pentuja, mutta Myrskypennun mielestä muutama voisi mahtua vahdin mahaan, sen verran lihava tuo naaras oli. Nyt se vahti tarkkaan veljesten leikkiä. Voisiko nyt olla Myrskypennun mahdollisuus nähdä maailmaa? Naaraspentu lähti kävelemään, niin kuin olisi lähestynyt toista kissaa. Tämä ei kuitenkaan hämännyt vahtijaa tarpeeksi, vaan soturi nappasi karkurin niskasta kiinni melkein heti, kun pentu oli luullut päässeensä pälkähästä. Myrskypentu laskettiin varispennun vierelle ja sai tuomitsevan katseen vahtijaltaan.
"Vihdoin sinäkin heräsit. Olet kunnon unikeko" tuomitseva ilme muuttui lempeäksi. Myrskypentu ymmärsi äänensävystä, ettei häntä toruttu. Ilmeisesti pesästä poistuminen ei ollut niin hirveä teko.
"Emo" vinkaisi Varispentu hiljaa siskonsa viereltä. Emo tosiaan palasi. Hän vaihtoi muutaman sanan lihavan naaraan kanssa. Myrskypentu lipaisi huuliaan, nyt olisi ruoka-aika. Emolla ei kuitenkaan ollut sama idea mielessä. Kirkaskuu pudotti pienen karvaklöntin maahan.
"Teillä kasvaa jo sen verran hampaita, että eiköhän tuon järsiminen jo onnistu." Kukaan pennuista ei ymmärtänyt hirveän hyvin, mitä niiden emo oikein halusi, mutta Myrskypentu ja Kärppäpentu olivat ensimmäisinä haistelemassa liikkumatonta karvakasaa.
"Kirkaskuu, eihän heillä ole vielä kunnon hampaita. Kyllä he vielä tarvitsevat maitoasi" kirjava naaras totesi pentueen emolle.
"Hyvinhän ne pärjäävät. Katso nyt, kuinka innokaasti ne menivät tuon kimppuun" hopeanharmaa naaras vastasi ystävälleen. Myrskypentu nuolaisi karvakasaa ja nyrpisti nenäänsä. Haju oli täysin uusi ja pisti nenään ikävästi. Naaraspentu katsoi emoaan anovasti, mahakin murisi jo nälästä. Kirjava naaras katsoi ystäväänsä. Katseen viestistä sai hyvin selvää. Kirkaskuu huokaisi kärsimättömänä ja asettui makaamaan. Myrskypentu kiirehti heti imemään omimastaan nisästä lämmintä ja ihanan rasvaista maitoa. Seikkailut ehtisivät odottaa, nyt on ruoka-aika!

//en oo ihan varma, että miten kissanpentujen kehittyminen etenee, mutta toivottavasti ei mennyt ihan väärin.

Vastaus:

5kp! Ei mennyt väärin, ei ainakaan siltä tuntunut lukiessa, näkökulmassa ja tapahtumissa näkyi se pennun uteliaisuus, tietämättömyys ja rauhallisuus. Kolmannessa persoonassa kirjoitustapa tuntui välillä hieman muotoaan etsivältä, ei lukemista häiritsevästi, mutta siinä saattoi näkyä se että kirjoitat itselle uutta tilannetta ja hahmoa. Kirjoitusvirheita oli muutama, mutta ei mitään isoa. Tarinaa lukiessa pystyi hymyillen kuvittelemaan nämä pennut tekemässä noita asioita :)

-Silkkis

Nimi: Joutsenpentu, Taivasklaani

28.02.2018 12:37
//Haluaisin rakentavaa palautetta. Missä voisin parantaa? Millainen tarinani oli? En ole maailman paras kirjoittamaan pennuilla, koska yleensä aloitan oppilaasta, joten Joutsenpennusta saattaa tulla vähän liiankin oppilasmainen, jos niin voi sanoa. Mutta ainakin yritin.

Valkoinen naaras katseli tylsistyneenä pilviselle taivaalle. Hänen turkkinsa oli hyvin suittu toisin kuin muilla hänen klaanintovereillaan, jotka ahkeroivat hänen ympärillään. Päivä oli kaunis, vaikkakin pilvinen ja kovin tuulinen. Joutsenpentu rakasti ulkona olemista, vaikka ei päässytkään leirin ulkopuolelle. Pieni naaras seurasi tarkasti mitä hänen ympärillään oikein tapahtui, koska hänellä ei oikein ollut muutakaan tekemistä. Joutsenpentu makoili parantajan pesän ulkopuolella, kun hänen katseensa osui pentutarhan suulle, jonka luona Varjopentu ja Viimapentu leikkivät. Heidän emonsa Purosulka katseli pentujensa leikkimistä hymyssä suin, mutta samaan aikaan pienellä varovaisuudella. Varjopentu ja Viimapentu olivat myös suostuneet jakamaan makuusijansa hänen kanssaan, mutta harvemmin he leikkivät yhdessä. Joutsenpennusta tuntui melkein pahalta katsella kuinka Varjopennulla ja Viimapennulla oli hauskaa yhdessä. Ei häntä haitannut olla yksin, mutta jos hänen piti olla aina yksin, se alkoi jo tuntumaan pahalta. Kun viileä tuuli osui hänen kasvoilleen, Joutsenpentu sai ajatuksensa pois yksinäisyydestään.
*Voisivathan asiat olla pahemminkin.* Hän ajatteli.
Hänen asiansa voisivat olla paljon huonommin kuin ne olivat. Esimerkiksi, mitä olisikaan voinut tapahtua jos Purosulka ei olisi suostunut imettämään häntä tai mitä jos häntä ei olisi hyväksyttykään klaaniin. Pentutarhasta Joutsenpennun katse siirtyi oppilaiden pesälle, jonka luona Pimeämieli ja Hohkatassu olivat jakamassa kieliä. Hän ei itse ollut vielä tarpeeksi vanha oppilaaksi, mutta odotti sitä päivää jo innoissaan. Hän toivoi, että hänestä voisi tulla hyvä soturi tämän sairaudesta huolimatta ja, että hän pääsisi edes kerran kuussa yksin metsälle. Häntä oli aina vaivannut outo sairaus, jonka takia hän alkoi välillä tärisemään kuin shokissa. Se olikin suurin syy siihen miksi häntä ei päästetty leirin ulkopuolelle. Toisaalta ei pentuja muutenkaan kuulemma päästetty ulos leiristä ennen kuin he olivat kuuden kuun ikäisiä. Joutsenpennun katse osui seuraavaksi oppilaiden pesän taakse, metsään. Valkoinen pentu otti syvään henkeä monta kertaa ja jokaisella kerralla nautti metsän tuoksusta, joka toi mukanaan niin paljon kysymyksiä. Hänen oli pakko painaa tassunsa kiinni parantajan pesän suun kylmään maahan, ettei juoksisi pienillä tassuillaan suoraan katseensa osoittamaan suuntaan metsään.
"Oletko taas omissa ajatuksissasi?"
Lämmin naukaisu sai Joutsenpennun heräämään ajatuksistaan ja yhtäkkiä hänen vieressään olikin harmaa täplikäs naaras.
"Mitäpä tässä muutakaan tekisin", vastasin puoli ääneen Sammaltassulle. Sammaltassu oli klaanimme parantaja oppilas ja hänellä oli usein tapana tutkia hänet, kun Peuransarvi ei ehtinyt.
"Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?" Sammaltassu kysyi.
Joutsenpennulla oli huono tapa valvoa todella myöhään. Usein siihen asti, kunnes Purosulka haki hänet pois. Hän usein heräsikin pesätovereitaan aikaisemmin.
"Enhän minä kovinkaan kauan valvonut", yritin inttää vastaan, vaikka haukotus pääsikin ulos suustani.
"Aijaa", Sammaltassu vastasi epäluuloisesti, kun kuulin haukotukseni.
"Pitäisikö sinun mennä pentutarhaan nukkumaan?"
"Annatko minun mennä pentutarhaan nukkumaan?" Nukuin välillä parantajien pesässä sairasteluni takia.
"Jos sinulla on hyvä olla, niin voit mennä. Kunhan lupaat mennä nukkumaan."
"Menen käymään klaanien vanhuksien pesässä ensin, mutta sitten menen pentutarhaan."
"Lupaatko mennä nukkumaan, etkä jää kuuntelemaan vanhuksien tarinoita?"
"Oliko tuo määräys?" Yritin hieman kiusoitella Sammaltassua. Vastaukseksi hän ensin vain pyöritteli silmiään, kunnes katsoi minua vakavammin.
"Olkoon, olkoon." Tuo sanottuani Sammaltassu palasi takaisin parantajien pesään ja Joutsenpentu lähti kohti klaanien vanhuksien pesää. Hän rakasti juoksemista leirissä, vaikka se ei ollutkaan mitään kaikkein turvallisinta touhua. Hän usein meni mielellään kuuntelemaan klaanien vanhuksien tarinoita, vaikka kovinkaan moni ei niistä välittänytkään. Usein hän kiipesi pesälle pentutarhan kautta, koska se oli pidempi matka kuin päällikön pesän kautta, mutta tällä kertaa hän päätti mennä päällikön pesän luota vievän pienen polun kautta kuuntelemaan tarinoita. Jäätähti istui pesänsä ulkopuolella jakamassa kieliä Ruostevarjon kanssa. Kun pentu tuli heidän kohdalleen, hän hidasti askeliaan osoittaakseen kunnioitusta. Jäätähden terävä, mutta rauhallinen katse osui suoraan Joutsenpentuun. Joskus hänen oli helppo uskoa miksi hänet oli nimetty Jäätähdeksi. Kun naaras saapui klaanien vanhuksien pesälle, hän huomasi, että Punatassu ja Kaarnatassu olivat siivoamassa heidän pesäänsä ja tarkastamassa heidän turkkejaan. Koska Joutsenpentu arvosti oppilaiden tekemää työtä, eikä halunnut olla häiriöksi, hän päätti toistaiseksi luovuttaa ideansa mennä kuuntelemaan klaanien vanhuksien tarinoita. Hän kuitenkin päätti jäädä hetkeksi seuraamaan pesän siivoamista, kun häntä ei pahemmin nukkuminen kiinnostanut. Pesän siivoaminen ei kuulosta kovinkaan mielenkiintoiselta, mutta Joutsenpennulle se oli. Hän oli jopa kerran päässyt etsimään kirppuja klaanien vanhuksien turkeista. Pentu väisti kiireesti, kun Punatassu oli siirtämässä vanhoja makuusijoja pois pesästä.
*Olen täällä vain tiellä.*
Joutsenpentu tassutteli hieman allapäin pentutarhaa kohti, koska olisi mielellään kuunnellut tarinan tai pari ennen kuin menisi nukkumaan. Hän itse piti klaanien vanhuksien tarinoista kovasti ja hän tykkäsi kuunnella tarinoita Taivasklaanin menneisyydestä. Pentutarha ei ollut kaukana, mutta naaras tassutteli tarkoituksella hitaasti Purosulan ja hänen pentujensa luokse. Kun hän alkoi saavuttamaan heitä, hänen oli pakko myöntää, että häntä kyllä hieman väsytti. Kun Purosulka huomasin Joutsenpennun, hän alkoi patistamaan Varjopentua ja Viimapentua takaisin pentutarhaan.
"Noniin, aika mennä nukkumaan", Purosulka sanoi ja patisteli pentuja pesälle. Joutsenpentua hänen ei tarvinnut patistella, koska hän meni ihan itse sisälle. Joutsenpentu kuuli kuinka Viimapentu ja Varjopentu narisivat, etteivät halunnut mennä nukkumaan ja loppujen lopuksi Purosulan piti kantaa molemmat pennut sisään. Valkoinen naaras asettui hellävaraisesti pentujen ylle ja ohjasi Joutsenpennun lähemmäs vatsaansa aivan kuin hänellä ei olisi silmiä.
"Purosulka, tuleeko minusta ikinä soturia?" Kysyin naaraalta surullisena.
"Totta kai sinusta tulee, sinun täytyy vain kasvaa ensin", kuningatar vastasi lempeästi.
"Millaista on olla soturi?"
"Soturin täytyy olla rauhallinen, rohkea, harkitseva, uskollinen, tuntea soturilaki, osata saalistaa ja puolustautua."
"Minulla on paljon opittavaa", huokasin oikein kunnolla ääneen.
"Opit kyllä kaiken tarpeellisen ajallaan, mutta et nyt. Syö vähän ja koeta nukkua. Olen tässä, kun heräät."
Purosulka painoi pennun hellästi vatsaansa vasten, jotta tämä voisi imeä hänestä maitoa. Kun lämmin maito alkoi valumaan Joutsenpennun kurkusta alas, hänestä tuntui kuin hänellä olisi koko Taivasklaanin paras sijaisemo.

Vastaus:

7kp! Tarinaa lukiessa huomasi hyvin miten rauhallinen luonne Joutsenpentu oli, se näkyi tarinan kuvailussa, siinä miten hän jäi miettimään monia asioita ja eteni tyynesti eteenpäin. Mielestäni onnistuit mukavasti pennulla kirjoittamisessa, se näkyi tarinassa esim. Joutsenpennun kiirettömyydessä ja uteliaisuudessa :)
Kieliopin kanssa voisi seuraavassa tarinassa huomioida sen ettei lainausmerkkien jälkeen tarvitse aloittaa seuraavaa sanaa isolla kirjaimella, huomasin että se vaihteli tarinassa eri kohdissa.

-Silkkis

Nimi: Suhinatassu, Jokiklaani

25.02.2018 21:21
//Hömhöm, palaute voi olla semmoista rakentavaa :'D Mikä tarinassa onnistui hyvin ja mikä olisi voitu tehdä paremmin xD//

Luku 9

Suhinatassun syke oli kiihtynyt paniikista. Hänen silmänsä olivat auki hänen katsoessaan shokissa ylle langennutta hahmoa. Erakko, joka piti naarasta maassa, katsoi iva keltaisissa silmissään. Hänen aikeensa naarasta kohtaan eivät selvästikään olleet hyvät. Kollin suuri käpälä painoi tabbykuvioisen oppilaan kurkkua ja kipu säteili, kun kynnet uppoutuivat hitaasti pehmeään turkkiin. Aikoiko tuo kolli tappaa Suhinatassun? Ei häijystä katseessa ollut muuta pääteltävissä. Erakon aikomuksena oli luultavasti tappaa naaras niin sadistisella ja hitaalla tavalla kuin mahdollista. Naaras sulki silmänsä valmiina siirtymään Tähtiklaanin riveihin. Hän saattoi melkein jo haistaa emonsa Pionihenkäyksen makean tuoksun ja kuulla Hanhipennun riemunkiljahdukset. Oppilaan yllätykseksi kynnet kuitenkin irtosivat hänen kurkustaan ja paino hänen päältään hävisi. Suhinatassu kuuli raivokasta sähinää ja hänen raottaessaan silmiään, hän näki kaksi taistelevaa, ruskeaa karvakerää. Toinen oli selvästi Ruokoturkki. Mestari oli tullut apuun juuri oikealla hetkellä. Vaaleanruskea naaras kampesi itsensä pystyyn ja katsoi kuinka veri roiskui puhtaanvalkoisille kinoksille. Ruskeita karvatuppoja lensi ympäriinsä ja kynnet ja hampaat välkehtivät kilpaa ympäröivät valkeuden kanssa. Ruokoturkki oli selvästi johdolla taistelussa ja erakko vaikutti väsähtäneen. Kaksikon kahakointi ei kestäisi enää kauaa. Suhinatassun spekuloinnit osuivat oikeaan ja pian arpinen kissa pakenikin. Ruokoturkki sähisi raivoissaan tuon perään: "Äläkä tule takaisin!" Vaaleanruskea soturi käänsi sitten katseensa oppilaansa suuntaan.
"S-Suhinatassu, oletko sinä kunnossa?" tämä kysyi huolissaan. Suhinatassu katseli tassujaan.
"Olen kunnossa, mutta tuntui pahalta olla niin puolustuskyvytön", naaras maukui apeasti. "koulutukseni on loppusuoralla." Ruokoturkki nuolaisi hellästi oppilaan ainoaa korvaa. Suhinatassu tunsi itsensä pettyneeksi. Hän oli niin odottanut soturinimensä saamista ja lähtöä isänsä kanssa. Nyt joku erakko tuli häiritsemään hänen suunnitelmiaan.
"Mennään leiriin - Katajankuiskauksen on hyvä vilkaista sinun haavojasi", Ruokoturkki maukui. Suhinatassu nuolaisi rintaansa, johon erakko oli upottanut terävät kyntensä. Veri maistui kielellä kitkerältä ja se sai tabbykuvioisen naaraan irvistämään pienesti.
"Pystytkö sinä kävelemään?" soturi kysyi. Suhinatassu nyökkäsi. Hänen kaulassaan oli vain pari naarmua, ei mitään sen vakavampaa.

Suhinatassu istui parantajan pesällä. Katajankuiskaus - klaanin parantaja - paineli pehmeillä käpälillään seittiä Suhinatassun vuotaviin haavoihin. Punertavalla naaraalla oli huumaavan yrttinen ominaistuoksu. Tällaistako olisi parantajana? Päivät kuluisivat yrttejä lajitellen ja kissoja hoitaen. Oliko se ikinä pitkästyttävää? Vielä kun parantajat eivät saaneet hankkia kumppania tai pentuja. Suhinatassu katsoi vanhahkoa parantajaa tutkailevasti. Katajankuiskaus oli aina vaikuttanut nauttivansa työstään parantajana, mutta entäpä hänen oppilaansa Särkitassu? Hopeaharmaa kolli ei vaikuttanut järin innostuneelta tulevaisuudestaan tässä yrttikolossa. Parantaja perääntyi pari askelta ja katseli Suhinatassun seitillä peitettyä kaulaa.
"Kaulasi haavat eivät olleet syviä - ne tulevat paranemaan nopeasti", Katajankuiskaus maukui.
"Jääkö niistä jälkeä?" Suhinatassu kysyi kallistaen päätään. Katajankuiskaus pudisteli päätään.
"Hyvä kuulla, ja kiitos sinulle avusta", tabbykuvioinen oppilas maukui ja nyökkäsi kiitollisena. Parantaja hymyili oppilaalle ystävällisesti ja nyökkäsi itsekkin. Oppilas livahti ulos pesästä ja asteli kohti oppilaspesää. Lähestyessään pesään hän tunsi epämukavan tunteen vatsassaan. Häntä alkoi jo ahdistaa kommentit, joita hänestä tulisi leviämään tämän session jälkeen. Lumitähtikin oli varmasti pettynyt oppilaaseen ja siirtäisi tämän nimitysmenoja monella kuulla. Suhinatassu huokaisi raskaasti ja laahusti pesälle. Siellä ei onneksi ollut kuin Yötassu, joka ei vaikuttanut olevan kiinnostunut pilkkaamaan tabbykuvioista oppilasta. Suhinatassu hipsi omalle kaislapedilleen ja asettui siihen nukkumaan. Uni ei tullut helposti, sillä ajatukset vilisivät hänen pääkopassaan. Pettymys kivisti rintaa. Naaras joutuisi tekemään kovasti töitä osoittaakseen pätevyytensä klaanillensa. Eikä Suhinatassu tiennyt kuinka kauan Yötön vielä jaksaisi odottaa. Levottomat ajatukset päässään naaras nukahti uupuneena.

Kului päiviä ja Suhinatassu raatoi. Hän metsästi ja harjoitteli taistelua tehden parhaansa pitääkseen muut klaanilaiset tyytyväisinä. Koska hiirenkorvan aika alkoi lähestyä, löytyi myös riistaa enemmän. Järvi oli täynnä kaloja ja kaislikoissa vilisi vesimyyriä ja hiiriä. Suhinatassu talsi pitkin lumista reviiriä. Hän oli haudannut maahan jo muutamia kaloja ja nyt hän seurasi vesimyyrää. Pienet käpälänjäljet lumessa paljastivat, minne eläin oli kipittänyt. Tabbykuvioinen naaras nuuhki tarkasti ilmaa ja piti askeleensa mahdollisimman hiljaisina. Vesimyyrän herkullinen tuoksu sai Suhinatassun lipaisemaan huuliaan. Pensaikosta kuuluva rapina sai naaraan höristämään korvaansa. Siellä se jyrsijä oli. Tabbykuvioinen oppilas kyyristyi ja asettui vaanimaan. Hän katsoi eläintä tarkasti jäänsinisillä silmillään. Kun hetki oli oikea naaras loikkasi kynnet ojossa otuksen kimppuun. Vesimyyrä ei ehtinyt päästää pihahdustakaan, kun Suhinatassun terävät kynnet upposivat sen nahkaan. Suhinatassu laski eläimen velton ruumiin suustaan ja katseli ympärilleen. Missäköhän Ruokoturkki mahtoi olla?
"Ruokoturkki, oletko täällä?" Suhinatassu huikkasi. Hän raotti suutaan, muttei saanut vainua Ruokoturkista. Soturi taisi olla kauempana. Tabbykuvioinen oppilas otti saaliin takaisin leukoihinsa ja lähti etsimään vaaleanruskeaa soturia. Hänen ei tarvinnut taivaltaa kauas, sillä pian hän erotti Ruokoturkin rusehtavan turkin edessäpäin. Kolli oli parhaillaan vaanimassa valkeaturkkista hiirulaista. Suhinatassu piiloutui aluskasvillisuuteen ja katsoi hiljaa mestarinsa metsästystä. Ruokoturkki hyppäsi saaliinsa kimppuun tottuneesti ja tappoi sen silmänräpäyksessä.
"Suhinatassu, haistan sinut", Ruokoturkki maukaisi laskiessaan hiiren hampaistaan. Suhinatassu kohottautui ja mumisi suu täynnä jyrsijän turkkia: "Täällähän minä."
"Olet tainnut saada paljon saalista", soturi maukui ylpeänä. Naaras nyökkäsi vaatimattomasti. Ruokoturkki nuolaisi naaraan päälakea.
"Kerron tästä varmasti Lumitähdelle - olet tehnyt niin paljon töitä!"

Lumitähti kutsui koko klaanin klaanikokoukseen. Suhinatassun selkärankaa kihelmöi. Olisiko tänään se päivä kun naaras saisi soturinimensä? Hänen koko kehonsa värisi innosta, kun hän katsoi lumenvalkeaa naarasta. Päällikkö tarkkaili klaaniaan vihreillä silmillään.
"Klaanimme on aika saada uusia sotureita!" Lumitähti kajautti klaanilleen. Suhinatassun into muuttui entistä suuremmaksi, eikä hän ollut pysyä nahoissaan. Vihdoinkin hän saisi soturinimensä ja hänen kova työnsä tulisi palkituksi.
"Terhotassu, Kauristassu ja Pakkastassu, astukaa eteen", Lumitähti maukui ja hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. Suhinatassu tunsi palan kurkussaan ja hän jäätyi paikoilleen. Eivätkö nämä olleetkaan hänen nimitysmenonsa? Kolme oppilasta vilkaisivat toisiaan ja heidän kaikkien silmissään säkenöi into. Suhinatassu katsoi kolmikkoa lasittuneena. Kaikki mitä Lumitähti puhui meni ohi naaraan korvien, sillä oppilas oli liian järkyttynyt. Ruokoturkki oli sanonut puhuvansa Lumitähdelle siitä, miten Suhinatassu oli työnsä tehnyt. Oliko kolli valehdellut vai uupuiko päälliköltä luottamus tabbykuvioista oppilasta kohtaan? Oppilaan sydäntä vihloi kun hän mietti kaikkia raatamiaan päiviä. Päiviä, jolloin hän yritti parhaansa mukaan todistaa klaanilleen olevansa tarpeeksi hyvä. Itkun ja pettymyksen nieleminen oli vaikeaa, mutta jos hän olisi alkanut inistä kuin pentu, niin hänen maineensa olisi lopullisesti mennyt.
"Terhoturkki! Kauriskatse! Pakkasviima!" Suhinatassu havahtui synkistä ajatuksistaan klaanin hurratessa uusille sotureille. Suhinatassu toisti hiljaisesti kolmikon uusia nimiä, mutta hän ei kyennyt jakamaan muun klaanin riemua. Hän ei edes jaksanut mennä henkilökohtaisesti onnittelemaan entisiä pesätovereitaan. Tabbykuvioinen naaras raahautui kohti oppilaspesää häntä viistäen maata.
"Suhinatassu!" Ruokoturkki huudahti ja juoksi tämän vierelle. Kollin tummanruskeissa silmissä oli huolestunut katse.
"Et onnitellut pesätovereitasi", kolli maukui. Suhinatassu luimisti ainoaa korvaansa.
"Emme ole ikinä tulleet erityisen hyvin toimeen", hänen äänensä oli miltein pelkkä katkera kuiskaus.
"Ei silti tekisi pahitteeksi osoittaa kunnioitusta", Ruokoturkki maukui. Suhinatassu pudisteli päätään.
"He pärjäävät ilman minun onnittelujani", naaras maukui ja laahusti oppilaspesään. Ruokoturkki seurasi oppilastaan sinnikkäästi.
"Miksi olet noin synkkä?" kolli kysyi. Suhinatassu lysähti viileälle kaislapedilleen.
"Miksen minä saanut soturinimeäni heidän kanssaan?" naaras kysyi katkerasti.
"He ovat olleet oppilaita kauemmin kuin sinä", Ruokoturkki maukui ja istahti naaraan eteen.
"Sinähän sanoit puhuneesi Lumitähdelle!" tabbykuvioinen oppilas maukui jo hieman ärtyneenä. Ruokoturkki huokaisi ja oppilas huomasi, että hänenkin kärsivällisyytensä alkoi olla lopussa.
"Saat varmasti nimesi pian, joten lopeta tuo kiukuttelu", Ruokoturkki maukui. Suhinatassu painoi päänsä etutassujensa päälle.
"Käyttäydyt kuin sinulla olisi takiainen turkissasi", vaaleanruskea kolli maukui. "se ei ole sinun tapaistasi." Tabbykuvioinen oppilas irvisti pienesti. Missä oli mestarin tuki? Oliko hänkin kääntymässä omaa oppilastaan vastaan? Soturi katsoi naarasta vielä hetken.
"Toivottavasti sinulla on huomenna parempi päivä", kolli huokaisi ja poistui pesästä. Suhinatassu sulki silmänsä ja käpertyi pieneksi palloksi.

Aamun kullahtavat säteet herättivät Suhinatassun. Hän oli nukkunut viime yön hyvin huonosti, ja naaras oli myös potenut syyllisyyttä käytöksestään. Hän oli ollut todella epäkunnioittava mestariaan ja entisiä pesätovereitaan kohtaan. Tabbykuvioinen naaras nousi pystyyn ja tallusteli ulos oppilaspesältä. Hänen onnekseen tuoreet soturit olivat vielä leiri aukiolla. Heidän vartiovuoronsa oli päättynyt ja he juttelivat parhaillaan Kettusydämen kanssa. Suhinatassu nielaisi äänettömästi. Epäröivin askelin hän asteli kolmikon luokse.
"Olen pahoillani, kun en eilen onnitellut teitä henkilökohtaisesti", Suhinatassu maukui ujosti ja siirteli painoaan tassulta toiselle. "Onnea soturinimistänne - ne kaikki ovat hienoja." Kettusydän pyöräytti silmiään tabbykuvioiselle naaraalle. Tuoreet soturit kaikki kuitenkin hymyilivät Suhinatassulle.
"Kiitos paljon, Suhinatassu", Kauriskatse maukui iloisesti. Pakkasviima ja Terhoturkkikin nyökkäsivät kiitoksensa entiselle oppilastoverilleen.
"Toivottavasti saatte nukuttua hyvin", tabbykuvioinen oppilas maukui hiljaisesti ja livahti pois häiritsemästä. Kolmikko tarvitsisi paljon unta pitkän yön jälkeen. Suhinatassun pitäisi vielä pyytää Ruokoturkilta anteeksi. Tabbykuvioinen oppilas oli tosiaan inissyt kuin pahainen pentu.
"Huomenta, Suhinapentu", kuului kiusoitteleva ääni naaraan takaa. Suhinatassu kiepahti kannoiltaan ja katsoi suoraan mestarinsa ilkikurisiin silmiin.
"SuhinaTASSU", naaras kehräsi avuliaasti. Ruokoturkki naurahti. "Eipä olisi eilen tullut mieleen."
"Anteeksi eilisestä, minun ei olisi pitänyt olla niin kärttyisä", Suhinatassu maukui häpeissään. Hän oli ollut niin mustasukkainen pesätovereidensä nimitystilaisuudesta, että oli kokonaan unohtanut olla iloinen heidän puolestaan. Ruokoturkki puski oppilastaan ja tämän kurkusta kuului syvää kehräystä.
"Sinä kuitenkin ymmärsit virheesi - olet fiksu naaras", Ruokoturkki maukui. "aivan kuin emosi." Suhinatassu hymyili surumielisesti. Ei hän uskonut voivansa ikinä olla emonsa kaltainen kissa, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Pionihenkäys ei odottanut sitä häneltä.
"Suhinatassu, oletko sinä muuten ikinä katsonut kolleja sillä silmällä?" Ruokoturkki kysyi yllättäen. Suhinatassu hätkähti ja käänsi hämmentyneenä katseensa etukäpäliinsä.
"En oikeastaan. Klaani on pullollaan paljon kauniimpia ja kiinnostavampia naaraita kuin minä, joten ei minulla olisi mahdollisuuksiakaan", vaaleanruskea naaras maukui hiljaa.
"Niinhän sinä luulet", Ruokoturkki tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"En minä kyllä ole itsekään kiinnostunut kenestäkään", Suhinatassu maukui. Oppilas ei pitänyt klaaninsa kolleja kovinkaan mielenkiintoisina tapauksina, eikä kukaan heistä osoittanut Suhinatassua kohtaan kiinnostusta.

Vastaus:

12kp! Tarinan alku jatkoi sulavasti niistä tunnelmista mihin se viimeksi loppui. Kuvailu toimi hyvin, näyttäen että Suhinatassu ei pystynyt paljoa ajattelemaan tilanteessa, mutta mitä hän ajatteli toi lisää tuntellisuutta, kuten ajatukset Tähtiklaanissa olevista hänelle tärkeistä kissoista. Toisessa kappaleessa Suhinatassun ajatukset toivat kohtaukseen hyvää pituutta. Tuntellisuus jatkoi myös mukavasti alkaen hänen kovasta yrityksestään tulla soturiksi, jatkuen sillä pettymyksellä mitä hän koki.

-Silkkis

Nimi: Sysihaave, Varjoklaani

25.02.2018 16:42
//Rakentavaa palautetta ois varmaan ihan tarvetta saadai ihan laidasta laitaan ja varsinkin kerronnasta, lievästi ruosteinen olo on kun ei pitkään aikaan oo tullu kirjotettua muita kuin lukion ihania esseitä :)

Varjoklaanin leiri oli viimeisen kuun aikana ollut kuin se viime Viherlehden suuri kuhiseva muurahaispesä leirin ulkopuolella olevan korkean kuusen oikealla puolella. Pennuilla, jotka pääsivät emonsa ja soturin mukana ulkolemaan lähistölle, oli ollut tapana heti ensimmäisenä mennä työntämään nenänsä sinne, mutta tämänhetkiseen tilanteeseen Varjoklaanissa ei pennuilla ollut mitään asiaa työntää pieniä tassujaan. Sotureiden pesässä pidettiin jatkuvasti yllä sotasuunnitelmien punomista ja Tuuliklaanilaisia manattiin uusin ja vanhoin nimityksin. Mustatähti vahti pesänsä suojista kuin haukka oppilaiden koulutusta ja antoi tiukkaa palautetta, jos mestari ei saanut oppilastaan edistymään - etekin taisteluharjoituksissa - toivotulla tahdilla. Sysihaave piti siinä kohtaa itseään onnekkaana, että häneltä ei tuoreena soturina odotettu varteen otettavia mielipiteitä eikä kukaan myöskään asettanut suurempia paineita Mahlatassun kouluttamiseen. Siitä lähtien, kun Sysihaave oli ollut rasavilli pentutarhan asukki, elämä oli aina tuntunut antavan hänelle mahdollisuuden livahtaa sieltä mistä aitaa ei edes ollut - ja niin oli nytkin. Ainut huolenaihe, joka vaivasi kollin mieltä, oli itse sota. Mutakarva ei juuri koskaan ollut valmistanut oppilastaan itse sotaan, jossa useampikin kokenut soturi saattoi hyökätä eri suunnista ja kellistää vihollisensa maahan sekunneissa. Tai sitten Mutakarva oli antanut neuvoja näihin tilanteisiin, mutta Sysihaave ei ollut kuunneltu. Kolli totesi sen olevan hyvinkin mahdollista ja kohautti itsekseen olkiaan sotureiden pesän edustalla. Koleassa ilmassa tuoksui jo Hiirenkorva, joka yleensä merkitsi luonnon uudelleen syntymistä. Nyt se merkitsisi jotain muutakin, jotain paljon merkityksellisempää.
“Mitä mietit?” Mutakarvan utelias murahdus miltei säikäytti Sysihaaveen.
Nuori soturi kiepautti raidallisen häntänsä tassujensa ympärille ja käänsi katseensa entisen mestarinsa puoleen.
“Sitä mitä kaikki miettivät, kai”, hän totesi lyhyesti.
“Taistelua?”
“No en, kun sitä milloin taivaalta tippuu kuu jonkun naamalle”, Sysihaave naurahti sarkastisesti. “Taistelua tietenkin.”
“Olihan se nyt ihan odotettavissa, älä väitä ettet sinäkin olisi aistinut jo oppilaana miten pinnan alla kuohui”, Mutakarva tuhahti selvästi sen kuuloisena, että oli sanonut samaa moneen otteeseen jo muille sotureille. “Melkein toivoin, että olisin saanut siirtyä jo klaaninvanhimpiin, mutta olosuhteet huomioiden Mustatähti ei anna kenenkään päästä vähällä.”
Sysihaaveen naamalle levisi ilkikurinen virne. “Ai sinusta klaaninvanhin? Eikö vanhuksella meinaa enää jaksaa käpälä nousta?”
Mutakarva sipaisi hännällään harmaantunutta leukaansa ja huitaisi ilmaa osoittaen ärtymystään. “Sinun kanssasi ei jaksa hullukaan nukkua samassa pesässä. Pyörit nukkuessasi niin, että jos jatkuvaan tönimiseen ei herää niin sitten ainakin siihen, kun kahisutat sammalia pitkin yötä. Eikö sinun pitäisi tehdä jotain hyödyllisempää, kuin vain istua siinä?”
“Mahlatassu on partiossa ja Koivusydän oli sitä mieltä, että lähtisin johtamaan metsästyspartiota myöhemmin”, Sysihaave maukui. Hän tunsi olonsa vähintäänkin tärkeäksi, vaikka ei ollutkaan tehtävästä innoissaan. “Hei, pentu!”
Pähkinänruskea naaras, joka oli kävelemässä reippain askelin kaksikon ohi, kääntyi katsomaan olkansa yli vanhaan oppilastoveriinsa. Silmät, joiden väri toi Sysihaaveen mieleen kotoisat Varjoklaanin havupuut, näyttivät viestivän jopa pientä pettymystä ja harmia “pentu”-nimityksestä. Mutakarva puolestaan pyöritteli silmiään nuorisolle ja lähti etsimään kypsempää seuraa.
“Lähdetkö metsästämään?” Sysihaave kysyi.
“Mmh, olen menossa iltapartioon Myrskyklaanin rajalle”, Lummelampi vastasi kiireisen oloisena. “Joku toinen kerta!”
Sysihaave myönsi pettymyksensä naaraan ravattua leirin uloskäynnille Pimeämuiston rinnalle. Nuo kaksi nauroivat keskenään jollekin ja Sysihaave ei voinut olla uhraamatta pientä piinaavaa ajatusta sille. Hänen katseensa liukui kuitenkin nopeasti tuoresaaliskasaan ja Koskilauluun, Lummelammen viehättävään sisareen, josta kollien keskuudessa riitti puhetta melkein yhtä paljon kuin tulevasta taistelusta. Ennen kuin Sysihaave ehti edes kunnolla nousta, varapäälikkö tuli tarkistamaan oliko metsästyspartio jo kasassa.
“Laventelikuiske ja Pähkinäsydän ovat lupautuneet.Yksi puuttuu vielä.”
“Minä voin lähteä”, Koskilaulu huikkasi samalta paikalta mistä Sysihaave oli juuri havainnut hänet. “Nyt heti vai?”
“Nyt heti”, Sysihaave käski ja viittoi myös Laventelikuisketta ja Pähkinäsydäntä mukaansa. “Pysytään leirin lähistöllä järven puolella.”
“Mutta riistaahan on paremmin kaukana leiristä”, Laventelikuiske epäröi heidän pujotellessa oksien lomassa ulos leirin turvasta. “Ei tuossa ole mitään järkeä.”
“Se on Mustatähden toive - hän haluaa, että kokonaiset metsästyspartiot pysyvät toistaiseksi leirin lähellä hyökkäyksen varalta”, Pähkinäsydän tiesi. “Vain mestari oppilaineen saa saalistaa kauempana.”
Sysihaave nyökkäsi varmistaen tiedon. Koko järjestely oli inhottava ja epäkäytännöllinen, mutta Mustatähteä uhmaavat olisivat yhtä hyvin voineet kävellä rajan yli Myrskyklaaniin raadeltavaksi. Alueen rajaaminen pieneksi lannisti koko partion mielialaa ja motivaatiota. Heidän käveltyään jonkin matkaa järvelle päin, Sysihaave viittoi hännällää muille, että saisivat lähteä etsimään saalista. Kissat katosivat yksitellen hiljaa maastoonsa ja kukin lähti vatsa kylmää lunta vasten liikkumaan. Sysihaave tutki ilmaa ja yritti erottaa riistan hajua ilmasta. Iltapartion tuoksu oli jo hälventynyt ja pian sen askeleet erkaantuivat Sysihaaveen reitistä. Sysihaave pysähtyi kuullessaan rasahduksen edestään. Se ei ollut vain riistaa. Kolli nosti päätään hieman nähdäkseen edessään olevan kannon ohi sinertävän naaraan vaanivan oravaa neljän ketunmitan päässä. Koskilaulu ei odottanut sen kauempaa, vaan hyppäsi komeassa kaaressa oravan päälle ja tappoi tuon takajaloillaan. Sysihaaveen hampaat kiristyivät yhteen. Hänen olisi pitänyt haistaa tuo orava jo aiemmin. Partion johtajana olisi enemmän kuin nöyryyttävää palata tyhjin käpälin.

//Hah! Sainpas kirjoitettua hiihtoloman ajankuluksi, se on sitten ihan eri asia, että tuleeko seuraava tarina taas puolen vuoden päästä:'D

Vastaus:

8kp! Varjoklaanin muutos kun taistelu on tulossa, oli monipuolisesti selitetty ja kerrottu. Miten se vaikutti luonteisiin, partiojärjestelyihin myös miten Sysihaave tästä ajatteli ja miten se näkyi hänen mestarissaan. Ja kun Sysihaave ja Mutakarva laitetaan yhteen niin lukiessa ei voinut olla hymyilemättä, tuntuu että he samalla tulevat ja eivät tule toimeen. Tarinankerronnassa näkyi hieman alussa että viime kerrasta on aikaa, mutta mitä edemmäs mentiin sitä sujuvammin se alkoi menemään ja tarinan lukemiseen oli helppo uppoutua :)

-Silkkis

Nimi: Ruostevarjo, Taivasklaani

25.02.2018 15:42
//Siis tähän toivetta palautteesta? Öm, tuota, sanokaa jos jokin on pielessä aikajanan/hahmojen kanssa. Muuten mikä vaan käy. //

Oli hetkiä, jolloin Ruostevarjo oli erittäin tyytyväinen asemaansa klaanissa.
“Tulisit nyt alas sieltä,” tuhahti Kettuhäntä tarpoessaan häntä kohti turkki valkean lumen peitossa. Ruostevarjo hymyili. Viime viikot olivat olleet täynnä kylmyyttä, viimaa ja jatkuvaa lumisadetta. Paljaslehden aika oli iskenyt klaanin kimppuun koko voimallaan ja inhottava valkoinen mönjä oli löytänyt tiensä jokaiseen pesään, luolaan ja turvapaikkaan.
Ainoastaan Taivaskivi oli lämmin ja kuiva. Ruostevarjo naukaisi tyytyäisenä ja käänsi kylkeään niin että hän oli kasvotusten punaturkkisen naaraan kanssa.
Kettuhäntä pyöräytti silmiään. “Typerys,” hän tuhahti. “Joka tapauksessa, kunnianarvoisa ja mahtava herra varapäälikkö, minulla on sinulle ihan oikeaakin asiaa.”
“Anna tulla,” Ruostevarjo sanoi. “Taasko jotain niistä koirista? Vai onko se se kultaturkkinen kulkuri, johon sinä olet iskenyt silmä-”
“Ole hiljaa!” Kettuhäntä sähähti. “Tähtiklaanin nimeen, minä en ymmärrä miten minä kestän sinua.”
Ruostevarjo virnisti. “Kerro nyt vaan se asiasi niin pääset taas leikkimään metsästäjää.”
“Lumessa metsästäminen on aivan yhtä hyödyllinen ja tärkeä taito kuin ne sinun vesileikkisikin. Ei ole minun syyni, että sinä olet täysin kyvytön-”
“Kettuhäntä,” sanoi ääni Taivaskiven takaa. Kumpikin kissa kääntyi katsomaan puhujaa.
“Jäätähti,” Ruostevarjo sanoi ja suoristautui. Taivasklaanin johtaja tutkaili häntä yhtä ilmeettömänä kuin yleensäkin mutta Ruostevarjo tunsi hänestä huokuvan paheksunnan.
“Kettuhäntä,” valkea naaras toisti. “Järjestä sinä tänään metsästyspartiot. Minulla on muuta tekemistä.”
“Selvä, päällikkö,” Kettuhäntä mutisi ja heilautti häntäänsä Ruostevarjon suuntaan ennen kuin livahti nopeasti pois. Jäätähti loikkasi Ruostevarjon viereen yhdellä sulavalla loikalla ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen. He istuivat siinä jonkin aikaa, hiljaisina ja liikkumattomina.
Kun Ruostevarjo lopulta avasi suunsa sanoakseen jotain, Jäätähti ehti ensin.
“Teräkynsi ilmestyi minulle unessa,” hän sanoi. Ruostevarjo luimisti korviaan.
“Teräkynsi on kuollut,” hän murahti. Hän vilkaisi kohti heidän takanaan kohoavia kallioita, kohti pientä luolaa jossa hänen pentunsa ja kumppaninsa piilottelivat turvassa kylmältä viimalta.
“Se on kummallista. Päällikkönä minulla on yhteys Tähtiklaaniin tasolla, jota suurin osa sotureista ei voi edes kuvitella… Siitä asti kun sain tämän nimen, Tähtiklaani on johdattanut tekojani ja askeliani. Mutta silti… Minä lopetin hänen elämänsä silloin metsässä mutta silti minusta tuntuu kuin taistelu jatkuisi vieläkin.”
Jäätähti sulki silmänsä ja hymyili. “Onneksi minulla on rinnallani erinomainen varapäällikkö.”
Ruostevarjo hätkähti. Jäätähden ääni oli omituisen... lämmin, aivan erilainen kuin se rauhallinen mutta etäinen sävy jolla hän yleensä puhutteli sotureitaan.
Jäätähti kehräsi tyytyväisenä. Nyt naaraan ääni oli pelkkä kuiskaus, hädin tuskin kuuluvissa. “Niin… Onneksi sinä olet täällä, Teräkynsi…”
Ruostevarjo sähähti. Jäätähti näytti heräävän transsistaan ja katsahti häntä kummissaan. “Mikä hätänä, Ruostevarjo?”
“Päällikkö,” Ruostevarjo sanoi, hyppäsi alas kiveltä ja säntäsi poispäin niin nopeasti kuin mahdollista.

“Niin, no, se käy järkeen.”
Ruostevarjo katsahti kumppaniaan epäuskoisena. “Käy järkeen? Mikä siinä käy järkeen? Hän kutsui minua Teräkynneksi! Hän kuvittelee, että se petturi on vielä elossa ja että minä olen… Hän- hän on tulossa hulluksi!”
“Ruoste,” Purosulka varoitti ja vilkaisi merkitsevästi pentua joka makasi pesän perimmäisessä nurkassa silmät suljettuina.
“Eikä se vieläkään parane?” hän kysyi. Purosulka pudisti päätään väsyneen näköisenä. “Peuransarvi tekee parhaansa mutta suurin osa yrteistä on loppu ja kun sää on mitä on, uusia on hankala löytää.”
“Missä Viimapentu on?”
“Vanhusten pesässä. Peuransarvi sanoi, että se saattaa olla tarttuvaa, joten…”
Ruostevarjo nyökkäsi. Yksi sairas pentu oli ihan tarpeeksi. “Joka tapauksessa, minkä takia sinä sanoit että Jäätähden käytös käy järkeen?”
Purosulka huokaisi. “Siitä huolimatta mitä hän teki, Teräkynsi oli silti hänen kumppaninsa. He olivat yhdessä vuosikausia… Jokainen meistä tarvitsee rinnalleen jonkun joka auttaa meitä jaksamaan.”
“Mutta-”
“Sen lisäksi,” hänen kumppaninsa jatkoi itsepäisesti, “paljaslehti on ollut rankka meille kaikille. Klaaniin ei ole juurikaan syntynyt uusia pentuja ja ainoa oppilas joka on lähelläkään soturiksi valmistumista on Leijonatassu.”
“Voi rotta,” Ruostevarjo sanoi ja hyppäsi jaloilleen. “Minä lupasin lähteä metsälle Leijonatassun kanssa.” Hän vilkaisi sammalilla makaavaa pentua joka nyt tuijotti häntä silmät pimeässä hohtaen. “Lepää sinä vain. Isä tuo sinulle päästäisen.”

Metsästysretki Leijonatassun kanssa oli samanlainen kuin kaikki aikaisemmatkin. Nuori kolli oli tehokas, taitava ja hiljainen. Ruostevarjo yritti muutamaan otteeseen aloittaa keskustelua mutta hänen oppilaansa ei osoittanut kiinnostusta edes silloin kun hän vihjasi aloittavansa keskustelut Jäätähden kanssa hänen soturikasteestaan. He palasivat leiriin illalla kantaen kasaa pieniä jyrsijöitä ja lintuja - Kettuhäntä oli nauranut hänen pienelle saaliilleen. Viimapentu oli sännännyt saaliskasalle ensimmäisten joukossa ja vienyt tarkkaan valikoimansa varpusen sille omituiselle mustaturkkiselle vanhukselle joka oli liittynyt klaaniin Jäätähden suostumuksella. Varjopentu oli vieläkin sisällä emonsa kanssa.
Katsellessaan Leijonatassua joka ruokaili vieläkin erillään muusta klaanista, Ruostevarjo vannoi mielessään varmistavansa että hänen pentunsa saisivat parhaat mahdolliset opettajat. Ehkä Kettuhäntä ja Tummavarjo? Toisaalta Jäätähtikään ei ollut pitkään aikaan opettanut ketään ja Tuulenpurijan rauhallinen luonne voisi tehdä hyvää Viimapennulle. Varjopennun mestarin voisi päättää sitten myöhemmin, jos mitään ikävää ei tapahtuisi sitä ennen.
Ruostevarjo pudisti päätään ja katsoi ylös taivaalle. Hopeahäntä loisti kirkkaana tummalla taivaalla, välittämättä klaanin ja sen kissojen arkipäiväisistä murheista ja huolista. Oli tulossa kylmä yö.

Vastaus:

7kp! Mielestäni aikajana ja tapahtumat ovat kunnossa, vuodenaika näkyi hyvin kuvailussa ja Taivasklaanin tilanne oppilaiden kanssa myös. Jos jostain pientä pitäisi mainita niin ehkä Ruostevarjon keskustelu Jäätähden kanssa, jossa hän ensiksi näytti puhuvan siitä miten taistelu Teräkynnen kanssa tuntui jatkuvan ja sitten tuntui puhuttelevan Teräkynttä seuraavassa lauseessa. Se oli hieman hämmentävä vaihdos, ellei se ollut tarkoitus. Mutta muuten tuo kohtaus kun luin, oli voimakas ja Ruostevarjon järkytys tuli hyvin esille. Tarinan dialogi hahmojen välillä esim. Kettuhännän kanssa oli hauska lukea :)

-Silkkis

Nimi: Kärppäpentu, Varjoklaani

11.02.2018 19:28
Prologi -

Kärppäpentu raotti silmiään kirkasta päivänvaloa vasten.
“Voi, Kirkaskuu! Katso, tuo valkoinen avasi silmänsä!”
Kuului tylsistynyt huokaus. “Jaahas. Tarkoitat varmaan sitä riiviötä.”
Kärppäpentu räpytteli silmiään samalla, kun hän tunsi lempeän töytäisyn kyljessään.
“Hei, pikkuinen. Minä olen Täplämyrsky, emosi on aivan tässä lähellä. Hän katsoo tällä hetkellä hieman pikkuveljesi perään.”
“Älä viitsi lässyttää sille natiaiselle. Hänestä oli jo tarpeeksi harmia vastasyntyneenäkin. Voisi opetella olemaan tönimättä sisariaan jatkuvasti”, kuului kylmä ääni aivan Kärppäpennun takaa.
“Kirkaskuu! Voisit hieman siistiä suutasi, Kärppäpentu ei varmasti tehnyt sitä tahallaan.”
Lempeä maidontuoksu hulmahti Kärppäpennun ympärille, kun hän huomasi hopeanharmaan naaraan katselevan häntä parin hiirenhännän päästä.
“Hmm, ihan kelvolta pennulta hän kai näyttää. Silmät kyllä hieman punertavat. Muutenkin hän näyttää hieman värittömältä.”
Kärppäpentu nyrpisti närkästyneenä nenäänsä. Hän oli vasta avannut silmänsä, ja heti joku oman elämänsä valopilkku oli arvostelemassa. Hän erotti sumeasti taustalta vihreää sammalta sekä kirkkaan valon, joka rakoili jostain yläilmoista.
“Älä viitsi, hän on oikein komean näköinen. Annas kun minäkin katson.”
Kilpikonnakuvioinen naaras tunki Kirkaskuun viereen, joka tuhahti ja kurkotteli jonnekkin Kärppäpennun ylitse. Kuului vaimea tumpsahdus, joka sai Kärppäpennun kääntämään päätään. Hänen vierelleen oli tiputettu valkomusta naaras, joka painautui häneen päin unisesti. Lämmin hengitys kutitti vasten Kärppäpennun poskea.
“Tuo on sisaresi, Kärppäpentu. Veljesi ovat tuolla jossain, minne he nyt sokeana pystyvät menemäänkään”, hopeanharmaa naaras tuhahti, kun hän palasi tarkastelemaan Kärppäpennun kasvoja. “Ja niin, minä olen emosi. Tosin luulisi sinun sen jo älynneen.”
Kilpikonnakuvioinen naaras hymähti. “Hänen silmänsä kieltämättä näyttävät hieman… erikoisilta. Mutta ainakin hänestä jää jotain mieleen.”
Kärppäpentu siristi silmiään. Hän erotti hieman kauempana makoilevan vaalean raidallisen naaraan, joka katseli häntä uteliaana.
“Hän taitaa ollakin ensimmäinen, joka avasi silmänsä?” naaras sanoi hymyillen.
“Mm”, Kirkaskuu murahti, ja katosi jonnekkin Kärppäpennun taakse. Sitten hän palasi mukanaan kaksi muuta nyyttiä, jotka hän tipautti Kärppäpennun toiselle puolelle. “Siinä ovat veljesi Varispentu ja Saarnipentu. Tuo tummemman harmaa rääpäle on Varispentu, Saarnipentu on se vierelläsi tuhiseva karvapallo. Siskosi nimi on Myrskypentu.”
Kärppäpentu olisi halunnut naukaista jotain vastaukseksi, mutta ei saanut muodostettua tarvitsemia sanojaan. Lopulta hän tyytyi vain nyökkäämään jotain epämääräistä. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut tällä hetkellä mikään muu kuin se, että saisi uudelleen unen päästä kiinni. Kirkkaan valon määrä tuntui niin väsyttävältä, ettei hänellä ollut voimia yrittää tehdä mitään muutakaan. Kirkas valo sumeni hänen ympäriltään pikku hiljaa, kunnes Kärppäpentu oli vaipunut jälleen makoiseen uneen.

Vastaus:

Kirkaskuu päästää oman ihastuttavan olemuksensa valloilleen jo Kärppäpennun ensimmäisessä tarinassa. Vaikka tekstin mitta ei ole pisintä luokkaa, olet saanut sen tuntumaan sisällöllisesti rikkaalta kokonaisuudelta. Kärppäpennun luonteestakin saadaan jo ensimmäisiä viitteitä, enkä malta odottaa sitä, kun hän pääsee kunnolla vauhtiin. Yhden kirmoitusvirheen bongasin; sana ”jonnekkin” kirjoitetaan yhden k:n kera :) Veikkaan että silkka näppäilyvirhe, mutta en löytänyt mitään muuta korjattavaa!

-(pitkästä aikaa tarkistusten parissa-) Rosmariini-


Saat 4 KP!

Nimi: Varispentu, Varjoklaani

07.02.2018 11:27
-Prologi-

Äänet.
Liian kovia ollakseen vain taustalla mutta liian outoja, jotta uskaltaisin avata silmäni.

Jostain liiteli suloinen tuoksu. Kohotin kuonoani ja aloin hitaasti ryömiä sen kutsuvaa aromia kohti. Askel askelelta lähestyin, odottaen kuumeisesti pääseväni sen luokse.
Yhtäkkiä jotain painavaa ja pörröistä jysähti päälleni. Älähdin yllättyneenä, enemmän säikähdyksestä kuin kivusta. Vieras ei kuitenkaan kuullut minua, sillä paino jatkoi kehoni rusentamista. Oloni muuttui hetki hetkeltä tukalammaksi ja tukalammaksi, ja hätääntyneenä tajusin, että minun pitäisi saada keuhkoihini ilmaa. Samalla toinen karvaotus laski ruumiinsa päälleni, tukkien kuononi täysin. Näkökenttäni alkoi sumeta, kun viimein kuulin jostain kaukaa huudahduksen: ”Hei, tummanharmaa tukehtuu!”
Samassa paino katosi. Vedin vapisten henkeä ja hoipuin poispäin niistä karvaisista, jotka olivat olleet vähällä litistää minut.
”Hei pikkukaveri, onneksi huomasin sinut ajoissa”.
Läheltä leijaileva pehmeä ja lämmin tuoksu sai oloni rentoutumaan ja kurkustani karkaamaan kehräyksen.
”Oi, katso nyt tuota, hän on niin suloinen! Mikä tämän pennun nimi on Kirkaskuu?”
Terävä ja kirkas ääni vastasi: ”Hm, hän on Varispentu. Olen yllättynyt, että hän on edelleen elossa”.
Hetken hiljaisuus, jota seurasi pehmeätuoksuisen painokas kysymys: ”Mitä tarkoitat?”
”Äh en mitään, sitä vain, että hän on niin pieni eikä päihitä sisaruksiaan missään. Eipä kai vaan saa silloin niin paljoa maitoa”.
”Mutta tuohan on kamalaa! Kas niin pikkuinen, autan sinut emosi nisälle, niin voit syödä ja kasvaa yhtä isoksi ja vahvaksi kuin sisaruksesi…”
Pehmeä tuoksu vahvistui entisestään, ja samassa tunsin pelkkää tyhjyyttä tassujeni alla. Olin ilmassa, ja vaikka käpäläni koskettivatkin pian tasaista pintaa uudelleen, vapisin koko kehoni mitalta. Tahdoin paeta paikalta mutta sitten herkullinen tuoksu, jonka haistoin herättyäni, kiinnitti huomioni. Se pyörteili kutsuvasti ympärilläni, ja lähdin vaistonvaraisesti haparoimaan eteenpäin. Käpälieni koskettaessa silkinpehmeää karvaa tiesin jo mitä etsiä. Hamusin suuhuni pehmeän nystyn, ja samalla ihmeellisen ihana lämmin neste alkoi virrata alas kurkustani. Kun koko kehoni alkoi vertyä, kehräsin kiitollisena sille jollekin, joka auttoi minut tähän.
”Näethän, nyt hänkin alkaa vahvistua”, pehmeä ääni maukui takaani.
”Odota, et ole ainut joka on yrittänyt tuota”, kirkas ääni vastasi. Se kuulosti kylmältä, mutta sivuutin asian ja jatkoin imemistä onnellisena.
Kuin äänen käskystä kova isku töytäisi minut pois paikaltani. Vinkaisin ja yritin palata takaisin, mutta sain vastaukseksi toisen lyönnin. Kierin sen voimasta alas pesästä tomuiselle lattialle. Olin maassa ja lyöty, ja samalla muistin, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta. Käperryin kasaan, kun pienet, kosteat pisarat alkoivat valua suljettujen silmäluomieni raoista poskilleni. Kuononi alkoi niiskuttaa, joten piilotin sen käpälieni alle.
”Voi ei, Kirkaskuu hän alkaa itkeä!” pehmeä ääni huudahti hädissään. Tunsin maan vavahtelusta, että sen omistaja lähestyi minua.
”Turha vaiva, se toistuu, kunnes muut ovat kylläisiä”, Kirkaskuu tuhahti.
Pehmeä-ääninen vaikeni, ja kuulin jotain kahisevan. Yhtäkkiä minut nostettiin jälleen ilmaan, mutta tällä kertaa suustani pääsi vain vaimea niiskutuksensekainen uikaus. Kun tassuni tunsivat taas sammalpedin pehmeyden, peräännyin peloissani valmistautuen uuteen iskuun. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan kuulin pehmeän äänen maukuvan:
”Älä pelkää. Jos he eivät anna sinun syödä vielä, voit odottaa kanssani tässä”.
Otin varovaisen askelen eteenpäin, sitten toisen. Lopulta tunsin jälleen turkin pehmeyden edessäni, mutta tällä kertaa pidempikarvaisen. Kyseessä täytyi olla pehmeä-ääninen, sillä herkullisen nesteen tuoksu kantautui kaukaa selkäni takaa. Käperryin hiljaa hänen viereensä ja laskin pääni käpälien väliin. Jossain vaiheessa mieleni alkoi sumeta, ja taustalla humiseva kehräys tuntui rauhallisen unettavalta.
Ja ennen kuin huomasinkaan, olin vaipunut uneen.

// Heti ensialkuun pahoittelut epäaktiivisuudesta. Tiedän, ettei se haittaa, mutta oman velvollisuudentuntoni takia tahdon mainita :D Pahoittelut myös tarinan lyhkäisyydestä, mutta toisaalta, ei se pituus, vaan sisältö joka määrää :)

Variksen pitkä matka alkaa tästä, kenties joku sisaruksista haluaa jatkaa? Kyseessä on tosin prologi, joten ajattelin hypätä ainakin muutaman viikon eteenpäin seuraavassa tarinassa (simmut auki ja sitä rataa) :3

Vastaus:

Varis has entered in the game. ;)
Kuvailu oli erittäin pentumaisen viatonta, ja tähän tarinaan sopi Variksen oma näkökulma hyvin (siis ei-kaikkitietävä -kertoja? kai sillekin on oma nimensä mutten vain muista xD). Se sai miut itseni tuntemaan enemmän empatiaa Varista kohtaan ja korosti pennun haavoittuvaisuutta tuossa tilassa, kun lukija tiesi vain yhtä paljon kuin hahmo itse.

Kirkaskuun kylmä luonne tuli myös jo näin aikaisin esiin, erityisesti vahvempien pentujen suosiminen. Ei varmastikaan jää viimeiseksi kerraksi, mutta ehkä muut kuningattaret antavat Varikselle edes jonkin verran kaivattua rakkautta.

Saat 4 KP!

- Nanaba

Nimi: Surmayö-Varjoklaani

23.01.2018 22:35
Istuin järven rannalla hyytävä tuuli puhaltaen niskaani. Jään päällä oli kuun valossa kimaltelevaa lunta. Hiljaista. Lumen pinnalla näkyi muutama jalanjälki, mutta nekin olivat osittain lumen peitossa. Myös omani. Olin istunut lumisella rannalla jo hyvän aikaa. Muistelin Tähtipölyä, aikaa kun olimme oppilaita. Lämmin hymy koristi kasvojani, muistin kuinka huolestunut naaras oli nähtyään haavat, jotka isäni oli aiheuttanut ja kuinka hän auttoi niiden puhdistamisessa. Asetuin makaamaan, vaikka lumi oli kylmää. Suljin silmäni, jotta pystyin paremmin kuvittelemaan onnellisia muistoja. Halusin muistella niitä, sillä aloin olla yhä varmempi, ettei niitä tulisi enempää, ei Tähtipölyn kanssa. Lopulta nukahdin muistot muuttuen uniksi.
Avasin silmäni vasta kun kuulin kuiskailua. Oli edelleen yö. Katsoin ympärilleni yrittäen selvittää, kuka lähistöllä kuiskutteli. Yllätyksekseni näin lähestyvän kissamaisen hahmon järven suunnasta. Siristelin silmiäni nähdäkseni paremmin. Kuka hullu yrittää ylittää järven? Silmäni suurenivat, kun ymmärsin, kuka lähestyvä kissa oli. Emoni. Olin järkyttynyt, mutta kyyneleet silti löysivät tiensä poskilleni. Yhtäkään sanaa suustani ei tullut. Juoksin emoni luokse, olin jo unohtanut, miten kaunis hän oli. Kohtasimme järvellä ja kiehnäsimme toisiamme vasten kehräten. Sanoja ei tarvittu. Emoni lämpimät nuolaisut tuntuivat hyvältä ja lohduttavilta. En edes epäillyt tapahtuman todellisuutta. Tämä ei voinut olla harhaa, emoni oli tässä. Emoni oli tullut tuekseni ja turvakseni.
Siksi olikin järkyttävää herätä. Ympäriltäni kuului huolestunnutta keskustelua. Kylmyys oli palanut.
“Hän heräsi!” nuoren kissan ääni tunkeutui inhottavan terävänä korviini.
“Surmayö, kuuletko minua?” kuului Metsähengen ääni. Katsoin toista kummistuneena. Huomasin Koivusydämen makaavan ihan kiinni minussa ja päälläni oli sammalta..
“Mitä täällä tapahtuu?” kysyin.
“Aamupartio löysi sinut hautautuneena lumen alle. Olit kylmettynyt ihan täysin, sydämesi myös löi hyvin hitaasti. Pelkäsimme, että sinut oli löydetty liian myöhään. Mitä ihmettä päässäsi liikkui, että päätit ottaa nokoset ulkona pakkasessa?” parantaja torui.
“Se vain tapahtui, anteeksi” mutisin ja yritin nousta. Raajani olivat vielä sen verran kohmeessa, että se jäi pelkäksi yritykseksi. Sen verran onnistuin liikkumaan, ettei Koivusydän ollut ihan kiinni minussa. Metsänhenki pyöräytti silmiään, mutta totesi, että Koivusydän voisi nyt lähteä.
“Tässä, ne ehkäisevät monenlaisia nuhia” Yrttitassu sanoi ja työnsi eteeni siemeniä ja kuivuneita yrttejä. Eivät näyttäneet tai maistuneet maikoisilta, mutta kiltisti söin kaiken tarvittavan. Syödessäni tuijotin tyhjään. Kaikki oli ollut unta...

Vastaus:

Avauskohtaus maalaa silmien eteen selvän kuvan tapahtumapaikasta. Tehokeinona käytetty lauseiden lyhyys sekä synestesia (eri aisteja sekoitetaan keskenään, jotta saadaan luotua voimakas tunnereaktio) toimivat hyvin niin alussa kuin toisessakin kappaleessa. Lukiessani huippukohdan jälkeiset sanat ”Siksi olikin järkyttävää herätä”, tunsin Surmayön karvaan pettymyksen kuin omani. Tarinan edetessä loppuaan kohti kuvasit myös hyvin Surmayön hämmennyksen sekä tyhjän olon hänen tajutessaan kaiken olleen vain kuvitelmaa.

Uteliaisuuteni heräsi Surmayön menneisyyden muistoja kohtaan hänen isästään ja hänen ja Tähtipölyn välisestä suhteesta. Ehkä noista tapahtumista löytyy vielä enemmän tietoa, jos kelaa tarinaviekun alkusivuille? Vihan liekit -tapahtuman viimein alkaessa saamme varmaan kuulla jälleen Tähtipölystä lisää.

-(jälleen tarinantarkistuspuikoissa) Rosmariini-

Saat 3 KP!

 

©2018 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com