Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

Muistakaa ilmoittaa tarinanne alussa, millaista palautetta haluatte!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kärppäpentu, Varjoklaani

11.02.2018 19:28
Prologi -

Kärppäpentu raotti silmiään kirkasta päivänvaloa vasten.
“Voi, Kirkaskuu! Katso, tuo valkoinen avasi silmänsä!”
Kuului tylsistynyt huokaus. “Jaahas. Tarkoitat varmaan sitä riiviötä.”
Kärppäpentu räpytteli silmiään samalla, kun hän tunsi lempeän töytäisyn kyljessään.
“Hei, pikkuinen. Minä olen Täplämyrsky, emosi on aivan tässä lähellä. Hän katsoo tällä hetkellä hieman pikkuveljesi perään.”
“Älä viitsi lässyttää sille natiaiselle. Hänestä oli jo tarpeeksi harmia vastasyntyneenäkin. Voisi opetella olemaan tönimättä sisariaan jatkuvasti”, kuului kylmä ääni aivan Kärppäpennun takaa.
“Kirkaskuu! Voisit hieman siistiä suutasi, Kärppäpentu ei varmasti tehnyt sitä tahallaan.”
Lempeä maidontuoksu hulmahti Kärppäpennun ympärille, kun hän huomasi hopeanharmaan naaraan katselevan häntä parin hiirenhännän päästä.
“Hmm, ihan kelvolta pennulta hän kai näyttää. Silmät kyllä hieman punertavat. Muutenkin hän näyttää hieman värittömältä.”
Kärppäpentu nyrpisti närkästyneenä nenäänsä. Hän oli vasta avannut silmänsä, ja heti joku oman elämänsä valopilkku oli arvostelemassa. Hän erotti sumeasti taustalta vihreää sammalta sekä kirkkaan valon, joka rakoili jostain yläilmoista.
“Älä viitsi, hän on oikein komean näköinen. Annas kun minäkin katson.”
Kilpikonnakuvioinen naaras tunki Kirkaskuun viereen, joka tuhahti ja kurkotteli jonnekkin Kärppäpennun ylitse. Kuului vaimea tumpsahdus, joka sai Kärppäpennun kääntämään päätään. Hänen vierelleen oli tiputettu valkomusta naaras, joka painautui häneen päin unisesti. Lämmin hengitys kutitti vasten Kärppäpennun poskea.
“Tuo on sisaresi, Kärppäpentu. Veljesi ovat tuolla jossain, minne he nyt sokeana pystyvät menemäänkään”, hopeanharmaa naaras tuhahti, kun hän palasi tarkastelemaan Kärppäpennun kasvoja. “Ja niin, minä olen emosi. Tosin luulisi sinun sen jo älynneen.”
Kilpikonnakuvioinen naaras hymähti. “Hänen silmänsä kieltämättä näyttävät hieman… erikoisilta. Mutta ainakin hänestä jää jotain mieleen.”
Kärppäpentu siristi silmiään. Hän erotti hieman kauempana makoilevan vaalean raidallisen naaraan, joka katseli häntä uteliaana.
“Hän taitaa ollakin ensimmäinen, joka avasi silmänsä?” naaras sanoi hymyillen.
“Mm”, Kirkaskuu murahti, ja katosi jonnekkin Kärppäpennun taakse. Sitten hän palasi mukanaan kaksi muuta nyyttiä, jotka hän tipautti Kärppäpennun toiselle puolelle. “Siinä ovat veljesi Varispentu ja Saarnipentu. Tuo tummemman harmaa rääpäle on Varispentu, Saarnipentu on se vierelläsi tuhiseva karvapallo. Siskosi nimi on Myrskypentu.”
Kärppäpentu olisi halunnut naukaista jotain vastaukseksi, mutta ei saanut muodostettua tarvitsemia sanojaan. Lopulta hän tyytyi vain nyökkäämään jotain epämääräistä. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut tällä hetkellä mikään muu kuin se, että saisi uudelleen unen päästä kiinni. Kirkkaan valon määrä tuntui niin väsyttävältä, ettei hänellä ollut voimia yrittää tehdä mitään muutakaan. Kirkas valo sumeni hänen ympäriltään pikku hiljaa, kunnes Kärppäpentu oli vaipunut jälleen makoiseen uneen.

Vastaus:

Kirkaskuu päästää oman ihastuttavan olemuksensa valloilleen jo Kärppäpennun ensimmäisessä tarinassa. Vaikka tekstin mitta ei ole pisintä luokkaa, olet saanut sen tuntumaan sisällöllisesti rikkaalta kokonaisuudelta. Kärppäpennun luonteestakin saadaan jo ensimmäisiä viitteitä, enkä malta odottaa sitä, kun hän pääsee kunnolla vauhtiin. Yhden kirmoitusvirheen bongasin; sana ”jonnekkin” kirjoitetaan yhden k:n kera :) Veikkaan että silkka näppäilyvirhe, mutta en löytänyt mitään muuta korjattavaa!

-(pitkästä aikaa tarkistusten parissa-) Rosmariini-


Saat 4 KP!

Nimi: Varispentu, Varjoklaani

07.02.2018 11:27
-Prologi-

Äänet.
Liian kovia ollakseen vain taustalla mutta liian outoja, jotta uskaltaisin avata silmäni.

Jostain liiteli suloinen tuoksu. Kohotin kuonoani ja aloin hitaasti ryömiä sen kutsuvaa aromia kohti. Askel askelelta lähestyin, odottaen kuumeisesti pääseväni sen luokse.
Yhtäkkiä jotain painavaa ja pörröistä jysähti päälleni. Älähdin yllättyneenä, enemmän säikähdyksestä kuin kivusta. Vieras ei kuitenkaan kuullut minua, sillä paino jatkoi kehoni rusentamista. Oloni muuttui hetki hetkeltä tukalammaksi ja tukalammaksi, ja hätääntyneenä tajusin, että minun pitäisi saada keuhkoihini ilmaa. Samalla toinen karvaotus laski ruumiinsa päälleni, tukkien kuononi täysin. Näkökenttäni alkoi sumeta, kun viimein kuulin jostain kaukaa huudahduksen: ”Hei, tummanharmaa tukehtuu!”
Samassa paino katosi. Vedin vapisten henkeä ja hoipuin poispäin niistä karvaisista, jotka olivat olleet vähällä litistää minut.
”Hei pikkukaveri, onneksi huomasin sinut ajoissa”.
Läheltä leijaileva pehmeä ja lämmin tuoksu sai oloni rentoutumaan ja kurkustani karkaamaan kehräyksen.
”Oi, katso nyt tuota, hän on niin suloinen! Mikä tämän pennun nimi on Kirkaskuu?”
Terävä ja kirkas ääni vastasi: ”Hm, hän on Varispentu. Olen yllättynyt, että hän on edelleen elossa”.
Hetken hiljaisuus, jota seurasi pehmeätuoksuisen painokas kysymys: ”Mitä tarkoitat?”
”Äh en mitään, sitä vain, että hän on niin pieni eikä päihitä sisaruksiaan missään. Eipä kai vaan saa silloin niin paljoa maitoa”.
”Mutta tuohan on kamalaa! Kas niin pikkuinen, autan sinut emosi nisälle, niin voit syödä ja kasvaa yhtä isoksi ja vahvaksi kuin sisaruksesi…”
Pehmeä tuoksu vahvistui entisestään, ja samassa tunsin pelkkää tyhjyyttä tassujeni alla. Olin ilmassa, ja vaikka käpäläni koskettivatkin pian tasaista pintaa uudelleen, vapisin koko kehoni mitalta. Tahdoin paeta paikalta mutta sitten herkullinen tuoksu, jonka haistoin herättyäni, kiinnitti huomioni. Se pyörteili kutsuvasti ympärilläni, ja lähdin vaistonvaraisesti haparoimaan eteenpäin. Käpälieni koskettaessa silkinpehmeää karvaa tiesin jo mitä etsiä. Hamusin suuhuni pehmeän nystyn, ja samalla ihmeellisen ihana lämmin neste alkoi virrata alas kurkustani. Kun koko kehoni alkoi vertyä, kehräsin kiitollisena sille jollekin, joka auttoi minut tähän.
”Näethän, nyt hänkin alkaa vahvistua”, pehmeä ääni maukui takaani.
”Odota, et ole ainut joka on yrittänyt tuota”, kirkas ääni vastasi. Se kuulosti kylmältä, mutta sivuutin asian ja jatkoin imemistä onnellisena.
Kuin äänen käskystä kova isku töytäisi minut pois paikaltani. Vinkaisin ja yritin palata takaisin, mutta sain vastaukseksi toisen lyönnin. Kierin sen voimasta alas pesästä tomuiselle lattialle. Olin maassa ja lyöty, ja samalla muistin, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta. Käperryin kasaan, kun pienet, kosteat pisarat alkoivat valua suljettujen silmäluomieni raoista poskilleni. Kuononi alkoi niiskuttaa, joten piilotin sen käpälieni alle.
”Voi ei, Kirkaskuu hän alkaa itkeä!” pehmeä ääni huudahti hädissään. Tunsin maan vavahtelusta, että sen omistaja lähestyi minua.
”Turha vaiva, se toistuu, kunnes muut ovat kylläisiä”, Kirkaskuu tuhahti.
Pehmeä-ääninen vaikeni, ja kuulin jotain kahisevan. Yhtäkkiä minut nostettiin jälleen ilmaan, mutta tällä kertaa suustani pääsi vain vaimea niiskutuksensekainen uikaus. Kun tassuni tunsivat taas sammalpedin pehmeyden, peräännyin peloissani valmistautuen uuteen iskuun. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan kuulin pehmeän äänen maukuvan:
”Älä pelkää. Jos he eivät anna sinun syödä vielä, voit odottaa kanssani tässä”.
Otin varovaisen askelen eteenpäin, sitten toisen. Lopulta tunsin jälleen turkin pehmeyden edessäni, mutta tällä kertaa pidempikarvaisen. Kyseessä täytyi olla pehmeä-ääninen, sillä herkullisen nesteen tuoksu kantautui kaukaa selkäni takaa. Käperryin hiljaa hänen viereensä ja laskin pääni käpälien väliin. Jossain vaiheessa mieleni alkoi sumeta, ja taustalla humiseva kehräys tuntui rauhallisen unettavalta.
Ja ennen kuin huomasinkaan, olin vaipunut uneen.

// Heti ensialkuun pahoittelut epäaktiivisuudesta. Tiedän, ettei se haittaa, mutta oman velvollisuudentuntoni takia tahdon mainita :D Pahoittelut myös tarinan lyhkäisyydestä, mutta toisaalta, ei se pituus, vaan sisältö joka määrää :)

Variksen pitkä matka alkaa tästä, kenties joku sisaruksista haluaa jatkaa? Kyseessä on tosin prologi, joten ajattelin hypätä ainakin muutaman viikon eteenpäin seuraavassa tarinassa (simmut auki ja sitä rataa) :3

Vastaus:

Varis has entered in the game. ;)
Kuvailu oli erittäin pentumaisen viatonta, ja tähän tarinaan sopi Variksen oma näkökulma hyvin (siis ei-kaikkitietävä -kertoja? kai sillekin on oma nimensä mutten vain muista xD). Se sai miut itseni tuntemaan enemmän empatiaa Varista kohtaan ja korosti pennun haavoittuvaisuutta tuossa tilassa, kun lukija tiesi vain yhtä paljon kuin hahmo itse.

Kirkaskuun kylmä luonne tuli myös jo näin aikaisin esiin, erityisesti vahvempien pentujen suosiminen. Ei varmastikaan jää viimeiseksi kerraksi, mutta ehkä muut kuningattaret antavat Varikselle edes jonkin verran kaivattua rakkautta.

Saat 4 KP!

- Nanaba

Nimi: Surmayö-Varjoklaani

23.01.2018 22:35
Istuin järven rannalla hyytävä tuuli puhaltaen niskaani. Jään päällä oli kuun valossa kimaltelevaa lunta. Hiljaista. Lumen pinnalla näkyi muutama jalanjälki, mutta nekin olivat osittain lumen peitossa. Myös omani. Olin istunut lumisella rannalla jo hyvän aikaa. Muistelin Tähtipölyä, aikaa kun olimme oppilaita. Lämmin hymy koristi kasvojani, muistin kuinka huolestunut naaras oli nähtyään haavat, jotka isäni oli aiheuttanut ja kuinka hän auttoi niiden puhdistamisessa. Asetuin makaamaan, vaikka lumi oli kylmää. Suljin silmäni, jotta pystyin paremmin kuvittelemaan onnellisia muistoja. Halusin muistella niitä, sillä aloin olla yhä varmempi, ettei niitä tulisi enempää, ei Tähtipölyn kanssa. Lopulta nukahdin muistot muuttuen uniksi.
Avasin silmäni vasta kun kuulin kuiskailua. Oli edelleen yö. Katsoin ympärilleni yrittäen selvittää, kuka lähistöllä kuiskutteli. Yllätyksekseni näin lähestyvän kissamaisen hahmon järven suunnasta. Siristelin silmiäni nähdäkseni paremmin. Kuka hullu yrittää ylittää järven? Silmäni suurenivat, kun ymmärsin, kuka lähestyvä kissa oli. Emoni. Olin järkyttynyt, mutta kyyneleet silti löysivät tiensä poskilleni. Yhtäkään sanaa suustani ei tullut. Juoksin emoni luokse, olin jo unohtanut, miten kaunis hän oli. Kohtasimme järvellä ja kiehnäsimme toisiamme vasten kehräten. Sanoja ei tarvittu. Emoni lämpimät nuolaisut tuntuivat hyvältä ja lohduttavilta. En edes epäillyt tapahtuman todellisuutta. Tämä ei voinut olla harhaa, emoni oli tässä. Emoni oli tullut tuekseni ja turvakseni.
Siksi olikin järkyttävää herätä. Ympäriltäni kuului huolestunnutta keskustelua. Kylmyys oli palanut.
“Hän heräsi!” nuoren kissan ääni tunkeutui inhottavan terävänä korviini.
“Surmayö, kuuletko minua?” kuului Metsähengen ääni. Katsoin toista kummistuneena. Huomasin Koivusydämen makaavan ihan kiinni minussa ja päälläni oli sammalta..
“Mitä täällä tapahtuu?” kysyin.
“Aamupartio löysi sinut hautautuneena lumen alle. Olit kylmettynyt ihan täysin, sydämesi myös löi hyvin hitaasti. Pelkäsimme, että sinut oli löydetty liian myöhään. Mitä ihmettä päässäsi liikkui, että päätit ottaa nokoset ulkona pakkasessa?” parantaja torui.
“Se vain tapahtui, anteeksi” mutisin ja yritin nousta. Raajani olivat vielä sen verran kohmeessa, että se jäi pelkäksi yritykseksi. Sen verran onnistuin liikkumaan, ettei Koivusydän ollut ihan kiinni minussa. Metsänhenki pyöräytti silmiään, mutta totesi, että Koivusydän voisi nyt lähteä.
“Tässä, ne ehkäisevät monenlaisia nuhia” Yrttitassu sanoi ja työnsi eteeni siemeniä ja kuivuneita yrttejä. Eivät näyttäneet tai maistuneet maikoisilta, mutta kiltisti söin kaiken tarvittavan. Syödessäni tuijotin tyhjään. Kaikki oli ollut unta...

Vastaus:

Avauskohtaus maalaa silmien eteen selvän kuvan tapahtumapaikasta. Tehokeinona käytetty lauseiden lyhyys sekä synestesia (eri aisteja sekoitetaan keskenään, jotta saadaan luotua voimakas tunnereaktio) toimivat hyvin niin alussa kuin toisessakin kappaleessa. Lukiessani huippukohdan jälkeiset sanat ”Siksi olikin järkyttävää herätä”, tunsin Surmayön karvaan pettymyksen kuin omani. Tarinan edetessä loppuaan kohti kuvasit myös hyvin Surmayön hämmennyksen sekä tyhjän olon hänen tajutessaan kaiken olleen vain kuvitelmaa.

Uteliaisuuteni heräsi Surmayön menneisyyden muistoja kohtaan hänen isästään ja hänen ja Tähtipölyn välisestä suhteesta. Ehkä noista tapahtumista löytyy vielä enemmän tietoa, jos kelaa tarinaviekun alkusivuille? Vihan liekit -tapahtuman viimein alkaessa saamme varmaan kuulla jälleen Tähtipölystä lisää.

-(jälleen tarinantarkistuspuikoissa) Rosmariini-

Saat 3 KP!

Nimi: Korppilaulu, Myrskyklaani

01.01.2018 21:49
// Jatkan Kuplatassu :) //

”Taidat olla miettinyt tätä tarkkaan, minusta se meni hyvin, sinulla on potentiaalia”, Korppilaulu sanoi hyväntuulisesti. Kuplatassu näytti jo erittäin tyytyväiseltä keppi saaliinaan, joten hän oli utelias miten iloinen naaras olisi saadessaan ensimmäisen saaliinsa. Paljaslehden aikana oli hankala löytää riistaa, mutta hän toivoi, että he löytäisivät jonkun eläimen joka olisi uskaltautunut pakkaseen. Hän tahtoi antaa Pakkastassun yrittää saada kiinni liikkuvan saaliin, olisi tulos mikä tahansa, jokainen kokemus olisi kehittävä.
”Kyllä, olen saanut apua vanhemmilta oppilailta”, Kuplatassu sanoi vielä iloisesti hymyillen, Korppilaulu nyökkäsi tyytyväisenä, hänestä tuntui, että hän pärjäisi Kuplatassun mestarina, vaikkakin heillä molemmilla oli vielä paljon edessä, mutta oma aloitteisuus oli aina hyvästä.
”Osasit hyödyntää heidän ohjeitaan hyvin, jatketaan tästä eteenpäin ja kehitetään taitojasi pitemmälle”, Korppilaulu maukui, samalla hän keräsi mielessään asioita mistä aloittaa. Ainakin hän oli nyt oppinut, että Kuplatassu tuntui olevan hyvä kuuntelemaan ja oppimaan mallista, hän halusi hyödyntää sitä.
”Annan nyt oman esimerkkini metsästysasennosta, jokaisella saaliseläimellä on omat pienet erilaisuutensa, kun tulee saalistukseen, mutta menemme nyt sillä oletuksella, että metsästäisimme hiiriä tai päästäisiä. Opetan tarkemmin esimerkiksi lintujen tai kanien saalistamista toisella kerralla”, Korppilaulu sanoi. Hän kyyristyi alemmas, ensiksi hänestä tuntui oudolta tietää, että joku ottaisi mallia hänestä, se sai hänet miettimään tarkemmin omia askeleitaan. Hän vilkaisi sivusilmällä Kuplatassun vieläkin innokasta, mutta siltikin mestariinsa keskittynyttä katsetta ja hän tiesi, että hänen piti ainakin yrittää onnistua mahdollisimman oikein. Mustaturkkinen kolli keskittyi edessä olevaan puuhun ottaen sen omaksi keskikohdakseen. Hitaasti hän pudottautui alemmaksi ja antoi vatsakarvojensa viiltää hennosti lumista pintaa, Korppilaulun askeltaessa eteenpäin, pitäen askeleensa niin kevyinä kuin pystyi. Hän keskittyi myös siihen, että hänen häntänsä oli tarpeeksi matalalla.
”Hiiret voivat tuntea askeleesi, joten on tärkeätä astella kevyesti”, Korppilaulu kertoi samalla kun hän eteni, parantaen omaa asentoaan koko ajan, kun hän alkoi tottua tilanteeseen.
”Muista myös olla myötätuulessa tai tuulen alapuolella, ettei riista haista sinua ollenkaan tai ennen kuin olet tarpeeksi lähellä”, Korppilaulu jatkoi, kun hän katsoi sivulle, hän näki Kuplatassun nyökkäävän. Hän käveli vielä muutaman askeleen, ennen kuin hän suoristi asentonsa ja sai jälleen suoran katseyhteyden oppilaaseen.
”Sinun vuorosi, yritän neuvoa parhaani mukaan”, Korppilaulu sanoi tyynellä äänensävyllä. Hän seurasi, kun Kuplatassu otti taas tutun asennon, mutta tällä kertaa naaraan liikkeissä oli enemmän varmuutta, mutta silti tyypillistä kokeilemista oikean asennon löytämiseksi. Korppilaulu seurasi tarkkaan vierestä, antaen välillä muutamia kehotuksia tai kannustuksen sanoja. Iloinen pilke pysyi Kuplatassun silmissä harjoitellessa, eikä naaras epäröinyt käyttää neuvoja hyväkseen. Korppilaulu huomasi nopeasti, miten paljon Kuplatassulla oli halua oppimiseen ja se näkyisi myös lopputuloksessa. Siltikin Korppilaulu tahtoi kokeilla harjoituksen tuloksia käytännössä, että hän näkisi miten paljon Kuplatassu oli kehittynyt yhden oppitunnin perusteella, samalla hän tietäisi mihin panostaa seuraavalla kerralla.
”Tehdään pieni kierros, voimme samalla kerrata reviirin rajoja”, Korppilaulu kehotti vaaleanharmaalle oppilaalle.

// Haluatko jatkaa tästä Kuplatassu? //

Vastaus:

Tarinassa kuvailtiin tavanomaista harjoitustuokiota, mutta kyseessä oli Korppilaulun ensimmäinen hänen itsensä vetämä. Toit hyvin esille kollin pelot ja epävarmuuden omia opetustaitojaan kohtaan, mutta hän sai onneksi kasvatettua itseluottamustaan innokkaan oppilaansa ansiosta lopussa. Pidin eritoten viimeisestä kappaleesta, sillä siinä kuvailu oli mielestäni parhainta ja kieliasu selkein.
Nostan joitain huomaamiani seikkoja esille, niitä kuuluisia parannusideoita :D
Ensimmäisen kappaleen lopussa Kuplatassun nimi vaihtui vahingossa Pakkastassuun. No big deal, näitä käy välillä. Sana ”oma-aloitteisuus”, oli varmaan myös kirmoitusvirheenä kirjoitettu ilman yhdysviivaa.
Toisen kappaleen ensimmäinen lause oli erittäin pitkä, monella pilkulla yhdistetty rimpsu: kirmoitusvirhe vai tarkoituksellista? Muutama muukin lause oli hieman hämmentävä kontekstiinsa nähden (esim. : ” Hitaasti hän pudottautui alemmaksi ja antoi vatsakarvojensa viiltää hennosti lumista pintaa, Korppilaulun askeltaessa eteenpäin, pitäen askeleensa niin kevyinä kuin pystyi”).
Onnea ja menestystä joka tapauksessa Korppilaulun polulle, uskon että hänestä kehkeytyy mainio mestari Kuplatassulle :)

-Rosmariini-

Nimi: Mahlatassu, Varjoklaani

30.12.2017 18:36
|Luku 1|Hajuongelmia?|

"Mahlatassu! Mahlatassu!" klaani huusi. Tuoreen oppilaan sydän pursui iloa ja intoa tämän loikkiessa koskettamaan mestarinsa kuonoa.
"Lupaan tehdä kovasti töitä", nuori naaras kuiskasi silmät loistaen onnesta. Mestarin eriväriset silmät pyyhkivät tämän uuden oppilaan laikukasta turkkia. Lopulta kolli nyökkäsi.
"Menemme kiertämään rajat", hän kertoi. Mahlatassu nyökkäsi innokkaasti. Tätä hän oli odottanut! Naaras seurasi mestariaan läpi metsän ja pian kissat saapuivat kulmikkaalle, kiviselle rakennukselle.
"Mikä tuo on?" Mahlatassu kysyi hieman peloissaan.
"Kaksijalanpesä", Sysihaave totesi lyhyesti. "Varot vain, ettet joudu kaksijalkojen tai kotikisujen – he ovat todella julmia – käpäliin, niin olet turvassa." Mahlatassu nyökkäsi silmät pyöreinä. "Paina tämä haju mieleesi", mestari neuvoi.
*En haista mitään!* oppilas ajatteli hätääntyneenä.
"Mi-minä en haista mitään!" hän huudahti, ja pelko kuulsi hänen äänensä läpi. "Vain metsän ja sinut, ja nekin tuoksut huonosti!" Sysihaave rypisti otsaansa.
"Etkö?" hän kysyi hiljaa.
"En!" naaras maukaisi niin ahdistuneena hajuttomasta maailmasta, että ääni särkyi. "Minusta ei tule ikinä soturia! Mustatähti ei takuulla päästä minua soturiksi!" Mahlatassu ulvoi, nyt jo epätoivoisena.
"Rauhoitu." Sysihaaveen ääni oli jämäkkä, mutta lempeä. "Kyllä sinusta soturi tulee, minä pidän siitä huolen." Mahlatassu rauhoittui hieman, mutta epäilykset jäiset kynnet raapivat yhä hänen vatsaansa.
"Oletko varma?" Oppilaan ääni oli nyt pieni ja epävarma.
"Olen. Minä lupaan sen. Vaikket pystyisi haistamaan yhtä hyvin kuin muut kissat, voit käyttää muita aistejasi." Mahlatassu nyökkäsi helpottuneena, pelko oli mennyt jo ohi. He jatkoivat reviirikierrosta hiljaisina. Jokiklaanin rajalla Sysihaave pysähtyi äkisti, niin, että Mahlatassu oli törmätä häneen.
"Kokeilepa haistaa tuota puista lattiaa, siinä tuntuu lievänä Jokiklaanin haju, vaikka kaksijalanlöyhkä melkein peittääkin sen alleen", Sysihaave sanoi. Mahlatassu totteli ja haistoi laimeasti tuntuvan kalaisen hajun.
"Millaisia jokiklaanilaiset ovat?" oppilas kysyi uteliaana.
"Sileäturkkisia, ja aina kylläisiä, sillä he saavat joesta ja järvestä aina kalaa. He ovat myös vahvoja, ja solakoita, mutta laiskoja. Kalastukseen ei varmaankaan tarvitse paljoakaan älyä, saati sitten reippautta." Mahlatassu nyökkäsi ja painoi kaiken muistiinsa. Sitten he lähtivät takaisin leiriin.
"Miksi emme käyneet Myrskyklaanin vastaisella rajalla?" Mahlatassu uteli.
"Tutustut heidän hajuunsa huomenna, sillä menemme aamupartioon. Nyt voit mennä laittamaan itsellesi pesän", Sysihaave totesi kohauttaen lapojaan. "Mene pyytämään Metsänhengeltä sammalta. Toiset oppilaat varmaankin auttavat sinua makuusijasi laitossa." Mahlatassu jäi seisomaan hieman hämmästyneenä paikoilleen, siirrellen painoa käpälältä toiselle. Lopulta hän lähti tassuttelemaan parantajan pesää päin. Naaras kulki päällikön pesän ohi ja saapui parantajan pesän suulle.
"Metsänhenki?" hän huikkasi varovasti oviaukosta sisään.
"Kuka siellä?" Ääni oli matala, se ei kuulunut naaraalle. Oviaukosta kurkisti harmaa pää, tuikkivat vaaleanvihreät silmät.
"Olen Mahlatassu. Tulin hakemaan sammalia petiini", naaras esittäytyi hieman ujosti. Ei hän kollia pelännyt, hän pelkäsi vain nolaavansa itsensä. Mahlatassu ei kuitenkaan nähnyt harmaan kollin katseessa arvostelevuutta, pelkästään uteliaisuutta ja hieman säikähtäneisyyttä.
"Jaa. No, tule sitten hakemaan", kolli totesi ja ohjasi Mahlatassun sisälle pesään. "Minä olen Yrttitassu", kolli esittäytyi. Mahlatassu nyökkäsi, sillä ei keksinyt, mitä vastaisi.
"Yrttitassu?" Harmaa, raidallinen naaras, joka oli istunut pesän hiekkaisella lattialla lajittelemassa lehtiä nippuihin ja kasoihin, avasi suunsa nyt ensimmäistä kertaa Mahlatassun kuullen.
"Niin, Metsänhenki?" Yrttitassu kysyi pysähtyen.
"Anna sammalia tuosta suuremmasta kasasta. Se pienempi on muihin tarpeisiin", Metsänhenki neuvoi. Yrttitassu nyökkäsi, vaikka näyttikin siltä, että tiesi sen jo.
"Kiitos", Mahlatassu naukui hiljaa harmaan kollin annettua hänelle sammalia. Yrttitassu otti vierestä pari sananjalkaa.
"Hei kuule, ota nämäkin tukemaan pesääsi", hän maukui hieman kiusaantuneen oloisena. Mahlatassu hymyili ja kiitti taas poimien saniaiset hampaisiinsa. Sammalet leukansa alla hän hoippui oppilaiden pesälle ja asetteli saniaiset ensin maahan ja paineli sen jälkeen sammalet päälle. Lopuksi hän huokaisi tyytyväisenä ja tassutti ulos. Sysihaave oli juttelemassa Koskilaulun kanssa. Nuoren, kauniin soturin ilme näytti hieman tylsistyneeltä. Mahlatassu asteli lähemmäs.
"Ihan totta, Sysihaave, en aio lähteä seikkailemaan Tuuliklaaniin, vaikka välimme siihen ovatkin huonot!" naaras tiuskaisi. Mahlatassu käveli mestarinsa ja Koskilaulun luo.
"Hei... voisimmeko mennä harjoittelemaan?" Oppilas suuntasi sanat Sysihaaveelle.
"Kai se käy", Sysihaave murahti ja nousi käpälilleen. "Pyydetään joku muukin mukaan." Laikukas naaras nyökkäsi pienesti. "Käyn hakemassa vaikka Kyyhkytassun ja Sadetassun mestareineen", vaaleanruskea kolli lisäsi. Hän tassutti saalista näykkivän hopeanharmaan naaraan luo ja sanoi jotain. Mahlatassu tunnisti naaraan Kuuraturkiksi, Sadetassun mestariksi. Kuuraturkki näytti äyskäisevän jotain ja söi lopun ruokansa Sysihaaven katsellessa. Sitten hän nousi ylös ravistellen turkkiaan ja alkoi sukia itseään. Naaraalla ei näyttänyt olevan mikään kiire. Sysihaaveen katseesta paistoi turhautuneisuus ja hän menetti kärsivällisyytensä ja sanoi jotain ärtyneen näköisenä. Naaras nyökkäsi silmät viiruina ja Sysihaave loikki takaisin.
"Kuuraturkki ei halunnut tulla, mutta hän päästää Sadetassun." Mahlatassu nyökkäsi ja kysyi:
"Entä Kyyhkytassu?" Sysihaave katseli leirin sisääntuloaukolle, josta ilmestyi pian partio, johdossaan tummanruskea kolli, jonka perässä tassuttelivat valkea Kyyhkytassu, harmaa Katajavirta ja musta Pähkinäsydän.
"Hei, Hirviaskel!" Sysihaave huikkasi. Hirviaskel oppilaineen tulivat Mahlatassun ja Sysihaaveen luo. "Tuletteko harjoittelemaan?" Sysihaave ehdotti hyväntuulisena.
"No..." Hirviaskel aloitti.
"Menemmehän me? Kiltti!" Kyyhkytassu pyysi suurentaen silmiään.
"No tullaan sitten", Hirviaskel naurahti.
"Sadetassukin tulee", Mahlatassu kertoi.
"Mennään sitten hakemaan hänet! Tule!" Kyyhkytassu huikkasi lapansa yli loikkiessaan oppilaiden pesälle päin, jonka edessä oranssi kolli jo makoilikin, lopettelemassa ateriaansa.
"Hei!" Mahlatassu naukaisi. Kyyhkytassu tervehti pesätoveriaan hännänheilautuksella.
"No hei", Sadetassu vastasi.
"Tuletko harjoittelemaan kanssamme?" Mahlatassu kysyi innokkaana.
"Tulen!" Sadetassu naukaisi välittömästi. Mahlatassu hölkkäsi oppilastoveriensa kanssa mestarien luo. "Eikö Kuuraturkki tulekaan?" Sadetassu naukaisi pettyneenä.
"Ei hän halunnut, mutta ei välitetä siitä. Me pääsemme harjoittelemaan!" Mahlatassu yritti piristää uutta pesätoveriaan.
"No... niin", Sadetassu sanoi jo vähän iloisempana. He seurasivat Sysihaavetta ja Hirviaskelta, Mahlatassu Kyyhkytassun kanssa askelen Sadetassusta jäljessä.
"Oletko ehtinyt jo harjoitella paljon?" nuorempi oppilas kysyi uteliaana.
"No, en nyt ihan kauheasti, mutta en kovin vähänkään", Kyyhkytassu naurahti.
"Me kävimme vain kiertämässä Jokiklaanin vastaisen rajan ja kaksijalanpesän", Mahlatassu kertoi.
"Näitkö kotikisuja?" Kyyhkytassu kiinnostui.
"En, vain pesän." He jatkoivat matkaa jutellen sitä sun tätä, suurimmalta osalta koulutuksesta, mutta hiukan Tuuliklaanin kanssa olevista kiistoistakin. Lopulta kaikki saapuivat paikalle, jossa heidän oli määrä saalistaa.
"Ensin harjoittelemme asentoa. Sadetassu ja Kyyhkytassu ovat harjoitelleet jo aiemmin, joten te saatte auttaa Mahlatassua", Hirviaskel selosti. Mahlatassu pudottautui kyyryyn ja nosti takamuksensa ilmaan.
"Nosta häntäsi ylös", Sadetassu neuvoi. Mahlatassu totteli keskittyneenä. Pian hän oli oppinut saalistusasennon jo hyvin – toiset oppilaat tiesivät, kuinka auttaa.
"Nyt voimme kokeilla sitä käytännössä", Sysihaave ilmoitti Mahlatassun opeteltua myös loikkaamista, käpyjen avulla. Toiset olivat auttaneet häntä loikan ajoituksessa ja pituudenhallinnassa, ja nyt hän osasi sen erittäin hyvin.
*He osaavat kertoa asiat niin, että opin ne*, Mahlatassu iloitsi. Hän ja Sysihaave siirtyivät vähän matkan päähän.
"Et haista hiirtä, mutta tunnet maan liikahtelut käpälissäsi, näet pensaiden ja ruohon värisevän hiiren liikkuessa ja kuulet sen ääntelyn ja rapinan. Kuuletko mitään?" Sysihaave kysyi. Mahlatassu höristi korviaan ja kuuli pientä rapinaa. Sitten hän näki varpujen liikahtavan, eikä enää malttanut odottaa, vaan loikkasi kuuraiseen ja hiukan lumiseen varvikkoon. Hiiri ei tietenkään tästä pitänyt, vaan luikahti pakoon.
"Ketunläjät!" Mahlatassu sihahti.
"Sinun olisi pitänyt odottaa", paikalle ilmestynyt Kyyhkytassu neuvoi.
"No niin, mutten jaksanut!" Mahlatassu puolustautui. "Kun minä en kerran osaa odottaa, niin voin varmaan lähteä!" hän suutahti ja ryntäsi metsään. Hän pysähtyi vasta Jokiklaanin rajalla ja näki partion tulevan itseään päin. Naaras mietti, miksi soturit näyttivät niin vihaisilta, mutta huomasikin olevansa ylittänyt rajan hännänmitan verran.
"Kirottu hajuaisti", Mahlatassu kuiskasi.

"Tunkeilija!" hopeisenharmaa, Mahlatassua vanhemmalta näyttävä oppilas huudahti.
"Ota rauhassa, Sulkatassu", pilkullinen kolli naukaisi tyynnyttelevään sävyyn.
"Hän on meidän puolellamme rajaa", oranssinvärinen kolli yhtyi Sulkatassun mielipiteeseen.
"Niin, Roihumieli, mutta ehkä hän tuli tänne vahingossa", pilkullinen sanoi yhä samalla, rauhallisella äänensävyllä.
"Hah! Ihan kuin Varjoklaaniin voisi muka luottaa", ketunvärinen naaras puuttui keskusteluun nostaen pilkallisesti huultaan.
"Sanopa tuo vielä kerran, niin–"
"Mahlatassu!" Sysihaave keskeytti oppilaansa huudollaan. Mahlatassu kääntyi ympäri vilkuillen epäluuloisena ketunväristä naarasta, joka lausui parhaillaan pilkulliselle kollille: "Katso, toinenkin kissa! Ihan varmasti hyökkäys!"
"Mahlatassu, vaikka minustakin olisi ollut oppilaana kiva käydä pikku seikkailulla toisen klaanin reviirillä–" hän jatkoi kuiskaten "– ja ehkä olisi nytkin–" taas normaali äänenvoimakkuus "–se ei ehkä ole ihan kannattavinta. Ainakaan, kun olemme saalistamassa", hän jatkoi matalammalla äänellä. "Kiviturkki, vannon, ettemme ole osa reviirinne valtaus- tai hyökkäyspartiota", Sysihaave naukaisi pilkulliselle kollille. Tämä nyökkäsi.
"Jos lähdette nyt, en koe tarpeelliseksi valittaa asiasta enempää. Kerromme kyllä Lumitähdelle", hän lisäsi ketunvärisen naaraan olemassa avaamaisillaan suutaan, tarkoituksenaan ilmeisesti ilmaista vastalauseensa.
"Hienoa", Sysihaave naukaisi olematta huomaavinaankaan ketunvärisen naaraan valituslitaniaa, jonka tämä aloitti matalalla äänellä Kiviturkille. "Tule, Mahlatassu. Emme halua syytöksiä jokiklaanilaisten välisen riidan lietsomisesta." Naaras nyökkäsi häpeissään ja loikki nopeasti takaisin omalle puolelleen.
"No," Sysihaave aloitti, "miksi päätit lähteä toiselle reviirille?"
"Se oli nenän vika", Mahlatassu puolustautui. "En huomannut hajumerkkejä ja luulin olevani vasta rajalla, mutta partion tullessa huomasinkin olevani Jokiklaanin puolella!"
"Ei se mitään", Sysihaave tyynnytteli. "Se olisi ollut minustakin mukavaa oppilaana", hän lisäsi iskien silmää. Mahlatassu pyöritteli silmiään, mutta virnisti silti. Tästä tulisi vielä mielenkiintoinen mestari-oppilas -suhde.



//Oon tottunu kirjottamaan ensimmäisessä persoonassa ni vaihoin huomaamattani välillä siihen. Yritin korjailla kaiken, mutta siellä saattaa vielä olla jotain virheitä.

Vastaus:

Ihanaa tarkastella uutukaisen kirjoittajan tekstiä, tervetuloa vielä kertaalleen Mysteryyn! :)

Kuvailet hyvin koko tekstin läpi Mahlatassun tunteita. Hänen luonteensa ja erityispiirteensä pääsevät esille, mutteivat kuitenkaan valtaa liian suurta alaa ja peitä tarinan varsinaista juonta. Tekstisi on kielipuhdasta ja helppolukuista (en bongannut yhtään ensimmäisen persoonan muotoa, mutta jos se on ominaisin kirjoitustyyli sinulle, kirjoita toki sillä!). Aioin aluksi mainita, etteivät saniaiset kenties ole Varjoklaanin reviirille tyypillisintä kasvillisuutta, mutta vilkaistuani asian faktojen mekasta Wikipedia tajusin olevani väärässä. Kosteaa ja varjoisaa kuten pitääkin :)
Pohdin myös, voiko mestari vain ”päättää”, ettei jaksa mennä vetämään oppilaansa koulutussessiota, mutta kai sellaisiakin tapauksia löytyy…? Teksti tuntui hieman kiirehtivän oppilaiden yhteisen harjoitussession aikana, muttei enää häiritsevästi tunnelman muuttuessa jännittyneeksi ja Mahlatassun sännätessä Jokiklaanin rajalle.
Mieleenpainuva lopetuskappale viimeisteli mainion ensimmäisen luvun, ja jään mielenkiinnolla seuraamaan tuoreen oppilaan seikkailuja.

(Sellaisen vinkin annan vielä, että Sysihaave ei ole kovin läheisissä väleissä Koskilaulun kanssa, vaan he ovat pelkkiä tuttuja. Omalla katillani Lummelammella on enemmänkin historiaa Sysihaaveen kanssa, mutta jollei jaksa lueskella vanhoja tarinoita niin lyhykäisesti he kaksi todennäköisesti hiippailisivat pois leiristä jos jotkut :D)

-Rosmariini-

Tervetuloo vielä miunkin puolesta! Pahoittelen kahden kuukauden viivettä tarinoiden kanssa, toivottavasti ei jää tavaksi.. :'D Saat 7 KP!

- Nanaba

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

29.12.2017 15:09
Heräsin siihen, että oli melko kylmä seuraavaksi huomasin ettei Liljaturkki ollut vierelläni sammalpeti oli kylmä. “Liljaturkki on metsällä”, Täplämyrsky sanoi minulle.
“Selvä”, vastasin. Muistin, kuinka olin herännyt sen jälkeen, kun olin tullut pentutarhaan. Liljaturkki oli jutellut sen soturin kanssa, joka oli tuonut minut takaisin leiriin. Emoni oli kutsunut häntä Pähkinäsydämeksi ja kiittänyt häntä. Mietin kuka isäni oli sillä emoni ei ollut kertonut, vaikka olin kysynyt. Painauduin kerälle ja nukahdin.

“Hei, varo vähän”, Kyyhkypentu vinkaisi, kun läimäytin tassullani vettä tuon päälle.
“En se minä ollut”, väitin samalla, kun yritin olla nauramatta.
“Ai, niinkö, odotahan vain kunhan saan sinut kiinni!” säntäsin karkuun nauraen samalla kun Kyyhkypentu yritti yhtäaikaa sekä saada minut kiinni että välttää kastumasta enempää. Yön aikana oli satanut ja lätäköitä oli siellä täällä. Lopulta Kyyhkypentu onnistui loikkaamaan niin, että kaaduin naama edellä yhteen todella isoon lätäkköön.
“Kosto on suloinen”, Kyyhkypentu naukui nauraen, kun nousin ylös vettä valuen. Tyrkkäsin naaraan samaan lätäkköön, jossa olin hetki sitten virunut.
“Olet, aivan oikeassa”, virnistin, kun Kyyhkypentu rääkäisi.
“olkaa hiljempaa”, Kivimyrsky sähähti.
huomasin vasta nyt, että olimme klaaninvanhimpien pesän edessä.
“Anteeksi Kivimyrsky”, Kyyhkypentu sanoi.
“Tule Valkopentu, meidän pitää peseytyä”, vanhempi pentu tönäisi minua.

“Kyyhkypentu, katso nyt miltä näytät”, Laventelikuiske alkoi nuolla naaraspentua. mutainen vesi oli kuivunut ja turkkini sojotti sinne tänne, arvelin naaraan näyttävän samalta.
“Valkopentu tuon näköisenä et kyllä saa katsoa Kyyhkypennun nimitystä”, en ehtinyt livistää paikalta, kun Liljaturkki ryhtyi pesemään minua. Siitä oli jo kuu, kun olin livahtanut leiristä. Ulkona oli joskus aamuisin niin kylmä että maa kovettui. Lehtikato lähestyi. Muiden jutuista tiesin että silloin oli todella kylmä ja riistasta oli pulaa. Havahduin siihen että Mustatähti kutsui klaanin koolle.

//Vihdoinkin valmis//

Vastaus:

Vaikka tarina olikin vähän lyhyt, oli se sisällöltään hyvä. Kielioppivirheitä en huomannut muutamaa puuttuvaa isoa alkukirjainta lukuunottamatta, eikä kielessä muutenkaan ole mitään moittimista. :')
Kyyhkypentu ja Valkopentu vaikuttavat hyviltä ystäviltä. Varjoklaani sai hiljattai neljä uutta pentua, kerkeääköhän Valkopentu tutustua heihin ennen oppilaaksi nimittämistä?

Vinkkinä vielä, jos tahdot vähän lisää asiaa tarinoihisi; voit kirjoittaa lisää Valkopennun tunteista, ympärillä olevista hajuista yms. erimerkiksi kuinka Valkopentu hytisi, kun lätäkön vesi kasteli hänen turkkinsa ja valui nahkaan asti, saaden karvat nousemaan.

Saat 3 KP!

- Nanaba

Nimi: Tulitassu, Myrskyklaani

29.12.2017 02:11
//Tässä tarinassa on taistelu, en tiedä onko se oikeasti nyt niin raaka, mutta ilmoitampahan kuitenkin, että herkemmät voivat varautua:)//

Tulitassu hengitti saaliin tuoksua. Hän saattoi jo maistaa mehevän, pullean hiiren suussaan. Hän kuitenkin tiesi, ettei saanut syödä hiirtä itse. Klaanin ruokkiminen oli aina etusijalla. Hän muisti ensimmäisen oppintuntinsa ja painautui maata vasten, hiipien niin hiljaa, kuin vain pystyi. Saalis ei kerennyt edes reagoida, kun Tulitassu oli jo syöksynyt sen kimppuun. Yhdellä puraisulla tämä katkaisi hiiren niskan ja maistoi mehevän lihan. Hän piilotti tuoresaaliin lumen sekaan ja jatkoi metsästystään.
Tulitassu oli ollut oppilaana jo lähes kahden kuun ajan ja tämä oli hänen ensimmäinen metsästysretkensä ilman mestaria. Sammalkaste oli käskenyt hänet metsästämään vanhan tammen luo. Tulitassu olikin jo pyydystänyt muutaman hiiren ja yhden rastaan. Hän oli hyvin ylpeä saavutuksistaan. Oppilasaikanaan hän oli oppinut yhtä sun toista, mutta vaanimistaidoistaan hän oli erityisen ylpeä.
Tulitassu huomasi toisen hiiren puun juurella ja laskeutui taas vaanimisasentoon. Samassa hän kuuli kahinaa takaansa. Hän käännähti rajusti ympäri ja huusi: “Mrrauh!”
Tulitassu pörhisti karvansa ja sähisi. Vastustaja otti loikan taaksepäin, mutta yhtäkkiä tämän viikset alkoivat väpättää huvittuneesti. Samassa Tulitassu tunnisti vastustajansa meripihkan väriset silmät. Se oli Punatassu.
“Senkin hiirenaivo!” Tulitassu ärisi. “Olisin voinut ottaa sinut hengiltä!”
“Vai hengiltä? Ettet vain olisi itse pelästynyt kuin mikäkin pentu?” Punatassu sanoi huvittuneena.
“Älä viitsi! Karkotit saaliini”, Tulitassu huudahti puolustaen kunniaansa.
“Ihan itse sinä sen säikytit, oi hurja saalistaja”, Punatassu sanoi ja kumarsi.
Tulitassu oli vihainen, mutta ei voinut olla nauramatta ystävänsä vitsailulle.
“Nimenomaan! Sinun kuuluisi kumartaa minua”, hän sanoi ja hyökkäsi Punatassun kimppuun. Oppilaat kierivät leikkisästi maassa hyvän tovin, kunnes Tulitassu kierähti pois Punatassun alta ja antoi tälle viimeisen iskun lapaan. Punatassu rääkäisi ja rojahti maahan.
“Siitäs sait! Nytpähän opit, ettei saalistustani kannata häiritä”, Tulitassu sanoi ja kehräsi.
“Hyvä on, hyvä on”, Punatassu läähätti. “Kai minä tuon ansaitsinkin.”
Tulitassu kaivoi saaliinsa piilostaan ja seurasi Punatassua tämän kätkölle. Yhdessä kaksikko jolkotteli takaisin leiriin.

Leiri oli työn touhussa. Viimeaikaiset lumimyräkät olivat hajottaneet soturien pesän katon ja kaikki osallistuivat sen korjaamiseen joka etenikin hurjaa vauhtia. Tulitassu ja Punatassu pudottivat saaliinsa tuoresaaliskasaan. Heidän mestarinsa, Sammalkaste ja Susisielu saapuivat paikalle. Molemmat näyttivät tyytyväisiltä oppilaisiinsa.
“Olette näyttävästi olleet molemmat ahkeria”, Susisielu hymähti. Oppilaat pörhistivät ylpeänä rintaansa ja katsoivat toisiaan merkitsevästi.
“Vieläkö teillä on energiaa?” Sammalkaste kysyi. “Pääsette mukaan iltapartioon.”
Tulitassu nyökkäsi innokkaasti ja havaitsi Punatassun tekevän samoin.
“Hienoa! Olkaa siis valmiina”, Sammalkaste naurahti ja poistui Susisielun perässä sotureiden pesään.

Illan hämärtyessä Tulitassu ja Punatassu saapuivat leirin suuaukolle odottamaan muita. Pian molempien oppilaiden mestarit saapuivat paikalle.
“Otamme vielä Kanikorvaa”, Susisielu sanoi ja istuutui. Nelikon ei tarvinnut odottaa kauaa. Harmaa naaras tallusteli suuaukolle tuota pikaa ja he lähtivät matkaan. paljaslehden pimeä ilta tuotti Tulitassulle vaikeuksia nähdä eteensä, vaikka kirkas lumi valaisikin tietä. Hän kuitenkin onnistui väistelemään lumen alla piileviä kantoja ja oksia, mutta kuulemastaan päätellen Punatassu ei kyennyt samaan yhtä hyvin. He kulkivat pitkään ääneti. Ainoina ääninä kuuluivat kissojen hiljaiset askeleet lumessa, sekä Punatassun hieman äänekkäämmät kompuroinnit.
Kun partio lähestyi Tuuliklaanin reviirin rajaa, Sammalkaste jähmettyi äkisti. Tulitassu katsoi mestariaan hämmästyneenä, mutta pörhisti itsekin karvansa saman tien haistaessaan Tuuliklaanin hajun liian kaukana sen reviirin rajasta.
“Tuuliklaani”, Sammalkaste sähähti. “Se on reviirillämme.”
Koko partio pörhisti karvansa ja katseli villisti ympärilleen. Hetken kuluttua Kanikorva sihisi: “Tuolla ne ovat.”
Ja tosiaan. Tulitassu saattoi nähdä lunta vasten joukon kissojen siluetteja. Tuuliklaanin partio oli selkeästi Myrskyklaanin reviirillä, eikä tuntunut pahoittelevan sitä, vaan tuli suoraan Myrskyklaanin partiota kohti.
“Mitä teette reviirillämme?” Susisielu vaati saada tietää.
“Tuuliklaani ei tarvitse lupaasi täällä metsästämiseen”, musta kolli naukui uhkaavasti.
“Niinkö luulet?” Kanikorva tiuskaisi. “Otetaanko selvää?”
Kissat eivät odottaneet, vaan hyökkäsivät suoraan tunkeutujien kimppuun. Tulitassu hyökkäsi valkean kollin kimppuun ja puri tätä kyljestä. Kolli huusi tuskissaan ja raapaisi kipeästi Tulitassun lapaa. Tulitassu tunsi veren valuvan lapaansa pitkin ja syöksähti kollin jalkojen välistä tämän taakse, hyppäsi tämän niskaan ja puraisi kaulasta. Valkea oppilas kiljaisi kivusta ja juoksi takaisin omalle reviirilleen. Tulitassu kääntyi saman tien katsomaan Sammalkastetta, joka taisteli sinnikkäästi selkeästi itseään suuremman kollin kanssa. Tulitassu syöksähti mestarinsa avuksi ja painoi kyntensä harmaan soturin lonkkaan. Kolli ei ollut moksiskaan ja ravisti Tulitassun pois jalallaan. Tulitassu yritti hyökätä kissan kimppuun uudestaan, mutta taas tämä heitti hänet pois, kuin Tulitassu olisi ollut pahainen hiiri. Tällä kertaa tulitassu yritti käyttää samaa taktiikkaa, kuin valkeaan kissaankin, mutta juuri kun hän oli loikkaamassa harmaan kissan niskaan, jokin tönäisi hänet maahan.
Tulitassu tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan, kun tassut painautuivat hänen rintaansa vasten. Hän avasi silmänsä ja katsoi suoraan kauniin naaraan sinisiin silmiin. Vaaleanruskea naaras sähisi päin Tulitassun naamaa ja painoi yhä lujempaa tämän rintaa. Tulitassu tunsi henkensä salpautuvan ja yritti pyristellä pois, mutta vastustaja oli häntä huomattavasti vahvempi. Naaras näytti jo voitonriemuiselta, kun Tulitassu painoi takajalkansa tämän mahaa vasten ja potkaisi kaikin voimin. Vaaleanruskea oppilas rääkäisi ja hyppäsi kauemmas. Nyt vuorostaan Tulitassu hyppäsi naaraan kimppuun ja painoi tämän maahan. Nuori kissa oli kuitenkin liian vahva ja sai kierrähdettyä takaisin Tulitassun päälle. Naaraat kierivät maassa samalla raapien toistensa kylkiä. Viiltävä kipu sumensi Tulitassun katsetta, kun vastustajan kynnet raastoivat häntä.
“Mene takaisin sinne mistä tulitkin!” Tulitassu huusi kissalle. Vieras naaras sähisi vastaukseksi ja jatkoi punasävyisen naaraan raapimista. Samassa jokin tyrkkäsi vaaleanruskean kissan pois Tulitassun päältä.
“Jätä hänet rauhaan!” Sähisi Punatassu, kaatoi Tuuliklaanin naaraan maahan ja antoi tälle kipeän iskun päähän. Naaras ulvahti kivusta ja painoi Punatassun mahaa jaloillaan, mutta Punatassu oli liian kookas vastustaja tälle. Tulitassu liittyi taisteluun ja puri naarasta hännästä. Kolmikon taistelu ei kestänyt kauaa, sillä sama musta kolli, joka oli aiemmin uhkaillut Susisielua, hyökkäsi Punatassun kimppuun, ja paiskasi tämän maahan. Punatassu jäi liikkumattomana maahan.
“Ei!” Tulitassu karjaisi. Musta kissa jähmettyi katsomaan maassa makaavaa oppilasta järkyttyneenä. Taistelu pysähtyi.
Tulitassu syöksyi ystävänsä luo ja katsoi tätä surun murtamana.
“Kuinka saatoit?” hän huusi mustalle kissalle, joka katsoi maahan silmät ammollaan, katuen tekoaan. Sama vaaleanruskea kissa, jonka kanssa Tulitassu oli taistellut hetkeä aikaisemmin, käveli Punatassun luo.
“Älä koske häneen!” Tulitassu sähisi, mutta naaras ei kuunnellut. Hän kyyristyi Punatassun ruumiin eteen ja oli hetken hiljaa.
“Hän hengittää vielä. Jos olette nopeita, kerkeätte vielä viedä hänet parantajallenne”, naaras sanoi ja katsoi Tulitassua vakavana sinisillä silmillään. Susisielu kiiruhti oppilaansa luo, nosti tämän niskasta ja alkoi heti raahata tätä takaisin leiriin. Kanikorva katsoi mustaa kollia tiukasti.
“Tämä ei jää tähän”, hän murisi hiljaa ja lähti Susisielun perään. Tuuliklaanin kissat alkoivat hajaantua leiriinsä. Musta kolli avasi suunsa, kuin pahoitellakseen, mutta sulki sen saman tien ja lähti raahustamaan takaisin reviirilleen. Vain vaaleanruskea naaras jäi paikalle.
“Toivottavasti hän selviää”, hän sanoi ja loi läpitunkevan katseen Tulitassuun, joka tunsi oudon väristyksen sisällään. Tulitassu ei saanut sanaa suustaan, vaan katsoi kun kaunis naaras poukkoili takaisin Tuuliklaanin joukkoon.

Tulitassu juoksi koko matkan leirille päin ja saavutti muut, kun he olivat lähes perillä. Susisielu raahasi Punatassun parantajan pesään ja huusi Henkipolkua. Parantaja pyyhälsi paikalle silmänräpäyksessä ja Nupputassu tuli aivan hänen perässään. Henkipolku kuunteli kun Susisielu selitti illan tapahtumat. Samalla hän raahasi Punatassun leposijalle ja alkoi latelemaan Nupputassulle listaa yrteistä, joita tuoda hänelle. Nupputassu teki työtä käskettyä ja salamannopeasti parantajaoppilas toi mestarilleen oudon hajuisia yrttejä samalla kun Henkipolku yritti saada Punatassua hereille. Tulitassu katsoi huolestuneena ystäväänsä. Jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta, vaikka hän tiesikin, että hänen ystävänsä oli parhaissa tassuissa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Henkipolku jätti Punatassun makaamaan pesäänsä.
“Uskoisin että hän selviää, mutta en voi olla täysin varma. Hän on nyt Tähtiklaanin käsissä”, Henkipolku naukui hiljaa. Hienoinen helpotus vieri Tulitassun läpi ja vasta silloin hän tajusi kuinka paljon hänen kylkiään vihloi. Taistelu oli jättänyt häneen ilkeän näköiset haavat, jotka vuosivat yhä. Nupputassu huomasi saman ja kiiruhti Tulitassun luokse. Hän pureskeli hassunhajuista yrttiä tahnaksi Tulitassun haavojen päälle ja sitoi ne hämähäkin seitillä. Haavoja kirveli ja pakotti edelleen, kun Tulitassu viimein poistui parhaan ystävänsä viereltä nukkumaan oppilaiden pesään.

Seuraavien päivien aikana Tulitassu kävi joka päivä katsomassa Punatassua, joka toipui hiljalleen. Ensimmäisinä päivinä tämä suurimmaksi osaksi vain nukkui ja Henkipolku joutui hätistelemään Tulitassua pois häiritsemästä. Punatassu oli kuitenkin parin päivän päästä hereillä ja vaati päästä takaisin koulutuksensa pariin.
“Ei käy. Sinun täytyy vielä levätä, en ole vielä varma millaisia vammoja sinulla on”, Henkipolku sanoi tiukasti. Punatassu kuitenkin toipui yllättävän nopeasti ja jäi vaille mitään vakavampia vammoja.
“Olin niin huolissani sinusta!” Tulitassu sanoi Punatassulle, kun tämä ensimmäisen kerran nosti päätään onnettomuuden jälkeen.
“Ai minustako?” Punatassu kiusoitteli. “Minähän selviän ihan mistä tahansa!”
Tulitassu kehräsi ja nuolaisi ystävänsä poskea.
“Olen vain onnellinen, että olet kunnossa.”

Vastaus:

10kp! Tulitassun ja Punatassun dialogia oli hauska lukea tarinan aluessa, siinä huomasi miten kiva ystävyyssuhde heillä on. Toinen kappale antoi pitkästi kuvailua taistelun kulusta, tapahtumissa välittyi taistelun nopeus, mutta samalla Tulitassun liikkeet olivat tarkasti esillä. Tulitassu sai kohdata monen tuuliklaanilaisen tässä kahakassa, varsinkin vaaleanruskean naaraan (olenko väärässä jos kuvauksen perusteella kutsun häntä Heinätassuksi?), jota lukiessa sai sen tunteen että he kohtaisivat vielä.
Punatassun loukkaantuminen lopussa antoi vielä vahvemman kuvan heidän ystävyydestään ja lukiessa huolestuin itsekin siitä mitä tälle oppilaalle kävisi.

-Silkkis

Nimi: Hibiskustassu, Jokiklaani

27.12.2017 23:59
Luku 3

Hopeahäntä täplitti tummansinistä taivasta, kun Hibiskustassu kurkisteli sotureiden pesään. Hänen keltainen katseensa oli suunnattuna kuparinväriseen karvakasaan. Punertavan naaraan silmissä oli pehmeä katse, kun hän katseli soturin lihaksikasta ruumista ja tasaisesti kohoilevaa kylkeä. Kuparikotka oli ehdottomasti upea ilmestys - jopa nukkuessaan! Hibiskustassu henkäisi hiljaa ihastuksesta. Kolli oli niin ihmeellinen ja kunniallinen soturi, että saattoi hyvin vielä löytää tiensä klaanin huipulle. Toisaalta Hibiskustassu itsekin tavoitteli päällikön asemaa. Naaras voisi tosin hyvin valita kollin omaksi varapäällikökseen. Kuparikotka oli kuitenkin uskollinen soturi - häneen olisi helppo luottaa kiperissäkin tilanteissa. Hibiskustassu hymyili itsekseen ja kääntyi kannoiltaan säpsähtäen pienesti Sinivirtaa, joka katsoi suurikokoista oppilasta kummissaan. Oliko tuo mäyränperä seissyt tuossa kovinkin kauan?!
"Mitä sinä siellä katsoit?" siniharmaa naaras kysyi.
"Minä näin painajaista - tulin varmistamaan ettei se ollut totta", Hibiskustassu valehteli naaraalle sujuvasti. Sinivirta räpytteli silmiään. "Millaista painajaista näit?"
"Näin unta yhden soturin kuolemasta, mutta se ei onneksi pitänyt paikkaansa", punertava oppilas maukui ja siisti viiksiään etukäpälällään. Sinivirta katsoi vielä hieman epäröivästi punertavaa naarasta, mutta nyökkäsi hitaasti.
"Selvä. Eiköhän sinunkin nyt kannattaisi palata pehkuihin", siniharmaa soturi maukui.
"Olen menossakin", Hibiskustassu maukui haukotuksen kera. Sinivirta nyökkäsi ja hipsi itse hiljaa soturien pesään. Hibiskustassu vilkaisi naaraan perään ja irvisti siniharmaan soturin asettuessa nukkumaan lähelle Kuparikotkaa. Häiritsisiköhän ketään jos Hibiskustassu repäisisi Sinivirran kurkun... ei... vatsan auki! Hibiskustassu murisi hiljaa itsekseen ja talsi puunsa alle nukkumaan. Hänen sappensa kiehui. Sinivirta olisi saanut vain kuolla pois! Hän oli turhake koko klaanissa! Jos Hibiskustassusta todella tulisi jonakin päivänä päällikkö, niin naaras pistäisi Sinivirran ketun tai mäyrän ruuaksi. Toisaalta kelpuuttaisivatko pedot sellaista ällöttävää saastaa ruuakseen? No oli punertavalla naaraalla vielä aikaa miettiä, miten hän hävittäisi saasteen nimeltä Sinivirta. Ajatukset siniharmaasta soturista päässään, Hibiskustassu vaipui lopulta uneen. Naaras näki oikein hyvää unta siitä kuinka hän repi kynsillään Sinivirran vatsaa auki. Hitaasti ja kivuliaasti. Hän saattoi oikein kuulla korvissaan soturin tuskanhuudot.

"Hei nouse ylös sieltä!" Hibiskustassu höristi korviaan ja raotti silmiään. Hän ei nähnyt ketään puiden oksien läpi.
"Kuka siellä?" punertava oppilas kysyi haukotuksen kera. Hän kampesi itsensä pystyyn, eikä ehtinyt edes kurkistaa oksien välistä, kun hänen päälleen tippui kasa lunta. Sen jälkeen kuului ivallista naurua, jonka Hibiskustassu tunnisti liIankin hyvin. Hibiskustassu tunki itsensä oksiston läpi ja mulkoili ketunvärityksen omaavaa naarasta.
"Mistä hyvästä tuo oli?!" Hibiskustassu sähisi. Kettusydän naurahti ivallisesti. "Siitä ettet vieläkään nuku oppilaspesässä."
"Minä en nuku haisevien pesätoverien keskellä", Hibiskustassu hymähti ja ravisteli lumet punaturkkisen naaraan päälle. Kettusydän murahti ärtyneenä. "Se kuuluu velvollisuuksiisi!"
"Onko soturilaissa sellainen pykälä? Tuuliklaanilaisetkin nukkuvat taivasalla", Hibiskustassu hymähti ja alkoi sukia turkkiaan. Kettusydän avasi suunsa, muttei keksinyt mitään sanottavaa. Hibiskustassu katsoi tuoretta suturia keltaisilla silmillään.
"Nimesi pukee sinua. Ketuthan ovat kieroja ja valehtelevia otuksia", suurikokoinen oppilas maukui virnistäen. "Sinulla on valehtelevan eläimen sydän." Kettusydämen silmissä leimahti.
"Kehtaatkin!" naaras ulvahti raivostuneena. Hibiskustassu virnuili omahyväisesti. Kettusydäntä oli oikein mukava ärsyttää ja olihan häntä kiva myös satuttaa ihan fyysisestikin. Hibiskustassu muisteli tyytyväisenä yötä, jolloin oli antanut naaraalle kunnon selkäsaunan.
"Minun pitää varmaan mennä hoitamaan niitä oikeita velvollisuuksia nyt", punertava oppilas maukui ja haukotteli. Kettusydän vaikutti rauhoittuvan hieman.
"Juu, toki", soturi maukui murahduksen kera ja lähti itse muualle - luultavasti metsästämään. Hibiskustassu itse tallusteli Jokiklaanin leiriin. Hän haki katseellaan mestariaan, mutta hänen katseensa jämähti Kuparikotkaan. Soturi venytteli lihaksikasta vartaloaan. Hibiskustassun keltainen katse muuttui haltioituneeksi. Naaras toivoi soturin kääntävän kauniit silmänsä hänen suuntaansa. Soturi taisikin aistia oppilaan katseen, sillä hän käänsi hitaasti katseensa naaraan suuntaan. Hibiskustassun sydän jyskytti tuhatta ja sataa tummanvihreiden silmien katsoessa suoraan häneen. Hibiskustassu sai hymyiltyä kollille. Kuparikotka hymyili naaraalle takaisin, vaikka hän taisikin olla hieman hämillään punertavan oppilaan antamasta katseesta.
"Kuparikotka!" Hibiskustassu kuuli maailman kamalimman äänen maukuvan. Hänen korvansa luimistuivat pienesti, kun hän katsoi siniharmaan otuksen tassuttelevan Kuparikotkan luokse. Kuparikotka käänsi katseensa naaraaseen. "Niin?"
"Haluaisitko sinä lähteä minun ja Yötassun kanssa kalastamaan?" Sinvirta lirkutteli. Hibiskustassun veri kiehahti. Miten tuo mäyränperä kehtasi? Hän pyysi Kuparikotkaa järvelle aivan Hibiskustassun nenän edessä.
"Miksipä ei", Kuparikotka kohautti lapojaan. Hibiskustassua raivostutti. Ei Kuparikotkan suostuminen vaan se, että nilviäinen nimeltä Sinivirta, oli kehdannut avata suuren suunsa. Kuparikotka ei ollut Sinivirran kumppani, eikä tulisi koskaan olemaan! Se paikka kuuluisi Hibiskustassulle.
"Mennäänkö?" Kuparikotka kysyi Sinivirralta, joka nyökkäsi ja kutsui oppilaansa luokseen. Kolmikko poistui leiristä ja jätti Hibiskustassun kiehumaan paikoilleen. Naaraan oli kuitenkin rauhoitettava itsensä, sillä Kiurunpyrstö asteli häntä kohti.
"Taisteluharjoituksetko tänään?" Kiurunpyrstö kysäisi. Hibiskustassu puri huultaan. Hän oli odottanut kovasti, että pääsisi taistelemaan. Naaras ei kuitenkaan voinut jättää Kuparikotkaa yksin Sinivirran seuraan.
"Itse asiassa, minä haluaisin sittenkin kalastaa tänään", Hibiskustassu maukui. Kiurunpyrstö näytti yllättyneeltä.
"Luulin sinun vihaavan kalastusta", vaaleanruskea naaras maukui.
"Niinhän minä vihaankin", Hibiskustassu maukui ja jatkoi. "mutta jos aion hyväksi soturiksi, minun on osattava kalastaa klaanilleni." Kiurunpyrstö nyökkäili oppilaansa puheille. "Olet aivan oikeassa." Hibiskustassun kasvoille nousi pieni hymy.
"Menemmekö siis järvelle?" naaras kysyi. Kiurunpyrstö nyökkäsi pienesti. "Mennään vaan." Kiurunpyrstö oli mukavan sinisilmäinen ja häntä oli kovin helppo manipuloida. Hibiskustassu tunsi olevansa mestariaan huomattavasti dominoivampi persoona ja sekös tuntui hyvältä.

Kaksikko saapui järvelle. Vesi oli tummaa ja sen pinnalla oli hyvin ohut jääkerros, jonka saattoi helposti rikkoa käpälän kosketuksella. Hibiskustassu käänsi vaivihkaa katseensa Kuparikotkaan, joka oli kalastamassa. Samalla naaraan näkökenttään osui siniharmaa ketunraato, joka vilkuili kuparinväristä soturia. Eipä näyttänyt hänen oppilaansa paljon kiinnostavan. Yötassukin oli kalastamassa, mutta hänen mestarinsa huomio oli jossain aivan muualla. Lumitähti ei ilmeisesti tiennyt kenestä klaanin kissoista oli ainesta mestariksi.
"Oh, tekin täällä", Kiurunpyrstö maukui kolmikolle. Sinivirta havahtui ja nyökkäsi. Hibiskustassu piti parhaansa mukaan ilmeensä normaalina, kun sinertävän soturin katse osui häneen. Sinivirta katsoi suurikokoista oppilasta hetken ja käänsi sitten katseensa Yötassuun.
"Aloitammeko mekin?" Hibiskustassu kysyi mestariltaan, joka nyökkäsi. Vaaleanruskea soturi asteli veteen punertava oppilas aivan kannoillaan.
"Muista olla kärsivällinen", Kiurunpyrstö maukui oppilaalleen, joka nyökkäsi hieman närkästyneenä. "Kyllä kyllä." Vaaleanruskea soturi viittoi hännällään suurta naarasta kokeilemaan. Hibiskustassu kohautti lapojaan ja aloitti vaanimisen. Hän katseli silmät viiruina vedessä uivia kaloja. Hän pisti tarkasti merkille niiden liikehdinnän, ja pyrki samalla hillitsemään käpäläänsä, joka oli valmiina läimäisemään hopeakylkisen olennon ilmaan. Itsehillintää, sitä naaras tarvitsi lisää... Kun keltaiset silmät havaitsivat hetken olevan oikea, naaras iski kynnet ojossa veteen. Hän läimäisi kohdalle osuvan kalan maalle ja katseli sätkyvää olentoa naama virneessä. Hibiskustassu upotti hampaansa eläimen lihaan ja tunsi rautaisen veren purskahtavan hänen suuhunsa.
"Hyvä!" Kiurunpyrstö maukui iloisesti ja katseli oppilastaan ylpeänä. Punertava naaras laski kalan suustaan ja nuoli huulilleen valuneet veripisarat. Olikohan Kuparikotka huomannut oppilaan mainion suorituksen? Keltainen silmäpari kääntyi vilkaisemaan kuparinväristä soturia. Oppilas huomasi pian katsovansa suoraan komean kollin vihreisiin silmiin. Hibiskustassun sydän sykähti riemusta, sillä hän huomasi kolli kasvoilla olevan pienen hymynpoikasen.
"Hibiskustassu?" Kiurunpyrstö kosketti hännällään oppilaansa lapaa. Punertava naaras käänsi katseensa mestariinsa.
"Ah, jatkammeko?" naaras kysäisi. Vaaleanruskea soturi nyökkäsi. "Tarkoitus olisi."

Kalastuksen jälkeen Hibiskustassu talsi mestarinsa kanssa leiriin. Oppilaan kärsivällisyys oli keskittymiskyvyn myötä kadonnut kokonaan oppitunnin loppupuolella. Sinivirta ja Kuparikotka olivat Yötassun kanssa palanneet leiriin aikaisemmin ja se oli saanut Hibiskustassun huolestuneeksi. Naaras kun halusi pitää Sinivirtaa silmällä. Siniharmaa ketunläjä ei saisi tehdä mitään liian tuttavallista Kuparikotkan kanssa. Sinivirta ei ansainnut olla hänen kanssaan... Heti kun Hibiskustassu saapui mestarinsa kanssa leiriin, alkoi punertava oppilas vilkuilla ympärilleen Kuparikotkan varalta. Kollin osuessa oppilaan näkökenttään, tämä helpottui. Kuparikotka oli Hibiskustassun isän - Mustamielen - seurassa. Sinivirta ei tällä kertaa ollut piirittämässä soturia.
"Käytkö viemässä saaliisi tuoresaaliskasalle?" Kiurunpyrstö kysyi tökäten käpälällään Hibiskustassun lihaksikasta lapaa. Naaras murahti myöntävästi ja meni pudottamaan kalansa riistakasalle. Sivusilmällään oppilas kiinnitti huomionsa hänen vierelleen astuvaan vaaleaturkkiseen soturiin, joka sattui olemaan hänen emonsa. Lumituuli otti kasasta Hibiskustassun kalastaman kalan ja meni sotureiden pesän lähelle aterioimaan. Mahtoikohan naaraalla olla tietoa Sinivirran ja Kuparikotkan suhteesta? Lumituuli oli yleensä hyvin tietoinen sotureiden välisistä suhteista, joten ehkä hänellä oli tietoa Sinivirrastakin. Hibiskustassu päätti mennä kysäisemään. Lumituuli nosti syvänsiniset silmänsä tyttäreensä ja nyökkäsi tälle.
"Hei Hibiskustassu", naaras maukui. Punertava oppilas maukui tervehdyksensä ja istui emonsa vierelle.
"Minulla on kysyttävää sinulta", Hibiskustassu maukui. Lumituuli kohautti lapojaan. "Kysy pois vaan."
"Onko Sinivirta ihastunut Kuparikotkaan?" punertavan oppilaan ääni oli vähällä muuttua jääksi.
"Hyvin luultavasti", Lumituuli maukui, "hän pörrää kollin perässä jatkuvasti." Hibiskustassun kynnet liukuivat esiin ja ne porautuivat jäiseen maahan. Hibiskustassu oli ollut oikeassa - hänellä tosiaan oli syytä olla huolissaan.
"Kuinka niin?" oppilaan emo kysyi kysyvä katse silmissään. Hibiskustassu pudisteli päätää. "Halusin vain tietää." Hän halusi tietää, jotta voisi tappaa Sinivirran mahdollisimman hitaasti ja kivuliaasti.

Hibiskustassun kylki kohoili tasaisesti hengityksen tahtiin, hänen nukkuessa Jokiklaanin leirin ulkopuolella. Ulkona satoi lunta, mutta puun taipuisat oksat suojasivat mukavasti. Punertava naaras oli syvässä unessa, mutta hänen korviinsa kantautuva hölinä sai hänet raottamaan silmiään. Kuka leirin ulkopuolella oikein pälätti? Hibiskustassu kampesi itsensä jaloilleen ja kurkisti oksien välistä vaivihkaa. Hänen keltaisissa silmissään leimahti, kun hän huomasi Sinivirran astelevan lumista maata pitkin. Siniharmaa ketunraato ei kuitenkaan ollut yksin - hänen seurassaan oli Kuparikotka. Se mikä kismitti punertavaa oppilasta kaikkein eniten, olivat kaksikon yhteen kiedotut hännät. Olipa siniharmaalla soturilla otsaa! Raivo sykki Hibiskustassun koko kehossa ja hänen oli pakko upottaa kyntensä jäätyneeseen maahan, jottei hän olisi loikannut naaraan kimppuun. Suuren oppilaan mieli kyllä kovasti teki tappaa Sinivirta niille sijoilleen, mutta Kuparikotka ei olisi saanut nähdä mitään sellaista. Hibiskustassu tulisi vielä saamaan tilaisuuteensa. Tilaisuuden, jonka johdosta siniharmaa naaras liittyisi tähtisotureiden riveihin...

Vastaus:

12kp! Hibiskustassun luonteen vahvuus tuli hieman yllätyksenä nyt kun viime tarinasta on jonkin aikaa mennyt, mutta juuri se miten menet hänen tunteidensa ääripäihin, toimii hyvin tarinassa. Hänen ylpeytensä, omistuksenhalunsa ja se miten helposti väkivaltaiset vaihtoehdot tulivat Hibiskustassun mieleen, todella näkyivät tässä tarinassa. Hänen mielialansa vaihtelut kun kyseessä oli Kuparikotka tulivat nopeasti, miten hänen ajatuksensa muuttuivat hellemmeksi ja takaisin terävämmiksi kun siirryttiin pois kollista. Hänen luonteensa on mielenkiintoinen ja sitä jää miettimään lukiessa :)

-Silkkis

Nimi: Viziato, Kotikisu

27.12.2017 13:34
Luku 1. Lasinsirpaleita


Lasi särkyi. Tuhannet sirpaleet tipahtelivat Viziaton tassujen juurille muutamien huutojen säestäminä. Musiikki jylläsi löyhkäävässä asunnossa niin lujaa että korvia särki, ja ilma oli hengityksestä raskas.
Viziato puikkelehti seesteisesti kaksijalkojen heiluvien kehojen joukossa ja väisteli muutamia jalkoja, joiden alle hän oli jäädä. Kuului hurrauksia kun joku tuntematon kaksijalka käänsi korvia vihlovaa musiikkia kovemmalle, eikä uusilta lasinsirpaleiltakaan vältytty.
“Kova melu, hmm?” Fastidiosa naurahti Viziaton päästyä sisarensa seuraan.
He istuivat korkean kirjahyllyn päällä turvassa uusilta lasinsirpaleilta.
“Sinähän sen sanoit”, Viziato totesi. Hän antoi katseensa seurata isäntäväkensä railakasta tanssimista muiden kaksijalkojen seurassa.
Tämä oli jo arkipäivää. Aamulla asunnossa tulisi löyhkäämään ummehtuneet ruoantähteet ja juomat. Erilaisia tölkkejä olisi kaikkialla ja kaksijalat makaisivat liikkumattomina sängyissään. Sama ruljanssi jatkui päivästä toiseen - öisin asuntoon tuli aina muutama parikymmentä kaksijalkaa lisää juomaan ja syömään, kuuntelemaan musiikkia ja juhlimaan. Meno muuttuisi ennen pitkää hurjemmaksi ja hurjemmaksi kunnes jotain särkyi ja muutama kaksijalka oksentaisi keskelle lattiaa. Aamuyöstä muut kaksijalat katoaisivat ja Viziato sekä Fastidiosa voisivat hypätä alas kirjahyllystä. Näin oli ollut siitä asti kun he olivat muuttaneet nykyiseen kaksijalkalaansa.
Viziato kaipasi entisiä kaksijalkojaan, synnyinkotiaan. Siellä yöt olivat olleet rauhallisia ja äänettömiä. Hän oli voinut painautua emonsa lämmintä vatsaa vasten ja kuulla rauhallisen tuhinan siskonsa suunnalta. Nyt hän kuuli vain basson jytkettä ja kaksijalkojen naurua.
Vaikka toisaalta tämä kaikki oli hänen entisten kaksijalkojensa syytä - he olivat myyneet Viziaton ja Fastidiosan tähän läävään. Ehkä he olivat kuvitelleet tämän olevan hyvä koti. Sivistynyt ja elegantti. Paikka johon he kuuluisivat.


-----


Raikas tuulahdus valtasi Viziaton mielen. Fastidiosa hänen vierellään käveli arvolleen sopivasti ruskan täyttämällä maalla ja piti päänsä kuuliaisesti pystyssä. Viziato seurasi katseellaan edessään kiemurtelevaa polkua, jota he olivat kulkeneet monta kertaa aiemminkin.
“Aika hurja yö”, Fastidiosa naurahti.
Se ei ollut kysymys.
“Hmps, seuraava tuskin on erilaisempi”, Viziato vastasi ja vilkaisi syrjäsilmällä sisareensa. Kirpeä ilma aiheutti hänelle vilunväristyksiä, mutta oli sekin parempi kuin löyhkäävä kaksijalkojen asunto.
“Saitko nukuttua?” Fastidiosa jatkoi, vaikka tiesikin vastauksen.
“En, etkä nukkunut sinäkään”, Viziato sanoi tyynesti. “Meidän pitäisi alkaa nukkumaan Tiu’un luona.”
“Tiedät ettemme voi”, Fastidiosa huokaisi. “Ei meitä päästetä. Enkä minä halua nukkua ladossa. Se on halpamaista.”
“Kirjahylly onkin varsin ylellinen paikka”, Viziato tuhahti, vaikka ei hänkään haluaisi nukkua ladossa. Yöt olisivat liian kylmiä olkien seassa, ja maatilan haju oli jopa pahempi kuin kaksijalkojen asunnossa löyhkäävien ruoantähteiden.
He olivat jutelleet tästä ennenkin, ja aina tulleet samaan tulokseen. Eivät he haluaisi nukkua ladossa, mutta eivät he haluaisi nukkua kirjahyllyssäkään. Heidän epäonnekseen heidän pantoihinsa oli asennettu sijainnin paikannus, mikä tarkoitti ettei toiveita karkaamisesta ollut. He joutuisivat joka tapauksessa kaksijalkojensa luo. Onneksi päivät he saivat sentään kulkea vapaasti missä mieli.
Jos Viziatolta kysyttiin, ei hän haluaisi olla Erakkokaan. Hän olisi halunnut vain mukavat kaksijalat jotka olisivat vieneet häntä ja Fastidiosaa erilaisiin näyttelyihin arvioitavaksi. Mutta ilmeisesti sekin oli liikaa pyydetty.
“Viz? Diosa!”
Viziato ei yllättynyt nähdessään Tiu’un harmaanvalkean kehon kajastavan polun päässä. Kukaan muu ei huutanut heidän nimiään yhtä iloisesti.
Viziato ja Fastidiosa kävelivät maltillisesti ystäväänsä kohti, mutta Tiuku ehti pomppelehtia heidän luokseen vain muutamissa sekunneissa. Viziato ei käsittänyt kuka jaksoi olla niin inhimillisen hyväntuulinen ja ystävällinen. Hän itse oli kaukana siitä, mutta ei hän haluaisikaan olla yhtä ärsyttävän positiivinen kuin ystävänsä. Vaikka toisaalta moinen iloisuus puki Tiukua oikein hyvin.
“Miten yö meni?” Tiuku tiedusteli aurinkoinen hymy huulillaan.
“Hymysi satuttaa silmiäni”, Viziato totesi, mutta Tiuku ei ottanut moista letkautusta kuuleviin korviinsa. “Ja yö meni niin kuin kaikki muutkin yöt tähän mennessä - tarvitseeko sanoa enempää?”
Tiuku kallisti päätään huolestuneena.
“Älä sinä siitä huolehdi”, Fastidiosa sanoi Tiu’ulle, joka oli ilmeisesti avaamassa suutaan heidän ongelmiensa ratkaisemiseksi. Hän käveli vikkelästi ystävänsä luokse ja painautui tätä vasten. “Kyllä me vielä jotain keksimme.”
Tiuku räpytteli hetken silmiään, mutta ei sanonut sen jälkeen mitään. Viziato hymähti toisen järkyttyneisyydelle. Mitään sanomatta hän ohitti sisarensa ja ystävänsä ja jatkoi matkaansa kohti määränpäätään.


-----


“Viz!”
Lintu pyrähti lentoon soran lentäessä pieninä murusina lehtien koristamalle maalle. Viziato kirosi mielessään sisarensa, joka onnistui aina pilaamaan hänen metsästysyrityksensä. Helppohan Fastidiosan ja Tiu’un oli tulla häiritsemään häntä, olivathan he itse jonkin tasoisia konkareita metsästyksessä.
“Täällähän sinä olet!” Tiuku naurahti hänen takaansa.
Ennen kuin Viziato ehti reagoimaan mitenkään, oli Tiuku jo hypännyt hänen niskaansa. Naaras puraisi leikkimielisesti hänen korvaansa ja painoi häntä maahan. Viziato siristi silmiään ja antoi pienen virneen levitä kasvoilleen. Hän potkaisi Tiu’un nopeasti pois päältään ja kampitti tämän maahan. Sen jälkeen hän läimäisi tassullaan toista hellästi naamaan, joka sai Tiu’un vinkaisemaan.
“Kannattiko?” Viziato hymähti, kun hän päästi Tiu’un takaisin seisaalleen.
Tiuku räpytteli hetken aikaa silmiään hämmentyneenä, mutta naurahti pian äskeiselle välikohtaukselle. “Olet kehittynyt. Mistäs tuollaiset taistelutaidot?”
Viziato ohitti kysymyksen leveän vrinistyksen kera. Hän tiesi Tiu’un kysyvän samaa kysymystä niin kauan kunnes hän antaisi vastauksen, mutta toista oli hauska kiusata pienellä härnäämisellä.
“Ei hän ole niitä mistään oppinut. Hänellä on vain hyvät geenit”, Fastidiosa sanoi ja levitti kasvoilleen hurmaavan hymyn. Hän asteli kepein askelin sisarensa ja ystävänsä luokse.
“Ilonpilaaja”, Viziato murahti, vaikka oikeassahan Fastidiosan oli. Ei hän ollut mistään varsinaisesti “oppinut” taistelemaan. Hän vain osasi.
“Saitteko mitään saalista?” Viziato kysyi, lähinnä vaihtaakseen puheenaihetta.
“Tietysti”, Fastidiosa sanoi ja loihti kasvoilleen tietäväisen hymyn. “Sinä ilmeisesti et?”
“En, mutta minä osaankin muutakin kuin metsästää”, Viziato vastasi ja loi siskolleen yhtä ylimielisen katseen. Oppisipa ettei häntä kannattanut ärsyttää.
“Niin tietysti”, Fastidiosa hymähti ja ojensi hänelle kuolleen hiiren. “Siinä. Taitaa olla nälkä?”
Viziato tuhahti, mutta otti ruoan vastaan sen kummempia mukisematta. Hän tarkkaili sen kuollutta ruumista sekä jäykiksi muodostuneita raajoja. Veri oli valunut hiiren niskasta kohti sen selkämystä, ja silmät tuikkivat silkkaa kärsimystä. Se oli tavallaan kaunista.
“Viz? Oletko kunnossa?” Tiuku kysyi huolestuneena, kun Viziato ei hetkeen tehnyt mitään. Vain tuijotti saaliin kuollutta ruumista silmät tuikkien.
“Täysin”, Viziato hymähti, iskien hampaansa hiiren jäykkään lihaan.
Hetken aikaa kolmikko söi kaikessa hiljaisuudessa, kuullen vain tuulen lempeän ulvonnan puun latvustoissa. Lehtisade oli saapunut yllättävän nopeasti eikä sateilta oltu vältytty viime päivinä.
“Mitäs seuraavaksi?” Tiuku kysyi heidän melko lyhytaikaisen ruokailunsa jälkeen. Hänen siniset silmänsä tuikkivat silkkaa innostusta.
Fastidiosa kohautti harteitaan. “Olisi mukava nähdä Sumua.”
Viziato tuhahti. “Meidän pitäisi siinä tapauksessa matkata noin päivän verran hänen luokseen. Ei kiitos.”
Sumu oli Viziaton ja Fastidiosan serkku. Hän asui isänsä kanssa noin yhden päivä matkan päässä heidän nykyisestä kaksijalkalastaan. He olivat toki nähneet serkkuaan aiemminkin, mutta silloin Sumu oli vieraillut heidän luonaan, tarkkaan ottaen Tiu’un maatilalla. Viziato ja Fastidiosa eivät itse pystyneet eivätkä oikeastaan halunneetkaan matkata niin kauas, olihan heillä pannoissaan ne typerät paikkanuslaitteet.
Viziato ei edes itse juuri välittänyt Sumusta, mutta Fastidiosa ja Tiuku tulivat naaraan kanssa toimeen hänenkin puolestaan. Viziato oli melko varma, että Fastidiosa ja Tiuku olivat itse asiassa oppineet metsästystaitonsa Sumulta, joka oli heitä noin pari kuuta vanhempi ja näin ollen kokeneempi. Tosin Viziato itse oli sinnikkäästi kieltäytynyt minkäänlaisesta opetuksesta, häntähän eivät mitkään vain pari kuuta vanhemmat serkut määräilleet.
“Niin kai”, Fastidiosa hymähti ja katsahti vierellään olevaan Tiukuun. “Entä sinä? Haluaisitko nähdä Sumua?”
“Tietysti, hän on mahtava!” Tiuku kehräsi ja hymyili lämpimästi ystävilleen. “Hän on hyvä opettaja.”
Viziato pyöräytti silmiään, mutta ei sanonut sen jälkeen enää mitään. Pitäkööt Sumunsa, jos se karvapallo kerran oli niin mahtavaa seuraa. Viziato itse näki Sumussa lähinnä ärsyttävän hyväsydämisen hölmön sekä pikkuneiti - täydellisen. Ehkä Fastidiosakin huomaisi ennen pitkää, harmittavasti Tiuku taisi olla jo menetetty tapaus.
“Noh, jatkammeko metsästystä vai…?” Tiuku kysyi ja kallisti päätään Viziaton suuntaan.
“Ajattelin hieman kierrellä paikkoja, te voitte vaikka harjoittaa niitä rakkaalta Sumultanne saamianne oppeja”, Viziato sanoi ja ohitti Fastidiosan moittivan katseen.
Tiuku ei näyttänyt huomaavan Viziaton lauseessa ollutta ivaa, joten hän vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi.
“No, siinä tapauksessa”, Fastidiosa sanoi ja nousi merkitsevästi seisaalleen. “Minä ja Tiuku jatkamme ”rakkaalta Sumultamme” oppimaamme metsästystä.”
“Toki”, Viziato sanoi lähes naurahtaen. “Mutta sisko-kulta, sinun tulisi muistaa ketä kannattaa ärsyttää ja ketä ei. Tosin et ole kovin hyvä siinä.”
Fastidiosa pyöräytti silmiään. “Wow, minä suorastaan värisen läheisyydessänne, oi teidän ylhäisyytenne.”
Viziato hymyili vastaukseksi.


-----


Lehdet kahisivat Viziaton asettaessa pehmeät tassunsa niiden päälle. Aurinko oli peittynyt pilviharson taakse ja ilmassa leijui sateen tuoksu. Lähellä olevasta purosta kuuluva veden kohina oli johdattanut Viziaton pienen puron vierelle, josta virtasi vettä laajalti kohti lähellä olevaa jokea. Vettä roiskui tiuhaan tahtiin lämpimälle sammaleelle, jolla Viziato parhaillaan istui. Hän kuitenkin pyrki väistelemään märkiä vesipisaroita, jotka saivat hänen karvansa nousemaan pystyyn.
“Viziato.”
Käheä ääni sai Viziaton kääntämään päätään. Hän etsi katseellaan äänen aiheuttajaa, mutta ei nähnyt ketään. Lähettyviltä kuului ainoastaan puron korvia rauhoittava solina.
“Viziato.”
Viziato nousi seisaalleen. Hän siristi silmiään ja käänsi katseensa puron toisella puolella sijaitsevaan kukkulaan. Jos hän ei olisi ollut niin kyyninen, hän olisi varmasti säikähtänyt. Nyt hän vain seisoi jähmettyneenä paikoillaan.
Sankka sumu oli peittänyt puron toisella puolen olevan maaston, mutta sen lävitse hehkui hopeamaista valoa. Sumun keskeltä erottui selvästi vaaleanharmaa naaras, joka tuijotti häntä suoraan silmiin.
Viziato tuijotti näkyä hämmentyneenä, mutta ei sanonut mitään. Tuo olento ei näyttänyt elävältä. Naaraan lävitse hehkui outoa valoa, ja silmät tuikkivat yötähtiä.
“Viziato”, nyt naaras otti askeleen kohti puroa. Hän asetti valkeanharmaat tassunsa veden päälle, mutta Viziaton hämmästykseksi ei uponnut.
“Viziato, kuuntele”, naaras sanoi hiljaisella, miltein laulavalla äänellä.
Viziato höiristi korviaan, vaikka oli lievästi sanottuna hämmentynyt. Ei hän silti aivan shokissa ollut, voisihan tämä olla untakin. Tai sitten ei. Joka tapauksessa Viziatolla ei ollut aikomustakaan juosta kiljuen karkuun ja itkeä miten oli mahdollisesti tullut hulluksi.
Vaaleanharmaa naaras asteli rauhallisesti, toisin sanoen leijuen puron keskelle, jossa sumu tuntui lävistävän tämän tähtiä tuikkivan kehon.
“Viziato, kuuntele tarkkaan”, naaras sanoi. “Sinä ja ystäväsi ette kuulu tänne. Teille on määrätty erilainen kohtalo. Seuratkaa joen viitoittamaa tietä. Se johtaa ison järven luokse, josta jatkatte matkaanne kukin eri suuntiin. Sinne minne kohtalo on halunnut teidät johdattaa.”
Sitten naaraan vaaleanharmaa turkki alkoi hälvetä sumun väistyessä sen tieltä. Naaraan silmät tuikkivat kuitenkin vielä yötaivaan tähtiä. Ne tarkkailivat Viziaton kylmänviileää reatiota hetken, kunnes katosivat lähes näkymättömiin.
“Varo itseäsi”, kuului vielä hiljainen ääni, joka kaikui Viziaton korvissa puron solinan lailla.
Sitten tuli aivan hiljaista.

Vastaus:

13kp! Alun kuvailu tästä kaksijalkojen paikasta antoi hyvän kuvan tilanteesta ja miltä se tuntui kissojen näkökulmasta. Muutenkin tarina piti yllä saman hyvän kuvailun, vaikkakin vuodenaika poikkesi hieman, mikä sinänsä ei haittaa, jos lehtisateen aika on tarpeellinen tarinalle. Myöskin se kuvailu miten kirjoitat heille ennustuksen antaneen kissan oli hienon kuuloista lukea (esim. "Naaraan lävitse hehkui outoa valoa, ja silmät tuikkivat yötähtiä.")
Pidän siitä miten tarinan juoni kehittyy vähitellen ja miten esim. heidän taustansa näkyy tarinassa esim. kävelytyylissä, pannassa ja puhetavassa :)

-Silkkis

Nimi: Rubiini-Kulkukissa

27.12.2017 12:13
Katsoin kissajoukkoa edessäni pudistaen päätäni ja naurahtaen itsekseni. Väittely oli täysin turhaa, onneksi en ollut siinä mukana. Pysyin vain sivussa ja nautin huvista. Minuun ei tuntunut kiinnittävän kukaan huomiota.
“Kuka sinä olet?” kuului yllättäen takaani. Kohautin olkiani ja jatkoin väittelyn katselemista. Huomasin, että jotkut paljastivat jo kyntensä ja väläyttelivät hampaitaan. Katseluni estettiin, kun suuri musta kolli istahti eteeni.
“En tunnista sinua” tuo sanoi epäillen ja huomasin terävät mustat kynnet.
“En minäkään sinua. Jei, olemme samiksia” naurahdin ilkikurisesti. Kollin kasvot kertoivat, miten paljon hän ei tykännyt minusta tai vastauksestani. Väittely hänen takanaan oli muuttunut tappeluksi.
“Sinun ei kuuluisi olla täällä” tuo ärähti ja viilsi ilmaa pitkällä hännällään. Kohautin jälleen olkiani ärsyttävän positiivinen hymy kasvoillani. Se riitti. Musta jättiläinen yritti huitaista kynnet esillä kasvojani, mutta onnistuin väistämään osumaa ja päälläni kaadoin toisen selälleen maahan.
“Oli kiva tavata. Aivan, kuinka töykeä olinkaan, unohdin esitellä itseni. Voit kutsua minua Rubiini… Vou!” Jouduin väistämään hyökkäystä. Musta kolli sihisi ja tuon selkäkarvat olivat nousseet pystyyn. Oli aika poistua paikalta.
“Rubiini. Älä unohda nimeäni!” huikkasin vielä nopeasti ennen kuin juoksin kohti puuta ja kipusin sen osittain jäätynyttä runkoa pitkin. Musta kolli oli lähtenyt perääni, mutta jäi maahan sähisemään. Naurahdin ja istuin oksalla.
“Raku, tule sieltä mököttämästä ja tule auttamaan näiden kaalipäiden kanssa!” kuului möreä ääni. Puhujaa en nähnyt, mutta musta jättiläinen lähti pois puun luota. Odotin hetken ennen kuin kapusin alas. Vilkaisin vielä kerran tappelua, jota kaksi isoa kissaa yritti lopettaa. Tunsin jotain kylmää tippuvan nenälleni ja käänsin katseeni ylöspäin. Lunta.
“Hmm… Taitaa olla aika mennä kiusaamaan niitä kulttikissoja” totesin itselleni ääneen ja lähdin syvemmälle metsään. Matka tulisi olemaan lyhyt, olisin siellä auringonnousun aikaan. Yö oli toki vaarallista aikaa yksinäiselle kissalle, mutta olin selvinnyt matkasta ennenkin, joten minulla oli luottoa itseeni. Äsköiseltä kulkukissajoukolta varastamani herkut antaisivat energiaa koko matkalle

Olin onnistunut tappamaan pesässään nukkuvan oravan. Helppo saalis. Nautiskelin herkkuaterian Myrskyklaanin rajalla. Auringon säteet yrittivät tunkea oranssia kajastustaan havupuiden tuuheiden ja lumisten oksien läpi. Imin kivellä niistä säteilevää vähäistä lämpöä ja odotin rajapartion saapumista. En ollut vielä Myrskyklaanin rajalla, mutta tiesin, että jo rajan lähellä oleskelu sai kulttikissat hermostumaan. Tai ehkä vastaan tulisi joku kaunotar, johon voisin ystävystyä ja saada suojaa herkkähermoisilta kollisotureilta. Naurahdin omalle mielikuvalleni ja heittelin oravanhäntää etutassulta toiselle. Nyt kuitenkin piti pelata “lempipeliäni” nimittäin odotuspeliä.
//Tällänen lyhyt, mut aattelin et täytyy mun nyt vihdoin kirjoittaa eka tarina Rubiinilla.

Vastaus:

4kp! Tarina alkoi hieman hämmentävästi, sillä en oikein tiennyt siitä miksi Rubiini oli tässä tilanteessa ja minkä takia, mutta asiat alkoivat eteenpäin lukiessa selkeytymään. Rubiinin dialogia oli hauska lukea, hänen luonteensa näkyi siinä selvästi. Ensimmäiseksi tarinaksi Rubiinilla tämä toi kivasti esille hänen asennettaan ja elämäntyyliään.

-Silkkis

Nimi: Lummelampi, Varjoklaani

26.12.2017 01:24
Kirkas kuunvalo siilautui männynoksien läpi Varjoklaanin leirin. Pilvettömällä yötaivaalla kimalteli lukemattomien tähtien kirjo, ja maa oli peittynyt valkeaan kuuraan.
Lummelampi puhalsi huurupilviä keuhkoistaan ja katseli niiden kohoamista korkeuksiin. Hänen tuuhea, pähkinänruskea turkkinsa eristi hyvin pakkasen ja sai hänet tuntemaan olonsa raukean uniseksi kylmyydestä huolimatta.
Yhtäkkiä hän muisti sisarensa, jotka seisoivat leirin ulkopuolella, ja tunsi piston sydämessään. Heidän turkkinsa olivat paljon ohuemmat mitä hänen, joten pakkasyössä istuminen tuntui varmasti paljon epämukavammalta heistä. Hän saattoi nähdä sielunsa silmin, miten Koskilaulu nosteli turhautuneena tassujaan ja lähti vähän väliä kulkemaan edestakaisin vartiopaikallaan pysyäkseen lämpimänä. Kultapuro taasen yritti varmaan vain pysyä tunnollisesti aloillaan ja tarkkailla ympäristöään.
Lummelampi nousi käpälilleen. Hän ei saisi puhua siskoilleen mitään koko yön aikana, mutta kai hän silti voisi käydä katsomassa, miten heillä meni? Hän venytteli raajojaan karistaakseen vaivihkaa jäseniinsä hiipineen jähmeyden ja tassutti piikkihernetunnelia suojaavalle kivenlohkareelle. Pujahtaessaan kapean raon läpi hän muisti, miten innoissaan hän oli ollut päästessään ensimmäistä kertaa ulos leiristä. Sitä ennen hän oli kyllä jo käynyt vatukkamuurin tuolla puolen Sysihaaveen, silloisen Sysitassun, kanssa mutta innostus oli silti ollut käpälin kosketettavissa.
Lummelampi hymyili muistolle ja puski kuononsa matalalla roikkuvan oksan ali. Hän tähysi ympärilleen ja äkkäsi Kultapuron muutaman ketunmitan päässä sisäänkäynnistä. Siskon vihreissä silmissä paistoi keskittyneisyys, mutta muu olemus kieli väsymyksestä.
Lummelampi asteli Kultapuron luo ja istuutui tämän kylkeen kiinni. Vasta tässä vaiheessa sisar säpsähti ja tajusi, että hän oli tullut paikalle. Kiitollinen mutta myös uupunut hymy levisi naaraan kasvoille tämän painautuessa vielä tiiviimmin Lummelammen lämmintä kehoa vasten. Lummelammen kurkusta karkasi pehmeä kehräys, ja hän antoi sen tulla viestittäen sanattomasti sisarelleen olevansa hänen tukenaan aina, kun tämä tarvitsi sitä.
Kun naaras alkoi vaikuttaa taas enemmän itseltään eikä siltä horteiselta jäämöhkäleeltä jonka hän oli löytänyt, Lummelampi nousi ja muodosti huulillaan: ”Koskilaulu”.
Kultapuro nyökkäsi ja kiinnitti jälleen huomionsa leiriä ympäröiviin varjoihin.

Lummelampi kiersi leirin toinen kylki vatukkamuuria viistäen. Jos jostain kuului rasahdus, hän jähmettyi salamana. Kyseessä oli kuitenkin aina vain oksan narahdus tai muu normaali mäntymetsän ääni.
Taivaalta alkoi hiljakseen leijailla pieniä lumihiutaleita, jotka laskeutuivat Lummelammen turkille ja kutittivat hänen nenänpäätään.
Yhtäkkiä Lummelampi kuuli edestäpäin puhetta. Hän oli enää muutaman ketunmitan päässä vartiopaikasta, mutta äänet kuulostivat etäisemmiltä. Lummelampi painautui matalaksi ja sujahti varjosta toiseen, kuten yösaalistajille oli opetettu. Pimeys oli suoja siinä missä kasvillisuuskin.
”…komea ja vahva, mutta silti-”
”..täydelliset yhdessä! Ja nyt kun olet soturi myös niin…”
Lummelampi kulki vartiopaikan ohi ja haistoi, että Koskilaulu ei ollut ollut siinä hetkeen. Pahat aavistukset alkoivat pyörteillä hänen mielensä laitamilla, mutta hän yritti silti pidellä niitä kurissa. Ehkä Koskilaulu oli kuullut jotain ja lähtenyt tarkistamaan, ettei se ollut mitään vaarallista? Eihän sisar olisi edes saanut puhua, ensimmäinen yö piti valvoa sanattomasti-
Koskilaulun kiusoittelevasta äänestä ei voinut erehtyä.
”Mutta mitä jos pidän jostakusta toisesta enemmän?”
*Mitä Tähtiklaanin nimeen hän oikein tekee?!*
Lummelampi paikansi sisarensa onton puunrungon sisään, minne johti vastakkaisesta suunnasta toinenkin hajuvana.
*Leijonaturkki…? * Samalla kantautui kollin pehmeä mauku: ”Ja kuka se olisi? Ei ainakaan se, joka on kanssasi valvojaisyönäsi puhumassa, tai se joka auttoi sinua loppukokeessa, tai se, joka tekisi näin-”
”H-hei, lopeta tuo kutittaa! –”
Lummetassu tunsi sapen nousevan kurkkuunsa. Miten Koskilaulu kehtasi olla kollin kanssa valvojaisyönä! Hän ei olisi saanut puhua, ei jättää vartiopaikkaansa kokonaan, *hyvä on, syyllistyin siihen kyllä itsekin, mutta vain koska tahdoin varmistaa, että sisarillani on kaikki hyvin! * Eikä todellakaan hiipparoida onton puunrungon sisään tekemään ties mitä!
Lummelampi päästi ilmoille niin matalan ja uhkaavan murinan kuin vain kykeni. Ympärillä tuli hiljaista, koska Koskilaulu ja Leijonaturkki vaikenivat. Lummelampi asteli puunrungon luo ja työnsi päänsä sisään. Kaksikko makasi rungon keskiosassa hännät toisiinsa kietoutuneina, mutta siinä silmänräpäyksessä, kun Lummelammen pähkinänruskeat korvat vilahtivat näkyviin, he vetäytyivät kauemmas toisistaan. Lummelampi perääntyi, odottaen että Koskilaulu tulisi ulos. Hän ajatteli, että sisar sanoisi jotain, mitä vain selittääkseen sen mitä äsken oli ollut tekemässä. Turhaan, sillä ainut mitä hän sai, oli närkästynyt mulkaisu.
Se riitti, Lummelampi avasi suunsa: ”Miten saatoit?! Koko klaani luottaa siihen, että me valvojayön vartijat pidämme viholliset loitolla ja kutsumme tarvittaessa apua, mutta sinä viis veisaat ja päätätkin lähteä pelehtimään tuon kanssa! ”
Leijonaturkki oli työntynyt myös ulos rungosta ja näytti loukkaantuneelta kuullessaan Lummelammen sanat.
”Hei, mitä vikaa minussa muka on?!”
”Tämä ei kuulu sinulle, mene!” Koskilaulu äyskähti yllättävän napakasti Leijonaturkille. Kollin hailakanharmaat silmät välähtivät kuutamossa, minkä jälkeen hänen tuuhea turkkinsa katosi ympäröiviin varjoihin. Koskilaulu osasi tosiaan olla töykeä niin halutessaan.
”Luulin sinun kunnioittavan soturilakia!” Lummelampi ei saanut estettyä äänensä tärinää koettaessaan saada ajatuksia takaisin hallintaansa.
”Sinun ei pitäisi työntää kuonoasi sinne, minne se ei kuulu”.
Koskilaulun sanat olivat pelkkää jäätä ja kuin käpälänisku Lummelammen kasvoille. Hän räpytti silmiään häkeltyneenä, mutta sisar ei ollut vielä lopettanut: ”Olen saanut tarpeekseni siitä, että joku on aina kertomassa ja korjaamassa mitä minun pitää tai ei pidä tehdä. Virhe siellä, virhe täällä, buu-huu olen niin surkea! Et sinäkään ole täydellinen – olen nähnyt, miten lähdet öisin Sysihaaveen kanssa ulos leiristä!”
Lummelampi avasi suunsa vastatakseen mutta oli toistamiseen liian hidas:
”Millä oikeudella te saatte tehdä mitä huvittaa ja milloin tahansa?! Sinä saat aina kaiken ja silti kehtaat tulla vahtaamaan minun tekemisiäni!”
”Mutta nyt on valvojaisyö! Emme saisi edes puhua…”, Lummelampi madalsi ääntään koettaen viestittää sisarta tekemään samoin. Koko leiri olisi tätä myötä hereillä.
”Joo joo, samanlainen yö tämä on kuin mikä tahansa, ja nyt on niin kylmäkin ettei edes aivoton pöllö lähtisi ulos saalistamaan!”
Lummelampi huomasi Koskilaulun vapisevan. Hän yritti ottaa askelen lähemmäs, mutta sisar perääntyi.
”Anna minun olla, kuuletko?! Ja Leijonaturkin ja Mustapilven myös, ja kaikkien muidenkin!” sanat tulivat hänen suustaan kuin parvi kyykäärmeitä, ja saivat Lummelammen turkin pistelemään.
”Mu-Mustapilvenkin?” hän kysyi kummissaan.
”Äsh, unohda, et sinä kumminkaan tajua!” sisar sähähti, kääntyi kannoillaan ja juoksi sankaksi muuttuneen lumisateen läpi pimeyteen.
Lummelampi jäi paikoilleen seisomaan, katsellen sisarensa jälkien katoamista häkeltyneenä.


”Huomenta, nukuitko hyvin?”
Lummelampi haukotteli leveästi laahustaessaan ulos soturien pesästä. Hänen isänsä Huuhkajakatse istui muutaman ketunmitan päässä hänestä vatukkapensaan edustalla ja viittoi tytärtään tulemaan luokseen. Lummelampi haukotteli toistamiseen ja suuntasi kahlaavat askelensa sinne. Lunta oli satanut yöllä lopulta monta pennunaskelta, eikä Varjoklaanin leiri ollut säästynyt. Pentutarhan luona Kirkaskuun kolmella pennulla kuulosti sentään olevan hauskaa lumileikeissä, mutta soturitöitä kylmä aines tulisi silti hankaloittamaan.
”Huomenta, vai pitäisikö jo sanoa iltaa?” Lummelampi puhahti ja istuutui isänsä vierelle. Hän huomasi tämän edessä puoliksi syödyn rastaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan. Huuhkajakatse nyökkäsi, joten Lummelampi kävi nopeasti saaliin kimppuun. Se oli jo hieman kohmeessa, mutta pureskellessaan huolella hän sai hieman lisäaikaa muistellakseen, miten valvojaisyö oli päättynyt.
Koskilaulun mentyä Lummelammen ei ensiksikään ollut auttanut muu kuin jäädä hänen alkuperäiselle vartiopaikalleen ja toivoa, että sisar palaisi ennen auringonnousua takaisin. Oikeastaan niin ei ollut käynyt, mutta Lummelampea vartiovuorosta vapauttamaan tullut Koivusydän oli kertonut Koskilaulun vaihtaneen hänen kanssaan vartiopaikkaa, ja istuneen leiriaukean keskellä klaanin herätessä. Tämän jälkeen varapäällikkö oli passittanut Lummelammen nukkumaan sotureidenpesään, missä hän olikin ollut aina auringonlaskuun saakka. Vaikka hän ei ollut nähnyt vilaustakaan Koskilaulusta yön jälkeen, hän uskoi tämän jo leppyneen. Kultapuro oli jäänyt vielä lepäämään niiskutettuaan vahtipaikalta palattuaan.
”Haluaisitko lähteä iltapartioon mukaan? Kuu nousee kohta ja sovimme Hirviaskelen kanssa, että tapaamme piikkihernetunnelilla sen kohottua horisontin yli”.
Huuhkajakatseen sanat havahduttivat Lummelammen mietteistään. Hän hymyili iloisena uudesta tehtävästä ja nyökkäsi. He juttelivat vielä hetken niitä näitä, kunnes Kettukynsi huhuili kumppaninsa nimeä leirin toiselta puolelta. Lummelampi rakasti vanhempiaan vilpittömästi ja oli kiitollinen, että heidän välinsä olivat edelleen niin lämpimät. Hän ehti käyskennellä ympäriinsä vielä jonkin aikaa, mutta pian lehtikadon viimeiset auringonsäteet olivat jo kadonneet taivaanrantaan ja ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä.
”Lummelampi!”
Lummelampi kuuli tutun äänen kutsuvan nimeään saapuessaan sisäänkäynnille. Hän kääntyi ja näki Pimeämuiston rotevan lihaksikkaan hahmon lähestyvän itseään.
”Jaahas, et siis malttanut olla erossa mestaristasi päivääkään?” tummaraidallinen soturi totesi ilkikurisesti.
”Pitäähän sitä vanhuksen perään katsoa, ettet heti putoa lumen peittämään ketunkoloon”, Lummelampi vastasi ja siristi leikkisästi silmiään.
”Vai vanhus, pah!” Pimeämuisto murahti huvittuneena.
Samalla paikalle tulivat Huuhkajakatse ja Hirviaskel. Lyhythäntäisen kollin oppilas Kyyhkytassu piti perää loikkien lyhyillä jaloillaan eteenpäin.
”Lumessa kulkeminen on raskasta!” oppilas puhahti ja seisahtui muun partion eteen.
”Totut siihen vielä”, Pimeämuisto lohdutti.
He kerääntyivät Huuhkajakatseen ympärille kuulemaan, mihin suuntaan he olisivat lähdössä.
”Mustatähti sanoi, että huolimatta sodanjulistuksesta Tuuliklaania vastaan rajapartioita ei saa laiminlyödä yhtään”, harmaanruskea kolli aloitti vakavalla äänellä. Hän jatkoi: ”Käymme siis tänään uusimassa Myrskyklaanin puoleisen rajalinjan tuntemattoman metsän reunasta alkaen, ja kuljemme aina järvelle saakka. Lumi on voinut peittää suuren osan hajumerkeistämme, joten meidän on tehtävä selväksi niille pehmotassuille, että tämä puoli metsästä kuuluu ja tulee aina kuulumaan Varjoklaanille.”
Partio hymisi myöntävästi. Lummelampi sivuutti pehmotassu-viittauksen olankohautuksella, sillä suurin osa varjoklaanilaisista piti Myrskyklaania kuidentakaisien tapahtumien takia edelleen metsän heikoimpana klaanina. Eivät he kuitenkaan olleet nyt menossa taistelemaan, joten sillä ei ollut väliä.
Toisin saattaisi olla sitten, kun Mustatähti antaisi hyökkäyskäskyn Tuuliklaanin leiriin suuntaavalle partiolle.

Pakkanen nipisteli Lummelammen polkuanturoita hänen astellessaan lumisten puiden välissä. Korkeat männyt olivat vaihtuneet sekametsään heidän lähestyessään rajalinjaa, ja nyt valtaosan puustosta muodostivat kuuset ja lehdettömät koivut. Siellä täällä maasta puski esiin myös pensasmaisia pajuja, joiden viiksenohuet oksat pistivät hangesta läpi kuin kynnet. Kaukaa kuului pöllön huuto, jonka myötä Lummelampi muisti ironisesti Koskilaulun sanat. Oli vähintään yhtä kylmä mitä auringonnousu sitten, mutta ainakaan ei satanut lunta.
Partio ohitti hiljaa kapean kuutamoaukean. Sen toisella puolen alkoi jälleen mäntykaistale, ja Lummelampi tiesi, että he olisivat hetkenä minä hyvänsä perillä. Hän kykeni jo haistamaan Myrskyklaanin rajamerkit, ja työnnyttyään muutamien lumisten kuusten alta he olivat perillä. Käskyjä ei juurikaan jaeltu, sillä kaikki tiesivät tehtävänsä. Lummelampi lähti kulkemaan loivasti alaspäin viettävää rinnettä kohti järveä ja haistoi Huuhkajakatseen tulevan parin ketunmitan päässä perästä. Kaikkialla oli kummallisen hiljaista, sillä lumi vaimensi äänet tehokkaasti.
Lummelampi saapui notkelman pohjalle ja jäi ihastelemaan edessään olevaa pystyyn kuivuneiden kelopuiden rykelmää. Niihin oli kenties iskenyt aikoinaan salama, sillä oikeanpuoleisen rungon latvus oli katkennut ja jäljelle oli jäänyt vain kenollaan vinksottava puuvanhus. Ehkäpä iskusta seurannut tulipalo oli polttanut sitten myös viereiset puut, mutta joka tapauksessa kaikki olivat nyt peittyneet valkeaan lumivaippaan.
Lummelampi riisti katseensa irti puista ja päätti suunnata eteenpäin. Huuhkajakatse saisi kyllä paikattua kohdat, jotka hän jättäisi välistä. Hän asteli kelopuiden lomaan ja tajusi keskelle muodostuvan pienen aukean. Tulipaloteoria alkoi tuntua yhä pitävämmältä, mutta samalla jokin kumma ja raskas tunne alkoi painaa hänen rinnassaan. Ihan kuin hän olisi ollut täällä ennenkin…
Siinä samassa, kun Lummelampi muisti, salamaniskupuu paukahti korviahuumaavalla äänellä. Maa vapisi, kun lumen painosta epätasapainoon joutunut puu alkoi irrota juuriltaan. Kaikki tuntui tapahtuvan niin nopeasti, mutta samaan aikaan hän pystyi tuntemaan ajan kulun kuin hiekanjyvien tipahtelun kiville. Kalpean kelohongan runko näytti hänen silmissään elävältä, se irvisti hänelle rumasti ja viuhutti ilmaa ruoskamaisilla oksillaan, aikomuksenaan litistää hänet alleen. Lummelampi tiesi, ettei ehtisi pois tieltä, sillä hänen takajalkansa eivät olleet jännittyneet loikkaan, hänen kehonsa ei ollut valmis reagoimaan riittävän nopeasti eivätkä hänen ajatuksensa juosseet tarpeeksi äkkiä.
Ja sitten, niin kuin Kuulammella kokemassaan näyssä, hän erotti harmaanruskean viirun näkökenttänsä laidalla.
Tuttu ääni, jota hän ei koskaan enää kuulisi maan päällä: ”LUMMELAMPI VARO!!!”

// Lumpeella taas pitkästä aikaa stooria, nähtävästi mennään tällä "tarina / 1 kk" taktiikalla eteenpäin :D
Pahoittelut mahdollisesta sekavuudesta & kirjoitusvirheistä eritoten lopussa, kieliasu kärsii 12 jälkeen kirjoitetussa materiaalissa...

Vastaus:

17kp! Kuvailusi muodosti hyvän kuvan tapahtumista ja ympäristöstä, se miten kirjoitit paljaslehden ajan mukaan, leirin elämän ja monen muun pienen kivan yksityiskohdan. Kuten esimerkiksi viimeisen kappaleen partion liikkuminen metsän läpi. Tapahtumat Koskitassun kanssa olivat kiinnostavat ja toi esille heidän sisarussuhteensa ja myös erot luonteissa, tämä on mielenkiintoinen konflikti. Ja mitä tulee tarinaan loppuun sait minut kyllä yllätettyä.

-Silkkis

Nimi: Suhinatassu, Jokiklaani

24.12.2017 15:07
Luku 8

Suhinatassu oli partioimassa mestarinsa, Mustamielen ja Saukkotassun kanssa. Nelikon askeleet rapisivat routaisella maalla. Ilma oli viileähkö ja aurinkokin oli jo painumassa mailleen. Suhinatassu katsoi ympärilleen jäänsinisillä silmillään ja toivoi todella, ettei Yötön liikuskellut reviirillä. Naaraan rintaa kiristi pelkästään tieto siitä, että Kolmitassu oli tietoinen tabbykuvioisen naaraan isästä. Sentään kirjava naaras ei ollut kertonut kenellekään mitään - ainakaan vielä. Kolmitassulle oli vielä puhuttava, jotta Suhinatassu voisi varmistua hänen vaitiolostaan.
"Mitä sinä mietit?" Ruokoturkin kysymys havahdutti Suhinatassun ajatuksistaan. Naaras ravisteli päätään.
"Jäin vain vähän ajatuksiini", oppilas maukui ja asteli mestarinsa vierelle. Ruokoturkki nyökkäsi pienesti ja katseli oppilastaan hiljaa. Soturi oli ollut viime päivinä todella haikean oloinen. Syy siihen oli mahdollisesti Suhinatassun lähtö, joka lähestyi kovaa vauhtia. Kyllä soturi pääsisi vielä hänen poismenostaan yli, eikö vain? Suhinatassu ei ehtinyt uppoutua pidemmäksi aikaa takaisin ajatuksiinsa, kun Mustamieli pysähtyi yllättäen kuin seinään.
"Kuuletteko nuo juoksuaskeleet?" suurikokoinen soturi kysyi ja käänsi katseensa Ruokoturkkiin. Ruokoturkki höristi korviaan ja nyökkäsi.
"Kuulen", kolli maukui ja asteli mustaturkkisen soturin vierelle. Suhinatassukin kuulosteli ainoalla korvallaan ja kuuli tosiaan juoksuaskeleita. Askeleet lähestyivät vauhdilla nelikkoa. Mahtoiko joku olla pulassa? Pian heidän luokseen kompuroi tummanruskea kissa. Hänen shokissa olevat smaragdinvihreät silmänsä paljastivat hänet Terhotassuksi. Oppilas huohotti raskaasti ja lyyhistyi kasaan.
"Mitä on tapahtunut?" Mustamieli kysyi koskettaen varovasti oppilaan päälakea kuonollaan. Terhotassu yritti tasata hengitystään samalla kun hän piti katseensa tiukasti kiinni Mustamielen silmissä.
"Kolmitassu ja Tuhkakatse..." Terhotassu sai sanottua ennen kuin veti jälleen keuhkonsa täyteen ilmaan.
"Mitä heistä?" Ruokoturkki tiedusteli ja astui Mustamielen vierelle.
"He jäivät hirviön alle", oppilas maukui ääni väristen.
"Kuolivatko he?" Saukkotassu huudahti kysyvästi. Terhotassu ei saanut sanaa suustaan, joten hän vain nyökkäsi pienesti.
"He-heidän ruumiinsa ovat Ukkospolun reunalla", tummanruskea oppilas maukui.
"Sinun pitää näyttää meille missä", Mustamieli maukui ja puski oppilasta jaloilleen.
"Minä ja Mustamieli menemme hakemaan heidän ruumiinsa leiriin. Suhinatassu ja Saukkotassu, menkää te ilmoittamaan tästä Lumitähdelle", Ruokoturkki maukui. Suhinatassu nyökkäsi pienesti ja vilkaisi Terhotassua, joka lähti johdattamaan sotureita Ukkospolulle.
"Mennään", Saukkotassu maukui tabbykuvioiselle naaraalle, joka lähti oppilastoverinsa kanssa leiriin.

Hopeahäntä säihkyi jo korkealla taivaalla, kun Kolmitassun ja Tuhkakatseen ruumiit tuotiin leiriin. Lumitähti keskusteli jostain Terhotassun kanssa, mutta Suhinatassu ei kuunnellut tarpeeksi tarkasti kuullakseen mistä. Tabbykuvioisen jäänsininen katse oli lukittautunut Kolmitassun elottomaan ruumiiseen. Juuri kun naaras oli miettinyt, miten voisi pitää Kolmitassun hiljaisena... Sitten olikin tapahtunut näin! Suhinatassu oli järkyttynyt ja surullinen. Naaras ei todellakaan ollut toivonut mitään tällaista. Kolmitassu olisi ansainnut elää hyvän ja pitkän elämän. Hän olisi edes ansainnut saada soturinimensä! Yksikorvainen naaras uskaltautui menemään Kolmitassun ruumiin äärelle. Hän kumartui tämän korvan juureen.
"Olen pahoillani kohtalostasi, toivon sinun metsästävän nyt paremmilla mailla", Suhinatassu kuiskasi surullisesti. Tabbykuvioinen oppilas kohottautui ja laahusti oppilaspesälle vilkaisten vielä pesän suuaukolta entisen pesätoverinsa ruumista. Hän todella toivoi, että tänä yönä yksi hopeahännän tähdistä, olisi ollut Kolmitassu.

Aamun vaaleanpunaiset ensisäteet leikittelivät Suhinatassun lyhyellä turkilla. Naaras ei ollut saanut pahemmin nukutuksi viime yönä, sillä huoli Ruokoturkista ja suru Kolmitassusta painoivat hänen mieltään. Kolmitassun ja Tuhkakatseen ruumiit oli juuri haudattu ja klaanin oli aika jatkaa elämäänsä normaalisti. Se tuntui Suhinatassusta kovin julmalta. Tuntui muutenkin, ettei klaani edes jäänyt kaipaamaan kahta menetettyä kissaa. Suhinatassun lähtöä jäi sentään suremaan yksi kissa - Ruokoturkki. Tabbykuvioinen oppilas tunsi aidosti olevansa kiitollinen mestaristaan. Naaraalla oli ainakin yksi kissa klaanissa, joka jäi kaipaamaan ja välitti kovasti. Pieni hymy nousi ruskean naaraan kasvoille ja hän käänsi katseensa Ruokoturkkiin, joka keskusteli Mutahännän kanssa. Vaaleanruskea soturi nyökkäsi mustalle kollille ja asteli sitten Suhinatassun luokse. Naaraan hymyilevät kasvot saivat soturinkin hymyilemään.
"Mikäs sinua nyt noin hymyilyttää?" kolli kysyi.
"Minä olen kiitollinen sinusta ja siitä, että juuri sinä olet mestarini", Suhinatassu maukui. Soturin tummanruskeissa silmissä välähti liikuttuneisuus.
"Minäkin olen kiitollinen sinusta!" kolli naurahti iloisesti.
"Menkää nyt metsästämään siitä - ei se riista tänne itsestään kävele!" kaksikon ohikulkeva Kettusydän puuskahti. Hänen pippurinen luonteensa ei ollut kadonnut oppilasajoilta minnekään.
"Kyllä kyllä, äläs nyt vanhempia käskyttele!" Ruokoturkki vitsaili ja sai punertavan naaraan pyöräyttämään silmiään.
"Eipäs ärsytetä neitiä enempää, joten mennään", vaaleanruskea kolli maukui ja viittoi hännällään oppilastaan seuraamaan.

Kaksikko kulki turkit pörhöllä Jokiklaanin reviirillä. Riistan tuoksusta ei ollut tietoakaan, sillä kaikki eläimet taisivat pysytellä pesissään kylmyyden takia.
"Emme me löydä mitään", Suhinatassu maukui hampaat kalisten. Ruokoturkki puri huultaan ja nuuhki ympäristöään tarkasti.
"Ei luovuteta", kolli maukui ja liikkui hiirenhiljaisin askelin eteenpäin. "klaani on kuitenkin ruokittava." Lyhytkarvainen oppilas nyökkäsi olevansa samaa mieltä ja hänkin lähti hiippailemaan eteenpäin kuono viistäen maata riistan tuoksun varalta.
"Mene sinä toiseen suuntaan", Ruokoturkki kuiskasi. Suhinatassu liikautti korvaansa merkiksi siitä, että kuuli. Naaras lähti kulkemaan kauemmas mestaristaan. Routainen maa tuntui kylmältä naaraan pehmeitä polkuanturoita vasten. Keskittyminen oli vaikea säilyttää riistan jäljittämisessä, sillä kylmyys puski tietään naaraan ohuen turkin läpi. Oppilas hiippaili eteenpäin, ja höristi pienesti korvaansa. Hän kuuli havinaa kasvillisuudesta. Naaras raotti pienesti suutaan ja vesi herahti hänen kielelleen, kun riistan tuoksu tulvi hänen suuhunsa. Hän löysi ruokaa! Kasvien seassa oli hiiri, joka luultavasti etsi itselleen syötävää. Jyrsijä ei arvannutkaan kuinka epäonnekas sattui olemaan juuri nyt. Suhinatassu kyyristyi vaanimisasentoon ja heilutti lantiotaan puolelta toiselle. Hän jännitti lihaksensa ja loikkasi pensaikkoon upottaen hampaansa riistaeläimen lämpimään lihaan. Suhinatassu laski saaliinsa tyytyväisenä ja kaivoi jyrsijälle kuopan. Tabbykuvioinen naaras hautasi saaliinsa ja jatkoi matkaansa. Hän piti suunsa hieman raollaan, jotta voisi haistaa riistan paremmin. Riistan sijasta hänen aisteihinsa kulkeutui kuitenkin aivan joku muu tuoksu. Erakko. Naaras valpastui heti ja mietti oliko Yötön uskaltautunut näin syvälle Jokiklaanin reviirille. Suhinatassu jolkotteli eteenpäin unohtaen metsästyksen kokonaan. Hän seurasi tuoksua kaislikkoon, jossa seisoi suurikokoinen kolli. Kollin turkki oli ruskea, mutta se oli selvästi paremmassa kunnossa kuin Yöttömän repaleinen turkki. Suhinatassu luimisti ainoaa korvaansa ja pörhisti turkkiaan entisestään. Tuo oli joku aivan tuntematon kissa. Ruskeaturkkinen kolli näytti syövän jotain ja sekös ärsytti Suhinatassua entisestään. Kissa söi Jokiklaanille kuuluvaa riistaa! Suhinatassu katsoi kissaa kylmästi jäänsinisillä silmillään. Suurikokoinen kolli taisi aistia sen, sillä hän kääntyi ympäri. Ruskealla kollilla oli pistävänkeltaiset silmät, joita hän siristi katsoessaan Suhinatassua.
"Mitä sinä teet Jokiklaanin reviirillä?" Suhinatassu kysyi. Kolli naurahti. "Metsästän tietty."
"Häivy täältä!" tabbykuvioinen naaras sihahti.
"Vou vou, kiihdyitpäs sinä äkkiä", ruskeaturkkinen kolli naurahti ja venytteli jäseniään.
"Et voi kuljeksia toisten kissojen reviireillä!" naaras sähisi astuen uhkaavasti lähemmäs. Oppilasta selvästi suurempi kissa ei kuitenkaan ottanut askeltakaan taaksepäin.
"En piittaa toisten reviireistä - pitäähän sitä vatsansa täyteen saada", kolli maukui ja katseli naarasta tutkailevasti keltaisilla silmillään. Kollin katse tuntui todella kuumottavalta ja se sai naaraan itsensä peräätymään hieman. Katse oli hyvin pahaenteinen.
"Mitäs mitäs, meinaatko karata?" ruskeaturkkinen kolli kysyi virnuillen. Suhinatassu mulkaisi kissaa vihaisesti.
"Sinun tässä pitäisi karata!" naaras sähisi. Kynnet liukuivat naaraan tassuista esiin ja hän väläytti hampaitaan. Kulkukissa ei piitannut vaan katseli Suhinatassua intensiivisesti. Se tuntui naaraasta hyvin ahdistavalta. Sitten aivan yllättäen kolli loikkasi Suhinatassun päälle. Naaras ei ehtinyt ollenkaan varautua kulkukissan hyökkäykseen. Kolli sai helposti naaraan alleen suuren kokonsa takia. Tabbykuvioinen oppilas yritti potkaista kulkikissan pois päältään, mutta hän oli kuin kahlittu kollin suuren vartalon alle.
"Pä-päästä minut!" Suhinatassu maukui kiihtyneenä. Ruskeaturkkinen kolli virnisti ja painoi suuren käpälänsä Suhinatassun kurkulle, jotta naaras sai hädintuskin hengitetyksi.
"En päästä sinua minnekään", kolli maukui ja nuolaisi kevyesti naaraan otsaa. Oppilas tunsi kylmien väreiden kulkevan koko hänen kehonsa lävitse. Hän yritti rimpuilla paniikissa, jotta pääsisi pois.
"Etkä voi huutaa pikku klaanitovereitasi apuun", kulkukissa maukui ivallisesti. Suhinatassu vapisi ja katsoi silmät pelosta ammollaan kollia. Nyt sitä apua kaivattiin ja kipeästi!

Vastaus:

11kp! Tarinalla oli sopiva etenemistahti, esimerkiksi siirtymä metsästyksestä Yöttömän tapaamiseen. Sekä tuossa heidän kohtaamisessaan Suhinatassun epämukamukavuus ja tilanteen jännitys näkyi kuvailussa erittäin hyvin, Yöttömän eleissä, sanoissa ja miten lähellä hän tuli, sen pystyi tuntemaan lukiessa. Tarina toi myös mielenkiintoisesti jatkoa Kolmitassun tarinan tapahtumille ja näytti minkälainen yhteys heillä oli.

-Silkkis

Nimi: Tulitassu, Myrskyklaani

23.12.2017 19:54
“Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tulitassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Sammalkaste. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle”, Hunajatähti julisti puhujankiveltä. Tulitassu lähestulkoon tärisi onnesta. Hän katsoi haltioissaan, kun beige naaras käveli heidän luokseen. Päällikön seuraavat sanat olivat kuin usvaa kaiken innon ja jännityksen seassa. Tulitassu havahtui koskettamaan uuden mestarinsa nenää ja tämä katsoi nuorta oppilastaan ylpeänä. “Tulitassu, Tulitassu!” kuuluivat klaanin huudot. Tulitassu pöyhisti ylpeänä rintaansa. Kun enimmät onnittelut oli suoritettu, Sammalkaste tuli hänen luokseen ja sanoi hieman liian viralliseen sävyyn: “Aloitamme koulutuksen heti aamun koitossa.” Tulitassu kuitenkin tiesi, että hänen mestarinsa oli ihan yhtä innoissaan, kuin hän itse.
Siitä oli nyt kulunut hieman yli kuu, kun Tulitassu oli saapunut Myrskyklaaniin. Aiemmin hän oli elänyt emonsa ja siskojensa kanssa joen varrella, kaukana klaanikissojen reviireistä. Vieras kissa oli hyökännyt heidän pesäänsä ja tappanut kaikki muut. Tulitassu oli haavoittunut, mutta kuin ihmeen kaupalla hilannut itsensä Myrskyklaanin reviirille, josta Sammalkaste ja Pakkastuuli olivat hänet löytäneet. Tulitassu oli viettänyt parantajan pesässä useita öitä ja sen jälkeen Täpläturkki oli pitänyt hänestä huolta kuin omastaan, vaikkakaan Tulitassu ei enää paljon huolenpitoa kaivannutkaan. Useimmat olivat jo hyväksyneet Tulitassun klaanitoverikseen, mutta kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä myötämielisiä vieraan pennun hyväksymisestä klaanin jäseneksi. Tulitassu yritti kuitenkin ravistaa ajatuksen päästään, ja kömpi ensimmäistä kertaa oppilaiden pesään, otti itselleen vapaan makuupaikan pesän nurkalta, Punatassun oikealta puolelta.
Hatarat auringonsäteet kutittivat Tulitassun silmiä ja tämä kierähti nopeasti ylös. Muiden oppilaiden kyljet kohoilivat vielä rauhallisesti kun hän poistui pesästä. Oli kylmä pakkasaamu ja lunta oli yön aikana tullut pennuaskeleen verran lisää. Sammalkaste odotti häntä jo leirin suuaukolla.
“Oletko valmis?” hän kysyi hieman leikkisästi.
“Niin valmis kun vain voi olla!” Tulitassu vastasi päättäväisenä, vaikka innostus kuplikin hänen sisällään.
“Hienoa! Ensimmäisellä koulutuskerrallasi käymme kiertämässä reviirin rajat. Samalla merkitsemme ne”, Sammalkaste kertoi samalla kun he poistuivat leiristä. Tulitassu tiesi mitä odottaa, sillä Punatassu oli kertonut hänelle ensimmäisestä koulutuskerrastaan. Siltikin Tulitassu oli hivenen pettynyt, ettei päässyt heti kunnon koulutuksen pariin.
He vaelsivat ensin Vanhan tammen luo. Täällä Tulitassu oli ollut ennenkin. Täältä hänet oli löydetty sinä päivänä, kun hän saapui Myrskyklaaniin. Sammalkaste jätti hajumerkkinsä puun luokse. “Tänne me tulemme huomenna harjoittelemaan”, hän sanoi ja katsoi Tulitassua merkitsevästi, ikään kuin tietäen, kuinka innokas tämä oli oppimaan klaanin tavoille. Tulitassu nyökkäsi ja he jatkoivat matkaa. He kävelivät järven rantaa aina Puolisillalle asti. Lumi viisti Tulitassun mahaa ja hän värisi. Samalla, kun Sammalkaste jätti hajumerkkejään Varjoklaanin leirin rajalle, Tulitassu haistoi jotain. Se oli pullea hiiri, joka puuhaili Puolisillan lähellä sijaitsevan kiven kolossa. Tulitassu kyyristyi ja alkoi vaania hiirtä, mutta juuri kun tämä oli ponnahtamassa ilmaan, hiiri juoksi pois. Tulitassu tuhahti ja hänen katseensa eksyi mestariinsa, joka naurahti.
“Tuolla tavallako sinä meinasit hiiren saada? Pakko myöntää, että olet yllättävän hiljainen uudeksi oppilaaksi, yleensä he rymistelevät saaliin luo mäyrän lailla”, hän tuhahti mutta jatkoi: “Vaikka hiivitkin hiljaa, hiiri tuntee tassujesi liikeet maassa. Sinun täytyy opetella hiipimään kevyemmin. Kas näin.”
Tulitassu tunsi häntänsä heiluvan kiusaantuneesti kun hän katseli mestarinsa esimerkkiä. Sammalkaste huomasi sen ja tönäisi häntä kevyesti kylkeen. “Kyllä sinä sen hetkessä opit. Kokeile vain”, hän naurahti. Tulitassu painautui maahan ja tunsi tassujensa painautuvan lumiseen maahan. Hän alkoi hiipiä niin kevyesti kuin vain pystyi.
“Ei paha noin ensimmäiseksi kerraksi. Sinussa on paljon potentiaalia taitavaksi metsästäjäksi”, Sammalkaste sanoi lempeästi. “Tulehan jo.”
Tulitassu kehräsi hiljaa mestarinsa sanoille ja seurasi tätä seuraavalle paikalle.
Aurinkohuipun hetki alkoi olla käsillä, kun kaksi kissaa olivat melkein kiertäneet reviirin. Sammalkaste oli esitellyt leirin kolkat Tulitassulle ja tämän jalat alkoivat uupua. Sammalkaste kantoi suussaan hiirtä, jonka oli napannut läheltä Aukiota. Tulitassu oli saanut samalta paikalta saaliikseen hyvin pienikokoisen metsämyyrän, josta riitti syötäväksi hädin tuskin yhdelle pennulle. Hän vei sen kuitenkin tuoresaaliskasaan. Punatassu odotti häntä pullean myyrän kanssa oppilaiden pesän vieressä. Tulitassu meni hänen luokseen ja hän jakoi saaliin ja vaihtoi kieliä ystävänsä kanssa. Hän odotti jo innokkaasti seuraavaa koulutuspäiväänsä, jolloin hän pääsisi harjoittelemaan lisää metsästystä ja ehkä jopa taistelemista.

Vastaus:

6kp! Onnea uudelle oppilaalle! Alku toi nopeasti Tulitassun menneisyyden esille ja kertoi myös hänen nykyisen tilanteensa leirissä ja myöhemminkin saimme kivasti katsauksen hänen muistoihinsa. Tarinassa oli mukava tunnelma, kuvailussa ja Sammalkatseen ja Tulitassun välisessä kanssakäymisessä. Pidin myös siitä miten toit kuvailussa paljaslehden ajan esille :)

-Silkkis

Nimi: Maitotassu, Tuuliklaani

23.12.2017 15:12
//Köh köh, tuon aikaisemman tarinan voi poistaa, kun mie en näköjään osaa katin nimeäkään mainita nimikentässä x'D//

Luku 4

Maitotassu alkoi havahtua tajuttomasta tilastaan. Voimakas yrttien tuoksu sai kollin nyrpistämään pienesti nenäänsä, mutta vasta kuonolle tipahtava kylmä vesipisara sai hänet räväyttämään silmänsä auki. Maitotassu räpytteli silmiään pariin kertaan tarkentaakseen näkökenttäänsä. Parilla vilkaisulla kolli sai pääteltyä, että hän oli päätynyt parantajanpesälle. Oppilas huomasi Naakkakäpälän katsovan suoraan kermanväristä kollia. Maitotassu ei ollut varma kuinka hänen olisi pitänyt tulkita klaanin parantajan kylmänsinisiä silmiä, jotka vaikuttivat enemmän syyttäviltä kuin helpottuneilta nuoren oppilaan heräämisestä.
"Hyvää huomenta", harmaa kolli maukui ja venytteli itse omia jäseniään. Maitotassulta meni hetki aikaa, että hän sai vastattua takaisin parantajalle: "huomenta." Vaalea kolli sai kerättyä kasvoilleen hymyn.
"Ei ole suositeltavaa nukkua pakkasyöllä ulkona", Naakkakäpälä sanoi kuulostaen hieman ankaralta. Maitotassu luimisti pahoittelevasti korviaan. Nimenomaan omaa huolimattomuuttaan hän oli pesälle ajautunut.
"Ymmärrän, en ajatellut", kolli maukui ja nousi istuma-asentoon kohdaten Naakkakäpälän jäänsiniset silmät.
"Ruskopilvi oli aivan poissa tolaltaan, hän pelkäsi puolestasi", Naakkakäpälä maukui. Maitotassu nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Lupaan oppia virheistäni", Maitotassu maukui. Naakkakäpälä nyökkäili tyytyväisenä Maitotassun vastaukseen, mutta hänen silmissään vaikutti vielä olevan pieni syyttävä pilke.
"Kuinka kauan minä edes olen ollut täällä?" Maitotassu kysyi, "pääni on ihan huuruissa viimeisimmistä tapahtumista."
"Jonkin aikaa ja saat muuten kiittää onneasi ettet saanut viheryskää!" Naakkakäpälä maukui.
"Tähtiklaanille kiitos siitä!" Maitotassu maukui ja muutti ilmettään sitten hieman kysyväksi.
"Milloin minä pääsen pois täältä?" pitkäkarvainen kolli kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kärsivälliseltä. Naakkakäpälän kasvoille nousi pieni hymy.
"En näe syytä pitää sinua täällä enää, kuumeesi oli selvästi laskenut ja vaikutat olevan täynnä energiaa", harmaa kolli maukui. Maitotassu päästi ilahtuneen maukaisun.
"Hyvä kuulla! Kiitos kaikesta Naakkakäpälä!" Maitotassu maukui kiitollisena ja laski päätänsä kunnianosoitukseksi parantajalle, joka vain murahti.
"Menes nyt siitä kertomaan muillekin, että olet vielä hengissä!" Maitotassu nyökkäsi ilahtuneena ja syöksyi ulos parantajan pesältä.
*Onkohan Laventelitassu koulutuksessa Tähtipölyn kanssa?* Maitotassu mietti. Albiino oli saattanut edetä koulutuksessa jo Maitotassun yli, mutta vaaleaa kollia tämä ei oikeastaan häirinnyt. Turha sitä olisi katkeroitua, sillä kyllä pitkäkarvainen oppilaskin vielä saisi soturinimensä, vaikka sitten Laventelitassun jälkeen. Maitotassu jäi hetkeksi katselemaan Tuuliklaanin leiriä, joka oli alkanut jo kukoistamaan. Lumet olivat pikkuhiljaa alkaneet väistyä. Kolli veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Hänen sieraimensa täyttyivät luonnon raikkaista tuoksuista. Tuoksut ja lumen sulaminen lämmittivät nuoren oppilaan mieltä.
*Riistaakin alkaa varmasti vihdoinkin tulla!* Maitotassu mietti ilahtuneena ja loikki etsimään Ruskopilveä. Saattoihan hänen mestarinsa toki olla metsästämässä tai partiossa.
*Ehkä voisin kysyä joltakulta*, Maitotassu mietti ja silmäili leiriä varmistaakseen vielä, ettei hänen mestarinsa tosiaan olisi siellä. Vaalea oppilas ei kuitenkaan nähnyt vilahdustakaan mestarinsa oranssista turkista, jota täplittivät valkeat läikät.
*Ei hän taida olla täällä*, Maitotassu mietti ja tassutteli Paatsamalehden luokse.
"Hyvää huomenta ja anteeksi häiriö", Maitotassu maukui soturille kunnioittavasti ja kumarsi pienesti. Paatsamalehti naurahti pienesti. "Huomenta huomenta, Maitotassu."
"Sattuisitko tietämään missä Ruskopilvi on?" Maitotassu kysyi katsoen Paatsamalehden lehdenvihreisiin silmiin kysyvästi.
"Hän meni metsästämään Tuhkakorvan ja Kuukukan kanssa", tummanruskea naaras maukui, "hän ei tiennyt että sinä olet jo tervehtynyt."
"Se on täysin ymmärrettävää", Maitotassu maukui ja nyökkäsi. "Kiitos tiedosta." Paatsamalehti heilautti häntäänsä hyväksyvästi. Ruskopilvi oli luultavasti tarvinnut muuta ajateltavaa ja olihan klaani ruokittava, varsinkin kun yksi oppilas löhösi parantajan pesässä toimeettomana.
*Minulla ei taida olla mitään velvollisuuksia nyt*, Maitotassu mietti ja päätti mennä katsomaan sijaisemoaan. Pitkäkarvainen kolli tassutteli pentutarhaan kurkistaen ensin varovasti sisään.
"Voinko tulla tänne?" kolli kysyi. Ohdakeviiksi käänsi samantien katseensa pentutarhan suuaukolle. Kirjavan naaraan suupielet kohosivat heti ylöspäin ja katse hänen sinisissä silmissään kirkastui.
"Maitotassu, sinä olet terve!" kirjava naaras maukui ilahtuneena. Maitotassu naurahti hyväntuulisesti ja asteli koskettamaan kasvattiemonsa kuonoa omallaan. Ohdakeviiksen kurkusta kuului syvää kehräystä, eikä pitkäturkkinen kolli voinut olla vastaamatta siihen.
"Hyvä nähdä sinun voivan hyvin", Ohdakeviiksi maukui ja nuolaisi Maitotassun päälakea. Maitotassu hymyili ja katsahti Ohdekeviiksen sijaispentuihin, jotka nukkuivat rauhallisesti kirjavan naaraan vatsan vieressä.
"Onko sinulla hyvä täällä?" Maitotassu kohottaen katseensa takaisin Ohdakeviiksen kasvoihin.
"Kyllä on, vaikka välillä kaipaankin soturin elämää", Ohdakeviiksi maukui. "välillä tuntuu että olen ollut täällä hirveän kauan." Vaalea kolli nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Mutta viihdyn kyllä pentujen kanssa", kirjava naaras maukui ja nuolaisi vatsansa vieressä olevien Salamapennun ja Ruostepennun päälakia. Maitotassu hymyili. "Pennut ovat kyllä ihania."
"Kyllä vaan", Ohdakeviiksi kehräsi. Pörröinen oppilas puski vielä kerran kasvattiemonsa päälakea.
"Minun pitää nyt mennä, velvollisuudet kutsuvat", kolli maukui. "olen maanut liian kauan toimeettomana." Ohdakeviiksi nyökkäsi ymmärtäväisenä. Maitotassu sujahti ulos pentutarhasta ja istui odottamaan Ruskopilveä.
"Hei Maitotassu", Paatsamalehden maukaisu sai nuoren oppilaan korvat värähtämään pienesti. Pörröinen kolli käänsi heti päänsä soturin suuntaan.
"Hei taas", Maitotassu maukui kohteliaasti ja kumarsi jälleen pienesti.
"Voi sinua, ei koko ajan tarvitse noin tehdä", Paatsamalehti naurahti huvittuneena heilauttaen häntäänsä vähättelevästi. Maitotassu naurahti itseksin ja hymyili soturille.
"Se tulee luonnostaan, haluan osoittaa kunnioitukseni teitä kohtaan", kolli maukui silmät kirkkaina.
"Ymmärrän sen", Paatsamalehti maukui nyökkäyksen kera.
"Sinulla oli varmaan asiaakin", Maitotassu totesi.
"Ah, kyllä vaan. Haluaisitko lähteä minun ja Käärmeensielun kanssa metsälle?" naaras kysyi. Vaalea oppilas innostui oitis. Käärmensielu oli klaanissa niitä, jotka suhtautuivat Maitotassuun halveksuvasti, tai niin naaras antoi käytöksellään ymmärtää. Vaaleasta kollista oli siis hyvä viettää enemmän aikaa naaraan kanssa, hän halusi vakuuttaa äkeälle naaralle, että oli paikkansa klaanissa ansainnut.
"Mennään ehdottomasti!" Maitotassu hihkaisi.

Käärmeensielu ei ollut kovinkaan innostunut siitä, että Paatsamalehti oli raahannut vaalean oppilaan mukaan metsästysretkelle. Nytkin mustaraidallinen naaras jupisi itsekseen ärtyneenä ja vilkuili silloin tällöin pörröisen kollin suuntaan.
"Haistatko mitään?" Paatsamalehti kysyi Maitotassulta, joka nyökkäili. Kolli raotti pienesti suutaan, jotta hän saattoi haistaa riistan mehukkaan tuoksun paremmin.
"Hänen olisi syytäkin haistaa jotain - klaanissa ei ole tilaa hajuaistittomalle kotikisulle", Käärmeensielu sylkäisi. Maitotassu kallisti hämillään päätään.
"Äläs nyt Käärmeensielu", Paatsamalehti maukui hieman vaivaantuneena mustaraidallisen naaraan epäkohteliaisuudesta. Teräväkielinen naaras hymähti ja pyöritteli silmiään. Hän ei ollut lainkaan pahoillaan sanoistaan. Maitotassu päätti jättää sen huomiotta. Kaikki klaaniin tulleet kotikisut, erakot tai jopa toisen klaanin jäsenet saivat varmasti kuulla huomautuksia juuristaan jatkuvasti. Muiden sanat eivät kuitenkaan tulisi koskaan määrittelemään Maitotassun tai kenenkään muun kissan arvoa.
"No, mutta haistatko sinä mitään?" Paatsamalehti toisti kysymyksensä pitkäkarvaiselle kollille, joka nyökkäsi.
"Kyllä vaan", kolli veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Kaniinien mehukas tuoksu virtasi koko kollin kehon lävitse. Lämmin tuoksu sai nuoren oppilaan lipaisemaan kevyesti huuliaan.
"Kaneja", Maitotassu totesi. Paatsamalehti nyökkäsi. "Aivan."
"Nerokas kotikisu", Käärmeensielu jupisi. Maitotassu vilkaisi huvittuneena teräväkielistä naarasta.
"Kiitos", kolli vastasi yksinkertaisesti, vaikka hän tiesi Käärmeensielun olevan sarkastinen.
"Jäljitetään riista", Paatsamalehti maukui ja lähti johtamaan kolmikkoa. Käärmeensielu otti naaraan kiinni, jottei hänen vahingossakaan tarvitsisi kulkea rinnakkain kotikisun kanssa. Maitotassu käveli soturien perässä äänettömin askelin, jottei Käärmeensielun tarvitsisi keksiä mitään mistä valittaa. Myös soturit hänen edellään kulkivat hiljaisesti varoen rasahduksia päästäviä lehtiä.

Kolmikko käveli jonkin aikaa hiirenhiljaa, kunnes Paatsamalehti säpsäytti nuoren oppilaan pinkaisemalla nopeaan juoksuun. Maitotassun siniset silmät suurenivat, kun hän katsoi ihaillen tummanruskean soturin juoksua. Kolli katsoi pitkäjalkaisen naaraan jokaista lihasta ja analysoi päänsä sisällä mitä Paatsamalehti kehollaan teki. Paatsamalehti saavutti nopealla juoksullaan kaniinin ja tappoi pitkäkorvan vahvoilla leuoillaan.
"Se näytti hienolta!" Maitotassu maukui siniset silmät suurien. Käärmeensielu tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"Etkö ole ennen nähnyt kuinka täysiverinen tuuliklaanilainen metsästää kaneja?" Maitotassu käänsi silmänsä Käärmeensielun kylmiin silmiin.
"Riittää jo, Käärmeensielu!" Paatsamalehti sihahti ärtyneenä. Maitotassu ja Käärmeensielu molemmat säpsähtivät Paatsamalehden ärtymystä.
"Ei se haittaa - en loukkaantunut", Maitotassu maukui.
"Käärmeensielu saisi silti varoa kieltään", tummanruskea naaras maukui ja katsoi terävästi mustaraidallista soturia. Käärmeensielun harmaat karvat nousivat pystyyn ja sihisi.
"Kotikisut eivät kuulu klaaneihin, enkä tule koskaan muuttamaan mieltäni sen suhteen!" soturi maukui vihaisesti ja lähti juoksemaan pois kaksikon luota.
"Meidän piti metsästää yhdessä!" Maitotassu huudahti naaraan perään. Paatsamalehti pudisteli päätään. "Anna olla, Maitotassu." Pitkäkarvainen oppilas vilkaisi soturin lehdenvihreisiin silmiin pikaisesti ja käänsi sitten katseensa takaisin sinne minne Käärmeensielu oli juossut.

Vastaus:

12p! Pidin Maitotassun dialogista, miten huomio oli hänen kohteliaisuudessaan ja myös positiivisuudessa, joka tarttui myös minuun lukiessa. Kohteliaat eleet ja se miten paljon hän myös yritti pysyä kohteliaana toivat hyvin esille hänen luonnettaan, verrattuna esim. muihin klaanikissoihin, joiden kanssa hän jutteli. Sekä miten hän otti vastaan Käärmesielun kommentit oli mielenkiintoista, hän on kyllä ihana luonne :)

-Silkkis

Nimi: Kuplatassu, Myrskyklaani

29.11.2017 16:03
//Jatkoa Korppilaulun tarinaan

Katsoin mestarini Korppilaulun keltaisia silmiä innokkaana. Hypin pientä tasajalkaa paikallani, kunnes muistin, että saaliseläimet voivat säikähtää ääntä ja lopetin. Häntäni silti värisi innostuksesta. Korppilaulu hymähti huvittuneena.
"No näytäppäs millaiseksi luulisit metsästysasentoa", Korppilaulu naukaisi. Muistelin mitä pentutarhassa opin. Muutama silloinen oppilas näytti minulle pyynnöstäni metsästysasentoja. Kyyristyin hitaasti ja laskin häntääni hieman lähemmäs maata. Raotin suutani haistaakseni paremmin ilmassa leijuvat hajut. Kiinnitin katseeni kohti kuviteltua saalista, keppiä. Käänsin korvani kohti keppiä ja keskityin siihen. Seisoin asennossa kun Korppilaulu katseli minua miettivästi.
"Kävele muutama askel tuossa asennossa", mustan värinen mestarini pyysi. Mietin hetken vanhojen oppilaiden neuvoja.
"Kävele koskematta lehtiä tai muita kuivia asioita", ääni päässäni toisti. Astuin varoen yhden askeleen, pian otin toisen ja kolmannen. Olin mielestäni tarpeeksi lähellä keppiä. Jännitin vaistomaisesti takajalkani ja hyppäsin kepin viereen. Nappasin sen äkkiä suuhuni ja käännyin silmät säihkyen kohti Korppilaulua. Mestarini katseli minua hetken. Näin kollin katseessa hieman yllättyneisyyttä ja hitusen.. Epävarmuutta?
"Mielestäni tuo näytti aivan oikeanlaiselta", Korppilaulu naukui hitaasti. Siniset silmäni säkenöivät. *Sainko sen ensimmäisellä kerralla oikein?! Sainko? Sainko!?* mieleni huusi.

//Korppilaulu, jatkaisitko? :3

Vastaus:

2kp! Kuplatassun ensimmäinen harjoituskerta metsästyksestä oli mukavasti kuvattu ja hänen innokkuutensa saa hymyilemään lukiessa :) Yritän jatkaa joululoman aikana tästä eteenpäin.

-Silkkis

Nimi: Korppilaulu, Myrskyklaani

28.11.2017 13:21
// Jatkan tarinastasi Kuplatassu //

Korppilaulu hymähti huvittuneena, he olivat liikkeellä näin aikaisin ja oppilas oli vasta heränneenäkin niin innokas. Ei hän ollut yllättynyt, Kuplatassu oli jo ensimmäisenä päivänä oppilaana, näyttänyt energisyytensä ja halunsa oppia. Korppilaulu ei ollut varma, miten hän pärjäisi mestarina, eihän hänellä ollut aiempaa kokemusta. Mutta mustaturkkinen kolli oli päättänyt, ettei hän miettisi asiaa liikaa, eikä hän myöskään ajatellut ottavansa asiasta stressiä, vaan miettiä sitä mielenkiintoisena kokemuksena. Hän opastaisi Kuplatassua sen verran, kun hän pystyisi, raskain työ oli Kuplatassulla, mutta hän auttaisi siinä.
”Tänään harjoittelemme metsästämistä”, Korppilaulu sanoi, se ei ollut hänen omia vahvuuksiaan, mutta hän tahtoi nähdä Kuplatassun taidot ja sen perusteella miettiä, pitäisikö hänen kysyä myöhemmin taitavampaa metsästäjää apuun kouluttamisessa vai pärjäisikö Kuplatassu hänen neuvoillaan. Mutta hän oli kuitenkin ollut Myrskyklaanissa jo pitkään, joten hänen metsästystaitonsa Myrskyklaanin reviirillä olivat parantuneet huomattavasti, ehkä hän pystyisi hoitamaan tämän yksinkin.
”Selvä”, Kuplatassu vastasi silmissään iloinen pilke ja Korppilaulu vain hymähti uudelleen. Hän oli muutaman kerran miettinyt minkälaisen oppilaan saisi, hän ei ollut odottanut Kuplatassun innokkuutta, mutta hän piti siitä, se sai hänetkin tuntemaan mielenkiintoa koulutusta kohtaan. Korppilaulu viittoi oppilasta seuramaan hänen lähtiessään poistumaan aukiolta. Kullankeltaiset silmät kävivät vielä parantajanpesässä, mutta Henkipolkua ei näkynyt ulkopuolella. Heillä molemmilla oli nyt oppilaat, aika tosiaan meni nopeasti.
”Vaikutit levottomalta nukkuessasi, näitkö jotain unta, saalistit kenties hiiriä jo unessa?”, Korppilaulu kysäisi heidän kävellessään metsässä, aurinko oli alkanut hiljalleen paistamaan lehdettömien puiden välistä. Kuplatassu oli pienen hetken aikaa hiljaa, ennen kuin vastasi.
”Se oli painajainen”, Kuplatassu vastasi hieman hiljemmalla sävyllä, jonka Korppilaulu otti merkiksi siitä, ettei välttämättä halunnut keskustella asiasta.
”Sitten taisi olla hyvä, että herätin sinut”, Korppilaulu vastasi, hän ei nähnyt painajaisia usein, mutta välillä hänellä oli hetkiä jolloin hän kaipaisi Kaikutuulta. Silloin hän näki unessaan tilanteita, joissa hän oli ollut paikalla kumppaninsa kuolinhetkellä ja vaikka hän oli yrittänyt pelastaa Kaikutuulen, hän ei milloinkaan onnistunut. Silloin hän heräsi yksinäisyydentunteeseen ja kivuliaaseen muistutukseen siitä, että Kaikutuuli ei ollut enää hänen luonaan. Korppilaulu jatkoi tasaista kävelyä, heidän vajotessa hiljaisuuteen, viileä lehtisateen tuuli tarttui välillä hänen turkkiinsa, muistuttaen paljaslehden ajan tulosta.
”Et ole tainnut ennen nähdä paljaslehden ensimmäistä lunta?”, Korppilaulu sanoi vieden keskustelun aihetta muualle, jos hän muisteli oikein, Kuplatassu ei ollut syntynyt Paljaslehden aikoihin vaan sen jälkeen. Eikä päivää jolloin oppilas oli syntynyt, ollut helppo unohtaa. Hän ei voinut myöskään unohtaa Henkipolun surua ja syyllisyydestä raskasta ääntä, kun tuo oli syyttänyt itseään Kuplatassun emon kuolemasta. Vaikka Korppilaulu oli yrittänyt väittää, ettei naaraan kannattanut syyttää itseään.
”En”, Kuplatassu vastasi, kuulostaen taas iloisemmalta.
”Sitten saat kokea sen pian, vaikkakin paljaslehti tuo taas oman haastavuutensa saalistamiseen”, Korppilaulu maukaisi pysähtyen sopivan oloisella aukeamalle puiden lomassa.
”Joten voimme alkaa valmistautumaan, oletko valmis?”, Korppilaulu kysyi hymyillen pienesti.

// Hieman myöhässä, mutta tahtoisitko jatkaa tästä Kuplatassu? :) //

Nimi: Pakkastassu, Tuuliklaani

09.11.2017 19:03
Säpsähdin hereille. Hämmennyin huomatessani, että makasin oppilaiden pesässä.
*Mikä typerys! Minähän olen oppilas!* ajattelin ja nousin istumaan. Suin töröttävät karvat. Auringon ensi säteet kuulsivat pesän seinien läpi. Kömmin ulos aukiolle ja lähdin etsimään Kuuraviikseä. Leiri alkoi heräillä ja pesistä kurkisti unenpöpperöisiä päitä. Seisoin keskellä leiriä miettien Kuuraviiksen olinpaikkaa, kun mestari tassutti luokseni.
"Tänään voisimme aloittaa saalistuksella", tämä naukui. Nyökkäsin ja lähdin hänen perässään kohti nummia.
"Muista, että kaneja napatessa pitää olla nopea", Kuuraviiksi naukaisi, kun olimme pysähtyneet. Haistelin ilmaa. Melko pian haistoin kanin herkullisen tuoksun. Jäljitin hajun ja näinkin pian kanin mutustamassa ruohoa. Lähdin juoksemaan kania kohti. Se huomasi minut melkein heti ja lähti pinkomaan karkuun. Jahdattuani sitä hetken epätoivoisesti, palasin Kuuraviiksen luo. Hänen viiksensä väpättivät huvittuneesti ja hän pudisteli päätään.
"Sinun pitää ensin päästä lähelle saalista! Muuten et saa sitä millään kiinni!" hän neuvoi. Huokaisin ja haistelin ilmaa uuden kanin toivossa. Haistoin sen samalla hetkellä, kun mestarini osoitti sitä hännällään.
"Yritä uudestaan", Kuuraviiksi käski. Tällä kertaa tajusin hiipiä kohti jänistä. Olin jo melko lähellä, kun se nosti päätään. Noin silmänräpäyksen ajan katsoimme toisiamme silmiin. Sitten se kääntyi ja yritti pakoon, mutta matkaa oli vain noin ketunmitta ja sain sen helposti kiinni. Tassutin takaisin mestarini luo.
"Hieno saalis", tämä naukaisi. Nyökkäsin saalis suussani. En tiennyt miksi, mutta minusta oli tuntunut väärältä tappaa se. Kun se oli katsonut minua, sen silmissä oli heijastunut suunnaton kauhu. Minun oli tehnyt mieli päästää se karkuun, mutta klaani tarvitsi ruokaa. Lähdin kohti leiriä Kuuraviiksen perässä. Matkalla mestari saalisti yhden kanin lisää. Laskiessani kanin tuoresaaliskasaan, sama ajatus painoi edelleen mieltäni.
*Lopeta jo! Se oli yksi pieni jänis!* mietin.

Makasin oppilaiden pesässä. Muut olivat jo unessa. Metsästyksen jälkeen olin vahvistanut pentutarhaa Kuuraviiksen kanssa. En saanut unta ja astelin varovasti ulos pesästä. Käpäläni kuljettivat minua ulos nummille. Lähdin kohti Myrskyklaanin rajaa. Kuljin kanin kuolin paikan ohi, ja syyllisyydentunto pisti minua.
*Se katse oli kuin kissan katse...* tiesin olevani typerä, ja tämä tietoa ei auttanut asiaa yhtään. Istahdin rajalle ja jäin katselemaan Myrskyklaanin reviirille. Minun teki mieli ylittää raja ja mennä tutkimaan aluetta, mutta hillitsin kerrankin itseni ja jäin vain istumaan. Silloin haistoin Myrskyklaanin yöpartion.
*En usko, että he olisivat tyytyväisiä nähdessään Tuuliklaanin oppilaan rajalla kuuhuipun aikaan...* mietin ja kipitin piiloon. En halunnut mennä takaisin leiriin. Siellä oli tylsää!

//Jos joku haluu jatkaa? Ihan kuka vaa...

Vastaus:

4kp! Saalistus alun vaikeuksista huolimatta onnistui silti hyvin :) Pakkastassun ajatukset tästä olivat kiinnostavia, se mihin hän kiinnitti huomiota saalistuksen jälkeen ja miten se jäi häntä häiritsemään, tämä oli mielenkiintoinen osuus tuleviakin tarinoita miettien.

-Silkkis

Nimi: Sammaltassu, Taivasklaani

07.11.2017 20:32
”Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, kunnes saat soturinimesi, kutsuttakoon sinua Sammaltassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Tomukorva. Toivon, että hän siirtää taitonsa sinulle. Tomukorva, olet kouluttanut jo yhden soturin, Tuulenpurijan, ja itse olet saanut hyvää koulutusta Varpussiiveltä. Luotan, että välität uskollisuutesi ja tyynen luontosi tälle nuorelle oppilaalle”, Jäätähti maukui Taivaskiveltä. Kosketin onnellisena uuden mestarini nenää omallani, ja laskeuduin sitten aloilleni.
”Punatassu! Sammaltassu! Punatassu! Sammaltassu!” klaani huusi uusia nimiämme. Ylpeys paisui rinnassani ja pyristeli kuin lintu, kun kuulin klaanitovereiden kannustavat ulvaisut.
”Eikö ole mahtavaa!” naukaisi Punatassu innoissaan korvaani. Nyökkäsin. Katsoin taivasta. Se oli vaaleansininen. Aamu oli kaunis. Puita koristivat helakanväriset lehdet, joista osa oli jo pudonnut routaiseen maahan. Rotkossa oli aika lämmintä. Ainakin kivillä, joilla klaaninvanhimmat seurasivat kokousta auringon valosta ja lämmöstä nauttien.
Varpussiipi tuli onnittelemaan minua ja veljeäni, ja sain kunnon nuolaisun korvien väliin. Emon silmistä paistoi ylpeys ja luottamus. Lupasin mielessäni, että tulisin mahdollisimman hyväksi soturiksi. Samassa isäni, Riekalekorva saapui paikalle.
”Minusta tulee mahtavin soturi sitten Tiikeriklaanin!” julisti Punatassu kovaan ääneen.
”Hmph. Muistathan myös hoitaa klaaninvanhimpia?” tämä kysyi veljeltäni. Punatassu siirteli käpäliään.
”Hyvä soturi, kuten minä, huolehtii koko klaanistaan, sen kaikista jäsenistä”, maukaisi Riekalekorva.
”Selvä! Teen parhaani!”
*Niin minäkin.*
”No, tuletko?” Tomukorva kysyi minulta. Nyökkäsin jälleen ja seurasin mestariani pois leiristä. Ensimmäistä kertaa. Kuljimme Kivikeon ohi kohti kaatunutta puuta kohti. Tomukorva hyppäsi sen yli vaivatta. Kyyristyin valmistautuakseni hyppyyn. En halunnut olla se kissa, joka törmää puuhun lähtiessään leiristä ensimmäisenä oppilaspäivänä. Jännitin lihakseni ja loikkasin. Hyppy ei yltänyt tukin yli kunnolla, joten plätsähdin maahan. Tomukorva värisytti viiksiään.
”Kyllä tuokin helpottuu, kunhan kasvat isommaksi ja vahvemmaksi”, hän kehräsi hilpeästi. Heilautin nolona korviani. Metsän tuoksut tulvahtivat kuonooni – paljon vahvemmat aromit kuin leirissä, missä pesien ummehtuneet hajut sekoittuivat tarpeidentekopaikalta kantautvaan epämääräiseen löyhkään ja koko kesän ajan paahtuneen kiven katkuun. Huomasin eri puiden, kutten tammien, pyökkien ja vuorivaahteroiden hajua,
”Mitä teemme tänään?” kysyin, kun jolkottelimme metsässä. Tomukorva kaartoi vasemmalle, ja seurasin häntä. Jouduin kiristämään tahtia, että pysyisin soturin perässä.
”Näytän sinulle osan rajoistamme, ja jos jää aikaa, opetan sinulle, kuinka hiiriä vaanitaan. Jos opit nopeasti, voit saada mahdollisuuden yrittää napata sellaisen oikeasti”, hän naukui. Jännitys sykähteli sisälläni, kun kuvittelin, kuinka kantaisin ensimmäisen saaliini, pulskan hiiren tuoresaaliskasan huipulle. Väräytin vaaleita viiksiäni, kun mieleeni ajelehti kuva Punatassusta, joka olisi vihreänä kateudesta, kun kertoisin hänelle, kuka saaliin sai.
”Katsohan.” Tomukorvan ääni havahdutti minut ajatuksistani. Tassuttelin lähemmäs katsomaan, mutta Tomukorva asetti häntänsä eteeni. Jarrutin kiireesti.
”Mitä nyt?” maukaisin. Mestarini nyökäytti alaviistoon. Leiri avautui allani – jyrkänne, jossa pesät sijaitsivat, kivikeko, joen uoma, aukio jolle klaani kokoontui kun päälliköllä oli asiaa, tuoresaaliskasa... aivan kaikki. Näkymä oli huikea.
”Olemme rotkon rajoilla”, Tomukorva totesi. ”Älä koskaan mene hännänmittaakaan lähemmäs reunaa. Voit pudota. Kissoja on kuollut siihen.” Nyökkäsin kiireesti, sillä halusin osoittaa ymmärtäneeni asian. Yritin kuvitella, millaista olisi pudota ilman halki, murskautua kalliota vasten ja tuntea kuinka pimeys nielaisisi minut, kuin uneen vaipuessa, mutta paljon uhkaavammin. Yhtäkkiä säikähdin reunaa ja peräännyin askelen. Minua värisytti.
”No, jatketaan.” Tomukorvan nauku karkotti synkän tunnelman. ”Ellet jää siihen koko päiväksi pällistelemään”, tämä jatkoi. Otin mestarini kiinni. Me jatkoimme matkaa. Pitkän aikaa kuljettuamme saavuimme metsän reunaan. Katselin ympärilleni. Avaria niittyjä näkyi vasemmalla ja oikealla niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta edessäpäin pellon reunalla kohosi rykelmä tummia möykkyjä uhkavina kuin ukkospilvet.
”Mitä nuo ovat?” kysyn ja osoitin hännälläni lähintä möykkyä. Maa sen ympärillä oli aidattu. Aukealla kohosi siellä täällä tummia kasoja, joista ajelehti kuvottavaa löyhkää. Minua alkoi oksettaa, ja nyrpistin nenääni. Mestarini selvästi huomasi tämän, sillä hän maukaisi:
”Nuo tuolla ovat kaksijalkojen pesiä -”
”Asuvatko kaksijalat tuollaisissa? Mutta tuo hajuhan on aivan hirveä!” naukaisin, ja kun tajusin keskeyttäneeni hänet ja jatkoin nolona:
”Anteeksi kun keskeytin.” Siirtelin käpäliäni.
”Ei se mitään, kunhan et ota sitä tavaksi”, hän hymähti. ”Tosiaan, kaksijalat asuvat tuolla. Joskus ne tulevat tänne koiriensa kanssa. Näetkö tuon ison möykyn, joka on lähempänä meitä kuin nuo muut? Se on haaskala. Siellä asui aiemmin valtava rottalauma, jonka takia klaanin oli vaikea asettua aloilleen. Älä koskaan mene haaskalaan yksin tai ilman lupaa. Se on vaarallinen paikka.” Nyökäytin hiukan.
”Ja nyt, olemme käyneet tarpeeksi rajoja. Tulehan, mennään harjoittelemaan vaanimista.”
Päivä oli jo pitkälle yli aurinkohuipun. Lehtisateen kylmä tuuli puhalsi kaksijalkalasta ja kantoi mukanaan peltojen tuoksua jostain kauempaa. Pudonneet lehdet rapisivat vaimeasti jokaisella askeleella. Vähän ajan kuluttua saavuimme kuoppaan, jonka rinteisiin oli painunut käpälänjälkiä. Kuoppaa reunustivat karhunvatukkapensaat, joiden lehdistä osa oli vielä vihreitä. Auringon valo siivilöityi lehtikaton läpi ja valolaikut tanssivat maassa varjojen kanssa.
”Näytähän parahin vaanimisasentosi”, Tomukorva maukui. Nyökkäsin, ja kyyristyin maahan. Olin jo pentuna harjoitellut tätä, tosin vain leikilläni. Pidin huolen, etteivät vatsakarvani laahanneet maata tai häntäni huiskinut lehtiä. Koetin parhaani mukaan laskea painoni lonkille.
”Paina päätäsi kyyrympään”, mestarini ohjeisti. ”Ja rentouta häntääsi hiukan – se sojottaa kuin tikku.” Tottelin, mutten vastannut. Yhtäkkiä korvani ponnahtivat pystyyn. Haistoin jotain. Hiiri! Näin vilauksen ruskeanharmaata turkkia ja kuulin lehtien rapinaa vähän matkan päästä, kun piskuinen otus vilisti vatukkatiheiköstä ja istahti tammenjuurelle nakertamaan terhoa. Aloin liikkua mahdollisimman ääneti edespäin, kunnes olin vain vajaan ketunmitan päässä hiirestä. Silloin kuollut lehti rasahti tassuni alla. Hiiri valpastui. Se nousi pystyyn, muttei luopunut tammenterhostaan. Ehkä se piti sitä arvokkaana löytönä. Sellaisena, jota ei löydä joka päivä. Odotin varjoissa, kunnes hiiri rauhoittui. Pian se laskeutui taas kyyrynpään. Jatkoin hiipimistäni kohti otusta. Se ei vieläkään huomannut mitään. Kaksi hännänmittaa etäisyyttä.
*Kohta loikkaan.* Hiiri huomasi viime hetkellä jotain. Se oli pinkaisemassa pakoon, mutta muisti terhonsa ja kääntyi hakeakseen sitä. Silloin syöksyin sitä kohti. Potkaisin maata ja liisin ilmassa kohti sitä. Saalis ehti napata terhonsa, mutta se kompastui siihen ja kieri maassa. Kun se nousi, se päätti ilmeisesti hylätä ruuan ja pelastaa oman nahkansa.
*Hiirenpapanat!* otus oli juuri katoamassa juurten välissä olevaan koloon, kun kauhaisin sen takaisin. Hiiri päästi kimeän vinkaisun, ja kaaduimme maahan samaan aikaan. Kiirehdin taintuneen hiiren luo ja puraisin sitä jämerästi niskasta. Veren aromi tulvi kielelleni. Tuoresaaliin maku huumasi pääni ja yhtäkkiä tajusin, kuinka väsynyt ja nälissäni olin. Tomukorva loikki luokseni.
”Hieno saalis”, hän kehaisi. ”Mutta katso ensi kerralla, mihin astut, sillä juuri sen takia tuo meinasi päästä karkuun. Sinulla oli onnea, kun satuit huomaamaan tyhmänpuoleisen yksilön. Tulehan; mennään leiriin.” Silmäni loistivat ylpeydestä.
*Ensimmäinen saaliini!* En voinut vastata, sillä suuni oli täynnä hiirtä, joten nyökäytin ja lähdin seuraamaan mestariani metsän halki kohti leiriä.

”Mistä sinä tuon sait?” Punatassu naukui katsellessaan, kuinka tassuttelin pää ja häntä pystyssä saalis hampaissani kohti tuoresaaliskasaa. Laskin hiireni sen päälle ja käännyin veljeäni kohti.
”Nappasin sen itse.”
”Et varmasti!” kolli tuijotti minua yhtä aikaa iloisena, kateellisena, hölmistyneenä ja ylpeänä.
”Kysy vaikka Tomukorvalta!” mau'uin ylpeästi.
”Epäreilua!” Punatassu nurkui. ”SINÄ olet saanut jo ensimmäisen saaliisi, kun taas MINÄ olen vain patikoinut ympäri rajoja KOKO PÄIVÄN!”
”Vai ollaan täällä tyytymättömiä? No, huomenna on taisteluliikeharjoitukset. Niissä ei takuulla tule olemaan tylsää!” Havuturkki, Punatassun mestari, oli hiipinyt heidän taakseen.
”Entä mitä minulla on?” naukaisin.
”Menemme kaikki neljä; minä, Tomukorva, sinä ja Punatassu.”
”Tule; otetaan jotain syötävää”, veli ehdotti, kun soturi oli poistunut paikalta.
”Saammehan me?”
”Olemme suorittaneet tehtävämme.” Kohautin lapojani. Oli pakko myöntää, että nälkä jo todella kurni mahassa.
”Odota – vien saaliini Marjaläikälle”, sanoin. Nostin aiemmin nappaamani hiiren hampaisiini ja lähdin kohti klaaninvanhimpien pesää. Sisällä oli pimeää. Kun silmäni tottuivat hämärään, erotin vanhusten hahmot. Oikeanpuoleisin oli Marjaläikkä, naaras, jonka takapää oli halvaantunut. Laskin hiiren hänen jalkojensa juureen. Vanhus räpäytti kiitollisena silmiään ja alkoi syödä.
”Haluaisitko kertoa, kuinka nappasit tuon? Se on todella hyvä saalis, etenkin ensimmäisenä oppilaspäivänä”, Maukui Ruskasiipi, punaruskea kolli jolla oli eriväriset silmät. Kehut lämmittivät minua, ja ajatus tarinan kertomisesta klaaninvanhimmille oli houkutteleva, mutta sitten muistin nälkäni ja sen, että Punatassu odotti minua.
”Olen pahoillani, en ehdi nyt”, nau'uin.
”Joku toinen kerta sitten”, Ruskasiipi totesi. ”Pidä se kuitenkin mielessäsi ja tule uudestaan ja kerro se tarina - en muistaisi montaa oppilasta, joka saisi näin nopeasti ensimmäisen saaliinsa.” nyökkäsin ja loikin ulos pesästä. Lähtiessäni kuulin vielä, kuinka Silkkisulka päivitteli:
”Aina noilla nuorilla on kiire.” Loikin rinnettä alas kohti oppilaiden pesän edustaa. Punatassu odotteli siellä, kauempana vanhemmista oppilaista litteällä kivellä, jonka päälle hän oli asettanut oravan ja rastaan.
”Kumman otat?” kolli kysyi.
”Orava kyllä kelpaisi; minulla on kovempi nälkä kuin Leijonaklaanin soturilla joka on juuri saapunut taistelusta”, nau'uin ja värisytin viiksiäni. Asetuin mukavasti kiven viereen.
”Hienoa, sillä minä halusinkin tuon rastaan”, Punatassu totesi ilahtuneena. Hotkaisimme ateriamme salamannopeasti, niin että siitä oli pian jäljellä vain kasa luita, karvoja ja höyheniä.
”Minä muuten nimesin tämän kiven Lituskaksi. Sopiihan se sinulle?” hän ehdotti.
”Mainiota!” kehräsin huvittuneena. Sitten aloimme sukia toistemme turkkeja auringonlaskun valon kullatessa rotkon.
*Täydellinen päivä.*



//Kitty jatkoo Tomulla?

Vastaus:

13kp! Onnea uudelle oppilaalle! Tarinassa tuli kiinnostavasti esille eroja soturin ja oppilaan välillä, Sammaltassun kunnioitus Tomukorvan kohtaan, erilaiset ajattelutavat ja erot taidoissa. Reviiriäkin käytiin läpi ja Sammaltassun eri ajatuksista tämän nähdessä reviirin ensimmäistä kertaa oli mukava lukea. Pidin paljon myös siitä, miten tarkasti olit kuvaillut metsästystä :)

-Silkkis

Nimi: Pakkastassu, Tuuliklaani

05.11.2017 19:19
"Pakkastassu, Pakkastassu!" Tuuliklaanilaiset hurrasivat. Seisoin tuoreen mestarini Kuuraviiksen rinnalla ja röyhistin rintaani. Häntäni värisi ja yritin pitää sen kurissa melko huonoin tuloksin. Kissat alkoivat lähteä suorittamaan omia tehtäviään ja jäin seisomaan Kuuraviiksen luo.
"Mitä me teemme ensimmäisenä?" kysyin innoissani. Mestarini katsoi minua ja näytti mietteliäältä.
"Voisimme varmaan kiertää rajat", hän totesi. Ponkaisin silmänräpäyksessä tassuilleni. Kuuraviiksi lähti johdattamaan minua ulos leiristä ja tassutin nopeasti tämän perään. Kuuraviiksen tahti oli nopea ja tein parhaani pysyäkseni hänen perässään. Kuuraviiksi huomasi, että jäin jälkeen ja hidasti juoksuaan.
"Pysytkö perässä?" mestarini kysyi. Nyökkäsin ja jatkoimme eteenpäin.

Raahauduin tuoresaaliskasalle. Olimme kiertäneet rajat ja sen jälkeen mestarini oli opettanut minua keräämään sammalia. Nyt minua odotti oppilaiden pesässä pehmeä vuode. Nappasin kasasta mahdollisimman pienen jäniksen. Tuntui väärältä syödä itse kokonainen jänis ja vilkuilin ympärilleni seuran toivossa. En kuitenkaan viitsinyt häiritä vanhempia oppilaita.
*He saavat itse tulla minun luokseni*, mietin ja asetuin aukion reunalle syömään. En halunnut häiritä vanhempia oppilaita. Mitä jos he eivät haluaisi minua syömään heidän kanssaan? Söin kanin nopeasti ja tassutin sitten oppilaiden pesään. Käperryin vuoteelleni ja nukahdin.

Vastaus:

2kp! Onnea uudella oppilaalle! Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän Pakkastassun päivän tapahtumista, se olisi myös tuonut lisää pituutta tarinaan ja antanut meidän tietää enemmän Pakkastassun ajatuksista.
Mutta tämä oli mukava tarina, joka toi meille kivan alkuasetelman josta jatkaa :)

-Silkkis

Nimi: Kuplatassu, Myrskyklaani

25.10.2017 09:36
Juoksin pehmeän sammalen, nurmikon ja saniaisten peittämässä maassa. Männyt ja kuuset loivat varjoja vaaleanharmaalle turkilleni. Hidastin vauhtini kävelyyn ja pysähdyin erään kuusen alle. Väräytin vasenta, valkeaa korvaani ja katselin ympärilleni. Syvänsiniset silmäni kiinnittyivät pian kaukaisuuteen. Olin... Jonkilaisella kukkulalla? Kävelin lähemmäs jyrkänettä, jota en ollut huomannut juostessani ja maisema aukeni silmieni eteen. Metsiä, kimmeltävä joki, linnunlaulua. *Kaunista* ajattelin ja hymyilin hieman. Kuulin yhtäkkiä rasahduksen ja katsoin taakseni. Metsä oli kadonnut takaani. Pelko hiipi selkärankaani pitkin ja värähdin. Käänsin katseeni takaisin maisemaan. Se alkoi vääristyä ja aaltoilla. Peruutin muutaman askeleen. Maisema jokineen ja metsineen muuttui värimössöksi. Korvani painuivat luomuun ja turkkini pörhistyi. Häntäni painui alas. Käännähdin ja aloin juosta pois. Muutaman juoksuaskeleen jälkeen näin leirini. Punaisen leirini.
"Mitä?!" huudahdin ja juoksin leiriin. Se oli aivan veressä. Maassa oli verta, pesissä oli verta ja kaiken keskellä lojui isäni liikkumaton, verinen ja takkuturkkinen ruumis. Haukoin henkeäni ja otin askeleen eteenpäin. Kuulin sydämeni jyskytyksen korvissani, se voimistui hetki hetkeltä. Yhtäkkiä leiri ympärilläni alkoi aaltoilla ja muuttua samanlaiseksi verimössöksi kuin näkemäni maisema. Peruutin ja katselin ympärilleni keho täynnä pelkoa. Sydämeni jyskytti kovaa ja kuulin ääntä.
"Kuplatassu? Kuplatassu!" ääni huhuili minua. Yhtäkkiä hätkähdin hereille oppilaiden pesässä. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Oppilaita nukkuu ja Korppilaulu katsoo minua pesän ulkopuolelta.
"Huomenta harakanpesä!" Korppilaulu naukaisee ja virnistää. Katsahdan turkkiani. Se on todella takussa. Korppilaulu istahtaa pesän suuaukolle. Hänen musta turkkinsa oli myös hieman takussa ja siinä roikkui sammalta. *Kuka tässä on harakanpesä?* ajattelin, mutta nielin sanat. Suin nopeasti turkkini siistiksi ja pompahdin pystyyn.
"Mitä tänään tehdään?" naukaisin innoissani ja huomasin erään oppilaan liikahtavan. *Onneksi kukaan ei herännyt huudahduksestasi* ääni sanoi minulle päässäni ja kävelin Korppilaulun luo.

//Korppilaulu? :3

Vastaus:

3kp! Unen rauhallisesta alusta ja ihanan kuuloisesta ympäristöstä ei pystynyt odottamaan mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Kuplatassun pelko näkyi kuvailussa ja siinä oli myös sitä unenmaista tunnetta tapahtumien kehittyessä.
Voin jatkaa tästä, en ole ihan varma milloin, mutta jatkaa aion :)

-Silkkis

Nimi: Surmayö-Varjoklaani

23.10.2017 21:58
Tilanne muuttui hetkessä. Ensin meneillään oli veljellinen hetki ja sitten oltiinkin jo valmiina puolustautumassa. Paikalle kuitenkin saapui oma klaanilaisemme ja kertoi yllättäviä uutisia. Kirkaskuu oli synnyttämässä. Vilkaisin Kuolemantanssia iloisena, kun tuo taas lähti kiirehtien kohti leiriä. Lähdin heti perään, tämä oli nähtävä! Huomasin klaanilaisten katseet, jotka kohdistuivat Kuolemantanssiin. Ei ihme, en olisi minäkään kuita sitten uskonut, että paras ystäväni saisi lapsia. Olin niin innoissani, että hämmennyin ensin, kun minua ei päästetty näkemään pentuja. Aivan. Ne eivät olleet minun…
”Ihmehän tämä on, mutta valitettavasti en voi päästää sinua” Hiiriaskel pahoitteli naurahtaen. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ja käännyin. Yllättäen eteeni ilmestyi Lehtisilmä, Kirkaskuun ystävä.
”Voitko uskoa, että ne kaksi saivat todella pentuja? Toisaalta kai he ovat juuri täydellisiä toisilleen” naaras naurahti. Pyöräytin silmiäni, ei Täplämyrskyllä ollut hajuakaan kuinka erilaisia pentujen vanhemmat todella olivat.
”On myös yllättävää, että Kuolemantanssi sai pentuja ensimmäisenä teistä kahdesta” tuo jatkoi vihjaileva äänensävyllä herättäen epäillykseni, että Lehtisilmällä oli jotain mielessään.
”Mitä sinä haluat?” kysyin epäillen.
”Minäkö? En mitään. Totesin vain, että on ihme, ettei sinulla ole pentuja… Ainakaan Varjoklaanissa” Naaraan katse kierteli hetken palaten minuun muka viattoman hymyn kanssa. Naurahdin toisen vihjailulle, olin tällä hetkellä niin kaukana pentujen hankkimisesta Tähtipölyn kanssa kuin olla ja voi.
”Eikä muuallakaan. Mutta sinäkin olet vielä pennuton. Eikö ole onnistunut kollien kanssa?” kysyin muka hyväntahtoisesti. Lehtisilmä mulkaisi minua vihaisesti ja käveli pois luotani. Huokaisten käännyin ja jäin odottamaan. Halusin nähdä millaisia pentuja sellainen kauhukaksikko synnyttäisi. Kenties niillä oli käärmeenhännät. Naurahdin omalle ajatukselleni. En kuitenkaan saanut olla pitkään yksin ajatusteni kanssa, kun Koivusydän tuli istumaan viereeni huolestunut ilme kasvoillaan. Katsoin naarasta kysyvästi. Selvästi varapäällikkö halusi sanoa jotain, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan.
”Et kai sinä noin huolissasi Kuolemantanssista ole? Tuskin hän sentään pyörtyy pennut nähdessään” naurahdin.
”Ei, en minä sitä… Mutta entä pennut? Luuletko, että he saavat Kuolemantanssista hyvän isähahmon?” Koivusydän sanoi huolensa lopulta ääneen.
”Tuskin hänestä tulee isähahmoa ollenkaan. Ja uskon, että se on parempi niin. Minä ainakin olisin halunnut elää ilman isähahmoa, kuin oman isäni kanssa” tuhahdin.
”En ole kanssasi samaa mieltä. Ja Kuunkuiskauskin on niin kokematon emo. Pelkään, että pennut eivät saa tarpeeksi huomiota vanhemmiltaan” naaras murehti ja katsoi huolestuneena pesän suuntaan.
”No mutta ei noita pentuja syntymättömiksikään saa, joten paras vain toivoa parasta” totesin. Koivusydän vilkaisi minuun mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Sinullahan ei ole ketään? Se tuuliklaanilainenhan on poissa kuvioista?” Varapäällikön kysymykset yllättivät minut täysin.
”Miksi sinä niin luulet?” kysyin jännittyneenä. Oliko Tähtipöly kertonut Topaasihampaan murhasta?
”No sinähän sanoit, ettei meidän tarvitse murehtia hänestä, kun tulin puhumaan sinulle lojaalisuudesta. Vai onko asia muuttunut?” Koivusydän kysyi epäillen. Pudistin äkisti päätäni ja huokaisin helpotuksesta.
”Ei ole” vastasin.
”Hienoa, sittenhän sinä olisit loistava”
”Loistava mihin?” hämmentyneisyys kuului äänestäni ja näkyi katseestani. Ei kai Koivusydän halunnut pentuja kanssani?
”Huolehtimaan Kirkaskuun ja Kuolemantanssin pennuista” olin taas ajatellut pahinta ja saanut paljon paremman vastauksen kuin kuvittelemani. Pyyntö ei kuitenkaan houkutellut minua, vaikka naaras näyttikin avuttomalta.
”Kirkaskuu saa ihan itse ne kakarat kasvattaa” vastasin, en minä halunnut sellaista vastuuta tämän kaiken muun murheen lisäksi.
”Surmayö pyydän. Ei sinun tarvitse heitä kasvattaa, mutta jos huomaat, että he ovat menossa huonoon suuntaan, tai ettei kumpikaan vanhemmista huolehdi heistä, auttaisit noita pienokaisia. Ryhtyisin itse, mutta olen varapäällikkö, minulla on jo tarpeeksi vastuuta muutenkin” Koivusydän katsoi minua anoen. En vastannut, olin vielä vastakarvaan.
”Eikö sinustakin olisi ollut mukavaan, että edes joku olisi huolehtinut sinusta kunnolla?” Auts. Naaras oli oikeassa ja siksi minun oli yhä vaikeampaa kieltäytyä hänen antamasta tehtävästä. Ehkä elämäni olisi paremmin, jos joku olisi minua nuoruudessa neuvonut.
”Äh, hyvä on. Mutta tästä ei kerrota kenellekään. Haluan tehdä sen huomaamattomasti, JOS minua edes tarvitaan” suostuin lopulta anovan ja painostavan katseen alla.
”Kiitos. Enempää en pyydä. Olet todella aikuistunut Surmayö. Muistan kun karkailit vähän väliä Tuuliklaaniin” Koivusydän naurahti.
”Sinä tiesit niistä?” hämmennyin.
”Surmayö, kun kissa poistuu leiristä öisin useammin kuin kerran, se huomataan. Vai luulitko, että Yöpartio ei huomannut sinua?” kermanvärinen naaras naurahti.
”Sen takia Mustatähti epäilee lojaalisuuttani niin kovasti” tajusin laskien katseeni maahan.
”Et ole ensimmäinen, joka on rakastunut yli rajojen. Ne eivät kuitenkaan ikinä pääty hyvin Surmayö. Hyvä, että sinulle ei ehtinyt tapahtua mitään pahempaa” naaras valisti. Kuva Topaasihampaan ruumiista ja Tähtipölyn järkyttyneistä silmistä välähti mielessäni.
”Niin…” sanoin hymyillen. Hymy kuitenkin hyytyi heti kun Koivusydän poistui paikalta. Naaras ei sitä tiennyt, mutta pahin oli ehtinyt jo tapahtua.

Vastaus:

7kp! Tarinan mieliala vaihteli tilanteeseen sopivasti, näiden surullisten muistojen iskiessä välillä. Surmayön omasta innostuksesta Kuolemantanssin pentuihin sekä ajatuksista siihen minkälaisia niistä tulisi, oli hauskaa lukea. Kuten myös hänen keskusteluistaan muiden kissojen kanssa.
Koivusydämmen ja Surmayön keskustelusta sai sen kuvan että Koivusydämellä on paljon luottoa Surmayöhön, hänen pyyntönsä herätti myös heti mielenkiintoa minkälaisiin tilanteiseen Surmayö tämän lupauksen kanssa päätyisi.

-Silkkis

Nimi: Särkipentu /-tassu, Jokiklaani

17.10.2017 22:48
Luku 4.

-Nokkosensiemenet-

Oli yö.
Särkipentu makasi pesässään valveilla. Hän kääntyili ja vääntelehti, yrittäen löytää sopivaa asentoa.
”Pidä pienempää ääntä, täällä yritetään nukkua!” sihahti Kiirunasiipi varjoista harmaa silmäpari kiiluen.
Särkipentu huokaisi, käänsi vielä kerran kylkeä ja asettui aloilleen. Ohuet kuunsäteet siilautuivat pesän ruokokatosta lattialle ja muodostivat siihen juovajokea. Ympärillä leijui unelias hiljaisuus, jota rikkoivat ainoastaan satunnaiset pesätoverien ynähdykset ja tuulen vaimea kuiskinta kaislikossa. Ilmassa tuoksui lehtikato, ja jos aamuisin heräsi tarpeeksi ajoissa, saattoi nähdä pienten vesilammikoiden pinnassa ohutta jääriitettä.
Viherlehden alusta oli kulunut yli kolme kuuta. Yli kolme kuuta siitä, kun Särkipentu sai tietää kohtalonsa olevan Tähtiklaanin ennustama.


-kuukausi sitten-

”Tästä päivästä aina siihen päivään, jona olet ansainnut soturinimesi, kutsuttakoon sinua Yötassuksi!”
Saariaukio täyttyi uuden nimen hurraamisesta. Hälyn laskeuduttua kissat kokoontuivat onnittelemaan tuoretta oppilasta, mutta Särkipentu livahti ensimmäisten joukossa pois. Hän hiipi vakiopaikaksi tulleeseen koloonsa pentutarhan seinässä ja käpertyi kerälle. Paikka tuntui jo hieman ahtaalta, mutta samaan aikaan turvalliselta aikuisten sisään pääsemättömyyden takia. Kukaan ei ollut yllättänyt häntä sieltä sen jälkeen, kun Puropyrstö eräänä viherlehden iltana veti hänet hännästä ulos.
*Taas yksi uusi soturioppilas. Mahtaa oppilaiden pesässä olla tungosta… * Särkipentu tuhahti ja nyrpisti nenäänsä. Ruuhkaa tai ei, hänen veljensä Hohtopentu pääsisi sinne myös yhden kuunkierron kuluttua, kun taas hänet yritettäisiin tunkea yrttihuuruiseen parantajanpesään. Oli se ja sama mitä kaunopuheita Kuurakide suustaan lateli, sillä Särkipentu pitäisi päänsä. Siis, ellei emo varta vasten kiskoisi häntä niskanahasta perille, hänen parantajantiensä loppuisi ennen alkuaan.
Puropyrstö oli asian suhteen paljon rennompi ja sanoi, että Särkipennun pitäisi saada tehdä omat valintansa ennustuksesta huolimatta. He olivatkin nykyään isän kanssa läheisemmissä väleissä, vaikka klaanikiireet veivät suurimman osan soturin ajasta. Puropyrstö piti jopa välillä pieniä koulutussessioita hänelle ja Hohtopennulle, missä hän opetti heille yksinkertaisimpia vaanimis- ja taisteluliikkeitä. Särkipentu rakasti noita hetkiä siitäkin huolimatta, että Kuurakide katsoi sivusta turhautunut ilme kasvoillaan. Hän ei jaksanut olla emolle enää kunnolla vihainen menneistä mutta vältteli edelleen tilanteita, joissa ennustus saattoi tulla puheeksi.
”Särkipentu, oletko siellä? Minulla olisi asiaa-”
Siellä paha missä mainitaan. Särkipentu nousi jaloilleen hiiren hiljaa ja hiipi notkeasti kuin saalistava kettu kolon kauimpaan nurkkaan. Pidättäessään henkeä hän näki oksien raosta, miten emon sinertävä turkki kiilteli kirkkaassa auringonvalossa. Lopulta hän kuuli loittonevat askeleet ja veti huokaisten henkeä. Onneksi koko kolo haisi niin läpeensä häneltä, ettei kukaan voinut olla ulkoa katsottuna varma oliko hän sisällä vai ei.
*Hän palaa ennemmin tai myöhemmin kun ei löydä minua…*
Särkipentu päätti juosta nopeasti sotureiden pesälle, sillä sieltä Kuurakide etsisi viimeisenä. Hän oli ylittänyt aukiota jo hyvän matkaa, kun kaukaa kuului huuto: ”Särkipentu, sinäkö siellä?”
Samassa hän tunsi törmäävänsä johonkin pehmeään ja karvaiseen. Kuului tukahtunut ”Oof!”, jota seurasi ympäriinsä lentelevien lehtien pölly.
”A-anteeksi, autan siivoamisessa-” Särkipentu katsahti ylös ja kohtasi parin kullankeltaisia silmiä. Katajankuiskaus! Molemmat olivat edelleen hieman pyörällä päästään, mutta tuttu ja terävä mauku palautti Särkipennun hetkessä maanpinnalle.
”Mihin menit, minulla on asiaa sinulle!”
Särkipentu väläytti anovan katseen punertavaturkkiselle naaraalle ja kaivautui äkkiä maahan pudonneisiin lehtiin. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä siinä samassa Kuurakide jo oli Katajankuiskauksen luona.
”Hei, menikö Särkipentu tästä äsken ohi? Voin vaikka vannoa että se jukuripää…”
Särkipentu puri kieltään ja toivoi kuolleen isoenonsa kautta, että Katajakuiskaus ei paljastaisi hänen piilopaikkaansa. Hän ei jaksaisi taas uutta valistuspuhetta tai saarnaa, olipa aiheena mikä tahansa. Vaan miksipä parantaja jättäisi jakamatta tietojaan emolle, eihän hänellä ollut mitään syytä-
”Olin ihan ajatuksissani! Siksi kompuroinkin ja pudotin nämä lehdet. Saattaa olla, että joku meni äsken tarpeidentekopaikkaa kohti, mutta voin myös olla väärässä…”
Särkipennun silmät levisivät hämmästyksestä: Katajankuiskaus ei paljastanutkaan häntä?!
”Kiitos, tarvitsetko apua? Minun pitäisi löytää Särkipentu pian, mutta ehdin kyllä jos...” Kuurakiteen ääni oli lempeä mutta nopeasointinen. Emo vaikutti tällä kertaa olevan tosissaan hänen löytämisensä kanssa.
”Oi ei, mene vain jatkamaan etsintöjä, kyllä minä pärjään”, Katajankuiskaus maukui. Särkipentu kuuli ja tunsi, kuinka tämä nosti tukun lehtiä maasta ja pudotti ne huolettoman oloisesti hänen päälleen.
”Parasta varmaan kerätä kaikki ensin kasaksi, niin saan ne sitten helpommin kannettua”.
”Totta kai, hei sitten”.
Kuurakiteen ripeät askelet loittonivat jälleen kaukaisuuteen, mutta Särkipentu päätti odottaa. Mistä sitä tiesi, vaikka emo olisikin nähnyt Katajankuiskauksen puheiden läpi ja odotti lähimmän kulman takana, että hän tulisi pois piilostaan!
”Voit tulla esiin, hän meni jo”.
Särkipentu työnsi päänsä kasasta ja vilkuili ympärilleen. Katajankuiskaus seisoi sivummalla ja noukki pudonneita lehtiä hampaisiinsa, mutta muuten ympäristö oli autio.
Särkipentu räpiköi nopeasti pois lehtien seasta ja haistoi lääkemäisen hajun jo tarttuneen hieman turkkiinsa. Hän huokaisi ja maukui: ”Kiitos avusta”.
Katajankuiskaus nosti katseensa ja kohautti olkiaan: ”Toivottavasti asia ei ollut kovin tärkeä”.
Särkipentu pudisti päätään nopsaan ja totesi: ”Ei varmaankaan, jotain turhanpäiväistä josta voi puhua myöhemmin”.
Parantaja vilkaisi Särkipentua, mutta vaihtoi sitten puheenaihetta: ”Lupasit auttaa siivoamisessa”.
Särkipentu säpsähti pienesti. Hän muisti kyllä sanansa, mutta miksi kyseessä olikin juuri Katajankuiskaus kaikista Jokiklaanin kissoista? Särkipentu huokasi toistamiseen ja nyökkäsi: lupaus oli lupaus, olipa se annettu kenelle hyvänsä. Hän avasi leukansa kahmaistakseen mahdollisimman ison lehtinipun suuhunsa, mutta Katajankuiskauksen tummanoranssi häntä heilahti hänen tielleen. Hän kurtisti kulmiaan ja oli aikeissa kysyä loukkaantuneena, eikö apu kelvannutkaan, kun naaras maukui: ”Varovasti. Ota kantaaksesi vain sen verran, ettet vahingossa pure niitä rikki. Repaleiset lehdet lakastuvat nopeammin mitä ehjät”.
Särkipentu seurasi, miten Katajankuiskaus erotti suuresta kasasta noin puolet ja siirsi ne hänen eteensä. Vaistomaisesti hän odotti vielä parantajan itse nostavan oman kasansa leukoihinsa ja teki sitten mallin mukaan perässä. He tassuttivat parantajan pesälle, minkä sisään pujahdettuaan Katajankuiskaus viittasi Särkipennun luokseen.
”Voit jättää ne tämän kuopan viereen. Joudun vielä käymään kaiken läpi poistaakseni käyttökelvottomat, joten niitä ei voi suoraan säilöä”.
Särkipentu oli jo aikeissa livahtaa tiehensä, mutta Katajankuiskaus jatkoi vielä: ”Nyt kun olet siinä, voisitko tehdä minulle vielä pienen palveluksen? En yletä kunnolla yhteen yrttikoloon tuolla perällä, ja uskoisin sinun mahtuvan sinne paremmin”.
Hänen empiessään parantaja lisäsi vielä: ”Emosi saattaa etsiä sinua jo muualta”.
Se ratkaisi asian. Parantajan pesä ei oikeastaan haissut niin pahalta, mitä hän oli alun alkujaan olettanut, ja lähes mikä tahansa puuha päihitti Kuurakiteen vakavat valistustuokiot. Hän tassutti Katajankuiskauksen luo ja viittasi tätä näyttämään tietä.

”Se taisi olla viimeinen”, Särkipentu mumisi sylkäisten viimeisen suullisen pieniä lehtimäisiä siemeniä suustaan.
”Voi kiitos, en olisi ikinä itse huomannut sitä toista koloa niiden kahden muun takana! Nokkosensiemenet ovat erittäin hyviä myrkytysten hoidossa, koska ne saavat kissan oksentamaan. Pisaratassun on täytynyt varmaan laittaa ne sinne joskus…”, Katajankuiskauksen iloinen ääni hiipui ja hän jäi tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen. Silmänräpäystä myöhemmin hän maukui: ”Olet taitava ja tarkkanäköinen kissa, Särkipentu. Sinusta tulisi varmasti loistava parantaja”.
Särkipentu jähmettyi toinen etukäpälä koholla. Hän oli ollut aikeissa siirtää löytämänsä siemenkasan tyhjään koloon pesän lattiassa, mutta tömäyttikin nyt tassunsa sen viereen. Ilmavirta lennätti ohuita siivekkeellisiä siemenkotia aina pesän reunoille asti, mutta hän ei välittänyt.
Ympäristö hämärtyi, ja Särkipennun kuulemat sanat kaikuivat hänen korvissaan sekoittuen hänen pulssinsa kiihtyvään rytmiin. Hän avasi suunsa ja tiuskaisi: ”En aio tuhlata koko elämääni auttaakseni heikkoa, nuhjuisille kasveille haisevaa parantajaa hänen omassa pesässään yltämään hänen omiin lääkevarastoihinsa”.
Turkki hurjistuneesti pörrössä, askelet turhautumisesta ja pettymyksestä vapisten Särkipentu käveli ulos parantajanpesästä. Hän ei tiedostanut tarkkaan, mihin suuntaan kulki, mutta antoi käpäliensä johdattaa. Hän oli päästänyt tosiasiat unohtumaan hetkeksi, ja se oli heti kostautunut. Askelten nopeutuessa hän antoi ajatustensa laukata ja kiukun kiehua. Miksei kukaan suostunut ymmärtämään häntä?

Särkipentu tajusi tulleensa klaanivanhinten ruokokattoisen pesän luo. Hän empi hetken, mutta päätti kurkistaa sisään. Pahin tunnekuohu oli alkanut jo laantua, mutta hän ei edelleenkään halunnut nähdä vilaustakaan emostaan tai Katajankuiskauksesta.
Pesä oli tilava ja lämmin, ja katon materiaalista johtuen myös valoisa. Aurinkohuipun jälkisäteet loistivat sen vaalean pinnan läpi ja saivat sisäseinään kiinnitetyt kapeat simpukankuoret hohtamaan kauniisti. Jokiklaani oli tunnettu koristelluista pesistään klaanien synnystä asti, mutta eritoten klaanivanhimmat pitivät perinteitä yllä.
”Särkipentu, onpa mukava yllätys!”
Särkipentu käänsi katseensa ja näki Harjajalan, toisen takajalkansa menettäneen vanhan harmaaturkkisen kollin venyttelevän antaumuksellisesti makuusijallaan. Tämän vieressä makasivat Veriturkki ja Harmaakorva, punainen naaras sekä puolikuuro kolli. Veriturkin meripihkanvärisissä silmissä kiilsi mielihyvä tämän taputtaessa tassullaan maata edessään: ”Tulehan istumaan, tuntuu jo että on kuita siitä, kun viimeksi näimme!”
”Olet kasvanut”, Harjajalka myötäili ja hymyili myös.
Särkipentu tassutti heidän luokseen. Hän yritti rentoutua ja kohottaa suupieliään hermostuksensekaisesti naurahtaen. Hän ei yleensä pitänyt näin monen kissan kanssa samaan aikaan puhumisesta, mutta klaanivanhimmat olivat asia erikseen. Heidän tarinansa olivat kiinnostavia ja olemuksensa… uniikkeja, jos niin voi sanoa.
”Emos Kuurakide kävi tässä, kysyi jotta oltiinko me syöty”, Harmaakorva kähisi.
”Hölmö, hänhän kysyi, oliko täällä käynyt pentua nimenalulla Särki-” Veriturkki korjasi.
Särkipentu meinasi avata suunsa, kun hänen takaansa kuului mauku: ”Särkeä ja muuta tarjolla, sekä vesilisko!”
Jokiklaanin neljäs klaanivanhin, kilpikonnakuvioinen Kirjoturkki, työntyi sisään raahaten mukanaan kahta kalaa ja kapeaa liskonpuolikasta. Hän laski kantamuksensa muiden eteen ja totesi: ”Käykää kiinni vain, eivät ne seisottamalla parane”.
”Lisko on minun”, hän lisäsi vielä ja nappasi Särkipennun mielestä inhan sitkeän matelijanpalan hampaisiinsa ja alkoi mutustaa sitä innokkaasti. Odotettuaan, että muut saivat tuoresaaliista osansa, Särkipentu repäisi palan suuremman kalan pyrstöstä. Pesän täytti lämmin hiljaisuus, jota pätkittivät välillä erinäiset aterioinnin äänet.

Tovin kuluttua Kirjoturkki lopetti syömisensä. Särkipentu ei aluksi kiinnittänyt tähän sen suurempaa huomiota, mutta jokin naaraan jäykässä asennossa sai hänet valppaiksi. Hän nosti katseensa ja tunsi silmiensä laajentuvan mehiläispesän kokoisiksi: naaraan kasvot olivat vääntyneet irveen ja suupielestä valui ohut sylkinoro.
”Kirjoturkki?!”
Särkipennun kauhunsekainen ääni havahdutti ruokaansa syventyneet klaanivanhukset. Kirjoturkin jännittynyt keho ja ilmaa nyt jo suuresti haukkova suu saivat jokaisen niskavillat pystyyn, eikä pakokauhun alku ollut kaukana.
”Laikkuläikkä-pieni, mikä on?” Harjajalka parahti ja syöksyi hätääntynyt ilme kasvoillaan naaraan viereen.
Veriturkki säntäsi perässä ja alkoi kuumeisesti kiertää kehää kaksikon ympärillä. Harmaakorva käpertyi mahdollisimman pieneen kasaan mouruten hiljaa itsekseen: ”Ny ne vie sen, se on menoa ny. Ny ne vie sen…”
Jokin Särkipennun sisällä liikahti. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi: ”RAUHOITTUKAA HETI!”
Kissat jähmettyivät paikoilleen. Särkipentu häkeltyi itsekin silmänräpäyksen ajaksi äänensä voimakkuudesta, mutta työntyi sitten Kirjoturkin eteen ja maukui selkeästi: ”Mihin sattuu, voitko hengittää kunnolla?”
Kirjoturkin tuskantäyteiset silmät kohdistuivat häneen ja tämä pihisi: ”Eh… saa.. henkehhhggh… Luukkhhg-..” Ponnistus vaati selvästi liikaa kilpikonnakuvioiselta naaraalta, minkä seurauksena tämä rojahti maahan kyljelleen.
”Laikkunen!”
Harjajalan epätoivoiset sanat hiipuivat Särkipennun taakse hänen sännätessään ulos pesästä. Ulkona oli alkanut tihuuttaa vettä, mutta hän hädin tuskin huomasi sitä. Hänen hengityksensä hakkasi kylkiluissa asti eivätkä käpälät tuntuneet kulkevan tarpeeksi lujaa, mutta ajatukset toimivat harvinaisen selkeästi. Oli vain kuljettava eteenpäin kivusta välittämättä, sillä kaikki oli silmänräpäyksistä kiinni. Lopulta hän pysähtyi tassut sateenkoseassa multamaassa liirtäen parantajanpesän eteen. Katajankuiskaus oli juuri tulossa sieltä ulos, mutta perääntyi viime hetkellä yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Nokkosensiemeniä, heti”, Särkipentu maukui ykskantaan ja pujahti oranssiturkkisen naaraan käpälien välistä sisälle. Hän kahmaisi suullisen aiemmin löytämiään pikku siemeniä mukaansa ja ryntäsi takaisin sateeseen. Matkaan tuntui kuluvan jälleen ikuisuus, mutta sujahtaessaan takaisin ruokokattoisen pesän uumeniin, hän näki huojennuksekseen Kirjoturkin makaavan yhä tajuissaan katkonaisesti hengittäen. Klaanivanhimmat tekivät tietä hänen edessään ja antoivat aikaa selittää: ”Kirjoturkin pitää syödä nämä, jotta hän saa oksennettua. Se saa toivon mukaan jumittuneen luunpalan irtoamaan”.
Veriturkki nyökkäsi ja nappasi kynnenkärjelleen muutaman siemenen, jotka raidallinen kolli hänelle antoi. Tämän jälkeen vanhus ujutti lääkkeen pesätoverinsa suuhun varovasti ja perääntyi. Seurasi heiveröinen nielaisu, ja hieman lisää hengenhaukkomista. Harjajalka painautui Harmaakorvan kylkeä vasten silmät lasittuneina pelosta.
Samassa Kirjoturkin koko ruumista alkoivat värisyttää suuret kouristukset. Särkipentu ei tiennyt mitä muutakaan tehdä, joten hän päätti käyttää jälleen ääntään: ”Pystyt siihen, pinnistä! Yökkää oikein kunnolla!”
Hänen äänensä nousi lopussa pentumaisen tyypilliseen vinkaisuun, mutta hän vähät välitti. Muutkin yhtyivät kannustushuutoihin, kasvattaen piipityksestä mourun.
Yhtäkkiä Kirjoturkki yskähti, ja pieni kapeanmallinen luunsiru sinkosi ulos hänen suustaan. Perässä tuli koko edeltävä ateria, mutta se oli sivuseikka. Klaanivanhimmat säntäsivät tukemaan kovan koettelemuksen läpikäynyttä toveriaan ja Särkipennun keuhkoista purkautui syvä huokaus. Sadat ajatukset vilisivät hänen päässään yhtenä sekamelskana, mutta yhden asian hän näki edelleen kristallinkirkkaasti. Hän kääntyi kannoillaan ja maukui ovensuun varjoissa odottavalle hahmolle:
”On aika hyväksyä kohtaloni”.


Viileä tuulenviri lennätti suuria oranssinpunertavia lehtiä ympäri Jokiklaanin leiriä. Särkipentu haukotteli makeasti ja hieroi unisena silmiään. Hänen oli täytynyt nukahtaa huomaamattaan; yön pimeys oli jo tiessään ja tilalle oli saapunut auringonnousua edeltävä kasteinen hämärä. Hän alkoi hitaasti muistella, mihin tietoinen ajattelu oli hänet illalla jaksanut johdattaa, ja kavahti yhtäkkiä pystyyn. Hän kiepahti ympäri nähden Hohtopennun ja emonsa vielä nukkumassa viereisillä makuualusilla. Tästä seuraavaa helpotusta ei kuitenkaan kestänyt kuin tovin, sillä sen jälkeen hän kompuroi nopeasti ylös ja suuntasi kohti pentutarhan ovea.
”Menetkö taas emoa piiloon?”
Särkipentu pysähtyi ja kääntyi hitaasti takaisin. Hohtopennun unesta hapsottava sinertävänharmaa turkki oli kuin kopio Kuurakiteestä hohtaessaan puolihämärässä. Veli pudottautui ketteräsi alas pediltään ja tassutti Särkipennun luo.
”Olisit edes kerran hänelle mieliksi. Viimeinen aamu pentutarhassa, ja ajattelit viettää sen yksin kolossasi?” Hohtopennun ääni ei ollut syyttävä, pelkästään rehellinen. Särkipentu vilkaisi toistamiseen emonsa kohoilevaa selkää ja huokaisi.
”Hyvä on, mutta turkkini tulen kyllä siistimään ihan itse”.
Hohtopennun kurkusta pääsi huvittunut ’mrrauh’, ja hän tuuppasi veljeään kylkeen. Särkipentu teki samoin, ja yhdessä he tassuttelivat ulos aamunkajoon.


”Hohtotassu, mestariksesi tulee Roihumieli!”
Vanttera oranssiturkkinen kolli asteli varmoin askelin klaanitovereidensa eteen ja pysähtyi Hohtotassun vierelle. Lumitähti puhui vielä muutamalla sanalla ennen seremonian jatkumista, mutta Särkipennun koko huomio oli kiinnittynyt hänen veljeensä. Kaksikon katseet kohtasivat hetkeksi, ja Hohtotassun silmissä loistava puhdas ilo riitti nostattamaan hänen mielialaansa hetkeksi. Hohtotassu tulisi olemaan loistava oppilas, hän tiesi sen jo nyt. Kun tuore mestari ja oppilas koskettivat neniä, koko klaani alkoi hurrata Hohtotassun nimeä. Särkipentu huusi mukana, yrittäen pitää kiinni käsillä olevasta hetkestä. Aika oli kulumassa umpeen.
”Kokous ei ole vielä päättynyt”, Lumitähti maukui hälyn vaimettua hieman.
Kissat alkoivat supista kummissaan, ja joku Särkipennun lähellä tajusi jopa kysyä vierustoveriltaan: ”Eikö Kuurakiteellä ja Puropyrstöllä ollutkin kaksi pentua?”
Särkipentu koukisteli kynsiään maata vasten ja tunsi vanhempiensa katseet turkillaan. Emo ja isä istuivat muutaman ketunmitan päässä hänestä kissajoukon keskellä. Kaikki tulisi olemaan muutenkin vaikeaa jo ilman heidän läsnäoloaan, joten hän oli pyytänyt ennen kokouksen alkua heitä pysymään loitommalla. Vastapalveluksena Kuurakide oli vaatinut Särkipentua pysymään aloillaan kokonaisen pesuoperaation ajan, mihin hän oli vastentahtoisesti myöntynyt.
”Parantajallamme on meille kerrottavaa”.
Lumitähti väistyi Katajankuiskauksen tieltä, suoden naaraalle samalla pienen nyökkäyksen. Katajankuiskaus asteli jokiklaanilaisten eteen ja seisahtui. Hän pysyi pienen hetken hiljaa ja aloitti sitten kuuluvalla äänellä: ”Jokiklaanin kissat, te tiedätte, etten voi olla kanssanne ikuisesti. Niinpä minun on aika ottaa uusi oppilas. Olen valinnut tehtävään kissan, joka on osoittanut olevansa terävä-älyinen ja Tähtiklaanin hyväksymä. Oppilaani tulee olemaan Särkipentu”.
Lumitähti nyökkäsi toistamiseen ja viittoi Särkipentua tulemaan eteen.
”Särkipentu, hyväksytkö paikan Katajankuiskauksen oppilaana?”
Särkipentu kuuli veren kohinan korvissaan ja tunsi sydämensä läpättävän sykkeen. Sanat, jotka hän seuraavaksi joutuisi sanomaan sitoisivat hänet pysyvästi kiinni siihen Tähtiklaanin antamaan kohtaloon, jota hän oli puolet pentuaikansa kuista yrittänyt paeta.
”Kyllä, hyväksyn”.
Särkipentu tunsi kovan möykyn alkavan muovautua vatsassaan ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Avatessaan ne uudelleen hän näki Katajankuiskauksen siirtävän katseensa pois hänestä ja maukuvan: ”Matkaat seuraavan puolikuun aikaan kanssani Kuulammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon”.
”Kutsuttakoon sinua siis tästä lähin nimellä Särkitassu. Jokiklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi”, lisäsi Lumitähti.
Katajankuiskaus otti askeleen eteenpäin ja kumartui koskettamaan neniä Särkitassun kanssa. Klaanin alkaessa hurrata hänen uutta nimeään hän tunsi möykyn vatsassaan kylmenevän ja kiristyvän.
Luku 4.

-Nokkosensiemenet-

Oli yö.
Särkipentu makasi pesässään valveilla. Hän kääntyili ja vääntelehti, yrittäen löytää sopivaa asentoa.
”Pidä pienempää ääntä, täällä yritetään nukkua!” sihahti Kiirunasiipi varjoista harmaa silmäpari kiiluen.
Särkipentu huokaisi, käänsi vielä kerran kylkeä ja asettui aloilleen. Ohuet kuunsäteet siilautuivat pesän ruokokatosta lattialle ja muodostivat siihen juovajokea. Ympärillä leijui unelias hiljaisuus, jota rikkoivat ainoastaan satunnaiset pesätoverien ynähdykset ja tuulen vaimea kuiskinta kaislikossa. Ilmassa tuoksui lehtikato, ja jos aamuisin heräsi tarpeeksi ajoissa, saattoi nähdä pienten vesilammikoiden pinnassa ohutta jääriitettä.
Viherlehden alusta oli kulunut yli kolme kuuta. Yli kolme kuuta siitä, kun Särkipentu sai tietää kohtalonsa olevan Tähtiklaanin ennustama.


-kuukausi sitten-

”Tästä päivästä aina siihen päivään, jona olet ansainnut soturinimesi, kutsuttakoon sinua Yötassuksi!”
Saariaukio täyttyi uuden nimen hurraamisesta. Hälyn laskeuduttua kissat kokoontuivat onnittelemaan tuoretta oppilasta, mutta Särkipentu livahti ensimmäisten joukossa pois. Hän hiipi vakiopaikaksi tulleeseen koloonsa pentutarhan seinässä ja käpertyi kerälle. Paikka tuntui jo hieman ahtaalta, mutta samaan aikaan turvalliselta aikuisten sisään pääsemättömyyden takia. Kukaan ei ollut yllättänyt häntä sieltä sen jälkeen, kun Puropyrstö eräänä viherlehden iltana veti hänet hännästä ulos.
*Taas yksi uusi soturioppilas. Mahtaa oppilaiden pesässä olla tungosta… * Särkipentu tuhahti ja nyrpisti nenäänsä. Ruuhkaa tai ei, hänen veljensä Hohtopentu pääsisi sinne myös yhden kuunkierron kuluttua, kun taas hänet yritettäisiin tunkea yrttihuuruiseen parantajanpesään. Oli se ja sama mitä kaunopuheita Kuurakide suustaan lateli, sillä Särkipentu pitäisi päänsä. Siis, ellei emo varta vasten kiskoisi häntä niskanahasta perille, hänen parantajantiensä loppuisi ennen alkuaan.
Puropyrstö oli asian suhteen paljon rennompi ja sanoi, että Särkipennun pitäisi saada tehdä omat valintansa ennustuksesta huolimatta. He olivatkin nykyään isän kanssa läheisemmissä väleissä, vaikka klaanikiireet veivät suurimman osan soturin ajasta. Puropyrstö piti jopa välillä pieniä koulutussessioita hänelle ja Hohtopennulle, missä hän opetti heille yksinkertaisimpia vaanimis- ja taisteluliikkeitä. Särkipentu rakasti noita hetkiä siitäkin huolimatta, että Kuurakide katsoi sivusta turhautunut ilme kasvoillaan. Hän ei jaksanut olla emolle enää kunnolla vihainen menneistä mutta vältteli edelleen tilanteita, joissa ennustus saattoi tulla puheeksi.
”Särkipentu, oletko siellä? Minulla olisi asiaa-”
Siellä paha missä mainitaan. Särkipentu nousi jaloilleen hiiren hiljaa ja hiipi notkeasti kuin saalistava kettu kolon kauimpaan nurkkaan. Pidättäessään henkeä hän näki oksien raosta, miten emon sinertävä turkki kiilteli kirkkaassa auringonvalossa. Lopulta hän kuuli loittonevat askeleet ja veti huokaisten henkeä. Onneksi koko kolo haisi niin läpeensä häneltä, ettei kukaan voinut olla ulkoa katsottuna varma oliko hän sisällä vai ei.
*Hän palaa ennemmin tai myöhemmin kun ei löydä minua…*
Särkipentu päätti juosta nopeasti sotureiden pesälle, sillä sieltä Kuurakide etsisi viimeisenä. Hän oli ylittänyt aukiota jo hyvän matkaa, kun kaukaa kuului huuto: ”Särkipentu, sinäkö siellä?”
Samassa hän tunsi törmäävänsä johonkin pehmeään ja karvaiseen. Kuului tukahtunut ”Oof!”, jota seurasi ympäriinsä lentelevien lehtien pölly.
”A-anteeksi, autan siivoamisessa-” Särkipentu katsahti ylös ja kohtasi parin kullankeltaisia silmiä. Katajankuiskaus! Molemmat olivat edelleen hieman pyörällä päästään, mutta tuttu ja terävä mauku palautti Särkipennun hetkessä maanpinnalle.
”Mihin menit, minulla on asiaa sinulle!”
Särkipentu väläytti anovan katseen punertavaturkkiselle naaraalle ja kaivautui äkkiä maahan pudonneisiin lehtiin. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä siinä samassa Kuurakide jo oli Katajankuiskauksen luona.
”Hei, menikö Särkipentu tästä äsken ohi? Voin vaikka vannoa että se jukuripää…”
Särkipentu puri kieltään ja toivoi kuolleen isoenonsa kautta, että Katajakuiskaus ei paljastaisi hänen piilopaikkaansa. Hän ei jaksaisi taas uutta valistuspuhetta tai saarnaa, olipa aiheena mikä tahansa. Vaan miksipä parantaja jättäisi jakamatta tietojaan emolle, eihän hänellä ollut mitään syytä-
”Olin ihan ajatuksissani! Siksi kompuroinkin ja pudotin nämä lehdet. Saattaa olla, että joku meni äsken tarpeidentekopaikkaa kohti, mutta voin myös olla väärässä…”
Särkipennun silmät levisivät hämmästyksestä: Katajankuiskaus ei paljastanutkaan häntä?!
”Kiitos, tarvitsetko apua? Minun pitäisi löytää Särkipentu pian, mutta ehdin kyllä jos...” Kuurakiteen ääni oli lempeä mutta nopeasointinen. Emo vaikutti tällä kertaa olevan tosissaan hänen löytämisensä kanssa.
”Oi ei, mene vain jatkamaan etsintöjä, kyllä minä pärjään”, Katajankuiskaus maukui. Särkipentu kuuli ja tunsi, kuinka tämä nosti tukun lehtiä maasta ja pudotti ne huolettoman oloisesti hänen päälleen.
”Parasta varmaan kerätä kaikki ensin kasaksi, niin saan ne sitten helpommin kannettua”.
”Totta kai, hei sitten”.
Kuurakiteen ripeät askelet loittonivat jälleen kaukaisuuteen, mutta Särkipentu päätti odottaa. Mistä sitä tiesi, vaikka emo olisikin nähnyt Katajankuiskauksen puheiden läpi ja odotti lähimmän kulman takana, että hän tulisi pois piilostaan!
”Voit tulla esiin, hän meni jo”.
Särkipentu työnsi päänsä kasasta ja vilkuili ympärilleen. Katajankuiskaus seisoi sivummalla ja noukki pudonneita lehtiä hampaisiinsa, mutta muuten ympäristö oli autio.
Särkipentu räpiköi nopeasti pois lehtien seasta ja haistoi lääkemäisen hajun jo tarttuneen hieman turkkiinsa. Hän huokaisi ja maukui: ”Kiitos avusta”.
Katajankuiskaus nosti katseensa ja kohautti olkiaan: ”Toivottavasti asia ei ollut kovin tärkeä”.
Särkipentu pudisti päätään nopsaan ja totesi: ”Ei varmaankaan, jotain turhanpäiväistä josta voi puhua myöhemmin”.
Parantaja vilkaisi Särkipentua, mutta vaihtoi sitten puheenaihetta: ”Lupasit auttaa siivoamisessa”.
Särkipentu säpsähti pienesti. Hän muisti kyllä sanansa, mutta miksi kyseessä olikin juuri Katajankuiskaus kaikista Jokiklaanin kissoista? Särkipentu huokasi toistamiseen ja nyökkäsi: lupaus oli lupaus, olipa se annettu kenelle hyvänsä. Hän avasi leukansa kahmaistakseen mahdollisimman ison lehtinipun suuhunsa, mutta Katajankuiskauksen tummanoranssi häntä heilahti hänen tielleen. Hän kurtisti kulmiaan ja oli aikeissa kysyä loukkaantuneena, eikö apu kelvannutkaan, kun naaras maukui: ”Varovasti. Ota kantaaksesi vain sen verran, ettet vahingossa pure niitä rikki. Repaleiset lehdet lakastuvat nopeammin mitä ehjät”.
Särkipentu seurasi, miten Katajankuiskaus erotti suuresta kasasta noin puolet ja siirsi ne hänen eteensä. Vaistomaisesti hän odotti vielä parantajan itse nostavan oman kasansa leukoihinsa ja teki sitten mallin mukaan perässä. He tassuttivat parantajan pesälle, minkä sisään pujahdettuaan Katajankuiskaus viittasi Särkipennun luokseen.
”Voit jättää ne tämän kuopan viereen. Joudun vielä käymään kaiken läpi poistaakseni käyttökelvottomat, joten niitä ei voi suoraan säilöä”.
Särkipentu oli jo aikeissa livahtaa tiehensä, mutta Katajankuiskaus jatkoi vielä: ”Nyt kun olet siinä, voisitko tehdä minulle vielä pienen palveluksen? En yletä kunnolla yhteen yrttikoloon tuolla perällä, ja uskoisin sinun mahtuvan sinne paremmin”.
Hänen empiessään parantaja lisäsi vielä: ”Emosi saattaa etsiä sinua jo muualta”.
Se ratkaisi asian. Parantajan pesä ei oikeastaan haissut niin pahalta, mitä hän oli alun alkujaan olettanut, ja lähes mikä tahansa puuha päihitti Kuurakiteen vakavat valistustuokiot. Hän tassutti Katajankuiskauksen luo ja viittasi tätä näyttämään tietä.

”Se taisi olla viimeinen”, Särkipentu mumisi sylkäisten viimeisen suullisen pieniä lehtimäisiä siemeniä suustaan.
”Voi kiitos, en olisi ikinä itse huomannut sitä toista koloa niiden kahden muun takana! Nokkosensiemenet ovat erittäin hyviä myrkytysten hoidossa, koska ne saavat kissan oksentamaan. Pisaratassun on täytynyt varmaan laittaa ne sinne joskus…”, Katajankuiskauksen iloinen ääni hiipui ja hän jäi tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen. Silmänräpäystä myöhemmin hän maukui: ”Olet taitava ja tarkkanäköinen kissa, Särkipentu. Sinusta tulisi varmasti loistava parantaja”.
Särkipentu jähmettyi toinen etukäpälä koholla. Hän oli ollut aikeissa siirtää löytämänsä siemenkasan tyhjään koloon pesän lattiassa, mutta tömäyttikin nyt tassunsa sen viereen. Ilmavirta lennätti ohuita siivekkeellisiä siemenkotia aina pesän reunoille asti, mutta hän ei välittänyt.
Ympäristö hämärtyi, ja Särkipennun kuulemat sanat kaikuivat hänen korvissaan sekoittuen hänen pulssinsa kiihtyvään rytmiin. Hän avasi suunsa ja tiuskaisi: ”En aio tuhlata koko elämääni auttaakseni heikkoa, nuhjuisille kasveille haisevaa parantajaa hänen omassa pesässään yltämään hänen omiin lääkevarastoihinsa”.
Turkki hurjistuneesti pörrössä, askelet turhautumisesta ja pettymyksestä vapisten Särkipentu käveli ulos parantajanpesästä. Hän ei tiedostanut tarkkaan, mihin suuntaan kulki, mutta antoi käpäliensä johdattaa. Hän oli päästänyt tosiasiat unohtumaan hetkeksi, ja se oli heti kostautunut. Askelten nopeutuessa hän antoi ajatustensa laukata ja kiukun kiehua. Miksei kukaan suostunut ymmärtämään häntä?

Särkipentu tajusi tulleensa klaanivanhinten ruokokattoisen pesän luo. Hän empi hetken, mutta päätti kurkistaa sisään. Pahin tunnekuohu oli alkanut jo laantua, mutta hän ei edelleenkään halunnut nähdä vilaustakaan emostaan tai Katajankuiskauksesta.
Pesä oli tilava ja lämmin, ja katon materiaalista johtuen myös valoisa. Aurinkohuipun jälkisäteet loistivat sen vaalean pinnan läpi ja saivat sisäseinään kiinnitetyt kapeat simpukankuoret hohtamaan kauniisti. Jokiklaani oli tunnettu koristelluista pesistään klaanien synnystä asti, mutta eritoten klaanivanhimmat pitivät perinteitä yllä.
”Särkipentu, onpa mukava yllätys!”
Särkipentu käänsi katseensa ja näki Harjajalan, toisen takajalkansa menettäneen vanhan harmaaturkkisen kollin venyttelevän antaumuksellisesti makuusijallaan. Tämän vieressä makasivat Veriturkki ja Harmaakorva, punainen naaras sekä puolikuuro kolli. Veriturkin meripihkanvärisissä silmissä kiilsi mielihyvä tämän taputtaessa tassullaan maata edessään: ”Tulehan istumaan, tuntuu jo että on kuita siitä, kun viimeksi näimme!”
”Olet kasvanut”, Harjajalka myötäili ja hymyili myös.
Särkipentu tassutti heidän luokseen. Hän yritti rentoutua ja kohottaa suupieliään hermostuksensekaisesti naurahtaen. Hän ei yleensä pitänyt näin monen kissan kanssa samaan aikaan puhumisesta, mutta klaanivanhimmat olivat asia erikseen. Heidän tarinansa olivat kiinnostavia ja olemuksensa… uniikkeja, jos niin voi sanoa.
”Emos Kuurakide kävi tässä, kysyi jotta oltiinko me syöty”, Harmaakorva kähisi.
”Hölmö, hänhän kysyi, oliko täällä käynyt pentua nimenalulla Särki-” Veriturkki korjasi.
Särkipentu meinasi avata suunsa, kun hänen takaansa kuului mauku: ”Särkeä ja muuta tarjolla, sekä vesilisko!”
Jokiklaanin neljäs klaanivanhin, kilpikonnakuvioinen Kirjoturkki, työntyi sisään raahaten mukanaan kahta kalaa ja kapeaa liskonpuolikasta. Hän laski kantamuksensa muiden eteen ja totesi: ”Käykää kiinni vain, eivät ne seisottamalla parane”.
”Lisko on minun”, hän lisäsi vielä ja nappasi Särkipennun mielestä inhan sitkeän matelijanpalan hampaisiinsa ja alkoi mutustaa sitä innokkaasti. Odotettuaan, että muut saivat tuoresaaliista osansa, Särkipentu repäisi palan suuremman kalan pyrstöstä. Pesän täytti lämmin hiljaisuus, jota pätkittivät välillä erinäiset aterioinnin äänet.

Tovin kuluttua Kirjoturkki lopetti syömisensä. Särkipentu ei aluksi kiinnittänyt tähän sen suurempaa huomiota, mutta jokin naaraan jäykässä asennossa sai hänet valppaiksi. Hän nosti katseensa ja tunsi silmiensä laajentuvan mehiläispesän kokoisiksi: naaraan kasvot olivat vääntyneet irveen ja suupielestä valui ohut sylkinoro.
”Kirjoturkki?!”
Särkipennun kauhunsekainen ääni havahdutti ruokaansa syventyneet klaanivanhukset. Kirjoturkin jännittynyt keho ja ilmaa nyt jo suuresti haukkova suu saivat jokaisen niskavillat pystyyn, eikä pakokauhun alku ollut kaukana.
”Laikkuläikkä-pieni, mikä on?” Harjajalka parahti ja syöksyi hätääntynyt ilme kasvoillaan naaraan viereen.
Veriturkki säntäsi perässä ja alkoi kuumeisesti kiertää kehää kaksikon ympärillä. Harmaakorva käpertyi mahdollisimman pieneen kasaan mouruten hiljaa itsekseen: ”Ny ne vie sen, se on menoa ny. Ny ne vie sen…”
Jokin Särkipennun sisällä liikahti. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi: ”RAUHOITTUKAA HETI!”
Kissat jähmettyivät paikoilleen. Särkipentu häkeltyi itsekin silmänräpäyksen ajaksi äänensä voimakkuudesta, mutta työntyi sitten Kirjoturkin eteen ja maukui selkeästi: ”Mihin sattuu, voitko hengittää kunnolla?”
Kirjoturkin tuskantäyteiset silmät kohdistuivat häneen ja tämä pihisi: ”Eh… saa.. henkehhhggh… Luukkhhg-..” Ponnistus vaati selvästi liikaa kilpikonnakuvioiselta naaraalta, minkä seurauksena tämä rojahti maahan kyljelleen.
”Laikkunen!”
Harjajalan epätoivoiset sanat hiipuivat Särkipennun taakse hänen sännätessään ulos pesästä. Ulkona oli alkanut tihuuttaa vettä, mutta hän hädin tuskin huomasi sitä. Hänen hengityksensä hakkasi kylkiluissa asti eivätkä käpälät tuntuneet kulkevan tarpeeksi lujaa, mutta ajatukset toimivat harvinaisen selkeästi. Oli vain kuljettava eteenpäin kivusta välittämättä, sillä kaikki oli silmänräpäyksistä kiinni. Lopulta hän pysähtyi tassut sateenkoseassa multamaassa liirtäen parantajanpesän eteen. Katajankuiskaus oli juuri tulossa sieltä ulos, mutta perääntyi viime hetkellä yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Nokkosensiemeniä, heti”, Särkipentu maukui ykskantaan ja pujahti oranssiturkkisen naaraan käpälien välistä sisälle. Hän kahmaisi suullisen aiemmin löytämiään pikku siemeniä mukaansa ja ryntäsi takaisin sateeseen. Matkaan tuntui kuluvan jälleen ikuisuus, mutta sujahtaessaan takaisin ruokokattoisen pesän uumeniin, hän näki huojennuksekseen Kirjoturkin makaavan yhä tajuissaan katkonaisesti hengittäen. Klaanivanhimmat tekivät tietä hänen edessään ja antoivat aikaa selittää: ”Kirjoturkin pitää syödä nämä, jotta hän saa oksennettua. Se saa toivon mukaan jumittuneen luunpalan irtoamaan”.
Veriturkki nyökkäsi ja nappasi kynnenkärjelleen muutaman siemenen, jotka raidallinen kolli hänelle antoi. Tämän jälkeen vanhus ujutti lääkkeen pesätoverinsa suuhun varovasti ja perääntyi. Seurasi heiveröinen nielaisu, ja hieman lisää hengenhaukkomista. Harjajalka painautui Harmaakorvan kylkeä vasten silmät lasittuneina pelosta.
Samassa Kirjoturkin koko ruumista alkoivat värisyttää suuret kouristukset. Särkipentu ei tiennyt mitä muutakaan tehdä, joten hän päätti käyttää jälleen ääntään: ”Pystyt siihen, pinnistä! Yökkää oikein kunnolla!”
Hänen äänensä nousi lopussa pentumaisen tyypilliseen vinkaisuun, mutta hän vähät välitti. Muutkin yhtyivät kannustushuutoihin, kasvattaen piipityksestä mourun.
Yhtäkkiä Kirjoturkki yskähti, ja pieni kapeanmallinen luunsiru sinkosi ulos hänen suustaan. Perässä tuli koko edeltävä ateria, mutta se oli sivuseikka. Klaanivanhimmat säntäsivät tukemaan kovan koettelemuksen läpikäynyttä toveriaan ja Särkipennun keuhkoista purkautui syvä huokaus. Sadat ajatukset vilisivät hänen päässään yhtenä sekamelskana, mutta yhden asian hän näki edelleen kristallinkirkkaasti. Hän kääntyi kannoillaan ja maukui ovensuun varjoissa odottavalle hahmolle:
”On aika hyväksyä kohtaloni”.


Viileä tuulenviri lennätti suuria oranssinpunertavia lehtiä ympäri Jokiklaanin leiriä. Särkipentu haukotteli makeasti ja hieroi unisena silmiään. Hänen oli täytynyt nukahtaa huomaamattaan; yön pimeys oli jo tiessään ja tilalle oli saapunut auringonnousua edeltävä kasteinen hämärä. Hän alkoi hitaasti muistella, mihin tietoinen ajattelu oli hänet illalla jaksanut johdattaa, ja kavahti yhtäkkiä pystyyn. Hän kiepahti ympäri nähden Hohtopennun ja emonsa vielä nukkumassa viereisillä makuualusilla. Tästä seuraavaa helpotusta ei kuitenkaan kestänyt kuin tovin, sillä sen jälkeen hän kompuroi nopeasti ylös ja suuntasi kohti pentutarhan ovea.
”Menetkö taas emoa piiloon?”
Särkipentu pysähtyi ja kääntyi hitaasti takaisin. Hohtopennun unesta hapsottava sinertävänharmaa turkki oli kuin kopio Kuurakiteestä hohtaessaan puolihämärässä. Veli pudottautui ketteräsi alas pediltään ja tassutti Särkipennun luo.
”Olisit edes kerran hänelle mieliksi. Viimeinen aamu pentutarhassa, ja ajattelit viettää sen yksin kolossasi?” Hohtopennun ääni ei ollut syyttävä, pelkästään rehellinen. Särkipentu vilkaisi toistamiseen emonsa kohoilevaa selkää ja huokaisi.
”Hyvä on, mutta turkkini tulen kyllä siistimään ihan itse”.
Hohtopennun kurkusta pääsi huvittunut ’mrrauh’, ja hän tuuppasi veljeään kylkeen. Särkipentu teki samoin, ja yhdessä he tassuttelivat ulos aamunkajoon.


”Hohtotassu, mestariksesi tulee Roihumieli!”
Vanttera oranssiturkkinen kolli asteli varmoin askelin klaanitovereidensa eteen ja pysähtyi Hohtotassun vierelle. Lumitähti puhui vielä muutamalla sanalla ennen seremonian jatkumista, mutta Särkipennun koko huomio oli kiinnittynyt hänen veljeensä. Kaksikon katseet kohtasivat hetkeksi, ja Hohtotassun silmissä loistava puhdas ilo riitti nostattamaan hänen mielialaansa hetkeksi. Hohtotassu tulisi olemaan loistava oppilas, hän tiesi sen jo nyt. Kun tuore mestari ja oppilas koskettivat neniä, koko klaani alkoi hurrata Hohtotassun nimeä. Särkipentu huusi mukana, yrittäen pitää kiinni käsillä olevasta hetkestä. Aika oli kulumassa umpeen.
”Kokous ei ole vielä päättynyt”, Lumitähti maukui hälyn vaimettua hieman.
Kissat alkoivat supista kummissaan, ja joku Särkipennun lähellä tajusi jopa kysyä vierustoveriltaan: ”Eikö Kuurakiteellä ja Puropyrstöllä ollutkin kaksi pentua?”
Särkipentu koukisteli kynsiään maata vasten ja tunsi vanhempiensa katseet turkillaan. Emo ja isä istuivat muutaman ketunmitan päässä hänestä kissajoukon keskellä. Kaikki tulisi olemaan muutenkin vaikeaa jo ilman heidän läsnäoloaan, joten hän oli pyytänyt ennen kokouksen alkua heitä pysymään loitommalla. Vastapalveluksena Kuurakide oli vaatinut Särkipentua pysymään aloillaan kokonaisen pesuoperaation ajan, mihin hän oli vastentahtoisesti myöntynyt.
”Parantajallamme on meille kerrottavaa”.
Lumitähti väistyi Katajankuiskauksen tieltä, suoden naaraalle samalla pienen nyökkäyksen. Katajankuiskaus asteli jokiklaanilaisten eteen ja seisahtui. Hän pysyi pienen hetken hiljaa ja aloitti sitten kuuluvalla äänellä: ”Jokiklaanin kissat, te tiedätte, etten voi olla kanssanne ikuisesti. Niinpä minun on aika ottaa uusi oppilas. Olen valinnut tehtävään kissan, joka on osoittanut olevansa terävä-älyinen ja Tähtiklaanin hyväksymä. Oppilaani tulee olemaan Särkipentu”.
Lumitähti nyökkäsi toistamiseen ja viittoi Särkipentua tulemaan eteen.
”Särkipentu, hyväksytkö paikan Katajankuiskauksen oppilaana?”
Särkipentu kuuli veren kohinan korvissaan ja tunsi sydämensä läpättävän sykkeen. Sanat, jotka hän seuraavaksi joutuisi sanomaan sitoisivat hänet pysyvästi kiinni siihen Tähtiklaanin antamaan kohtaloon, jota hän oli puolet pentuaikansa kuista yrittänyt paeta.
”Kyllä, hyväksyn”.
Särkipentu tunsi kovan möykyn alkavan muovautua vatsassaan ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Avatessaan ne uudelleen hän näki Katajankuiskauksen siirtävän katseensa pois hänestä ja maukuvan: ”Matkaat seuraavan puolikuun aikaan kanssani Kuulammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon”.
”Kutsuttakoon sinua siis tästä lähin nimellä Särkitassu. Jokiklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi”, lisäsi Lumitähti.
Katajankuiskaus otti askeleen eteenpäin ja kumartui koskettamaan neniä Särkitassun kanssa. Klaanin alkaessa hurrata hänen uutta nimeään hän tunsi möykyn vatsassaan kylmenevän ja kiristyvän.

// Takuten loppuun asti, kirjoittaminen jumitti jostain syystä harvinaisen paljon... Särjen tarina on vasta alussaan, monta tiukkaa tilannetta on jo jouduttu kokemaan :')

Vastaus:

23kp! 3mp! Onnea uudelle oppilaalle! Pitkä tarina, vaikka olikin tullut kaksi kertaa sama luku peräkkäin. Tarina eteni hyvin, se ei tuntunut liian pitkällä ja sitä pystyi lukemaan sulavasti. Eri luvuissa oli mukavasti sisältöä, kuvailu, keskustelut ja Särkitassun ajatukset loivat hyvän yhdistelmän.
Särkipennun suhteita oli myös mielenkiintoista seurata, sitä miten se on lähentynyt isän kanssa ja etääntynyt emon kanssa. Sekä myös vähitellen kehittyvää suhdetta Katajankuiskeen kanssa, tunteellista kohtauksista, rauhallisempiin.
Pidän paljon luvusta klaanivanhempien pesästä, tilanteen jännitys, kiirellisyys ja ahdistus tuli esille, klaanivanhempien reaktioissa ja Särkitassun ajatuksissa ja liikkeissä. Ja miten Särkitassu otti tilanteen vastaan ja haltuun oli jännittävää ja hienoa lukea :)

-Silkkis

Nimi: Verkkotassu,Varjoklaani

15.10.2017 18:47
Verkkopentu kipitti ulos pentutarhasta tuuhea häntä maata viistäen. Hänen mustat käpälänsä tömähtivät maahan, kun hän asettui paikalleen yleisöön. Pikku pentu pörhisteli mustaa turkkijaan mitä koristi harmaansiniset kuvijot. Verkkopentu yritti sukija turkkiaan, mutta se palautui aina epäjärjestykseen. Kolli tuhahti ärtyneesti ja lopetti siistiytymisen. Mustatähti loikkasi tottuneesti pähkinäpuun oksalle ja katsoi klaaniaan. Päällikön silmät pysähtyivät Verkkopentuun, joka oli jo melkein isompien kissojen peitossa. Pentu kurkotteli kaulaansa nähdäkseen päällikön paremmin. Kollin hyvin tummansiniset silmät tapittivat päällikköä, mutta Mustatähti ei ollut huomaavinaakaan. Äkkiä pieni kissa tunsi, kun joku tuuppasi häntä töykeästi eteenpäin. Hän kaatui pehmeälle neulasmatolle ja sai suuhunsa muutaman neulasen. Verkkopentu nousi nopeasti jaloilleen ja kohotti katseensä edessään seisovaan hopeanharmaaseen naaraaseen. Verkkopentu tunnisti naaraan Kuuraturkiksi. Soturin katse oli pistävä ja ylimielinen kuin Verkkopentu olisi mitätön saalis. Verkkopennun suu vääntyi inhonirvistykseen ja aivan kuin hänen silmissään olisi välkkynyt salamia. Kolli kuitenkin katsoi Kuuraturkkia takaisin, eikä pelännyt tätä ylimielistä soturia.
"Väisty, tyhmä erakkopentu", Kuuraturkki äyskähti ja änkesi yleisön väliin, eturiviin. Siitä hetkestä Verkkopentu tiesi, että inhoisi tätä naarasta nyt ja ikuisesti.
*Vai tyhmä?* hän kysyi mielessään ja hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä, kun hän mietti. Pentu syventyi ajatuksiinsa, eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui.
*Miten aurinko ja kuu nousevat? Miten klaanit ovat syntyneet? Olenko minä kunnon klaanilainen?* Verkkopennun aivot yrittivät käsitellä näitä monimutkaisija juttuja, mutta hänen ajatustensa läpi kantautui huuto: "Verkkopentu, tulisitko eteen?" Kolli hätkähti ja käänsi hämmästyneenä katseensa pois isoista käpälistään Mustatähteen. Jotkut klaanilaiset tirskuivat hiljaa, mutta kolli kuuli kaikki. Kuuraturkki katsoi häntä ilkeä pilke silmäkulmassaan ja muodosti huulillaan selvän sanan: "Tyhmä." Eristäytyneinä muista istui Kuolemantanssi. Kollin sileä, musta turkki väreili ja kehysti hänen lihaksiaan. Mustan kissan ruoskamainen häntä oli siististi asetettu käpälien päälle. Kuolemantanssin sinivihreät silmät tuijottivat suoraan Verkkopennun tummansinisiin silmiin. Kollien välille asettui tuijotuskilpailu. Heidän molempien turkki oli mustaa, lukuun ottamatta Verkkopennun siniharmaita kuvijoita. Molemmilla oli kummat silmät. Toisella, vanhemmalla kollilla, oli vangitsevat ja lumoavat sinivihreän raikkaat silmät, jotka toivat mieleen Verkkopennulle metsässä henkäilevän merituulen. Kun taas toisella, paljon nuoremmalla ja pienemmällä kollilla, oli hyvin tummansiniset silmät, jotka olisivat voineet upottaa katsojansa maailman syvimpiin syövereihin, mutta pupillien ympärillä säteili pieni toivon jäänsininen kehä, mutta se olisi niin kylmää, että siihen ei voisi tarttua. Klaanilaiset alkoivat liikkua levottomasti kahden kollin ympärillä, kun nimitysmenot eivät edenneet.
"Verkkopentu?" päällikkö kysyi kiusallisen oloisena, minkä musta pentu kuuli hänen äänestään. Kolli viesti katsekontaktillaan Kuolemantanssille: "Tästä puhutaan vielä", ja kääntyi kohti päällikköä. Yleisöstä kuului joidenkin kikattelua yhä, mutta Verkkopennun katse sai heidät hiljaisiksi. Hänen katseensa olisi voinut tappaa kenet tahansa, se oli niin kylmä, niin itsevarma ja pelottava. Yleisö hiljeni kuin vihdoin pentu asteli varmasti päällikön eteen. Tuuhea häntä pyyhkäisi kerran maata, mutta jähmettyi, kun Verkkopentu nosti katseensa yläpuolellaan olevaan Mustatähteen. Katseet kohtasivat, mutta päällikkö ei voinut kestää pennun murhaavaa katsetta ja käänsi katseensa yleisöön.
"Verkkopentu olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua, Verkkotassuksi. Mestarikseksesi tulee Lehtisilmä", Varjoklaanin päällikkö lateli nämä perinteiset sanat suustaan, vähän yksitoikkoisella äänellä. Lehtisilmän valkea turkki ilmestyi kissamassasta Verkkotassun viereen. Naaraan lehdenvihreät silmät sädehtivät aamuauringon valossa, mutta hänen ilmeensä oli tuima.
"Olet saanyt hyvää koulutusta mestariltasi ja olet luotettava, sekä uskollinen soturi. Toivon, että välität nämä ominaisuudet Verkkotassulle." Mustatähden viimeinen sana jäi roikkumaan ilmaan, kun tuli hiljaista. Linnutkin vaimenivat metsässä, eikä yksikään kissa liikkunut. Kaikki odottivat, että mestari ja uusi oppilas koskettaisivat nenijä. Lehtisilmä kääntyi Verkkotassun puoleen ja työnsi päätänsä kohti Verkkotassun muuten mustaa nenää, minkä keskellä oli vaalea laikku. Nenät koskettivat toisiaan, mutta Verkkotassun mielestä se oli vastenmielistä. Tuore oppilas tunsi mestarinsa hengityksen mustissa viiksiksään ja nenän karhean pinnan. Oppilas veti päänsä nopeasti pois kosketuksesta. Klaani alkoi hurraamaan, joksenkin hyvin vaimeasti. Mustatähti loikkasi sulavassa kaaressa alas pähkinäpuunoksalta, mikä merkitsi, että kokous oli päättynyt. Kissat alkoivat jakaantua omiin puuhiinsa, jotkut partioon ja jotkut taas syömään, tai muuten viettämään aikaa ystäviensä ja läheisiensä kanssa. Kukaan ei edes tullut onnittelemaan uutta oppilasta. Ainoastaan Kuolemantanssi jäi paikoilleen istumaan ja tuijotti kylmästi sinivihreillä silmillään Verkkotassua. Katse viesti: "Kyllä, me puhumme tästä vielä." Kuolemantanssi nousi siroille, mutta voimakkaille jaloilleen ja lähti astelemaan kohti kumppaniaan, Kirkaskuuta, joka makaili pentutarhan edessä, ottamassa kehnoa lehtisateen aurinkoa ja syömässä varpusta. Lehtisilmä katseli Kuolemantanssin menoa, muttä hänen ilmeensä oli kireä. Aivan kuin naaras ei olisi pitänyt melkein yhtään klaanitoveristaan. Eikä ihme, musta soturi osasi olla ilkeä ja kammottava.
"Tule Verkkotassu, mennään kiertämään reviiri", valkoinen naaras naukui Verkkotassun vierestä. Kissat katsahtivat toisiinsa ja lähtivät kohti kiveä, mikä peitti leirin suuaukon ovelasti. Kolli pujahti kiven väliin juuri, kun Lehtisilmän valkoinen hännänpää oli kadonnut sen taakse. Verkkotassu eteni eteenpäin turkki kiveen koskettaen. Kolli katsoi eteensä ja hengitti vähän kiivaamin. Hän pääsisi kuuden kuun vankeuden jälkeen ulos, metsään! Hän kääntyi ja asteli tunneliin, missä oli vähän pimeää. Kolli haistoi ulkoilman jo. Verkkotassu putkahti esiin tunnelista. Hänet otti vastaan lempeä, mutta jo kylmä tuuli, joka puhalsi mäntyjen oksija yläilmoissa vähän vinoon. Lintujen hiljaista laulua kuului jostain metsän siimeksestä, sävelet olivat Verkkotassun mielestä onnettomia ja surumielisiä. Verkkotassun käpälien alla kahisevat neulaset, eivät tuoneet lohtua lintujen vaimeaan, surumieliseen lauluun. Lehtisilmä asteli, jo hyvän matkan päässä, mutta Verkkotassu ei tahtonut kiriä välimatkaa umpeen. Kollille tuli apea mieli sävelistä ja hän yritti muistella menneisyyttään. Vanhempien vihaisija huutoja, mitkä Verkkotassu kuuli ensimmäisenä, kun putkahti elämään. Potkimista ja tönimistä, sähinää ja kirouksia, pienelle pennulle. Tiukka ote niskanahasta ja kylmä viima. Lämpö vietiin, maito vietiin, perhe vietiin pennulta. Verkkotassun näkökentän reunat alkoivat mustua, kun oppilaan muitelot jatkuivat pimeämpään kohtaan - jota ketään ei olisi tahtonut kokea, ei koskaan.

-Menneisyyttä-
"Vie se pois läheltäni!" raastava kiljaisu kiri ilmassa. Pieni pentu nuuhki emonsa tuoksua, mutta kuuli nuo sydäntä raastavat sanat. Pentu yritti möngertää kohti emoaan, mutta emoa ei löytynyt. Musta turkkinen pentu löysi vain pehmeän ja lämpöisen makuualusen.
"Mikä tuo ällötys on? Miten se minusta tuli?" lisää huutoja kaikui, mutta niiden huutajaa ei tiedetty. Ääni oli raasta kuin kynttä olisi vetänyt kiveä vasten ja niin musertavaa, että kissa olisi vajonnut itkemään. Ääni oli myös syyttävää, että jokainen sen kuullessaan alkaisi anoa armoa ja kertoa kaikki syntinsä.
*Olenko minä ruma?* pikku pentu ajatteli väkisinkin, kun emo ei tahtonut hänen lähelleen. Isääkään ei kuulunut, eikä ketään ollut pennun tukena.
"Ei hän voi olla esikoiseni!" Tuo huuto järkytti pienen taapertajan. Ääni oli emon. Mutta hän haukkui pentuaan rumasti. Pennun sydän oli kuin haljeta kahtia. Nuo kaikki syytökset oli tarkoitettu hänelle, tietämättömälle pennulle. Ja hän sai kuulla ensimmäisenä, äänen mikä särki sydämen ikiajoiksi. Napakka ote niskanahasta ja nosta ilmaan. Pentu potki jaloillaan ja huusi, minkä pystyi, mutta ote oli raudan kova. Kun lämpö katosi pennun ympäriltä ja kylmä viima osui häneen, hän päästi suustaan epätoivon huudon, mikä kantoi pitkän matkan, mikä olisi saanut kaikki jähmettymään. "Emoooooo!"

Verkkotassun ajatukset vilisivät hänen päässään ja hän hengitti raskaasti kuin olisi juossut kaikki reviirit samalla kerralla läpi. Oppilaan sydän hakkasi kylkiluita vasten ja hän luuli melkein, että luut antaisivat periksi ja sydän lähtisi ilmaan, niin kovaa vauhtia, että lentäisi oiki Tuuliklaanin leiriin saakka. Lehtisilmä oli kääntynyt oppilastaan kohti ja hänen silmissään paistoi huoli.
"Verkkotassu, jatketaan", naaras naukui. Verkkotassu ravisti päätään vimmatusti setviäkseen ajatuksensa. Hän veti kyntensä sisään, mistä olivat tulleet hänen tietämättään ulos. Kolli tasoitti turkkinsa ja nosti päänsä. Hänen silmänsä olivat vauhkot kuin ketulla, mutta ilme oli rauhallisen tyyni.
"Kaikki on kunnossa... Kaikki kunnossa", kuiski Verkkotassu ja lähti rivakasti kävellen kohti Lehtisilmää. Kolli katsahti mestarinsa kasvoihin, kun oli tämän kohdalla ja näki, että naaraan silmissä paistoi yhä huoli.
"Minua ei tarvitse sääliä", murahti Verkkotassu happamasti. Hän oli oppinut oiki kantapään kautta, että sääli oli paha asia. Ja yleensä sääli pilasi kissan ja sai tästä muiden seläntakana piileskelevän ja muita hyödyksi käyttävän, kieromielisen kissan. Sellainen Verkkotassu ei koskaan tahtoisi olla. Lehtisilmän ilme oli lukematon, mutta Verkkotassu vaistosi, että naaras alkoi päästä äsköisestä välikohtausesta yli. Kaksikko jatkoi aina järven rantaan saakka hiljaa ja kuunellen metsän ääniä. Sinä aikana Verkkotassu sai ajatella paljon.
*Miksi emo ei pitänyt minusta? Olenko minä niin ruma?* oppilas ajatteli. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa vastausta. Mutta hän tunsi tuskaa sisimmässään aina, kun muisteli emoaan tai isäänsä. Kolli melkein irvisti sisäisestä tuskasta, mutta sai sen näyttämään siltä, että nauraisi jollekkin. Lehtisilmä pani tämän merkille.
"Mikä naurattaa?" valkoinen naaras kysyi. Hänen lehdenvihreät silmänsä sädehtivät kuin hän olisi kuullut äsken juuri tosi hyvän vitsin.
"Kuulin pentutarhassa tänä aamuna, että joku pentu oli hypännyt lehtikattoon, kun oli kuullut, että pilvet eivät ole syötävää ", Verkkotassu keksi pikaisesti valheen, mihin ei itse ollut yhtään tyytyväinen. Pikaiset valheet ovat aina kehnoja. Kollin mestaria hymyilytti, kun hän varmaan ajatteli tätä spetktaakkelia. He pysähtyivät järven rantaan, missä pienet aallot lipoivat rantaa. Verkkotassu värähti inhosta, kun tunsi käpäliensä kostuvan ja veti ne nopeasti pois.
"Miten Jokiklaanilaiset kestävät vettä?" kolli mutisi ja kuunteli Lehtisilmän selostusta. Naaras osoitteli aina valkoisella hännällään sinne suuntaan, missä kukin klaani eleli.
"Noilla nummilla asustaa Tuuliklaani, joka on Myrskyklaanin rajanaapuri", naaras kertoili. Verkkotassu menetti kiinnostuksensa, mitä muilla klaaneilla oli väliä jos eleli Varjoklaanissa? Naaras kertoi vielä lisääkin, mutta hänen synkkämielinen oppilaansa ei kuunnellut. Lehtisilmän lopetettua, hän käänsi katseensa mustaan kolliin ja kallisti vienosti päätään.
"Kieretäämpä rajat!" hän naukaisi ylireippaasti. Kaksikko jatkoi matkaansa, kuunellen tuulta ja puiden kahinaa.

"Tässä on Jokiklaanin raja", Lehtisilmä esitteli, mutta naaras ei pystynyt pitämään ääntään iloisena. Verkkotassu nyrpisti nenäänsä inhosta, kun haistoi kalan ällöttävän hajun. Kolli ei käsittänyt, miten Jokiklaanilaiset pitivät kalasta. Metsän antimet olivat parempia, taatusti.
"Jokiklaanilaiset uivat kuin saukot´ja he ovat köntyksiä, mutta eivätyhtä hurjia, kuin me!" Lehtisilmä naukaisi lopun osaa innokaasti ja röyhisti rintaansa.
*Jaaha.* Verkkotassu katsoi Jokiklaanin puolelle missä näki puolisillan, josta kaksijalat hyppivät veteen ja muuten oleskelivat viherlehden aikaan, ja vähän aluskasvillisuutta ja puita.
*Mietn tuolla voi elää?* ajatteli Verkkotassu nyrpeästi ja oli salaa ylpeä, että oli Varjoklaanin soturioppilas.
"Kierroksemme on päättynyt!" Lehtisilmä ilmoitti hilpeästi ja lähti äkisti juoksemaan kohti leiriä. Verkkotassu reagoi nopeasti ja lähti, vähän kompastellen, itse seuraamaan. Matkan varrella kollin piti väistellä puita ja muita esteitä, mutta se kävi vaivattomasti. Hänen käpälänsä tömähtivät kerta toisensa jälkeen maahan, ponnistaakseen eteenpäin taas. Kollin häntä oli matalalla, mutta ei hiponut kuitenkaan maata, vaikka oli melkein sen tuntumassa. Verkkotassun kynnet upposivat neulasmaton alle maahan, jotta hän saisi enemmän tukea. Kun hän oli jo melkein leirin lähettyvillä, hänen henkeään alkoi ahdistamaan. Kolli hidasti hölkkäämään, mutta ahdostun ei loppunt, myöskin hänen hengityksensä alkoi vinkua. Kollin oli pakko hidastaa rivakkaan kävelyyn. Hän haukkoi henkeä, kun ohitti kiven ja pääsi Lehtisilmän viereen. Naaraskin oli hengästynyt, mutta hän ei sentään haukkonut henkeä.
"Hyvin meni... Mikä sinulla on Verkkotassu?" naaras äkkäsi kysyä. Verkkotassu ei voinut vastata, vaan vinkui vastaukseksi.
"Odota tässä, menen hakemaan Metsähengen!" Lehtisilmälähti heti matkaan kohti parantajan pesää. Verkkotassu lysähti maahan makaamaan ja yritti tasata hengitystään. Ei auttanut. Onneksi parantaja saapui pian yrttejä mukanaan, Lehtisilmä oli näemmä kertonut mikä Verkkotassua vaivasi. Metsähenki ei tervehtinyt vaan meni heti asiaan.
"Niele nuo, se auttaa hengityksen kulkua ja tuo hunaja auttaa kurkkukipuun, jos sinulla sitä on", parantaja kertoi. Verkkotassu hotkaisi, sanomatta mitään, yrtit suuhunsa ja nieläisi ne kokonaisina.
"Nyt sinut pitää levätä", Metsähenki naukui. Verkkotassu nousi seisaalleen ja lähti tassuttelemaan hitaasti kohti oppilaiden pesää. Kolli pujahti sisään ja rojahti mahdollisimman kaukaiselle, jo vähän vanhalle, makuualuselle, minkä lähellä ei ollut kenenkään muun makuupaikkaa. Kolli sulki tummansiniset silmänsä ja nukahti melkein heti. Hän ei nähnyt unia, mikä oli ihan hyvä asia.

//Eka tarina Verkolla :3 Toivottavasti on hyvä, vaikka onkin aika tönkkis xc

Vastaus:

13kp! Ensimmäinen tarina toi hyvin esille Verkkotassun luonnetta, hänen ajattelevuutensa ja miten hän vaipui omiin ajatuksiinsa oli näkyvissä alussa ja reviirin kiertämisissä. Hänen mielipiteistään ja ajatuksistaan näihin pentuajan tapahtumiin oli mielenkiintoista lukea. Kuten oli myös hänen pentuajastaan, kohtauksessa oli tunnetta ja siihen uppoutui mukaan lukiessa. Pidin myös paljon miten kuvailit kohtauksen Kuolemantanssin kanssa :)
Muutamia kirjoitusvirheitä löysin, kuten sanoja joissa oli ylimääräisiä j'kirjaimia esim. sukija, turkkijaan, kuvijot, nenijä ja vihaisija, nämä toimivat noissa lauseissa ilman j'tä.

-Silkkis

Nimi: Kuolemantanssi, Varjoklaani

15.10.2017 17:29
”Meidän täytyy puhua.”
Surmayön sanat olivat kaikkea muuta kuin musiikkia Kuolemantanssin korville. Rajapartiossa johon Koivusydän oli hänet ajanut oli ollut mustalle kollille tarpeeksi aktiviteettia koko loppupäivälle, eikä hän malttanut odottaa makuusammaliinsa köllähtämistä ja ärsyttävien klaanitovereidensa katoamista päiväunien ajaksi. Häntä kaikkea muuta kuin huvittaisi kuunnella Surmayötä hyödyttömänä loikoilun sijaan, mutta raidallisen soturin vakava katse viesti, että päikkärit saisivat odottaa. Surmayö käännähti ulos vatukkatunnelista, ja Kuolemantanssi seurasi epäröimättä perässä.
Selvästikin puheenaihe oli liian arka, että siitä oltaisiin voitu keskustella heti leirin ulkopuolella. Kuolemantanssi hidasti vauhtiaan kysyvästi useampaan otteeseen, mutta hänen ystävänsä jatkoi päättäväisenä matkaansa. Musta soturi työnsi taka-alalle hermojaan tinnittävät mielipiteet Surmayön käyttäytymisestä – nyt ei ollut aika heittäytyä jääräpäiseksi hänen auktoriteettiongelmastaan.
”Olen tehnyt jotain hirveää”, Surmayö alkoi kohtaamatta Kuolemantanssin katsetta. Musta soturi odotti ystävänsä jatkavan, reagoimatta hänen aloitukseensa. ”Jouduin tappeluun Topaasihampaan kanssa. Tähtipölyn entisen mestarin. Minä.. minä tapoin hänet – Tähtipölyn silmien edessä.”
Kuolemantanssi tunsi pulssinsa sykähtävän hieman rajummin. Hänen silmissään välähtänyt häkeltyneisyys oli kadonnut nopeammin kuin se oli ilmestynytkään, jättäen yönmustan soturin täysin ilmeettömäksi ystävänsä edessä.
”Ai”, hän töksäytti. Ei kaikista järkevin vastaus, mutta lyhyt ja ytimekäs. Surmayön hermot näyttivät haperimmilta kuin Kirkaskuun sydänjuuret, ja Kuolemantanssin reaktio saattaisi olla viimeinen tarvittava tönäys ja hän olisi yli laidan. Mutta mukaansa hän ei Kuolemantanssia vetäisi.
” Ei mitään muuta?” Surmayö parahti epäluuloisen oloisena, ”ei saarnaa, miten tyhmä olin? Tai edes, ettei ’Topaasihampaan elämä ollut niin tärkeä’?”
”Ei se muuttaisi tilannetta”, musta kolli naukaisi, katsahtaen järvelle päin. Hän ei tahtonut nähdä klaanitoverinsa ilmettä.
”Niin tietenkin… Hah, ei tietenkään. Olen naurettava, kun ajattelen niin. Naurettavaa, että ajattelin saavani sinulta tukea. Yritän ymmärtää, pitää normaalina sitä, millainen suhde sinulle on siihen Aromyrskyyn tai Kirkaskuuhun. Yritän ymmärtää, että välität minusta edes vähän, vaikka et näytä sitä ollenkaan. Mutta sinä et ymmärrä. Et ymmärrä, että elän tällä hetkellä maanpäällisessä Helvetissä! Naaras, jota rakastan vihaa minua, eikä halua enää koskaan nähdä minua. Saatan joutua taistelemaan häntä vastaan jopa tulevassa sodassa. Sen lisäksi menetin Kuutamokuuran, joka oli kuin pikkusisko minulle! Minulla ei siis ole tällä hetkellä siis ketään muuta kuin sinut! Ja ainut mitä sinä saat suustasi on ’aha’”, Surmayö naurahti väkinäisesti. ” En pyydä sinua muuttumaan, en pyydä sinulta mitään suurta. Mutta voisitko edes tämän kerran tukea niin, että minäkin näkisin sen? Pyydän. Olen tällä hetkellä niin pimeässä paikassa, että tarvitsen jonkun näyttämään valoa, että selväisin hengissä tästä. Eikä ole ketään muuta kuin sinä, joka minulle sen voisi näyttää.”
Kuolemantanssi piti katseensa tiiviisti rantaviivassa. Hän tahtoi sanoa jotain, jotain lohduttaakseen, jotain myötätunnon kaltaista, solvauksia, neuvoja – mitä tahansa. Mutta hänen ylpeytensä ei antanut periksi.
”Tiedätkö, Surmayö, mitä tapahtuu, jos teen niin kerran? Se ei jää kerraksi. Sinä uskot pehmittäneesi minut, ja juokset aina luokseni lohtua vailla kuin polkuanturaansa karhunvatukan saanut pentu. Ja tiedätkö mitä siitä seuraa?” Kuolemantanssi kääntyi takaisin ystävänsä puoleen, poraten sinivihreän katseensa tähän. ”Kohta en ole enää edes nimeni veroinen. Koko Varjoklaani alkaa nuuskia kunnioitettavan auransa menettäneen Kuolemantanssin asioita kun he huomaavat, ettei hän olekaan niin pelottava. Ja silloin minä olen samassa tilanteessa kuin sinä.”
Surmayö näytti järkyttyneen ystävänsä sanoista. Hän pudisteli päätään epäuskoisena, päästäen raivonsa tukahduttavan naurahduksen. ”En- en voi uskoa tätä. Väitätkö todella, että tämä kaikki on minun syytäni? Ja siksi et voi edes kerran elämässäsi seisoa rinnallani, vain pelastaaksesi oman nahkasi?”
”Väitän.”
”Tuo.. Tuo on naurettavaa. Ei kukaan todella voi ajatella noin. Miksi heitä edes kiinnostaisi mitä sinä teet leirin ulkopuolella? Kuinka vainoharhainen voi kissa olla?!”
Kuolemantanssi sulki silmänsä ja päästi syvän huokauksen. Niin hillityltä kun hän vaikuttikin, kolli ei kyennyt välillä hallitsemaan edes omaa kieltään. Hän todella halusi lohduttaa ystäväänsä, mutta kuinka hän voisi? Kuinka, kun hän ei todella tuntenut hitustakaan empatiaa tätä kohtaan. Ainoastaan hänen vaistonsa käski pysyä Surmayön rinnalla, sanella lohduttavia loruja siitä kuinka kaikki kääntyisi parhain päin eikä Tähtipöly jaksaisi vihoitella ikuisesti. Koska se tuntui oikealta.
”Surmayö”, alkoi Kuolemantanssi hitaasti, ”minä.. minä en valitettavasti voi asettaa itseäni asemaasi. Enkä varmasti saa suustani sanoja mitä tahdot kuulla. Mutta tahdon sinun tietävän, että jos joskus löydät itsesi keskeltä leirimme aukiota, muiden piirittäessä sinua soihdut ja hiilihangot käpälissään sähisten niin että sylki lentää, voit olla varma että löydät minut rinnaltasi mätkimässä niille elikoille ehostettua naamataulua.”
Huumoria, Kuolemantanssi, mustaa huumoria – Surmayö joko liikuttuisi hänen tunnustuksestaan tai potkaisisi hänet Myrskyklaaniin asti koska ”hän ei ottanut tilannetta tosissaan”.
”Ja mitä yhdestä Pölytähdestä – onhan noita naaraita riesaksi asti” - Kirkaskuu aivasti pentutarhan makuusammalilla – ”jos hän jaksaa sinulle ikuisuudet vihoitella, ei hän ole arvoisesi.”
”Kuolemantanssi”, Surmayö murahti, ”Tähtipöly ei ole vain ’yksi naaras’. Ja minä tapoin hänen mestarinsa! Totta kai hän on vihainen!”
Kuolemantanssi huokaisi. Hänen pitäisi pyytää Metsänhengeltä jotain kielen turruttavia yrttejä. ”En minäkään voi tämän enempää tehdä. Itke lapaani vasten, jos se helpottaa.”
Surmayön katse pehmeni. Ehkä hän ymmärsi tämän olevan suurinta mitä hän saisi ystävästään irti. ”Kiitos, Kuolemantanssi.”
Kuolemantanssi ei edes ehtinyt avata suutaan, ennen kuin muutaman jäniksenmitan päässä oleva puska alkoi heilua villisti – ei hänellä olisi kyllä ollut sanottavaakaan. Tuuli oli kääntynyt, eivätkä soturit haistaneet tulijaa - Surmayö pörhisti karvansa, vääntäen kasvonsa hampaat paljastavaan irveeseen, ja Kuolemantanssi nousi seisomaan, jännittäen lihaksensa pitäen silti katseensa porautuneena puskaan. Esiin loikkasi raskaasti hengittävä Hiiriaskel, jonka katse vaelteli Surmayön ja Kuolemantanssin välillä kuin säikähtäneen vasan. Hän yritti saada sanaa suustaan henkäysten välillä, ja näytti siltä että hän koetti viestiä kaksikolle jotain silmillään. Se sai hänet kuitenkin näyttämään vain tärähtäneeltä, kollien kallistellessa päätään kummissaan tummanruskealle soturille.
”Kuoleman..tanssi”, hän sai viimein sanottua puuskutukseltaan, ”Kirkas.. Kirkaskuu synnyttää..!”

***

Ravatessaan aukion poikki Kuolemantanssi sai osakseen uteliaita katseita hänen tieltään väistyviltä kissoilta. Ei sillä, etteivät he tietäisi miksi hän suuntasi kohti pentutarhaa – kaikki tiesivät, kenen pentuja Kirkaskuu odotti. Ja kaunis naaras oli pitänyt huolen etteivät he pääsisi unohtamaan, juoruten kuuluvasti Täplämyrskyn kanssa jokaisena päivänä kun sää vain salli aukiolla huvikseen löhöilyn. Mutta ehkä jotkut olivat todella uskoneet sitä vain juoruksi, ennen kuin Kuolemantanssi raahautui kohti pentutarhaa, ilme kuin hän olisi synnyttämässä Kirkaskuun sijaan.
Ryömiessään vatukkatunnelista sisälle pentutarhaan Kuolemantanssi ei kuullut enää mitään, mikä viittaisi käynnissä olevaan synnytykseen. Oliko Hiiriaskel huijannut häntä? Ehkä Kirkaskuu, se käärmeensikiö, oli kiristänyt pienempää naarasta hälyttämään mustan kollin paikalle valheillaan koska tahtoi seuraa, mahdollisesti hiirenraadon tai makuusammaltensa pöyhintää. Ei olisi ensimmäinen kerta kun Kirkaskuu yrittäisi hyötyä asemastaan Kuolemantanssin ”kumppanina” – se kiero naaras tiesi hyvin, ettei Kuolemantanssi voisi kieltäytyä klaaninsa edessä, vaikka kuinka tahtoisi julistaa vihaavansa koko heitukkaa ja muuttavansa Tuuliklaaniin Aromyrskyn luo.
”Onnea”, naukui Metsänhenki Kuolemantanssin pistäessä päänsä sisään pesään. Hän tunsi Kirkaskuun katseen ohimollaan, muttei vielä suostunut antamaan huomiotaan tälle. ”Sait neljä pentua.”
Mustan soturin katse osui maassa lojuvaan keppiin, jota Kirkaskuu oli arvatenkin järsinyt hampaanjäljistä päätellen. Hän olisi mielellään katsellutkin kuningattaren nätin naaman vääntymistä kivusta irveeseen, vaikka synnytyksessä hän ei tahtonut olla mukana. Hopeanharmaa naaras olisi varmaankin iskenyt hampaansa hänen käpäläänsä.
”Kuolemantanssi”, Kirkaskuu sanoi pehmeästi, saadakseen soturin huomion. Hän siirsi ohuen häntänsä pentujen tieltä, paljastaen neljä karvamyttyä – yhden tuuheakarvaisen mustavalkoisen, kaksi harmaansävyistä ja yhden valkean.
”Tämä on Saarnipentu”, kuningatar päätti osoittaen hännällään vaaleanharmaata kollia, jolla oli tummempaa kuviointia turkissaan siellä täällä.
”Kärppäpentu”, valkea kolli, jolla oli musta hännänpää.
”Varispentu.” Viimeinen kolli oli veljiään tummempi ja heiveröisempi. Kuolemantanssi pisti merkille sen rintakehässä olevan arven, muttei kysynyt siitä.
Kirkaskuu ei nimennyt viimeistä pentua. Hän katsahti ylös Kuolemantanssiin, lipevä hymy huulillaan. ”Sinä saat nimetä viimeisen.
Kuolemantanssi katsahti tuuheaturkkiseen, valkomustaan naaraaseen. Kirkaskuu ei varmaan arvostaisi nimeä ”Riesapentu”.
Musta soturi istahti tasaiseksi tampatulle neulasmatolle ja mietti hetken. Hän silmäili pentua, kääntäen sitten katseensa taakseen, Tuuliklaanin reviirin suuntaan. ”Myrskypentu.”

Nimi: Kuplatassu, Myrskyklaani

07.10.2017 23:01
"Kuplapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän, ja olet on valmis soturioppilaan koulutukseen", Hunajatähti lausui ja katsoi minuun. Päällikön turkkia värittävät mustat raidat hohtivat hämärtyvän taivaan alla. Muiden klaanikissojen lämpö tuntui ilmassa ja tunsin tovereideni katseet. Etenkin Haukkakatseen meripihkaiset silmät kuumottivat selkääni. Katsoin silti odottavasti Hunajatähteä.
"Tästä päivästä aina siihen päivään, jolloin ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kuplatassuksi!" tämän ilmoitettuaan Hunajatähti käänsi harmaiden silmiensä katseen minusta muihin klaanikissoihin. Hän antoi katseensa pyyhkiä kissajoukkoa. *Kuka hän on? Kuka hän on?* ääni mielessäni kiljui. Pian päällikön silmät lukittuivat johonkin. En uskaltanut kääntää päätäni ja katsoa. Hiljaisuus vallitsi rotkossa.
"Sinun mestarisi tulee olemaan Korppilaulu. Toivon, että Korppilaulu siirtää kaiken oppimansa tiedon sinulle. Korppilaulu, astu eteen", Hunajatähti naukui rikkoen hiljaisuuden. Käänsin vihdoin päätäni. Näin kuinka musta kolli nousi seisomaan yllättyneen näköisenä. Hän katsoi minua keltaisilla silmillään ja käveli luokseni.
"Korppilaulu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi tarkkaavainen ja rohkaiseva. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", Hunajatähti sanoi ja katsoi Korppilaulua kiinteästi. Uusi mestarini nyökkäsi pienesti ja katsoi sitten minua. Hän kumartui jotta ylsin koskettamaan kollin nenää nenälläni.
"Kuplatassu, Kuplatassu, Kuplatassu!" klaani puhkesi huutamaan ja kissoja tuli onnittelemaan minua. Röyhistin rintaani ylpeästi. Kun kaikki muut olivat menneet, Haukkakatse käveli luokseni. Katsoin isäni meripihkaisia silmiä kunnioittaen. Ylpeys paistoi isän silmistä.
"Olen sinusta hyvin ylpeä. Näytät ihan..", isäni jätti lauseensa kesken ja katsoi hetken taivaalle. Sitten kolli laski katseensa minuun lempeästi.
"Näytät ihan emollesi tuon ikäisenä. Miinus tosin nuo valkeat osat sinusta", Haukkakatse naukui. Hymyilin. Tiesin näyttäväni emoltani ja olin siitä ylpeä. Kurotin kaulaani ja nuolaisin isäni kaulaa.
"Minusta tulee vielä paras soturi! Voit olla minusta vielä ylpeämpi!" naukaisin iloisesti.
"Olisin sinusta ylpeä vaikka et saisi edes kovakuoriaisia kiinni. Olet ainoa pentuni ja rakastan sinua", Haukkakatse naukaisi ja katsoi minua lempeästi hymyillen.
"Minäkin rakastan sinua", sanoin ja katsoin isäni ystävällisiä silmiä.

//Okei juu tää oli joku kaunis alkutarina :3

Vastaus:

2kp! Onnittelut uudelle oppilaalle! Tarinassa tuli hyvin esille miten erityinen hetki tämä oli Kuplatassulle ja hänen vanhemmilleen, iloa ja ylpeyttä ei puuttunut :) Pidin myös siitä miten kissojen silmiä kuvailtiin tarinassa monta kertaa, se sopi mielestäni tarinan kulkuun mukavasti.

-Silkkis

 

©2018 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com