Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

Muistakaa ilmoittaa tarinanne alussa, millaista palautetta haluatte!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Rubiini-Kujakolli/erakko

06.12.2018 17:51
Hyvä tällee päivää myöhemmin huomata, mut niin arvostelus voi taas keskittyy hahmossa pysymiseen ja ainakin yks negatiivinen asia olisi hyvä huomioida, mieluusti rakentavana kritiikkinä

Nimi: Rubiini-Kujakolli/erakko

05.12.2018 15:34
Katsoin veristä puoliksi syötyä ruumista edessäni. Tähän oli tultu. Hiiret eivät maistuneet enää miltään. Jäniksiä en halunnut enää jahdata. Vaanin lajitovereitani. Minua ei edes häirinnyt ajatus syödä kissoja. Minua ei edes hävettänyt. Lajitoverini ovat kuitenkin jäniksiä ja hiiriä fiksumpia. Ensimmäisten ruokailujen jälkeen jouduin vaanimaan saalistani. Se ei haitannut, minä jopa nautin siitä. En kuitenkaan halunnut enää tulla nähdyksi, minulla oli paljon vihamiehiä. Olin ehkä sekaisin päästäni, mutta en tyhmä.

Olin palannut metsään elämääni muuttaneen yön jälkeen, mutta en pysynyt siellä kauaa. Olin yrittänyt elää normaalisti, saalistaa hiiriä ja muuta perusriistaa, mutta olin selvästi kaivannut jotain tiettyä makua. En ensin halunnut myöntää sitä itselleni silloin, mutta eräs tunkeilija muutti kaiken. Olin yrttänyt pysyä mahdollisimman eristyksissä, mutta merkkaamisesta ja runkoihin jätetyistä viilloista huolimatta joku typerys oli tullut lähelle pesääni. Kun kohtasimme, yritin järjellä saada tuon lähtemään, mutta jääräpää ei kuunnellut. Siispä hyökkäsin, ihan vain pelotellakseni, mutta kun maistoin toisen veren ja lihan, välähti mielessäni kuva, kuinka sinä kohtalokkaana yönä söin viholliseni. Halusin lisää. Järkytyin omista haluistani sen verran, että tunkeilija oli päässyt pakoon. Minä seurasin. Pieni omatunto, joka päässäni vielä silloin soi, käski minua palaamaan pesään ja rauhoittumaan. Mutta mieltäni järkyttäneet tapahtumat veivät voiton tuona päivänä, joten seurasin tunkeilijaa takaisin kaksijalkalan suuntaan.

Se kolli ei jäänyt viimeiseksi uhriksi. Olin käynyt sen jälkeen jopa Taivasklaanin lähellä. Ja nyt olin palannut kaksijalkalaan. Suunnittelin piilottavani uusimman saaliini, mutta eräs kissa keskeytti minut. Tuo katsoi järkyttyneenä kuollutta lajitoveriaan. Paljastin veriset kynteni ja hetken vain tuijotimme toisiamme. Kun hieraisin tassullani suupieltäni, lähti pelkuri pakoon, järkytyksestä hiljaisena. Meinasin lähteä perään, mutta haistoin kolmannen kissan lähestyvän. Siristin silmiäni. Nappasin vielä yhden palan puoliksi syödystä kissasta ennen kuin kiirehdin piiloon. En kuitenkaan mennyt kauas, vaan kiersin tuulen alapuolelle ja tarkkailin tilannetta. Paikalle saapui itseäni hieman pienempi kolli, hiekan värinen. Sähähdyksen lisäksi tunkeilija ei päästänyt pihahdustakaan ääntä, mutta järkyttyneeltäkään tuo ei näyttänyt. Olin hieman yllättynyt, miten laimeasti kolli reagoi. Tuo ei varmasti juoksisi pakoon, jos saisi minut kiinni lajitoverin syömisestä. Kiinnostuin. Päätin pysyä piilossa, mutta pitäisin tuota kollia silmällä. Hiljaa ja varoen poistuin paikalta. Antaisin tuon ja muiden kujakissojen luulla, että kannibaalihirviö oli kadonnut. Olisi helpompi vaania tuota hiekkaturkkia, jos se ei olisi varuillaan. Taivasklaani sen sijaan saisi jälleen järkyttyä...
//Mitra/Ruostevarjo jatkoo?

Nimi: Joutsentassu, Taivasklaani

02.12.2018 21:36
//Jatkoa Jäätähden tarinalle.

Kun tassuttelin kohti oppilaiden pesää, päässäni pyöri monia asioita. Se tuntui samalla hyvältä ja huonolta, ristiriitaiselta toisin sanoen. Kun asuin vielä pentutarhassa (josta ei ole todellakaan kauaa aikaa) olin kokoajan yksinäni, kaipasin jännitystä, seuraa ja ajateltavaa. Nyt niitä oli niin paljon, että oli vaikea keskittyä vain yhteen niistä. Ensinnäkin, Ruostevarjo oli halunnut kanssani rajapartioon ihan kahdestaan. Minusta oli tehty vasta oppilas, eikä hän ollut ennen osoittanut mitään erityistä kiinnostuksen merkkiä. Toiseksi, miksi ihmeessä Jäätähti halusi jutella kanssani. Minusta oli tehty vasta oppilas, eikä minulla ollut oikeutta vaihtaa kieliä itse klaanipäällikön kanssa. Kolmanneksi, kun näimme sen raadellun kissapoloisen rajalla mieleeni oli tulvinut niin paljon kysymyksiä ja tunteita, että se sai minut vieläkin hieman pyörryksiin. Miksi joku oli tehnyt jotain sellaista? Kuka kissa oikein oli? Kuka tai mikä oli tehnyt sen? Mitä seuraavaksi? Kylmä tuuli tuntui entistä pahemmalta, kun mieleeni tulvahti kysymys siitä mitä tapahtuisi jos se päättäisi vaikka hyökätä jonkun klaanitoverini kimppuun tai partion. Tai pahimmassa tapauksessa jopa leiriin. Selkäpiitäni karmi, kun mielikuvia alkoi muodostumaan ajatuksiini. Kuinka tumma olento repi kissoja kappaleiksi samalla tavalla kuin olimme nähneet sen kauhean kissan ruumiin. Leirissä haisi niin voimakas veren ja pelon haju, että saatoin melkein haistaa sen ilmassa. Tumma hahmo otti vahvojen leukojensa väliin samaan aikaan sekä kuningattaren, että tätä puolustaneen soturin. Mielikuvani muodostui päässäni niin todenmukaiseksi, että yritin kaikin voimin hypätä tämän tumman hahmon kimppuun. Pääskynpyrähdys ei ollut ehtinyt opettaa minulle juurikaan taisteluliikkeitä, mutten välittänyt. Tehtäväni oli suojella klaaniani henkeni uhalla. Ei kukaan välittäisi vaikka kuolisinkin. Asetuin nopeasti parhaimpaan hyökkäysasentoon, jonka osasin ja hyppäsin. Minä hyppäsin niin korkealle ja niin pitkälle kuin osasin. Rukoilin Tähtiklaania, että se antaisi minulle voimia taistella, vaikka en juurikaan osannutkaan.
*Katseleekohan ja kuunteleekohan Tähtiklaani rukouksiani, kun en edes ole klaanisyntyinen.*
Keskittymiseni kiinnittyi nopeasti takaisin tuntemattomaan tummaan hahmoon. Hahmo oli valtava ja sillä oli vielä paljon valtavammat ja voimakkaan näköiset leuat.
*Parasta varoa noita leukoja.*
Rukoiluni vain jatkui, kun osuin tassuillani hahmon niskaan. En saanut edes hipaistua sitä kynsilläni, kun putosin maahan. Tiesin, että nyt oli todella huono hetki alkaa lepäilemään, joten yritin nousta mahdollisimman nopeasti. Olento oli kuitenkin nopeampi ja otti minusta kiinni vahvoilla leuoillaan. Kun sanoin arvelleeni niiden olevan vahvat, olin oikeassa. Niiden puristus voima oli valtava! Ehdin nähdä vilaukselta kuinka olento oli tiputtanut kuningattaren ja soturin saadakseen minut leukojensa väliin. Kuningatar oli kuollut, mutta soturi yritti vielä viimeisillä voimillaan kurottaa tassuaan minua kohti auttaakseen. Näköni alkoi sumenemaan, kun katseeni pysyi edelleen tuhoutuneessa leirissä ja maassa makaavassa kahdessa kuolleessa klaanitoverissani.

"Hei Joutsentassu! Herää!"
Silmäni räpsähtivät auki nopeammin kuin tuuli heilauttaa puiden oksia. Ensimmäisenä näin Pilkkutassun ja sitten katseeni kiersi hänen haavoittumattomassa turkissaan. Hämmentynyt katseeni jatkoi hänen ylitseen ja tajusin nopeasti olevani oppilaiden pesässä.
"Tumma olento...Kuningatar, soturi, tuhoutunut leiri..." Ääneni kuulosti siltä kuin olisin palannut juuri Tähtiklaanista ja takaisin.
"Näit varmaankin pahaa unta. Koeta rauhoittua. Kohta koko oppilaiden pesä on täynnä pelkotuoksuasi", Pilkkutassu rauhoitteli.
"Anteeksi", vastasin samalla, kun nousin ylös makuusijaltani ja venyttelin pikaisesti. Yleensä minulla oli paljon aikaa venyttelyyn ja sukimiseen, muttei enää nyt, kun olin oppilas. Nuuhkaisin nopeasti ilmaa, josta erotin heti Pääskynpyrähdyksen tuoksun. Käänsin katseeni heti oppilaiden pesän suulle, jossa naaras odottelikin hymyillen. Juoksin kiireesti hänen luokseen.
"Anteeksi kamalasti", huohotin samalla kun asetuin soturin eteen nöyrästi.
"Pahaa unta vai?"
"Luulen niin, muttei se ole mikään syy myöhästyä."
"Ehkä ei, mutteivat soturitkaan tai edes päällikkö ole aina ajoissa", Pääskynpyrähdys rauhoitteli.
"Valehtelet!" Väitin vastaan.
"Kaikki tekevät virheitä, jopa päälliköt. Hieman pitempään nukkuminen on pienimpien virheiden listalla. Tulehan, aloitetaan harjoittelut."
Tassuttelimme yhdessä rinta rinnan ulos oppilaiden pesästä leiriin, jossa oli jo täysi meno päällä.
"Kuulin Pilkkutassulta, että olit nähnyt painajaista josta tummasta olennosta."
Nyökkäsin vastaukseksi.
"Harjoittelemme sitten taisteluliikkeitä, jotta osat puolustaa klaaniamme tuollaisilta otuksilta."
Pääskynpyrähdyksen äänessä oli pientä ilkikurisuutta.
*Hän on mahtava!*
Aloimme tassuttelemaan yhdessä kohti metsää, kun Ruostevarjo otti meidät kiinni.
"Saanko lainata Joutsentassua hetkeksi?" Kolli kysyi.
"Toki", Pääskynpyrähdys vastasi hieman hämmentyneenä. Sitten hänen ja minun katseet kohtasivat.
"Tiedät missä harjoitteluaukio on, joten tule sinne, kun olette valmiit. Odotan siellä."
"Tulen ihan kohta", lupasin.
Naaras nyökkäsi ja kääntyi juoksuun kohti metsää. Minun katseeni kääntyi kohti Ruostevarjoa.
"Keskustelimme eilen Jäätähden kanssa siitä mitä Taivasklaania uhkaa."
Turkkini nousi pystyyn, kun painajaiseni tumma olento palasi mieleeni.
"Tiedättekö mikä se on?"
"Valitettavasti emme, mutta haluaisin selvittää."
"Voinko auttaa jotenkin?"
"Tuletko kanssani tutkimaan sitä paikkaa, josta löysimme sen ruumiin? Jos löytäisimme jotain johtolankoja, jotka johtaisivat meitä tämän mysteerin ratkaisemisessa."
Samoja ajatuksia, joita päässäni pyöri aikaisempana yönä, nousi taas mieleeni.
"Miksi minä?"
"Haistoit ruumiin ennen minua."
"Ja senkö takia pyydät minua mukaan, kun voisit hyvinkin pyytää jotakuta soturia mukaasi, vasta nimitetyn oppilaan sijaan?"

//Ruostevarjolla jatkoa?

Nimi: Jäätähti, Taivasklaani

02.12.2018 20:00
//Toivoisin rakentavaa palautetta, jos se auttaisi taas löytämään lähes vuoden mittaisen tauon aikana kadonneen kirjoitustaitoni
//Jatkoa Ruostevarjon tarinalle

Istuin hiljaa päällikönpesäni ulkopuolella seuraten katseellani arkipäivän askareita hoitavia kissoja. Kaikki vaikutti rauhalliselta, vaikka jossain reviirin rajojen läheisyydessä vaani jokin tuntematon vaara. Viime kertaisessa tapaamisessa Yöklaanin kanssa Kirsikkatähti oli maininnut Pajupennun traagisen kohtalon, jota yhdenkään kissan ei tulisi kokea. Miten yksikään olento kykeni tekemään niin raa’an teon pennulle.
”Onko Ruostevarjo jo palannut?” Hiljainen ääni kysyi viereltäni. Käänsin katseeni hetkeksi vierelleni ilmestyneeseen vaaleanruskeaan naaraaseen ennen kuin jatkoi leiriaukion tuijottamista. Aurinko oli ohittanut huippunsa ja pian sen tilalle nousisi kalpeana loistava kuu.
”Toivottavasti he eivät kohtaa ongelmia”
”Kyllä he palaavat”, Peuransarvi vakuutti istuutuen vierelleni. Hän kietoi häntänsä tassujensa suojaksi. ”Ehkä se on vain koira, joka on eksynyt reviirien läheisyyteen.”
”En usko. Yöklaani olisi osannut tunnistaa koiran hajun”, Käänsin pääni takaisin Peuransarven suuntaan. ”Hopeahäntä oli eilen kirkas, mutta en silti saanut yhteyttä Tähtiklaaniin viime yön aikana.”
”Älä siitä huoli he näyttäytyvät sinulle, jos on tarvis”, Peuransarvi lohdutti. ”Katso! Tuoltahan Ruostevarjo ja Joutsentassu jo tulevatkin” Peuransarvi osoitti kuonollaan leirin reunamille, jossa näkyi etäisesti Ruostevarjon ja Joutsentassun hahmot. Siristin silmiäni katsoen, kuinka kaksikko juoksi meitä kohden. Näin jo Ruostevarjon ilmeestä, ettei kaikki ollut kunnossa.
”Jätänkö teidät kolmestaan?” Peuransarvi kysyi epävarmana huomattuaan kaksikon ilmeen. Hänkin tuntui aistivan, ettei kaikki ollut kunnossa.
”Jätät”, Vastasin lyhyesti ja sukelsin päällikönpesäni varjoihin sillä oletuksella, että Ruostevarjo ja Joutsentassu tulisivat perässäni.


”Se… se oli järkyttävää!” Ruostevarjo huohotti juoksunsa jäljiltä. Tämän punertava häntä heilui edes takaisin eikä varapäällikkö meinannut pysyä hetkeäkään paikallaan. Joutsentassu nyökytteli vaitonaisena varapäällikön vierellä. ”Ruumis näytti sille, kuin se olisi ollut vain pahainen tuoresaaliin jäännös!” Molempien silmistä oli havaittavissa järkytyksen ja hämmennyksen sekainen tunnetila.
”Millainen hajujälki oli? Osaatteko sanoa mikä eläin se oli?” Pyrin pitämään ääneni mahdollisimman rauhallisena. Ruostevarjo vilkaisi vieressään olevaa pientä oppilasta, joka taas tuijotti Ruostevarjoa. Varapäällikkö nyökkäsi merkitsevästi saadakseen Joutsentassun vastaamaan.
”En oikein osaa selittää enimmäkseen haistoin vain veren”, Joutsentassu naukaisi ja siirsi katseensa minua kohti. Nyökkäsin hyväksyvästi, mutta ajatukseni oli täynnä tuhansia kysymyksiä, joihin kaksikolla ei vaikuttanut olevan vastausta. *Millainen eläin syö kissoja* yritin löytää vastausta ajatuksistani keksimättä mitään järkevää selitystä.
”Joutsentassu jättäisitkö minut ja Ruostevarjon kahdestaan?” Pyysin pieneltä oppilaalta, joka tuijotti minua liikkumattomana. Joutsentassu nyökkäsi ja kääntyi kohti oviaukkoa. ”Käy Peuransarven luona ja kerro hänelle tästä”, huikkasin ennen kuin valkea hahmo ehti kadota pesäni oviaukoa suojaavien kasvustojen läpi.
”Selvä”, Pieni valkea naaras pujahti ulos varjoisasta päällikönpesästä. Ruostevarjo huokaisi syvään ja käänsi katseensa oviaukosta minuun.
”Minä en tiedä mikä eläin tekee tällaista, mutta lähellämme vaanii vaara”, Ruostevarjo maukui huolestuneena. ”En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa”.
”Tähtiklaani ei ole antanut mitään enteitä tulevasta. Yöklaani olisi kyllä osannut tunnistaa koiran hajun eikä kaksijalkakaan voi tehdä kuvailemasi kaltaista jälkeä”
”Mitä me teemme?” Ruostevarjon häntä lakkasi vihdoin heilumasta edes takaisin ja hänen äänensä madaltui. *Leiriin tämä olento tuskin uskaltaisi ainakaan heti hyökätä, mutta leirin ulkopuolella oli vaarallista* Selostin tilannetta itselleni mielessä ja kävin nopeasti päässäni lukuisia vaihtoehtoja.
”Pennut eivät missään nimessä saa poistua leiristä. Yksikään oppilas ei poistu ilman soturia metsään ja jokaiseen partioon on lisättävä vähintään yksi soturi lisää”. Naukaisin lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Ehkä olisi hyvä määrätä lisää vartioita leirille?” Ruostevarjo ehdotti.
”En usko, että tämä tuntematon eläin tulee lähelle klaanimme leiriä ainakaan hetkeen”
Ruostevarjon kallisti päätään hämmentyneenä ja tämän katse oli epäileväinen. ”Minusta olisi kuitenkin hyvä, jos pentutarhaa vahdittaisiin” Tämä huomautti ja hänen äänensä muuttui pelkäksi kuiskaukseksi. ”Kun miettii Pajupennun kohtaloa”.
”Lehtikato tekee tuloaan ja tarvitsemme kaiken saatavilla olevan tuoresaaliin ja partioita pitää tehostaa, joten ylimääräisiä sotureita ei ole valvomaan leiriä” Huomautin päättäväisellä äänellä merkiksi siitä, että olin tehnyt päätökseni tämän asian suhteen. Ruostevarjo ei vastannut, mutta tämän katseesta saatoin päätellä, ettei hän ollut tyytyväinen vastaukseeni. Kallistin päätäni miettien ratkaisua, mikä miellyttäisi varapäällikköäni edes hieman.
”Kahden soturin tulee kuitenkin nukkua pentutarhassa. Se riittäköön ainakin aluksi. Tärkeintä on, että saamme selville kuka tämä uhka on ja saada se häädetyksi pois reviirien läheisyydestä. Käske partioita olemaan tarkkana ja raportoimaan jok’ikisen asian mitä he havaitsevat” Lisäsin saaden nyt vastauksen hyväksyvän nyökkäyksen.
”Ehdotan, että kokoaisin pienen partion, joka lähtisi hoitamaan tämän asian. Kuten mainitsit lehtikato on tulossa ja tarvitsemme tuoresaalista. Meidän pitää varmistaa, että metsässä on turvallista liikkua”, Ruostevarjo tuntui tarkkailevan jokaista elettäni.
”En tiedä onko se hyvä asia, kun emme tiedä mikä meitä on vastassa. En näe, että olisi järkevää lähettää ketään tutkimaan asiaa reviirien ulkopuolelle, koska se saattaisi vain klaanimme jäsenet vaaraan, sillä emme tiedä montako kissaa tarvitsisimme tämän tehtävän suorittamiseen. Millaista partiota ajattelit?”
”No tuota… en mitään isoa. Kettuhäntä on ollut useilla tehtävillä kanssani ja, jos Joutsentassukin…”
”Oletko ottamassa mukaan oppilaan? Sähähdin korvani vetäydyttyä luimuun pehmeää turkkiani vasten. Ruostevarjo hätkähti reaktiotani ja siirsi katseensa hetkeksi maahan ennen kuin kohtasi siniset silmäni uudelleen.
”No tuota… hän jäljitti ruumiin ennen kuin minä edes haistoin siitä viiksi kasvan vertaa”
”Hän on juuri noussut oppilaaksi ja sinä olet viemässä häntä kohtaamaan tuntemattoman uhan, joka raatelee kissoja pienistä pennuista lähtien?” Ääneni alkoi palautua takaisin kylmän rauhallisesti. En kuitenkaan kyennyt ymmärtämään, miten Ruostevarjo saattoi ehdottaa tuollaista. ”Mietin tätä tehtäväpartio ideaasi. Keskustelemme tästä asiasta vielä huomenna juuri auringonlaskun jälkeen uudelleen, kun saamme mahdollisesti lisää tietoa partioilta. Ilmoitan klaanille, että pentujen tulee pysyä leirissä visusti turvassa ja oppilaat eivät poistu leiristä ilman soturia. Sinun tehtäväsi on huolehtia huomisen partioista ja niiden raportoinneista”
Nousin ylös ja harpoin punaruskean kollin ohitse sukeltaen kasvuston läpi leiriaukiolle kutsuakseni klaanin koolle.

En ollut koko loppu illan aikana enää keskustellut Ruostevarjon kanssa, joka oli pysytellyt visusti sotureiden joukossa auringonlaskuun saakka. Kalpea kuu oli noussut tummansinisen ja mustan sekaiselle yötaivaalle, jossa loisti tuhansia tähtiä kirkkaana. Klaanilaiset olivat vetäytyneet pesiinsä nukkumaan ja leiriaukio oli muuttunut autioksi. Kylmä viima puhalsi ja nuoli turkkiani, kun katselin kimmeltävää yötaivasta pesäni edessä. *Tähtiklaani näetkö sinä mikä uhkaa Taivasklaania*. Yhtä äkkiä kuulin takaapäin rasahduksen. Ajatukseni katkesi ja käänsin salamannopeasti jäiset silmäni äänen suuntaan. Siro pieni valkeaturkkinen oppilas tuijotti minua nolona.
”On jo myöhä Joutsentassu” Naukaisin pienelle oppilaalle, joka seisoi jähmettyneenä.
”Anteeksi ei ollut tarkoitus…”
”Tulla nähdyksi?” Naurahdin kohottaen toista kulmaani. ”Tule tänne” Heilautin häntääni merkiksi istuutua viereeni. Pieni naaras istuutui kylmälle maaperälle vierelleni sanaakaan sanomatta ja katseli kimmeltävää tähtijonoa. ”Tiedäthän, että juuri nyt ei ole turvallisinta aikaa poistua omasta pesästä yöllä?”.
”Puhutko hopeahännälle?” Valkea naaras kysyi vastaamatta esittämääni kysymykseen. Tämän sinivihreät silmät pysyivät edelleen tähtitaivaaseen kohdistettuina.
”Kyllä”, Vastasin ja kohotin oman katseenikin taivaalle. ”Pidän yhteyttä Tähtiklaaniin. He auttavat minua päällikkönä olemisessa”
”Onko se kertonut vielä mikä klaani uhkaa?” Joutsentassun ääni oli hiljainen. Tämän katse oli kuin naulittu tähtitaivaaseen, jota tämä tuntui ihailevan. Oli mahdotonta sanoa mitä pieni kissa ajatteli.
”Valitettavasti ei, mutta Tähtiklaani ei koskaan annan suoria vastauksia”
”Miksei?” Joutsentassun katse irtaantui taivaasta ja tämä tuijotti minua kysyvästi.
”Sellaisia on harvoin olemassa. Tähtiklaani kuitenkin kuulee ja näkee meidät. He tekevät kaikkensa suojellakseen Taivasklaania”. Pieni oppilas nyökytteli ymmärtäväisesti tutkien minua katseellaan, kuin halutakseen kysyä jotain. Syvä hiljaisuus kuitenkin laskeutui ja saatoin kuulla metsän huminan. Joutsentassun pää kallisteli puolelta toiselle mietteliään näköisenä.
”Selviäähän Taivasklaani tästä uhasta?” Tämä lopulta kysyi, mutta oppilaan kysyvä katse ei tuntunut häviävän minnekään. Tämän ajatuksissaan oli jokin toinen kysymys, mitä hän ei kuitenkaan saanut sanottua.
”Taivasklaani on vahva ja selvinnyt lukuisia kertoja erilaisista tilanteista” Vastasin tyynesti. Sanottuani tämän ääneen tunsin, kuinka illan ajan vaivannut epävarmuus hälveni jonnekin. ”On jo myöhä Joutsentassu. Meidän kummankin on aika käydä nukkumaan”. Nousin seisomaan hohtavan valkean kissan seuratessa esimerkkiäni. Tämä nyökkäsi ikään kuin kiitokseksi jutteluhetkestä.
”Hyvää yötä” Naukaisin ja seurasin katseellani, kuin Joutsentassu loikki sisälle oppilaspesäänsä ennen, kuin itse katosin päällikönpesän pimeyteen.
//Ruostevarjo jatkoa?

Nimi: Rosmariini

02.12.2018 02:12
Nöyh, miepä sitten unohdin laittaa, millaista palautetta haluan...

Olisi kivaa saada rakentavaa palautetta, mutta antakaa armoa - olen kirjoittanut viimeisen vuoden pelkkiä esseitä ja esitelmiä!

(Tämän viestin voi poistaa kun tarina on tarkistettu)

Nimi: Lummelampi, Varjoklaani

02.12.2018 02:07
Terävät kynnet lavoissa.
Ilmalento.
Pois pimeyden tieltä, alas maahan puuteripilven mukana.
Kyljen kipu, ja jostain kaukaa kantautuva ryminä.
Lunta.
Niin valkoista.
Kylmää.
Lisää kaukaisia huutoja, sumeita silmänräpäyksiä siitä mitä tapahtuu. Käpälän kosketus on höyhentäkin kevyempi, mutta saa kehon vavahtamaan ja vetäytymään kasaan. Merkityksettömiä sanoja, tyhjiä eleitä.
Ja jossain tuolla edessä Huuhkajan paksu turkki.
Hiilenmustia runkoja.
Punaista.
---


Lummelampi heräsi yrtintuoksuisessa pesässä. Hänen yllään avartui taivas, jolla vaaleanpunaiset pilvenhattarat kulkivat kohti utuista horisonttia. Hitaasti lipuen ne matkasivat taivaspalan laidalta toiselle, ja saavutettuaan reunan jatkoivat hänen näkökentästään ulottumattomiin. Jos hän oikein siristi silmiään, hän saattoi havaita ensimmäisten tähtiesi-isien syttyneen.
”Olet herännyt”.
Lummelampi käännähti äänen suuntaan, mutta katui sitä saman tien. Kyljen jomotus ja mustat pisteet näkökentässä saivat hänen päänsä pyörälle. Missä hän oikeastaan oli, ja miksi? Hän nosti katseensa uudelleen ja onnistui nyt hahmottamaan ympäristönsä tarkemmin. Paksut vatukkaseinät, neulasten peittämä hiekkalattia, avoin katto… Hän oli selvästi parantajanpesässä. Samassa hän huomasi Metsänhengen pesän toisella laidalla. Parantajaoppilas Yrttitassu istui tämän vieressä ja sekoitti jotain käpälillään. Tovin kuluttua kolli ojensi tuotoksensa Metsänhengelle, joka nyökkäsi ja nousi käpälilleen. Kun kaksikko lähestyi, Lummelampi avasi suunsa. Metsänhenki kuitenkin keskeytti hänet ja sanoi: ”Syö nämä. Sinua alkaa sen jälkeen nukuttaa, mutta se kuuluu asiaan. Lasket vain pääsi takaisin sammalille ja annat unen tulla”.
”Mu-mutta…”, Lummelampi säpsähti äänensä käheyttä. Ihan kuin hän olisi maannut kuita kinoksessa!
Jostain syystä ajatus sai hänen vatsansa vääntämään. Ehkä se oli jotain mitä hän oli syönyt?... Metsänhengen vaativa yskäisy pakotti hänet keskeyttämään pohdintansa ja lipomaan eteensä lasketun yrttisilpun suuhun. Seos oli yllättävän makeaa ollakseen lääkettä. Mutta mihin hän sitä tarvitsi? Tai pikemminkin, miten hän oli saanut kylkensä niin jumiin ja päänsä sumeaksi? Kun hän yritti muistaa mitä oli tehnyt ennen pesään päätymistä, hänen mielessään oli pelkkää tyhjyyttä. Mutta kylmyys, sen hän muisti selvästi. Sekä jotain nopeaa, vaarallista…
Juuri kun hän oli saamassa ajatuksesta kiinni, pesän ulkopuolelta alkoi kantautua kiivaan keskustelun ääniä. Lummelampi höristi korviaan ja oli erottavinaan sanan sieltä, toisen täältä:
”…Mahdollista, Ei näin tapahdu?!”
”Kukaan ei käsitä… puhumassa päällikölle…”
”Mitä se hyödyttää?! Hänelle heidän pitäisi puhua, ei kukaan muu ollut paikalla!”
”Lepää tällä hetkellä... Pimeämuisto ja Hirviaskel…”
”Hänet löydettiin makaamasta niiden puiden juurelta, EI muita! En käsitä miten et ole vihainen, kyseenalaista…”
”Koskilaulu…”
”Menen sisään NYT, se ja sama mitä sanot. Tahdon vastauksia, ja niitä tulen myös saamaan!”
Pesän oviaukko rahisi, kun Koskilaulu työntyi esiin vatukanoksien takaa. Sinertäväturkkisen naaraan silmät olivat hyytävän raivon kyllästämät hänen singotessaan katseensa Lummelammen suuntaan ja maukuessaan: ”Tähtiklaani sinua varjelkoon jollet osaa kertoa, miksi Huuhkajakatse on kuollut. Nyt heti”.
Lummelammelta kesti pari silmänräpäystä ymmärtää sisarensa sanat.
Huuhkajakatse.
Kuollut.
Ohut henkäys karkasi Lummelammen huulilta ilman, että hän huomasi sitä.
”Isä…”
Ajatukset poukkoillen hän yritti muistaa, mutta kaikkialla oli pelkkää pimeyttä. Oli kylmä, niin käsittämättömän kylmä ja Lummelampi oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hän tunsi kehonsa vapisevan ja haistoi yrttien äitelän lemun kuin kaukaisen tuulen kuljettamana. Fyysinen kipu oli ainut, mistä hän sai otteen. Joku tuuppi häntä kylkeen kynnet esillä.
”Turha esittää murtunutta! Olisit voinut estää tämän kaiken, olit hänen kanssaan silloin!”
Lummelampi tunsi pehmeiden käpälien painavan itsensä takaisin petiin. Ympäristö jatkoi sumenemistaan, mutta hän kykeni silti kuulemaan Koskilaulun syytösten jatkuvan. Lummelampi olisi halunnut lohduttaa sisartaan, sillä tämä oli vihainen, muttei ymmärtänyt miksi. Mitä varten Koskilaulu edes huusi? Hän yritti keskittyä sanoihin, mutta kyljen kipu oli myös pään kipua. Puristaessaan hampaansa yhteen voimattomasti hän tunsi jälleen kosketuksen ja kuuli vaimean vedentakaisen äänen:
”Hän on myös shokissa. Kaikki tulee järjestymään vielä…”
Shokissa? Mikä kaikki järjestyy, ja miksei kaikki jo ole järjestyksessä? Lummelampi yritti tarttua keksimiinsä kysymyksiin, muttei saanut suutaan avattua. Ennen unettomaan uneen nukahtamista hän kuuli vielä uhkaavat sanat:
”Tämä ei ole tässä Lummelampi! Saan sinut vielä maksamaan teoistasi!”

// Hei ja hupsis, viimeisin tarina Lumpeelta on lähes vuoden takaa... Löysin tämän tarinanpätkän puolivalmiina koneelta, joten päätin viimeistellä sen vältellen samalla muita velvollisuuksiani kuten nukkumista :Ddd En uskalla vielä luvata onko tämä kertaluontoinen "blam, siinä tarina" -juttu, vai olenko palannut tauoltani kunnolla. Halua kirjoittaa on kuitenkin, joten saa nähdä miten käy :)

En ole ihan perillä mitä Varjoklaanissa tapahtuu tällä hetkellä, mutten toivottavasti ole sotkenut kenenkään suunnitelmia tällä raapustuksella. Homma siis jatkuu kylmän raakasti siitä, mihin se vuosi sitten jäi xD

Nimi: Mitra, kulkukissa

01.12.2018 20:29
//Tarinan lopussa kuvaillaan verta, vammoja ym. muuta epämiellyttävää. Jos joku ei tykkää kyseisenlaisesta sisällöstä, niin kannattaa ehkä ohittaa tämä tarina. ^^//

//Palautetta olisi kiva saada ihan yleisesti kuvailusta, kielen sujuvuudesta ja yleisistä fiiliksistä, joita tarina herätti. Olisi myös kiva kuulla mielipiteitä Mitrasta hahmona kun en ole hänellä niin paljoa kirjoitellut.//


Mitra oli sanaton.
Se oli harvinaista. Hän oli elänyt kaduilla koko elämänsä ja yllätyksistä oli tullut jokseenkin arkipäiväisiä. Hän oli jo ajat sitten selättänyt hämmennyksen ja järkytyksen kaltaiset häiritsevät ajatukset ja hyvien refleksiensä ansiosta hänet oli lähes mahdotonta yllättää. Mutta tämä oli jotain muuta.
”Paholainen?” hän kysyi ja purskahti nauruun. ”Et voi olla tosissasi!”
Musta vanhus tuijotti häntä vakavana. ”Naura vaan. Priska kävi täällä eilen ja kertoi, että metsästä saapui jotakin, joka nappaa kissoja ja syö heidät kuin pulunpoikaset. Hänen reviiriltään katosi puoli kuunkiertoa sitten vanhus, joka oli asunut siellä jo kaksitoista talvea. Kolme yötä sen jälkeen jokin yritti viedä yhden hänen pennuistaan. Risu onnistui ajamaan sen tiehensä, mutta lapsiraukalle jäi muistoksi ikävä haava.”
”Sinä tiedät missä Risu majailee?” kysyi Mitra kiinnostuneena.
”Älä kuvittelekaan, että minä lähetän sinut sinne häiriköimään,” Muska murahti. ”Luoja tietää että sinusta on tarpeeksi harmia täälläkin.”
”Sinä loukkaat tunteitani,” Mitra sanoi liioitellun surullisesti. ”En kai minä ikinä tekisi mitään pahaa kaupungin kultapojulle.”
”Sinä uhkasit juuri äsken suolistaa jonkun pelkästään koska hän erehtyi viettämään yön väärässä romukasassa.”
”Varo sanojasi, eukko. Sinä asut täällä vain koska minä annan sinun asua täällä.”
”Minä asun täällä, koska minä haluan,” Muska vastasi rauhallisena.
”Jonakin päivänä…” Mitra tuhahti ja hyppäsi alas aidalta.
”Anna sen pentuparan olla,” Muska huusi hänen peräänsä. ”Miten tylsää sinulla pitää olla, että lähdet jahtaamaan jotakuta tällaisen asian takia?”
Muskasta ei koskaan ollut hyötyä.
Hän oli etsinyt tunkeilijaa koko päivän tuloksetta. Hyhmäinen syyssade oli huuhtonut pois suurimman osan hajujäljistä ja kaikki hänen toistaiseksi näkemänsä kissat olivat vanhoja tuttuja. Säälittäviä rääpäleitä, jotka pinkoivat pakoon heti hänet nähtyään. Hän lähti kulkemaan kohti ihmisten varastoaluetta. Uudet tulokkaat majailivat yleensä siellä.
Tarkemmin ajateltuna siinä oli kyllä jotain outoa. Ilmapiiri oli syystä tai toisesta tavallista levottomampi. Kollit sähisivät toisilleen tavallistakin enemmän, naaraat vahtivat pentujaan kuin haukat eikä kukaan halunnut pysähtyä puhumaan.
Hän loikkasi sillankaiteelle ja pysähtyi hetkeksi tutkailemaan alapuolellaan levittäytyvää maisemaa. Muska ei ollut edes ainoa, jonka hän oli kuullut kuiskailevan kissoja syövästä paholaisesta.
(Tästä paikasta on tulossa yhtä harhainen kuin niistä metsäklaaneista.)
Hän hyppäsi alas kaiteelta ja ylitti tien. Hän kuuli jarrujen kirskuntaa ja kovan räsähdyksen. Ihmiset täälläpäin varoivat ajamasta kissojen päälle.
Hän asteli alas rinnettä ja ihmispentupuiston läpi. Paikka oli onneksi tyhjä – hän oli kerran lähestynyt leikkiviä pikkuihmisiä tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Oli kestänyt useita kuunkiertoja, ennen kuin hiekka oli lähtenyt hänen turkistaan kokonaan.
Puistossa oli hänen lisäkseen toinenkin kissa. Hiljakseen tuulessa keinuvalla kapealla penkillä makoili harmaaturkkinen naaras, jolla oli kaulassaan valkea panta. Kotikisu, ehkä kaksi tai kolme talvea vanha.
”Mitä kuuluu, kaunotar?” Mitra kysyi ja loikkasi hänen viereensä samanlaiselle istumapaikalle. Se liikahti hänen painostaan ja alkoi heilua hiljalleen eteen ja taakse. Joskus Mitra ei kyennyt käsittämään ihmisiä.
Harmaa kissa avasi silmänsä – suuret ja kirkkaansiniset – ja katseli Mitraa silmäluomiensa alta.
”Kujakissa,” hän sanoi ja sulki silmänsä uudestaan.
Mitra kehräsi. ”Tarkka havainto. Haluatko, että kerron sinulle tarinan? Jännittävän seikkailun julmasta ulkomaailmasta?”
Naaraan suupieli nytkähti ylöspäin. ”Mahdatko sinä olla tarinan sankari?”
”Se jää sinun päätettäväksesi, kulta. Jos sinulla on aikaa kuunnella rähjäistä kujakollia, tietenkin.”
Naaras e vastannut mutta käänsi toista korvaansa Mitraa kohti.
Mitra virnisti. ”Tiedätkö, olen iloinen, että törmäsin sinuun. Kenenkään ei nimittäin pitäisi olla yksin juuri nyt.” Hän piti tauon ja jatkoi sitten: ”Sinähän olet nähnyt sen metsän tämän kaupungin ulkopuolella? Lyön vaikka vetoa, että ihmisesi ovat kieltäneet sinua menemästä sinne.”
Naaras avasi silmänsä yllättyneenä.
”Niinpä. Siihen on olemassa hyvä syy. Minä olen nimittäin käynyt siellä. Minä tiedän, millaista siellä on.”
Mitra hyppäsi alas ja alkoi kävellä naaraan edessä edestakaisin.
”Siellä asuu myös kissoja. Mutta ne eivät ole mitä tahansa kissoja – ne ovat petoja, eläimellisiä otuksia. Ne murisevat kuin koirat ja kaapivat ruokansa milloin mistäkin kivenkolosta. Ne ovat julmia ja ilkeitä olioita, jotka ajavat niiden maille erehtyneitä yksinäiset kissaparkoja syvemmälle metsään kunnes heidän voimansa loppuvat ja heistä tulee ikuisiksi ajoiksi osa metsää. ”
Hän käveli lähemmäs naarasta häntä viuhtoen jokaisen sanan kohdalla.
”Ja niitä on paljon. Niin paljon. Ne asuvat yhdessä valtavassa ’klaanissa’, mikä se sitten ikinä onkaan. Ne palvovat kuolleita kissoja, joiden henget asuttavat yhä niiden kirottua metsää. Huhutaan, että niiden johtaja pitää tappaa yhdeksän kertaa ennen kuin se kuolee lopullisesti.”
Mitra katsoi naarasta vakavana.
”Ja nyt yksi niistä on tullut tänne. Hiljainen paholainen, joka ilmestyy varjoista ja vaanii pahaa-aavistamattomia kissoja. Kun se saa sinut kiinni, se repii kurkkusi auki ja ahmii sinut suihinsa kuin pikkulinnun.”
Mitra hyppäsi takaisin penkille naaraan viereen ja huokaisi syvään. ”Sen takia minä halusin jutella kanssasi,” hän sanoi. ”En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos antaisin tuollaisen kaunottaren kohdata niin julman kohtalon.”
Naaras mittaili häntä katseellaan. ”Hyvä tarina,” hän sanoi lopulta ja hyppäsi alas makuupaikaltaan. Hän alkoi kävellä kohti puiston vieressä seisovaa taloriviä.
Mitra hymyili. ”Voinko saattaa sinut kotiin, kultapieni?”
Naaras hymyili. ”Älä kuvittelekaan, kujakissa.”
”Saisinko edes nimesi?” Mitra kehräsi. ”Palkintona hyvästä tarinasta?”
”Tuhkimo,” naaras sanoi huvittuneena. ”Istun täällä yleensä kun aurinko laskee,” hän lisäsi hetken kuluttua.
”Nähdään myöhemmin, säihkysilmä!” Mitra huikkasi ennen kun Tuhkimo katosi aidanraosta valkean talon pihalle.

Oli jo pimeää, kun Mitra sai viimeinkin kiinni tunkeilijan hajusta. Hän paljasti kyntensä ja hymyili. Vihdoinkin. Jälki oli tuore ja hän alkoi juosta. Kaikeksi yllätyksekseen hän huomasi sen johtavan syvemmälle ihmistaloalueelle. (Mitä ihmeellistä peliä tämä kolli oikein pelaa?) Suurin osa ruoasta, naaraista ja nukkumapaikoista oli joko keskustassa tai laitakaupungilla. Täällä ei asunut muita kuin pulleita kotikisuja ja ihmisiä koirineen.
Jälki johti hänet kapealle kujalle, jonka vieressä oli toinen ihmispuisto. Kaukana horisontissa, valkoisten ja punaisten ihmistalojen takana häämötti metsä. Hän hidasti askeliaan. Vieraan kollin haju pisteli hänen sieraimissaan kivuliaan kovana ja sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn. Tunkeilija oli lähellä.
Yksi puiston pensaista heilahti, aivan kuin sen sisällä olisi liikkunut jokin. Mitra pudottautui vaanimisasentoon ja alkoi hiipiä lähemmäs. Hän tiesi olevansa oikeassa, kun pensas heilahti taas. Sen sisältä kuului hiljaista uikutusta, kuin haavoittuneen pennun itkua. Mitra heilautti häntäänsä. (Mitä tämä on?)
”Kuka hitto siellä on?” hän sähähti ja marssi pensaan viereen yrittämättä enää hiipiä. Mitä turhia, kun vastassa on kimeä-ääninen itkupilli.
”Mene pois,” ulahti kissa pensaan sisältä. ”Anna minun olla, minä pyydän, mene pois, ole kiltti-”
Mitra ärähti ja tunki päänsä pensaaseen. Hän tarttui sopertelevaa kissaa niskavilloista kiinni ja kiskoi tämän ulos.
Hänen edessään tärisevä kissa oli nuori, laiha ja rähjäinen. Hän löyhkäsi öljyltä ja kalalta – kyseessä oli varmasti hänen tunkeilijansa. Hänen turkkinsa oli mutainen ja kauttaaltaan tahriintunut…
”Minkä pirun takia sinä olet ihan veressä?” Mitra sähähti. Hän otti askeleen taaksepäin.
”Se toinen kissa puri minua,” nuori kolli nyyhkytti. ”Minä näin, kun se oli syömässä sitä- sitä keltaista ja se puri minua!”
Mitra huomasi vasta nyt, että kollin toinen korva oli nyrhitty puoliksi irti. Hän irvisti ja paljasti kyntensä.
”Mistä sinä puhut? Mikä toinen kissa? Ja mikä ihmeen keltainen?”
”Tuolla, tuon tien päässä,” tunkeilija sanoi ääni väristen. ”Se oli- sen vatsa-” Hän lopetti puhumisen kesken kaiken ja syöksyi takaisin pensaan suojiin. Mitra seisoi hetken paikoillaan. Mitä ihmettä hänen kaupungissaan oikein tapahtui?
Hän vilkaisi pensasta, jossa sekopäinen tunkeilija kyhjötti uikuttamassa. Olisi ajan tuhlausta rökittää noin säälittävä vastustaja. Hän lähti kulkemaan kohti katua, jolle sekopää oli hänet viittonut. Kenties sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista.
Hän huomasi tassunjäljet heti kadulle käännyttyään. Ne erottuivat selvästi tummasta tienpinnasta, kiiltävinä ja punaisina. Hurmaavaa. Hän seurasi niitä kohti tien päässä olevaa roskakatosta ja koetti olla välittämättä selkäpiissään kihelmöivästä tunteesta, joka kertoi hänelle, että häntä tarkkailtiin. Hän ei tosiaankaan antaisi Muskan harhaisten kummitusjuttujen pelotella itseään.
Hän työntyi lankkuaidan ali sisälle katokseen ja sähähti.
Ruumis ei ollut pahin hänen näkemänsä. Siihen verrattuna mitä hänen emolleen oli tapahtunut autotiellä, se oli itse asiassa aika kesyä. Vatsa oli avattu ja siitä oli purtu pois pari kappaletta, mutta muuten nuori, keltaturkkinen naaras näytti tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin nukkuvalta. Hänellä oli kaulassaan vihreä panta, johon oli kiinnitetty kulkunen.
(Ihan kuin Runella,) Mitra ajatteli.
Sitten hän pysähtyi.
Hän ei ollut nähnyt Runea kahteen kesään. Kaunis kotikisu oli yksi päivä vain jättänyt tulematta heidän tapaamispaikkaansa eikä Mitra ollut nähnyt häntä sen koommin. Hän oli käynyt mouruamassa tämän ikkunan alla useita iltoja ennen kuin ihmiset olivat usuttaneet koiran hänen peräänsä. Hän muisti myös sen, miten naaraan käytös oli muuttunut heidän tuttavuutensa viimeisinä kuukausina. Hän oli ollut varovaisempi, tunteellisempi, osoittanut enemmän kiintymystä Mitraa kohtaan kuin koskaan aiemmin. Aivan kuin hän olisi ollut…
Mitra käveli kuolleen kissan eteen niin, että hän näki sen silmät.
Siniset.
Aivan kuin Runella.
Runen silmät kasvoilla, jotka muistuttivat Mitran omia.



Juttu oli niin, että vaikka se klaanikissoista lukemattomine lakeinensa saattoi vaikuttaa uskomattomalta, kujakissoillakin oli omat, kirjoittamattomat sääntönsä. Edes Mitra ei ollut koskaan ajatellutkaan rikkovansa niitä.
Ruokaa ei viedä toisen kissan suusta. Vanhuksia siedetään omalla reviirilläkin. Naaraille pitää antaa tilaisuus kieltäytyä. Jos on pakko tappaa, niin tapetaan siististi.

Toisen pentuihin ei kosketa.

Mitra kääntyi pois ja loikkasi ulos katoksesta katsomatta taakseen. Hänellä oli paholainen jäljitettävänään.


//No niin, jatkaisiko Rubiini tästä?//

Nimi: Ruostevarjo, Taivasklaani

01.12.2018 17:40
//Tarinan lopussa mahdollisesti-jopa-ehkä-joillekin-hiukan häiritsevää sisältöä.//

//Tästä tuli aika dialogipainotteinen tarina niin olisi kivaa saada kommenttia/vinkkejä siihen liittyen. Näkyykö hahmojen luonteet hyvin, onko dialogi luontevaa ym. Kiitos! :) //


.”Katso, tuo yksi näyttää ihan vanhalta oravalta,” Varjotassu sanoi hihittäen.
”Nuo ei näytä kovin vahvoilta. Pitäisikö meidän aloittaa tappelu?” kuiskasi Viimapentu.
Ruostevarjo paljasti kyntensä ja veti ne taas sisään. Jäätähti oli halunnut sallia kaikille uusille oppilaille mahdollisuuden tulla mukaan kokoukseen, mikä vaikutti hänen silmissään hetki hetkeltä huonommalta päätökseltä. Tummavarjo hykerteli hänen vierellään.
Ruostevarjo huitaisi hännällään vanhaa mestariaan kohti. ’Sinä olit ihan samanlainen oppilaana’ oli hänen uusi suosikkivastauksensa aina kun Ruostevarjo avautui hänelle pentujensa kurittomuudesta. Ellei tilanne olisi ollut vakava, hän olisi taatusti saanut kuulla sen taas kerran.

”Oletteko varmoja, että se on koira?” kysyi Jäätähti. Kirsikkatähti – Yöklaanin päällikkö, joka muistutti hämmentävän paljon Jäätähteä - vilkaisi vierellään istuvaa tupsukorvaista kollia. Hän pudisti päätään.
”Rehellisesti sanottuna meillä ei ole hajuakaan siitä, mikä se on. Tiedämme varmasti vain sen, että Pajupentu ei palannut illalla kotiin ja kun seurasimme jälkeä, löysimme… sen.”
”Entäs hajut?” kysyi Ruostevarjo.
”Veri peitti suurimman osan hajujäljistä,” kolli sanoi. ”Kukaan sotureista ei ollut merkinnyt paikkaa muutamaan päivään, joten on hankala sanoa, onko siellä käynyt joku. Siellä päin leiriä juoksee usein jotain kaksijalkalan kulkukissoja, mutta muita eläimiä ei ole näkynyt.”
”Koiran haju on aika vahva,” vastasi Ruostevarjo. ”Jos siellä olisi liikkunut yksi, olisitte kyllä huomanneet sen.”
”Mikä muukaan se voi olla?! Mikään muu eläin ei tee sellaista-”
”Ilveskorva,” Kirsikkatähti varoitti. Vihreäsilmäinen kolli sulki suunsa, mutta jäi mulkoilemaan Ruostevarjoa pahantuulisena.
Jäätähti nousi seisomaan. ”Taivasklaani pitää silmänsä ja korvansa auki. Reviirien yhteisellä rajalla liikkuvia Yöklaanin sotureita ei vahingoiteta.” Hän oli hetken hiljaa, mutta lisäsi sitten: ” Olen pahoillani pentunne puolesta.”
Kirsikkatähti nyökkäsi ja kääntyi pois.

”No, sehän oli mukavaa,” sanoi Kettuhäntä loikittuaan Ruostevarjon viereen.
”Minä en näe tässä mitään huvittavaa,” Ruostevarjo vastasi.
Kettuhäntä hipaisi hännällään hänen kylkeään. ”Sinusta on tullut hirveä tosikko sen jälkeen, kun Viima ja Varjo syntyivät.”
”Hyvä kun muistutit,” Ruoste sanoi. ”Minun pitää opettaa heille, miten kokouksissa käyttäydytään. Mielellään tavalla, joka sisältää mahdollisimman paljon siivoamista ja punkkien nyppimistä.”
”Julmaa,” pieni naaras sanoi hyväksyvästi.
”Tähtiklaanin nimeen, jos tämän klaanin tulevaisuus on niiden kahden tassuissa, niin meillä on edessä hyvin vaikeat ajat.”
”Älä liioittele,” vastasi Kettuhäntä ja katsoi taakseen. ”Onhan meillä vielä Joutsentassukin.”
Ruostevarjo räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan. Pieni naaras tassutteli heidän takanaan katse tiukasti kiinni metsänrajassa. Hän oli ollut mukana ja istunut hiljaa koko kokouksen ajan.
”Joutsentassu,” Ruostevarjo sanoi. Oppilaan katse kiinnittyi häneen silmänräpäyksessä.
”Hyvää työtä tänään,” hän jatkoi ja kääntyi sitten pois keksimättä mitään muuta sanottavaa.

Kun he palasivat leiriin, tunnelma oli rauhallinen. Yössä oli lumen tuntua ja klaanin asukkaat olivat ajat sitten siirtyneet lepäämään omiin, lämpimiin onkaloihinsa.

Jäätähti loikkasi Taivaskivelle ja puhutteli mukanaan ollutta pientä seuruetta. ”Pyydän teitä pitämään tänään kuulemanne toistaiseksi omana tietonanne. Puhumme siitä koko klaanin kuullen huomisaamuna. Menkää ja levätkää.”
Kettuhäntä ja Tummavarjo kääntyivät kohti soturipesää. Ruostevarjo ei seurannut perässä.
Kun kaikki muut olivat poistuneet, Jäätähti loikkasi alas kiveltä ja kävi makuulle Ruostevarjon viereen. Ruskea kolli seurasi esimerkkiä. Kokous oli ollut raskas ja häntä väsytti.
”Minulla on tästä paha aavistus,” Jäätähti sanoi hetken kuluttua. ”En osaa vielä sanoa miksi, mutta pelkään että ongelma ei tule rajoittumaan Yöklaanin alueelle.”
”Pennuille ja oppilaille pitää järjestää vartijat,” Ruostevarjo sanoi.
”Niin,” päällikkö sanoi. ”Hopeahäntä on kirkas tänä yönä. Minä koetan pyytää neuvoa Tähtiklaanilta. Valvotko kanssani?”
”Tietenkin,” Ruostevarjo sanoi nyökäten.
Heidän takaansa kuului rasahdus. Soturipesän suuaukkoon oli ilmestynyt kaunis, pitkäturkkinen kissa, jonka karva näytti kuun hohteessa melkein yhtä hopeiselta kuin tähdet korkealla taivaalla. Jäätähti hymähti. ”Näyttää siltä, että sinulle tuli muuta tekemistä.”
”Päällikkö, minä-”
”Mene,” valkea naaras sanoi ja nuolaisi Ruostevarjon poskea. ”Minä pärjään kyllä.”
Ruostevarjo nousi ylös ja jätti päällikkönsä ajatustensa pariin.

Purosulka odotti häntä soturipesän ovella. ”Hei,” hän sanoi ja kosketti kuonollaan naaraan vaaleanpunaista nenää.
”Hei vaan sinullekin,” hänen kumppaninsa kehräsi.
”Sinun ei olisi tarvinnut odottaa,” hän sanoi hiukan nolona. Kuu oli jo korkealla taivaalla ja suurin osa sotureista oli nukkunut jo pitkän tovin.
”Mutta sinä olet iloinen siitä, että minä odotin.”
Purosulka hyppäsi sulavasti alas kalliolta ja Ruostevarjo seurasi perässä.
”Etkö sinä haluakaan nukkua?”
Purosulka ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan kohti leirin rajoja.
”Hei, oikeasti? Mitä sinulla on mielessä?”
Naaras pysähtyi, kääntyi katsomaan Ruostevarjoa ja loikkasi. Ruskea kolli älähti ja koetti väistää, mutta löysi itsensä pian makaamassa selällään vasten maata, kumppaninsa hampaat kurkkunsa ympärillä. Purosulka nauroi ja kuljetti kieltään pitkin kollin kaulaa.
Ruostevarjon väsymys oli hetkessä tiessään. Hän virnisti ja ponnisti takajaloillaan, tönäisten naaraan pois ja syöksyen itse häntä kohti.

He palasivat leiriin seuraavana aamuna.
”Hyvää huomenta, herra varapäällikkö,” sanoi Kettuhäntä virnuillen leveästi Ruostevarjon saavuttua saaliskasalle.
”Suu kiinni, hiirenaivo.”
”Jäätähti lähetti jo partiot matkoihinsa,” naaras jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan. ”Riekalekorva olisi halunnut etsiä sinut mutta päällikkö sanoi, että teillä oli, hmm, ’muuta tekemistä’.”
”Mitä minä juuri äsken sanoin?”
”Hei, en minä valita. Hyvähän se on, että klaaniin saadaan lisää pentuja.”
”Viimeisen kerran, minä-”
”Ruostevarjo,” kuului Jäätähden ääni Taivaskiveltä. Hän lähti päällikköä kohti kiitollisena siitä, että sai syyn lopettaa keskustelun Kettuhännän kanssa.
”Minä haluan, että sinä tarkistat rajan kaksijalkalan lähellä,” hän ilmoitti, kun Ruostevarjo oli loikannut kivelle.
”Yksinkö?” hän kysyi.
”Ota joku oppilaista mukaan. Heille tekee hyvää oppia tuntemaan koko reviiri.”
”Selvä on. Missä Viimatassu on?”
”Harjoittelemassa metsästämistä.”
”Entä Varjotassu?”
”Purosulka sanoi, että käyttää häntä Peuransarven luona. Hän pelkää, että yskä saattaa tulla takaisin.”
Ruostevarjo nyökkäsi. Niinpä tietenkin.

”Joutsentassu,” hän kutsui ja odotti että pieni oppilas tuli hänen luokseen.
”Varapäällikkö,” valkea naaras tervehti.
”Sinä tulet minun mukaani rajapartioon. Käy syömässä, jos siihen on tarvetta, lähdemme heti kun olet valmis.”
”Rajapartioon?” Joutsentassu kysyi. ”Mutta Pääskynpyrähdys sanoi, että tänään harjoitellaan vaanimista.”
”Se voi odottaa. Tämä on tehtävä suoraan päälliköltä.”
Oppilaan silmät laajenivat. ”Selvä on,” hän sanoi. ”Lähdetään.”

He kulkivat hiljaisuuden vallitessa aina rajalle asti. Ruostevarjo vilkuili oppilasta aina välillä nähdäkseen, osoittiko tämä merkkejä oudosta sairaudestaan. Lopulta Joutsentassu rikkoi hiljaisuuden.
”Sinun ei tarvitse tehdä tuota,” hän sanoi.
”Mitä?”
”Sinun ei tarvitse huolehtia. Minä pärjään kyllä.”
”En minä huolehdi sinusta sen enempää kuin muistakaan oppilaista,” Ruostevarjo sanoi ja koetti kuulostaa kepeältä.
”…lehtele.”
”Mitä sinä sanoit?”
Joutsentassu pysähtyi ja katsoi Ruostevarjoa suoraan silmiin. ”Sanoin että älä valehtele! Minä tiedän, mitä sinä ajattelet minusta! Samaa mitä kaikki muutkin, että olen sairas ja kotikisu ja hyödytön.”
”Joutsentassu, minä-”
”Mutta minä ihan oikeasti teen parhaani,” oppilas jatkoi välittämättä kollista. ”Minä yritän kovempaa kuin kukaan täällä. Taivasklaani on minun kotini ja minusta tulee vielä jonain päivänä hyvä soturi.” Nuoren kissan ääni oli epävarma, aivan kuin hän olisi koettanut vakuuttaa itseäänkin.
Ruostevarjo katseli häntä hetken ja tuuppasi hänet sitten liikkeelle puskemalla päänsä hänen kylkeään vasten.
”Tiedätkö, minäkin olin alun perin kotikisu,” hän sanoi, kun he olivat taas päässeet liikkeelle.
”Oikeasti?”
Ruostevarjo nyökkäsi. ”Minut kannettiin leiriin kaksijalkalasta lehtisateen aikaan. Meillä oli silloin toinen varapäällikkö, Teräkynsi… Hän ei oikein perustanut kotikisuista.”
”Senkö takia sinä et pidä minusta kun olen kotikisu? Se ei voi olla se sairaus. Varjotassu oli pentuna sairaampi kuin minä ja sinä pidät hänestä kuitenkin.”
”Ei, en minä sitä tarkoittanut. Enkä minä ole sanonut, että minä en pidä sinusta.”
”Mutta sinä kohtelet minua ihan eri tavalla kuin Varjotassua ja Viimatassua. Sinä et ikinä kiinnitä minuun huomiota samalla tavalla. Sinä et ikinä puhu minulle, jos sinun ei ole pakko.”
”Voi oravanraato,” Ruostevarjo manaili. Purosulka oli kerran sanonut ajattelevansa Joutsentassua yhtenä omistaan, mutta Ruostevarjo ei ollut koskaan olettanut sen ulottuvan myös häneen. ”Kuule, olen pahoillani siitä, jos ajattelet tuolla tavalla. Minä en missään vaiheessa ole ajatellut, että sinä et ole osa klaania tai mitään sellaista. Minä vain pelkään, mitä sinulle tapahtuu, kun sinusta tulee soturi. Minusta sinun pitäisi harkita vielä. Saattaisit viihtyä parantajana tai sitten voisit asua leirissä ja pitää huolta klaaninvanhimmista…”
”Mikä tuo haju on?” keskeytti Joutsentassu. Ruostevarjo kallisti päätään.
”Minä en haista mitään.”
”Täällä päin,” Joutsentassu sanoi ja alkoi pinkoa kohti ukkospolkua, joka erotti kaksijalkalan Taivasklaanin reviiristä. Ruostevarjo seurasi. Häntä ei koskaan oltu tunnettu tarkasta nenästään.
”Hei, sinä et saisi juosta tiehesi,” hän sanoi juostuaan oppilaan kiinni. Nuori naaras oli pysähtynyt ukkospolun reunalla olevan kuopan eteen, jota hän nyt tuijotti tiiviisti silmät pyöreinä. Ruostevarjo huomasi, että oppilas vapisi kuin kylmissään.
”Mitä siellä on?” Ruostevarjo kysyi ja asteli kuopan reunalle.
Hän katsoi alas.
Ennen sitä hetkeä hän ei ollut tosissaan uskonut Yöklaanin kertomusta. Soturin elämä oli rankkaa ja kuolemilta ei aina voinut välttyä. Kettu vieköön, hän oli itsekin taistellut, vuotanut ja vuodattanut verta klaaninsa puolesta. Mutta tämä… Tämä oli jotain muuta. Kuopan pohjalla lojuva olio ei ollut enää kissa. Kissan luut eivät vääntyneet ja katkeilleet tuolla tavalla. Kissan turkin oli tarkoitus olla sen lihasten ja luiden päällä, ei riekaleina sen vieressä. Kissan päässä oli kaksi korvaa ja kaksi silmää, ei tuollaisia aukkoja.
Kissat eivät olleet tuoresaalista.
Joku oli selvästi käyttänyt tätä kissaa kuten tuoresaalista.
”Joutsentassu,” hän sanoi heti kun kykeni taas puhumaan. ”Me lähdemme suorinta reittiä takaisin leiriin.”
”Mutta-”
”Välittömästi!”

//Joku Taivasklaanista jatkaa? Joutsentassu? Jäätähti tai Kettuhäntä?

Vastaus:

11kp! Tarina pysyi hyvin kiinnostuvana dialogissaan, joissain kohdin olisi voinut ehkä dialogien väleissä olla enemmän kuvailua ehkä Ruostevarjon ajatuksista, eleistä tai ympäristöstä, saada luotua hieman isompaa kuvaa dialogin ympärille. Ruostevarjon luonnetta ja dialogia on ilo lukea, nähdä miten se muuttuu jokaisen kissan kanssa. Muutenkin tarina tasapainotteli hyvin vakavuuden ja huumorin välillä ja loppukohtaus teki haluamansa vaikutuksen tällä yllättävällä löydöllä.

-Silkkis

Nimi: Mitra, kulkukissa

29.11.2018 22:31
Mitra loikkasi alas tiiliaidan päältä ja livahti sisään vanhaan varastohalliin. Hän oli vallannut sen muutama viikko sitten, kun syksyinen sade oli alkanut muuttua rännäksi ja loskaksi. Lähistöllä oli jätekatos jonne ihmiset jättivät ylijäänyttä ruokaansa ja muutamalla hurmaavalla naukaisulla Mitra oli saanut itselleen kupin, joka täytettiin säännöllisesti kanankoivilla ja pehmytruoalla. Vettä löytyi lätäköstä rikkinäisen metalliputken alta ja rikkinäinen ihmisnukkumapaikka sopi hänelle hyvin. Se oli pehmeä, mukava ja lämmin. Hänen valtaistuimensa.

Hänen ei tarvinnut juuri liikkua ulkona, ja se sopi hänelle mainiosti. Hän ei halunnut turkkinsa likaantuvan ennen lumien tuloa.

Elämä kaupungissa oli viime aikoina ollut hiljaista. Risu oli ilmeisesti muuttanut pois kesän alussa ja ihmiset olivat napanneet kiinni monia Mitran vanhoista kilpakumppaneissa. Eivät häntä. Kaupungissa selvisi vain olemalla vahva, ovela ja periksiantamaton. Mitra oli sitä kaikkea.

Hän käveli hallin ympäri ja merkitsi varmuuden vuoksi jokaisen nurkan omalla hajullaan. Oli parempi pitää roskaväki tietoisena siitä, kuka omisti alueen. Viimeisen nurkan kohdalla hän pysähtyi.

Hajumerkki ei ollut hänen.

Mitra tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn välittömästi. Uusi haju oli tuntematon, pistävä ja voimakas, asetettu röyhkeän huolettomasti Mitran oman merkin päälle. Toinen kolli.

Mitra sihahti ja peitti merkin. Ilmassa leijuva haju ei hälvennyt. Hän seurasi sitä pitkin hallia aina omalle valtaistuimelleen saakka. Joku tuntematon, joku typerä, sietämättömän röyhkeä ja ylimielinen kissa oli nukkunut hänen paikallaan. Hän ei ollut aikoihin ollut yhtä raivoissaan.
Hän marssi kohti reikää seinässä, joka oli ainoa sisään johtava reitti. Hän paljasti kyntensä ja jäi odottamaan.
Kun tunkeilija ilmestyisi takaisin, Mitra suolistaisi hänet.

//Haluaako Rubiini jatkaa? Voin myös keksiä tähän jonkun random NPC:n? :)

Vastaus:

2kp! Lyhyt, mutta mukava tarina joka kertoi Mitran nykyisestä tilanteesta, kuvailu hänen nykyisen asuinpaikkansa ympärillä toi hauskasti hänen luonteensa esiin.

-Silkkis

Nimi: Ruostevarjo, Taivasklaani

29.11.2018 21:49
//Kirjoitusvirheistä ei tarvitse mainita erikseen, kirjoitin tarinan kännykällä enkä voi kunnolla tarkistaa niitä rällä kertaa.//

Ruostevarjo laski saaliin alas ja huokaisi. Hän oli metsästänyt auringonnoususta asti, mutta saaliskasa oli silti surullisen pieni. Hän nyrpisti nenäänsä laihalle päästäiselle, jota kukaan ei ollut huolinut eilen eikä sitä edellisenä päivänä. Se haisi kammottavalle.
*Alan epäillä, että Rastaskurkku ei tiedä mitä tuore tarkoittaa,* hän ajatteli synkkänä.
”Onneksi olkoon,” kehräsi Ruusunkukka hänen vierestään ja poimi kasasta pienen varpusen. Ruostevarjo sipaisi hännällään hänen lapaansa.
”Kiitos, kiitos,” hän sanoi ja koetti kuulostaa tyytyväiseltä. Ruusunkukka säpsähti ja hiipi pois sanomatta sanaakaan.
Hienoa.
Ruusunkukka ei ollut ainoa, joka ei ymmärtänyt hänen pahaa tuultaan. Klaani oli turvassa. Lehtisade oli ollut lämmin ja tasainen. Hänen pennuistaan oli tullut oppilaita. Kaikki oli hyvin.
Mutta silti…
”Joutsentassu,” hän naukaisi ja marssi nurmikolle, jossa kolme uutta oppilasta leikkivät keskenään.
”Isä!” Varjotassu huudahti. ”Katso kun minä hyökkään!” Nuori kolli ponnahti siskonsa selkään ja murisi itsevarmasti. Viimatassu sähähti ja kääntyi puolustautumaan kynnet ojossa. Ruostevarjo ei huomioinut heitä.
”Joutsentassu, sinä voisit mennä siivoamaan klaaninvanhimpien pesän.”
Valkea naaras katseli häntä pelokkaana. ”Mutta me olimme harjoittelemassa.”
”Voitte harjoitella myöhemmin. Vanhimmat ovat etusijalla.”
Joutsentassu nyökkäsi alistuneena. ”Selvä on,” hän sanoi ja alkoi tallustaa luolaa kohti. Viimapentu katseli hänn peräänsä.
”Isä, tuleeko Joutsetassustakin soturi?”
Ruostevarjo veti häntänsä kiinni kylkeensä. ”Sen näyttää aika,” hän sanoi.
”Minä toivon, että hänestä tulee soturi. Mutta ei niin hyvää kuin minusta!”
Ruostevarjo hymyili. ”Minä kun luulin, että sinä pidit hänestä.”
”Joo joo, mutta minä olen meistä kolmesta vahvin,” hänen tyttärensä ilmoitti itsevarmana. ”Joutsentassu ei ole Taivasklaanista ja Varjotassu ei erota pulua puupalikasta.”
”Erotanpas!” nuori kolli ärähti ja syöksyi kohti siskoaan.
”Todista!” Viimatassu kiusasi ja säntäsi pakoon.
Ruostevarjo pudisti päätään. Oliko hänkin ollut tuollainen oppilaana?
Hän vilkaisi kohti klaaninvanhimpien pesää. Joutsentassu oli jo paikalla, juttelemassa Silkkisulan kanssa. Hän luimosti korviaan. Joutsentassu oli ongelma. Pieni kulkukissa, joka oli kannettu leiriin sairaana ja heikkona. Hän oli kasvanut osana Ruostevarjon klaania, Ruostevarjon kumppanin huomassa ja hänen pentujensa leikkitoverina. Silti Ruostevarjolla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen päässään liikkui. Hän ei ollut unohtanut vammaa, jonka valkoinen naaras oli tehnyt itselleen Purosulan moitittua häntä. Ruostevarjo oli lohduttanut kumppaniaan päiväkausia pennun lojuessa parantajan luolassa. Ja sitten oli vielä se… sairaus joka sai oppilaan vääntelehtimään kuin hullu. Hän tunsi sympatiaa pienen kissan sairautta kohtaan, mutta se ei muuttanut tosiasioita.
Joutsentassu ei ollut soturiainesta.
Hän huokasi ja kääntyi pois. Mestari palaisi metsältä hetkenä minä hyvänsä, jonka jälkeen heidän pitäisi tarkistaa rajat. Ehkäpä Viimatassu tai Varjotassu tahtoisi liittyä heidän seuraansa.

Vastaus:

4kp! Pitää sanoa, että vaikka tämä on puhelimella kirjoitettu, kirjoitusvirheitä näkynyt paljoakaan, se on kehumisen arvoista ^^ Mutta siis, tosi mukava lukea Ruostevarjosta pitkästä aikaa ja tämä tarina toi heti mielenkiintoista näkökulmaa Joutsentassuun ja Taivasklaaniin liittyen ja herätti mielenkiintoa jatkoa kohti :)

-Silkkis

Nimi: Joutsenpentu, (-tassu) Taivasklaani

07.11.2018 19:33
//Mainitsitte edellisen tarinani kommenteissa Tähtiklaanin päällikön. Tiedän, ettei Tähtiklaanilla ole päällikköä ja kyseinen ääni olikin vain joko Joutsenen mielikuvituksen tuotetta tai sitten jokin randomi Tähtiklaanin kissa. (kenties parantaja) Vaikka Tähtiklaanilla ei olekaan päällikköä, se ei tarkoita sitä, etteikö joku voisivat uskoa siihen, että Tähtiklaanilla oikeasi olisi päällikkö. Mainitsin tarinassa Tähtiklaanin päällikön, koska ääni, jonka Joutsen kuuli oli kuin suoraan kuin Tähtiklaanin/hopeahännän kirkkaimmalta tähdeltä, jos ymmärrät mitä haen.

Olin aina tuntenut oloni heikoksi, heiveröiseksi. Olin aina tuntenut oloni täysin mitättömäksi. Kuin voisin vain kuolla pois. Olisikohan Tähtiklaanissa edes tilaa näin heikolle pennulle? Minulla oli tapana sairastella paljon ja saada välillä jopa outoja kouristuksia. Kaikki eivät välttämättä näyttäneet sitä, mutta taisin olla monen mielestä todella outo. En kyllä syytäkään heitä siitä. Pidin itsenikin vähän, eikä vain vähän outona. Tunsin kuinka inhottavia, masentavia ja itsetuhoisia ajatuksia alkoi taas nousta päähäni. Ne olivat kuin iso kivi, josta en pääsisi eroon. Yritin työntää ajatukseni mahdollisimman kauas, syvälle sisimpääni, koska pian tapahtuisi jotain, jota olin odottanut jo kauan. Siirtelin tassujani hermostuneesti, kun yritin saada ajatukseni muualle. Yritin harhauttaa itseäni katselemalla Purosulkaa, kun hän suki Varjopentua.
"Osaan kyllä sukia itseni, kiitos vain", Varjopennun ääni oli ärtynyt, mutta siinä oli myös ripaus jännitystä.
"Uskon, kun näen sinut puhtaana", Purosulka vastasi.
"Tuleekohan koko klaani paikalle katsomaan, kun meistä tulee oppilaita?" Viimapentu näytti siltä kuin voisi hypätä hopeahännälle asti. Viimapentu oli ehkä eniten innoissaan ja kuin elämänsä kunnossa, kun taas minä olin niin hermostunut, että tunsin oloni entistä heiveröisemmäksi.
"Olen varma, että koko klaani tulee paikalle", Purosulka naukaisi. Hänen ylpeytensä ja onnellisuutensa voi haistaa ilmassa.
"Milloin se alkaa? Voimmeko jo mennä, ole kiltti", Varjopentu antoi Purosulalle tämän anovan suloisen pentukatseensa, joka tosin ei ollut ikinä toiminut Purosulkaan.
"Meidän täytyy odottaa, että Jäätähti kutsuu klaanin koolle."
"Uuhh! Milloin se tapahtuu?" Viimapentu toisti Varjopennun kysymyksen. Hänen häntänsä heilui puolelta toiselle.
"Jäätähti ei kutsu klaania koolle jos kyselet sitä koko ajan."
"Voi ei! Me olemme tosi kiltisti", molemmat naukuivat.
Purosulka jatkoi Varjopennun sukimista ja tällä kertaa hän ei vastustellut, ei ainakaan niin paljon kuin äsken. Annoin katseeni liukua ympäri pentutarhaa. Syyspentu leikki sammaleen palasella oman makuusijansa lähellä. Hunajakukka oli koko ajan saalistamassa tai partioimassa ja kävi aina nopeasti vain ruokkimassa Syyspennun. Olisin mieluusti antanut oman paikkani Syyspennulle, mutta tiesin, etten pystyisi. Hunajakukka ei näyttänyt juurikaan mitään kiinnostuksen, saatika rakkauden merkkejä pentua kohtaan. Minun kävi häntä syvästi sääliksi ja yritinkin leikkiä hänen kanssaan aina kun vain voin. Syyspentu rakasti leikkimistä ja hänellä riitti energiaa vaikka muille jakaa. Hän oli myös kova nukkumaan ja oli tosi hauskaa katsella, kun hän mumisi ja juoksi unissaan. Monta kertaa minun piti pidätellä nauruani. Joskus se onnistui, joskus ei. Ajan saatossa meillä on ollut tosi hauskaa yhdessä ja meistä on tullut hyvät ystävät. Luonnollisesti jos leikimme ja juttelemme päivittäin. Suljin hetkeksi silmäni, jotta pystyisin palaamaan mielessäni niihin ihaniin hetkiin.
*En halua menettää sinua, ainoaa ystävääni.*
"Taasko olet omissa ajatuksissasi?" Syyspennun ääni herätti minut.
"Taisin olla", myönsin. Syyspentua ei haitanut se, että vajosin useinkin omiin ajatuksiini. Jaoimme ihan kaiken yhdessä.
"Taidan olla hieman kateellinen."
"Miksi?" Käänsin päätäni ihmetyksissäni.
"Sinusta tulee oppilas."
Pieni nauru pääsi huuliltani, josta Syyspennun kasvoille nousi hämmennys.
"Tuleehan sinustakin oppilas jonakin päivänä. Sitten kun olet kuuden kuun vanha."
"Miksei se voisi olla nyt? Olen niin yksinäinen täällä ilman leikkikaveria." Hunajakukan käytös Syyspentua kohtaan nousi taas mieleeni.
"Lupaan, että tulen käymään joka päivä ja tuon sinulle parhaimman vesimyyrän, jonka löydän."
"Nami! Lupaatko?"
"Lupaan olla aina ystäväsi, aina." Kehräys nousi kurkustani. Olimme aloittamassa sukimaan toisiamme, kun kuulin huudon, joka sai sydämen nousemaan kurkkuuni:
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Kivikeolle klaanikokoukseen."
Heti, kun huuto kävi, kuulin kuinka kissat alkoivat tulla ulos pesistään. Kuulin kuinka he puhuivat siitä mistäköhän tämä klaanikokous olisi kyse. Purosulan piti hidastaa Viimapentua ja Varjopentua, etteivät he juoksisi suoraan kivikeolle.
"Tuletko katsomaan, kun minusta tulee oppilas?" Kysyin Syyspennulta.
"En jättäisi sitä välistä mistään hinnasta", kolli vastasi.
Yritin tassutella mahdollisimman rauhallisesti pentutarhalta kohti kivikekoa, mutta oli selvää, että jokainen saattoi aistia hermostuneisuuteni. Kun saavutimme kissa joukon, näin kuinka Ruostevarjo katseli meitä ylpeästi.
*Katsookohan hän vain Viimapentua ja Varjopentua ylpeänä isänä, vai meitä kaikkia, minua myös?*
"Koeta rauhoittua. Hyvin se menee", Purosulan ääni oli täynnä lempeyttä.
"Miten tiedät, että se menee hyvin?"
"Koska uskon sinuun ja en yksinkertaisesti näe mikä voisi mennä pieleen."
Purosulka asettui Ruostevarjon viereen, kun me kolme asetuimme kivikeon juurelle.
*Nyt sitä mennään!*
Jäätähden ääni oli kirkas kuin lehtikadon yö.
"Varjopentu, Viimapentu ja Joutsenpentu ovat elänyt klaanissamme kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi."
Jäätähti lausui jokaisen meisti nimet kerrallaan suorittaen seremonian, jota oli käytetty ken tietää kuinka kauan. Kun naaraan katse osui viimeisenä minuun, karvani olivat vähällä nousta pystyyn.
"Joutsenpentu, tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Joutsentassuksi. Mestariksesi tulee Pääskynpyrähdys."
Katsoin heti taakseni, kun musta valkoinen naaras nousi seisomaan ja lähti suoraan minua kohti.
*Muista, että sinun täytyy koskettaa neniä hänen kanssaan, muista, että sinun täytyy koskettaa neniä hänen kanssaan, muista, että sinun täytyy koskettaa neniä hänen kanssaan.*
"Odotan, että siirrät kaikki tietosi Joutsentassulle."
"En tuota pettymystä", naaras lupasi.
*Muista, että sinun täytyy koskettaa neniä hänen kanssaan!*
Kun Jäätähti oli sanonut viimeiset sanansa, kosketin neniä Pääskypyrähdyksen kanssa.
"Lupaan olla tosi ahkera."
"Niin varmasti oletkin", naaras hymyili.
Melkein heti, kun olimme koskettaneet mestareidemme kanssa neniä klaani alkoi huutamaan nimiämme.
"Varjotassu! Viimatassu! Joutsentassu!"
*Minä tein sen! Minä oikeasti tein sen!!*

//Nyt Joutsen on siis oppilas.

Vastaus:

7kp! Juu, ymmärrän mitä tarkoitat.Oli mukava seurata miten Joutsentassu alun epävarmuuksista huolimatta, tunsi olonsa varmemmaksi seremonian aikana ja Purosulka oli ihanasti hänen tukenaan. Myös Syystassun ja Joutsentassun ystävyydestä luki hymyillen, oli mielenkiintoista oppia minkälainen ystävyyssuhde heillä on :)

-Silkkis

Nimi: Valkopentu varjoklaani

12.10.2018 21:17
Tuohon äskeiseen tarinaan rakentavaa palautetta

Nimi: Valkopentu varjoklaani

12.10.2018 21:13
“Suostuisit nyt”.
“Ei käy”.
“Edes yksi liike”.
“Sinä olet liian nuori”, Kyyhkytassu naukaisi.
“Enkä ole”, minä intän.
“Olethan”.
“En”.
“Kyllä”.
“En”.
“Kyllä”.
“En”.
“Kyllä”.
“En”.
“En”.
“Kyllä”, sitten sähähdin harmista, kun tajusin mitä olin sanonut. “Ei noin saa tehdä”, mutisin.
“Saahan”, Kyyhkytassu naukui kehräten.
“Eikä…”, vaihdoin puheenaihetta, “Entäs se taisteluliike?”
“Et voi olla tosissasi”, Kyyhkytassu naukui selvästi harmistuneena, kun luovuttanutkaan. Olimme väitelleet tästä asiasta aina, kun olin kuullut Kyyhkytassun olevan leirissä, eli käytännössä koko päivän. Minä halusin opetella taisteluliikkeitä, ja Kyyhkytassu oli yksi sadasta, jonka mielestä olin liian nuori. Yksi sadasta siksi, että luultavasti tähtiklaanissakin ajateltiin, että minä olin `liian nuori`.
“Kuule, voit samantien sanoa, ettet voi opettaa minua, koska olen sokea”, naukaisin.
“Enkä”, Kyyhkytassu sanoi, hiukan yllättyneenä.
“Mikset”.
“Yksi, se ei ole totta, kaksi, minä en ole vielä soturi, eivätkä oppilaat saa minun tietääkseni vielä toimia mestareina”, Kyyhkytassu sanoi vakavalla äänensävyllä. Purskahdimme molemmat nauruun. “Mutta voisin opettaa sinulle metsästysliikkeitä”, Kyyhkytassu sai sanotuksi. Suostuin siihen, ja menin vaanimisasentoon heti toivuttuani tarpeeksi.

“Laske häntääsi hieman vielä hieman alemmaksi”, Kyyhkytassu sanoi. Tein niin, ja hiivin jälleen muutaman askeleen. En tiennyt kuinka kauan olimme harjoitelleet, mutta ilma oli viilentynyt selvästi ja minulla alkoi olla kylmä. “Meidän pitää lopettaa. Minä ja Hirviaskel menemme iltapartioon”, Kyyhkytassu naukaisi. Nousin ylös ja venyttelin. Suuntasin kulkuni kohti pentutarhaa.
“Siinähän sinä olet, nyt sisälle”, Liljaturkki naukaisi. Emo työnsi eteeni hiiren, jota aloin syödä. Samalla suunnittelin uutta reissua leirin ulkopuolelle. Minun onnekseni ja Kyyhkytassun epäonneksi siihen kuului opas.

“Kyyhkytassu herää”, naukaisin. Oppilas ei hievahtanutkaan, siitä päätellen,että hän hengitti yhä tasaisesti. Jostain läheltä kuului muminaa jähmetyin paikalleni. Joku oppilas puhui hiljaa unissaan hiiristä. Hetken epäilin kuuloani olin varmaan kuullut väärin ei kukaan nyt hiiristä puhunut. En ehtinyt miettiä asiaa enempää kun kuulin äänen.
“Valkopentu, mitä sinä täällä teet?” Kyyhkypentu naukaisi hiljaa.
“Heräsithän sinä tule kerron ulkona”, lähdin kohti pesän suuta. Ulkona kerroin Kyyhkytassulle suunnitelmani.
“Siis mitä!”, hän älähti.
“Hiljempaa”, sähähdin.
“Kerrataanpa vielä, sinä haluat käydä leirin ulkopuolella”, olin sanomassa jotain, mutta hän ei antanut suunvuoroa. “Ja haluat minut mukaan, ja minä kun olisin kerrankin saanut nukkua pidempään”, Kyyhkytassu lopetti.
“Minä korvaan tämän kyllä”, nau`uin ennenkuin hän ehtisi jatkaa.
“Miten muka?” Kyyhkytassu nurisi “Sinä tuhosit minun yöuneni”.
“No, jos me jäämme kiinni, niin minä sanon, että se oli minun ideani ja, että houkuttelin sinut mukaan. Ellet tule niin menen yksin”, naukaisin, Kyyhkytassu oli hiljaa.
“Hyvä on”, hän naukaisi. Virnistin ja suuntasin pentutarhan sitä nurkkaa, jossa oli kolo, sitä kautta pääsi ulos Kyyhkytassu seurasi perässä.

“Nyt tiedän mitä kautta pääset ulos ilman, että kukaan huomaa”, Kyyhkytassu naukaisi, kun olimme kulkeneet hiljaa jonkin matkaa metsässä. “Noniin, Tyhjäpää minne haluat”, Kyyhkytassu naukaisi, selvästi piristyneempänä. Jätin `Tyhjäpään` huomiotta ja nau`uin sen sijaan
“Järvelle”, kuljimme hiljaa kyyhkytassun kulkiessa edellä. Linnut lauloivat jo täyttä kurkkua ja silloin tällöin kuului saaliseläinten rapinaa. En kuitenkaan ehdottanut metsästämistä. Osaksi siksi etten luultavasti saisi mitään kiinni. Suurin osa minusta halusi kuitenkin nähdä järven ennenkuin partiot tulisivat. Juuri silloin haistoin hajun, jota en tunnistanut. Eikä minun tarvinnut, sillä Kyyhkytassun naukaisu oli tarpeeksi luja, että kuulin sen.
“Kettu”, suoraan edestämme kuului ketun vaimea murina.

Vastaus:

4kp! Valkopennulla on utelias luonne ja vaikka Kyyhkytassu onkin hieman vastahakoinen, he vaikuttavat tulevan ihan hyvin toimeen. Heidän kanssakäymisestään oli hauska lukea. Kuvailun puolella oli mielenkiintoista nähdä miten kuvailit Valkopennun sokeutta, onnistuit hyvin, mutta olisi kiva nähdä vielä laajemmin hänen aisteihinsa perustuvaa kuvailua tulevaisuudessa.

-Silkkis

Yksityinen viesti

11.09.2018 21:24

Nimi: Yötassu, varjoklaani

01.09.2018 14:29
Taas tuo rivitys meni oudosti. Vitsi.

Nimi: Yötassu, Varjoklaani

01.09.2018 14:27
//Rakentavaa palautetta, kiitos :) Yritin nyt kuvailla enemmän. Mesitassu jatkaa?

Kolmas luku – Ankeaa puurtamista



Yötassua kismitti. Oli kulunut muutama päivä hänen harjoittelutuokiostaan Raitatassun kanssa ja kolleista oli tullut kaverukset. Tänään Yötassun mieltä ei kuitenkaan lämmittänyt mikään. Hän oli harjoitellut koko aamupäivän metsästystä mestarinsa Katajaviiman kanssa ja suunnilleen harjoitusten puolivälissä taivas oli auennut vihmoen sadetta oppilaan ja mestarin niskaan. Yötassun sileä, tummansiniharmaa turkki oli muuttunut vesipisaroista mustaksi reuhkaksi, joka sojotti takkuina joka suuntaan. Katajaviima ei ollut kuitenkaan suvainnut lopettaa harjoitusta, vaan he olivat rämpineet yhä kosteammaksi muuttuvassa suomaastossa kunnes Yötassun lihaksia pakotti.



Tähtiklaanille kiitos he olivat nyt matkalla leiriin ja jopa sade oli vähitellen loppunut. Yötassu haaveili kuraisen turkkinsa pesemisestä ja mukavista torkuista lämpimässä oppilaiden pesässä. Ja olihan tummalla kollilla jokin ylpeydenaihekin! Hän oli napannut kaksi sammakkoa ja kantoi niitä nyt leuoissaan.



Yötassu huokasi helpotuksesta nähdessään leirin suuaukon piikkiherneiden ja karhunvatukkapensaiden joukossa. Hän solahti mestarinsa vanavedessä kapeaan tunneliin ja ujuttautui lopulta sisäänkäyntiä suojelevan suuren kiven takaa aukiolle. Käynnissä oli klaaninkokous, Yötassu huomasi heti. Varjoklaanilaiset olivat pakkautuneet katsomaan ilmeisesti uuden oppilaan nimitystä. Yötassu istuutui takariviin ja hieroi edelleen taannoisista taisteluharjoituksista jomottavaa päälakeaan hajamielisesti käpälällään. Kohta Mesitassu oli saanut mestarikseen Iltasydämen ja Yötassu huusi tuoreen oppilaan nimeä muiden mukana.



Tilaisuuden loputtua tumma kolli nousi jaloilleen ja kävi tipauttamassa sammakkonsa vielä matalaan tuoresaaliskasaan.
“Yötassu”, kutsui vieras ääni hänen takaansa ja Yötassu kääntyi. Hän huomasi yllättyneenä olevansa kasvokkain tuoreen mestarin kanssa. “Tule”, Iltasydän naukui. Yötassu seurasi Iltasydäntä pahaa aavistellen.



Yötassu loi keltaisilla silmillään uteliaan katseen Mesitassuun heidän päästessään tämän luokse. Mesitassu näytti perin juurin siltä, että kaksijalat olisivat todennäköisesti kutsuneet häntä “söpöksi”. Nuori naaras oli pullea ja tämän paksu, kihara ja vaalea turkki sai hänet näyttämään lähes pyöreältä. Yötassu huomasi, että Mesitassu oli välttynyt sateelta.



“Yötassu, näytä Mesitassulle, miten klaaninvanhimpien makuualuset vaihdetaan”, Iltasydän käskytti ja häipyi paikalta edes odottamatta Yötassun vastausta. Yötassu kirosi mielessään.
“Ihan mahtavaa”, hän totesi sarkastisesti ja pyöräytti silmiään. Yötassu tajusi saman tien miten töykeästi käyttäytyi. “Tai siis, hauska tavata, Mesitassu”, kolli korjasi kiireesti. Mesitassu vastasi ystävällisesti ja Yötassu tuli siihen tulokseen, ettei tämä ollut ainakaan kovin loukkaantunut.
“Okei, tännepäin. Käydään ensin hakemassa vanhat makuualuset klaaninvanhimpien pesästä”, Yötassu naukui ja lähti liikkeelle heilauttaen häntäänsä Mesitassulle. Tuore oppilas näytti saavan hiukan intoa tulevaan tehtävään ja tassutti Yötassun rinnalle.



Yötassun turkki alkoi kuivua sottaisiksi piikeiksi kaksikon työskennellessä. Mesitassu vaikutti innostuvan herkästi ja olevan luonteeltaan liki rasittavan ystävällinen. Yötassu kokosi Hiirihännän vanhoja makuualusia kokoon ja jutteli melko ponnettomasti.
“Vähän asennetta siihen työhön nyt”, Hiirihäntä motkotti narisevalla äänellään ja katsoi Yötassua tiiviisti. “Katso nuorta Mesitassua tässä, ei hän valita!”
“No hänelle tämä onkin elämän ihka ensimmäinen pesänsiivous eikä miljoonas kuten minulle”, Yötassu letkautti takaisin hermojen petettyä. “Kyllä tämä ajan kanssa tylsäksi käy kelle vaan!” Hiirihäntä loi oppilaaseen purevan katseen, mutta luovutti mutistuaan ensin jotain epäselvää.



Mesitassu katsoi Yötassua selvästi yllättyneenä. Yötassu puolestaan kohautti lapojaan ja keräsi sammaleensa kokoon muutamalla näppärällä liikkeellä. “Ei heidän kannata antaa hyppiä silmille vaikka kuka sanoisi mitä klaaninvanhinten kunnioituksesta.” Yötassu pyöritti valtavaa sammalpalloa edessään kohti uloskäyntiä. “Ja sitä paitsi ei heillekään olisi pahitteeksi opetella sanomaan kiitos!” siniharmaa oppilas huikkasi vielä ovelta mennessään.



Tuoreella oppilaalla riitti runsaasti kysymyksiä loppupäiväksi. Heidän hakiessaan tuoretta samalta vettä tippuvasta metsästä Mesitassun silmät levisivät lautasen kokoisiksi ihmetyksestä, eikä tämä tuntunut ärsyyntyvän edes muhkeaan turkkiinsa kerääntyvästä kosteudesta. Yötassu vastaili oppilastoverinsa kysymyksiin välillä pelkin murahduksin toisinaan taas pitemmin lausein. “Kuinka usein makualuset vaihdetaan?” Mesitassu kysyi.

“Ööm, en tiedä. Silloin kun soturit käskee”, Yötassu vastasi. “Suosittelen hakeutumaan jonnekin muualle kun näet Lehtisilmän katsovan ympärilleen etsiskelevän näköisenä. Hän määrää useimmiten oppilaat siivouspuuhiin. Minä pestaudun aina partioon ennen kun hän kysyy siivoamaan.”
“Mutta eikö kaikkien pitäisi siivota?” Mesitassu ihmetteli seuraavaksi.
“Joo, mutta eihän kukaan siitä tykkää”, Yötassu selitti ja alkoi kaapia sammalta kaatuneen rungon päältä. “Muista puristaa sammaleet kuiviksi tai klaaninvanhimmat etsivät meidät huomenna käpäliinsä ja syövät meidät elävältä.”
“Miksi?”
“Kosteat sammaleet saavat heidän nivelensä jäykistymään”, Yötassu vastasi uupuneesti. “Ja jäykistyneet nivelet saavat heidät kiukkuisiksi kuin ampiaiset.”



Kaksikko kääntyi paluumatkalle ja lopen uupunut Yötassu vajosi ajatuksiinsa Mesitassun ollessa viimein pakon edestä hiljaa kantaessaan mahtavaa sammalpalloa leuoissaan. Yötassulta ei ollut jäänyt huomaamatta että hän ja Mesitassu olivat kuin yö ja päivä. Mesitassu näytti olevan jatkuvasti hyvällä päällä, kun Yötassun tunnusmerkkinä toimivat hänen äreät letkautuksensa. Aluksi Yötassu oli pitänyt tuoretta oppilasta liki raivostuttavana, mutta nyt kuten Yötassu huokaisten totesi, hän oli alkanut lämmetä tuolle pulskalle pörröpallolle.

Vastaus:

5kp! Luin edellisen tarinasi, ennen tätä ja kuvailussa huomasin positiivistä muutosta, lukiessa pystyi kuvittelemaan paremmin tapahtumat mielessään. Tarinan virtaus oli muutenkin mukava, kyseessä oli arkisempi rutiini, yhdistettynä näiden kahden oppilaan kohtaamiseen ja heidän dialogiinsa, mikä teki siitä hauskan luettavan :)

-Silkkis

Nimi: Joutsenpentu, Taivasklaani

06.08.2018 21:17
Kaikkiin ruumiinosiini sattui; tassuihin, lapaan, vatsaan, mutta erityisesti päähän ja rintaan. Kipu tuntui siltä kuin minua olisi rutistettu kasaan koko Tähtiklaanin voimalla. Yritin avata silmiäni katsellakseni ympärilleni jos näkisin tai haistaisin klaanitovereitani, tai oikeastaan mitä tahansa. Samalla kun kipu tuntui repivän minua palasiksi, yritin avata silmäni, mutta ne eivät suostuneet aukeamaan. Kun yritin haistella ilmaa, en haistanut mitään, en yhtään mitään. Pelkästään se etten haistanut kirjaimellisesti mitään, oli jo ihan tarpeeksi pelottavaa. En suostunut kuitenkaan luovuttamaan vaan jatkoin yrittämistä.
*Kuinka vaikeaa tämä muka voi olla?*
Pimeys tuntui vetävän minua syvemmälle syleilyynsä ja aloin jo toivomaan, että voisin viettää tylsää päivää istuskellen pentutarhan ulkopuolella. Olin niin keskittynyt avaamaan silmiäni ja olla huomioimatta kipua, etten huomannut, etten edes tiennyt missä olin. Pelko alkoi nousta, kun tuntui aivan siltä kuin leijuisin ilmassa. En haistanut pentutarhan tuttua maidon tuoksua tai tuoreiden sammalien hajua.
"Huhuu! Onko täällä ketään?" Olin yllättynyt, että sain edes sanaa suustani.
Vastausta ei kuulunut. Oli niin hiljaista, että saatoin kuulla melkein oman sydämeni sykkeen. Paniikki alkoi nousta, kun karmiva ajatus nousi mieleeni.
*Olenko kuollut?*
Pudistelin päätäni voimakkaasti, kun kieltäydyin sanomasta sitä ääneen. Tuntuu kuin olisin puristettuna aivan kasaan, mutta onneksi kipu oli jo hellittänyt.
*Mitä minulle oikein tapahtuu?!*
Olin liian väsynyt jatkamaan.
*Jos olen Tähtiklaanissa, niin missä kaikki muut ovat?*
En vieläkään halunnut ajatella, että olin kuollut, mutta voiko menneitä tapahtumia muuttaa? Luultavasti ei. Juuri kun olin luovuttamassa, kuulin äänen.
"Et ole kuollut", ääni kuului kaikkialta ympäriltäni ja tuntui kuin itse Tähtiklaanin päällikkö olisi puhunut minulle. Ääni oli kirkkaampi kuin viherlehden aurinko ja niin lämmin, että se tuntui antavan minulle voimia.
"Ole kiltti, auta minua!" Vikisin kuin vasta syntynyt pentu. Oloni oli täysin avuton ja olin valmis vastaanottamaan kenen tahansa apua. Odotin kärsivällisesti apua, mitä tahansa. Kun ääni ei vastannut, aloin panikoimaan kunnes tunsin jotain todella outoa. Yhtäkkiä silmäni räpsähtivät auki ja näin edessäni valoa. Aivan kuin sysimustan luolan suulta tulisi voimakas valo, joka suorastaan kutsui minua luokseen. Aluksi epäröin ennen kuin kuulin sen mystisen äänen uudestaan.
"Tule luokseni."
"Kuka tai mikä oikein olet? Missä oikein olen?"
Keksin vaikka kuinka monta kysymystä lisää, mutta ääni toisti nyt hieman käskevämmällä äänensävyllä.
"Tule luokseni."
Ääni oli edelleen lämmin ja lempeä ja minusta alkoi tuntumaan siltä kuin olisin kuullut sen monta kertaa aikaisemminkin. Yritin liikkua, mutta tassuni eivät toimineet.
"En voi liikkua", naukaisin.
"Tule luokseni." Ääni sanoi uudestaan.
*Eikö hän osaa sanoa mitään muuta?*
Jätin ajatukseni kuitenkin omaan arvoonsa, kun tiesin, että tämä ääni kuitenkin yritti auttaa minua.
"Auta minua!" Nyt kiljuin täyttä kurkkua.
Juuri kun olin saanut sen sanottua, valtava, lämmin ja kirkas valo ympäröi minut. Se tuntui ihanalta ja kerrankin tunsin oloni täysin rentoutuneeksi. Suljin silmäni ja annoin valon viedä minut.
*Jos olen kuollut, niin kuolleena oleminen tuntuu ihanalta.*
Mutta sitten mieleeni muistui Taivasklaanin leiri ja kaikki klaanitoverini.
*Ihanaa ja yksinäistä. Onko elämäni ihan samanlaista kuolemani jälkeen kuin ennen kuolemaanikin?*

"Mitä hänelle oikein tapahtui?" Kuulin jonkun hätääntyneen äänen.
"Vain Tähtiklaani tietää."
"Ole kiltti ja auta häntä!"
"Teen parhaani, mutten tunne tätä sairautta. En tiedä mikä siihen auttaa, valitan."
"Palaa luoksemme Joutsenpentu." Aistini heräsivät, kun kuulin oman nimeni. Nyt myös tunnistin Purosulan lempeän, mutta huolestuneen äänen. Todellisuus iski minua kasvoihin ja yhtäkkiä sain osan voimistani takaisin.
*En olekaan kuollut!*
Koska olin saanut osan voimistani takaisin, yritin uudestaan. Tällä kertaa en yrittänyt avata silmiäni tai haistella ilmaan, vaan yritin 'herätä'. Minulla ei ollut aavistustakaan miten se tehdään tai oliko se ylipäätään mahdollista, mutta Purosulan huolestunut ääni antoi minulle voimaa ja uskoa jatkaa yrittämistä. Kun minusta alkoi tunto alkoi palaamaan kehooni, niin yritin yhä vain kovemmin kunnes yhtäkkiä silmäni avautuivat. Hitaasti, mutta varmasti silmäni avautuivat ja eteeni avautui näkymä parantajan pesästä. Silmäni olivat edelleen puoliksi kiinni, mutta näin kuitenkin kuinka Peuransarvi ja Purosulka olivat aivan vieressäni. Peuransarven tassuissa oli jotakin yrttejä ja Purosulka oli asettunut niin, että olin hänen vatsansa vieressä. Heti, kun hän huomasi minun heränneen, hän alkoi nuolemaan turkkiani ahkerasti. Kehräys nousi hänen kurkustaan ja Peuransarven ja Sammaltassun kasvoille nousi hymy.
"Tervetuloa takaisin. Säikäytit meidät", Peuransarven ääni oli väsynyt, mutta lämmin.
"Kiva tulla takaisin. Mitä oikein tapahtui?"
"En tiedä. Kun olit repäissyt vatsassasi olevan vanhan haavasi auki, niin aloit kouristelemaan ja sitten menit aivan veltoksi. Mitä oikein ajattelit?"
Minun oli pakko huokaista ääneen, kun kipu palasi takaisin, sekä fyysisesti, että henkisesti.
"Olen pelkkä taakka ja..."
"Älä aloita tuota uudestaan!" Purosulan ääni oli edelleen lempeä, mutta samaan aikaan myös käskevä ja päättäväinen.
"Mutta...!"
"Ei muttia!"
Purosulan kanssa oli vaikea väitellä, koska kun hän oli päättänyt jotain, niin silloin hän myös tekisi sen. Jääräpäisyydestään huolimatta, hän oli kaikkea muuta kuin ilkeä.
"Älä enää säikäytä minua noin!"
Huokasin uudestaan.
"Tiedät, etten voi sille mitään. Säikähdin varmaan melkein yhtä paljon kuin sinäkin. Mutta jos rehellisiä ollaan, niin meistä kahdesta, minä kärsin eniten tästä kaikesta."
"Niin taidat, valitettavasti", Purosulka myönsi, selkeästi allapäin.

//Jos joku miettii mitä oikein tapahtui, niin Joutsenpentu sai siis epileptisen kohtauksen, jossa hän meni tajuttomaksi. "Annoin" Joutsenpennulle epilepsian, jotta saisin hänen hahmoonsa lisää syvyyttä. Ja mitä siihen palautteeseen tulee, niin voisiko jokaisen hahmon tietoihin lisätä millaista palautetta jokainen haluaa, ettei sitä aina tarvitse kirjoittaa tarinan loppuun/alkuun. Tuskin sen kirjoittaminen ketään haittaa, mutta heitinpä tämmöisen idean ilmoille nyt kuitenkin.

Vastaus:

7kp! Joutsenpennun tilaan, kipuun ja näihin oli käytetty sopivasti aikaa tarinassa, niin että lukija sai hyvän kuvan mitä hän oli käymässä läpi. Varsinkin kun ensimmäistä kappaletta luki, sai vahvan tunteen miten avuttomalta ja heikolta hänestä tuntui, apua pyytäessään. Jos pitää olla jostain pikkutarkka, niin Tähtiklaanilla ei ole päällikköä, ellei se ollut tietoinen vertauskuva, mutta tämä oli koskettava tarina :)

-Silkkis

Nimi: Syyspentu - Taivasklaani

06.08.2018 12:22
// Olisi kiva kuulla herättikö tarina mitään ajatuksia ja mitä voisin parantaa. :)

Ilta-aurinko valaisi Taivasklaanin leiriä, jossa kissat istuivat syömässä ja vaihtamassa kieliä.
Syyspentu kyyhötti kallionkolossa, jonka hän oli löytänyt läheltä Kivikekoa. Vaikka Syyspennun oleskelupaikka oli pieni, siellä oli tarpeeksi tilaa hänelle. Tuuli pörrötti pienen kollin untuvaista pentukarvaa. Hänen häntänsä vipatti sivulta sivulle.
Syyspentu tarkkaili vaanimisasennossa punaruskeaa klaaninvanhinta Ruskasiipeä, joka käveli pahaa aavistamatta lähemmäksi.
*Vielä vähän, vielä vähän…*
“HYÖKKÄYKSEEN!” Syyspentu kiljaisi innokkaasti hypätessään pelästyneen kollin niskaan. Ruskasiipi ravisteli pentua selästään ja onnistui irrottamaan tämän otteen. Syyspentu putosi maahan, muttei jäänyt odottelemaan toruja vaan lähti vauhdikkaasti loikkimaan leirin toiseen päähän. Matkalla hän vahingossa tallasi Riekalekorvan hännälle, jonka tummanruskea soturi vetäisi älähtäen pois. Lopulta juoksu päättyi Syyspennun sotkeutuessa Kylmähenkäyksen jalkoihin. Pikkukissa tupsahti kuonolleen maahan ja pölläytti ison kasan hiekkaa rastaalle, jota Kylmähenkäys oli juuri syömässä.
Syyspentu hypähti huolettomasti nauraen takaisin jaloilleen.
“Vähän kunnioitusta tuoresaaliille, jos saan pyytää”, Kylmähenkäys murahti katsoen pentua kulmiensa alta ja yrittäen samalla pyyhkiä hiekkoja rastaasta.
Syyspentu kääntyi ja huomasi kaatumisensa seuraukset. Kylmähenkäyksen tuima ilme hirvitti Syyspentua, mutta hän ei halunnut näyttää pelästymistään. Syyspentu yritti seisoa mahdollisimman suorana ja olla välittämättä siitä, että soturi oli häntä ainakin neljä kertaa isompi.
“Kuka käskee?” hän kysyi uhmakkaasti.
“Klaanisi soturi”, Kylmähenkäys tuhahti häivähdys naurua äänessään.
“Entä sitten?” Syyspentu jatkoi vaihdellen lievästi hermostuneena asentoaan.
“Syyspentu, et kai sinä vain häiritse Kylmähenkäystä?” Hunajakukan ääni keskeytti.
Molemmat kollit käänsivät katseensä Hunajakukkaan.
“En tietenkään! Me vain juttelimme!” Syyspentu vakuutti ja syöksyi sijaisemonsa luo hieromaan poskeaan tämän pehmeää turkkia vasten, johon naaras vastasi nuolaisemalla Syyspentua lempeästi korvien välistä.
“Ensi kerralla, kun syöksyt koko leirin läpi, katso eteesi”, Kylmähenkäys ohjeisti pentua silmiään pyöräyttäen.
“Tietenkin!” Syyspentu räpytteli viattomasti silmiään. Kun Hunajakukka oli paikalla hän käyttäytyi aina kuin enkeli. Syyspentu odotti sijaisemonsa lähtevän ja pinkaisi sitten äkkiä karkuun näyttäen kieltä Kylmähenkäykselle.

Mustat tassut tömisten Syyspentu kiiti pitkin leiriä, mutta pysähtyi äkkiä. Hänen edessään oli tummanruskea naaras, joka katsoi pentua suoraan silmiin omilla mustilla silmillään.
“Aijai Syyspentu, olet tainnut käyttäytyä huonosti”, naaras hymähti kylmästi. “Miksi minun pitikään saada sinut, kun sinusta on selvästi pelkkää haittaa klaanillesi?”
Syyspennun häntä lerpahti.
“Mitä? Luulitko, että esityksesi teki jotenkin vaikutuksen minuun? Olit väärässä.”
“En minä sinua pelkää Sienikuiske!” Syyspentu ilmoitti kauhusta vapisevalla äänellään.
“Tiedätkö mitä...” naaras tunki kasvonsa lähemmäs Syyspentua, joka ei suostunut perääntymään. “...Minä en välitä. En välitä ollenkaan sinusta tai siitä mitä ajattelet minusta. Jos välittäisin, en olisi ehkä hylännyt sinua, vaikka tuollainen hyödytön karvapallo oletkin.”
Sienikuiske vetäytyi kauemmas ja Syyspentu painautui vapisten kyyryyn.
“Sinun on parempi luikkia takaisin ihastuttavan Hunajakukan viereen. Hän onkin parempi emo, kuin mitä minä voisin koskaan olla sinulle.”
*Oliko Sienikuiskeen äänessä aavistus kaipausta? Ehkä tämä toivoi, ettei olisi hylännyt häntä?* Syyspentu hätisti toiveikkaat ajatuksensa. *Tuskinpa vain.*
Sienikuiske tuijotti Syyspentua odottaen tämän lähtevän.
Syyspentu alkoi kompuroimaan taaksepäin ja kun Sienikuiske käänsi katseensa, hän kiihdytti juoksuun, eikä pysähtynyt ennen kuin pentutarhassa.

Vastaus:

5kp! Tarinan alkua ei voinut lukea hymyilemättä, se näytti Syyspennun energistä luonnetta ja toi mukaan muita Taivasklaanin kissoja, se oli suloinen alku tarinalle. Tarinan loppupuoli taas näytti erilaista puolta Syyspennun ja Sienikuiskeen välillä, jonka jälkeen olin kyllä iloinen että Hunajakukalla ja Syyspennulla näyttää olevan lämmin suhde ^^

-Silkkis

Nimi: Aromyrsky ~ Tuuliklaani

14.07.2018 19:27
Muutamat viimeiset päivät ovat olleet Aromyrskylle enemmän kuin hän olisi osannut odottaa.
Ne olivat olleet hänelle sellaisia, mitä hän ei ollut koskaan odottanut elämässään tapahtuvan. Hän, päällikön poika ja Tuuliklaanin soturi, asuisi Varjoklaanissa sen jäsenten keskuudessa eläen lähes normaalisti - pitäen siitä.
Hän oli ensinnäkin nauttinut Varjoklaanin reviirin ympäristöstä – havusista käpäliensä alla, korkeista kuusista ympärillään ja elämästä niiden varjoissa.
Hän oli myös nauttinut olostaan leirissä sen kissojen joukossa. Vaikka yhden tuuliklaanilaisen tulo ei ollut lepyyttänyt närkästyneitä varjoklaanilaisia lainkaan, häneen oli suhtauduttu lähinnä hyvin. Vihaisia katseita siellä täällä, töykeitä vastauksia ja ulkopuolelle jättöä, mutta eipä Aromyrsky ollut parempaa kohtelua odottanutkaan. Paitsi tietenkin Koivusydämeltä, joka oli pirteyttään ja ystävällisyyttään pitänyt huolen, että hän voi hyvin.
Hän oli viettänyt Kuolemantanssin kanssa paljon aikaa. Vaikka Aromyrsky oli jollain tapaa odottanut sitä, ei sillä että hän sitä itselleen myöntäisi, hän ei ollut osannut odottaa miltä se tuntuisi. Se, että hän oli tuon salaperäisen mustaturkkisen seurassa ja läheisyydessä lähes ympäri päiväisesti. Koska se kaikki tuntui samalta kuin hengittäminen Kuolemantanssin läheisyydessä. Savuisa tuoksu oli miellyttävä siihen pisteeseen asti, että meinaat tukehtua. Eukalyptuksen raikkaus ilmestyy kuitenkin juuri ennenkuin se on liian myöhäistä ja pitää sinut hengissä. Ja se saa sinut haluamaan lisää.

Aromyrsky ei ollut koskaan käynyt näin syvällä toisen klaanin reviirillä yksin. Kun hän oli ollut hyökkäämässä Jokiklaaniin hänen rinnallaan olivat astelleet Tuuliklaanin vahvimmat ja luotettavimmat soturit jotka pelastaisivat hänen henkensä uhraamalla omansa jos siihen olisi tarvetta.
Nyt hän oli yksin.
Kirjavaturkkisen kävellessä Varjoklaanin varapäällikön vierellä hän tuskin oli kiinnittänyt huomiota ympärillään olevaan puustoon ja aluskasvillisuuteen. Vaikka hän haluaisi karata hän ei nyt voisi, ei ellei haluaisi eksyä synkkään metsään. Varjoklaanin ominaistuoksukin oli puskeva ja kolli tuskin pystyi enää haistamaan Tuuliklaanin miellyttävää raikkautta. Hän ei enää osannut edes kuvitella millainen se oli.
”Älä huoli. Vaikka me varjoklanilaiset olemmekin välillä aika tympeitä ja inhoamme vihollisklaanilisia alueillamme, olen varma, että he suhtautuvat sinuun hyvin. Ainakin lopulta”, Koivusydän puheli huolettomasti ja kääntyi katsomaan nuorempaan soturiin, joka ei antanut huolestuneisuutensa näkyä. Raidallinen naaras virnisti pienesti. ”No ainakin kun lähdette.” Aromyrsky ei vastannut hyväntuulisella varapäällikölle vaan suuntasi katseensa eteenpäin. *Kuolemantanssi on siellä*, kolli ajatteli tuntien yhtäkkiä sydämensykkeensä *tulemme olemaan samassa leirissä.* Aromyrsky ei vieläkään pystynyt ymmärtämään miksi tuo tummaturkkinen soturi sai aikaan hänessä tällaisia reaktioita. Ehkä se johtui jännityksestä – siitä ettei tiennyt minä hetkenä varjoklaanilainen kävisi hänen kurkkuunsa kiinni. Tai siksi että Aromyrskyn elämä oli niin tylsää ja tuo yksi kissa toi jännitystä vaikkakin negatiivista sellaista. Tai siitä ettei voinut tietää milloin hän kyllästyisi tuuliklaanilaiseen. Kolli ravisti hieman päätään ja yritti olla ajattelematta liikaa asiaa. Hän oli saapunut Varjoklaaniin vain tukeakseen typerää pikkusisartaan ja kyselemään miten näin oli päässyt tapahtumaan.
”Noniin. Saavumme nyt Varjoklaanin leiriin”, Koivusydän naukui katsellen ilmeisestikin leirin sisäänkäyntiä. Aromyrskyn katse terävöityi ja hän katseli vatukkapuskaa ja korkeita puita kiinnostuneena, mutta ahdistuneena. Vaikka leiri näytti hyvin suojaisalta ja turvalliselta, hän ikävöi nummien avoimuutta ja tilaa hengittää. Hänestä tuntui että hän tukehtuisi.
Koivusydän nakkasi Aromyrskylle vielä yhden rohkaisevan hymyn ennen kuin puikkelehti vatukoiden ja piikkien sekaan. Tuuliklaanilainen siloitti karvansa ja veti syvään henkeä astuen sitten varapäällikön perään.

Kirjavaturkkinen kissa liikkui tummien havupuiden suojassa ääneti aistit virittyneinä. Hän varoi jokaista käpälän askeltaan totutellen yhä havuihin ja kosteaan maahan, mikä oli hänelle uutta ja vierasta, mutta sen sijaan että se olisi pelottanut nuorta Tuulilaanin soturia, se sai hänet tuntemaan samanlaista intoa kuin hän oli kokenut oppilaana. Uuden oppimisen into säihkyi nuoren kissan sinisissä silmissä kun hän asettui puun juurelle sininen katse aluskasvillisuutta tutkaillen. Hän näki päästäisen tonkivan maasta jotain, luultavasti itselleen mahan täytettä, mutta tuuliklaanilainen ei kiinnittänyt siihen huomiota. Vaikka hänen vaistonsa kertoivatkin häntä pinkomaan juoksuun ja ottamaan saalis kiinni nopeutensa avulla, hän piti itseään paikoillaan ja jännitti takajalkojen lihaksiaan. Aromyrsky tiesi, että Tuuliklaanin tekniikat aluskasvillisuudessa ja puiden seassa olisi liian haastavaa, kun saalis voisi loikata minä hetkenä hyvänsä koloon. Kun kolli tunsi käpäliensä tärisevän hän ponkaisi eteenpäin paljastaen etukäpäliensä terävät kynnet ja tähtäsi käpälänsä saalista kohti. Lämpimän kehon sijaan kollin tassut osuivat kostealle sammaleelle ja kääntäessään kasvonsa hän näki ruskeaturkkisen otuksen puikehtelevan pakoon. Turhautumus painoi soturin vatsaa.
”Saalis pääsi pakoon Myrinä”, Aromyrsky kuuli toteavan äänen viereltään mikä sai hänet kääntämään siniset silmänsä vierellään olevaan kissaan. Kuolemantanssin solakka ja musta keho sulautui lähes täydellisesti varjoihin ja sai kollin pistävät silmät näyttämään kirkkaammilta.
”Niin minäkin olin huomaavanani”, kirjavaturkkinen mourusi ja ravisti päätään ”Olisiko pienoinen opastus mitään?” Kuolemantanssi katsoi kirjavaturkkista pitkään arvioivasti, aivan kuin tutkien ansaitsisiko kolli tämän opetusta. Tuo oli antanut hänelle pieniä vinkkejä jo aikaisemmin, jonka avulla kirjavaturkkinen oli saanut napatuksi hiirenpoikasen. Tumma kolli ei vastannut, hän vain tuijotti sinisiin silmiin. Aromyrsky päätteli, että tuo oli kieltävä vastaus. Tuuliklaanilainen käänsi katseensa puiden juurakkoihin ja asetti käpälänsä kehonsa alle, rentouttaen lihaksensa. Hän kuunteli tuulen kahinaa puustossa ja nappasi sieltä myös rapinaa maastossa. Aromyrsky yrittäisi uudelleen, auttoi varjoklaanilainen häntä tai ei.

Aromyrsky oli onnistunut nappaamaan hiiren lisäksi myös päästäisen. Hänestä saalismäärä tuntui surkealta, hän oli tottunut suuriin jäniksiin joista riitti lehikadonkin aikaan runsaasti syötävää. Kolli oli kuitenkin päätellyt onnistuvansa tehtävässä, Kuolemantanssi ei ollut sanonut mitään negatiivista ja varjoklaanilaiset olivat muutenkin hoikassa kunnossa jopa tuuliklaanilaisen silmään. Kaksikon astellessa leiriin tuuliklaanilainen soturi keräsi paljon katseita puoleensa. Hän tunsi pienoista ylpeyttä, kun jotkut katselivat häneen vihaisen hämmentyneenä. Soturit erosivat sanaakaan sanomatta sillä Aromyrsky halusi kuumeisesti nähdä siskonsa koska siihen hänellä ei ole vielä ollut kunnolla aikaa. Kerrat kun hän oli päässyt parantajanpesään musta naaras oli ollut syvässä unessa kiitos unikonsiementen. Hän pyrki peittämään huolestuneisuutensa ja vihansa ja jättämään tapahtumaan johtaneet kysymykset Tuuliklaaniin. Hän ei halunnut varjoklaanilaisten kuulevan Ilvesroihun petoksesta ja siitä, että heidän soturinsa eivät pysyisi hallinnassa. Aromyrsky suuntasi parantajanpesälle, jonka hän tunnisti yrttisen hajujen perusteella, riistansa kanssa. Ennen kun hän kuitenkin astui pesän sisään, hän ei voinut hallita uteliaisuuttaan ja käänsi katseensa takaisin leirin suuntaan etsien mustaturkkista kissaa. Hän näkikin Kuolemantanssin keskustelevan todella kauniin naaraan kanssa. Todella pentuja odottavan naaraan kanssa. Kolli muisti, kuinka joskus oli pystynyt haistamaan naaraskissan tuoksun Kuolemantanssin turkilta, mutta ei ollut ajatellut siitä mitään. Nyt katsellessaan kaksikkoa hän tunsi kuitenkin pettymyksen myllertävän vatsassaan. Hän ei ymmärtänyt miksi, hän ei todellakaan olettanut Kuolemantanssin ottavan itselleen kumppania eikä varsinkaan pentuja. Jos hän ei olisi hieman järkyttynyt, hän säälisi pentuja. Aromyrskyn katse kohtasi hetkeksi Kuolemantanssin vihertävät silmät. Hän ei osannut lukea niistä mitään, mutta tällä hetkellä hän ei edes yrittänyt. Tuuliklaanilainen käänsi katseensa synkempänä parantajanpesään ja astui sisään. (Mitä tässä tapahtui niin se oli Mustanärhen tarinassa:3)

Aromyrsky kantoi laihan päästäisen ulos parantajan pesästä. Hän oli jättänyt hiiren loukkaantunelle sisarelleen ja hänen oli ollut tarkoitus itse syödä päästäinen, mutta jostain syystä hänen ruokahalunsa oli mennyt täysin. Se ei johtunut Mustanärhestä, vaikka kolli olikin hieman järkyttynyt kuinka pahasti hänen siskolleen oli tapaturmassa käynyt, ei arpi kasvoilla hänen ruokahaluaan veisi. Hän uskoi tietävänsä mistä se johtui muttei halunnut muotoilla sekavia ajatuksia selkeiksi lauseiksi edes mielessään. Aromyrsky ei kuitenkaan tiennyt missä saaliskasa leirissä sijaitsi, sillä hän ei nyt nähnytkään riistaa. Hän näki ruskeaturkkisen naaraan, ilmeisesti oppilaan, saapuvan juuri leiriin mestarinsa vierellä. Kaksikko erosi ja oppilas kantoi saalistaan peremmälle leiriin. Kirjavaturkkinen päätti lähestyä tuota kissaa ja lähti astelemaankin nopeasti tuota kohti.
”Hei. Anteeksi”, kolli naukui saaden nuoren kissan huomion. Ensiksi Aromyrskyn huomio kiinnittyi kissan epätavallisen tumman vihreisiin silmiin. Suurempi yllätys oli kuitenkin se, että kissa ei näyttänyt halveksuvalta, vaan katsoi häneen iloisena.
”Voinko auttaa jotenkin?” naaras mumisi saalis suussaan.
”Kävin saalistamassa tämän päästäisen enkä oikein tiedä mihin sen veisin”, tuuliklaanilainen selitti ja sai vastaukseksi hymyn ja hännän heilautuksen.
”Seuraa minua. Olet varmaan Mustanärhen veli?” naaras kysyi ja asteli tamppaantuneelle alueelle. Nyt kun Aromyrsky lähestyi aluetta, hän pystyi haistamaan siinä olleen riistan.
”Olen. Nimeni on Aromyrsky”, kolli esittäytyi ja laski päästäisen maahan. Varjoklaanilainen teki samoin ja nostatti tuikkivan katseensa kirjavaturkkiseen.
”Minä olen Lummetassu”, Lummetassu naukui ja sai Aromyeskyn hymyilemään pienesti. Ruskeaturkkisesta kissasta tuli hänelle pienesti mieleen Sadeliito ja se ajatus sai kollin ikävöimään Tuuliklaania. Hänellä olisi ystävänsä kanssa paljon puhuttavaa.
”Joka tapauksessa kiitos”, tuuliklaanilainen kiitti avusta, mutta myös nuorukaisen kohteliaisuudesta.
”Eipä mitään. Jos on jotain kysyttävää minä autan mielelläni”, Lummetassu naukui ja lähti pirteän oloisena selvästi oppilaspesän suuntaan haukotellen. Tämä sai Aromyrskynkin haukottelemaan ja tuntemaan väsymyksen kehossaan. Puiden välissä hiiviskely väsytti aivan eri tavalla kuin nummilla juoksentelu. Varjoklaanin leiri oli kuitenkin kokoajan ollut hämärän peitossa joten hän oli menettänyt täysin ajankulun. Kissa jäi seisomaan paikoilleen ja suuntasi sinisen katseensa sotureiden pesään. Jokin pesässä veti Aromyrskyä puoleensa, mutta varjoklaanin soturit tuskin halusivat tuuliklaanilaista joukkoonsa. Parantajanpesäänkään hänellä ei olisi menemistä, sillä Metsänhengellä oli jo tarpeeksi tekemistä potilaidensa kanssa, jotka valittivat Mustanärhen löyhkästä. Soturi siirtyi hieman sivummalle leirin keskustasta ja kävi makaamaan tamppaantuneelle maalle. Hän saattoi tuntea hennon ja turvallisen tuulen leikittelevän karkealla turkillaan sulkiessaan silmänsä.

Veden liplatus rantakivikkoa vasten kuulosti rauhalliselta. Järven pinnassa hehkui puolikkaan kuun kuvajainen ja hopeahännän lukemattomat tähdet. Oli Aromyrskyn viimeinen yö Varjoklaanissa sillä Mustanärhi oli kerännyt voimia jo muutaman päivän ja oli Metsänhengen mukaan valmis matkaamaan niin pitkän matkan. Vaikka kirjavaturkkinen oli vältellyt Kuolemantanssia viimeiset päivät, tänä viimeisenä iltana hän halusi olla hänen kanssaan – olihan Kuolemantanssi hänen ainoa tuttavansa klaanissa, eikä Aromyrsky tiennyt milloin näkisi mustaturkkista seuraavan kerran. Vaikka soturi yritti pitää ajatuksensa metsästyksestä, sitä hän oli tänne tullut tekemään varjoklaanilaisen vahtivan silmän alla, hänen huomionsa kiinnittyi kaikkialle muualle kuin saaliin löytämiseen. Kun hän käytti nenäänsä ainoa asia jonka hän pystyi haistamaan oli Kuolemantanssi. Kun hän käytti silmiään hän pystyi näkemään kuutamon valaisemassa pimeydessä vain paikan jolla hän ja Kuolemantanssi olivat tavanneet monet kerrat. Kun hän käytti korviaan hän kuuli vain Kuolemantanssin rauhallisen hengityksen. Hengitys takertui Aromyrskyn kurkkuun eikä hän tuntenut voivansa hengittää. Hän oli aivan liian lähellä.
”Metsäsyäminen ei näytä onnistuvan”, Kuolemantanssi totesi mitäänsanomattomalla äänellään. Tuuliklaanilainen kohotti sinisen katseensa mustaan kissaan, korottautuen koko pituuteensa aivan kuin saisi siitä turvaa että oli toista pidempi.
”Eipä sinullakaan”, Aromyrsky vastasi samaan tapaan jättäen kaikki merkit tunteista pois äänessään. *Huvittavaa*, tuuliklaanilainen pohti *Kuolemantanssi on ainoa ainoa jolle voin sanoa vastaankin.*
”Pidän syömisestä, en metsästyksestä” toinen vastasi silmät tuikahtaen. Hän tuntui olevan yhä lähempänä. Aromyrsky avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ainoa asia mikä hänen kurkustaan kantautui oli pieni äännähdys. Hän olisi halunnut kysyä hopeisesta kuningattaresta, siitä kuinka se oli ollut edes Kuolemantanssille mahdollista. Hän halusi myös puhua jotain mukavaa, sillä se voisi olla hyvin heidän viimeisimpiä kohtaamisia. Viimeinen positiivinen muisto olisi mukava. Siinä samalla tuuliklaanilainen kuitenkin mietti sitä, kuinka Kuolemantanssi oli manipuloinut häntä, ollut hänelle kylmä ja ilkeä, luoden välinpitämättömyyden kehän heidän ympärilleen, saaden hänen sydämensä hakkaamaan samoin kuin taistelun tiimellyksessä, hänen olonsa kevyeksi ja käpälät kylmille väreille.
”Mitä sinä teet minulle?” Aromyrsky kuiskasi lähes äänettömästi. Ensimmäisen kerran Kuolemantanssi näytti hieman hämmentyneeltä ja kaksi kollia katsoivat kirkkain silmin toisiaan. Tuuliklaanilaisesta tuntui ettei hän ollut koskaan katsonut Kuolemantanssin kasvoja niin tarkasti, huomaten miten yksittäinenkin lyhyt ja silkkinen karva taipui ja millainen luusto hänellä oli. Tuuliklaanilainen astui askeleen lähemmäksi, tajuamatta edes hengittää.
Aromyrskyn kurkusta kuului tukahtunut äännähdys ja hän kääntyi pois astellen pois tilanteesta, joka oli kestänyt vain muutaman silmänräpäyksen. Nopeasti kävely muuttui juoksuksi Tuuliklaanin kadotessa kuusimetsän varjoihin.

//yli vuosi viimeksi kun kunnolla kuin kirjoitellut niin pahoittelut huonommasta laadusta :'D

Vastaus:

16kp! Viime tarinasta todella on aikaa, mutta ainakaan itse en arvaisi jos en tietäisi, sillä tarina oli muutamaa kirjoitusvirhettä lukuunottamatta mielenkiintoista luettavaa. Kuolemantanssin ja Aromyrskyn suhde oli pääosassa tässä ja heidän kohtauksensa olivat kiinnostavia. Miten kaikki tuntui hieman kuin hidastuvan heidän kohdatessa, niin että samalla tuntui ulkoisesti tapahtuvan vähän, mutta sisäisesti paljon. Kuvailu oli loistavaa ympäristön kanssa, Aromyrskyn totutellessa uuteen reviiriin, sekä myös Aromyrskyn tunteissa Kuolemantanssia kohtaa :)

-Silkkis

Nimi: Raitakorva

05.07.2018 21:02
// HUOMIO!!!!!!!! RAAKAA JA VÄKIVALTAISTA JA MAHDOLLISESTI HERKKÄÄ MIELTÄ HÄIRITSEVÄÄ TEKSTIÄ! TEKSTISSÄ KANNIBALISMIA, JOTEN LUKEMINEN OMALLA VASTUULLA! Yritin kuvailla mahdollisimman ympäripyöreästi, ettei olisi liian raakaa.
///Arvosteluun haluaisin mainintaa kirjotusvirheistä, muuten voi arvostella miten haluaa/jaksaa
Rubiini-Kujakolli

Aurinko oli piilossa tummien pilvien takana ja tuuli puhalsi armottomasti. Ukkosmyrsky lähestyi. Kävelin kaksijalkalassa vilkuillen taakseni vähän väliä. Minun ei ollut turvallista kävellä täällä, ei sen jälkeen, mitä olin kuullut eräältä erakolta. Siskoni oli vaarassa ja kuulemma se oli minun omaa syytäni. En ollut jutellut Leidille vuosiin, joten en ymmärtänyt, miten tämä oli minun vikani. Harva edes tiesi, että punaruskea siro kotikisu oli siskoni. Tai niin ainakin olin kuvitellut, mutta ilmeisesti asia oli toisin.
”Ehkä minun pitäisi vain palata metsään” ajattelin, muistellen katkerasti kertoja, milloin olin itse nääntynyt nälkään ja nähnyt siskoni nauttivan ravinnepitoista ruokaa joka päivä.
”Liian myöhäistä” kuulin edestäni ja näin arpiset kasvot. Yksi viilsi kollin suun niin, että huulet olivat haljenneet kahtia.
”En uskonut näkeväni sinua, mutta viestini ilmeisesti tuli perille” omahyväinen hymy sai minut paljastamaan kynteni.
”Tuo on turhaa. Kannattaa vain seurata. Täällä on enemmän kissoja, kuin silmäsi näkevät”, tuo huomautti ja haisteli ilmaa. Tosiaan, ilmassa leijui monen kujakissan haju. Pian aloin myös nähdä kiiluvia silmäpareja ja muutama kissa tuli esiin.
”Jos haluat nähdä siskosi, paras seurata minua kynnet piilossa” kolli totesi ja lähti kävelemään. Katselin ympärilleni. Mihin ihmeeseen siskoni oli itsensä sotkenut… Minulla ei ollut vaihtoehtoja, joten seurasit arpista kissaa.
”Kuka olet?” kysyin. En tunnistanut häntä.
”Sillä ei ole vielä väliä” tuo huomautti ja kääntyi kadulle, joka oli täynnä keppejä, hiekkaa ja koloja tiellä. Selkäkarvani nousivat pystyyn, odotin jonkun hyökkäävään kimppuuni minä hetkenä hyvänsä.
”Siskosi on tuolla. Haluatko auttaa häntä?” arpisuu kysyi osoittaen hännällään koloa tiessä. Kiirehdin reunalle ja näin siskoni kolon pohjalla liikkumattomana. Käännyin syyttääkseni kujakollia murhasta, mutta samalla minut työnnettiin itse koloon. Isku oli pehmeä, koska tipuin siskoni päälle. Katsoin surullisena siskoni elotonta ruumista. Mitä olin tehnyt, että ansaitsin tämän? En ollut tappanut ketään, korkeintaan tehnyt sokeaksi toisesta silmästä.
”Miksi?!” huusin vihaisena kiiluvalle silmäparille.
”Miksi sinä varastit ruokaamme?” tuo tuhahti. Paikalle tuli lisää kissoja.
”Teitte tämän vain ruuan takia? Olette hulluja!” sähähdin ja paljastin kynteni.
”Menetimme ystäviämme ja rakkaitamme talvella vähäisen ruuan takia. Joten tämä on vain suloinen kosto” arpisuu sihisi takaisin. Hyvä on, siskoni tappaminen oli ehkä oikeutettua, vaikka en sitä halunnutkaan myöntää.
”Meillä on ehdotus. Koska olemme niin armollisia, voimme auttaa sinut pois sieltä kuopasta. Jos et suostu, hukut sinne sateen alkaessa tai näännyt”, kolli jatkoi, kun en vastannut syytöksiin. Sain mahdollisuuden elää? Totta ketussa suostuisin! Toivoin, että minun tarvitsisi vain saalistaa kissajoukkiolle. Kuulin jo jyrinää kaukaisuudessa. Ukkosmyrsky lähestyi. Sade tulisi ensimmäisenä…
”Hyvä on! Mitä haluatte?” kysyin kuopan pohjalta.
”Kun kerran tykkäät syödä meidän saaliita, niin ole hyvä. Syö hänet!” huudettiin. Ilmeeni muuttui järkyttyneeksi.
”Olette hulluja! En minä syö toisia kissoja, saatika omaa siskoani!” sähähdin. Silloin tunsin ensimmäisen pisaran.
”Näyttää siltä, että hukut…” arpiturkkinen kolli totesi ja hänen kiiluvat silmäparinsa katosivat näkyvästä. Pian muut seurasivat perässä, mutta kaksi kissaa jäi paikalle. Sihisin noille vihaisena ennen kuin asetuin makaamaan siskoni viereen. Pyytelin anteeksi ja pyysin elottomalta kauniilta naaraalta apua, mutta vastausta en saanut. Pisaroita alkoi tippua tiheämmin ja kyyneleet eivät erottuneet niistä. Maistoin kuitenkin niiden katkeran suolaisuuden huulillani. Maa muuttui kosteaksi vesipisaroista ja tahri turkkini. Siitä huolimatta asetuin makaamaan siskoni vierelle ja nuolin tuon korvantaustaa. Tähän elämäni päättyisi…

Yllättäen eteeni tippui kuollut hiiri. Katsoin ylös, mutta ketään ei näkynyt. Mahani kurisi ja vesi alkoi nousta uhkaavasti, joten ei ollut varaa varovaisuudelle. Ahmin hiiren ja pian kuoppaan tippui laiha rotta. Vaikka ne eivät mahaani kokonaan täyttäneet, sain niistä energiaa. Yritin nähdä kuka auttajani oli, mutta vieläkään ei näkynyt edes kiiluvia silmäpareja.
”Hei! Kiitos ruuasta, mutta voisitko mitenkään päästää mi”
”Hiljaa” sähähtäen äänensävyn kanssa esiin tuli kaipaamani silmäparit.
”Onko siellä mitään keppiä, mitä pitkin pystyisin kiipeämään?” kysyin.
”Älä sano enää san” samalla eteeni tupsahti siniharmaa kolli.
”Pettureita ei tarvita meidän joukkoihimme. Jos haluatte pois, toisen on syötävä toinen!” arpisen kollin ääni kajahti yllämme vihaisena. Katsoin pahoillani auttajaani, mutta tuo oli vihainen ja syöksähti kimppuuni. Ahtaassa tilassa en ehtinyt väistää ja osuimme yhdessä isoon kiveen. Työnsin siniharmaan kollin pois päältäni ja tuo laskeutui kuolleen siskoni päälle.
”Ei olisi pitänyt koskaan auttaa sinua” kolli sähähti.
”Rauhoitu, meidän pitää löytää keino pois täältä”
”Ei ole kuin yksi keino! Ellen syö teitä kuolen” tuo ärähti ja hyökkäsi päälleni. Veri läiskyi tapellessamme ahtaassa tilassa. Lopulta ymmärsin, ettei todella ollut muuta keinoa Vesi oli jo peittänyt elottoman siskoni ruumiin kokonaan. Niinpä seuraavalla kerralla kun siniharmaa kolli syöksyi minua kohti raivoissaan, iskin hampaani suoraan tuon kurkkuun. Järkytys näkyi vastustajani silmissä ennen kuin elämä katosi kollin ruumiista.
”Syö se!” kuului ilkkuva käsky ylhäältä. Suojeluvaistoni alkoi kamppailla moraalini kanssa. Lopulta suojeluvaistoni voitti ja repäirin palan lihaa kelluvasta ruumiista. Minua kuvotti. Sade rauhottui hetkeksi ja sain aikaa. Ukkosen jyrinä viittasi kuitenkin siihen, että kohta sataisi kaatamalla. Niinpä ahmin paloja uhristani, kunnes isoimmat lihanpalat oli syöty.
”Päästäkää minut nyt pois!” sähisin vihaisena.
”Unohdit siskosi” sadistinen kiduttajani huomautti. Paljastin kynteni ja katsoin siskoni ruumista. Jyrinä kuului jälleen lähempää ja tihkuminen alkoi. Suljin silmäni tiukasti ja revin siskoni mahan auki. Mahani täyttyi, mutta mieleni järkkyi.

Kun siskoani ei enää tunnistanut kissaksi, oli vettä jo niin paljon, että sain kurotella päätäni, että sain happea. Pyysin apua ja armoa, mutta en uskonut, että arpinen kolli pitäisi sanoistaan kiinni. Yllätyksekseni kuoppaan tiputettiin lankku. Katsoin sitä hetken epäuskoisena, mutta sitten suojeluvaistoni ja adrealiini iskivät jälleen ja kynsien avulla kiipesin pois kuopasta ja kidutuksestani. En kuitenkaan nähnyt arpista kollia missään. Sen sijaan minua katsoi säälien kaksijalka joka lähestyi varoen. Sähähdin tuolle ja juoksin pois. Viha ja raivo kuohusivat sisälläni ja sateen muuttuessa voimmakkaammaksi etsin arpista kollia. Kauaa ei tavinnut etsiä, muistin, mistä olin varastanut kissajoukon ruokia. Mitään varoitusta antamatta hyökkäsin arpisen kollin kimppuun ja revin tuon mahan irti. Repäisin palan lihaa ja heitin sen ilmaan. Liha klöntti tippui eteeni ja näin järkyttyneitä ja vihaisia katseita. Nappasin lihanpalan suuhuni ja nielaisin sen kokonaisena. Tämän jälkeen nuolaisin huuliani hymy kasvoillani. Järkytykseltään kukaan ei lähestynyt minua, joten juoksin pois. Moraalini yritti vielä taistella, käski piiloutumaan, käski unohtamaan kaiken äskeisen. Vaan tämän illan muistot eivät katoaisi minnekään ja kissan lihan maku jäisi hivelemään makunystyröitäni…

//Elikkäs Rubiinista saa nyt alkaa levittämään huhuja ja tarinoita kaikkien kesken, eli siis kannibalistikissasta joka vaanii uhrejaan metsässä lähellä klaanikssoja. Pahoittelut myös tönköstä tarinasta, oli jostain syystä vaikeaa sisäistyä hahmoon ja sen tuntemuksiin....

Vastaus:

7kp! Kun ensiksi luin tästä ideasta, olin heti kiinnostunut mitä aiot kirjoittaa, sillä ensimmäistä kertaa pääsee tällaisesta teemasta lukemaan. Ja ymmärrän että tässä hahmoon voi olla hankala syventyä, mutta onnistuit mielestäni hyvin. Tarina ei kulkenut liian nopeasti, vaan juoni meni eteenpäin toimivasti, selittäen Rubiinin eri tunteita. Tunnelmaltaan tarina oli pahaenteinen alussa ja loppua kohdin aika rankkaakin luettavaa, mutta hyvällä tavalla, sillä tämän teeman kanssa, se on varmaan tarkoituskin. Kieliopiltaan kaikki oli hyvin, muutamaa pientä kirjoitusvirhettä lopussa lukuunottamatta.

-Silkkis

Nimi: Idulilu

05.07.2018 09:53
Unohdin mainita, että Joutsenpennun tarinassa esiintyy lopussa hieman raakaa ja ehkä ahdistavaa materiaalia. (tai miten sen haluaa määritellä.)

Nimi: Joutsenpentu, Taivasklaani

04.07.2018 21:20
Äskettäin tapahtui jotain epätavallista. Puolet klaanistani tietää kuinka outo olen. Yleensä valvon todella myöhään ja nukun samaan aikaan, kun muut saalistavat ja leikkivät. Kävin aikaisempana auringonlaskuna nukkumaan samoihin aikoihin kuin kaikki muutkin, joten heräsinkin samoihin aikoihin. Kun tassuttelin ulos pentutarhasta, näin kuinka aurinko oli juuri nousemassa. Ehdin nähdä kuinka aamupartio katosi metsän pimeyteen. Joitakin kissoja oli jo hereillä ja katselin heidän tekemisiään. Tummavarjo oli kiirehtimässä metsään, varmaankin saalistamaan.
*Kumpa osaisin jo saalistaa. Toisin klaanille niin paljon tuoresaalista, että se riittäisi seuraavalle kuulle.*
Purosulka nukkui vielä pentutarhassa, mutta saatoin kuulla kuinka Viimapentu oli heräilemässä. Viimapentu oli aina hereillä ennen Varjopentua. Varjopentu oli aina ollut kova nukkumaan, mutta herätessään hänellä taas oli energiaa vaikka muille jaettavaksi. Rakastin katsella kuinka aurinko nousi hopeahännän takaa. Ihailin siinä oikeastaan kaikkea. Kuinka joka aamu aurinko jaksoi nousta tuomaan meillä valoa ja lämpöä. Rakastan myös katsella auringonlaskua. Kuinka aurinko palaa takaisin omalle makuusijalleen lepäämään suoritettuaan päivän työt. Oli vaikea sanoa kummasta pidin enemmän. Molemmilla oli omat viehätyksensä ja kun kaikki aika maailmassa oli itselle, minulla oli hyvin aikaa katsella kuinka aurinko nousee ja laskee. Kuulin kuinka Viimatassu tassutteli viereeni ja asettui katselemaan auringonnousua kanssani. Jos joskus leikin jonkun kanssa, se oli usein Viimapentu.
"Huomenta", Viimapentu naukui unisesti.
"Huomenta", vastasin.
"Nukuitko kerrankin samalla makuusijalla kanssamme?" Koska menimme nukkumaan aivan eri aikoihin, Viimapentu oli alkanut kiusoittelemaan minua siitä, ettenkö nukkuisi enää heidän kanssaan samalla makuusijalla.
"Totta kai, olen aina nukkunut." Viimapennun vitsit olivat usein huonoja, mutta ne keventävät tunnelmaa välillä ihan mukavasti. Ja kuka minä olen sanomaan kenen vitsit ovat huonoja, koska omani ovat varmaan koko klaanin huonoimmat. Kukaan ei naura niille ja tuskin tuleekaan.
"Oletko miettinyt mitä teet tänään?" Koetin avata keskustelua uudestaan ennen kuin hiljaisuus laskeutui liian syvälle väliimme.
"En oikein tiedä. Mitä sinä ajattelet tehdä tänään?" Viimapennulla oli usein suunnitelma jokaiselle päivälle, mutta ilmeisesti tälle päivälle. Koetin miettiä jos voisimme tehdä jotain yhdessä. Yksi ensimmäisistä asioista, jotka tulivat mieleeni olivat kävelylle lähteminen ja klaanien vanhuksien tarinoiden kuunteleminen.
"Mennäänkö kuuntelemaan Silkkisulan tarinoita. Olen kuullut, että hän on hyvä kertomaan tarinoita."
"Mutta Silkkisulka on Myrskyklaanista!"
"Mutta hän kuuluu nyt Taivasklaaniin!" Intin vastaan.
Viimapentu ei pitänyt siitä, että leirissä asui muitakin kuin vain puhdasverisiä taivasklaanilaisia. Ei hän heitä vihaa, mutta hän on jo luonut niin vahvan siteen soturilakiin, josta olen kuullut muilta oppilailta, ettei meinaa ymmärtää miksi kissat rikkovat sitä.
"Silkkisulka on vain yksi lisä suu ruokittavaksi", Viimapentu tuhahti. Usein hän ei ollut aivan noin ilkeä, mutta Silkkisulka näytti olevan poikkeus.
"Olenko minäkin yksi lisä suu ruokittavaksi, kun en ole syntynyt Taivasklaanissa?" Asetuin sitä enempää miettimättä Silkkisulan tueksi, vaikka tuskin tunsinkaan häntä. Toisaalta tuskin tunsin ketään muuta kuin Purosulan koko klaanista. Mutta sen tiesin, että meillä oli jotain yhteistä; olimme molemmat ulkopuolisia. Ennen kuin Viimapentu ehti vastata tassuttelin kohti klaanien vanhuksien pesää. Tiesin, etteivät klaanin vanhukset olleet vielä hereillä. Vierailinhan heidän luonaan todella usein. Se ei kuitenkaan minua ollut koskaan estänyt. Tai oikeastaan vain kerran, kun Marjaläikkä sairastui valkoyskään. Se kuitenkin huomattiin niin nopeasti, ettei se ehtinyt kehittyä pahemmaksi. Pentutarhan ja klaanien vanhuksien pesän välissä oli kasa isoja kiviä tai sitten helpompi reitti oli kulkea oppilaiden pesän ja parantajan pesän ohi klaanien vanhuksien pesälle. Koska minulla ei oikeastaan ollut tekemistä muutenkaan varattuna, (niin kuin minulla yleensä olisikin jotain tekemistä) niin päätin koettaa kiivetä kivien yli kuuntelemaan klaanien vanhuksien tarinoita. Pennun näkökulmasta kivet näyttivät isoilta, mutta pieni seikkailu ei ollut pahasta. Heti ensimmäisen kiven kohdalla ongelmia tuli vastaan. En vielä ollut oppinut kunnolla kiipeämään, koska en ollut vielä tarpeeksi vanha ottamaan osaa soturin koulutukseen. Osasin kuitenkin jo jotenkin käyttää kynsiäni, vaikka nekin tuntuivat lyhyemmiltä kuin muilla. Olin kuitenkin päättänyt olla luovuttamatta. Työnsin itseäni eteenpäin samaan aikaan, kun yritin pitää itseni kivessä kiinni etten putoaisi. Pidin tassuni mahdollisimman lähellä toisiaan niin, että näytin suuremmalta. Olin jo muutenkin aivan tarpeeksi pienikokoinen. Yritin kurotella korkeammalle, mutta en uskaltanut liikuttaa takajalkojani, koska pelkäsin, ettei etutassuissani olisi tarpeeksi voimaa pitääkseen minua kiinni kivessä. Päätin kuitenkin ottaa peloistani huolimatta riskin. Jos tippuisin ja loukkaantuisinkin, olihan klaanilla parantajat sitä varten, että he voisivat auttaa minua. Juuri kun ponnistin, muistin kuinka pahalta minusta tuntui, että Peuransarven ja Sammaltassun pitäisi käyttää arvokkaita yrttejään minuun, kun tuhlasin jo muutenkin riittävästi heidän kallisarvoisia yrttivarastojaan. En keskittynyt ollenkaan ponnistamaan ja pitämään tasapainoa, kun ajatukseni olivat taas harhailleet jonnekin muualle, joten otteeni kivestä irtosi. Voimani ja taitoni eivät riittäneet hyppäämään turvaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti.
"Joutsenpentu!" Kuulin jonkun huutavan nimeäni ja avasin silmäni.
*En voi luovuttaa! Todellinen soturi ei luovuta!*
Kun vajosin syvemmälle kivien väliin, koetin löytää paikkaa, josta voisin saada kiinni tai mitä tahansa, joka auttaisi. En ehtinyt ajatella sen pidemmälle, kun tunsin kuinka joku otti tiukan otteen niskakarvoistani. Valahdin melkein heti rennoksi ja mieleeni ei edes tullut ajatusta vastustelusta. Tuttu sammaleen haju ympäröi minut ja näinkin kuinka Purosulka oli tullut avukseni. En ollut ehtinyt vajota syvälle, joten Purosulka sai minusta helposti otteen.
"Mitä Tähtiklaanin nimeen oikein olit tekemässä?" Purosulka kuulosti enemmän huolestuneelta kuin vihaiselta. Näin kuinka Ruostevarjo vilkaisi meitä ihmetellen. Hänen katseensa viipyi meissä hetken aikaa ennen kuin hän jatkoi matkaansa.
"Olin vain menossa klaanien vanhuksien pesälle kuuntelemaan tarinoita."
"Ja etkö millään keksinyt turvallisempaa reittiä?"
"Keksin kyllä, mutta halusin näyttää, etten ole enää mikään maitoa imevä pentu."
Purosulan toinen kulmakarva nousi.
"Miksi luulet klaanin ajattelevan sinusta noin?"
"Koska tuhlaan Peuransarven arvokkaita yrttivarastoja tähän tyhmään sairauteen, enkä varmaankaan sen takia ikinä pääse soturiksi!" Huusin masennukseni, turhautumiseni, suruni ja kaiken siltä väliltä ulos varmaan niin kovaa, että se kuului hopeahäntään asti. Puolet koko leiristä kääntyi minun puoleeni, kun kaaduin maahan itkemään hysteerisesti.
"Joutsenpentu..."
"Olen pelkkä rääpäle, taakka klaanille!"
Masennus oli vaivannut minua jo pitkään ja se oli syöpynyt syvälle sisimpääni. Tuntui kuin elämässäni ei ollut mitään muuta kuin unelma soturiksi pääsemisestä ja masennuksesta. Olin niin kyllästynyt kaikkeen tähän! Miksi kukaan ei voinut nähdä tätä kivun määrää?! Miksi ei voisi olla olemassa jotain yrttiä, joka veisi sen pois ikuisiksi ajoiksi? Olin hajoamassa. Olin satuttanut itseäni jo vähän aikaa, mutta salaisuuteni sai luvan loppua tähän! Paljastin vatsani Purosulalle, joka järkyttyi kun huomasi, että mahastasi puuttui karvaa.
"Joutsenpentu...Mitä sinä..."
Ennen kuin hän ehti estää minua, otin kynteni esiin ja revin vanhan haavani auki, jonka olin repinyt jo monta kertaa auki. Kipu tuntui kaikkialla kehossani, mutta en irrottanut katsettani Purosulasta. Tunsin kuinka veri alkoi valua valkoiselle turkilleni, mutta en välittänyt. Itkin edelleen, kun pimeys alkoi ottamaan minusta vallan. Tunsin kuinka voimat hävisivät tassuistani kuin sade kuivaan maahan. Purosulka, Viimapentu ja Varjopentu seurasivat vierestä, kun hitaasti suljin silmäni ja annoin pimeyden viedä minut mukanaan.

Halusin näyttää Joutsenesta uusia puolia tässä tarinassa, vaikka aika lyhyesti. Sen verran spoilaan, ettei Joutsenpentu ole kuolemassa.

//Huomasin muuten, että Joutsenpennun tiedoissa lukee 'Idulidu' vaikka pitäisi lukea 'Idulilu'. Tiedän, että se on vain pienen pieni kirjoitusvirhe, mutta korjaisitko sen?

Haluaisin rakentavaa palautta. Mikä meni pieneen? Mitä korjattavaa? Pomppiko juoni tai jokin muu? Muuttuuko Joutsenen ajatukset ja luonne liian nopeasti aikuismaisiksi? (jos niin voi sanoa)

Vastaus:

7kp! Tarinassa näkyi jälleen kivasti Joutsenpennun ajatusmaailmaa, viime tarinaan verraten, tässä näkyi nyt myös selvemmin Joutsenpennun luonnetta käytännössä ja miten hän tuli toimeen muiden klaanilaisten kanssa. Kun kerroit Joutsenpennun aamusta, siinä oli mukava rauhallinen tunnelma, mikä toi tuohon emotionaaliseen kohtaan enemmän yllätyksen tuntua.
Varsinkin tuo Joutsenpennun itsensä satuttaminen, sillä siihen ei ollut mitään viittauksia viime tarinassa, mikä sai miettimään miten iso aikahyppy tässä on viime tarinoiden välillä. Ja jos tämä tarina sijoittuu lähelle aikaa, jolloin Joutsenpennusta tulee oppilas, niin mielestäni hänen käyttäytymisensä pysyi vielä ihan hyvin ikäisenään.

Kieliopin puolella huomioni kiittyi dialogiin, eli esim. verbit tulevat pienellä kirjaimilla lainausmerkkien jälkeen :)

-Silkkis

Nimi: Mesitassu, Varjoklaani

18.06.2018 22:04
//Rakentavaa palautetta :3//

Luku 1

Mesipentu istui pentutarhan suuaukon edustalla. Pörröinen karvapallo katseli silmät ihmetyksestä suurina suurikokoisia sotureita, joita leiri oli pulollaan. Pienikokoinen naaras odotteli pentutarhan ulkopuolella, että Koivutähti kajauttaisi ilmoille kokoontumiskutsun. Kuningattaret olivat kovasti vihjailleet, että tänään olisi se päivä kun Mesipentu nimitettäisiin oppilaaksi. Naaras oli siitä innoissaan, mutta samalla häntä harmitti jättää pentuaikojen herkulliselta maistuva maito taakseen. Metsästys toki kiehtoi tätä nuorta naarasta, sillä hän saisi itse pyydystää itselleen mehevän ja pulskan hiiren tai aromikkaan sammakon! Pelkkä ajatuskin riistasta sai Mesipennun kehräämään itsekseen. Pulskalla pennulla oli kyllä tavallista parempi ruokahalu tai sitä olisi voinut ehkä kutsua enemmänkin ruuanhimoksi. Mesipentu oli aina imenyt emonsa nisistä enemmän maitoa kuin muut pesätoverinsa. Siitä hän olikin kuullut jatkuvasti huomautuksia muilta kuningattarilta ja pennuilta. Rasahdukselta kuulostava äännähdys sai Mesipennun kääntämään pörröistä päätään äänen suuntaan. Rasahduksen päästi pähkinäpuun oksa, jolle Koivutähti oli hypännyt. Hän pitäisi klaanikokouksen! Pian vaalea naaras kajauttikin klaanilaisilleen kutsun. Sen johdosta kissoja alkoi kerääntyä pähkinäpuun juurelle. Mesipentu kipitti sinne muiden kissojen vanavedessä ja änkesi tiensä eturiviin. Hän kohotti meripihkanvärisen katseensa päällikköön. Kaksikon katseet kohtasivat ja Koivutähti nyökkäsi karvapallolle.
"Mesipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Mesitassuksi! Mestarinasi tulee olemaan Iltasydän. Toivon, että Iltasydän siirtää kaiken oppimansa tiedon sinulle", Koivutähti maukui juhlallisesti. Naaras viittoi hännällään Iltasydäntä tulemaan eteenpäin. Mesitassu käänsi katseensa ruskeaan naaraaseen, joka mitä luultavimmin oli hänen mestarinsa.
"Iltasydän olet valmis saamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta, ja olet osoittanut olevasi kärsivällinen ja vahva. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", Koivutähti maukui. Iltasydän nyökkäsi. Mesitassu katsoi silmät pyöreinä häntä lähestyvää soturia ja kömpelösti karvapallo kurottautui koskettamaan mestarinsa kuonoa. Mesitassu säpsähti pienesti klaanin alkaessa huutamaan hänen nimeään: "Mesitassu! Mesitassu!" Häkeltyneenä pörröinen naaras katseli klaanitovereitaan, joista osa hymyili ja osa taas näytti nyrpeältä.
"Onnea uudelle oppilaalle", Iltasydän maukui. Mesitassu nyökkäsi kiitollisena ja hypähti pienesti paikoillaan. Naaras oli kovin innoissaan koulutuksensa alkamisesta.
"Yleensä oppilaille näytetään ensimmäisenä reviirit", Iltasydän maukui. Mesitassu katsoi mestariaan silmät suurina. Pääsisikö hän tutustumaan Varjoklaanin riistatarjontaan heti?
"Mutta minä päätin tehdä poikkeuksen", Iltasydän maukui. Mesitassun into lopahti heti.
"No, mitä me sitten teemme?" kellertävä naaras kysyi kallistaen pörröistä päätään.
"Sinä saat vaihtaa klaaninvanhimpien makuualustat", Iltasydän maukui. Mesitassun häntä laski välittömästi alas ja hän katsoi mestariaan pettyneenä. Likaisia makuualuksia ensimmäisenä päivänä?
"Äläs näytä nyrpeältä - on kunnia saada palvella klaaniaan", Iltasydän maukui tiukasti. Mesitassu nyökkäisi. Kyllähän hän sen tiesi, hän olisi vain halunnut palvella klaania metsästämällä riistaa.
"Mennään sitten", juovikas naaras maukui ja viittoi Mesitassua seuraamaan. Pulska naaras hyppelehti mestarinsa perässä klaaninvanhimpien pesälle. Siellä olivat kaikki klaanin neljä vanhusta; Ilvespilkku, Hiirihäntä, Kivimyrsky ja Kalliokynsi. Kivimyrsky ja Hiirihäntä vaihtoivat kieliä aurinkotäplässä. Kalliokynsi taas nukkui henki rahisten. Ilvespilkku taas katsahti tulijoihin.
"Jo oli aikakin! Jäsenet tässä menevät, kun pitää nukkua tällaisella kulahtaneella sammaleella!" Ilvespilkku maukui kiusoittelevaan sävyyn. Mesitassu kallisti päätään kummissaan.
"Älähän nyt, et sinä nyt niin vanha ole", Hiirihäntä huikkasi huvittuneena. Ilvespilkku kohautti lapojaan. "Silti, ihan tarpeeksi vanha." Ilvespilkku maukui. Mesitassu katseli vuorotellen kaikkia klaaninvanhimpia.
"Onko heillä kaikilla likaiset makuualukset?" Mesitassu kysyi.
"Kyllä vaan, voisin itse asiassa pyytää Yötassua sinun avuksesi", Iltasydän maukui. Mesitassu ei tunnistanut oppilastoverinsa nimeä, luultavasti hän ei ollut koskaan edes nähnyt tätä Yötassua.
"Käyn hakemassa hänet ja sitten annan teille ohjeet", juovikas naaras maukui ja sujahti ulos klaaninvanhimpien pesästä. Mesitassu jäi hölmistyneenä katsomaan mestarinsa perään. Pian Iltasydän palasi mukanaan tummanharmaa kolli. Tuon kollin täytyi olla Yötassu.
"Hei!" Mesitassu maukui iloisesti meripihkanväriset silmät hehkuen. "Olen Mesitassu uusi oppilas!"

Vastaus:

6kp! Huomioni kiinnitti kirjoituksessa se miten kuvailit hänen liikkeitään ja toimintaa, sillä se vaihteli ja toimi hänen ulkonäkönsä kanssa, luoden toimivan kuvan. Tarina tuntui itselle hyväntuuliselle esimerkiksi miten Mesitassun luonne näkyi ja miten kirjoitit tapahtumat hänen ympärillään ja sitä luki hymyillen :)

-Silkkis

Nimi: Yötassu, Varjoklaani

06.06.2018 22:27


// Tuon mun ensimmäisen tarinan outo rivitys johtuu mun tekstinkäsittelyohjelmasta, toivon että se tulee tähän nyt oikein (: Kuka on muuten Raitatassun mestari? Kirjoitin tämän nyt niin, ettei se käy ilmi. Lisäksi onko kenelläkään muulla sukulaisuussuhdetta Setrikynteen? Mietin että se voisi olla Yötassun emo, mikäli se olisi ok.


Sinä päivänä Yötassu sai ensimmäisen kerran harjoitella oppilastoverin kanssa yhdessä. Katajaviima oli kutsunut vanhemman oppilaan, Raitatassun mukaan harjoituksiin. Yötassu pyöritteli etukäpälällään maahan varisseita kuusenneulasia odotellessaan harjoitusten alkua. Tummanharmaa kolli kyräili Raitatassua - häntä vanhempaa oppilasta - epäluuloisesti.
"Pyysin Raitatassun sinulle harjoittelukumppaniksi tänään", Katajaviima selosti. "Minusta sinun on aika aloittaa taisteluharjoitukset ja halusin sinulle ainakin näin aluksi itsesi kokoisen vastustajan."

Yötassu piti Katajaviiman toteamusta aikamoisena liioitteluna. Vaaleanruskea, raidallinen oppilas oli häntä useamman kuun vanhempi, joten hän oli myös suurempi ja lihaksikkaampi pidemmän harjoittelun ansiosta. Yötassu loi Katajaviimaan pistävän katseen, mutta sisuuntui sitten. Hän ei antaisi toisen oppilaan rökittää itseään noin vain! Raitatassu näytti huomaavan nuoremman kissan haastavan katseen, sillä tämä virnisti huolettomasti. Yötassua alkoi ärsyttää.


Sinisenharmaa kolli katsoi vaitonaisena, miten Katajaviima näytti muutamia hyökkäyksiä ja puolustusliikkeitä.
"Opit kuitenkin parhaiten kun kokeilette itse. Noniin, käyttäkää molemmat jotain näyttämääni liikettä", Katajaviima tuntui sanovan aivan liian pian. Yötassu ei ollut valmiina ja säikähti, kun Raitatassu syöksähti kohti hampaat paljastettuna. Jos Yötassu olisi katsonut, hän olisi nähnyt leikkisän pilkkeen Raitatassun silmissä. Yötassu loikkasi alta pois paniikissa ja laskeutui neljälle jalalle. Raitatassu kääntyi sulavasti ja syöksähti hänen kimppuunsa uudelleen. Yötassu väisti jälleen täpärästi.
"Älä pakoile siinä vaan näytä mihin pystyt! Käytä jotakin puolustusliikettä!" Katajaviima huusi harjoitteluaukion toiselta puolelta. Yötassu ei muistanut siihen hätään yhtäkään, vaan heittäytyi jälleen viime hetkellä Raitatassun heilahtavan käpälän tieltä. Raitatassu nauroi.
"Hyvänen aika sentään, yritä edes!"


Sanat kolahtivat Yötassuun. Hän häpäisi isänsä muiston pakoilemalla vastustajaansa kuin jokin pelokas pentu. Hän oli varjoklaanin oppilas ja hänen tuli osoittaa kykynsä tai kukaan ei kohta kunnioittaisi häntä. Niin isä oli sanonut ennen kuolemaansa. Yötassun keltaiset silmät kapenivat viiruiksi ja hän tunsi mielensä tyyntyvän. Kolli puri hammasta, ajoitti hyppynsä tarkkaan ja syöksyi suoraan häntä tavoittelevien käpälien välistä. Muks! Yötassun päälaki osui kovalla voimalla Raitatassun leukaan. Yötassu oli hetken pyörällä päästään, mutta hän kuuli Raitatassun parahtavan ja perääntyvän. Tumma kolli ravisti päätään ja näki nyt Raitatassun hierovan leukaansa käpälällään.



Aukion toiselta puolelta kuului käheää naurua. Molemmat oppilaat kääntyivät yllättyneinä Katajaviiman puoleen. Juovikas kolli nauroi.
"Tuo ei kyllä ollut mikään niistä liikkeistä, jotka näytin, mutta taisi toimia, vai mitä Raitatassu?"
Yötassun yllätykseksi Raitatassu naurahti myös eikä näyttänyt kantavan kaunaa saamastaan tällistä.
"Jo vain. Täytyy myöntää, etten osannut odottaa että sinusta löytyisi niin paljon voimaa!" toinen oppilas maukui.



Yötassu ei viitsinyt mainita päälakensa mahtavasta jomotuksesta mitään, kun muut kaksi kerran näyttivät pitävän puolustusta onnistuneena.

Vastaus:

3kp! Pidin tarinan sulavuudesta lukiessa, vaikka olisi mukavaa saada tulevaisuudessa enemmän kuvailua ympäristöstä, mutta tunteiden kuvaus oli toimivaa ja toi esille Yötassun luonteen hyvin. Muutenkin taistelukohtaus ja Raitatassun elekieli Yötassua kohtaan oli myös kivaa luettavaa :)

+Lisäsin Raitatassulle mestarin :3

-Silkkis

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

26.05.2018 10:26
//Rakentavaapalautetta olisi kiva saada\\

Lähestyin hiljaa hiirtä, joka nakersi jotain puun juurikossa. Juuri kun olin hyppäämässä sen kimppuun, jokin paksu tökkäsi kylkeäni “valkopentu herää”, naukaisu tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa. Pian pääni kolahti kipeästi johonkin kovaan ja hätkähdin hereille Liljaturkki oli tönäissyt minut alas sammalpediltä. Vastaus tuli ennenkuin ehdin kysyä miksi tämä oli tehnyt niin.
“Sinä pyörit kokoajan niin etten saa unta, aamupartiotkaan eivät ole vielä lähteneet”, Liljaturkki haukotteli. Kuulin sammalten liikahtavan ja tuon hengityksen hidastuvan kun naaras nukahti jälleen. Astelin varovasti pesän suulle ja pujahdin ulos. Leirissä oli hiirenhiljaista, partiotkaan eivät olleet vielä liikkeellä.Päätin käydä klaaninvanhimpien luona. Perillä kuulin vain tasaista tuhinaa. Olin jo kääntymässä pois, kun Ilvespilkun ääni rikkoi hiljaisuuden.
“Mitä sinä täällä teet?” Vanha naaras kuulosti yllättävän pirteältä. En ehtinyt vastata,kun tämä jo kysyi. “Onkohan tuoresaaliskasassa hiiriä?” En ehtinyt taaskaan vastata, mikä alkoi ottaa jo päähän, sillä naaras jo naukui. “Kuule, jos haet minulle hiiren niin, kerron sinulle tarinan, sopiiko?” Nyökkäsin ennenkuin tämä ehtisi kysyä mitään muuta ja pingoin ulos pesästä. Pesän ulkopuolella hidastin kävelyyn. Tuoresaaliskasalla oli yksi kohtuullisen pulska hiiri Liljaturkki oli oikeassa partiot eivät olleet vielä lähteneet, sillä kukaan muu ei ollut ilmeisesti vielä herännyt. Vein hiiren Ilvespilkulle.
“Minkä tarinan haluat kuulla?” Olin hetken hiljaa, sillä en tiennyt ,mitä vastata.Eniten halusin kuulla, jostakin taistelusta. “Voisin kertoa siitä taistelusta, joka oli kokoontumisessa”, Ilvesturkki naukaisi. En tiennyt, kumpi oli järkyttävämpää se, että joku haastoi riitaa täydenkuun kokoontumisessa, jolloin oli rauha, mikä suututtaisi Tähtiklaanin satavarmasti, vai se, että Ilvespilkku oli arvannut, minkälaisen tarinan halusin kuulla.Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kun Ilvespilkku rupesi kertomaan tarinaansa.

Tarinan jälkeen en mennyt pentutarhaan niin kuin olin Ilvespilkulle väittänyt, vaan suuntasin pentutarhan ohi kohti sitä nurkkaa, joka oli muurin vieressä.Ilvespilkun tarinan aikana soturit ja oppilaat olivat heränneet valmistautuivat partioihin ja koulutustuokioihin. Kaikilla oli onneksi niin kiire etteivät he kiinnittäneet huomiota aamuvirkkuuun pentuun. pujahdin tutusta aukosta sisään, mutta tällä kertaa jatkoin matkaa pidemmälle ja jatkoin Varjoklaanin reviirille. En ollut moneen kuuhun käynyt leirin ulkopuolella. Lehtikadon aikaan oli niin kylmä, että viikset jäätyivät. Aukon luona olin käynyt lähes päivittäin.Tällä kertaa pysyin polulla, kun muistin, mitä viimeksi oli mennyt suuntavaisto sekaisin, lisäksi polulla oli helpompi kulkea.
Pysähdyin, kun kuulin takaani äänen.
“Ajatella,että Varjoklaanissa on viisi pentua, miten ihmeessä minä törmään aina sinuun leirin ulkopuolella?” Tunnistin pähkinäsydämeksi. Soturi kuulosti vihaiselta, minä lähinnä mietin, miten minulla voi olla niin huono tuuri, että törmäsin häneen jo toisen kerran, kun toinen ääni sanoi, “Minä voin viedä hänet leiriin”, vasta silloin huomasin, että ominaistuoksuja oli ainakin neljä tai kolme. Olin törmännyt partioon, (hurraa!) ajattelin ironisesti
“Hyvä on Huuhkajakatse”, Pähkinäsydän naukaisi. Huuhkajakatse tönäisi minua tulosuuntaan.

Leirissä minua odotti hyvin vihainen Liljaturkki. Liljaturkki kiitti Huuhkajakatsetta ja vei minut syrjäiselle paikalle muurin luokse siellä ei ollut ketään
“Mikä sinua oikein riivaa oletko ihan hiirenaivo?” Liljaturkki sähisi.
“En ole”, tokaisin. Ei ollut uutta, että minä ja Liljaturkki riitelimme jo ennen auringonhuippua. Liljaturkki oli emonija isästäni minulla ei ollut mitään tietoa.
“Mikset sinä voi pysyä pentutarhassa, kuten Kirkaskuun pennut?” Liljaturkki melkein murisi. Tuo oli huonoin vertauskuva ikinä, Kirkaskuu ei vaikuttanut järin kivalta emolta, mutta eipä emonikaan, ollut Varjoklaanin paras emo ollut.
“Kerro kuka isäni on niin saatan pysyäkin pentutarhassa”, nau´uin.
“Se ei ole sinun asiasi”, Liljaturkki sähisi ja jatkoi “Sinä pysyt pentutarhassa loppupäivän ajan”, kerrankin en väittänyt vastaan lähinnä siksi, että mietin, miten se, että kuka isäni on ei muka kuuluisi minulle.

Vastaus:

4kp! Alku toi mukavasti tämmöistä pennun uteliaisuutta ja innokkuutta mukaan Lopussa taas avasi Liljaturkin ja Valkopennun suhdetta mielenkiintoisesti ja saaden miettimään miten heidän suhteensä kehittyy eteenpäin, kun se on pennusta lähtien jo huonomman oloinen. Mysteeri Valkopennun isän ympärillä kiehtoo myös.
Huomautettavaa olisi tarinan kirjoitusvirheistä, esim. koskien isojakirjaimia ja kirjainten välejä, tarina kannattaa vielä tarkistaa ennen lähettämistä :)

-Silkkis

 

©2018 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com