Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

   

Punainen - Varjoklaani

Violetti - Tuuliklaani

Sininen - Jokiklaani

Vihreä - Myrskyklaani

Keltainen - Kuulampi

 

 

Käyttäkää kirjoittaessanne hahmonne nimeä, EI nettinimeänne! Kirjoittakaa myös nimenne perään klaaninne, koska kahdessa klaanissa saattaa olla vaikkapa kissa nimeltä Lumitassu.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Pakkastassu, Tuuliklaani

09.11.2017 19:03
Säpsähdin hereille. Hämmennyin huomatessani, että makasin oppilaiden pesässä.
*Mikä typerys! Minähän olen oppilas!* ajattelin ja nousin istumaan. Suin töröttävät karvat. Auringon ensi säteet kuulsivat pesän seinien läpi. Kömmin ulos aukiolle ja lähdin etsimään Kuuraviikseä. Leiri alkoi heräillä ja pesistä kurkisti unenpöpperöisiä päitä. Seisoin keskellä leiriä miettien Kuuraviiksen olinpaikkaa, kun mestari tassutti luokseni.
"Tänään voisimme aloittaa saalistuksella", tämä naukui. Nyökkäsin ja lähdin hänen perässään kohti nummia.
"Muista, että kaneja napatessa pitää olla nopea", Kuuraviiksi naukaisi, kun olimme pysähtyneet. Haistelin ilmaa. Melko pian haistoin kanin herkullisen tuoksun. Jäljitin hajun ja näinkin pian kanin mutustamassa ruohoa. Lähdin juoksemaan kania kohti. Se huomasi minut melkein heti ja lähti pinkomaan karkuun. Jahdattuani sitä hetken epätoivoisesti, palasin Kuuraviiksen luo. Hänen viiksensä väpättivät huvittuneesti ja hän pudisteli päätään.
"Sinun pitää ensin päästä lähelle saalista! Muuten et saa sitä millään kiinni!" hän neuvoi. Huokaisin ja haistelin ilmaa uuden kanin toivossa. Haistoin sen samalla hetkellä, kun mestarini osoitti sitä hännällään.
"Yritä uudestaan", Kuuraviiksi käski. Tällä kertaa tajusin hiipiä kohti jänistä. Olin jo melko lähellä, kun se nosti päätään. Noin silmänräpäyksen ajan katsoimme toisiamme silmiin. Sitten se kääntyi ja yritti pakoon, mutta matkaa oli vain noin ketunmitta ja sain sen helposti kiinni. Tassutin takaisin mestarini luo.
"Hieno saalis", tämä naukaisi. Nyökkäsin saalis suussani. En tiennyt miksi, mutta minusta oli tuntunut väärältä tappaa se. Kun se oli katsonut minua, sen silmissä oli heijastunut suunnaton kauhu. Minun oli tehnyt mieli päästää se karkuun, mutta klaani tarvitsi ruokaa. Lähdin kohti leiriä Kuuraviiksen perässä. Matkalla mestari saalisti yhden kanin lisää. Laskiessani kanin tuoresaaliskasaan, sama ajatus painoi edelleen mieltäni.
*Lopeta jo! Se oli yksi pieni jänis!* mietin.

Makasin oppilaiden pesässä. Muut olivat jo unessa. Metsästyksen jälkeen olin vahvistanut pentutarhaa Kuuraviiksen kanssa. En saanut unta ja astelin varovasti ulos pesästä. Käpäläni kuljettivat minua ulos nummille. Lähdin kohti Myrskyklaanin rajaa. Kuljin kanin kuolin paikan ohi, ja syyllisyydentunto pisti minua.
*Se katse oli kuin kissan katse...* tiesin olevani typerä, ja tämä tietoa ei auttanut asiaa yhtään. Istahdin rajalle ja jäin katselemaan Myrskyklaanin reviirille. Minun teki mieli ylittää raja ja mennä tutkimaan aluetta, mutta hillitsin kerrankin itseni ja jäin vain istumaan. Silloin haistoin Myrskyklaanin yöpartion.
*En usko, että he olisivat tyytyväisiä nähdessään Tuuliklaanin oppilaan rajalla kuuhuipun aikaan...* mietin ja kipitin piiloon. En halunnut mennä takaisin leiriin. Siellä oli tylsää!

//Jos joku haluu jatkaa? Ihan kuka vaa...

Nimi: Sammaltassu, Taivasklaani

07.11.2017 20:32
”Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, kunnes saat soturinimesi, kutsuttakoon sinua Sammaltassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Tomukorva. Toivon, että hän siirtää taitonsa sinulle. Tomukorva, olet kouluttanut jo yhden soturin, Tuulenpurijan, ja itse olet saanut hyvää koulutusta Varpussiiveltä. Luotan, että välität uskollisuutesi ja tyynen luontosi tälle nuorelle oppilaalle”, Jäätähti maukui Taivaskiveltä. Kosketin onnellisena uuden mestarini nenää omallani, ja laskeuduin sitten aloilleni.
”Punatassu! Sammaltassu! Punatassu! Sammaltassu!” klaani huusi uusia nimiämme. Ylpeys paisui rinnassani ja pyristeli kuin lintu, kun kuulin klaanitovereiden kannustavat ulvaisut.
”Eikö ole mahtavaa!” naukaisi Punatassu innoissaan korvaani. Nyökkäsin. Katsoin taivasta. Se oli vaaleansininen. Aamu oli kaunis. Puita koristivat helakanväriset lehdet, joista osa oli jo pudonnut routaiseen maahan. Rotkossa oli aika lämmintä. Ainakin kivillä, joilla klaaninvanhimmat seurasivat kokousta auringon valosta ja lämmöstä nauttien.
Varpussiipi tuli onnittelemaan minua ja veljeäni, ja sain kunnon nuolaisun korvien väliin. Emon silmistä paistoi ylpeys ja luottamus. Lupasin mielessäni, että tulisin mahdollisimman hyväksi soturiksi. Samassa isäni, Riekalekorva saapui paikalle.
”Minusta tulee mahtavin soturi sitten Tiikeriklaanin!” julisti Punatassu kovaan ääneen.
”Hmph. Muistathan myös hoitaa klaaninvanhimpia?” tämä kysyi veljeltäni. Punatassu siirteli käpäliään.
”Hyvä soturi, kuten minä, huolehtii koko klaanistaan, sen kaikista jäsenistä”, maukaisi Riekalekorva.
”Selvä! Teen parhaani!”
*Niin minäkin.*
”No, tuletko?” Tomukorva kysyi minulta. Nyökkäsin jälleen ja seurasin mestariani pois leiristä. Ensimmäistä kertaa. Kuljimme Kivikeon ohi kohti kaatunutta puuta kohti. Tomukorva hyppäsi sen yli vaivatta. Kyyristyin valmistautuakseni hyppyyn. En halunnut olla se kissa, joka törmää puuhun lähtiessään leiristä ensimmäisenä oppilaspäivänä. Jännitin lihakseni ja loikkasin. Hyppy ei yltänyt tukin yli kunnolla, joten plätsähdin maahan. Tomukorva värisytti viiksiään.
”Kyllä tuokin helpottuu, kunhan kasvat isommaksi ja vahvemmaksi”, hän kehräsi hilpeästi. Heilautin nolona korviani. Metsän tuoksut tulvahtivat kuonooni – paljon vahvemmat aromit kuin leirissä, missä pesien ummehtuneet hajut sekoittuivat tarpeidentekopaikalta kantautvaan epämääräiseen löyhkään ja koko kesän ajan paahtuneen kiven katkuun. Huomasin eri puiden, kutten tammien, pyökkien ja vuorivaahteroiden hajua,
”Mitä teemme tänään?” kysyin, kun jolkottelimme metsässä. Tomukorva kaartoi vasemmalle, ja seurasin häntä. Jouduin kiristämään tahtia, että pysyisin soturin perässä.
”Näytän sinulle osan rajoistamme, ja jos jää aikaa, opetan sinulle, kuinka hiiriä vaanitaan. Jos opit nopeasti, voit saada mahdollisuuden yrittää napata sellaisen oikeasti”, hän naukui. Jännitys sykähteli sisälläni, kun kuvittelin, kuinka kantaisin ensimmäisen saaliini, pulskan hiiren tuoresaaliskasan huipulle. Väräytin vaaleita viiksiäni, kun mieleeni ajelehti kuva Punatassusta, joka olisi vihreänä kateudesta, kun kertoisin hänelle, kuka saaliin sai.
”Katsohan.” Tomukorvan ääni havahdutti minut ajatuksistani. Tassuttelin lähemmäs katsomaan, mutta Tomukorva asetti häntänsä eteeni. Jarrutin kiireesti.
”Mitä nyt?” maukaisin. Mestarini nyökäytti alaviistoon. Leiri avautui allani – jyrkänne, jossa pesät sijaitsivat, kivikeko, joen uoma, aukio jolle klaani kokoontui kun päälliköllä oli asiaa, tuoresaaliskasa... aivan kaikki. Näkymä oli huikea.
”Olemme rotkon rajoilla”, Tomukorva totesi. ”Älä koskaan mene hännänmittaakaan lähemmäs reunaa. Voit pudota. Kissoja on kuollut siihen.” Nyökkäsin kiireesti, sillä halusin osoittaa ymmärtäneeni asian. Yritin kuvitella, millaista olisi pudota ilman halki, murskautua kalliota vasten ja tuntea kuinka pimeys nielaisisi minut, kuin uneen vaipuessa, mutta paljon uhkaavammin. Yhtäkkiä säikähdin reunaa ja peräännyin askelen. Minua värisytti.
”No, jatketaan.” Tomukorvan nauku karkotti synkän tunnelman. ”Ellet jää siihen koko päiväksi pällistelemään”, tämä jatkoi. Otin mestarini kiinni. Me jatkoimme matkaa. Pitkän aikaa kuljettuamme saavuimme metsän reunaan. Katselin ympärilleni. Avaria niittyjä näkyi vasemmalla ja oikealla niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta edessäpäin pellon reunalla kohosi rykelmä tummia möykkyjä uhkavina kuin ukkospilvet.
”Mitä nuo ovat?” kysyn ja osoitin hännälläni lähintä möykkyä. Maa sen ympärillä oli aidattu. Aukealla kohosi siellä täällä tummia kasoja, joista ajelehti kuvottavaa löyhkää. Minua alkoi oksettaa, ja nyrpistin nenääni. Mestarini selvästi huomasi tämän, sillä hän maukaisi:
”Nuo tuolla ovat kaksijalkojen pesiä -”
”Asuvatko kaksijalat tuollaisissa? Mutta tuo hajuhan on aivan hirveä!” naukaisin, ja kun tajusin keskeyttäneeni hänet ja jatkoin nolona:
”Anteeksi kun keskeytin.” Siirtelin käpäliäni.
”Ei se mitään, kunhan et ota sitä tavaksi”, hän hymähti. ”Tosiaan, kaksijalat asuvat tuolla. Joskus ne tulevat tänne koiriensa kanssa. Näetkö tuon ison möykyn, joka on lähempänä meitä kuin nuo muut? Se on haaskala. Siellä asui aiemmin valtava rottalauma, jonka takia klaanin oli vaikea asettua aloilleen. Älä koskaan mene haaskalaan yksin tai ilman lupaa. Se on vaarallinen paikka.” Nyökäytin hiukan.
”Ja nyt, olemme käyneet tarpeeksi rajoja. Tulehan, mennään harjoittelemaan vaanimista.”
Päivä oli jo pitkälle yli aurinkohuipun. Lehtisateen kylmä tuuli puhalsi kaksijalkalasta ja kantoi mukanaan peltojen tuoksua jostain kauempaa. Pudonneet lehdet rapisivat vaimeasti jokaisella askeleella. Vähän ajan kuluttua saavuimme kuoppaan, jonka rinteisiin oli painunut käpälänjälkiä. Kuoppaa reunustivat karhunvatukkapensaat, joiden lehdistä osa oli vielä vihreitä. Auringon valo siivilöityi lehtikaton läpi ja valolaikut tanssivat maassa varjojen kanssa.
”Näytähän parahin vaanimisasentosi”, Tomukorva maukui. Nyökkäsin, ja kyyristyin maahan. Olin jo pentuna harjoitellut tätä, tosin vain leikilläni. Pidin huolen, etteivät vatsakarvani laahanneet maata tai häntäni huiskinut lehtiä. Koetin parhaani mukaan laskea painoni lonkille.
”Paina päätäsi kyyrympään”, mestarini ohjeisti. ”Ja rentouta häntääsi hiukan – se sojottaa kuin tikku.” Tottelin, mutten vastannut. Yhtäkkiä korvani ponnahtivat pystyyn. Haistoin jotain. Hiiri! Näin vilauksen ruskeanharmaata turkkia ja kuulin lehtien rapinaa vähän matkan päästä, kun piskuinen otus vilisti vatukkatiheiköstä ja istahti tammenjuurelle nakertamaan terhoa. Aloin liikkua mahdollisimman ääneti edespäin, kunnes olin vain vajaan ketunmitan päässä hiirestä. Silloin kuollut lehti rasahti tassuni alla. Hiiri valpastui. Se nousi pystyyn, muttei luopunut tammenterhostaan. Ehkä se piti sitä arvokkaana löytönä. Sellaisena, jota ei löydä joka päivä. Odotin varjoissa, kunnes hiiri rauhoittui. Pian se laskeutui taas kyyrynpään. Jatkoin hiipimistäni kohti otusta. Se ei vieläkään huomannut mitään. Kaksi hännänmittaa etäisyyttä.
*Kohta loikkaan.* Hiiri huomasi viime hetkellä jotain. Se oli pinkaisemassa pakoon, mutta muisti terhonsa ja kääntyi hakeakseen sitä. Silloin syöksyin sitä kohti. Potkaisin maata ja liisin ilmassa kohti sitä. Saalis ehti napata terhonsa, mutta se kompastui siihen ja kieri maassa. Kun se nousi, se päätti ilmeisesti hylätä ruuan ja pelastaa oman nahkansa.
*Hiirenpapanat!* otus oli juuri katoamassa juurten välissä olevaan koloon, kun kauhaisin sen takaisin. Hiiri päästi kimeän vinkaisun, ja kaaduimme maahan samaan aikaan. Kiirehdin taintuneen hiiren luo ja puraisin sitä jämerästi niskasta. Veren aromi tulvi kielelleni. Tuoresaaliin maku huumasi pääni ja yhtäkkiä tajusin, kuinka väsynyt ja nälissäni olin. Tomukorva loikki luokseni.
”Hieno saalis”, hän kehaisi. ”Mutta katso ensi kerralla, mihin astut, sillä juuri sen takia tuo meinasi päästä karkuun. Sinulla oli onnea, kun satuit huomaamaan tyhmänpuoleisen yksilön. Tulehan; mennään leiriin.” Silmäni loistivat ylpeydestä.
*Ensimmäinen saaliini!* En voinut vastata, sillä suuni oli täynnä hiirtä, joten nyökäytin ja lähdin seuraamaan mestariani metsän halki kohti leiriä.

”Mistä sinä tuon sait?” Punatassu naukui katsellessaan, kuinka tassuttelin pää ja häntä pystyssä saalis hampaissani kohti tuoresaaliskasaa. Laskin hiireni sen päälle ja käännyin veljeäni kohti.
”Nappasin sen itse.”
”Et varmasti!” kolli tuijotti minua yhtä aikaa iloisena, kateellisena, hölmistyneenä ja ylpeänä.
”Kysy vaikka Tomukorvalta!” mau'uin ylpeästi.
”Epäreilua!” Punatassu nurkui. ”SINÄ olet saanut jo ensimmäisen saaliisi, kun taas MINÄ olen vain patikoinut ympäri rajoja KOKO PÄIVÄN!”
”Vai ollaan täällä tyytymättömiä? No, huomenna on taisteluliikeharjoitukset. Niissä ei takuulla tule olemaan tylsää!” Havuturkki, Punatassun mestari, oli hiipinyt heidän taakseen.
”Entä mitä minulla on?” naukaisin.
”Menemme kaikki neljä; minä, Tomukorva, sinä ja Punatassu.”
”Tule; otetaan jotain syötävää”, veli ehdotti, kun soturi oli poistunut paikalta.
”Saammehan me?”
”Olemme suorittaneet tehtävämme.” Kohautin lapojani. Oli pakko myöntää, että nälkä jo todella kurni mahassa.
”Odota – vien saaliini Marjaläikälle”, sanoin. Nostin aiemmin nappaamani hiiren hampaisiini ja lähdin kohti klaaninvanhimpien pesää. Sisällä oli pimeää. Kun silmäni tottuivat hämärään, erotin vanhusten hahmot. Oikeanpuoleisin oli Marjaläikkä, naaras, jonka takapää oli halvaantunut. Laskin hiiren hänen jalkojensa juureen. Vanhus räpäytti kiitollisena silmiään ja alkoi syödä.
”Haluaisitko kertoa, kuinka nappasit tuon? Se on todella hyvä saalis, etenkin ensimmäisenä oppilaspäivänä”, Maukui Ruskasiipi, punaruskea kolli jolla oli eriväriset silmät. Kehut lämmittivät minua, ja ajatus tarinan kertomisesta klaaninvanhimmille oli houkutteleva, mutta sitten muistin nälkäni ja sen, että Punatassu odotti minua.
”Olen pahoillani, en ehdi nyt”, nau'uin.
”Joku toinen kerta sitten”, Ruskasiipi totesi. ”Pidä se kuitenkin mielessäsi ja tule uudestaan ja kerro se tarina - en muistaisi montaa oppilasta, joka saisi näin nopeasti ensimmäisen saaliinsa.” nyökkäsin ja loikin ulos pesästä. Lähtiessäni kuulin vielä, kuinka Silkkisulka päivitteli:
”Aina noilla nuorilla on kiire.” Loikin rinnettä alas kohti oppilaiden pesän edustaa. Punatassu odotteli siellä, kauempana vanhemmista oppilaista litteällä kivellä, jonka päälle hän oli asettanut oravan ja rastaan.
”Kumman otat?” kolli kysyi.
”Orava kyllä kelpaisi; minulla on kovempi nälkä kuin Leijonaklaanin soturilla joka on juuri saapunut taistelusta”, nau'uin ja värisytin viiksiäni. Asetuin mukavasti kiven viereen.
”Hienoa, sillä minä halusinkin tuon rastaan”, Punatassu totesi ilahtuneena. Hotkaisimme ateriamme salamannopeasti, niin että siitä oli pian jäljellä vain kasa luita, karvoja ja höyheniä.
”Minä muuten nimesin tämän kiven Lituskaksi. Sopiihan se sinulle?” hän ehdotti.
”Mainiota!” kehräsin huvittuneena. Sitten aloimme sukia toistemme turkkeja auringonlaskun valon kullatessa rotkon.
*Täydellinen päivä.*



//Kitty jatkoo Tomulla?

Nimi: Pakkastassu, Tuuliklaani

05.11.2017 19:19
"Pakkastassu, Pakkastassu!" Tuuliklaanilaiset hurrasivat. Seisoin tuoreen mestarini Kuuraviiksen rinnalla ja röyhistin rintaani. Häntäni värisi ja yritin pitää sen kurissa melko huonoin tuloksin. Kissat alkoivat lähteä suorittamaan omia tehtäviään ja jäin seisomaan Kuuraviiksen luo.
"Mitä me teemme ensimmäisenä?" kysyin innoissani. Mestarini katsoi minua ja näytti mietteliäältä.
"Voisimme varmaan kiertää rajat", hän totesi. Ponkaisin silmänräpäyksessä tassuilleni. Kuuraviiksi lähti johdattamaan minua ulos leiristä ja tassutin nopeasti tämän perään. Kuuraviiksen tahti oli nopea ja tein parhaani pysyäkseni hänen perässään. Kuuraviiksi huomasi, että jäin jälkeen ja hidasti juoksuaan.
"Pysytkö perässä?" mestarini kysyi. Nyökkäsin ja jatkoimme eteenpäin.

Raahauduin tuoresaaliskasalle. Olimme kiertäneet rajat ja sen jälkeen mestarini oli opettanut minua keräämään sammalia. Nyt minua odotti oppilaiden pesässä pehmeä vuode. Nappasin kasasta mahdollisimman pienen jäniksen. Tuntui väärältä syödä itse kokonainen jänis ja vilkuilin ympärilleni seuran toivossa. En kuitenkaan viitsinyt häiritä vanhempia oppilaita.
*He saavat itse tulla minun luokseni*, mietin ja asetuin aukion reunalle syömään. En halunnut häiritä vanhempia oppilaita. Mitä jos he eivät haluaisi minua syömään heidän kanssaan? Söin kanin nopeasti ja tassutin sitten oppilaiden pesään. Käperryin vuoteelleni ja nukahdin.

Vastaus:

2kp! Onnea uudella oppilaalle! Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän Pakkastassun päivän tapahtumista, se olisi myös tuonut lisää pituutta tarinaan ja antanut meidän tietää enemmän Pakkastassun ajatuksista.
Mutta tämä oli mukava tarina, joka toi meille kivan alkuasetelman josta jatkaa :)

-Silkkis

Nimi: Kuplatassu, Myrskyklaani

25.10.2017 09:36
Juoksin pehmeän sammalen, nurmikon ja saniaisten peittämässä maassa. Männyt ja kuuset loivat varjoja vaaleanharmaalle turkilleni. Hidastin vauhtini kävelyyn ja pysähdyin erään kuusen alle. Väräytin vasenta, valkeaa korvaani ja katselin ympärilleni. Syvänsiniset silmäni kiinnittyivät pian kaukaisuuteen. Olin... Jonkilaisella kukkulalla? Kävelin lähemmäs jyrkänettä, jota en ollut huomannut juostessani ja maisema aukeni silmieni eteen. Metsiä, kimmeltävä joki, linnunlaulua. *Kaunista* ajattelin ja hymyilin hieman. Kuulin yhtäkkiä rasahduksen ja katsoin taakseni. Metsä oli kadonnut takaani. Pelko hiipi selkärankaani pitkin ja värähdin. Käänsin katseeni takaisin maisemaan. Se alkoi vääristyä ja aaltoilla. Peruutin muutaman askeleen. Maisema jokineen ja metsineen muuttui värimössöksi. Korvani painuivat luomuun ja turkkini pörhistyi. Häntäni painui alas. Käännähdin ja aloin juosta pois. Muutaman juoksuaskeleen jälkeen näin leirini. Punaisen leirini.
"Mitä?!" huudahdin ja juoksin leiriin. Se oli aivan veressä. Maassa oli verta, pesissä oli verta ja kaiken keskellä lojui isäni liikkumaton, verinen ja takkuturkkinen ruumis. Haukoin henkeäni ja otin askeleen eteenpäin. Kuulin sydämeni jyskytyksen korvissani, se voimistui hetki hetkeltä. Yhtäkkiä leiri ympärilläni alkoi aaltoilla ja muuttua samanlaiseksi verimössöksi kuin näkemäni maisema. Peruutin ja katselin ympärilleni keho täynnä pelkoa. Sydämeni jyskytti kovaa ja kuulin ääntä.
"Kuplatassu? Kuplatassu!" ääni huhuili minua. Yhtäkkiä hätkähdin hereille oppilaiden pesässä. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Oppilaita nukkuu ja Korppilaulu katsoo minua pesän ulkopuolelta.
"Huomenta harakanpesä!" Korppilaulu naukaisee ja virnistää. Katsahdan turkkiani. Se on todella takussa. Korppilaulu istahtaa pesän suuaukolle. Hänen musta turkkinsa oli myös hieman takussa ja siinä roikkui sammalta. *Kuka tässä on harakanpesä?* ajattelin, mutta nielin sanat. Suin nopeasti turkkini siistiksi ja pompahdin pystyyn.
"Mitä tänään tehdään?" naukaisin innoissani ja huomasin erään oppilaan liikahtavan. *Onneksi kukaan ei herännyt huudahduksestasi* ääni sanoi minulle päässäni ja kävelin Korppilaulun luo.

//Korppilaulu? :3

Vastaus:

3kp! Unen rauhallisesta alusta ja ihanan kuuloisesta ympäristöstä ei pystynyt odottamaan mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Kuplatassun pelko näkyi kuvailussa ja siinä oli myös sitä unenmaista tunnetta tapahtumien kehittyessä.
Voin jatkaa tästä, en ole ihan varma milloin, mutta jatkaa aion :)

-Silkkis

Nimi: Surmayö-Varjoklaani

23.10.2017 21:58
Tilanne muuttui hetkessä. Ensin meneillään oli veljellinen hetki ja sitten oltiinkin jo valmiina puolustautumassa. Paikalle kuitenkin saapui oma klaanilaisemme ja kertoi yllättäviä uutisia. Kirkaskuu oli synnyttämässä. Vilkaisin Kuolemantanssia iloisena, kun tuo taas lähti kiirehtien kohti leiriä. Lähdin heti perään, tämä oli nähtävä! Huomasin klaanilaisten katseet, jotka kohdistuivat Kuolemantanssiin. Ei ihme, en olisi minäkään kuita sitten uskonut, että paras ystäväni saisi lapsia. Olin niin innoissani, että hämmennyin ensin, kun minua ei päästetty näkemään pentuja. Aivan. Ne eivät olleet minun…
”Ihmehän tämä on, mutta valitettavasti en voi päästää sinua” Hiiriaskel pahoitteli naurahtaen. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ja käännyin. Yllättäen eteeni ilmestyi Lehtisilmä, Kirkaskuun ystävä.
”Voitko uskoa, että ne kaksi saivat todella pentuja? Toisaalta kai he ovat juuri täydellisiä toisilleen” naaras naurahti. Pyöräytin silmiäni, ei Täplämyrskyllä ollut hajuakaan kuinka erilaisia pentujen vanhemmat todella olivat.
”On myös yllättävää, että Kuolemantanssi sai pentuja ensimmäisenä teistä kahdesta” tuo jatkoi vihjaileva äänensävyllä herättäen epäillykseni, että Lehtisilmällä oli jotain mielessään.
”Mitä sinä haluat?” kysyin epäillen.
”Minäkö? En mitään. Totesin vain, että on ihme, ettei sinulla ole pentuja… Ainakaan Varjoklaanissa” Naaraan katse kierteli hetken palaten minuun muka viattoman hymyn kanssa. Naurahdin toisen vihjailulle, olin tällä hetkellä niin kaukana pentujen hankkimisesta Tähtipölyn kanssa kuin olla ja voi.
”Eikä muuallakaan. Mutta sinäkin olet vielä pennuton. Eikö ole onnistunut kollien kanssa?” kysyin muka hyväntahtoisesti. Lehtisilmä mulkaisi minua vihaisesti ja käveli pois luotani. Huokaisten käännyin ja jäin odottamaan. Halusin nähdä millaisia pentuja sellainen kauhukaksikko synnyttäisi. Kenties niillä oli käärmeenhännät. Naurahdin omalle ajatukselleni. En kuitenkaan saanut olla pitkään yksin ajatusteni kanssa, kun Koivusydän tuli istumaan viereeni huolestunut ilme kasvoillaan. Katsoin naarasta kysyvästi. Selvästi varapäällikkö halusi sanoa jotain, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan.
”Et kai sinä noin huolissasi Kuolemantanssista ole? Tuskin hän sentään pyörtyy pennut nähdessään” naurahdin.
”Ei, en minä sitä… Mutta entä pennut? Luuletko, että he saavat Kuolemantanssista hyvän isähahmon?” Koivusydän sanoi huolensa lopulta ääneen.
”Tuskin hänestä tulee isähahmoa ollenkaan. Ja uskon, että se on parempi niin. Minä ainakin olisin halunnut elää ilman isähahmoa, kuin oman isäni kanssa” tuhahdin.
”En ole kanssasi samaa mieltä. Ja Kuunkuiskauskin on niin kokematon emo. Pelkään, että pennut eivät saa tarpeeksi huomiota vanhemmiltaan” naaras murehti ja katsoi huolestuneena pesän suuntaan.
”No mutta ei noita pentuja syntymättömiksikään saa, joten paras vain toivoa parasta” totesin. Koivusydän vilkaisi minuun mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Sinullahan ei ole ketään? Se tuuliklaanilainenhan on poissa kuvioista?” Varapäällikön kysymykset yllättivät minut täysin.
”Miksi sinä niin luulet?” kysyin jännittyneenä. Oliko Tähtipöly kertonut Topaasihampaan murhasta?
”No sinähän sanoit, ettei meidän tarvitse murehtia hänestä, kun tulin puhumaan sinulle lojaalisuudesta. Vai onko asia muuttunut?” Koivusydän kysyi epäillen. Pudistin äkisti päätäni ja huokaisin helpotuksesta.
”Ei ole” vastasin.
”Hienoa, sittenhän sinä olisit loistava”
”Loistava mihin?” hämmentyneisyys kuului äänestäni ja näkyi katseestani. Ei kai Koivusydän halunnut pentuja kanssani?
”Huolehtimaan Kirkaskuun ja Kuolemantanssin pennuista” olin taas ajatellut pahinta ja saanut paljon paremman vastauksen kuin kuvittelemani. Pyyntö ei kuitenkaan houkutellut minua, vaikka naaras näyttikin avuttomalta.
”Kirkaskuu saa ihan itse ne kakarat kasvattaa” vastasin, en minä halunnut sellaista vastuuta tämän kaiken muun murheen lisäksi.
”Surmayö pyydän. Ei sinun tarvitse heitä kasvattaa, mutta jos huomaat, että he ovat menossa huonoon suuntaan, tai ettei kumpikaan vanhemmista huolehdi heistä, auttaisit noita pienokaisia. Ryhtyisin itse, mutta olen varapäällikkö, minulla on jo tarpeeksi vastuuta muutenkin” Koivusydän katsoi minua anoen. En vastannut, olin vielä vastakarvaan.
”Eikö sinustakin olisi ollut mukavaan, että edes joku olisi huolehtinut sinusta kunnolla?” Auts. Naaras oli oikeassa ja siksi minun oli yhä vaikeampaa kieltäytyä hänen antamasta tehtävästä. Ehkä elämäni olisi paremmin, jos joku olisi minua nuoruudessa neuvonut.
”Äh, hyvä on. Mutta tästä ei kerrota kenellekään. Haluan tehdä sen huomaamattomasti, JOS minua edes tarvitaan” suostuin lopulta anovan ja painostavan katseen alla.
”Kiitos. Enempää en pyydä. Olet todella aikuistunut Surmayö. Muistan kun karkailit vähän väliä Tuuliklaaniin” Koivusydän naurahti.
”Sinä tiesit niistä?” hämmennyin.
”Surmayö, kun kissa poistuu leiristä öisin useammin kuin kerran, se huomataan. Vai luulitko, että Yöpartio ei huomannut sinua?” kermanvärinen naaras naurahti.
”Sen takia Mustatähti epäilee lojaalisuuttani niin kovasti” tajusin laskien katseeni maahan.
”Et ole ensimmäinen, joka on rakastunut yli rajojen. Ne eivät kuitenkaan ikinä pääty hyvin Surmayö. Hyvä, että sinulle ei ehtinyt tapahtua mitään pahempaa” naaras valisti. Kuva Topaasihampaan ruumiista ja Tähtipölyn järkyttyneistä silmistä välähti mielessäni.
”Niin…” sanoin hymyillen. Hymy kuitenkin hyytyi heti kun Koivusydän poistui paikalta. Naaras ei sitä tiennyt, mutta pahin oli ehtinyt jo tapahtua.

Vastaus:

7kp! Tarinan mieliala vaihteli tilanteeseen sopivasti, näiden surullisten muistojen iskiessä välillä. Surmayön omasta innostuksesta Kuolemantanssin pentuihin sekä ajatuksista siihen minkälaisia niistä tulisi, oli hauskaa lukea. Kuten myös hänen keskusteluistaan muiden kissojen kanssa.
Koivusydämmen ja Surmayön keskustelusta sai sen kuvan että Koivusydämellä on paljon luottoa Surmayöhön, hänen pyyntönsä herätti myös heti mielenkiintoa minkälaisiin tilanteiseen Surmayö tämän lupauksen kanssa päätyisi.

-Silkkis

Nimi: Särkipentu /-tassu, Jokiklaani

17.10.2017 22:48
Luku 4.

-Nokkosensiemenet-

Oli yö.
Särkipentu makasi pesässään valveilla. Hän kääntyili ja vääntelehti, yrittäen löytää sopivaa asentoa.
”Pidä pienempää ääntä, täällä yritetään nukkua!” sihahti Kiirunasiipi varjoista harmaa silmäpari kiiluen.
Särkipentu huokaisi, käänsi vielä kerran kylkeä ja asettui aloilleen. Ohuet kuunsäteet siilautuivat pesän ruokokatosta lattialle ja muodostivat siihen juovajokea. Ympärillä leijui unelias hiljaisuus, jota rikkoivat ainoastaan satunnaiset pesätoverien ynähdykset ja tuulen vaimea kuiskinta kaislikossa. Ilmassa tuoksui lehtikato, ja jos aamuisin heräsi tarpeeksi ajoissa, saattoi nähdä pienten vesilammikoiden pinnassa ohutta jääriitettä.
Viherlehden alusta oli kulunut yli kolme kuuta. Yli kolme kuuta siitä, kun Särkipentu sai tietää kohtalonsa olevan Tähtiklaanin ennustama.


-kuukausi sitten-

”Tästä päivästä aina siihen päivään, jona olet ansainnut soturinimesi, kutsuttakoon sinua Yötassuksi!”
Saariaukio täyttyi uuden nimen hurraamisesta. Hälyn laskeuduttua kissat kokoontuivat onnittelemaan tuoretta oppilasta, mutta Särkipentu livahti ensimmäisten joukossa pois. Hän hiipi vakiopaikaksi tulleeseen koloonsa pentutarhan seinässä ja käpertyi kerälle. Paikka tuntui jo hieman ahtaalta, mutta samaan aikaan turvalliselta aikuisten sisään pääsemättömyyden takia. Kukaan ei ollut yllättänyt häntä sieltä sen jälkeen, kun Puropyrstö eräänä viherlehden iltana veti hänet hännästä ulos.
*Taas yksi uusi soturioppilas. Mahtaa oppilaiden pesässä olla tungosta… * Särkipentu tuhahti ja nyrpisti nenäänsä. Ruuhkaa tai ei, hänen veljensä Hohtopentu pääsisi sinne myös yhden kuunkierron kuluttua, kun taas hänet yritettäisiin tunkea yrttihuuruiseen parantajanpesään. Oli se ja sama mitä kaunopuheita Kuurakide suustaan lateli, sillä Särkipentu pitäisi päänsä. Siis, ellei emo varta vasten kiskoisi häntä niskanahasta perille, hänen parantajantiensä loppuisi ennen alkuaan.
Puropyrstö oli asian suhteen paljon rennompi ja sanoi, että Särkipennun pitäisi saada tehdä omat valintansa ennustuksesta huolimatta. He olivatkin nykyään isän kanssa läheisemmissä väleissä, vaikka klaanikiireet veivät suurimman osan soturin ajasta. Puropyrstö piti jopa välillä pieniä koulutussessioita hänelle ja Hohtopennulle, missä hän opetti heille yksinkertaisimpia vaanimis- ja taisteluliikkeitä. Särkipentu rakasti noita hetkiä siitäkin huolimatta, että Kuurakide katsoi sivusta turhautunut ilme kasvoillaan. Hän ei jaksanut olla emolle enää kunnolla vihainen menneistä mutta vältteli edelleen tilanteita, joissa ennustus saattoi tulla puheeksi.
”Särkipentu, oletko siellä? Minulla olisi asiaa-”
Siellä paha missä mainitaan. Särkipentu nousi jaloilleen hiiren hiljaa ja hiipi notkeasti kuin saalistava kettu kolon kauimpaan nurkkaan. Pidättäessään henkeä hän näki oksien raosta, miten emon sinertävä turkki kiilteli kirkkaassa auringonvalossa. Lopulta hän kuuli loittonevat askeleet ja veti huokaisten henkeä. Onneksi koko kolo haisi niin läpeensä häneltä, ettei kukaan voinut olla ulkoa katsottuna varma oliko hän sisällä vai ei.
*Hän palaa ennemmin tai myöhemmin kun ei löydä minua…*
Särkipentu päätti juosta nopeasti sotureiden pesälle, sillä sieltä Kuurakide etsisi viimeisenä. Hän oli ylittänyt aukiota jo hyvän matkaa, kun kaukaa kuului huuto: ”Särkipentu, sinäkö siellä?”
Samassa hän tunsi törmäävänsä johonkin pehmeään ja karvaiseen. Kuului tukahtunut ”Oof!”, jota seurasi ympäriinsä lentelevien lehtien pölly.
”A-anteeksi, autan siivoamisessa-” Särkipentu katsahti ylös ja kohtasi parin kullankeltaisia silmiä. Katajankuiskaus! Molemmat olivat edelleen hieman pyörällä päästään, mutta tuttu ja terävä mauku palautti Särkipennun hetkessä maanpinnalle.
”Mihin menit, minulla on asiaa sinulle!”
Särkipentu väläytti anovan katseen punertavaturkkiselle naaraalle ja kaivautui äkkiä maahan pudonneisiin lehtiin. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä siinä samassa Kuurakide jo oli Katajankuiskauksen luona.
”Hei, menikö Särkipentu tästä äsken ohi? Voin vaikka vannoa että se jukuripää…”
Särkipentu puri kieltään ja toivoi kuolleen isoenonsa kautta, että Katajakuiskaus ei paljastaisi hänen piilopaikkaansa. Hän ei jaksaisi taas uutta valistuspuhetta tai saarnaa, olipa aiheena mikä tahansa. Vaan miksipä parantaja jättäisi jakamatta tietojaan emolle, eihän hänellä ollut mitään syytä-
”Olin ihan ajatuksissani! Siksi kompuroinkin ja pudotin nämä lehdet. Saattaa olla, että joku meni äsken tarpeidentekopaikkaa kohti, mutta voin myös olla väärässä…”
Särkipennun silmät levisivät hämmästyksestä: Katajankuiskaus ei paljastanutkaan häntä?!
”Kiitos, tarvitsetko apua? Minun pitäisi löytää Särkipentu pian, mutta ehdin kyllä jos...” Kuurakiteen ääni oli lempeä mutta nopeasointinen. Emo vaikutti tällä kertaa olevan tosissaan hänen löytämisensä kanssa.
”Oi ei, mene vain jatkamaan etsintöjä, kyllä minä pärjään”, Katajankuiskaus maukui. Särkipentu kuuli ja tunsi, kuinka tämä nosti tukun lehtiä maasta ja pudotti ne huolettoman oloisesti hänen päälleen.
”Parasta varmaan kerätä kaikki ensin kasaksi, niin saan ne sitten helpommin kannettua”.
”Totta kai, hei sitten”.
Kuurakiteen ripeät askelet loittonivat jälleen kaukaisuuteen, mutta Särkipentu päätti odottaa. Mistä sitä tiesi, vaikka emo olisikin nähnyt Katajankuiskauksen puheiden läpi ja odotti lähimmän kulman takana, että hän tulisi pois piilostaan!
”Voit tulla esiin, hän meni jo”.
Särkipentu työnsi päänsä kasasta ja vilkuili ympärilleen. Katajankuiskaus seisoi sivummalla ja noukki pudonneita lehtiä hampaisiinsa, mutta muuten ympäristö oli autio.
Särkipentu räpiköi nopeasti pois lehtien seasta ja haistoi lääkemäisen hajun jo tarttuneen hieman turkkiinsa. Hän huokaisi ja maukui: ”Kiitos avusta”.
Katajankuiskaus nosti katseensa ja kohautti olkiaan: ”Toivottavasti asia ei ollut kovin tärkeä”.
Särkipentu pudisti päätään nopsaan ja totesi: ”Ei varmaankaan, jotain turhanpäiväistä josta voi puhua myöhemmin”.
Parantaja vilkaisi Särkipentua, mutta vaihtoi sitten puheenaihetta: ”Lupasit auttaa siivoamisessa”.
Särkipentu säpsähti pienesti. Hän muisti kyllä sanansa, mutta miksi kyseessä olikin juuri Katajankuiskaus kaikista Jokiklaanin kissoista? Särkipentu huokasi toistamiseen ja nyökkäsi: lupaus oli lupaus, olipa se annettu kenelle hyvänsä. Hän avasi leukansa kahmaistakseen mahdollisimman ison lehtinipun suuhunsa, mutta Katajankuiskauksen tummanoranssi häntä heilahti hänen tielleen. Hän kurtisti kulmiaan ja oli aikeissa kysyä loukkaantuneena, eikö apu kelvannutkaan, kun naaras maukui: ”Varovasti. Ota kantaaksesi vain sen verran, ettet vahingossa pure niitä rikki. Repaleiset lehdet lakastuvat nopeammin mitä ehjät”.
Särkipentu seurasi, miten Katajankuiskaus erotti suuresta kasasta noin puolet ja siirsi ne hänen eteensä. Vaistomaisesti hän odotti vielä parantajan itse nostavan oman kasansa leukoihinsa ja teki sitten mallin mukaan perässä. He tassuttivat parantajan pesälle, minkä sisään pujahdettuaan Katajankuiskaus viittasi Särkipennun luokseen.
”Voit jättää ne tämän kuopan viereen. Joudun vielä käymään kaiken läpi poistaakseni käyttökelvottomat, joten niitä ei voi suoraan säilöä”.
Särkipentu oli jo aikeissa livahtaa tiehensä, mutta Katajankuiskaus jatkoi vielä: ”Nyt kun olet siinä, voisitko tehdä minulle vielä pienen palveluksen? En yletä kunnolla yhteen yrttikoloon tuolla perällä, ja uskoisin sinun mahtuvan sinne paremmin”.
Hänen empiessään parantaja lisäsi vielä: ”Emosi saattaa etsiä sinua jo muualta”.
Se ratkaisi asian. Parantajan pesä ei oikeastaan haissut niin pahalta, mitä hän oli alun alkujaan olettanut, ja lähes mikä tahansa puuha päihitti Kuurakiteen vakavat valistustuokiot. Hän tassutti Katajankuiskauksen luo ja viittasi tätä näyttämään tietä.

”Se taisi olla viimeinen”, Särkipentu mumisi sylkäisten viimeisen suullisen pieniä lehtimäisiä siemeniä suustaan.
”Voi kiitos, en olisi ikinä itse huomannut sitä toista koloa niiden kahden muun takana! Nokkosensiemenet ovat erittäin hyviä myrkytysten hoidossa, koska ne saavat kissan oksentamaan. Pisaratassun on täytynyt varmaan laittaa ne sinne joskus…”, Katajankuiskauksen iloinen ääni hiipui ja hän jäi tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen. Silmänräpäystä myöhemmin hän maukui: ”Olet taitava ja tarkkanäköinen kissa, Särkipentu. Sinusta tulisi varmasti loistava parantaja”.
Särkipentu jähmettyi toinen etukäpälä koholla. Hän oli ollut aikeissa siirtää löytämänsä siemenkasan tyhjään koloon pesän lattiassa, mutta tömäyttikin nyt tassunsa sen viereen. Ilmavirta lennätti ohuita siivekkeellisiä siemenkotia aina pesän reunoille asti, mutta hän ei välittänyt.
Ympäristö hämärtyi, ja Särkipennun kuulemat sanat kaikuivat hänen korvissaan sekoittuen hänen pulssinsa kiihtyvään rytmiin. Hän avasi suunsa ja tiuskaisi: ”En aio tuhlata koko elämääni auttaakseni heikkoa, nuhjuisille kasveille haisevaa parantajaa hänen omassa pesässään yltämään hänen omiin lääkevarastoihinsa”.
Turkki hurjistuneesti pörrössä, askelet turhautumisesta ja pettymyksestä vapisten Särkipentu käveli ulos parantajanpesästä. Hän ei tiedostanut tarkkaan, mihin suuntaan kulki, mutta antoi käpäliensä johdattaa. Hän oli päästänyt tosiasiat unohtumaan hetkeksi, ja se oli heti kostautunut. Askelten nopeutuessa hän antoi ajatustensa laukata ja kiukun kiehua. Miksei kukaan suostunut ymmärtämään häntä?

Särkipentu tajusi tulleensa klaanivanhinten ruokokattoisen pesän luo. Hän empi hetken, mutta päätti kurkistaa sisään. Pahin tunnekuohu oli alkanut jo laantua, mutta hän ei edelleenkään halunnut nähdä vilaustakaan emostaan tai Katajankuiskauksesta.
Pesä oli tilava ja lämmin, ja katon materiaalista johtuen myös valoisa. Aurinkohuipun jälkisäteet loistivat sen vaalean pinnan läpi ja saivat sisäseinään kiinnitetyt kapeat simpukankuoret hohtamaan kauniisti. Jokiklaani oli tunnettu koristelluista pesistään klaanien synnystä asti, mutta eritoten klaanivanhimmat pitivät perinteitä yllä.
”Särkipentu, onpa mukava yllätys!”
Särkipentu käänsi katseensa ja näki Harjajalan, toisen takajalkansa menettäneen vanhan harmaaturkkisen kollin venyttelevän antaumuksellisesti makuusijallaan. Tämän vieressä makasivat Veriturkki ja Harmaakorva, punainen naaras sekä puolikuuro kolli. Veriturkin meripihkanvärisissä silmissä kiilsi mielihyvä tämän taputtaessa tassullaan maata edessään: ”Tulehan istumaan, tuntuu jo että on kuita siitä, kun viimeksi näimme!”
”Olet kasvanut”, Harjajalka myötäili ja hymyili myös.
Särkipentu tassutti heidän luokseen. Hän yritti rentoutua ja kohottaa suupieliään hermostuksensekaisesti naurahtaen. Hän ei yleensä pitänyt näin monen kissan kanssa samaan aikaan puhumisesta, mutta klaanivanhimmat olivat asia erikseen. Heidän tarinansa olivat kiinnostavia ja olemuksensa… uniikkeja, jos niin voi sanoa.
”Emos Kuurakide kävi tässä, kysyi jotta oltiinko me syöty”, Harmaakorva kähisi.
”Hölmö, hänhän kysyi, oliko täällä käynyt pentua nimenalulla Särki-” Veriturkki korjasi.
Särkipentu meinasi avata suunsa, kun hänen takaansa kuului mauku: ”Särkeä ja muuta tarjolla, sekä vesilisko!”
Jokiklaanin neljäs klaanivanhin, kilpikonnakuvioinen Kirjoturkki, työntyi sisään raahaten mukanaan kahta kalaa ja kapeaa liskonpuolikasta. Hän laski kantamuksensa muiden eteen ja totesi: ”Käykää kiinni vain, eivät ne seisottamalla parane”.
”Lisko on minun”, hän lisäsi vielä ja nappasi Särkipennun mielestä inhan sitkeän matelijanpalan hampaisiinsa ja alkoi mutustaa sitä innokkaasti. Odotettuaan, että muut saivat tuoresaaliista osansa, Särkipentu repäisi palan suuremman kalan pyrstöstä. Pesän täytti lämmin hiljaisuus, jota pätkittivät välillä erinäiset aterioinnin äänet.

Tovin kuluttua Kirjoturkki lopetti syömisensä. Särkipentu ei aluksi kiinnittänyt tähän sen suurempaa huomiota, mutta jokin naaraan jäykässä asennossa sai hänet valppaiksi. Hän nosti katseensa ja tunsi silmiensä laajentuvan mehiläispesän kokoisiksi: naaraan kasvot olivat vääntyneet irveen ja suupielestä valui ohut sylkinoro.
”Kirjoturkki?!”
Särkipennun kauhunsekainen ääni havahdutti ruokaansa syventyneet klaanivanhukset. Kirjoturkin jännittynyt keho ja ilmaa nyt jo suuresti haukkova suu saivat jokaisen niskavillat pystyyn, eikä pakokauhun alku ollut kaukana.
”Laikkuläikkä-pieni, mikä on?” Harjajalka parahti ja syöksyi hätääntynyt ilme kasvoillaan naaraan viereen.
Veriturkki säntäsi perässä ja alkoi kuumeisesti kiertää kehää kaksikon ympärillä. Harmaakorva käpertyi mahdollisimman pieneen kasaan mouruten hiljaa itsekseen: ”Ny ne vie sen, se on menoa ny. Ny ne vie sen…”
Jokin Särkipennun sisällä liikahti. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi: ”RAUHOITTUKAA HETI!”
Kissat jähmettyivät paikoilleen. Särkipentu häkeltyi itsekin silmänräpäyksen ajaksi äänensä voimakkuudesta, mutta työntyi sitten Kirjoturkin eteen ja maukui selkeästi: ”Mihin sattuu, voitko hengittää kunnolla?”
Kirjoturkin tuskantäyteiset silmät kohdistuivat häneen ja tämä pihisi: ”Eh… saa.. henkehhhggh… Luukkhhg-..” Ponnistus vaati selvästi liikaa kilpikonnakuvioiselta naaraalta, minkä seurauksena tämä rojahti maahan kyljelleen.
”Laikkunen!”
Harjajalan epätoivoiset sanat hiipuivat Särkipennun taakse hänen sännätessään ulos pesästä. Ulkona oli alkanut tihuuttaa vettä, mutta hän hädin tuskin huomasi sitä. Hänen hengityksensä hakkasi kylkiluissa asti eivätkä käpälät tuntuneet kulkevan tarpeeksi lujaa, mutta ajatukset toimivat harvinaisen selkeästi. Oli vain kuljettava eteenpäin kivusta välittämättä, sillä kaikki oli silmänräpäyksistä kiinni. Lopulta hän pysähtyi tassut sateenkoseassa multamaassa liirtäen parantajanpesän eteen. Katajankuiskaus oli juuri tulossa sieltä ulos, mutta perääntyi viime hetkellä yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Nokkosensiemeniä, heti”, Särkipentu maukui ykskantaan ja pujahti oranssiturkkisen naaraan käpälien välistä sisälle. Hän kahmaisi suullisen aiemmin löytämiään pikku siemeniä mukaansa ja ryntäsi takaisin sateeseen. Matkaan tuntui kuluvan jälleen ikuisuus, mutta sujahtaessaan takaisin ruokokattoisen pesän uumeniin, hän näki huojennuksekseen Kirjoturkin makaavan yhä tajuissaan katkonaisesti hengittäen. Klaanivanhimmat tekivät tietä hänen edessään ja antoivat aikaa selittää: ”Kirjoturkin pitää syödä nämä, jotta hän saa oksennettua. Se saa toivon mukaan jumittuneen luunpalan irtoamaan”.
Veriturkki nyökkäsi ja nappasi kynnenkärjelleen muutaman siemenen, jotka raidallinen kolli hänelle antoi. Tämän jälkeen vanhus ujutti lääkkeen pesätoverinsa suuhun varovasti ja perääntyi. Seurasi heiveröinen nielaisu, ja hieman lisää hengenhaukkomista. Harjajalka painautui Harmaakorvan kylkeä vasten silmät lasittuneina pelosta.
Samassa Kirjoturkin koko ruumista alkoivat värisyttää suuret kouristukset. Särkipentu ei tiennyt mitä muutakaan tehdä, joten hän päätti käyttää jälleen ääntään: ”Pystyt siihen, pinnistä! Yökkää oikein kunnolla!”
Hänen äänensä nousi lopussa pentumaisen tyypilliseen vinkaisuun, mutta hän vähät välitti. Muutkin yhtyivät kannustushuutoihin, kasvattaen piipityksestä mourun.
Yhtäkkiä Kirjoturkki yskähti, ja pieni kapeanmallinen luunsiru sinkosi ulos hänen suustaan. Perässä tuli koko edeltävä ateria, mutta se oli sivuseikka. Klaanivanhimmat säntäsivät tukemaan kovan koettelemuksen läpikäynyttä toveriaan ja Särkipennun keuhkoista purkautui syvä huokaus. Sadat ajatukset vilisivät hänen päässään yhtenä sekamelskana, mutta yhden asian hän näki edelleen kristallinkirkkaasti. Hän kääntyi kannoillaan ja maukui ovensuun varjoissa odottavalle hahmolle:
”On aika hyväksyä kohtaloni”.


Viileä tuulenviri lennätti suuria oranssinpunertavia lehtiä ympäri Jokiklaanin leiriä. Särkipentu haukotteli makeasti ja hieroi unisena silmiään. Hänen oli täytynyt nukahtaa huomaamattaan; yön pimeys oli jo tiessään ja tilalle oli saapunut auringonnousua edeltävä kasteinen hämärä. Hän alkoi hitaasti muistella, mihin tietoinen ajattelu oli hänet illalla jaksanut johdattaa, ja kavahti yhtäkkiä pystyyn. Hän kiepahti ympäri nähden Hohtopennun ja emonsa vielä nukkumassa viereisillä makuualusilla. Tästä seuraavaa helpotusta ei kuitenkaan kestänyt kuin tovin, sillä sen jälkeen hän kompuroi nopeasti ylös ja suuntasi kohti pentutarhan ovea.
”Menetkö taas emoa piiloon?”
Särkipentu pysähtyi ja kääntyi hitaasti takaisin. Hohtopennun unesta hapsottava sinertävänharmaa turkki oli kuin kopio Kuurakiteestä hohtaessaan puolihämärässä. Veli pudottautui ketteräsi alas pediltään ja tassutti Särkipennun luo.
”Olisit edes kerran hänelle mieliksi. Viimeinen aamu pentutarhassa, ja ajattelit viettää sen yksin kolossasi?” Hohtopennun ääni ei ollut syyttävä, pelkästään rehellinen. Särkipentu vilkaisi toistamiseen emonsa kohoilevaa selkää ja huokaisi.
”Hyvä on, mutta turkkini tulen kyllä siistimään ihan itse”.
Hohtopennun kurkusta pääsi huvittunut ’mrrauh’, ja hän tuuppasi veljeään kylkeen. Särkipentu teki samoin, ja yhdessä he tassuttelivat ulos aamunkajoon.


”Hohtotassu, mestariksesi tulee Roihumieli!”
Vanttera oranssiturkkinen kolli asteli varmoin askelin klaanitovereidensa eteen ja pysähtyi Hohtotassun vierelle. Lumitähti puhui vielä muutamalla sanalla ennen seremonian jatkumista, mutta Särkipennun koko huomio oli kiinnittynyt hänen veljeensä. Kaksikon katseet kohtasivat hetkeksi, ja Hohtotassun silmissä loistava puhdas ilo riitti nostattamaan hänen mielialaansa hetkeksi. Hohtotassu tulisi olemaan loistava oppilas, hän tiesi sen jo nyt. Kun tuore mestari ja oppilas koskettivat neniä, koko klaani alkoi hurrata Hohtotassun nimeä. Särkipentu huusi mukana, yrittäen pitää kiinni käsillä olevasta hetkestä. Aika oli kulumassa umpeen.
”Kokous ei ole vielä päättynyt”, Lumitähti maukui hälyn vaimettua hieman.
Kissat alkoivat supista kummissaan, ja joku Särkipennun lähellä tajusi jopa kysyä vierustoveriltaan: ”Eikö Kuurakiteellä ja Puropyrstöllä ollutkin kaksi pentua?”
Särkipentu koukisteli kynsiään maata vasten ja tunsi vanhempiensa katseet turkillaan. Emo ja isä istuivat muutaman ketunmitan päässä hänestä kissajoukon keskellä. Kaikki tulisi olemaan muutenkin vaikeaa jo ilman heidän läsnäoloaan, joten hän oli pyytänyt ennen kokouksen alkua heitä pysymään loitommalla. Vastapalveluksena Kuurakide oli vaatinut Särkipentua pysymään aloillaan kokonaisen pesuoperaation ajan, mihin hän oli vastentahtoisesti myöntynyt.
”Parantajallamme on meille kerrottavaa”.
Lumitähti väistyi Katajankuiskauksen tieltä, suoden naaraalle samalla pienen nyökkäyksen. Katajankuiskaus asteli jokiklaanilaisten eteen ja seisahtui. Hän pysyi pienen hetken hiljaa ja aloitti sitten kuuluvalla äänellä: ”Jokiklaanin kissat, te tiedätte, etten voi olla kanssanne ikuisesti. Niinpä minun on aika ottaa uusi oppilas. Olen valinnut tehtävään kissan, joka on osoittanut olevansa terävä-älyinen ja Tähtiklaanin hyväksymä. Oppilaani tulee olemaan Särkipentu”.
Lumitähti nyökkäsi toistamiseen ja viittoi Särkipentua tulemaan eteen.
”Särkipentu, hyväksytkö paikan Katajankuiskauksen oppilaana?”
Särkipentu kuuli veren kohinan korvissaan ja tunsi sydämensä läpättävän sykkeen. Sanat, jotka hän seuraavaksi joutuisi sanomaan sitoisivat hänet pysyvästi kiinni siihen Tähtiklaanin antamaan kohtaloon, jota hän oli puolet pentuaikansa kuista yrittänyt paeta.
”Kyllä, hyväksyn”.
Särkipentu tunsi kovan möykyn alkavan muovautua vatsassaan ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Avatessaan ne uudelleen hän näki Katajankuiskauksen siirtävän katseensa pois hänestä ja maukuvan: ”Matkaat seuraavan puolikuun aikaan kanssani Kuulammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon”.
”Kutsuttakoon sinua siis tästä lähin nimellä Särkitassu. Jokiklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi”, lisäsi Lumitähti.
Katajankuiskaus otti askeleen eteenpäin ja kumartui koskettamaan neniä Särkitassun kanssa. Klaanin alkaessa hurrata hänen uutta nimeään hän tunsi möykyn vatsassaan kylmenevän ja kiristyvän.
Luku 4.

-Nokkosensiemenet-

Oli yö.
Särkipentu makasi pesässään valveilla. Hän kääntyili ja vääntelehti, yrittäen löytää sopivaa asentoa.
”Pidä pienempää ääntä, täällä yritetään nukkua!” sihahti Kiirunasiipi varjoista harmaa silmäpari kiiluen.
Särkipentu huokaisi, käänsi vielä kerran kylkeä ja asettui aloilleen. Ohuet kuunsäteet siilautuivat pesän ruokokatosta lattialle ja muodostivat siihen juovajokea. Ympärillä leijui unelias hiljaisuus, jota rikkoivat ainoastaan satunnaiset pesätoverien ynähdykset ja tuulen vaimea kuiskinta kaislikossa. Ilmassa tuoksui lehtikato, ja jos aamuisin heräsi tarpeeksi ajoissa, saattoi nähdä pienten vesilammikoiden pinnassa ohutta jääriitettä.
Viherlehden alusta oli kulunut yli kolme kuuta. Yli kolme kuuta siitä, kun Särkipentu sai tietää kohtalonsa olevan Tähtiklaanin ennustama.


-kuukausi sitten-

”Tästä päivästä aina siihen päivään, jona olet ansainnut soturinimesi, kutsuttakoon sinua Yötassuksi!”
Saariaukio täyttyi uuden nimen hurraamisesta. Hälyn laskeuduttua kissat kokoontuivat onnittelemaan tuoretta oppilasta, mutta Särkipentu livahti ensimmäisten joukossa pois. Hän hiipi vakiopaikaksi tulleeseen koloonsa pentutarhan seinässä ja käpertyi kerälle. Paikka tuntui jo hieman ahtaalta, mutta samaan aikaan turvalliselta aikuisten sisään pääsemättömyyden takia. Kukaan ei ollut yllättänyt häntä sieltä sen jälkeen, kun Puropyrstö eräänä viherlehden iltana veti hänet hännästä ulos.
*Taas yksi uusi soturioppilas. Mahtaa oppilaiden pesässä olla tungosta… * Särkipentu tuhahti ja nyrpisti nenäänsä. Ruuhkaa tai ei, hänen veljensä Hohtopentu pääsisi sinne myös yhden kuunkierron kuluttua, kun taas hänet yritettäisiin tunkea yrttihuuruiseen parantajanpesään. Oli se ja sama mitä kaunopuheita Kuurakide suustaan lateli, sillä Särkipentu pitäisi päänsä. Siis, ellei emo varta vasten kiskoisi häntä niskanahasta perille, hänen parantajantiensä loppuisi ennen alkuaan.
Puropyrstö oli asian suhteen paljon rennompi ja sanoi, että Särkipennun pitäisi saada tehdä omat valintansa ennustuksesta huolimatta. He olivatkin nykyään isän kanssa läheisemmissä väleissä, vaikka klaanikiireet veivät suurimman osan soturin ajasta. Puropyrstö piti jopa välillä pieniä koulutussessioita hänelle ja Hohtopennulle, missä hän opetti heille yksinkertaisimpia vaanimis- ja taisteluliikkeitä. Särkipentu rakasti noita hetkiä siitäkin huolimatta, että Kuurakide katsoi sivusta turhautunut ilme kasvoillaan. Hän ei jaksanut olla emolle enää kunnolla vihainen menneistä mutta vältteli edelleen tilanteita, joissa ennustus saattoi tulla puheeksi.
”Särkipentu, oletko siellä? Minulla olisi asiaa-”
Siellä paha missä mainitaan. Särkipentu nousi jaloilleen hiiren hiljaa ja hiipi notkeasti kuin saalistava kettu kolon kauimpaan nurkkaan. Pidättäessään henkeä hän näki oksien raosta, miten emon sinertävä turkki kiilteli kirkkaassa auringonvalossa. Lopulta hän kuuli loittonevat askeleet ja veti huokaisten henkeä. Onneksi koko kolo haisi niin läpeensä häneltä, ettei kukaan voinut olla ulkoa katsottuna varma oliko hän sisällä vai ei.
*Hän palaa ennemmin tai myöhemmin kun ei löydä minua…*
Särkipentu päätti juosta nopeasti sotureiden pesälle, sillä sieltä Kuurakide etsisi viimeisenä. Hän oli ylittänyt aukiota jo hyvän matkaa, kun kaukaa kuului huuto: ”Särkipentu, sinäkö siellä?”
Samassa hän tunsi törmäävänsä johonkin pehmeään ja karvaiseen. Kuului tukahtunut ”Oof!”, jota seurasi ympäriinsä lentelevien lehtien pölly.
”A-anteeksi, autan siivoamisessa-” Särkipentu katsahti ylös ja kohtasi parin kullankeltaisia silmiä. Katajankuiskaus! Molemmat olivat edelleen hieman pyörällä päästään, mutta tuttu ja terävä mauku palautti Särkipennun hetkessä maanpinnalle.
”Mihin menit, minulla on asiaa sinulle!”
Särkipentu väläytti anovan katseen punertavaturkkiselle naaraalle ja kaivautui äkkiä maahan pudonneisiin lehtiin. Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä siinä samassa Kuurakide jo oli Katajankuiskauksen luona.
”Hei, menikö Särkipentu tästä äsken ohi? Voin vaikka vannoa että se jukuripää…”
Särkipentu puri kieltään ja toivoi kuolleen isoenonsa kautta, että Katajakuiskaus ei paljastaisi hänen piilopaikkaansa. Hän ei jaksaisi taas uutta valistuspuhetta tai saarnaa, olipa aiheena mikä tahansa. Vaan miksipä parantaja jättäisi jakamatta tietojaan emolle, eihän hänellä ollut mitään syytä-
”Olin ihan ajatuksissani! Siksi kompuroinkin ja pudotin nämä lehdet. Saattaa olla, että joku meni äsken tarpeidentekopaikkaa kohti, mutta voin myös olla väärässä…”
Särkipennun silmät levisivät hämmästyksestä: Katajankuiskaus ei paljastanutkaan häntä?!
”Kiitos, tarvitsetko apua? Minun pitäisi löytää Särkipentu pian, mutta ehdin kyllä jos...” Kuurakiteen ääni oli lempeä mutta nopeasointinen. Emo vaikutti tällä kertaa olevan tosissaan hänen löytämisensä kanssa.
”Oi ei, mene vain jatkamaan etsintöjä, kyllä minä pärjään”, Katajankuiskaus maukui. Särkipentu kuuli ja tunsi, kuinka tämä nosti tukun lehtiä maasta ja pudotti ne huolettoman oloisesti hänen päälleen.
”Parasta varmaan kerätä kaikki ensin kasaksi, niin saan ne sitten helpommin kannettua”.
”Totta kai, hei sitten”.
Kuurakiteen ripeät askelet loittonivat jälleen kaukaisuuteen, mutta Särkipentu päätti odottaa. Mistä sitä tiesi, vaikka emo olisikin nähnyt Katajankuiskauksen puheiden läpi ja odotti lähimmän kulman takana, että hän tulisi pois piilostaan!
”Voit tulla esiin, hän meni jo”.
Särkipentu työnsi päänsä kasasta ja vilkuili ympärilleen. Katajankuiskaus seisoi sivummalla ja noukki pudonneita lehtiä hampaisiinsa, mutta muuten ympäristö oli autio.
Särkipentu räpiköi nopeasti pois lehtien seasta ja haistoi lääkemäisen hajun jo tarttuneen hieman turkkiinsa. Hän huokaisi ja maukui: ”Kiitos avusta”.
Katajankuiskaus nosti katseensa ja kohautti olkiaan: ”Toivottavasti asia ei ollut kovin tärkeä”.
Särkipentu pudisti päätään nopsaan ja totesi: ”Ei varmaankaan, jotain turhanpäiväistä josta voi puhua myöhemmin”.
Parantaja vilkaisi Särkipentua, mutta vaihtoi sitten puheenaihetta: ”Lupasit auttaa siivoamisessa”.
Särkipentu säpsähti pienesti. Hän muisti kyllä sanansa, mutta miksi kyseessä olikin juuri Katajankuiskaus kaikista Jokiklaanin kissoista? Särkipentu huokasi toistamiseen ja nyökkäsi: lupaus oli lupaus, olipa se annettu kenelle hyvänsä. Hän avasi leukansa kahmaistakseen mahdollisimman ison lehtinipun suuhunsa, mutta Katajankuiskauksen tummanoranssi häntä heilahti hänen tielleen. Hän kurtisti kulmiaan ja oli aikeissa kysyä loukkaantuneena, eikö apu kelvannutkaan, kun naaras maukui: ”Varovasti. Ota kantaaksesi vain sen verran, ettet vahingossa pure niitä rikki. Repaleiset lehdet lakastuvat nopeammin mitä ehjät”.
Särkipentu seurasi, miten Katajankuiskaus erotti suuresta kasasta noin puolet ja siirsi ne hänen eteensä. Vaistomaisesti hän odotti vielä parantajan itse nostavan oman kasansa leukoihinsa ja teki sitten mallin mukaan perässä. He tassuttivat parantajan pesälle, minkä sisään pujahdettuaan Katajankuiskaus viittasi Särkipennun luokseen.
”Voit jättää ne tämän kuopan viereen. Joudun vielä käymään kaiken läpi poistaakseni käyttökelvottomat, joten niitä ei voi suoraan säilöä”.
Särkipentu oli jo aikeissa livahtaa tiehensä, mutta Katajankuiskaus jatkoi vielä: ”Nyt kun olet siinä, voisitko tehdä minulle vielä pienen palveluksen? En yletä kunnolla yhteen yrttikoloon tuolla perällä, ja uskoisin sinun mahtuvan sinne paremmin”.
Hänen empiessään parantaja lisäsi vielä: ”Emosi saattaa etsiä sinua jo muualta”.
Se ratkaisi asian. Parantajan pesä ei oikeastaan haissut niin pahalta, mitä hän oli alun alkujaan olettanut, ja lähes mikä tahansa puuha päihitti Kuurakiteen vakavat valistustuokiot. Hän tassutti Katajankuiskauksen luo ja viittasi tätä näyttämään tietä.

”Se taisi olla viimeinen”, Särkipentu mumisi sylkäisten viimeisen suullisen pieniä lehtimäisiä siemeniä suustaan.
”Voi kiitos, en olisi ikinä itse huomannut sitä toista koloa niiden kahden muun takana! Nokkosensiemenet ovat erittäin hyviä myrkytysten hoidossa, koska ne saavat kissan oksentamaan. Pisaratassun on täytynyt varmaan laittaa ne sinne joskus…”, Katajankuiskauksen iloinen ääni hiipui ja hän jäi tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen. Silmänräpäystä myöhemmin hän maukui: ”Olet taitava ja tarkkanäköinen kissa, Särkipentu. Sinusta tulisi varmasti loistava parantaja”.
Särkipentu jähmettyi toinen etukäpälä koholla. Hän oli ollut aikeissa siirtää löytämänsä siemenkasan tyhjään koloon pesän lattiassa, mutta tömäyttikin nyt tassunsa sen viereen. Ilmavirta lennätti ohuita siivekkeellisiä siemenkotia aina pesän reunoille asti, mutta hän ei välittänyt.
Ympäristö hämärtyi, ja Särkipennun kuulemat sanat kaikuivat hänen korvissaan sekoittuen hänen pulssinsa kiihtyvään rytmiin. Hän avasi suunsa ja tiuskaisi: ”En aio tuhlata koko elämääni auttaakseni heikkoa, nuhjuisille kasveille haisevaa parantajaa hänen omassa pesässään yltämään hänen omiin lääkevarastoihinsa”.
Turkki hurjistuneesti pörrössä, askelet turhautumisesta ja pettymyksestä vapisten Särkipentu käveli ulos parantajanpesästä. Hän ei tiedostanut tarkkaan, mihin suuntaan kulki, mutta antoi käpäliensä johdattaa. Hän oli päästänyt tosiasiat unohtumaan hetkeksi, ja se oli heti kostautunut. Askelten nopeutuessa hän antoi ajatustensa laukata ja kiukun kiehua. Miksei kukaan suostunut ymmärtämään häntä?

Särkipentu tajusi tulleensa klaanivanhinten ruokokattoisen pesän luo. Hän empi hetken, mutta päätti kurkistaa sisään. Pahin tunnekuohu oli alkanut jo laantua, mutta hän ei edelleenkään halunnut nähdä vilaustakaan emostaan tai Katajankuiskauksesta.
Pesä oli tilava ja lämmin, ja katon materiaalista johtuen myös valoisa. Aurinkohuipun jälkisäteet loistivat sen vaalean pinnan läpi ja saivat sisäseinään kiinnitetyt kapeat simpukankuoret hohtamaan kauniisti. Jokiklaani oli tunnettu koristelluista pesistään klaanien synnystä asti, mutta eritoten klaanivanhimmat pitivät perinteitä yllä.
”Särkipentu, onpa mukava yllätys!”
Särkipentu käänsi katseensa ja näki Harjajalan, toisen takajalkansa menettäneen vanhan harmaaturkkisen kollin venyttelevän antaumuksellisesti makuusijallaan. Tämän vieressä makasivat Veriturkki ja Harmaakorva, punainen naaras sekä puolikuuro kolli. Veriturkin meripihkanvärisissä silmissä kiilsi mielihyvä tämän taputtaessa tassullaan maata edessään: ”Tulehan istumaan, tuntuu jo että on kuita siitä, kun viimeksi näimme!”
”Olet kasvanut”, Harjajalka myötäili ja hymyili myös.
Särkipentu tassutti heidän luokseen. Hän yritti rentoutua ja kohottaa suupieliään hermostuksensekaisesti naurahtaen. Hän ei yleensä pitänyt näin monen kissan kanssa samaan aikaan puhumisesta, mutta klaanivanhimmat olivat asia erikseen. Heidän tarinansa olivat kiinnostavia ja olemuksensa… uniikkeja, jos niin voi sanoa.
”Emos Kuurakide kävi tässä, kysyi jotta oltiinko me syöty”, Harmaakorva kähisi.
”Hölmö, hänhän kysyi, oliko täällä käynyt pentua nimenalulla Särki-” Veriturkki korjasi.
Särkipentu meinasi avata suunsa, kun hänen takaansa kuului mauku: ”Särkeä ja muuta tarjolla, sekä vesilisko!”
Jokiklaanin neljäs klaanivanhin, kilpikonnakuvioinen Kirjoturkki, työntyi sisään raahaten mukanaan kahta kalaa ja kapeaa liskonpuolikasta. Hän laski kantamuksensa muiden eteen ja totesi: ”Käykää kiinni vain, eivät ne seisottamalla parane”.
”Lisko on minun”, hän lisäsi vielä ja nappasi Särkipennun mielestä inhan sitkeän matelijanpalan hampaisiinsa ja alkoi mutustaa sitä innokkaasti. Odotettuaan, että muut saivat tuoresaaliista osansa, Särkipentu repäisi palan suuremman kalan pyrstöstä. Pesän täytti lämmin hiljaisuus, jota pätkittivät välillä erinäiset aterioinnin äänet.

Tovin kuluttua Kirjoturkki lopetti syömisensä. Särkipentu ei aluksi kiinnittänyt tähän sen suurempaa huomiota, mutta jokin naaraan jäykässä asennossa sai hänet valppaiksi. Hän nosti katseensa ja tunsi silmiensä laajentuvan mehiläispesän kokoisiksi: naaraan kasvot olivat vääntyneet irveen ja suupielestä valui ohut sylkinoro.
”Kirjoturkki?!”
Särkipennun kauhunsekainen ääni havahdutti ruokaansa syventyneet klaanivanhukset. Kirjoturkin jännittynyt keho ja ilmaa nyt jo suuresti haukkova suu saivat jokaisen niskavillat pystyyn, eikä pakokauhun alku ollut kaukana.
”Laikkuläikkä-pieni, mikä on?” Harjajalka parahti ja syöksyi hätääntynyt ilme kasvoillaan naaraan viereen.
Veriturkki säntäsi perässä ja alkoi kuumeisesti kiertää kehää kaksikon ympärillä. Harmaakorva käpertyi mahdollisimman pieneen kasaan mouruten hiljaa itsekseen: ”Ny ne vie sen, se on menoa ny. Ny ne vie sen…”
Jokin Särkipennun sisällä liikahti. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi: ”RAUHOITTUKAA HETI!”
Kissat jähmettyivät paikoilleen. Särkipentu häkeltyi itsekin silmänräpäyksen ajaksi äänensä voimakkuudesta, mutta työntyi sitten Kirjoturkin eteen ja maukui selkeästi: ”Mihin sattuu, voitko hengittää kunnolla?”
Kirjoturkin tuskantäyteiset silmät kohdistuivat häneen ja tämä pihisi: ”Eh… saa.. henkehhhggh… Luukkhhg-..” Ponnistus vaati selvästi liikaa kilpikonnakuvioiselta naaraalta, minkä seurauksena tämä rojahti maahan kyljelleen.
”Laikkunen!”
Harjajalan epätoivoiset sanat hiipuivat Särkipennun taakse hänen sännätessään ulos pesästä. Ulkona oli alkanut tihuuttaa vettä, mutta hän hädin tuskin huomasi sitä. Hänen hengityksensä hakkasi kylkiluissa asti eivätkä käpälät tuntuneet kulkevan tarpeeksi lujaa, mutta ajatukset toimivat harvinaisen selkeästi. Oli vain kuljettava eteenpäin kivusta välittämättä, sillä kaikki oli silmänräpäyksistä kiinni. Lopulta hän pysähtyi tassut sateenkoseassa multamaassa liirtäen parantajanpesän eteen. Katajankuiskaus oli juuri tulossa sieltä ulos, mutta perääntyi viime hetkellä yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Nokkosensiemeniä, heti”, Särkipentu maukui ykskantaan ja pujahti oranssiturkkisen naaraan käpälien välistä sisälle. Hän kahmaisi suullisen aiemmin löytämiään pikku siemeniä mukaansa ja ryntäsi takaisin sateeseen. Matkaan tuntui kuluvan jälleen ikuisuus, mutta sujahtaessaan takaisin ruokokattoisen pesän uumeniin, hän näki huojennuksekseen Kirjoturkin makaavan yhä tajuissaan katkonaisesti hengittäen. Klaanivanhimmat tekivät tietä hänen edessään ja antoivat aikaa selittää: ”Kirjoturkin pitää syödä nämä, jotta hän saa oksennettua. Se saa toivon mukaan jumittuneen luunpalan irtoamaan”.
Veriturkki nyökkäsi ja nappasi kynnenkärjelleen muutaman siemenen, jotka raidallinen kolli hänelle antoi. Tämän jälkeen vanhus ujutti lääkkeen pesätoverinsa suuhun varovasti ja perääntyi. Seurasi heiveröinen nielaisu, ja hieman lisää hengenhaukkomista. Harjajalka painautui Harmaakorvan kylkeä vasten silmät lasittuneina pelosta.
Samassa Kirjoturkin koko ruumista alkoivat värisyttää suuret kouristukset. Särkipentu ei tiennyt mitä muutakaan tehdä, joten hän päätti käyttää jälleen ääntään: ”Pystyt siihen, pinnistä! Yökkää oikein kunnolla!”
Hänen äänensä nousi lopussa pentumaisen tyypilliseen vinkaisuun, mutta hän vähät välitti. Muutkin yhtyivät kannustushuutoihin, kasvattaen piipityksestä mourun.
Yhtäkkiä Kirjoturkki yskähti, ja pieni kapeanmallinen luunsiru sinkosi ulos hänen suustaan. Perässä tuli koko edeltävä ateria, mutta se oli sivuseikka. Klaanivanhimmat säntäsivät tukemaan kovan koettelemuksen läpikäynyttä toveriaan ja Särkipennun keuhkoista purkautui syvä huokaus. Sadat ajatukset vilisivät hänen päässään yhtenä sekamelskana, mutta yhden asian hän näki edelleen kristallinkirkkaasti. Hän kääntyi kannoillaan ja maukui ovensuun varjoissa odottavalle hahmolle:
”On aika hyväksyä kohtaloni”.


Viileä tuulenviri lennätti suuria oranssinpunertavia lehtiä ympäri Jokiklaanin leiriä. Särkipentu haukotteli makeasti ja hieroi unisena silmiään. Hänen oli täytynyt nukahtaa huomaamattaan; yön pimeys oli jo tiessään ja tilalle oli saapunut auringonnousua edeltävä kasteinen hämärä. Hän alkoi hitaasti muistella, mihin tietoinen ajattelu oli hänet illalla jaksanut johdattaa, ja kavahti yhtäkkiä pystyyn. Hän kiepahti ympäri nähden Hohtopennun ja emonsa vielä nukkumassa viereisillä makuualusilla. Tästä seuraavaa helpotusta ei kuitenkaan kestänyt kuin tovin, sillä sen jälkeen hän kompuroi nopeasti ylös ja suuntasi kohti pentutarhan ovea.
”Menetkö taas emoa piiloon?”
Särkipentu pysähtyi ja kääntyi hitaasti takaisin. Hohtopennun unesta hapsottava sinertävänharmaa turkki oli kuin kopio Kuurakiteestä hohtaessaan puolihämärässä. Veli pudottautui ketteräsi alas pediltään ja tassutti Särkipennun luo.
”Olisit edes kerran hänelle mieliksi. Viimeinen aamu pentutarhassa, ja ajattelit viettää sen yksin kolossasi?” Hohtopennun ääni ei ollut syyttävä, pelkästään rehellinen. Särkipentu vilkaisi toistamiseen emonsa kohoilevaa selkää ja huokaisi.
”Hyvä on, mutta turkkini tulen kyllä siistimään ihan itse”.
Hohtopennun kurkusta pääsi huvittunut ’mrrauh’, ja hän tuuppasi veljeään kylkeen. Särkipentu teki samoin, ja yhdessä he tassuttelivat ulos aamunkajoon.


”Hohtotassu, mestariksesi tulee Roihumieli!”
Vanttera oranssiturkkinen kolli asteli varmoin askelin klaanitovereidensa eteen ja pysähtyi Hohtotassun vierelle. Lumitähti puhui vielä muutamalla sanalla ennen seremonian jatkumista, mutta Särkipennun koko huomio oli kiinnittynyt hänen veljeensä. Kaksikon katseet kohtasivat hetkeksi, ja Hohtotassun silmissä loistava puhdas ilo riitti nostattamaan hänen mielialaansa hetkeksi. Hohtotassu tulisi olemaan loistava oppilas, hän tiesi sen jo nyt. Kun tuore mestari ja oppilas koskettivat neniä, koko klaani alkoi hurrata Hohtotassun nimeä. Särkipentu huusi mukana, yrittäen pitää kiinni käsillä olevasta hetkestä. Aika oli kulumassa umpeen.
”Kokous ei ole vielä päättynyt”, Lumitähti maukui hälyn vaimettua hieman.
Kissat alkoivat supista kummissaan, ja joku Särkipennun lähellä tajusi jopa kysyä vierustoveriltaan: ”Eikö Kuurakiteellä ja Puropyrstöllä ollutkin kaksi pentua?”
Särkipentu koukisteli kynsiään maata vasten ja tunsi vanhempiensa katseet turkillaan. Emo ja isä istuivat muutaman ketunmitan päässä hänestä kissajoukon keskellä. Kaikki tulisi olemaan muutenkin vaikeaa jo ilman heidän läsnäoloaan, joten hän oli pyytänyt ennen kokouksen alkua heitä pysymään loitommalla. Vastapalveluksena Kuurakide oli vaatinut Särkipentua pysymään aloillaan kokonaisen pesuoperaation ajan, mihin hän oli vastentahtoisesti myöntynyt.
”Parantajallamme on meille kerrottavaa”.
Lumitähti väistyi Katajankuiskauksen tieltä, suoden naaraalle samalla pienen nyökkäyksen. Katajankuiskaus asteli jokiklaanilaisten eteen ja seisahtui. Hän pysyi pienen hetken hiljaa ja aloitti sitten kuuluvalla äänellä: ”Jokiklaanin kissat, te tiedätte, etten voi olla kanssanne ikuisesti. Niinpä minun on aika ottaa uusi oppilas. Olen valinnut tehtävään kissan, joka on osoittanut olevansa terävä-älyinen ja Tähtiklaanin hyväksymä. Oppilaani tulee olemaan Särkipentu”.
Lumitähti nyökkäsi toistamiseen ja viittoi Särkipentua tulemaan eteen.
”Särkipentu, hyväksytkö paikan Katajankuiskauksen oppilaana?”
Särkipentu kuuli veren kohinan korvissaan ja tunsi sydämensä läpättävän sykkeen. Sanat, jotka hän seuraavaksi joutuisi sanomaan sitoisivat hänet pysyvästi kiinni siihen Tähtiklaanin antamaan kohtaloon, jota hän oli puolet pentuaikansa kuista yrittänyt paeta.
”Kyllä, hyväksyn”.
Särkipentu tunsi kovan möykyn alkavan muovautua vatsassaan ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Avatessaan ne uudelleen hän näki Katajankuiskauksen siirtävän katseensa pois hänestä ja maukuvan: ”Matkaat seuraavan puolikuun aikaan kanssani Kuulammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon”.
”Kutsuttakoon sinua siis tästä lähin nimellä Särkitassu. Jokiklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi”, lisäsi Lumitähti.
Katajankuiskaus otti askeleen eteenpäin ja kumartui koskettamaan neniä Särkitassun kanssa. Klaanin alkaessa hurrata hänen uutta nimeään hän tunsi möykyn vatsassaan kylmenevän ja kiristyvän.

// Takuten loppuun asti, kirjoittaminen jumitti jostain syystä harvinaisen paljon... Särjen tarina on vasta alussaan, monta tiukkaa tilannetta on jo jouduttu kokemaan :')

Vastaus:

23kp! 3mp! Onnea uudelle oppilaalle! Pitkä tarina, vaikka olikin tullut kaksi kertaa sama luku peräkkäin. Tarina eteni hyvin, se ei tuntunut liian pitkällä ja sitä pystyi lukemaan sulavasti. Eri luvuissa oli mukavasti sisältöä, kuvailu, keskustelut ja Särkitassun ajatukset loivat hyvän yhdistelmän.
Särkipennun suhteita oli myös mielenkiintoista seurata, sitä miten se on lähentynyt isän kanssa ja etääntynyt emon kanssa. Sekä myös vähitellen kehittyvää suhdetta Katajankuiskeen kanssa, tunteellista kohtauksista, rauhallisempiin.
Pidän paljon luvusta klaanivanhempien pesästä, tilanteen jännitys, kiirellisyys ja ahdistus tuli esille, klaanivanhempien reaktioissa ja Särkitassun ajatuksissa ja liikkeissä. Ja miten Särkitassu otti tilanteen vastaan ja haltuun oli jännittävää ja hienoa lukea :)

-Silkkis

Nimi: Verkkotassu,Varjoklaani

15.10.2017 18:47
Verkkopentu kipitti ulos pentutarhasta tuuhea häntä maata viistäen. Hänen mustat käpälänsä tömähtivät maahan, kun hän asettui paikalleen yleisöön. Pikku pentu pörhisteli mustaa turkkijaan mitä koristi harmaansiniset kuvijot. Verkkopentu yritti sukija turkkiaan, mutta se palautui aina epäjärjestykseen. Kolli tuhahti ärtyneesti ja lopetti siistiytymisen. Mustatähti loikkasi tottuneesti pähkinäpuun oksalle ja katsoi klaaniaan. Päällikön silmät pysähtyivät Verkkopentuun, joka oli jo melkein isompien kissojen peitossa. Pentu kurkotteli kaulaansa nähdäkseen päällikön paremmin. Kollin hyvin tummansiniset silmät tapittivat päällikköä, mutta Mustatähti ei ollut huomaavinaakaan. Äkkiä pieni kissa tunsi, kun joku tuuppasi häntä töykeästi eteenpäin. Hän kaatui pehmeälle neulasmatolle ja sai suuhunsa muutaman neulasen. Verkkopentu nousi nopeasti jaloilleen ja kohotti katseensä edessään seisovaan hopeanharmaaseen naaraaseen. Verkkopentu tunnisti naaraan Kuuraturkiksi. Soturin katse oli pistävä ja ylimielinen kuin Verkkopentu olisi mitätön saalis. Verkkopennun suu vääntyi inhonirvistykseen ja aivan kuin hänen silmissään olisi välkkynyt salamia. Kolli kuitenkin katsoi Kuuraturkkia takaisin, eikä pelännyt tätä ylimielistä soturia.
"Väisty, tyhmä erakkopentu", Kuuraturkki äyskähti ja änkesi yleisön väliin, eturiviin. Siitä hetkestä Verkkopentu tiesi, että inhoisi tätä naarasta nyt ja ikuisesti.
*Vai tyhmä?* hän kysyi mielessään ja hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä, kun hän mietti. Pentu syventyi ajatuksiinsa, eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui.
*Miten aurinko ja kuu nousevat? Miten klaanit ovat syntyneet? Olenko minä kunnon klaanilainen?* Verkkopennun aivot yrittivät käsitellä näitä monimutkaisija juttuja, mutta hänen ajatustensa läpi kantautui huuto: "Verkkopentu, tulisitko eteen?" Kolli hätkähti ja käänsi hämmästyneenä katseensa pois isoista käpälistään Mustatähteen. Jotkut klaanilaiset tirskuivat hiljaa, mutta kolli kuuli kaikki. Kuuraturkki katsoi häntä ilkeä pilke silmäkulmassaan ja muodosti huulillaan selvän sanan: "Tyhmä." Eristäytyneinä muista istui Kuolemantanssi. Kollin sileä, musta turkki väreili ja kehysti hänen lihaksiaan. Mustan kissan ruoskamainen häntä oli siististi asetettu käpälien päälle. Kuolemantanssin sinivihreät silmät tuijottivat suoraan Verkkopennun tummansinisiin silmiin. Kollien välille asettui tuijotuskilpailu. Heidän molempien turkki oli mustaa, lukuun ottamatta Verkkopennun siniharmaita kuvijoita. Molemmilla oli kummat silmät. Toisella, vanhemmalla kollilla, oli vangitsevat ja lumoavat sinivihreän raikkaat silmät, jotka toivat mieleen Verkkopennulle metsässä henkäilevän merituulen. Kun taas toisella, paljon nuoremmalla ja pienemmällä kollilla, oli hyvin tummansiniset silmät, jotka olisivat voineet upottaa katsojansa maailman syvimpiin syövereihin, mutta pupillien ympärillä säteili pieni toivon jäänsininen kehä, mutta se olisi niin kylmää, että siihen ei voisi tarttua. Klaanilaiset alkoivat liikkua levottomasti kahden kollin ympärillä, kun nimitysmenot eivät edenneet.
"Verkkopentu?" päällikkö kysyi kiusallisen oloisena, minkä musta pentu kuuli hänen äänestään. Kolli viesti katsekontaktillaan Kuolemantanssille: "Tästä puhutaan vielä", ja kääntyi kohti päällikköä. Yleisöstä kuului joidenkin kikattelua yhä, mutta Verkkopennun katse sai heidät hiljaisiksi. Hänen katseensa olisi voinut tappaa kenet tahansa, se oli niin kylmä, niin itsevarma ja pelottava. Yleisö hiljeni kuin vihdoin pentu asteli varmasti päällikön eteen. Tuuhea häntä pyyhkäisi kerran maata, mutta jähmettyi, kun Verkkopentu nosti katseensa yläpuolellaan olevaan Mustatähteen. Katseet kohtasivat, mutta päällikkö ei voinut kestää pennun murhaavaa katsetta ja käänsi katseensa yleisöön.
"Verkkopentu olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua, Verkkotassuksi. Mestarikseksesi tulee Lehtisilmä", Varjoklaanin päällikkö lateli nämä perinteiset sanat suustaan, vähän yksitoikkoisella äänellä. Lehtisilmän valkea turkki ilmestyi kissamassasta Verkkotassun viereen. Naaraan lehdenvihreät silmät sädehtivät aamuauringon valossa, mutta hänen ilmeensä oli tuima.
"Olet saanyt hyvää koulutusta mestariltasi ja olet luotettava, sekä uskollinen soturi. Toivon, että välität nämä ominaisuudet Verkkotassulle." Mustatähden viimeinen sana jäi roikkumaan ilmaan, kun tuli hiljaista. Linnutkin vaimenivat metsässä, eikä yksikään kissa liikkunut. Kaikki odottivat, että mestari ja uusi oppilas koskettaisivat nenijä. Lehtisilmä kääntyi Verkkotassun puoleen ja työnsi päätänsä kohti Verkkotassun muuten mustaa nenää, minkä keskellä oli vaalea laikku. Nenät koskettivat toisiaan, mutta Verkkotassun mielestä se oli vastenmielistä. Tuore oppilas tunsi mestarinsa hengityksen mustissa viiksiksään ja nenän karhean pinnan. Oppilas veti päänsä nopeasti pois kosketuksesta. Klaani alkoi hurraamaan, joksenkin hyvin vaimeasti. Mustatähti loikkasi sulavassa kaaressa alas pähkinäpuunoksalta, mikä merkitsi, että kokous oli päättynyt. Kissat alkoivat jakaantua omiin puuhiinsa, jotkut partioon ja jotkut taas syömään, tai muuten viettämään aikaa ystäviensä ja läheisiensä kanssa. Kukaan ei edes tullut onnittelemaan uutta oppilasta. Ainoastaan Kuolemantanssi jäi paikoilleen istumaan ja tuijotti kylmästi sinivihreillä silmillään Verkkotassua. Katse viesti: "Kyllä, me puhumme tästä vielä." Kuolemantanssi nousi siroille, mutta voimakkaille jaloilleen ja lähti astelemaan kohti kumppaniaan, Kirkaskuuta, joka makaili pentutarhan edessä, ottamassa kehnoa lehtisateen aurinkoa ja syömässä varpusta. Lehtisilmä katseli Kuolemantanssin menoa, muttä hänen ilmeensä oli kireä. Aivan kuin naaras ei olisi pitänyt melkein yhtään klaanitoveristaan. Eikä ihme, musta soturi osasi olla ilkeä ja kammottava.
"Tule Verkkotassu, mennään kiertämään reviiri", valkoinen naaras naukui Verkkotassun vierestä. Kissat katsahtivat toisiinsa ja lähtivät kohti kiveä, mikä peitti leirin suuaukon ovelasti. Kolli pujahti kiven väliin juuri, kun Lehtisilmän valkoinen hännänpää oli kadonnut sen taakse. Verkkotassu eteni eteenpäin turkki kiveen koskettaen. Kolli katsoi eteensä ja hengitti vähän kiivaamin. Hän pääsisi kuuden kuun vankeuden jälkeen ulos, metsään! Hän kääntyi ja asteli tunneliin, missä oli vähän pimeää. Kolli haistoi ulkoilman jo. Verkkotassu putkahti esiin tunnelista. Hänet otti vastaan lempeä, mutta jo kylmä tuuli, joka puhalsi mäntyjen oksija yläilmoissa vähän vinoon. Lintujen hiljaista laulua kuului jostain metsän siimeksestä, sävelet olivat Verkkotassun mielestä onnettomia ja surumielisiä. Verkkotassun käpälien alla kahisevat neulaset, eivät tuoneet lohtua lintujen vaimeaan, surumieliseen lauluun. Lehtisilmä asteli, jo hyvän matkan päässä, mutta Verkkotassu ei tahtonut kiriä välimatkaa umpeen. Kollille tuli apea mieli sävelistä ja hän yritti muistella menneisyyttään. Vanhempien vihaisija huutoja, mitkä Verkkotassu kuuli ensimmäisenä, kun putkahti elämään. Potkimista ja tönimistä, sähinää ja kirouksia, pienelle pennulle. Tiukka ote niskanahasta ja kylmä viima. Lämpö vietiin, maito vietiin, perhe vietiin pennulta. Verkkotassun näkökentän reunat alkoivat mustua, kun oppilaan muitelot jatkuivat pimeämpään kohtaan - jota ketään ei olisi tahtonut kokea, ei koskaan.

-Menneisyyttä-
"Vie se pois läheltäni!" raastava kiljaisu kiri ilmassa. Pieni pentu nuuhki emonsa tuoksua, mutta kuuli nuo sydäntä raastavat sanat. Pentu yritti möngertää kohti emoaan, mutta emoa ei löytynyt. Musta turkkinen pentu löysi vain pehmeän ja lämpöisen makuualusen.
"Mikä tuo ällötys on? Miten se minusta tuli?" lisää huutoja kaikui, mutta niiden huutajaa ei tiedetty. Ääni oli raasta kuin kynttä olisi vetänyt kiveä vasten ja niin musertavaa, että kissa olisi vajonnut itkemään. Ääni oli myös syyttävää, että jokainen sen kuullessaan alkaisi anoa armoa ja kertoa kaikki syntinsä.
*Olenko minä ruma?* pikku pentu ajatteli väkisinkin, kun emo ei tahtonut hänen lähelleen. Isääkään ei kuulunut, eikä ketään ollut pennun tukena.
"Ei hän voi olla esikoiseni!" Tuo huuto järkytti pienen taapertajan. Ääni oli emon. Mutta hän haukkui pentuaan rumasti. Pennun sydän oli kuin haljeta kahtia. Nuo kaikki syytökset oli tarkoitettu hänelle, tietämättömälle pennulle. Ja hän sai kuulla ensimmäisenä, äänen mikä särki sydämen ikiajoiksi. Napakka ote niskanahasta ja nosta ilmaan. Pentu potki jaloillaan ja huusi, minkä pystyi, mutta ote oli raudan kova. Kun lämpö katosi pennun ympäriltä ja kylmä viima osui häneen, hän päästi suustaan epätoivon huudon, mikä kantoi pitkän matkan, mikä olisi saanut kaikki jähmettymään. "Emoooooo!"

Verkkotassun ajatukset vilisivät hänen päässään ja hän hengitti raskaasti kuin olisi juossut kaikki reviirit samalla kerralla läpi. Oppilaan sydän hakkasi kylkiluita vasten ja hän luuli melkein, että luut antaisivat periksi ja sydän lähtisi ilmaan, niin kovaa vauhtia, että lentäisi oiki Tuuliklaanin leiriin saakka. Lehtisilmä oli kääntynyt oppilastaan kohti ja hänen silmissään paistoi huoli.
"Verkkotassu, jatketaan", naaras naukui. Verkkotassu ravisti päätään vimmatusti setviäkseen ajatuksensa. Hän veti kyntensä sisään, mistä olivat tulleet hänen tietämättään ulos. Kolli tasoitti turkkinsa ja nosti päänsä. Hänen silmänsä olivat vauhkot kuin ketulla, mutta ilme oli rauhallisen tyyni.
"Kaikki on kunnossa... Kaikki kunnossa", kuiski Verkkotassu ja lähti rivakasti kävellen kohti Lehtisilmää. Kolli katsahti mestarinsa kasvoihin, kun oli tämän kohdalla ja näki, että naaraan silmissä paistoi yhä huoli.
"Minua ei tarvitse sääliä", murahti Verkkotassu happamasti. Hän oli oppinut oiki kantapään kautta, että sääli oli paha asia. Ja yleensä sääli pilasi kissan ja sai tästä muiden seläntakana piileskelevän ja muita hyödyksi käyttävän, kieromielisen kissan. Sellainen Verkkotassu ei koskaan tahtoisi olla. Lehtisilmän ilme oli lukematon, mutta Verkkotassu vaistosi, että naaras alkoi päästä äsköisestä välikohtausesta yli. Kaksikko jatkoi aina järven rantaan saakka hiljaa ja kuunellen metsän ääniä. Sinä aikana Verkkotassu sai ajatella paljon.
*Miksi emo ei pitänyt minusta? Olenko minä niin ruma?* oppilas ajatteli. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa vastausta. Mutta hän tunsi tuskaa sisimmässään aina, kun muisteli emoaan tai isäänsä. Kolli melkein irvisti sisäisestä tuskasta, mutta sai sen näyttämään siltä, että nauraisi jollekkin. Lehtisilmä pani tämän merkille.
"Mikä naurattaa?" valkoinen naaras kysyi. Hänen lehdenvihreät silmänsä sädehtivät kuin hän olisi kuullut äsken juuri tosi hyvän vitsin.
"Kuulin pentutarhassa tänä aamuna, että joku pentu oli hypännyt lehtikattoon, kun oli kuullut, että pilvet eivät ole syötävää ", Verkkotassu keksi pikaisesti valheen, mihin ei itse ollut yhtään tyytyväinen. Pikaiset valheet ovat aina kehnoja. Kollin mestaria hymyilytti, kun hän varmaan ajatteli tätä spetktaakkelia. He pysähtyivät järven rantaan, missä pienet aallot lipoivat rantaa. Verkkotassu värähti inhosta, kun tunsi käpäliensä kostuvan ja veti ne nopeasti pois.
"Miten Jokiklaanilaiset kestävät vettä?" kolli mutisi ja kuunteli Lehtisilmän selostusta. Naaras osoitteli aina valkoisella hännällään sinne suuntaan, missä kukin klaani eleli.
"Noilla nummilla asustaa Tuuliklaani, joka on Myrskyklaanin rajanaapuri", naaras kertoili. Verkkotassu menetti kiinnostuksensa, mitä muilla klaaneilla oli väliä jos eleli Varjoklaanissa? Naaras kertoi vielä lisääkin, mutta hänen synkkämielinen oppilaansa ei kuunnellut. Lehtisilmän lopetettua, hän käänsi katseensa mustaan kolliin ja kallisti vienosti päätään.
"Kieretäämpä rajat!" hän naukaisi ylireippaasti. Kaksikko jatkoi matkaansa, kuunellen tuulta ja puiden kahinaa.

"Tässä on Jokiklaanin raja", Lehtisilmä esitteli, mutta naaras ei pystynyt pitämään ääntään iloisena. Verkkotassu nyrpisti nenäänsä inhosta, kun haistoi kalan ällöttävän hajun. Kolli ei käsittänyt, miten Jokiklaanilaiset pitivät kalasta. Metsän antimet olivat parempia, taatusti.
"Jokiklaanilaiset uivat kuin saukot´ja he ovat köntyksiä, mutta eivätyhtä hurjia, kuin me!" Lehtisilmä naukaisi lopun osaa innokaasti ja röyhisti rintaansa.
*Jaaha.* Verkkotassu katsoi Jokiklaanin puolelle missä näki puolisillan, josta kaksijalat hyppivät veteen ja muuten oleskelivat viherlehden aikaan, ja vähän aluskasvillisuutta ja puita.
*Mietn tuolla voi elää?* ajatteli Verkkotassu nyrpeästi ja oli salaa ylpeä, että oli Varjoklaanin soturioppilas.
"Kierroksemme on päättynyt!" Lehtisilmä ilmoitti hilpeästi ja lähti äkisti juoksemaan kohti leiriä. Verkkotassu reagoi nopeasti ja lähti, vähän kompastellen, itse seuraamaan. Matkan varrella kollin piti väistellä puita ja muita esteitä, mutta se kävi vaivattomasti. Hänen käpälänsä tömähtivät kerta toisensa jälkeen maahan, ponnistaakseen eteenpäin taas. Kollin häntä oli matalalla, mutta ei hiponut kuitenkaan maata, vaikka oli melkein sen tuntumassa. Verkkotassun kynnet upposivat neulasmaton alle maahan, jotta hän saisi enemmän tukea. Kun hän oli jo melkein leirin lähettyvillä, hänen henkeään alkoi ahdistamaan. Kolli hidasti hölkkäämään, mutta ahdostun ei loppunt, myöskin hänen hengityksensä alkoi vinkua. Kollin oli pakko hidastaa rivakkaan kävelyyn. Hän haukkoi henkeä, kun ohitti kiven ja pääsi Lehtisilmän viereen. Naaraskin oli hengästynyt, mutta hän ei sentään haukkonut henkeä.
"Hyvin meni... Mikä sinulla on Verkkotassu?" naaras äkkäsi kysyä. Verkkotassu ei voinut vastata, vaan vinkui vastaukseksi.
"Odota tässä, menen hakemaan Metsähengen!" Lehtisilmälähti heti matkaan kohti parantajan pesää. Verkkotassu lysähti maahan makaamaan ja yritti tasata hengitystään. Ei auttanut. Onneksi parantaja saapui pian yrttejä mukanaan, Lehtisilmä oli näemmä kertonut mikä Verkkotassua vaivasi. Metsähenki ei tervehtinyt vaan meni heti asiaan.
"Niele nuo, se auttaa hengityksen kulkua ja tuo hunaja auttaa kurkkukipuun, jos sinulla sitä on", parantaja kertoi. Verkkotassu hotkaisi, sanomatta mitään, yrtit suuhunsa ja nieläisi ne kokonaisina.
"Nyt sinut pitää levätä", Metsähenki naukui. Verkkotassu nousi seisaalleen ja lähti tassuttelemaan hitaasti kohti oppilaiden pesää. Kolli pujahti sisään ja rojahti mahdollisimman kaukaiselle, jo vähän vanhalle, makuualuselle, minkä lähellä ei ollut kenenkään muun makuupaikkaa. Kolli sulki tummansiniset silmänsä ja nukahti melkein heti. Hän ei nähnyt unia, mikä oli ihan hyvä asia.

//Eka tarina Verkolla :3 Toivottavasti on hyvä, vaikka onkin aika tönkkis xc

Vastaus:

13kp! Ensimmäinen tarina toi hyvin esille Verkkotassun luonnetta, hänen ajattelevuutensa ja miten hän vaipui omiin ajatuksiinsa oli näkyvissä alussa ja reviirin kiertämisissä. Hänen mielipiteistään ja ajatuksistaan näihin pentuajan tapahtumiin oli mielenkiintoista lukea. Kuten oli myös hänen pentuajastaan, kohtauksessa oli tunnetta ja siihen uppoutui mukaan lukiessa. Pidin myös paljon miten kuvailit kohtauksen Kuolemantanssin kanssa :)
Muutamia kirjoitusvirheitä löysin, kuten sanoja joissa oli ylimääräisiä j'kirjaimia esim. sukija, turkkijaan, kuvijot, nenijä ja vihaisija, nämä toimivat noissa lauseissa ilman j'tä.

-Silkkis

Nimi: Kuolemantanssi, Varjoklaani

15.10.2017 17:29
”Meidän täytyy puhua.”
Surmayön sanat olivat kaikkea muuta kuin musiikkia Kuolemantanssin korville. Rajapartiossa johon Koivusydän oli hänet ajanut oli ollut mustalle kollille tarpeeksi aktiviteettia koko loppupäivälle, eikä hän malttanut odottaa makuusammaliinsa köllähtämistä ja ärsyttävien klaanitovereidensa katoamista päiväunien ajaksi. Häntä kaikkea muuta kuin huvittaisi kuunnella Surmayötä hyödyttömänä loikoilun sijaan, mutta raidallisen soturin vakava katse viesti, että päikkärit saisivat odottaa. Surmayö käännähti ulos vatukkatunnelista, ja Kuolemantanssi seurasi epäröimättä perässä.
Selvästikin puheenaihe oli liian arka, että siitä oltaisiin voitu keskustella heti leirin ulkopuolella. Kuolemantanssi hidasti vauhtiaan kysyvästi useampaan otteeseen, mutta hänen ystävänsä jatkoi päättäväisenä matkaansa. Musta soturi työnsi taka-alalle hermojaan tinnittävät mielipiteet Surmayön käyttäytymisestä – nyt ei ollut aika heittäytyä jääräpäiseksi hänen auktoriteettiongelmastaan.
”Olen tehnyt jotain hirveää”, Surmayö alkoi kohtaamatta Kuolemantanssin katsetta. Musta soturi odotti ystävänsä jatkavan, reagoimatta hänen aloitukseensa. ”Jouduin tappeluun Topaasihampaan kanssa. Tähtipölyn entisen mestarin. Minä.. minä tapoin hänet – Tähtipölyn silmien edessä.”
Kuolemantanssi tunsi pulssinsa sykähtävän hieman rajummin. Hänen silmissään välähtänyt häkeltyneisyys oli kadonnut nopeammin kuin se oli ilmestynytkään, jättäen yönmustan soturin täysin ilmeettömäksi ystävänsä edessä.
”Ai”, hän töksäytti. Ei kaikista järkevin vastaus, mutta lyhyt ja ytimekäs. Surmayön hermot näyttivät haperimmilta kuin Kirkaskuun sydänjuuret, ja Kuolemantanssin reaktio saattaisi olla viimeinen tarvittava tönäys ja hän olisi yli laidan. Mutta mukaansa hän ei Kuolemantanssia vetäisi.
” Ei mitään muuta?” Surmayö parahti epäluuloisen oloisena, ”ei saarnaa, miten tyhmä olin? Tai edes, ettei ’Topaasihampaan elämä ollut niin tärkeä’?”
”Ei se muuttaisi tilannetta”, musta kolli naukaisi, katsahtaen järvelle päin. Hän ei tahtonut nähdä klaanitoverinsa ilmettä.
”Niin tietenkin… Hah, ei tietenkään. Olen naurettava, kun ajattelen niin. Naurettavaa, että ajattelin saavani sinulta tukea. Yritän ymmärtää, pitää normaalina sitä, millainen suhde sinulle on siihen Aromyrskyyn tai Kirkaskuuhun. Yritän ymmärtää, että välität minusta edes vähän, vaikka et näytä sitä ollenkaan. Mutta sinä et ymmärrä. Et ymmärrä, että elän tällä hetkellä maanpäällisessä Helvetissä! Naaras, jota rakastan vihaa minua, eikä halua enää koskaan nähdä minua. Saatan joutua taistelemaan häntä vastaan jopa tulevassa sodassa. Sen lisäksi menetin Kuutamokuuran, joka oli kuin pikkusisko minulle! Minulla ei siis ole tällä hetkellä siis ketään muuta kuin sinut! Ja ainut mitä sinä saat suustasi on ’aha’”, Surmayö naurahti väkinäisesti. ” En pyydä sinua muuttumaan, en pyydä sinulta mitään suurta. Mutta voisitko edes tämän kerran tukea niin, että minäkin näkisin sen? Pyydän. Olen tällä hetkellä niin pimeässä paikassa, että tarvitsen jonkun näyttämään valoa, että selväisin hengissä tästä. Eikä ole ketään muuta kuin sinä, joka minulle sen voisi näyttää.”
Kuolemantanssi piti katseensa tiiviisti rantaviivassa. Hän tahtoi sanoa jotain, jotain lohduttaakseen, jotain myötätunnon kaltaista, solvauksia, neuvoja – mitä tahansa. Mutta hänen ylpeytensä ei antanut periksi.
”Tiedätkö, Surmayö, mitä tapahtuu, jos teen niin kerran? Se ei jää kerraksi. Sinä uskot pehmittäneesi minut, ja juokset aina luokseni lohtua vailla kuin polkuanturaansa karhunvatukan saanut pentu. Ja tiedätkö mitä siitä seuraa?” Kuolemantanssi kääntyi takaisin ystävänsä puoleen, poraten sinivihreän katseensa tähän. ”Kohta en ole enää edes nimeni veroinen. Koko Varjoklaani alkaa nuuskia kunnioitettavan auransa menettäneen Kuolemantanssin asioita kun he huomaavat, ettei hän olekaan niin pelottava. Ja silloin minä olen samassa tilanteessa kuin sinä.”
Surmayö näytti järkyttyneen ystävänsä sanoista. Hän pudisteli päätään epäuskoisena, päästäen raivonsa tukahduttavan naurahduksen. ”En- en voi uskoa tätä. Väitätkö todella, että tämä kaikki on minun syytäni? Ja siksi et voi edes kerran elämässäsi seisoa rinnallani, vain pelastaaksesi oman nahkasi?”
”Väitän.”
”Tuo.. Tuo on naurettavaa. Ei kukaan todella voi ajatella noin. Miksi heitä edes kiinnostaisi mitä sinä teet leirin ulkopuolella? Kuinka vainoharhainen voi kissa olla?!”
Kuolemantanssi sulki silmänsä ja päästi syvän huokauksen. Niin hillityltä kun hän vaikuttikin, kolli ei kyennyt välillä hallitsemaan edes omaa kieltään. Hän todella halusi lohduttaa ystäväänsä, mutta kuinka hän voisi? Kuinka, kun hän ei todella tuntenut hitustakaan empatiaa tätä kohtaan. Ainoastaan hänen vaistonsa käski pysyä Surmayön rinnalla, sanella lohduttavia loruja siitä kuinka kaikki kääntyisi parhain päin eikä Tähtipöly jaksaisi vihoitella ikuisesti. Koska se tuntui oikealta.
”Surmayö”, alkoi Kuolemantanssi hitaasti, ”minä.. minä en valitettavasti voi asettaa itseäni asemaasi. Enkä varmasti saa suustani sanoja mitä tahdot kuulla. Mutta tahdon sinun tietävän, että jos joskus löydät itsesi keskeltä leirimme aukiota, muiden piirittäessä sinua soihdut ja hiilihangot käpälissään sähisten niin että sylki lentää, voit olla varma että löydät minut rinnaltasi mätkimässä niille elikoille ehostettua naamataulua.”
Huumoria, Kuolemantanssi, mustaa huumoria – Surmayö joko liikuttuisi hänen tunnustuksestaan tai potkaisisi hänet Myrskyklaaniin asti koska ”hän ei ottanut tilannetta tosissaan”.
”Ja mitä yhdestä Pölytähdestä – onhan noita naaraita riesaksi asti” - Kirkaskuu aivasti pentutarhan makuusammalilla – ”jos hän jaksaa sinulle ikuisuudet vihoitella, ei hän ole arvoisesi.”
”Kuolemantanssi”, Surmayö murahti, ”Tähtipöly ei ole vain ’yksi naaras’. Ja minä tapoin hänen mestarinsa! Totta kai hän on vihainen!”
Kuolemantanssi huokaisi. Hänen pitäisi pyytää Metsänhengeltä jotain kielen turruttavia yrttejä. ”En minäkään voi tämän enempää tehdä. Itke lapaani vasten, jos se helpottaa.”
Surmayön katse pehmeni. Ehkä hän ymmärsi tämän olevan suurinta mitä hän saisi ystävästään irti. ”Kiitos, Kuolemantanssi.”
Kuolemantanssi ei edes ehtinyt avata suutaan, ennen kuin muutaman jäniksenmitan päässä oleva puska alkoi heilua villisti – ei hänellä olisi kyllä ollut sanottavaakaan. Tuuli oli kääntynyt, eivätkä soturit haistaneet tulijaa - Surmayö pörhisti karvansa, vääntäen kasvonsa hampaat paljastavaan irveeseen, ja Kuolemantanssi nousi seisomaan, jännittäen lihaksensa pitäen silti katseensa porautuneena puskaan. Esiin loikkasi raskaasti hengittävä Hiiriaskel, jonka katse vaelteli Surmayön ja Kuolemantanssin välillä kuin säikähtäneen vasan. Hän yritti saada sanaa suustaan henkäysten välillä, ja näytti siltä että hän koetti viestiä kaksikolle jotain silmillään. Se sai hänet kuitenkin näyttämään vain tärähtäneeltä, kollien kallistellessa päätään kummissaan tummanruskealle soturille.
”Kuoleman..tanssi”, hän sai viimein sanottua puuskutukseltaan, ”Kirkas.. Kirkaskuu synnyttää..!”

***

Ravatessaan aukion poikki Kuolemantanssi sai osakseen uteliaita katseita hänen tieltään väistyviltä kissoilta. Ei sillä, etteivät he tietäisi miksi hän suuntasi kohti pentutarhaa – kaikki tiesivät, kenen pentuja Kirkaskuu odotti. Ja kaunis naaras oli pitänyt huolen etteivät he pääsisi unohtamaan, juoruten kuuluvasti Täplämyrskyn kanssa jokaisena päivänä kun sää vain salli aukiolla huvikseen löhöilyn. Mutta ehkä jotkut olivat todella uskoneet sitä vain juoruksi, ennen kuin Kuolemantanssi raahautui kohti pentutarhaa, ilme kuin hän olisi synnyttämässä Kirkaskuun sijaan.
Ryömiessään vatukkatunnelista sisälle pentutarhaan Kuolemantanssi ei kuullut enää mitään, mikä viittaisi käynnissä olevaan synnytykseen. Oliko Hiiriaskel huijannut häntä? Ehkä Kirkaskuu, se käärmeensikiö, oli kiristänyt pienempää naarasta hälyttämään mustan kollin paikalle valheillaan koska tahtoi seuraa, mahdollisesti hiirenraadon tai makuusammaltensa pöyhintää. Ei olisi ensimmäinen kerta kun Kirkaskuu yrittäisi hyötyä asemastaan Kuolemantanssin ”kumppanina” – se kiero naaras tiesi hyvin, ettei Kuolemantanssi voisi kieltäytyä klaaninsa edessä, vaikka kuinka tahtoisi julistaa vihaavansa koko heitukkaa ja muuttavansa Tuuliklaaniin Aromyrskyn luo.
”Onnea”, naukui Metsänhenki Kuolemantanssin pistäessä päänsä sisään pesään. Hän tunsi Kirkaskuun katseen ohimollaan, muttei vielä suostunut antamaan huomiotaan tälle. ”Sait neljä pentua.”
Mustan soturin katse osui maassa lojuvaan keppiin, jota Kirkaskuu oli arvatenkin järsinyt hampaanjäljistä päätellen. Hän olisi mielellään katsellutkin kuningattaren nätin naaman vääntymistä kivusta irveeseen, vaikka synnytyksessä hän ei tahtonut olla mukana. Hopeanharmaa naaras olisi varmaankin iskenyt hampaansa hänen käpäläänsä.
”Kuolemantanssi”, Kirkaskuu sanoi pehmeästi, saadakseen soturin huomion. Hän siirsi ohuen häntänsä pentujen tieltä, paljastaen neljä karvamyttyä – yhden tuuheakarvaisen mustavalkoisen, kaksi harmaansävyistä ja yhden valkean.
”Tämä on Saarnipentu”, kuningatar päätti osoittaen hännällään vaaleanharmaata kollia, jolla oli tummempaa kuviointia turkissaan siellä täällä.
”Kärppäpentu”, valkea kolli, jolla oli musta hännänpää.
”Varispentu.” Viimeinen kolli oli veljiään tummempi ja heiveröisempi. Kuolemantanssi pisti merkille sen rintakehässä olevan arven, muttei kysynyt siitä.
Kirkaskuu ei nimennyt viimeistä pentua. Hän katsahti ylös Kuolemantanssiin, lipevä hymy huulillaan. ”Sinä saat nimetä viimeisen.
Kuolemantanssi katsahti tuuheaturkkiseen, valkomustaan naaraaseen. Kirkaskuu ei varmaan arvostaisi nimeä ”Riesapentu”.
Musta soturi istahti tasaiseksi tampatulle neulasmatolle ja mietti hetken. Hän silmäili pentua, kääntäen sitten katseensa taakseen, Tuuliklaanin reviirin suuntaan. ”Myrskypentu.”

Nimi: Kuplatassu, Myrskyklaani

07.10.2017 23:01
"Kuplapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän, ja olet on valmis soturioppilaan koulutukseen", Hunajatähti lausui ja katsoi minuun. Päällikön turkkia värittävät mustat raidat hohtivat hämärtyvän taivaan alla. Muiden klaanikissojen lämpö tuntui ilmassa ja tunsin tovereideni katseet. Etenkin Haukkakatseen meripihkaiset silmät kuumottivat selkääni. Katsoin silti odottavasti Hunajatähteä.
"Tästä päivästä aina siihen päivään, jolloin ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kuplatassuksi!" tämän ilmoitettuaan Hunajatähti käänsi harmaiden silmiensä katseen minusta muihin klaanikissoihin. Hän antoi katseensa pyyhkiä kissajoukkoa. *Kuka hän on? Kuka hän on?* ääni mielessäni kiljui. Pian päällikön silmät lukittuivat johonkin. En uskaltanut kääntää päätäni ja katsoa. Hiljaisuus vallitsi rotkossa.
"Sinun mestarisi tulee olemaan Korppilaulu. Toivon, että Korppilaulu siirtää kaiken oppimansa tiedon sinulle. Korppilaulu, astu eteen", Hunajatähti naukui rikkoen hiljaisuuden. Käänsin vihdoin päätäni. Näin kuinka musta kolli nousi seisomaan yllättyneen näköisenä. Hän katsoi minua keltaisilla silmillään ja käveli luokseni.
"Korppilaulu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi tarkkaavainen ja rohkaiseva. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", Hunajatähti sanoi ja katsoi Korppilaulua kiinteästi. Uusi mestarini nyökkäsi pienesti ja katsoi sitten minua. Hän kumartui jotta ylsin koskettamaan kollin nenää nenälläni.
"Kuplatassu, Kuplatassu, Kuplatassu!" klaani puhkesi huutamaan ja kissoja tuli onnittelemaan minua. Röyhistin rintaani ylpeästi. Kun kaikki muut olivat menneet, Haukkakatse käveli luokseni. Katsoin isäni meripihkaisia silmiä kunnioittaen. Ylpeys paistoi isän silmistä.
"Olen sinusta hyvin ylpeä. Näytät ihan..", isäni jätti lauseensa kesken ja katsoi hetken taivaalle. Sitten kolli laski katseensa minuun lempeästi.
"Näytät ihan emollesi tuon ikäisenä. Miinus tosin nuo valkeat osat sinusta", Haukkakatse naukui. Hymyilin. Tiesin näyttäväni emoltani ja olin siitä ylpeä. Kurotin kaulaani ja nuolaisin isäni kaulaa.
"Minusta tulee vielä paras soturi! Voit olla minusta vielä ylpeämpi!" naukaisin iloisesti.
"Olisin sinusta ylpeä vaikka et saisi edes kovakuoriaisia kiinni. Olet ainoa pentuni ja rakastan sinua", Haukkakatse naukaisi ja katsoi minua lempeästi hymyillen.
"Minäkin rakastan sinua", sanoin ja katsoin isäni ystävällisiä silmiä.

//Okei juu tää oli joku kaunis alkutarina :3

Vastaus:

2kp! Onnittelut uudelle oppilaalle! Tarinassa tuli hyvin esille miten erityinen hetki tämä oli Kuplatassulle ja hänen vanhemmilleen, iloa ja ylpeyttä ei puuttunut :) Pidin myös siitä miten kissojen silmiä kuvailtiin tarinassa monta kertaa, se sopi mielestäni tarinan kulkuun mukavasti.

-Silkkis

Nimi: Viziato, Kotikisu

23.09.2017 21:57
< -- Prologi -- >


Pienen kissanpennun vinkaisu. Hännän heilahdus. Maidon ja puuvillan sekoittama tuoksu. Aurinko lämmitti mukavasti vasten huuruista ikkunaa, vaikka Viherlehti oli jo täydessä kukoistuksessaan. Puiden vihreät lehdet liehuivat tuulen leikitellessä kaksijalkalan vähäisen kasvuston kanssa, ja moni saattoi kuulla ilmassa liihottavien lintujen siipien läimäisyt.
Squisito antoi safiirinsinisten silmiensä kulkeutua pitkin ulkona vallitsevaa ilmaa, mutta käänsi päänsä kuullessaan hennon ynähdyksen. Kaksi kissanpentua kiemurteli unenetokkuraisina lämpimällä huovalla, josta hän itse oli paraikaa sitten poistunut. Väsyneesti Squisito hyppäsi ikkunalaudalta ja asteli tyttäriensä luokse. Molemmat olivat sikeässä unessa, eikä huoneessa kuulunut muuta kuin pentujen tasainen hengitys.
“Squisito! Kas täällähän sinä olet, hyvä tyttö.”
Vaaleaturkkinen kissa antoi lempeän käden kulkeutua selässään ja asteli sitten takaisin pentujensa luokse. Kaksijalka taputti hellästi Squisiton päätä ja kääntyi sen jälkeen kahden naaraspennun puoleen. Squisito räpytteli väsyneesti silmiään ja kävi makuulle. Pian koittaisi aika, jolloin hän olisi jälleen ainoa kissa taloudessa.
“Mitä sanot, Squisito?” kaksijalka kysyi hymy huulillaan. “Se eilinen ehdokas näytti hyvältä, hän varmasti osaisi pitää heistä huolta.”
Squisito kehräsi vastaukseksi. Vuosien saatossa hän oli kehittänyt läheisen suhteen kaksijalkaansa ja ymmärsi lähes kaiken mitä hänelle sanottiin. Olisi sääli, jos pennut joutuisivat huonoon kotiin - olivathan he sentään hänen ja Irréfléchin pentuja. Squisiton sydäntä riipaisi hänen ajatellessaan täydellistä rotukissaa, joka oli jättänyt perhe-elämän isojen näyttely lavojen vuoksi. Tosin ei siinä mitään - olihan Squisito itsekin melkoisen arvostettu niissä piireissä. Hän ei vain ollut koskaan ajatellut joutuvansa yksin tyttäriensä kanssa.


< --- >


Squisito antoi hiljaisten askeleidensa kulkeutua pitkin niittyä, joka oli vielä kostea viimeöisestä sateesta. Hän haistoi ilmassa tuoreen niittyleinikin ja kosteuden vesipisarat. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, mutta lämpö ei ulottunut maahan asti. Paksut pilvet olivat kerääntyneet hattaraisen taivaan rinnalle, ja ilmassa kuului ukkosen jyrinää.
“Sinä tulit.”
Squisito kääntyi kohti harmaansävyistä kollia, jonka silmät hehkuivat aamukuuran kosteutta. Toisen lempeille kasvoille oli hiipinyt hymy, ja Squisito kiinnitti huomiota veljensä jalkoihin. Niiden turvallisessa suojassa piileksi harmaa kissanpentu, jolla oli kirkkaan meripihkanväriset silmät.
“Pitihän minun nähdä veljentyttäreni”, Squisito hymähti.
Liekki nyökkäsi hymy huulillaan ja katsahti tytärtään rohkaisevasti. “Tässä on siskoni, Squisito. Hän on tätisi.”
Pieni kissanpentu katsoi arasti edessään seisovaa kissaa, joka katsoi häntä ilmeettömästi. Squisito tiesi, että hänen veljensä oli onnistunut saamaan itsensä varsinaiseen ongelmaan. Rakastua nyt klaanikissaan - se oli typeryyden huippu.
“Mikä on sinun nimesi?” Squisito kysyi lempeästi, vaikka hänen hymynsä ei ulottunut silmiin asti. Hän ei tiennyt, mitä ajatella tästä pienestä karvanyytistä. Puoliksi klaanikissa, puoliksi Erakko ja siinä ripaus kotikisun verta. Siinä oli melkoiset sukujuuret.
“O-olen Sumu”, kissanpentu vinkaisi hempeällä äänellä, joka ei kuulostanut tavallisen klaanikissan ulvonnalta.
Squisito nyökkäsi, mutta käänsi pian katseensa veljeensä. Äänettömästi hän välitti viestin “Meidän täytyy puhua”.
Liekin silmät levisivät ja hymy hiipui kohti kuolemaansa.
“Öm, Sumu?” Liekki sanoi lempeästi tyttärelleen. “Mitä jos menisit leikkimään tuolla puun oksalla, niin minä ja Squisito vaihdamme kuulumisia.”
Pieni kissanpentu räpäytteli hetken silmiään, mutta kiiruhti nopeasti ison puunrungon luokse, jonka yllä leijui paksu varjo. Squisito naurahti toisen innostuneisuudelle.
“Onko hän tullut sinuun vai emoonsa?” Squisito kysyi, kun oli varmistanut ettei pentu kuulisi mitään.
“Sekä että”, Liekki vastasi ilmeettömästi. “Mistä halusit puhua?”
Squisito kurtisti kulmiaan, mutta levitti lopulta kasvoilleen hurmaavan hymyn. “Muistaako hän? Emoaan? Veljiään? Ketään?”
Liekki tarkkaili sisartaan hetken hämmentyneenä, mutta tuhahti sitten. “Ei tietenkään, pennut unohtavat nopeasti.”
“Mutta sinä et.”
Squisito hymyili veljensä ilmeelle. Mitäs oli mennyt leikkimään sellaisella asialla kuin rakkaus. Siitä sai maksaa, useimmiten korkojen kera.
“Minä…” Liekki sanoi särkyvällä äänellä, joka halkoi ilmaa kuin ukkonen. “Minä rakastan häntä… Tiedätkö kuinka vaikeaa se on?”
“Hänen täytyy olla ihmekissa, kun saa sinut noin tolaltaan.”
“Hän on”, Liekki sanoi hiljaa ja siirsi katseensa puunrungolla leikkivään Sumuun. “Sadeliito… hän… häntä ei voi olla rakastamatta.”
Squisito tarkkaili veljeään säälivästi. Tiesihän hän, kuinka paljon Liekki uhrasi rakkauden eteen. Se oli silkkaa tyhmyyttä, mutta minkäs Squisito veljelleen pystyi. Hän oli se, joka oli tullut heidän isäänsä. Siihen, joka oli itsenäinen ja vahva. Joka ei tarvinnut ketään. Liekki oli toista maata, hän rakasti. Rakasti liikaa. Ja oli sen takia uskomattoman typerä.


< --- >


Ilma huoneessa tuntui tippuneen parikymmentä astetta. Squisito tuijotti vuorollaan kahta pentuaan - ensin lempeästi, sitten lähes ilmeettömänä. Aika oli koittanut.
“Emo?” toinen pennuista kysyi huolestuneena.
“Niin?”
“Mitä jos emme pärjää?”
Squisito hymähti. “Tietenkin pärjäätte, olette minun pentujani.”
Fastidiosa ei näyttänyt yhtä vakuuttuneelta kuin sisarensa. Tämä tarkkaili epäuskoisella katseellaan emoaan, mutta ei sanonut enää mitään. Viziato näytti rauhallisemmalta, mutta tämänkin hännänpää liikahteli hermostuneesti ilmassa.
“Miksi olet niin varma?” Viziato kysyi, eikä äänestä voinut olla kuulematta ivaa.
Squisito mietti, miten oli saanut kasvatettua pennuistaan näin kuuliaisia. He eivät välittäneet hänen mielipiteistään tai sanomisistaan, mutta olivat silti hämmentyneitä uuden kaksijalkansa vierellä. Kohta he huristaisivat pois, eikä Squisito näkisi pentujaan hetkeen.
“Minä tiedän”, Squisito sanoi ja onnistui maalaamaan kasvoilleen itsevarman hymyn. “Niin kuin sanoin, olette minun pentujani.”
Fastidiosa ja Viziato tuijottivat emoaan ääneti, mutta molempien silmissä välähti ylpeys sukujuuristaan.
“Jos niin sanot”, Viziato sanoi hymy huulillaan, eikä Squisito voinut olla värähtämättä sen kieroudelle.
Pilvet alkoivat kerääntymään taivaalle.


< --- >


//Tästä tarinasta ei tarvitse antaa KP:ita, koska tämä oli vasta ns. “pohjustusta” tuleville tarinoille. + Eihän tämä edes ollut Viziaton näkökulmasta :’D

Vastaus:

Ensimmäisen osan rauhallinen tunnelma toimi sopivasti, ympäristössä ja tapahtumissa oli lämpöä, joka toimi myös lopun haikeudenkin kanssa. Squisiton luonteesta ja hänen elämästään, oppi tarinan edetessä ja siitä oli mielenkiintoista lukea. Ja niinkuin tarinassa lukikin hänen luonteensa on vahva, josta löytyy ylpeyttä ja hän näyttää osaavan pitää yllään eleganssia kohteliaisuutta, sen kuvan sain lukiessa. Ja kohtaus Liekin ja Squisiton kanssa nosti kyllä tunteita pinnalla, sekä Squisiton ajatukset tässä olivat myös kiinnostavaa luettavaa :)

-Silkkis

Nimi: Lummetassu, Varjoklaani

17.09.2017 01:06
Suonsilmäkkeiden pistävä haju tunkeutui Lummetassun kuonoon hänen astellessaan paksujen rahkasammalmättäiden lomassa. Vesi tirskui hänen käpäliensä alla, ja lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta suoveden kylmyys tuntui pistelynä jokaisessa polkuanturassa.
*Kaikista maailman paikoista tänne… Pimeämuisto todella luottaa saalistustaitoihini! *
Lummetassu raotti leukojaan ja antoi suoilman leijailla sisään. Lähistöllä kukkiva suopursu levitti huumaavaa tuoksuaan laajalle, mutta sen lomasta hän oli erottavinaan jotain muuta – sammakko! Pieni vihertävänruskea otus pisti päänsä esiin suovesilammikosta parin hännänmitan päässä hänestä. Lummetassu painui matalaksi ja lähti hiipimään kohti saalista, kaikki aistit siihen kiinnittyneinä. Sammakko ei näyttänyt tuntevan lähistöllä vaanivaa vaaraa, sillä möllötettyään hetken isoilla nappisilmillään tyhjyyteen se kömpi ylös vedestä ja jäi istumaan sammalmättäälle.
Lummetassu syöksähti kohti uhria varmana voitosta, kun mätäs hänen etutassunsa alla vajosi yhtäkkiä alas. Kului vain humaus, ja samassa hän makasikin jo rähmällään. Sammakon hätäinen kurnutus katosi nopeasti kaukaisuuteen.

Lummetassu kömpi ylös hämillään ja koetti ravistaa vettävaluvaa turkkiaan kuivaksi. Hän katsahti ympärilleen, muttei nähnyt tai haistanut ketään lähimailla. Ei niin kuulunutkaan olla, vaikka häntä todennäköisesti tarkkailtiin kaiken aikaa.
Lummetassu ryhdistäytyi. Nyt ei saisi lannistua, täällä riittäisi kyllä vielä saalista tuon sammakon lisäksi. Hän raotti huuliaan toistamiseen ja maistoi ilmaa keskittyneesti. Kauempaa kantautui heikko linnunhaju… Lummetassu päätti lähteä seuraamaan sitä ja piti tällä kertaa tarkasti huolen siitä, että astui vain kestäville mättäille. Kitukasvuisten mäntyjen juuristot kasvoivat lujalla maaperällä, joten niiden päälle oli ainakin turvallista astua.
Hajun yhä voimistuessa Lummetassu alkoi erottaa lintuja olevan monta. Hän pähkäili pienen hetken, olisiko liian riskialtista yrittää napata niistä joku aivan yksin, mutta tajusi että olisi sammakonaivoista jättää yrittämättä. Hän lähestyi lähestymistään kohteita, kiertäen tiiviin tupasvillamättään häntäkarvat maata viistäen.
Yhtäkkiä pari ruskeatäplikkäitä siipiä suhahti hänen kasvojensa editse viiltävän ilmavirran saattelemana. Enempää ajattelematta Lummetassu ponnisti takajaloillaan ja iski etukäpälänsä ylös. Tuntiessaan kynsien uppoavan pehmeisiin linnunhöyheniin hän kiskaisi alaspäin, saaden vimmatusti räpistelevän otuksen tömähtämään maahan. Hän puraisi linnulta niskan poikki, ja sen viimeinen rääkäisy katkesi lyhyeen. Hiljaisuus salamannopeiden tapahtumien jälkeen oli hämmentävä, sillä samanaikaisesti kaikki muut paikalla olleet linnut olivat paenneet kauas suonselälle. Lummetassu tunsi veden herahtavan kielelleen haistaessaan tuoresaaliin herkullisen tuoksun, ja samassa hän kuuli takaansa tutun äänen maukuvan: ”Hienosti napattu!”
Kääntyessään hän näki Pimeämuiston loikkivan ketterästi suokasvien lomitse häntä kohti. Päästyään perille mestari virnisti hyväntuulisesti ja jatkoi: ”Näyttää olevan nuori jouhisorsa. Moni muu olisi päästänyt sen pakoon noin yhtäkkisessä tilanteessa”.
Lummetassu nyökkäsi mielissään ja poimi sorsan maasta. Sen veltto pää jäi lepsottamaan luonnottomasti maata kohti hänen pohtiessaan, miten ihmeessä niin ison otuksen saisi haudattua maahan myöhemmin haettavaksi.
Pimeämuiston ilme vakavoitui ja hän maukui: ”Normaalisti en olisi tullut näin pian puhumaan sinulle, mutta tilanne on tällä hetkellä tavallisuudesta poikkeava. Olet vakuuttanut minut saalistustaidoillasi, joten siirrymme seuraavaksi jäljitystehtävään. Vien sinut kokeen alkuun, jossa luovutat sorsan minulle”.
Lummetassu lähti seuraamaan Pimeämuiston mustaharmaaraidallista hahmoa pois suolta. Hän oli haljeta innosta läpäistyään ensimmäisen testin, mutta samaan aikaan huoli kalvoi häntä ajatusten laidalla. Kiireellisen lopputestauksen syyt näet olivat jotain sellaista, mitä hän ei olisi koskaan toivonut joutuvansa kokemaan.


-aikahyppy edelliseen auringonnousuun-

”Mustatähti haastoi Tuuliklaanin taisteluun”.
Lummetassu tuijotti silmät pyöreinä Sysihaavetta. Hän odotti klaanitoverin purskahtavan naurun hetkenä minä hyvänsä ja sanovan, että edellinen oli ollut vain pelkkä vitsi, mutta kollin kasvot olivat harvinaisen vakavat.
”Taistelu?” Lummetassu maukui hitaasti, tunnustellen sanaa suussaan. Se kalskahti terävänä korvissa, kuin enteillen tulevan verenvuodatuksen hävitystä ja tuskaa.
Sysihaave nyökkäsi ja maukui: ”Mustatähden mukaan Tuuli- ja Varjoklaani ovat kinastelleet liian kauan ’rauhanomaisesti’, ja asialle on pantava lopullinen päätös. Hän käski tuuliklaanilaisten kertoa terveisensä Tuulitähdelle, ja lähetti saattopartion heti matkaan”.
”Se tuli meitä vastaan hieman ennen leirin sisäänkäyntiä. Mutta miksi ihmeessä Tiikeriraitakin oli mukana? Se öykkäri aloittaa vielä tappelun ennen kuin he ehtivät Tuuliklaanin rajalle asti”.
Sysihaave tuhahti nyrpistäen nenäänsä ja totesi: ”Tiikeriraidalla riittää uhmaa ja röyhkeitä solvauksia niin kauan kuin hän on turvallisella maalla. Olisitpa nähnyt, miten hän vapisi kerran rajapartiossa kun…”
”Lummetassu!”
Lummetassu kääntyi yllättyneenä ja huomasi Pimeämuiston kiiruhtavan luokseen.
”Sinun täytyy tulla mukaani. Tiedän, ettet ole saanut vielä palautua matkasta Kuulammelle, mutta Mustatähti haluaa, että testaamme sinun ja siskojesi taidot nyt heti”.
Lummetassun silmät syttyivät jännityksestä ja innosta hänen kuullessaan mestarin sanat. Hän huitaisi pikaiset hyvästit Sysihaaveelle ja lähti kevyesti hypähdellen kulkemaan mestarinsa rinnalla kohti vatukkatunnelia. Sysihaave murahti jotain onnentoivotusten tapaista hänen peräänsä, mikä sai hänet vielä entistäkin paremmalle tuulelle. Kaikki väsymyksen rippeet huuhtoutuivat pois hänen kulkiessaan kohti oppilasaikansa viimeistä koitosta.

- - -

”Noniin, olemme perillä”.
Pimeämuiston sanat palauttivat Lummetassun takaisin nykyhetkeen. Hän katsahti ympärilleen ja tajusi olevansa reviirin itälaidalla lähellä kaksijalkojen viherlehtipaikkaa ja polkuja. Ilmassa tuoksui hennosti palaneelta puulta sekä kaksijalkojen hirviöiltä.
”Odotat tässä siihen asti, että aurinko koskettaa tuon kuusen keskirunkoa”, Pimeämuisto ohjeisti. Hän otti sorsan Lummetassulta ja viittasi hännällään muutaman ketunmitan päässä kasvavaa jykevää havupuuta. Auringonsäteet nuolivat jo sen latvaa ja yläoksia, mutta paistoivat liian viistosti osuakseen paksumpaan keskiosuuteen.
”Äläkä unohda käyttää kaikkia aistejasi jäljitettäessä”, Pimeämuisto lisäsi vielä.
Lummetassu nyökkäsi ja jäi katsomaan, miten mestari katosi sekametsän varjoihin, jättäen tuoreen hajuvanan leijumaan peräänsä.
*Odotus alkakoon…*

Kimalainen surisi suippojen keltakukkaisten kasvien lomassa. Lummetassu leikitteli ajatuksella sen nappaamisesta, maaten valoläikässä pää käpälien päällä ja silmät puoliummessa. Ilma oli ihanan leuto ja rauhaisa, eikä varjoklaanilaismetsien puolihämäräkään saanut peitettyä kaikkia maatilkkuja katveeseensa.
Lummetassu venytteli antaumuksella ja veti suunsa haukotukseen. Hän oli maannut paikallaan jo ikuisuuden, eikä edellisyön retki Kuulammelle ainakaan auttanut hereillä pysymisessä. Hän päätti kääntää kylkeä ja sattui samalla vilkaisemaan viereistä kuusta. Sen keskiosa loisti auringonvalossa täyteläisen ruskeana, ja alemmatkin oksat alkoivat muuttua pölyisenvihreästä tummankirkkaiksi. Vähän niin kuin Lummetassun silmät, jotka – Jäljitystehtävä!
Lummetassu ponkaisi jaloilleen karvat pörrössä. Hänen olisi pitänyt jo aloittaa seuraava koe! Lummetassu kiepsahti kannoillaan ja työnsi nenänsä suuntaan, johon muisteli Pimeämuiston aiemmin lähteneen. Tähtiklaanin kiitos sää oli hänen puolellaan, sillä vähäisen tuulen ansiosta hajujäljen saattoi yhä erottaa hyvin. Lummetassu huokaisi helpotuksesta ja lähti harppomaan eteenpäin. Risut ja terävät neulaset takertuivat hänen turkkiinsa ja läiskivät kasvoille hänen työntyessään vauhdilla ryteikköjen läpi. Hajujälki vahvistui askel askeleelta, mutta pysyi silti liian heikkona ollakseen tuore.
Lummetassu ylitti yhden kaksijalkojen poluista ja oli hairahtaa reitiltä jäljen tehtyä pienen mutkan läheisen kuusirykelmän taa. Hän kiihdytti tahtia, kiinnittämättä sen kummempaa huomiota ympäristöönsä.
Yhtäkkiä tiheämpi metsänosuus päättyi ja Lummetassu tajusi seisovansa metsän laidassa. Edessä oli kapea kaistale heinämaata, minkä jälkeen alkava alamäki johti pienelle purolle.
*Rajajoen sivu-uoma*, hän kuittasi mielessään ja jatkoi hajujäljen seuraamista kostealle rantapenkereelle. Puro oli leveämpi mitä hän oli olettanut, mutta helposti ylitettävissä parin astinkiven avulla. Hän loikki kivet puronuoman yli ja kohotti kuononsa jatkaakseen jäljitystä, mutta tajusi kummastuksekseen sen kadonneen. Hän raotti suutaan ja maisteli huolella, muttei saanut Pimeämuiston ominaishajua kuonoonsa. Kenties mestari ei ollutkaan ylittänyt puroa?
Lummetassu palasi takaisin ja löysi hajujäljen rannan saraheinistä. Hän seurasi sitä aina keskimmäiselle aistinkivelle, mutta siinä se katosi.
*Hyppäsikö hän tuonne?!* Lummetassu silmäsi vettä epäilevästi. Pimeämuisto ei hänen käsittääkseen osannut uida, joten pohjan täytyi olla matala. Jos hän oikein siristi silmiään, alhaalla saattoi olla laakeita kiviä… Virtaus ainakin oli olematon, joten ei ollut pelkoa sen vietäväksi joutumisesta. Lummetassu muisti, miten Mustanärhelle oli käynyt rajajoenjoen alajuoksulla ja värähti. Silloin oli ollut hiirenkorva, ja ohut jääpeite oli vielä päällystänyt vedenpintaa. Tuuliklaanin soturi oli pudonnut sen alle- Lummetassu riisti ajatuksensa väkisin irti muistosta ja koetti keskittyä tehtävään. Mitä mestari oli aiemmin sanonut? Kenties jotain mikä auttaisi nyt… Käytä kaikkia aisteja!
Tähän mennessä hän oli koetanut haistaa jäljen ja katsoa läheltä, mutta mitä jos ratkaisu olikin kauempana? Hän tähyili ympärilleen ja suuntasi katseensa etäälle. Rantapenkereet eivät tuntuneet aluksi antavan mitään vihjettä mestarin seuraavasta siirrosta, mutta samassa hän äkkäsi noin kolmen jäniksenmitan päässä astinkivistä ruskeatäpläisen sulan. Se oli tarttunut kaislikkoon ja koetti heikosti päästä irti. Vihdoin! Lummetassu pinkaisi jälleen matkaan uuden tarmon täyttämänä.

”Hieman kauemmin mitä odotin, mutta selvisit haasteesta”.
Lummetassu seisahtui Pimeämuiston eteen ja hymyili voipuneena. Kaksi reittihairahdusta myöhemmin, turkki täynnä oksanpätkiä ja takiaisia ja mieli mustelmilla hän alkoi lähennellä jo sietokykynsä rajoja. Aluksi oli ollut jo se sammakko, sitten puro, ja yhtäkkinen maanvajoama... Mestarin seuraavat sanat saivat kuitenkin hymyn hänen huulillaan levenemään.
”Olet paras niin jäljityksessä kuin saalistuksessakin teistä kolmesta, jos minulta kysytään”.
Lummetassu oli aikeissa vastata, mutta tuttu ääni keskeytti hänet sanomalla: ”Vaan odota kun näet Koskitassun taistelutaidot ja sano sitten kenestä tulee paras soturi”.
Kuin yhteisestä merkistä läheinen pensaikko alkoi kahista ja Lummetassun sisaret mestareineen astelivat esiin. Koskitassun mestari Kirkaskuu pyyhkäisi katseensa Lummetassun yli kylmänkoppavasti ja jatkoi virkettään: ”Sitä paitsi Lummetassuhan menetti ensimmäisen saaliinsa”.
Lummetassu räpäytti silmiään ja painoi hämillään katseensa tassuihin muistaessaan aiemman sammakkoepisodin. Kyseessä oli ollut täysin ymmärrettävä moka, kai Kirkaskuu sen tajusi?
”Se oli vain hassu kömmähdys, niitä sattuu kaikille”, Sädekynsi maukui tuupaten siroa naarasta kevyesti kylkeen.
Kirkaskuu otti nopean sivuaskelen ja oli törmätä Koskitassuun. Hän sinkautti oppilaalleen hurjistuneen katseen, mutta koska tapahtuma kesti vain silmänräpäyksen, Lummetassu ei ollut täysin varma näkemästään. Koskitassu luimisti korviaan ja siirtyi Kultatassun vierelle.
”Ajattelimme, että saatte tankata hieman ennen seuraavaa koetta”, Sädekynsi jatkoi huomaamatta kaksikon käytöksessä mitään kummallista. Naaras viittasi Pimeämuistoon päin, ja vasta nyt Lummetassu tajusi tämän pitelevän yhä hänen aiemmin saalistamaansa sorsaa. Se oli jo puoliksi kynitty, minkä ansiosta herkullinen tuoksu pääsi leijailemaan lähes esteettömästi ympäriinsä.
”Grrroour…”
Lummetassu käänsi katseensa ja tajusi äänen tulleen Kirkaskuun vatsasta. Hopeanharmaan naaraan koko olemus huokui ärtymystä tämän jatkaessa Sädekynnen lausetta: ”Ja koska Lummetassu sai suurimman saaliin, syömme sen”.
Pimeämuisto työnsi sorsan joukon keskelle ja maukui: ”Käykää kiinni. Jatkamme heti tämän jälkeen”.
Kaikki kerääntyivät saaliin ympärille ja haukkasivat oman osansa. Vaikkei liha ollut enää lämmintä, sen maukas aromi sai Lummetassun makunystyrät hyrisemään mielihyvästä. Muutkin näyttivät pitävän ateriasta, ja kun se oli syöty, tunnelma alkoi jälleen muistuttaa enemmän harjoitussessiota kuin lahtauspartiota.
Sädekynsi rykäisi ja maukui: ”Seuraavaksi testaamme teiltä yrttituntemustanne”.
Lummetassu kallisti päätään kummissaan, muttei ehtinyt kysyä mitään.
”Me kaikki tiedämme, ettei sotureiden tehtävä ole hoitaa sairaita tai paikata haavoja”, Kirkaskuu jatkoi, pudottaen nipun kasveja oppilaiden eteen.
”On kuitenkin havaittu hyväksi jokaiselle klaanissa tuntea edes muutama tavallinen hoitokeino, vaikkei parantaja olisikaan”, Pimeämuisto lisäsi. ”Olette varmasti kaikki joskus kuulleet tai nähneet, miten parantaja on poistanut tikun tassusta tai tyrehdyttänyt verenvuodon. Kysymme siis vain kaikista helpoimpia asioita, joita Metsänhenki meidän käski”. Pimeämuisto selitti ja lisäsi vielä: ”Samalla tämä on koe terveen järjen käyttämisestä, sillä toistamiseen: nämä ovat helppoja asioita”.
Lummetassu vilkaisi sisariaan, jotka molemmat vaikuttivat hämmentyneiltä. Ei tällaista muiden oppilaiden lopputarkkailuissa ollut ollut, hän oli asiasta täysin varma. Sysihaave olisi taatusti valittanut sellaisesta hänelle, sillä asioita ei oltu opetettu koulutuksen aikana suoraan.
”Koskitassu, sinä aloitat”, Kirkaskuu maukui keskeyttäen Lummetassun mietteet. Sisar siirsi hermostuneena painoa valkealta käpälältä toiselle, muttei väittänyt vastaan. Sädekynsi poimi sekalaisesta lehtikasasta muutaman kepin ja toi ne Koskitassun eteen. Koskitassu silmäili niitä epäilevänä, kun Pimeämuisto maukui: ”Mitä näistä oksista käyttäisit tukemaan murtunutta jalkaa? Voit tutkia niitä myös lähempää ja vastata sitten”.
Lummetassu katsoi, miten Koskitassu kiersi jokaisen kepin huolella ja osoitti sitten hännällään yhtä.
”Käyttäisin tätä”.
”Miksi, saanen kysyä?” Pimeämuisto kysyi, ilme peruslukemilla.
Koskitassu vilkaisi tätä ja maukui: ”Se on paksu ja melko lyhyt. Tuo toinen on liian ohut, joten se katkeaisi heti, ja kolmas liian pitkä. Se tulisi kävellessä tielle”.
”Oikein”, Pimeämuisto vastasi väläyttäen hymyn ja kääntyi Lummetassun puoleen.
”Vuorosi”.
Lummetassu aikoi nousta, kun Kirkaskuun terävä mauku pysäytti hänet: ”Kultatassu saa vastata ensin”.
Kaikki käänsivät katseensa tähän, mutta naaraan silmissä pysyi kylmän etäinen katse.
”Ajattelin vain, että olisi järkevintä mennä järjestyksessä jossa he nyt istuvat”.
Sädekynsi ja Pimeämuisto vaihtoivat hitaan katseen, mutta kohauttivat olkiaan. Lummetassu jäi aloilleen jännitystä kuplivana. Kultatassu asteli yllättävän rauhallisesti mestareiden eteen ja odotti, että Pimeämuisto asetteli hänen eteensä kolme tahmeaa seittiä. Tehtyään sen hän teki tilaa Sädekynnelle.
”Minkälaista seittiä käyttäisit sitoaksesi Koskitassun valitseman kepin murtuneeseen jalkaan, jotta se pysyisi tiukasti kiinni ja tukisi astuttaessa?”
Kultatassu nuuhkaisi lähintä seittiä, kiepautti toisen ympäri ja pysähtyi sitten kolmannen viereen.
”Tämä on paras”.
”Miksi?” Kirkaskuu kysyi.
”Siinä ei ole reiän reikää, eikä se haise. Tuo vanha seitti on menettänyt jo osan kiillostaan, joten se ei tulisi kestämään kauaa ehjänä”.
Sädekynsi nyökkäsi hymyillen ja maukui iloisesti: ”Oikein!”
Kultatassun siirtyessä Koskitassun vierelle Lummetassu nielaisi. Hän asteli soturien eteen ja istuutui.
”Mitä yrttiä käyttäisit lievittämään murtuneesta jalasta seuraavaa kipua?”
Kirkaskuu työnsi hännällään loput kasassa olleet lehdet ja siemenet Lummetassun eteen. Pimeämuisto ja Sädekynsi vaihtoivat taas katseen, ja Sädekynsi avasi suunsa varovasti.
”Eikö tuossa ole vähän liikaa valinnanvaraa, muuthan- ”
”Kyllä hän kykenee noista valitsemaan, tavallinen kipulääke kaikkiin vaivoihin. Vai pelkäätkö, ettei mestarisaalistaja-jäljittäjä kykenekään tunnistamaan yrttejä?” Kirkaskuu osoitti viimeiset sanansa Pimeämuistolle, joka kurtisti tyytymättömänä kulmiaan. Kukaan ei kuitenkaan sanonut enää mitään, joten Lummetassun oli aloitettava tehtävänsä.
Valinnanvaraa oli ainakin kymmenen eri lehden ja siemenen väliltä, mutta suuret sahalaitaiset lehdet hän osasi jättää pois laskuista vahvan hajun perusteella. Hän ei ollut koskaan itse joutunut syömään mitään kipua lievittävää, muutama muu oppilaista kyllä. Epäonnisten klaanitovereiden raahauduttua pesään he eivät olleet tuoksuneet juuri miltään hänen muistaakseen.
Lummetassu kierteli aikansa kassaa, levitteli yrttejä erilleen ja yritti punnita vaihtoehtoja. Houkuttelevin oli ruohomainen, repalelehtinen kasvi, mutta myös pienet ruskeat siemenet sekä haaleansiniset marjat vaikuttivat lupaavilta. Toisaalta saattoi myös olla, että hän oli vain unohtanut kipulääkkeen tuoksuneen joltain vahvalta, jolloin sahalaitaiset lehdet saattoivat myös olla oikea vastaus… Lummetassu lysähti istumaan ja puri huulta. Tämähän oli aivan mahdotonta!
Pieni ja kapea hymy häilyi Kirkaskuun kasvoille tämän maukuessa voitonriemuisena: ”Vai niin, et siis osaa sanoa? Tietäisikö jompikumpi muista vastauksen?”
Koskitassu ja Kultatassu olivat hetken hiljaa, kunnes Kultatassu maukui: ”Minusta tuntuu, että kannattaisi käyttää noita pieniä pyöreitä siemeniä…”
”Oikein!” Kirkaskuu maukui nopeasti ja käänsi katseensa takaisin Lummetassuun. ”Näyttää siltä, että reputit, joten jos mitenkään voisit-”
”Tuo ei ollut reilua, muut saivat vähemmän vaihtoehtoja”.
Pimeämuisto työntyi Kirkaskuun eteen ja maukui selkä Lummetassuun päin: ”Lummetassu olisi osannut valita oikein, jos vaihtoehtoja olisi ollut vähemmän. Hän saa uuden mahdollisuuden todistaa taitonsa”.
Pimeämuisto kääntyi kannoillaan odottamatta naaraan vastausta ja asteli Lummetassun eteen. Lummetassu ei tiennyt mitä sanoa, joten hän päätti kerrankin pysyä hiljaa ja odottaa mitä tuleman piti.
”Jos kissalla on viheryskä, mitä yrttiä sen hoitoon käytetään?”
Lummetassu räpäytti silmiään. Ei vaihtoehtoja? Toisaalta, tämän hänkin oli kuullut monia kertoja, sillä viheryskä oli yksi vaarallisimmista taudeista mitä tiedettiin olemassa olevan.
”Viheryskään käytetään kissanminttua”.
”Ja missä sitä kasvaa?” Pimeämuisto jatkoi, päästämättä silmiään irti oppilaastaan.
”Kaksijalkojen puutarhassa”, Lummetassu maukui.
Pimeämuisto nyökkäsi ja kääntyi tuijottamaan Kirkaskuuta terävästi. Seurasi hetken hiljaisuus, minkä Sädekynsi lopulta rikkoi.
”Ahem, hienoa, Lummetassukin läpäisi yrttitestin… Jospa sitten siirryttäisiin viimeiseen koitokseen, joka sattuu olemaan taisteleminen”.
Latautunut tunnelma kesti vielä hetken, mutta sitten Pimeämuisto käänsi katseensa ja maukui: ”Hyvä, jatketaan vain. Tulkaa kaikki perässä, niin siirrymme harjoitusaukiolle”.
Pimeämuisto lähti johtamaan ryhmää olettaen, että muut seuraisivat perässä. Lummetassu jättäytyi joukon perälle sisarustensa kanssa samaan aikaan huojentuneena ja hämillään. Mikä ihme Kirkaskuuta oikein vaivasi? Hän näki Sädekynnen yrittävän sanoa tälle jotain, mutta hopeanharmaa naaras ei ollut huomaavinaankaan vaan kulki leuka pystyssä ohi.
”Mikäköhän häntä vaivasi..?” Kultatassu lausui ääneen Lummetassun ajatukset.
Koskitassu jännittyi ja mutisi: ”Tuskin mitään vakavaa. Hänenhän pitäisi oikeastaan olla pentutarhassa nytkin, mutta hän sai Mustatähden ja Kalliokynnen vakuutettua siitä, että pystyisi vielä osallistumaan loppuarviointiin”.
Lummetassu katsahti Kirkaskuuhun uudemman kerran ja tiedosti samalla kertaa naaraan pyöristyneen vatsan, raskastuneet askelet sekä matalalla huiskivan hännän. Hän katsoi myös Koskitassua, mutta sisko oli selvästi sanottavansa sanonut, joten matka jatkuisi hiljaisuudessa.


”Varo takanasi!”
Lummetassu tunsi maailman ympärillään heittävän kuperkeikkaa. Hetkessä hän oli jysähtänyt maahan, ilma keuhkoistaan ulos pusertuen. Hänen harteillaan lepäsi raskas paino, mutta se siirtyi pois heti kun terävä ääni komensi: ”Riittää, anna hänen nousta ylös”.
Lummetassu räpytteli silmiään ja veti hinkuvasti henkeä. Mustat pisteet hänen näkökentässään katosivat vähä vähältä, ja hän könysi istumaan. Hän ei uskaltanut katsoa aukion reunalla istuvien mestareiden ilmeitä, mutta tunsi jokaisen katseen polttavana turkissaan.
”Mainio heitto, Koskitassu. Olen kouluttanut sinut hyvin”.
Lummetassu lipaisi rintaturkkiaan kiusaantuneena ja vilkaisi sivulleen. Kultatassu seisoi muutaman hännänmitan päässä ja katseli hämillään tassuihinsa. Koskitassu seisoi hänen vieressään ryhdikkäänä, katse eteenpäin suunnattuna ja kynsiään malttamattomasti koukistellen.
*Hän näyttää aivan toiselta kissalta taistellessaan *, Lummetassun mieleen nousi ajatus. Miten yleensä niin kiltti ja… siskomainen kissa, saattoikaan muuttua aivan toiseksi astuttuaan taistelutantereelle. Hän samaan aikaan ihaili ja katsoi Koskitassua ylöspäin ylpeänä, mutta myös pelkäsi hieman. Onneksi he olisivat tosipaikan tullen aina samalla puolella, sillä hän ei tulisi koskaan voittamaan tätä kunnon kaksinkamppailussa.
”Lummetassu sitä vastoin osoittaa suoranaista kömpelyyttä taistelutaidoissa. Oletko ihan varma, että muistit opettaa hänelle kaiken tarpeellisen ajallaan?”
Kirkaskuun mauku oli piikittelevä tämän osoittaessa sanansa Pimeämuistolle. Kollin tummanruskeat silmät kaventuivat asteella mutta ääni pysyi tasaisena: ”Muistin kyllä. Otetaanpa joukkotaistelu uudelleen, mutta tällä kertaa Kultatassu saa esittää vihollista. Koskitassu ja Lummetassu hyökkäävät puolustaessaan reviiriä, mutta heidän ensisijainen tehtävänsä on häätää vihollinen pakoon, ei satuttaa tai vangita tätä. Onko ymmärretty?”
Koskitassu nyökkäsi ykskantaan, mutta Kultatassu näytti hieman pelokkaalta. Lummetassu oli hyvillään että sai tällä kertaa taistella Koskitassun puolella, mutta tassutti Kultatassun luo ja kuiskasi tämän korvaan: ”Hyvin se menee, tämä on vain harjoitustilanne”.
Kultatassu nyökkäsi puristaen huulensa tiukasti yhteen ja perääntyi parin hännänmitan päähän sisaristaan. Koskitassu otti luontaisesti johtavan paikan ja viittasi Lummetassun sivulleen. Lummetassu asettui valmiusasentoon ja keskitti kaiken havainnointikykynsä hetkeen. Hän jännitti lihaksensa odottaen, että joku mestareista antaisi luvan aloittaa.
”Kaikki valmiina? Aloittakaa!”
Sädekynnen ääni kajahti ilmassa. Koskitassu väläytti Lummetassulle pikaisen katseen sännätessään eteenpäin. Pähkinänruskea naaras tajusi sisarensa viestin ja kaarsi toisesta suunnasta kohti Kultatassua. Kultatassu pörhisti turkkinsa ja koetti pysyä kärryillä molempien sijainneista, mutta pienen hetken ajan hänen keskittymisensä herpaantui ja Lummetassulle avautui oivallinen paikka hyökätä. Hän ei aikaillut vaan ponkaisi sisarensa selkään painaen tämän maata vasten. Kultatassu vääntelehti hurjasti hänen allaan ja onnistui jotenkin livahtamaan hänen otteestaan. Onneksi Koskitassu oli siinä, ja he saivat yhteistuumin Kultatassun perääntymään aukion laidalle. Lopulta kellertäväturkkisen naaraan ei auttanut muu kuin pujahtaa lähimpien kuusten katveeseen turvaan.
Koskitassu päästi ilmoille voitonulvaisun ja käännähti kysyvä ilme kasvoillaan mestareita päin. Kirkaskuu nyökkäsi kaukaa aukion toiselta laidalta, minkä seurauksena Koskitassu hypähti pienesti. Hän palasi takaisin hillityksi ja vakavaksi silmänräpäyksessä, mutta mestarin kehut saivat hänet selkeästi paremmalle tuulelle. Pimeämuistokin väläytti pienen hymyn Lummetassulle astellessaan lähemmäs, mikä lämmitti naaraan sisintä suuresti.
”Eiköhän tämä ollut tässä. Kultatassu, voit tulla takaisin, selvisit yllättävän hyvin!” Sädekynsi huusi metsän siimekseen. Ilta oli jo hämärtymässä auringonlaskun väreihin.
Mestarit siirtyivät syrjään neuvottelemaan. Lummetassu asteli jännittyneenä siskojensa luo, miljoona perhosta vatsassaan liihotellen. Kaikki vaipuivat omiin ajatuksiinsa, toivoen parasta, peläten pahinta. Lummetassu tiesi onnistuneensa ensimmäisissä tehtävissä, mutta kaksi viimeistä olivat aika hilkulla… Hän kohotti katseensa juuri kun Sädekynsi viittoi heitä tulemaan lähemmäs.
Kaikki kolme nousivat ripeästi ja tassuttivat sotureiden eteen. Lummetassu kiersi häntänsä etukäpäliensä päälle, jottei kukaan olisi nähnyt niiden hermostunutta tärinää. Ilmaan laskeutui odottava hiljaisuus, jonka aikana perhosparvi hänen vatsassaan päätti riistäytyä käpälistä täysin. Aika tuntui hidastuvan, ja Lummetassu ajatuksissa takoi vain yksi ajatus: *pääse läpi, pääse, pääse läpi oi Tähtiklaani minä pyydän ja anelen, läpi…. *
”Onnittelut, pääsitte kaikki läpi!”
Lummetassu ponkaisi ilmaan ja loikki ilosta soikeana kissojen ympäri. Hän rauhoittui vasta, kun Pimeämuisto rykäisi merkitsevästi. Kultatassu ja Koskitassu istuivat paikoillaan, mutta heidänkin kasvoiltaan paistoivat rajaton ilo ja onni, kuten myös huojennus sekä huvittuneisuus Lummetassun reaktiota kohtaan. Lummetassu asteli takaisin paikalleen ja kietaisi häntänsä siivosti eteensä.
”Nimitysmenonne ovat tänä iltana. Suuntaamme takaisin leiriin kertomaan Mustatähdelle hyvät uutiset”, Pimeämuisto maukui. Tämän jälkeen kukin mestari nousi vuorollaan ja kävi koskettamassa jokaisen oppilaan päälakea kunnioittavasti. Rituaali ei ollut vielä virallinen, mutta kylmät väreet kulkivat jo nyt koko Lummetassun kehon läpi heidän viileiden kuonojensa hipoessa hänen pörröistä karvaansa. Hän muisti jopa lipaista kunkin rintaa vastakunnianosoituksena, nähtyään Kultatassun ja Koskitassunkin tekevän niin.
”Viimeinen matka”, Pimeämuisto maukui. Kaikki lähtivät askeltamaan hänen johdollaan kohti leiriä, Lummetassu heti seuraavana perässä. Hänen sisarensa kulkivat hänen rinnallaan, ja pitkästä aikaa heidän välillään säkenöi se horjumaton ja vankka yhteys, mikä heillä pentuina oli ollut. Kaikki ristiriidat ja kiistat oli siinä hetkessä unohdettu, ja matkaa taittoivat kolme pian nimitettävää sydänystävää ja veriveljeä.


”Tulkoon kukin oman riistansa metsästämään kykenevä pähkinäpuun juurelle klaanikokoukseen!”
Mustatähden sanoissa soi voima ja auktoriteetti hänen kutsuessaan klaaninsa koolle. Varjoklaanin soturit liukuivat esiin myöhäisillan varjoista ja kohottivat uteliaat katseensa iäkästä päällikköä kohti. Valkoturkkinen kolli istui ryhdikkäänä paikoillaan puhujanoksalla odottaen, että kaikki kynnelle kykenevät tulivat paikalle ja istuutuivat. Sitten hän maukui: "Elämme mielenkiintoisia aikoja. Riistaa on vielä runsaasti ja pentutilanne vaikuttaa lupaavalta, mutta edessäpäin siintää suuri koitos. Tämän koitoksen tähden tarvitsemme kaikkien klaanimme jäsenten vahvuuden, voiman ja pelottomuuden päihittääksemme vihollisen ja muistuttaaksemme kaikille, mikä onkaan järvialueen mahtavin klaani: Varjoklaani!”
”Varjoklaani, Varjoklaani, Varjoklaani!” klaanitoverit kaikkialla Lummetassun ympärillä huusivat ylistäen omaa klaaniansa. Monien silmät kiilsivät kiihtymyksestä ja kiintymyksestä hurjina, ja Lummetassukin tunsi sisällään klaanihengen vahvan ja voimaannuttavan tunteen. Hän ei ollut yhtä kiihkomielinen kuin esimerkiksi Tiikeriraita, tai hieman yllättäen Kalliokynsi, mutta yhtä kaikki Mustatähden sanat vaikuttivat vahvasti jokaiseen klaanissa. He olivat pelottomia, he olivat vahvoja, he olivat Varjoklaani kaikessa voittamattomuudessaan!
Hälyn laskeuduttua Mustatähti jatkoi kuuluvalla äänellä: ”Tänään olemme kuitenkin kokoontuneet, sillä neljä oppilaistamme ovat valmiita saamaan soturinimensä. Koskitassu, Kultatassu, Lummetassu ja Roihutassu, astukaa eteen”.
Lummetassu nousi, ja kummallinen tyyneys valtasi hänen kehonsa. Hän ei tärissyt, ei pomppinut ilosta eikä millään muullakaan muotoa osoittanut epäsopivaa käytöstä. Hän oli ennen kokousta sukinut ja pöyhinyt turkkinsa täydellisesti, hän käveli sisarustensa perässä kuin unessa hitaasti ja seisahtui Mustatähden eteen. Päällikkö oli loikannut hänen huomaamattaan alas oksalta, ja katsoi nyt kuunvalo silmissään kiiltäen heitä. Kultatassu vasemmalla, Koskitassu oikealla puolellaan hän odotti, että seuraava askel tapahtuisi.
”Minä, Mustatähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Koskitassu, Kultatassu, Lummetassu ja Roihutassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?”
”Lupaan”.
Neljän kissan äänet kaikuivat ilmassa sointuvina, ja kaukaisuudessa punarinta heläytti palan iltasävelmäänsä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne”.
Mustatähti kääntyi Koskitassun puoleen. Sisar säpsähti vienosti tämän katseen alla, mutta pysyi asennossa kirkkaansiniset silmät loistaen.
”Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Koskilauluna. Tähtiklaani kunnioittaa tunnollisuuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi”.
Klaani katsoi hiljaa, miten Mustatähti kosketti tuoreen soturin päälakea kuonollaan, ja miten Koskilaulu lipaisi kunnioittavasti tämän harmaantuvaa rinnusta.
Mustatähti kääntyi Lummetassun puoleen.
Tunteiden virta.
Ikuisuus.
Silmänräpäys.
”Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lummelampena. Tähtiklaani kunnioittaa pohjatonta intoasi ja valoisaa luonnettasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi”.
Lummelampi kumartui vaistomaisesti, tuntien päällikön lämpimän hengityksen kasvoillaan. Pehmeä kosketus, lipaisu. Lummelampi tunsi olevansa elossa, liikkuvansa, hengittävänsä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli tässä ja nyt, ja samaan aikaan toisessa ajassa ja paikassa. Tämä hetki, ikuisuus, tuntui täydelliseltä ja käsittämättömän upealta. Kaikki se harjoittelu, kipu ja suru, nauru ja ilo, olivat tapahtuneet, jotta hän voisi nyt seistä tässä.
Koko lopun seremonian ajan hän oli kuin pehmeässä pilvessä, jonka läpi hän kuuli sanan sieltä, toisen täältä.
Kunnioittaa suurta sydäntäsi ja vahvaa yleistietouttasi klaanielämän asioissa.
Kultapuro.
Hyväksymme Varjoklaanin täydeksi soturiksi.
Roihumyrsky.

Ja sitten klaani puhkesi hurraamaan. Lummelampi havahtui, tajusi kaiken jälleen, ja suunnaton ilo täytti hänet. Hän seisoi rintaansa ylpeästi röyhistäen klaanin edessä kuullen tuttujen ja tuntemattomien, läheisten ja etäisempien, kaikkien ulvovan heidän nimiään. Hän erotti emonsa Kettukynnen ja isänsä Huuhkajakatseen kissameren keskellä, hymyili heidän onnellisille ilmeilleen ja yhteen kiedotuille hännille. Niin ylpeitä, niin täynnä puhdasta rakkautta varttuneita pentujaan kohtaan. Hän näki mestarinsa Pimeämuiston, tämän liikutuksesta tummuneet silmät ja nyökkäsi hiljaa. Hänellä ei olisi ikinä voinut olla parempaa mestaria kuin tämä. Hän näki Sysihaaveen puolinaiseen hymyyn, puolinaiseen virneeseen levinneen suun ja oli jopa kuulevinaan nimen ”Lummelampi!” Lummepennun sijaan.
Ja hän näki monia muita, hän näki kaikki, sisaruksensa, Roihumyrskyn, ja ilta oli kaunis, ilta oli heidän neljän, ja samalla vain hänen omansa.

//Liittymisestäni tänne on kulunut jo yli yksi ja puoli vuotta. Sen aikana on tapahtunut vaikka ja mitä, on ollut aktiivista ja vähän epäaktiivisempaa kautta (khöh-viimeaikoinako, höps :'D) ja jotain siltä väliltä.
Lumme on kuitenkin kulkenut mukana koko tämän ajan. Se on kasvanut ja kehittynyt kanssani koko Mysterymatkani ajan, ja voin nyt viimein ylpeänä sanoa hänen nimensä olevan LummeLAMPI.
(Tätä menoa Särki ja vielä syntymätön Varis tulevat saamaan soturi- / parantajanimensä aika myöhään myös xD )
Kiitos ja kumarrus, Rosma kuittaa, oli pakko vielä viimeistä kertaa laittaa nimikenttään Lummetassu, enkä muutenkaan halunnu spoilata tietämättömille tuota soturinimeä ennen h-hetkeä :D
Roihu tai joku muu Varjosta voi halutessaan jatkaa, eläköön soturiseremonia hiphei!

Vastaus:

27kp! 3mp! Onnea uudelle soturille, matka on ollut pitkä ja ikimuistoinen, seuraan ilolla miten se tästä jatkuu :)

Tarinan vahvin puoli itselle oli se, miten hyvin kuvailu toimi tunnelmassa ja tunteiden luonnissa. Heti alusta lähtien huomioni kiinnitti, ensinnäkin mukava kuvailu Varjoklaanin reviiristä, sekä miten helposti tarinan pystyi näkemään mielessään. Kuvailu tuli erilaisissa kohtauksissa läpi, metsästyksestä oli nopeutta, hetken jännitystä. Rauhallisimmissa hetkissä aika tuntui hidastuvan hieman, sekä lopussa kun Lummelammesta tuli soturi, se oli erittäin kaunis hetki.
Soturikoulutuksen lopun kokeissa oli jännitystä, tehtävien hankaluus tuli todella hyvin esille ja sitä lisäsi myös tämä asetelma kolmen mestarin ja oppilaiden välillä, haastetta riitti ja lopussa kyllä tunsi iloa Lummelammen puolesta :3

-Silkkis

Nimi: Valkopentu, Varjoklaani

13.09.2017 16:59
Kävelin miten sattuu Varjoklaanin reviirillä. Olin poikennut polulta jo aiemmin, mitä nyt vähän kaduin, sillä minua väsytti aika paljon ja nyt olin vähän pihalla siitä missä olin.Oikeastaan minulla ei ollut hajuakaan missä olin, joten päätin palata takaisin leiriin. Mikäli siis löytäisin sinne. “Jos olisin jäänyt polulle olisi tarvinnut vain kääntyä takaisin”,mutisin itsekseni. Käännyin ympäri, ja törmäsin samantien johonkin pehmeään ja se joku oli kissa, minua harmitti hieman, sillä toinen tuoksui varjoklaanilta ja oli selvästikin soturi.
“Mitä sinä oikein teet pentu?” kissa kysyy vihaisesti.
“Kuka sinä olet?” kysyn.
“Ei kuulu sinulle”, soturi tokaisi, ja nosti minut niskasta ylös, ja lähti kantamaan minua luultavasti leiriin, mistä olin ainoastaan iloinen, pääsisin ainakin nukkumaan. Emoni tosi pitäisi saarnan siitä että olin karannut leiristä (toivottavasti hän antaa minun nukkua ensin) ajattelin ennenkuin silmäni painuivat kiinni.

Vastaus:

1kp! Onneksi Valkopentu pääsee kuitenkin turvallisesti leiriin takaisin, vaikka hänen ensimmäinen matkansa oli hieman hankalamman oloinen. Tämä Valkopennun auttaja jää näköjään vielä mysteeriksi :)
Tarinassa olisi voinut olla kuvailua enemmän, joka toisi myös pituuttakin. Muutamia kieliopillisia virheitä oli pilkkujen kanssa, mutta ei mitään vakavaa.

-Silkkis

Nimi: Mustanärhi ~ Tuuliklaani

11.06.2017 20:59
”Ilvesroihu.. ”, pääsi tuskaisa inahdus mustaturkkisen kissan suusta. Pienen kissan keho ravisteli rajusti kivun seurauksena ja hetkessä mustaraidallinen naaras oli hänen vierellään.
”Yrttitassu, tuo lisää unikonsiemeniä”, pehmeät käpälät koskettivat Mustanärhen täriseviä kasvoja hellästi, kääntäen tuon päätä niin että näkisi vahingoittuneen puolen potilaansa kasvoista ”Tuo samalla myös lisää hämähäkinseittiä.”
”Missä sinä olet..? Minuun sattuuh ja si..”, tuuliklaanilainen itki ja voihki, ääni katketen kesken lauseen.
”Tiedän tiedän”, Metsänhenki mourusi ja otti harmaalta oppilaaltaan vastaan pyytämänsä yrtit. Parantaja kosketti käpälällään Mustanärhen leukaa nostattaen tuuliklaanilaisen kasvoja itseensä päin, raottaen pienesti mustan kissan suuta tiputtaen sinne unikonsiemenet. Tuuliklaanilainen yskäisi heikosti raottaen ainoaa jäljellä olevaa silmäänsä, yrittäen hakea sillä kissaa joka häntä avusti. Hän ei kuitenkaan kyennyt näkemään mitään muuta kuin sumeita värejä toisiinsa sekoittuneena, pystymättä muodostamaan niistä parempaa kuvaa. Paniikki nousi kivun takaa ja Mustanärhi tunsi pyörtyvänsä ja sydämen hyppäävän ulos rinnastaan.
”Minä en näeh! Kuolenko minä? Ei ei, ei! On niin pimeää”, haavoittunut kissa yritti saada itsensä nousemaan käpälilleen, mutta parantajan ja parantajaoppilaan vahvojen käpälien alla hän pysyi maassa. Naaraan keho yritti taistella painoa vastaan, mutta päätyi vain tärisemään ja heiluttamaan tuuheaa häntäänsä.
”Et sinä kuole. Pysy nyt vain paikoillasi niin saan lisättyä lisää hämähäkinseittiä haavaasi. Veri on tullut siitä lävitse”, Metsänhenki puheli, mutta sanat menivät Mustanärheltä täysin ohi. Unikonsiemenien uuvuttava vaikutus kuitenkin sai mustaturkkisen liikkeet hidastumaan, sydämensykkeet rauhoittumaan ja pään veltostumaan varjoklaanilaisen käpälissä. Violetin silmän katse jäi tuijottamaan pesässä olevia köynnöksiä, kunnes hiljalleen ne sulkeutuivat kissan vaipuessa uneen. Ennen sitä lähes äänttömät sanat karkasivat Mustanärhen huulilta: ”On niin pimeää.”

”Verenvuoto on viimein lakannut”, humiseva ääni kantautui juuri heräilevän kissan korviin. Naaras tunsi kuinka paine hänen päänsä ympäriltä hiljalleen hälveni, kun parantajaoppilas poisti hämähäkinseittiä hänen kasvoiltaan. Mustanärhi värähti pienesti, mutta piti silmänsä kiinni pimeyden pelosta, mutta sen sijaan liikutti korviaan kuullakseen paremmin. Tai oikeastaan korvaansa.
”Auts! Varo!” tuuliklaanilainen puuskahti ja aukaisi silmänsä kun tunsi Yrttitassun repivän hänen karvojaan seitin mukana.
”Olen pahoillani”, nuoren kollin ääni kuulosti hieman säikähtäneeltä kun hän katsoi ainoaan violettina roihuavaan silmään.
”Tietenkin olet..”, naaras mumisi ja käänteli päätään huomatessaan ettei kyennyt näkemään kunnolla. ”Onko sitä seittiä vieläkin silmäni päällä? En näe kunnolla.” Harmaaturkkinen oppilas näytti hieman kiusaantuneelta ja oli aukaisemassa suutaan vastatakseen, kunnes Metsänhenki asteli tuuliklaanilaista potilastaan kohti. Parantajan ruskeat silmät mittailivat ensin pienen kissan ruhjeita ja sitten ne suuntautuivat sivummalle, missä hän yrttejään varastoi. Raidallinen naaras meni yrttiensä luokse, etsien selvästi jotain.
”Sinä menetit toisen korvasi ja silmäsi yrityksessäsi muuttua kalaksi. Kuuloaistisi tuskin hirveästi vahingoittui, mutta silmääsi ei enää voitu pelastaa”, Metsänhenki mourusi vilkaisemattakaan tuuliklaanilaista. Mustanärhi aukaisi suunsa väittääkseen vastaan, mutta sulki sen sitten näyttäen yhtäkkiä järkyttyneeltä.
”Ethän sinä ole Naakkakasvo!” mustaturkkinen parahti saaden vastauksekseen kuivan naurahduksen raidalliselta kissalta.
”Hyvin huomattu. Näköaistisi toimii”, parantaja siirsi käpälällään jotain itseään läemmäksi ja nostatti sen sitten suuhunsa. Mustanärhi käänsi kasvojaan, että pystyi näkemään paremmin ympäristöään. Naaras ei ollut aiemmin huomannut, että parantajanpesä poikkesi täysin oman klaaninsa parantajanpesästä. Pesän seinämyksissä oli köynnöksiä ja maa oli täynnä havunneulasia. Tuuliklaanilaisen kuono nyrpistyi.
”Tämä paikka haisee”, soturi nurisi ja katsoi nyt arvioivasti Metsänhenkeä joka oli astunut aivan hänen eteensä.
”Ilman tätä paikkaa, olisit kuollut. Sattuuko sinua johonkin?” raidallinen kissa mumisi ja tarkkaili Mustanärhen kasvoja, työntäen sitten naaraan eteen jonkinlaisia yrttejä, joita mustaturkkinen katsoi epäilevästi. Hän kosketti yrtteihin pienillä käpäillään, pyöräytellen sitä muutaman kerran ympäri ilmeettömänä.
”Miksi olen täällä?” naaras kysyi hiljaa ja käänsi päätään niin ettei nähnyt varjoklaanilaisia ”Tuliko mukanani keltainen, pilkullinen kolli?” Käpälän askeleet rummuttivat pehmeää maata ja hetkeen Mustanärhi ei saanut vastausta, minkä aikana hän nieli yrttinsä.
”Klaanimme soturi pelasti sinut joesta ja toi sinut leiriimme. Klaanitoverisi katosi paikalta. Juoksi varmaan takaisin nummille”, Metsänhenki lopulta vastasi jostain kauempaa. Mustanärhi värähti pienesti ja hetkessä naaraan terävät kynnet olivat uponneet havujen sekaan.
”Niinpä tietenkin. Ilvesroihu katoaa aina kun tilanne käy hankalaksi. Aina kun minä häntä tarvitsen”, tuuliklaanilainen mutisi itsekseen ja repäisi edessään olevien yrttien lehtiä.
”Syö ne yrtit äläkä leiki niillä. Sinut pitää saada joskus täältä poiskin”, parantajan viileä ääni kantautui pesän seinissä ja sai Mustanärhen luimistamaan korvansa. Hän ei ollut haluttu täälläkään.

”Sisaresi on pesän perällä. En tiedä, onko hän heräämässä vielä aikoihin. Hän menetti tapahtumien seurauksena paljon verta, joten hän on ollut umpiunessa hyvinkin pitkään. Jos saisit hänet syömään jotain, se olisi hyvä”, Metsänhenki naukui kirjavaturkkiselle soturille, joka seisoi siististi ryhdissä ja katse Varjoklaanin parantajassa arvostavasti.
”Hyvä on. Kiitos että olet pitänyt Mustanärhestä huolta. Tuuliklaani tulee korvaamaan kuluneet yrtit myöhemmin”, tuuliklaanilainen mourusi saaden vastauksekseen vain välinpitämättömän tuhahduksen. Mustanärhi raotti silmiään juuri nähdäkseen isoveljensä, jonka sinisissä silmissä pyöri lukuisat tunteet, joihin mustaturkkinen ei kuitenkaan kinnittänyt laisinkaan huomiota.
”Mitä sinä täällä teet?” Mustanärhi kysyi pettymys äänessään. Aromyrsky aukaisi suunsa vastatakseen, mutta vastauksen sijaan kolli vetäisi täristen henkeä. Hän selvästi hillitsi raivoaan ja huolestuneisuuttaan.
”Mitä sinä täällä teit? Miksi sinä olit Varjoklaanin alueella?” kirjavaturkkinen mourusi hiljaa katse kiinnittyneenä siskonsa haavoittuneessa puolessa kasvoja. Mustaturkkisen naaraan häntä piiskasi maata ärsyyntyneenä ja hän nosti koppavasti kuononsa kohti pesän kattoa.
”Näyttääkö se sinusta noin hirveältä? Minusta se on hienon näköinen! Sitä paitsi nyt saan vastukseni pakenemaan minua häntä koipiensa välissä”, Mustanärhi protestoi vilkuillen isoveljeään silmäkulmasta.
”Oletko sinä vielä nähnyt sitä?” Aromyrsky kysäisi, ei töykeästi, mutta mustaturkkinen loukkaantui silti.
”Tottakai minä olen! Sehän on minun kasvoillani”, naaras pörhisti tuuheaa turkkiaan ja tuijotti violetit silmät leimuen klaanitoveriaan ”Mitä sinä oikein...” Mustan kissan tuuhea häntä tipahti maahan ja hän jäi katsomaan eteensä muutamaksi sekunniksi ääneti. ”En ole tainnut nähdä miltä näytän.”
Aromyrsky huokaisi hiljaa ja kääntyi ympäri astellen Metsähengen luokse. Tuuliklaanilainen kuiskutti jotain parantajan korvaan, minkä aikana harmaa naaras katseli surkean näköistä karvakasaa pesänsä seinämällä. Raidallinen kissa nyökkäsi ja Mustanärhen veljen siniset silmät kääntyivät häneen kutsvasti pilkehtien. Mustaturkkinen naaras nousi varovasti, hänen käpälänsä tuntuivat heikoilta, mutta huojuen hän sai itsensä veljensä vierelle. Aromyrsky piti katseensa kiinteästi siskossaan heidän astellessaan ulos parantajanpesästä Varjoklaanin leiriin. Mustanärhi tunsi lukuisat katseet itsessään, hän käänteli päätään nähdäkseen heidän järkyttyneet ja inhoavat katseensa. Hän jopa näki kun kaunis, vaalearaidallinen naaras heilautti häntänsä kahden pentujensa silmille ja kielsi heitä katsomasta.
”Emo minä haluan nähdä miltä hän näyttää!”
”Kultaseni en usko, että se on hyvä idea…”
”Hyi kamala! Hän on kuin vanhusten kertomista saduista!”
”Haluan takaisin pesään..”
Tuuliklaanilainen kuuli kaikki nuo sanat, mutta ei tuntunut ymmärtävän niitä. Hän laski kasvonsa kohti maata, eikä nähnyt kuinka muista katseista huolimatta hänen veljensä katsoi häntä rakastaen, kuinka ne katsoivat häntä kuin hän olisi yhä kaunis.
”Tuossa on pieni lätäkkö”, Aromyrsky kuiskasi pehmeästi hänen olemassa olevaan korvaansa ”Voit katsoa jos tahdot” hetken hiljaisuus ”Minä, umh, olen tässä. Vierelläsi.”
”Kaikki katsovat minua kuin hirviötä”, Mustanärhi inahti, itkuaan pidätellen, peloissaan ja katse pienissä käpälissään.
”Katso itse miltä näytät. Älä välitä muista”, kirjavaturkkinen mourusi ja laski ohuen häntänsä siskonsa lavalle. Mustanärhi veti syvään henkeä ja sulki ainokaisen silmänsä siirtäen kasvojaan eteenpäin, asettaen päänsä niin että kuono osoitti kohti maata. Aukaistessaan silmänsä hän näki kuitenkin vain itsensä. Hän näki pitkän mustan turkkinsa pyöristävän kasvojaan, violetin silmän ja sitten tyhjyyttä. Naaraan silmä tutkaili loukkaantunutta puolta kasvoissaan, korvaansa josta ei ollut jäänyt mitään jäljelle ja pitkää arpea joka jatkui hänen kasvoilleen kohtaan, jossa oli ennen ollut silmä. Mustanärhi päästi syvän henkäyksen ulos ja höyry laskeutui koskettamaan veden pintaa, saaden peilikuvan väreilemään. Peilikuva hymyili hänelle.

”Hei Mustanärhi”, iloinen ääni kantautui pesän ulkopuolelta ennen kuin ruskeaturkkinen naaras tummin vihrein silmin ilmestyi Mustanärhen näkökenttään.
”Mistä sinä tiedät nimeni?”, mustaturkkinen kurtisti otsaansa ja kallisti päätään katsoen kun oppilas lähestyi häntä selvästi hämmästyneenä.
”Minä toin sinulle oravan eilen. Tai siis, minähän siinä päädyin syömään, mutta siis... Olen Lummetassu”, naaras naukui ja laski suussaan olevan oravan tuuliklaanilaisen eteen.
”Jaaha. En muistakaan tällaista”, Mustanärhi kolautti harteitaan ja kiinnostui tutkailemaan oranssia otusta dessään ja kosketti sen pörheää häntää. Hän ei ollut koskaan eläessään syönyt oravaa. Tuuliklaanilainen ryhtyi syömään riistaa kiinnostuneena jättäen Lummetassun katselemaan häntä hieman kiusaantuneena.
”Ymmärrän nyt miksi te olette niin heikossa kunnossa lyhyitten jalkojenne kanssa. Tästä otuksesta ei saa paljoa mitään irti. Puolet on vain pelkkää häntää..”, Mustanärhi mutisi repiessään riistalta hännän pois. Varjoklaanin oppilas näytti miettivän vastaustaan, mutta ei koskaan päätynyt sitä ääneen lausumaan tuuliklaanilaisen jatkaessa keskustelua.
”Onko muuten reviirillänne nähty pilkullista ja arpista kollia? Haluaisin päästä kynimään häneltä korvat päästä. Hän katsos aiheutti minulle nämä”, Mustanärhi kohotti toisen käpälänsä silmänsä päälle jatkaen syömistään. Ruskeaturkkinen naaras näytti hämmentyneeltä ja kallisti hieman päätään.
”Ei ole näkynyt, mutta eikös hän ole klaanistanne?” Lummetassu kysyi uteliaasti, mutta varovasti. Mustaturkkisen naaraan häntä alkoi piiskaamaan ilmaa ja hän nosti katseensa toisen klaanin kissaan.
”Hän oli, kunnes päätti pettää meidät kaikki. Hän jätti minut ja...”, naaras tuhahti ärsyyntyneenä jääden katsomaan Lummetassun kasvoja. Hän katseli tummanvihreitä silmiä, jotka pilkehtivät upeasti katosta tulevan valon osuessa niihin. Hän katsoi myös naaraan kasvoja ja sopusuhtaista kehoa, joka hänellä itsellään katosi tuuhean turkin alle. Mustanärhi nielaisi vaikeasti lihanpalan ja katsoi syvälle Lummetassun silmiin kallistaen omaa päätään.
”Olenko minä yhä kaunis?” loukkaantunut naaras kysyi lähes ääneti. Hetkeen kun varjoklaanilainen ei vastannut, hän palasi entiselleen. ”Ei kyllä sillä, että minua kiinnostaisi tai että sillä olisi väliä.” Aito hymy nousi Lummetassun kasvoille hänen katsellessaan tuuliklaanilaista päästä varpaisiin.
”Kyllä sinä vielä kaunis olet.”
Mustanärhi palautti katseensa toisen kissan silmiin ja väläytti harvinaisen hymyn kasvoillaan: ujostelevan ja onnellisen.
”Taidan pitää sinusta Lummetassu. Tai enemmänkin siedän sinua, jos se on mahdollista varjoklaanilaisten osalta. Toivottavasti kun seuraavalla kerralla tapaamme olet soturina vastassani taistelukentällä. Mutta älä luulekkaan, että annan sinulle armoa vaikka oletkin siedettävä!” Mustanärhi naurahteli pilke silmäkulmassaan.
”Tämä muistetaan”, Lummetassu vastasi itsekin naurahtaen.
”Oletko muuten tavannut veljeäni Aromyrskyä? Hän on aika tylsä, mutta et arvaakkaan mitä hän on tehnyt. Kun hän oli nuorempi kerran hän...”
Mustanärhi kertoi Lummetassulle tarinoita menneisyydestään. Hän kertoi tarinoita sisaristaan ja Tuuliklaanista tajuamatta nauttivansa varjoklaanilaisen kissan seurasta. Hän puhui tietämättä, että saattaisi kohdata uuden toverinsa taistelukentällä yllättävän pian.

//Noniin, viimein tarina varmaan puoleen vuoteen. Olen todella pahoillani ettei minusta ole kuulunut, mutta suoraan sanottuna en ole vain jaksanut kirjoittaa, vaikka inspiraatiota olisi yllin kyllin. Mutta täällä yhä ollaan :’D

Vastaus:

11kp! Oli kiinnostavaa nähdä Mustanärhen puolta tapahtumista, sen jälkeen kun oli lukenut Varjoklaanilaisten näkökulmasta. Metsähengen vastaukset olivat mielestäni toimivia, niissä oli samalla näpäkkyyttä toisen klaanin soturille, mutta myös huolta Mustanärhen tilasta. Kuvailusi oli jälleen hienoa ja tunteisiin vaikuttavaa, esim. alussa se miten Mustanärhen kipu tuli esille, sekä se kun hän asteli Aromyrskyn kanssa parantajanpesästä ulos. Tähän voisi vielä lisätä tuon keskustelun Lummetassun kanssa, joka toi mukavan lopun tarinalla, sekä samalla muistutti tulevasta taistelusta ja siitä miten tämä ystävyyden hetki voi olla pian muuttumassa.

-Silkkis

Nimi: Yrttitassu, Varjoklaani

10.06.2017 20:13
Yrttitassu tunsi helpottuneen olon hiipivän hänen sisimpäänsä, kun hän näki Tiikeriraidan ja Lehtisilmän lähtevän saattamaan tuuliklaanilaisia pois Varjoklaanin leiristä. Taistelun julistaminen vihollisklaania vastaan ei toki ollut paras mahdollinen päätös, - ainakaan Yrttitassun mielestä - mutta niin Mustatähti oli ainakin päättänyt. Harmaa parantajaoppilas ei oikein ollut edes varma, miksi päällikkö oli niin päättänyt. Häneltä oli mennyt asiat vähän ohi viimeaikoina. Ainoa asia, mitä Yrttitassu pystyi mielessään pyörittelemään, oli hänen painajaisensa auringosta.
Hetken kuluttua Pimeämuisto partioineen tuli takaisin leiriin. Kaikki näyttivät jotenkin alakuloisilta ja hämmentyneiltä, paitsi Roihutassu joka vain näytti ylimielisemmältä, kuin yleensä.
Yrttitassu ravisteli päätään ja kiepahti kannoillaan. Hänen teki mieli nyt olla yksin. Sitä paitsi oli jo myöhä. Hänen kannattaisi mennä nukkumaan. Sen enempää miettimättä tulisiko Metsänhenki takaisin yöksi parantajaoppilas päätti nauttia pesän tyhjyydestä ja painua pehkuihin. Unta hän ei todennäköisesti saisi, eikä välttämättä edes haluisikaan saada, sillä se painajainen auringosta vaikutti uhkaavalta, eikä Yrttitassu mielellään haluaisi palata sen kammottavaan maailmaan. Toisaalta, olisi tietenkin jännittävää saada enemmän selville, mitä tuleman pitää... jos se sitten edes on jokin ennuste, eikä vain ärysttävä painajainen, joka vainoaa.
Yrttitassu säpsähti, kun kuuli jonkun korottavan ääntään leiriaukiolla. Tallustaessaan sammalvuoteelleen parantajaoppilaan mielen täyttivät vain ajatukset painajaisesta ja siit työn määrästä, mitä koituisi taistelusta vihollisklaania vastaan. Yrttitassu melkein mietti päänsä puhki, mistä tämä kaikki oli saanut alkunsa. Parantajaoppilaana hänen tulisi olla rohkeampi ja uskaltaa puhua enemmän. Mutta Yrttitassu nyt vain sattui olemaan luonteeltaan ujompi ja säikympi. Kyllä hän sitten rohkaistuisi, kun saisi parantajanimensä ja pääsisi kunnolla yhteyteen Tähtiklaanin kanssa.
Niin hän ainakin itselleen sanoi.

Aamu alkoi sarastaa. Auringon kirkkaat säteet leijailivat sisään parantajan hämärään pesään. Yrttitassu heräsi yllättävään valon määrään. Hänen oli vaikea nukkua, jos ei ollut pilkko pimeää.
Oli ilmeisesti aikainen aamu, sillä parantajaoppilas ei kuullut ulkoa kissojen tohinan ääntä. Ainoa ääni, minkä Yrttitassu erotti linnun laulun seasta, oli rapina yrttivarastolta. Yrttitassu kampesi itsensä ylös ja tassutteli varastolle.
"Yrttitassu, miten olet näin aikaisin hereillä?" Metsänhengen äänestä kuului väsymys.
"Miten itse? Taisit tulla edellisenä iltana aika myöhään takaisin", Yrttitassu ei vastannut mestarinsa esittämään kysymykseen. "Vaikutat väsyneeltä."
"Onko se noin selvää?" parantaja huokaisi astellessaan oppilaansa luokse.
"Minä voin hoitaa loput", Yrttitassu tarjoutui. "Yrttivaraston siivoaminen käy minulta käpälän käänteessä. Mene sinä nukkumaan."
Metsänhenki mittasi oppilastaan katseellaan hyvän tovin, mutta maukui sitten: "Hyvä on. Menen ottamaan torkut."
Yrttitassu heilautti häntäänsä innokkaasti mestarin astellessa ohi omaan pesäänsä. Parantaja mutisi jotain mennessään, mutta Yrttitassu päätti olla välittämättä siitä sen kummemmin, vaan painui töihin.
Varasto ei edes ollut mitenkään sotkuinen, siellä vain olivat asiat hieman epäjärjestyksessä. Yrttitassu siirteli kasvien lehdet ja valmiit rohdokset nopeasti omille paikoilleen ja hipsi sitten mestarinsa oman pesän suulle.
"Menen hakemaan tuoresaalista", harmaa oppilas kuiskasi, ihan vain siltä varalta, jos mestari olisikin jo nukkumassa.
Yrttitassu seisoi siinä hetken, jos Metsänhenki vastaisikin jotain. Vastalauseitakaan ei kuulunut, joten Yrttitassu ajatteli hänen nukkuvan. Niinpä hän suuntasi ulos pesästä.
Aamu oli vielä nuori, eikä auringon säteet edes yltäneet kuin leirin kaukaisimpaan itäosaan. Sen säteet nuolivat huolimattomasti leirin piikkipensasmuuria, kunnes aurinko oli viimein noussut tarpeeksi ylös, että säteet yltäisivät koskettaa maata. Yrttitassun mielestä aurinko oli kiehtova, mutta vaikka se vaikutti vaaralliselta, oli se silti jotenkin puoleensavetävä. Siinä samassa hän päätti, että jos joskus saisi pentuja, niin nimeäisi ainakin yhden niistä tuon taivaalla paistavan voimakkaan tulipallon mukaan.
Enempää pentuja miettimättä Yrttitassu suuntasi tuoresaaliskasalle. Hän seisoskeli siinä hyvän tovin valitessaan, mitä söisi aamupalaksi. Hän mittaili hiiriä ja lintuja ja jopa sammakoita, mutta päätti sitten valita hiiren, jota oli ensimmäisenä tutkaillut. Valikoituaan ruokansa Yrttitassu köpötteli parantajan pesän vierellä sijaitsevaan mukavan varjoisaan ja rauhalliseen painanteeseen.
Hetken kuluttua hän näki Lummetassun pujahtavan ulos oppilaiden pesästä. Yrttitassu olisi halunnut huikata hänelle tervehdyksen, muttei uskaltanut, sillä he eivät tunteneet toisiaan mitenkään erityisesti. Yrttitassulla kun ei vain ollut oikeastaan yhtään ystäviä. Niinpä harmaa parantajaoppilas keskittyi hiirensä syömiseen.
"Haittaako, jos liityn seuraasi?" Yrttitassu kuuli ystävällisen äänen kysyvän ja nosti katseensa hiirestään.
"Ei toki, Lummetassu", Yrttitassu vastasi iloisena siitä, että joku halusi liittyä hänen seuraansa.
Lummetassu istahti parin hännänmitan päähän syömään omaa hiirtään. Yrttitassu oli jo syönyt omansa, joten hän vain yritti miettiä, mitä juttelisi klaanitoverinsa kanssa.
"Öö... no, pidätkös sinä hiiristä?" Yrttitassu kysyi hieman ujosti.
"Juu, kyllä pidän", Lummetassu naukaisi heti nielaistuaan palasen. "Entä itse?"
Yrttitassu tuijotti ruskeaa naarasta hetken, ja kun oli vakuuttanut itsensä siitä, että hän ei ollut agressiivinen eikä vaikuttanut halukkaalta nälviä millään tavalla, päätti hän vastata:
"No siis, söin juuri hiiren ja ihan hyväähän se oli", harmaa parantajaoppilas naukaisi huojentuneemmalla äänellä.
Lummetassu hymyili ystävällisesti ja jatkoi syömistään. Yrttitassu käänsi katseensa kiusallisena maahan ja pälyili sitten kissoja, joita alkoi ilmestyä leiriaukiolle ja tuoresaaliskasalle.
"Tuota, Lummetassu. Siitä eilisestä..." Yrttitassu aloitti.
"Mitä?" Lummetassu nosti katseensa hiirestään.
"Kysyit Metsänhengestä ja ilmoittaisin vain, että hän on palannut", harmaa oppilas maukui.
"Aa, hyvä. Pitääkin käydä jututtamassa häntä myöhemmin", ruskea naaras naukui.
"Hän nukkuu vielä varmaan aurinkohuipun aikaan asti. Hän tuli aika myöhään eilen illalla takaisin", Yrttitassu jatkoi. "Lähdin itsekin ulos, jotta hän saa olla rauhassa."
"Hyvä tietää", Lummetassu lipoi huuliaan noustessaan ylös. "Pimeämuisto taitaakin odottaa minua jo."
"Minä voin haudata nuo. Mene sinä vain oppimaan uutta", Yrttitassu hymyili ja nousi itsekin ylös.
"Kiitos. Nähdään myöhemmin", Lummetassu nyökkäsi ja lähti hipsuttelemaan mestarinsa luo.
"Heippa", Yrttitassu heilautti häntäänsä ja ryhtyi hautaamaan ruoantähteitä.
Yrttitassu oli tyytyväinen päiväänsä tähän asti. Hänen mielestään Lummetassu vaikutti oikein mukavalta ja ystävälliseltä. Toivottavasti heistä voisi tulla ystäviä joskus, ja ehkä Yrttitassu voisi kysellä häneltä Kultatassusta. Yrttitassun sydän alkoi hakata ja häntä alkoi pakostikin hymyilyttää, kun hän ajatteli kellertävää naarasta. Kultatassu ei varmastikaan ole edes huomannut Yrttitassun olemassaoloa, vaan hän varmaan piti jo jostakin suositummasta kollista, kuten Leijonatassusta.

//Tämmönen pätkä nyt Yrttitassulla vaihteeksi :3

Vastaus:

7kp! Tarina sai miettimään Yrttitassun luonnetta, niin kuin hän on itse tajunnut, hän on ujompi tapaus, mikä voi tuoda omia hankaluuksia, mutta hän myös yrittää keskustella toisten kanssa ja aloittaakin keskusteluja, minkä hankaluuden voin hiljaisempana luonteena myös ymmärtää. Hänen kehitystään on kiinnostava seurata :3
Huomiotani kiinnitti kun Yrttitassu ajatteli pentujen saamista, vaikka se ei soturilain mukaan onnistuisi, mutta en tiedä vielä mitä suunnittelet tämän kanssa :)

-Silkkis

Nimi: Lummetassu, Varjoklaani

10.06.2017 01:24
/Apua, miksei se kopioinutkaan kaikkea?... D':/

Lummetassu heräsi rauhaisaan aamuun, venytteli antaumuksella ja maisteli lempeän raikkaita tuoksuja, joita metsä ulkona huokui. Yöllä oli satanut, ja tuoreet, kastepisaroita tipahtelevat ruohonkorret kutittelivat hänen polkuanturoitaan hänen astellessaan kohti sotureiden pesää. Auringon hennot säteet siivilöityivät keskusaukion pakkautuneelle multamaalle muodostaen kauniita varjokuvia ylhäällä siintävistä lehvistä.
Lummetassu kurkisti sisälle sotureiden pesään, varoen tuottamasta meteliä. Aamupartio oli palannut vasta kierrokseltaan, sillä ilmassa leijuivat vahvoina Hiirihännän ja Hirviaskeleen tuoksut. Yllätyksekseen hän huomasi myös Pimeämuiston sammaleisen ja väkevän tuoksun takertuneen oviaukon lehviin. Miksei mestari ollut herättänyt häntä mukaan partioon?
Lummetassu asteli hiljaa nukkuvien sotureiden välistä ja kyyristyi Pimeämuiston vierelle. Tämän selkä kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin ja kasvoilla lepäsi tyyni ilme. Silti jokin kollin olemuksessa sai Lummetassun epäluulon kasvamaan entisestään.
Juuri kun hän oli aikeissa jättää mestarinsa nukkumaan rauhassa, hän tunsi Pimeämuiston raajojen liikahtelevan. Mestari avasi suunsa ja haukotteli makeasti räpytellen unisena silmiään. Samassa hän äkkäsi Lummetassun vierellään.
”Lummetassu?!” Pimeämuisto könysi käpälilleen ja laski äänenvoimakkuutta: ”Mitä teet sotureiden pesässä?”
Lummetassu nousi myös ylös ja kallisti päätään sivulle. Hän mittasi pienen tovin mestariaan katseellaan ja totesi sitten: ”Tulin vain katsomaan menemmekö tänään harjoittelemaan. Ja olen vähän huolissani”.
”Huolissasi mistä?” Pimeämuisto kysyi viitaten hännällään Lummetassua seuraamaan.
He astelivat yhtä matkaa ulos pesästä ja istuutuivat laakealle kivelle lähelle klaanivanhimpien pesää. Lummetassu veti syvään henkeä ja aloitti: ”Olen ollut huolissani itse asiassa jo jonkin aikaa. Minusta tuntuu, ettei eräs kissa ole aivan oma itsensä, enkä ole varma mitä tehdä. Hän on kyllä päällisin puolin yhä samanlainen mitä ennen, mutta jokin hänessä tuntuu silti muuttuneen…”
Pimeämuisto nyökkäsi ja kysyi: ”Ja kuka tämä kissa on?”
”Hän… Hän on… Minä puhun sinusta Pimeämuisto”, Lummetassu maukui, antamatta mestarilleen lupaa vastata: ”Saatan tehdä hiirestä leijonan, mutta olet mielestäni ollut jo tovin hieman kummallinen. Koulutat minua yhä kovempaan ja kovempaan tahtiin, mikä ei sinänsä ole outoa, mutta jokin tavassasi opettaa on muuttunut. Kehusi ovat edelleen täysin aitoja, mutta tuntuu että jokin niissä on menettänyt teränsä. Ja vaikka keskityt tiukasti koulutukseeni, et kiinnitä enää huomiota moniin pikkuasioihin! Esimerkiksi eilen istuin koko päivän täällä aukiolla toimettomana. Et tiuski yhtä paljoa mitä ennen, muttet myöskään vitsaile. Olet ehkä vakavampi mitä ennen, ihan kuin jotain olisi sattunut..?”
Lummetassu laski katseen tassuihinsa ja odotti mestarinsa vastausta. Hän oli nähnyt yllätyksen kohoavan Pimeämuiston kasvoille selityksensä alussa, mutta loppua kohden hän oli vain vuotanut kaiken viimepäivinä kasautuneen epäluulon ulos keskittämättä ajatuksiaan enää ulkomaailmaan. Hän oli tyytyväinen avattuaan suunsa, mutta pelkäsi samalla menneensä liian pitkälle. Ei Pimeämuisto varmaan edes haluaisi puhua hänelle asioistaan, vaikka jokin olisikin painanut hänen mieltään. Eikä hänen tarvitsisikaan, mestarin tehtävä oli opettaa ja oppilaan oppia! Lummetassu muisti illalla tekemänsä päätöksen ja nosti päänsä silmät tuikkien. Hän oli sanottavansa sanonut, ja olisi Pimeämuistosta kiinni, vastaisiko hän vaiko ei.
Pimeämuisto rykäisi ja kiepautti häntänsä käpäliensä väliin. Lummetassu huokaisi pienesti helpotuksesta tämän avatessa suunsa.
”Olen pahoillani, jos olen ollut viime aikoina vähän, hmm, poissaoleva tai kylmä sinua kohtaan. Olen otettu huolenpidostasi ja siitä, että vaikutat aidosti olevan kiinnostunut voinnistani”, Pimeämuisto maukui. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja katsahti vasemmalle jatkaessaan: ”Syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Oikeastaan tämä ei kuuluisi sinulle, mutta koska osasit selittää asiasi niin kauniisti, voin paljastaa… Tämä on kyllä aika noloa, mutta minulla on ollut pieniä naarashuolia viime aikoina”.
Pimeämuisto lipaisi nopeasti vasenta tassuaan ja pyyhkäisi sillä korvallistaan.
”Olen ajautunut läheisempiin väleihin erään naaraan kanssa, mutta ajauduimme riitaan pari päivää sitten. Saamme kyllä varmasti välimme pian korjattua, mutta siinä syy hienoiseen kireyteeni”.
Lummetassu katsoi hölmistyneenä mestariaan. Tämä sipaisi kielellään käpäläänsä toistamiseen ja vältti katsomasta oppilastan silmiin. Lummetassu räpäytti silmiään ja totesi: ”Vai siitä kaikki johtuikin! Anteeksi, oletin jotain paljon kamalampaa…”
Pimeämuisto rentoutui selkeästi ja maukui: ”Hyvä että saimme asiat selviksi. Mitä jos kävisit hakemassa jotain tuoresaaliskasasta ja lähtisimme sitten jäljitysharjoituksiin? Olen suunnitellut myös illalle jotain erityistä, mutta malta odottaa auringonlaskuun!”
Lummetassu nyökkäsi hymyillen ja harppasi seisaallean. Vielä ennen lähtöään hän kääntyi mestarinsa puoleen ja hymyili pienesti maukuessaan: ”Luulin jopa hetken, että joku menneisyytesi kissa oli palannut ja sekoittanut pasmasi pahemman kerran, mutta peitit asian niin hyvin kuin taisit”.
Pimeämuisto jähmettyi hännänhuitaisun ajaksi ja naurahti sitten kepeästi. Lummetassu räpäytti silmiään, kääntyi ja lähti loikkimaan tuoresaaliskasalle. Kukakohan Pimeämuiston salainen mielitietty mahtoi olla?

Lummetassu käveli tyytyväisenä Pimeämuiston vierellä kohti leiriä. Jäljitysharjoitukset olivat menneet loistavasti ja Pimeämuisto oli luvannut kertoa illan yllätyksestä heti kun he pääsisivät perille. Aurinko oli jo painumassa mailleen ja vaaleanpunainen taivas loi kauniin vastakohdan tummille havupuille. Laulurastaan melodinen liverrys kiiri halki ilman, kun kaksikko saapui vatukkamuurille.
”Kerro jo, minne olemme vielä menossa?” Lummetassu vaihtoi painoa jalalta toiselle kärsimättömänä.
Pimeämuisto hymähti ja jatkoi kulkuaan kohti sisäänkäyntiä. Samalla hän maukui: ”Viemme kolme siskosta ja Roihutassun Kuulammelle”.
Lummetassu tunsi pähkinänruskean turkkinsa pörhistyvän innosta. Hän riensi mestarinsa rinnalle ja kysyi silmät sädehtien: ”Ja lähdemme siis heti?”
”Heti kunhan löydämme muut”, Pimeämuisto totesi. He saapuivat sisäänkäynnille juuri, kun Koskitassu ja Kultatassu putkahtivat sieltä ulos mestareidensa kera. Lummetassu äkkäsi kauempana Roihutassun mustankirjavan turkin ja ehti juuri kuulla tämän kipakan äänen maukuvan: ”Mitä? Ketä muka?”
Koskitassu sinkautti tähän jäätävän katseen ja vastasi: ”Meitä muka”.
*Tästä tulee vielä pitkä matka…*

”Kuulitteko?”
Lummetassu pysähtyi kuullessaan Roihutassun terävän äänen. Kahdeksan kissan partio oli jo taivaltanut hyvän matkaa läpi Varjoklaanin reviirin ja vähitellen he alkoivat lähestyä Myrskyklaanin suuntaista rajaa.
”Kuulitteko mitä?” Sädekynsi kysyi, viitaten koko partiota hiljentämään kulkuaan.
”Taisin kuulla kuiskauksia”, Roihutassu maukui.
Lummetassu höristi korviaan ja koetti kalastella puheeseen viittaavia ääniä hiljaisesta metsästä, mutta ainut mitä hän kuuli, olivat tuuli ja ajoittaiset tikannakutukset.
”Olkaa varuillanne”, Ilvespilkku murahti ja lähti johtamaan joukkoa.
Samassa edessäpäin siintävät pensaat kahisivat ja Myrskyklaanin rajapartio loikkasi varjoklaanilaisten eteen. Lummetassu jähmettyi nähdessään vihollissotureiden pistävät katseet ja koetti näyttää mahdollisimman vaarattomalta ja sopuisalta.
”Mitä teette täällä?” pitkäkarvainen punaruskea kolli ärähti meripihkanväriset silmät leimuten.
Harmaaraidallinen isokokoinen naaras asetti kuitenkin tassunsa heti punaruskean eteen ja maukui: ”Rauhoitu Ruskapyörre. Tästä voidaan keskustella”.
*Tähtiklaanin kiitos kaikki myrskyklaanilaiset eivät ole tuollaisia kuumakalleja! *
”Toki, mutta mielestäni on epäilyttävää, että kahdeksan varjoklaanin kissaa hiippailee meidän reviirillämme, Kaninkorva”, kolmas valkoturkkinen kolli osallistui keskusteluun. Heidän huomionsa ei ollut enää täysin varjoklaanilaisissa, jotka olivat hitaasti siirtyneet lähemmäs toisiaan.
”Pakkastuuli, sinä myös. Eikö kannattaisi ensin kysyä heiltä, miksi he ovat täällä?” Kaninkorva maukui tyynesti ja kääntyi vihollisklaanilaisten puoleen.
”Pyydämme anteeksi sekaannusta”, Koskitassun sijaismestari Kalliokynsi maukui rauhallisesti. Hän oli ottanut Koskitassun loppukoulutuksen hoitaakseen Kirkaskuun siirryttyä pentutarhaan, ja oli Lummetassun mielestä paljon mukavampi mitä edeltäjänsä. Hän oli kuitenkin kuullut aiemmin, miten Koskitassu oli valittanut tämän olevan aivan liian lepsu ja pehmoinen opettajaksi.
Lummetassu käänsi ajatuksensa takaisin nykyhetkeen ja kuuli juuri, kun Kalliokynsi lopetti lauseensa: ”… oppilaita Kuulammelle”.
”Siinä näette, Pakkastuuli ja Ruskapyörre. Anteeksi häiriö, voitte jatkaa matkaa”.
Kaninkorva nyökkäsi kunnioittavasti varjoklaanilaisille partioiden ohittaessa toisensa, mutta kahden muun myrskyklaanilaisen polttavat katseet pysyivät heidän turkeissaan vielä pitkään puiden sulkiessa heidät huomaansa.

Lummetassu nousi viimeiset jäniksenmitat kukkulan harjanteelle ja henkäisi. Hänen eteensä avartui näky, jonka hän tulisi muistamaan ikuisesti. Vehreän ruohon reunustamassa syvänteessä heijasteli Kuulampi himmeää hohdettaan, hopeahännän lukemattomat pisteet pinnallaan tuikkien. Kissat kokoontuivat ryhmäksi, jota Pimeämuisto lähti johtamaan eteenpäin.
Kukaan ei sanonut sanaakaan heidän laskeutuessaan kohti rannan pehmeästi kaareutuvaa reunaa, sillä ilmassa pyörteilevä merkillinen tuntu sai kaiken ympäristössä hiljentymään. Kaiken, paitsi kuunkajossa kimaltelevan vesiputouksen sekä hiljaiset laineet jotka osuivat lammen törmäisiin ehtymättöminä.
Lummetassu hätkähti tuntiessaan sileäksi hioutuneen polun vaihtuvan ruohoon ja veti keuhkoihinsa mitä puhtainta ja raikkainta ilmaa. Käsittämätön rauha ja onnellisuus täyttivät hänen sisimpänsä, ja pieni kuiskaus karkasi hänen huuliltaan: ”Tämä on upea paikka…”
Hän asteli lammen rantaan muiden mukana sekavissa tunnelmissa. Hän kuunteli, kuinka Ilvespilkku kertoi, miten arveli Tähtiklaanin kohtaamisen tapahtuvan ja kuinka Sädekynsi pyysi kaikkia kiirehtimään, jottei yön kylmyys saisi heitä sairaiksi.
Lummetassu ei tuntenut kylmyyttä, mutta jotain muuta kyllä. Lampi kutsui häntä luokseen. Niinpä hän kyyristyi rannalle, ojensi kuononsa ja kosketti vettä. Jokin ei kuitenkaan tuntunut täysin oikealta, ja tovin odotettuaan hän nosti katseensa. Muutkin olivat kyyristyneet lammen rannalle, mutta kukaan ei vielä vaikuttanut siirtyneen eteenpäin. Hän käänsi katseensa takaisin veteen ja kuuli kauempaa Kultatassun hiljaisen maukaisun: ”Pi-pitäisikö nyt tapahtua jotain?”
Tähdet kimmelsivät kirkkaina Kuulammen pinnasta, kutsuvina kuin odottaen hänen tekevän jotain. Samassa hän ymmärsi.
Lummetassu kumartui nopeasti, lipoi kulauksen vettä suuhunsa ja sulki silmänsä. Hyytävä kylmyys kulki hänen kurkustaan aina vatsaan asti, täyttäen koko hänen kehonsa. Lummetassu piti silmänsä tiukasti kiinni ja puri hammasta, kunnes kylmyys lipui pois. Tilalle tuli pehmeä ja lämpöisä tunne, joka vahvistui ja tuntui täyttävän koko ympäröivän tilan.
Lummetassu avasi silmänsä, eikä ollut enää Kuulammella.

*Miten päädyin tänne? *
Lummetassu seisoi metsän laidassa. Hänen edessään tumma kuusikko vaihtui pehmeisiin niittyihin, joille kuunvalo soi kauniin hohtonsa. Hento tuulenviri kantoi herkullisia riistanhajuja kaukaisuudesta ja jossain pauhasi vuolas virta. Lummetassu katseli ympärilleen hämillään etsien jotakuta, ketä vain joka olisi osannut näyttää hänelle oikean tien jota seurata. Missään ei kuitenkaan näkynyt ristin sielua, joten hän päätti lähteä seuraamaan pientä kirkasvetistä puroa metsän siimekseen. Tuttu sammaleinen tuoksu täytti hänen kuononsa ruohon vaihtuessa neulasmatoksi, ja jostain kantautui käen kukunta.
Yhtäkkiä maasto alkoi muuttua vaikeakulkuisemmaksi, ja Lummetassu joutui taistelemaan saadakseen itsensä läpi tiiviiden ryteiköiden ja ahtaiden onkaloiden. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, kun vaikeakulkuinen taival lopulta päättyi. Puusto harveni ja Lummetassu saapui tutulle aukiolle. Puro oli johtanut hänet hänen ja Sysihaaveen lammelle, jonka rannassa istui vieras kissa.
Lummetassu asteli hitaasti lähemmäs ja odotti muukalaisen huomaavan hänen tulonsa. Tämä oli siro ja pienikokoinen, joten hän ei kokenut tätä uhaksi.
”Tervehdys Lummetassu”.
Lummetassu hätkähti. Hän astui muutaman askelen lähemmäs ja avasi suunsa vastatakseen. Se jäi kuitenkin ammollean hämmästyksestä, kun kissa kääntyi ympäri. Hopeainen kuu lankesi kirkkaana naaraan ylle paljastaen lukemattomat pienet pisteet tanssimassa tämän turkilla, vaaleanvihreät silmät tähtien valoa loistaen.
”O-olet Tähtiklaanin soturi… Sehän tarkoittaa, että onnistuin?!”
Tähtikissa nyökkäsi Lummetassulle ja hymyili vienosti. Tämä avasi suunsa ja maukui: ”Olet selvinnyt tänne asti vaikeuksista huolimatta. Se on hyvä, sillä tulet tulevaisuudessa tarvitsemaan kaiken omistamasi kestävyyden ja sitkeyden”.
Lummetassu tuijotti kissaa ymmällään. Hän ei tiennyt mitä sanoa, kaikki tuntui kuin unelta… Mutta tämähän oli unta! Lummetassu rykäisi ja yritti ryhdistäytyä. Vaikka hän olikin juuri saamassa omaa ennustustaan tähtiklaanin kissalta, hän voisi halutessaan herätä tai koettaa muuttaa tapahtumien kulkua, eikö? Tähtikissa odotti edelleen hänen vastaustaan, mutta sen sijaan että olisi keskittynyt olennaiseen, hän huomasi pohtivansa toista asiaa.
”Onko Tähtiklaanissa asuminen yhtä vaivalloista mitä järvellä asuminen? Pitääkö teidän vahtia ja puolustaa reviirejänne, vai elättekö rauhassa ilman riitelyä ja vihanpitoa? Ja saalistatteko ja nukutteko kuin me, vai tarvitseeko teidän tehdä enää mitään sellaista?” Lummetassu tunsi puheensa nopeutuvan innon kasvaessa, tämän hän halusi todella tietää!
Tähtikissa räpäytti silmiään. Lummetassu luuli tovin yllättäneensä hänet, mutta sitten tuo vain hymyili ja totesi: ”Innokas ja utelias kuten esi-isänsä… Niin, vastatakseni kaikkeen minun täytyisi kertoa jotain sellaista, mistä meitä on kielletty puhumasta. Sen voin kuitenkin sanoa, että kaikilla meillä on omat kiistamme, olimmepa missä tahansa…”
Naaras huomasi Lummetassun olemuksen valahtavan ja jatkoi: ”Älä silti murehdi liikaa, Tähtiklaanissa kaikilla on hyvä olla taustoistaan riippumatta… Meidän kiistamme ovat erilaisia mitä teidän, ja vain takertumalla niihin hampaillaan voi ajaa itsensä alas”.
Lummetassu nyökkäsi hiljaa ja katsoi sitten tähtikissaa silmiin.
”Olen valmis kuulemaan enteeni”.
Tähtikissa viittasi häntä istumaan vierelleen ja nyökkäsi kohti lampea.
”Katso sisään sielusi peiliin ja näe se, mitä kohtalo on sinulle tuova”.
Lummetassu kumartui ja seurasi kuvajaistaan, joka hitaasti kieppuen alkoi sekoittua ympäröivään hämärään. Hän kumartui lähemmäs jotta näkisi selvemmin, mutta samassa joku kiskaisi häneltä käpälät alta. Lummetassu tunsi putoavansa eteenpäin ja eteenpäin, vaan toisin kuin luultu, hän ei koskaan tavoittanut vettä. Sen sijaan hän tömähti kovalle maalle keskellä synkkien kelohonkien ympäröimää piiriä. Ne tuntuivat murskaavan hänet alleen pelkillä varjoillaan, ja kauhuissaan hän räpiköi käpälilleen.
Samassa lähimmät puut alkoivat kaatua toisiaan vasten muodostaen muurin jonka läpi hiirikään ei olisi päässyt livahtamaan, saati kissa. Lummetassu sulki silmänsä toivoen sydämensä pohjasta tilanteen päättyvän, vain kohdatakseen vielä karmivamman näyn. Suunnaton ja monihaarainen luurankopuu oli kaatumassa suoraan hänen päällensä, jättämättä tilaa pakenemiselle. Lummetassu ajatteli viimeisen hetkensä koittaneen, kun yhtäkkiä pimeyden halki kiiti harmaanruskea varjo. Se iskeytyi täydellä voimalla Lummetassuun, singoten hänet usean ketunmitan päähän puusta. Tämän jälkeen kelohonka kaatui rymisten peittäen pelastajan alleen.
*Ei! Hän uhrasi itsensä… Ei tämä näin mene, ei-* Lummetassu koetti nousta käpälilleen, mutta raskas voima kiskoi häntä alaspäin… Viimeinen, mitä hän näki, olivat kaksi ruskeaviiruista sulkaa kieppumassa ilmassa.

Lummetassu säpsähti hereille henkeään haukkoen. Hän oli jälleen Kuulammen rannalla, lihakset kankeina pitkästä aloillaan makoilusta. Vedettyään muutaman kerran syvään henkeä ja suittuaan rintakarvansa sileiksi Lummetassu tajusi katsoa ympärilleen. Pimeämuisto, Kalliokynsi ja muut oppilaat nukkuivat yhä, mutta Ilvespilkku oli jo hereillä. Vaaleaturkkinen naaras vaihtoi nopean katseen hänen kanssaan kulkiessaan ohi, mutta molemmat pysyivät vaiteliaina. Näkemistään asioista ei saanut puhua kenellekään muulle, olivatpa viestit mitä hyvänsä. Lummetassu pörhisti turkkiaan äkillisessä tuulenpuuskassa ja toivoi, että vaitonaisuus ei kostautuisi.

Aamu sarasti kirkkaana partion palatessa leiriin. Myrskyklaanin rajanohitus sujui tällä kertaa selkkauksitta ja matka taittui joutuisasti. Kaikki vaikuttivat silti hiukan apeilta ja poissaolevilta, lukuun ottamatta Roihutassua. Tämä tuntui suorastaan hehkuvan energiaa ja intoa astellessaan ryhmän kärjessä.
”Ainakin Joku näki hyvän näyn”, Lummetassun vierelle ilmaantunut Koskitassu tuhahti.
Lummetassu kohautti olkiaan ja pohti, mitä sisar oli mahtanut nähdä omassa unessaan. Tämä vaikutti vielä tavallistakin kipakammalta, mikä oikeastaan puhui puolestansa. Vilkaistuaan taakseen hän näki Kultatassun pitämässä perää Kalliokynnen kanssa, ahdistunut ilme kasvoillaan. Huomattuaan Lummetassun tuijotuksen Kultatassu hymyili heikosti ja kiristi tahtia päästäkseen ruskeaturkkisen sisarensa vierelle.
”Ei tullut hohdokkaita näkyjä vai?” Lummetassu kysyi, väistäen samalla matalalla törröttävää kuusenoksaa.
”Ei… Kunpa vain tietäisin mitä tämä kaikki tarkoittaa”, Koskitassu mutisi, ajatuksiinsa vajoten.
*Saman minäkin haluaisin tietää, sillä-*
”Tietä, tehkää tietä!”
Lummetassu kumppaneineen loikkasi sivulle Tiikeriraidan kulkiessa juoksumarssia ohi tuuliklaanilaiset ja Lehtisilmä perässä kompuroiden.
”Mistä on kyse?” Ilvespilkku huikkasi nelikon perään.
”Menkää leiriin niin kuulette!” Lehtisilmä vastasi ja kääntyi Tiikeriraidan puoleen: ”Hei kuumakalle hidasta nyt, tässä saatetaan toipilasta takaisin omiensa pariin!”
Kuin sanojen vahvistukseksi kuului sähähdys ja vuolasta sadattelua. Lummetassu ehti nähdä, miten Mustanärhi kampesi itsensä käpälilleen Aromyrskyn avustuksella ennen kuin metsä peitti heidät alleen.
”Mistä tuossa oli kyse? Toivottavasti he ehtivät perille yhtenä kappaleena”, Sädekynsi maukui kummissaan.
”En menisi siitä takuuseen, kun Tiikeriraita on johdossa”, Roihutassu virnisti. Ilvespilkku huitaisi tätä hännällä niskaan puuskahtaen: ”Kunnioita ylempiäsi! Kyllä he selviävät”.
Pimeämuisto nyökkäsi ja maukui: ”Mennään ottamaan selvää, mihin heillä oli moinen kiire”.
Ryhmä hölkkäsi viimeiset puunmitat leirin sisäänkäynnille ja sujahti kivenlohkareen välistä aukiolle. Koko klaani näytti olevan edelleen asemissa puhujanoksan alla, sillä kaikki olivat keskittyneet tiiviisti väittelemään jostakin. Lummetassu meni lähemmäs ja kuuli sanan sieltä, toisen täältä.
”…Aivan järjetöntä!”
”…minusta meidän pitäisi heti alkaa valmistautua, käsky voi tulla milloin vain…”
”Vihdoinkin! Olisinpa päässyt mukaan jo viimeksi, mutta koulutukseni…”
Lummetassu äkkäsi tutun tammenterhonvärisen turkin kissajoukon laidassa ja tassutti sen suuntaan. Sysihaave kääntyi heti hänet nähtyään ja maukui vakavalla äänellä: ”Mustatähti haastoi Tuuliklaanin taisteluun”.

//Eep, so Excited!!
Tämä tulee olemaan Lumpeen viimeinen tarina oppilaana, jollei maailma räjähdä :D On kulunu jo yli vuosi siitä kun liityin tänne, ja jos näin karkeasti heitän arvion, Lumme on ollut sen verran oppilaana (vuoden siis). Mutta "hitaasti hyvä tulee" ja sitä rataa, eikös?
Roihu, Musta, Sysi tai joku muu tapahtumiin liittynyt jatkakoon vapaasti :3/

Vastaus:

20kp! 1mp! Mustanärhen ja Lummetassun keskustelusta oli hauska lukea, Mustanärhen sanoissa tuntui olevan mielestäni mukavan rento, mutta silti napakka säväys, jossa hänen luonteensa tuli kivasti esille. Myös Lummetassun luonne oli ihanasti esillä, esim. hänen kertoessaan huolensa Pimeämuistolle ja näyttäen miten tarkasti hän on pitänyt mestariaan silmällä. Sekä hänen keskustelunsa Tähtiklaanin kissan kanssa, Lummetassun uteliaisuus ja innokkuus sai lukiessa myöskin hyvällä mielelle :)
Tarina loppui mielenkiintoisesti tulevan taistelun kanssa sekä yllätti ja sai miettimään myös sitä mitä hänen sisaruksensa olivat nähneet.

-Silkkis

Nimi: Lummetassu, Varjoklaani

10.06.2017 01:18
”Pitkästä aikaa Lampitassu”.
Lummetassu kiepahti ympäri kuullessaan varjoista tutun äänen. Hän huomasi Mustanärhen yksisilmäisen katseen harhailevan ja tarkentuvan sitten hänen kasvoihinsa.
”Hei Mustanärhi”, Lummetassu vastasi, kallistaen uteliaasti päätään. ”Miten voit?”
”Kaikki jatkavat saman kysymistä! Ihan kuin olisin joku nähtävyys joka jokaisen pitää kokea itse, kuin Kuulampi tai kokoontumissaari! Katso nyt, ja oikein kunnolla, eikö olekin hieno arpi? Kynsin siltä Ilvesroihulta kyllä korvat päästä kun seuraavan kerran näen, saa kapinen rimppakoipi kuulla kunniansa… Mrrau! Näkemisen vajavuuteen kestää vielä vähän tottua mutta juokseminen onnistuu vaikka sokeana, toisin kuin teiltä hipsuttelijoilta. Miten te edes saalistatte noilla töppöjaloillanne, kysyn minä vaan!”
Lummetassu oli hetken sanaton, mutta Mustanärhi jatkoi: ”Olenhan vielä silti kaunis, vaikkei minulla enää ole toista silmää? En tarvitse sitä, oikeasti, mutta halusin vain tietää…” naaraan ääni hiipui kysymyksen loppua kohden mutta voimistui taas: ”Ja kuka sinä olet?!”
”Öh, luulin että tunnistit…”, Lummetassu kasasi nopeasti ajatuksensa ja maukui: ”Olen Lummetassu, tulin etsimään Metsänhenkeä. Oletko nähnyt häntä?”
”Metsiä ja mantuja, lumpeita ja lampia. Sama se, kuka olet tai ketä etsit, vastaa kysymykseen!” Mustanärhi sähähti ja rentoutui sitten asettaen häntänsä sievästi etukäpäliensä päälle.
Lummetassu räpäytti silmiään ennen kuin tajusi mitä tämä tarkoitti. Hän katseli arvioivasti tuuliklaanilaista päästä varmaisiin ja totesi hymyillen: ”Kyllä sinä vielä kaunis olet”.
”Ha, tiesin!! Kuule Lampitassu, taidan pitää sinusta. Tai ehkä ’pitää’ on vähän liioittelua, ’sietää’ paremminkin…”
”Hei Lummetassu, mitä teet täällä?”
Lummetassu kääntyi ja näki Yrttitassun seisovan pesän suulla kimppu kasveja hampaissaan.
”Viettää tietysti laatuaikaa mahtavan minäni kanssa, toisin kuin te kaikki muut”, Mustanärhi vastasi avuliaasti taaempaa, saaden Yrttitassun pudistamaan pienesti päätään. Harmaaturkkinen kolli tassutti varovasti Lummetassun luo ja kuiskasi: ”Hänellä on aika vahva lääkitys, joten hän voi olla hieman sekava. Olemme vähentäneet jo paljon, mutta viimeaikojen muistot hämärtyvät…”
”Diipa daapa, tuli selväksi. Jos teillä ei ole enää mitään sanomista minulle, soisitteko anteeksi ja jättäisitte minut rauhaan?” Mustanärhen käskevä ääni keskeytti Yrttitassun selityksen.
Kolli hätkähti ja vilkaisi Lummetassua. Lummetassu nyökkäsi ja tassutti ulos pesästä. Yrttitassu tuli perässä jätettyään kantamuksensa sisälle ja istuutui varjoisaan painanteeseen parantajanpesän vieressä.
”Olin etsimässä Metsänhenkeä. Hän ei kuitenkaan ollut pesässä, joten ajattelin tulla myöhemmin uudestaan”, Lummetassu maukui.
Yrttitassu kurtisti kulmiaan surullisena ja vastasi: ”Pahoin pelkään, ettei se onnistu enää tänä auringonkiertona. Metsänhenki lähti etsimään lisää unikon ja kehäkukan siemeniä, sillä varastot ovat loppumassa”.
”Ai… No tulen sitten kun hän on palannut”, Lummetassu vastasi pettyneenä.
Yrttitassu nousi ja kipitti tiehensä, jättäen hänet istumaan yksin aukiolle.

Lummetassun loppupäivä kului hitaasti, sillä päivän partiokierros oli mennyt häneltä sivu suun. Hän oli nähnyt kerran Pimeämuiston kiiruhtamassa kohti sotureiden pesää, mutta mestari vaikutti täysin unohtaneen oppilaansa olemassaolon. Muutkin klaanitoverit pysyivät omissa touhuissaan kiinnittämättä häneen sen tarkempaa huomiota. Lummetassu huokaisi pitkästyneenä seuratessaan auringonsäteiden hiipumista tummien puunlatvojen taa ja päätti suunnata varhain oppilaiden pesälle. Astuessaan sisälle hän huomasi sen olevan tyhjillään, mutta pian hänen jälkeensä hän kuuli Sadetassun ja Koskitassun ilmaantuvan yhdessä sisälle. Kaksikko jutteli jotain hiljaisilla äänillä, ja aika ajoin ilmaa halkoi Koskitassun heikosti tukahdutettu kikatus. Suljettujen luomiensa lomasta hän näki myös Leijonatassun ja Mustatassun saapuvan paikalle.
Äänenvoimakkuuksien kasvaessa Lummetassu käänsi pesätovereille selkänsä ja koetti jättää häiriötekijät taka-alalle. Hän suuntasi ajatuksensa jälleen Pimeämuistoon ja pohti, mitä tekisi seuraavaksi. Hän voisi yrittää etsiä Metsänhengen käsiinsä herättyään, mutta mitä jos parantaja ei silloinkaan ehtisi kuunnella häntä? Hiirenkorva oli tiettävästi parantajille kiireisintä aikaa viherlehden lisäksi, sillä silloin kaikki kasvit puhkesivat kukkaan ja piti täyttää lehtikadon aikana huvenneet varastot ja kerätä tulevaisuuden varalle lisää... Toisaalta hän voisi myös puhua suoraan mestarilleen silläkin uhalla, että tämä vain nauraisi tai väittäisi kaiken olevan hyvin.
Lummetassu vilkaisi olkansa yli ja huomasi muiden hiljentyneen levolle. Hän päätti saada asian sydämeltään seuraavana aamuna, sulki silmänsä ja vajosi hitaasti uneen.

TARKISTETTU TÄNNE ASTI

Nimi: Liekkipentu, Tuuliklaani

05.06.2017 15:16
Liekkipentu antoi apaattisen katseensa kiertää pitkin leiriä. Lumet olivat sulaneet jo pari kuunkiertoa sitten, joka sai maaston tuntumaan loskaiselta ja märältä. Linnut visersivät Hiirenkorvan saapumisen kunniaksi, ja monet nauttivat lämpöisestä ilmasta täysin siemauksin.
“Ei noin, sinun pitäisi ojentaa tassuasi ylöspäin”.
“Joo joo, älä määräile! Et ole mikään soturi!”
“En ehkä, mutta ainakaan en ole enää pahainen pentu!”
“Hah! Olit vielä kuu sitten pentutarhassa!”
Liekkipentu käänsi katseensa kohti Tiikeripentua ja Heinätassua, jotka kiistelivät raivoisasti keskenään. Molempien raivosta hehkuvat silmät ja pörhistyneet turkit eivät voineet tarkoittaa mitään hyvää.
“Noh”, Heinätassu sanoi ärtyneen oloisena. “Jos et aio totella minua, en takuulla opeta sinua metsästämään!”
Tiikeripentu näytti olevan raivon partaalla. “Ihan sama! Saan minä muutenkin opetusta, on vain ajan kysymys koska olen oppilas!”
Liekkipentu laski katseensa jälleen alas. Juuri nyt häntä ei kiinnostanut mikään. Tai oikeastaan ei ollut kiinnostanut pitkään aikaan - tuskin tulisikaan. Kaikki tuntui vain vähitellen hajoavan hänen tassujensa alla, eikä kukaan ollut lohduttamassa. Sadeliito toki yritti, mutta ei se auttanut.
*Sumupentu…*
Vaikka traagisesta onnettomuudesta oli tullut kuluneeksi jo kokonainen kuu, siskon harmaa kuvajainen ei ollut unohtunut Liekkipennun mielestä. Hän kaipasi sisartaan niin paljon. Hän ei enää ikinä kuulisi Sumupennun rauhallista ääntä tai näkisi herttaista hymyä tuon kasvoilla. Kaikki oli mennyttä. Kaikki oli niin synkkää. Suoraan sanoen mikään ei ollut hyvin.
“No nythän sinä jo osaat!”
“Tietenkin minä osaan, en ole mikään pentu”.
Liekkipennun kurkkuun nousi pala. Hän ei kestänyt nähdä veljeään niin hymyileväisenä, huolettomana ja onnellisena. Oliko se katkeruutta? Oliko se kateutta? Oliko se pelkoa siitä, miten toinen pystyi noin vain siirtymään eteen päin? Liekkipentu ei nimittäin enää tiennyt.
“Sinähän voisit opettaa minua joskus taistelemaan!”
“Katsotaan, en ole itsekkään vielä mikään haka”.
“...”
Liekkipentu hautasi tärisevät kasvonsa tassujensa suojiin. Miten Tiikeripentu saattoi? Miten hän pystyi? Miten hän pystyi vain sivuuttamaan sen faktan, että he olivat menettäneet sisarensa! Suuttumus korvensi Liekkipennun jokaista karvannypykkää, vaikka hän tiesi olevansa epäreilu. Hänelle oltiin liian monta kertaa sanottu, että oli aika siirtyä eteen päin. Niin Tiikeripentu oli tehnyt noin puolikuuta sitten. Hänen veljensä oli alkanut olemaan jälleen oma itsensä, kiusoitella ja hymyillä samalla tavalla kuin ennen. Se satutti Liekkipentua, vaikka hän ei sitä näyttänytkään.
“Liekkipentu…?”
“...”
“...Liekkipentu?”
Sadeliid on huolestunut äänensävy vihloi Liekkipennun korvia. Hän halusi vain raapaista emoaan suoraan kuonoon, käskeä olemaan hiljaa ja jättämään hänet rauhaan.
Sadeliito ei kuitenkaan luovuttanut vähällä, vaan asettui varovaisesti poikansa vierelle. Tuon tuuhea häntä sipaisi Liekkipennun tärisevää kehoa.
“Minullakin on Sumupentua ikävä”.
Emon surullinen ääni sai Liekkipennun nostamaan katseensa. Auringonvalo oli suorastaan häikäisevä, mutta hän ei antanut sen häiritä. Sadeliito oli asettunut aivan Liekkipennun viereen, kietoen nyt häntänsä kokonaan heidän ympärilleen.
“Tiedän sinun ikävöivän sisartasi valtavasti”, Sadeliito jatkoi kyyneleet silmissään. “Niin me kaikki”.
Liekkipentu vain nyökkäsi, ei antanut kasvojensa näyttää mitään. Hän oli aika hyvä siinä, näyttämään ulkoa kovalta. Ei haitannut, vaikka hän kuinka olisi sisältä rikki, kunhan muut eivät saaneet tietää sitä.
Sadeliito sen sijaan näytti siltä kuin purskahtaisi itkuun. Tuon naama oli vääntynyt onnettomaan ilmeeseen, ja silmistä paistoi suru. Tai miten sen nyt otti - se saattoi olla myös kautumusta ja syyllisyydentunneta, mutta Liekkipentu ei tiennyt miksi emo tuntisi niin.
“M-mutta…” Sadeliito sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämän ruskeat silmät olivat tulvillaan myötätuntoa ja hellyyttä, mutta samalla päättäväisyyttä. “Mutta… mutta sinun täytyy päästä tästä yli. En vaadi sitä heti sinulta, mutta pyydän, ettet pilaa elämääsi. Olet vielä nuori ja viaton, voit rakentaa elämäsi onnellisuuden varaan, et surun. Tiedän, kuinka vaikeaa se on, mutta joskus tulevaisuudessa sinua saattaa odottaa elämä, jota et osaa kuvitellakkaan. Voit saada perheen, sinusta voi tulla urhea soturi tai vaikka päällikkö, kunhan vain siirryt eteen päin. Menneisyydessä ei ole ikinä hyvä elää”.
Liekkipentu tuijotti emoaan hämmentyneenä, vaikka ulkoapäin näyttikin täysin ilmeettömältä. Käskikö Sadeliitokin todella unohtamaan Sumupennun? Käskivätkö kaikki vain unohtamaan, että hänellä koskaan olisi edes ollut sisarta? Miksi? Miksi se oli niin? Liekkipentu tunsi lähinnä vain vihaa kaikkia kohtaan, jotka käskivät niin. Nyt jopa hänen oma emonsa.
“Liekkipentu?”
Sadeliidon särkynyt ääni ei saanut mitään vastaukseksi. Sen sijaan Liekkipentu nousi äkisti seisomaan, työntyi ulos emonsa lämpimästä syleilystä ja kohdisti katseensa taivaanrantaan. Aurinko loi edelleen tanssivia valonsäteitä sinistä taivasta vasten, ja linnut visersivät kauniisti nummien yläpuolella.
Liekkipennun olisi tehnyt mieli huutaa. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Hänen olisi tehnyt mieli vain murjottaa, olla puhumatta kenellekkään ja karkottaa kaikki pois luotaan. Mutta ei. Kukaan ei jättänyt häntä rauhaan. Aina joku oli häiritsemässä. Jopa Tiikeripennun seura ärsytti Liekkipentua, mikä sai hänet eristäytymään yhä enemmän omaan kuoreensa.
Hetken päästä, hiljaisuuden vallitessa, kuului raskaita tassun askeleita. Sadeliito oli lähtenyt takaisin pentutarhaan, ja viimein Liekkipentu saattoi asettua istumaan. Tiikeripentu ja Heinätassu harjoittelivat edelleen metsästystä. Hienoa. Kaikki muut olivat jo siirtyneet eteen päin.
Liekkipentu antoi värisevän huokauksensa tulla ilmoille, surun samalla jyskyttäessä rinnassaan. Sumupentu. Oli. Kuollut. Hänen pitäisi ymmärtää se.
*Sumupentu. On. Kuollut. Sumupentu. On. Kuollut. Sumupentu. On. Kuollut…*



< ----------- >



“Hei Liekkipentu, tule nyt leikkimään!”
“Niin juuri, älä nyt murjota siellä!”
Liekkipentu vain huokaisi ja kohdisti katseensa hymyilevään Tiikeripentuun. Oli kulunut vain pari tuntia siitä kun Heinätassu oli opettanut hänen veljelleen saalistamista, ja nyt kaksikko pyysi jo häntäkin mukaan.
Kostea maa Liekkipennun tassujen alla sai vilunväristyksen kulkemaan hänen selkäpiissään, eikä Tiikeripennun läsnäolo paljon auttanut. Hän ei kerta kaikkiaan pystynyt tähän. Ei leikkimiseen, ei hymyilemiseen tai muuhunkaan vastaavaan. Toisin kuin Tiikeripentu, joka oli tehnyt yhden päivän aikana jo kaikkia näitä.
“Leikkipentu?” Tiikeripentu kysyi nyt hiukan ärtyneemmin. “Tuletko vai et?”
Liekkipentu vain kohautti harteitaan, kääntäen samalla katseensa sivulle. Se ei kuitenkaan auttanut paljoakaan, kun hänen vihaiselta näyttävä veljensä kurvasi suoraan Liekkipennun eteen.
“Oikeasti! Mikä sinua vaivaa? Mitä sinulle on tapahtunut? Et ole hymyillyt päiväkausiin!”
Tiikeripennun kiihtynyt puhetapa sai Liekkipennu sydämessä aikaan raivon vihlaisun. Eikö hänen typerä veljensä todella tiennyt? Olettiko tämä vai, että Liekkipentu unohtaisi? Unohtaisi heidän sisarensa samalla tavalla kuin veljensä!?
“Anna olla, Tiikeripentu. Hän on shokissa, tiedät sen kyllä”, Heinätassu sanoi rauhallisesti Liekkipennun viereltä.
Tiikeripentu ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan empatiaa. Sen sijaan tämän kasvoille ilmestyi raivon hehku, ja silmiin syttyi kiihkeä katse.
“Hän on ollut shokissa jo KOKONAISEN KUUN!” Tiikeripentu huusi vihaisesti, saaden monien kääntämään katseensa kolmikkoa kohti. Tämän naama oli vääristynyt mielipuolisesti kurttuun, ja Liekkipentu saattoi aavistaa veljensä olevan räjähdyspisteessä.
“...”
“ETKÖ AIO VASTATA MITÄÄN!?” Tiikeripentu huusi edelleen, nyt astuen lähemmäksi veljeään. Tiikeripennun terävät kynnet olivat uppoutuneet suoraan maahan, ja karvat pörhistyneet pystyyn.
Jostain syystä Liekkipentu ei kuitenkaan vastannut mitään, kun Tiikeripentu huusi hänelle päin naamaa haukkuja ja syytöksiä. Tuntui kuin mikään ei olisi vastaamisen arvoista, ihan niin kuin kävelisi usvassa koko ajan.
“Tiikeripentu!”
“MITÄ?! MINÄ SENTÄS YRITÄN SAADA VELJENI PUHUMAAN!”
Leirissä oli aivan hiljaista, ja Liekkipentu saattoi kuulla tuulen huminan korvissaan. Hän halusi sanoa jotain, mutta sen sijaan laski päänsä vain tiukasti maahan. Aivan kuin sanat eivät tulisi enää suusta ulos.
“Tiikeripentu! Mitä sinä huudat täällä?!”
Nyt leirissä kaikui Sadeliidon järkyttynyt kiljahdus, jonka seurauksena osa klaanilaisista rupesi supisemaan keskenään. Liekkipentu saattoi kuulla sieltä sanat “shokki”, “Sumupentu”, sekä lauseen “Liekkipentu ei ole puhunut kokonaiseen kuuhun mitään”.
“Pyydä heti anteeksi, Tiikeripentu!” Sadeliito sanoi ankarasti, vaikka tuon äänestä kuulsikin enimmäkseen järkytys.
Hetken leirissä vallitsi täysi hiljaisuus, kunnes Tiikeripennun väsynyt ääni rikkoi sen.
“Anteeksi”.
Liekkipentu ei nostanut katsettaan ylös, tuijotti vain vieläkin tassujaan. Hänen korvissaan humisi, ja silmissä tuntui ikävä vetisyys…
“Liekkipentu?” Tiikeripentu sanoi nyt puoliksi hiljempaa, melkein järkyttyneenä.
“...”
Tiikeripentu asteli hitaasti veljensä viereen, koskettaen Liekkipentua hellästi hännällään.
“Itketkö sinä…?”
Tiikeripennun järkyttyneen kuiskauksen saattelemana Liekkipentu nosti hätääntyneenä kasvojaan. Hän tunsi, miten kyyneleet virtasivat tiheänä jokena hänen poskillaan ja juoksivat kilpaa toistensa kanssa. Kaikki tuijottivat häntä surulliset ilmeet kasvoillaan, miltein säälien. Se tuntui pahalta, mutta kuitenkin lohduttavalta. Eivätkö kaikki olleetkaan unohtaneet Sumupentua…? Liekkipennun kurkkua kuristi, kun hän huomasi joutuneensa emonsa hellään halaukseen.
Hetken aikaa Liekkipentu vain räpytteli kyynelistä täyttyviä silmiään, antaen vinkuvan hengityksensä täyttää kehonsa. Sadeliidon lämmin keho tuntui niin lohduttavalta, niin turvalliselta…
“Su-sumupentu…”
Liekkipennun käheä, miltein olematon kuiskaus kaikui koko leirissä. Sanojen lausuminen, muodostaminen - oikeastaan ihan kaikki - tuntui vaikealta ja sydäntä särkevältä, mutta kuitenkin niin helpottavalta.
Yhtäkkiä Liekkipentu tunsi veljensä tulleen aivan hänen viereensä, painautuen häntä vasten lohduttavasti.
“Olin melkein unohtanut, miltä äänesi kuulostaa”, Tiikeripentu sanoi hiljaa, mikä sai Liekkipennun kyynelten virtaamaan entistä kovemmin.
*Niin minäkin…*


//Tämä oli aika tylsä (ja lyhyt) tarina, mutta halusin tuoda Liekkipennun ajatuksia esille, koska Sumupentu oli kuitenkin todella tärkeä pikku Liekkiselleni. Seuraavassa tarinassa Liekistä ja Tiikeristä tuleekin sitten oppilaita, kunhan vain Musta ja Aro (*liian laiska kirjoittamaan koko nimiä*) palaavat Varjoklaanista :)

Vastaus:

9kp! Niin kuin Sadeliidon tarinoissa, jossa toit Sadeliidon surun todella hyvin esille Sumupennun menetyksestä, onnistuit hienosti myös Liekkipennun kanssa. Tarina toi mielenkiintoisesti esille miten eri luonteet käsittelevät surun, Tiikeripennun tunteet näkyivät myös mainiosti. Pidin siitä miten voimakkaasti tunteet tulivat tarinassa ilmi, lukiessa pystyi ymmärtämään heidän surunsa hyvin.

-Silkkis

Nimi: Henkipolku, Myrskyklaani

31.05.2017 21:35
// Kesti jonkin aikaa, mutta jatkoin tarinaasi Nupputassu :) //

”Et kuulosta sekopäiseltä”, Henkipolku löysi itsensä sanomasta nopeasti, hän katsoi Nupputassua mietteliäästi. Jollain tavalla hän näki itsensä, nuoren oppilaan, joka oli aloittanut koulutuksensa Päästäismielen opissa. Oppilaana yhdessä veljensä kanssa, valmiina ryhtymään soturiksi, palvelemaan klaania. Tuo suunnitelma oli muuttunut jo aikaisessa vaiheessa, kun Tähtiklaani oli johtanut hänet toiselle polulle. Jos Tähtiklaani oli asettanut Nupputassulle erilaisen polun, se ei ollut alkanut helposti. Nupputassun kertoman mukaan unet olivat jatkuneet pitkään, hän tiesi Tähtiklaanin näyt, niiden todentunteisuus oli välillä pelottavaa. Hän muisti omat epävarmuutensa parantajaoppilaana, sen ettei hän ollut pystynyt pysäyttämään näyn tapahtumia ja ajatukset siitä, pystyisikö hän aina olemaan avuksi. Nupputassu oli soturioppilas, se teki varmaan epävarmuudesta isompaa, varsinkin kyseessä oli tuonkaltainen näky. Henkipolku ei voinut olla miettimättä, miksi Tähtiklaani ei ollut kertonut hänelle mitään, mutta sivuutti huolen, Tähtiklaanilla oli omat syynsä, tärkeintä oli mitä tapahtuisi seuraavaksi.
”Minä uskon sinuun”, Henkipolku sanoi lempeällä äänellä ja kohtasi Nupputassun yllättyneen katseen.
”Tiedätkö, ennen kuin minusta tuli parantajaoppilasta, olin sinun kaltaisesi soturioppilas”, Henkipolku aloitti. Henkipolku ei tiennyt tahtoiko Nupputassu parantajaoppilaaksi, hän muisti keskustelunsa Nupputassun kanssa, kun oppilas oli tarjonnut apuaan, tuo saattoi olla kiinnostunut. Kuultuaan Nupputassun näystä, hänen ajatuksiinsa oli tullut nopeasti se, pitäisikö hänen ehdottaa Nupputassulla parantajaoppilaan paikkaa. Mutta samalla hän ei halunnut pakottaa oppilasta mihinkään, hän tiesi parantajan velvollisuuden, hän tiesi mitä parantajana menetti.
”Näin ensimmäisen näkyni kun olin harjoittelemassa mestarini kanssa, se näky kertoi, että veljeni oli vaarassa, että hän taisteli ketun kanssa. Saavuimme paikalle ajoissa ja hän selvisi kunnossa”, Henkipolku kertoi, hän muisti punaturkkisen ketun, jonka oli nähnyt metsässä, sumuista valoa hohtavan ketun, jolta jäi verisiä käpälänjälkiä. Se oli ollut niin todellinen näky, mutta kukaan muu ei ollut nähnyt sitä kuin hän.
”Kun olin tänään metsässä”, Nupputassu aloitti hieman epävarmana, Henkipolku nyökkäsi kannustavasti kehottaen oppilasta jatkamaan.
”Olin tänään metsässä Punatassun kanssa ja saavuin samalla paikalla missä olin nähnyt uneni ja hetken aikaa se kaikki tuntui tapahtuvan oikeasti”, Nupputassu kertoi ja Henkipolku nousi seisomaan astellen lähemmäksi oppilasta. Hän asettui oppilaan vierelle ja kosketti hännällään rauhoittavasti tuon lapaa.
”Kun kerroin näystäni ja siitä että olin saanut sen Tähtiklaanilta, Hiutalemyrsky otti minut oppilaakseen”, Henkipolku sanoi, hänen mieleensä tuli kuva lempeästä valkoisesta naaraasta. Hän muisti, miten hyvä mestari Hiutalemyrsky oli ollut, hän ei tiennyt pystyisikö hän samaan, mutta katsoessaan Nupputassua, Henkipolusta tuntui, että hän tahtoi yrittää.
”Sinun tunteesi ovat voimakkaat, kuten myös unesi, Tähtiklaanilla on varmasti joku syy, että se näytti sinulle nuo näyt”, Henkipolku maukui, heidän täytyisi kertoa tästä myös Hunajatähdelle, jos taistelu oli tulossa Myrskyklaanin alueella, heidän olisi hyvä valmistautua ajoissa.
”Tähtiklaanilla”, Nupputassu toisti mietteliäänä, ennen kuin oppilas nosti katseensa kohdatakseen Henkipolun meripihkan väristen silmien katseen.
”Näin kerran unta kirjavaturkkisesta kissasta, joka näytti minulle kaksi polkua, toinen oli soturin ja toinen parantajan”, Nupputassu sanoi ja Henkipolku räpsäytti silmiään yllättyneenä, ei pelkästään näky taistelusta, vaan hän oli näköjään myös puhunut Tähtiklaanille.
”Pitäisikö minusta tulla parantaja?”, Nupputassu kysyi sitten ja vaikka Henkipolku halusi vastata heti myöntävästi, sillä Nupputassulla oli selvästi kyvykäs taidoiltaan ja luonteeltaan, mutta hän ei voinut.
”En voi vastata tuohon kysymykseen, jos tahdot, otan sinut mielelläni oppilaakseni, mutta päätös sinun, ehdotan että mietit sitä tarkasti”, Henkipolku sanoi, hän muisti miten itse oli katsonut vierestä, kun Punataivaasta oli tullut soturi, kun hän oli etääntynyt veljestään, hän oli nähnyt sotureiden rakastuvan, kuningattarien saavan pentuja, hän oli tajunnut, ettei ikinä kokisi samaa. Hän oli tuntenut surua, mutta jos hänen täytyisi, hän luultavasti valitsisi parantajanpolun uudestaan. Henkipolku tahtoi, että Nupputassu valitsisi polun, jonka hän tiesi itselleen oikeaksi.

// Nupputassu tahdotko jatkaa tästä? //

Nimi: Yötassu Jokiklaani

28.05.2017 12:57
Tassuttelin ympäri aukiota, ja etsin katseellani mestariani. Kun huomasin sinertävän naaraan, kävelin hänen luokseen. Hän katsoi muualle, ja hänen ilmeensä oli hieman vakava. Kun hän huomasi minut, hän väläytti hymyn ja maukui:
"Ai hei Yötassu."
"Hei, onko tänään ensimmäinen koulutukseni?" kysyin. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja sai mustan turkkini kiiltämään.
"Kyllä, kierrämme klaanin rajat", mestarini lopulta maukui. Nyökkäsin. Se ei ollut mielestäni kiinnostavinta, mutta minun oli tiedettävä klaanin rajat tarkasti. Sitten Sinivirta alkoi kävellä leirin uloskäyntiä kohti, ja tassuttelin kovempaa jotta saisin hänet kiinni.

Aurinko oli jo hieman korkeammalla, kun olimme saapunut rajalle. Haistoin varjoklaanilaisten kitkerän hajun, ja katsoin tiheään kuusimetsään.
"Tässä kulkee raja Varjoklaanin ja Jokiklaanin välillä", mestarini Sinivirta neuvoi. Nyökkäsin. Tämä raja oli helppo muistaa. Sitten lähdimme kulkemaan takaisin mistä tulimme. Tunsin tassuissani pehmeän nurmen, ja vatsani alkoi jo kurnia. Mestarini näytti huomaavan sen, ja maukui:
"Kohta olemme kiertäneet kaikki rajat, sitten saat syödä." Nyökkäsin, ja kuljin taas eteenpäin.

Kun olimme kiertäneet rajat, sain luvan mennä ottamaan tuoresaaliskasasta jotain. Otin itselleni pienen lohen, ja etsin sopivaa paikkaa syödä. Olin kieltämättä hieman väsynyt, sillä kävimme reviirin rajat aika nopeasti. Mielessäni pyörivät reviirin rajat ja mestarini neuvot, ja uskoin muistavani ne ikuisesti. Oli jo auringonhuippu, ja leirissä vilisi nyt enemmän kissoja. Huomasin, kun leiriin tuli klaanimme kissoja, jotka kantoivat saalista leiriin. Haluaisin joku päivä onnistua nappaamaan itse kalan, mietin ja katsoin kun yksi kissa asetti kalan tuoresaaliskasaan.

Söin viimeisen suupalan saaliistani, ja tunsin vatsani olevan miltei täysi. Nautin auringon lämmöstä, ja tiesin, että viherkorva oli todella pitkällä.

//joku saa jatkaa jos haluu

Vastaus:

2kp! Ensimmäinen tarinasi alkoi mukavasti reviirin kiertämisellä. Samalla se toi myös esille Yötassun ajatuksia ja suhtautumista oppilaana oloon, vaikka hän ei ollut niin kiinnostunut reviirin kiertämisestä, hän kuitenkin oli mukana hyvin ja piti mielessään oppimansa asiat :)

-Silkkis

Nimi: Valkopentu varjoklaani

27.05.2017 11:35
Astelin ulos pentutarhasta ja tunsin auringon lämmön turkillani. Yöpentu ja Kyyhkypentu leikkivät jonkin matkanpäässä. "Hei, Kyyhkypentu pääseekö mukaan?" kysyin naaraalta. "Kyllä, se käy", tuo vastasi. Yritin loikkata Yöpennun päälle, mutta kolli väisti. Yöpentu läimäisi minua tassulla melko hellästi tiesin, että Laventelikuiske ja Täplämyrsky olivat käskeneet leikkiä varovasti, silloin kun minä olisin mukana, mikä ärsytti minua olin yhtä vahva kuin muut pennut. "Minne sinä menet", Yöpentu kysyi. "Ei huvita enää leikkiä", vastasin ja kävelin pois kaksikon luota. Olin ajatellut meneväni takaisin pentutarhaan mutta muutin viimehetkellä mieleni, ja lähdin kulkemaan pentutarhanreunaa pitkin muurille. Päivä oli todella kuuma, ja arvelin muurin vierustassa olevan edes vähän varjoisampaa. Tulin pentutarhan nurkalle kun olin tuntevani jonkinlaisen aukon pesän ja muurin välissä. Menin aukosta läpi, se todellakin tuntui olevan muurin, ja pentutarhan välissä. Äkkiä haistoin mäntyjen tuoksun, olin toki haistanut mäntyjä ennenkin leirissä mutta tämä tuntui vahvemmalta, haistoin myös muita tuoksuja. Virnistin itsekseni olin melko varma, että olin löytänyt reitin ylös leiristä. astelin eteenpäin, kunnes tunsin jälleen aukon ja astelin siitä. Tiesin heti olin leirin ulkopuolella. Olin vähällä hihkua ääneen, mikä ei olisi järin viisasta, kun otti huomioon etten saisi olla täällä. Lähdin kävelemään eteenpäin vaikka olisin halunnut juosta kuin hiirenaivo.

/Joku saa jatkaa ja vaikka tulla häiritsemäänkin/

Vastaus:

1kp! Tarina kertoi hieman siitä minkälaista Valkopennulla on olla sokeutensa kanssa ja miten muut kissat hänen ympärillään suhtautuivat siihen. Muiden pentujen varovaisuuden pystyi ymmärtämään, kuten myös Valkopennun turhautuneisuuden. Tarina jäi mielenkiintoiseen kohtaan ja muistuttaisin vielä edellisestä tarinasta antamistani vinkeistä :)

-Silkkis

Nimi: Servaalipentu Jokiklaani

12.05.2017 20:26
Joku kääntyili vieressäni, kun yritin saada unen päästä kiinni. “ Älä sätki” sihahdin kiukkuisesti ja kierähdin tuoiselle kyljelleni. Avasin silmäni kärttyisesti äskeistä manaten. Kirkas auringon paiste häikäisi silmiäni.
*Minä näen !* ajattelin kiihtyneenä.
“Minä tosiaan näen!” riemuitsin yhä hämmentyneenä siitä, että minä tosiaan näen.
“Älä karju!” kuulin kiukkuisen äänen takaani, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota, vaan rupesin katselemaan ympäristöä. Siinä varomattomana törmäsin emooni, joka nukkui aivan minun ja sisaruksieni lähellä.
“Mitä täällä tapahtuu?” emoni kyseli hämmentyneenä ja katseli minua.
“Tiedän kyllä, että on aikaista, mutta en voi vastustaa kiusausta päästä tutkimaan ympäristöä” änkytin ja katselin nolona käpäliäni. “No menepäs nyt nukkumaan” emoni sanoi lempeästi.
“Mutta minua ei väsytä, kun täytyy päästä tutkimaan tätä ihanaa maailmaa jota en ole nähnyt melkein ollenkaan!” huusin täyttä kurkkua emolleni, joka alkoi jo hermostua minuun.
Huomasin sen ja hiljenin. “No, saat mennä katselemaan leiriä yhdellä ehdolla” hän hymyili ilkikurisesti.
“Mitä vain!” kiljahdin kiihtyneenä. “Otat muunkin pentueen mukaan” hän naukaisi leikkisästi.
“Eii!” kiljandin niin kovaa että herätin toisen pennun vahingossa. “Tämä Servaalipentu tässä haluaa, että sinä tulisit hänen kanssaan katsomaan leiriä!” emo kertoi kiusoitellen kustannuksellani. “Eikä! Päästään katsomaan leiriä, ihan mahtavaa!” sanoi valkoinen naaras meideä lähdettyä emomme valvovien silmäkulmien alta. “Kuka sinä olet?” kysyin hämmästellen naaraan ylväyttä.
“Minä olen Leppäpentu!” naaraan vitivalkoinen turkki kimmelsi upeasti auringon ensisäteissä. “On ilo tutustua sinuun ja toivon että meillä tulee olemaan hauskaa yhdessä.” Naukaisin iloisena siitä, että tunsin nyt vieressäni olevan pennun. “Toivon niin!” Leppäpentu naukaisi tietävänen katse silmissään. “Mennää katso..” Leppäpentu aloitti mutta joutui keskeyttämään lauseensa kesken kaiken, kun säntäsin hänen ohitseen ja hihkuin “Viimeinen Leiriaukiolla on rotanraato!” “Hei, odottakaa minua!” kuului Leppäpennun pelästynyt ääni takaani. Saavuin esimmäisenä Leiriaukiolle, jossa sitten odottelin siskoani. “Vauhtia!” huutelin hänelle. “Joo joo!” kuului Leppäpennun kiukkuinen äänensävy. Haistoin taivaallisen tuoksun ja kysyin hämmentyneenä “Mikä tuo tuoksu on?”
“Se on tuoresaaliin tuoksu” kuului lempeä ääni takaamme. Tunsin kuinka me molemmat hätkähdimme ja käännyimme sitten hitaasti. “Hei minä olen Sinivirta” naaras esitteli itsensä. “Hyvin hauska tutustua teihin. Minä olen Servaalipentu”, Nau`uin hänelle. “Ja tässä on minun siskoni Valkopentu” jatkoin ja osoitin siskoani. “Mukava tutustua teihin molempiin.” Sinivirta naukui. Siskoni nyökkäsi olevansa samaa mieltä. “No minä tästä nyt lähdemme.” Sinivirta vilkaisi meitä lempeästi ja lähti. “Hei, otetaanko juoksukisa tuonne suurelle kivelle?” Leppäpentu naukui kun Sinivirta oli lähtenyt. “Selvä.” nau`uin. “Än, yy, nyt” Leppäpentu karjaisi niin korkealla äänellä kuin pienestä kurkustaan sai. ”Varaslähtö!” kiljahdin ja syöksyin matkaan. Juoksin niin kovaa kuin vahvoista jaloistani pääsin. Puolivälissä matkaa kuitenkin kaaduin ja kierin pientä mäkeä alaspäin. Kierin ja kierin. Hätäännys valtasi minut, sitten tömähdin johonkin pehmeään. Havaitsin että se oli naaras. Ennen kuin ehdin reagoida naaras painoi painavan käpälänsä rintaani, niin kovaa että keuhkoistani karkasi kaikki ilma. Kun naaras tunnisti minut pennuksi hän nosti käpälänsä pois rinnaltani ja auttoi minut pystyyn. Haukoin henkeä vielä silloinkin kun siskoni riensi luokseni. “Mitä täällä tapahtuu?” kysyi hämmentynyt ääni, joka kuului valkealle naaraalle mustalla hännänpäällä. “Lumitähti, tämä Servaalipentu tässä vain kieri minua päin”, naaras selitti ”ei mitään vakavanpaa.” “Ymmärrän.” Lumitähti naukui ja palasi tehtäviinsä. “Unohdin esittäytyä”, naaras maukui. “olen Kaislahäntä.” vaaleanharmaaraidallinen naaras esittäytyi. “No mitä te pennut olette kerenneet tekemään näin aamusta?” Kaislahäntä kysyi hymyillen. “No ei miltei mitään.” kerroin totuuden katse maahan luotuna. “No mutta kyllähän tässä vielä kerkeää, eihän nyt ole päivää kulunut melkein ollenkaan.” naaraan iloisuus sai minutkin hyvälle tuulelle ja hymyilin hänelle. “Jos ette ole käyneet vielä klaaninvanhimpien pesällä niin se on tuolla” naaras näytti suunnan hännällään. Sen tehtyään hän poistui enempää sanomatta. “No me sitten kai voisimme mennä sinne klaaninvanhimpien pesälle. Vai mikä se oli?“ Leppäpentu rikkoi hiljaisuuden, joka oli syntynyt kun Kaislahäntä oli lähtenyt. “Minulle käy.” vaistasin siskolleni. “Sanoiko hän että se on tuo pesä tuolla?” kysyin siskoltani. “Niin hän sanoi.” Leppäpentu vastasi, mutta hänen äänensävynsä paljasti, ettei hän ollut varma. Lähdin tassuttelemaan kohti Klaaninvanhimpien pesää, siskoni epäröi hieman, mutta seurasi minua luottavaisena. Pesässä oli neljä vanhaa kissaa, jotka makoilivat heille suunnatuilla vuoteilla. Kun he huomasivat meidät, heidän kasvoilleen levisi lempeä hymy. Olin jäänyt varjojen kätköön. Kun huomasin sen, lähdin vaivihakaa pois sillä tiesin että jos olisin jäänyt olisin siellä vielä huomennakin.
Kun olin käynyt katsomassa oppilaidenpesän, sotureidenpesässä ei oikein kaivattu pentua jalkoihin ja kaikki muutkin kuviteltavissa olevat paikatm olin myös kaivautunut tuoresaaliskasaan ja sotkenut monien sotureiden ja oppilaiden kielien vaihdot juoksennellessani heidän ympärillään. Niin jäljellä oli vain parantajanpesä. Hoipertelin unen pöppyräisenä parantajanpesää kohti. Kitkerä yrttien tuoksu tunkeutui sieraimiini. Sitten silmissäni pimeni.
Samaan aikaan emoni alkoi ihmetellä missä ihmeessä minä olin. Siskoni oli palannut unisena ja nälkää valittaen. Vain minä puutuin. Emoni alkoi hermostua ja aikoi lähteä etsimään minua kun siro pumertava naaras asteli määretietoisin askelin emoni Aamulinnun eteen. Hän laski pienen nyytin Aamulinnun viereen ja lähti. Heräsin kun minut laskettiin maahan, avasin silmäni ja käperryin emoni lämmintä turkkia vasten. “Tämä oli paras päivä ikinä” sain nau`utuksi viimeisillä voimillani, sitten nukahdin.

() ()
// Eka tarina Servaalilla (+. +)

Vastaus:

5kp! Tarinaa lukiessa tuli hyvällä mielelle, tunnelman pysyessä iloisena, kun kerroit näiden kahden pennun ensimmäisestä retkestä pentutarhan ulkopuolella. Eri Jokiklaanin kissoja esiintyi tarinassa myös mukavasti. Tarinan lopetus oli suloinen, kun kaiken seikkailun jälkeen, molemmat uuvahtivat :3
Muutamia kirjoitusvirheitä huomasin lukiessani ja muistuttaisin tästä:

“Hei, otetaanko juoksukisa tuonne suurelle kivelle?” Leppäpentu naukui kun Sinivirta oli lähtenyt. “Selvä.” nau`uin. “Än, yy, nyt” Leppäpentu karjaisi niin korkealla äänellä kuin pienestä kurkustaan sai.

Voisi toimia selvemmin näin(kuten olit alussa tainnut tehdä):

“Hei, otetaanko juoksukisa tuonne suurelle kivelle?”, Leppäpentu naukui kun Sinivirta oli lähtenyt.
“Selvä”, nau`uin.
“Än, yy, nyt”, Leppäpentu karjaisi niin korkealla äänellä kuin pienestä kurkustaan sai.

-Silkkis

Nimi: Valkopentu varjoklaani

12.05.2017 17:33
/Ensimmäinen tarina tulee nyt./


Uni:

Juoksin eteenpäin karmivassa pimeydessä, edessä näkyi valoa. Kuulin kuinka askeleet lähestyivät kokoajan.

Valveilla:

"Valkopentu herää jo." säpsähdin hereille,(se oli vain unta) ajattelin. En ollut ihan varma kummasta olin iloisempi siitä, että uni oli ohi vai siitä että minua ympäröi pimeys ilman outoja valoja. Ajatukseni tosin keskeytti eräs ärsyttävä hiirenaivo nimeltä Yöpentu. Nousin ylös, ja kävelin pentutarhan suuaukolle. Ilma oli hieman viileä eikä asiaa, juurikaan auttanut turkin läpi imeytyvä kylmyys. Olin ensikertaa ulkona, joten päätin tutkia leiriä. "Valkopentu minne sinä olet menossa?" Laventelikuiske kysyi. (Oikeasti eikö hän voisi huolehtia omista pennuistaan) ajattelin ärtyneenä. "haluan tutkia leiriä." Naukaisen reippaasti. "Odota että Kyyhkypentu ja Yöpentu heräävät niin voitte tutkia yhdessä. "Laventelikuiske naukaisee. "Haluan tutkia leiriä itsekseni." Tokaisen vähän tylysti. "Valkopentu olisi varmasti paljon mukavampaa kat- siis tutkia yhdessä muiden kanssa kuin yksin." Laventelikuiske sanoo. Huomasin kuitenkin naaraan kömmähdyksen. katseleminen se ei onnistuisi minulta. Olin sokea, ja tulisin aina olemaan siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Muistin kun muut olivat eilen huomanneet sen, ja Metsänhenki oli haettu paikalle. "Tulehan nyt." Laventelikuiske naukaisi ja johdatti minut takaisin pentutarhaan. Mielessäni toivotin tähtiklaanin niin kauaksi kuin oli mahdollista.

//Eh taatusti toistakymmentä kirjoitusvirhettä. Oikein reilua muuten kun mulla oli ties kuinka monta ehdotusta tähän alkuun sitte vaan häviää päästä kaikki.//

Vastaus:

1kp! Ensimmäinen tarina toi kivasti esille Valkopennun luonnetta, hänen uteliaisuuttaan ja ajatuksia sokeutta kohtaan. Kirjoitusvirheitä en oikeastaan löytänyt, mutta kieliopillisesti huomasin pieniä asioita, kuten vuorosanoissa, esim.

"Odota että Kyyhkypentu ja Yöpentu heräävät niin voitte tutkia yhdessä. "Laventelikuiske naukaisee. "Haluan tutkia leiriä itsekseni." Tokaisen vähän tylysti.

Voisi toimia selvemmin näin:

"Odota että Kyyhkypentu ja Yöpentu heräävät niin voitte tutkia yhdessä", Laventelikuiske naukaisee.
"Haluan tutkia leiriä itsekseni", tokaisen vähän tylysti.

-Silkkis

Nimi: Kolmitassu-Jokiklaani

22.04.2017 10:02
”… Ei saisi koskaan luottaa… Ei kuulu sinulle… Muka pitäisi… Kuunteletko sinä edes?” Hätkähdin hereilleni ja käänsin katseeni Tuhkakatseeseen. Veljeni murahti pettyneenä ja käänsi minulle selkänsä kääntyen kohti järveä. Oli ensimmäinen kerta, kun veljeni sai lähteä pois leiristä, mutta jostain syystä kolli ei tuntunut olevan innoissaan. Huokaisin syvään ja menin istumaan veljeni viereen.
”Anteeksi, etten kuunnellut. Olen aivan ajatuksissani… Mitä jos palattaisiin jo leiriin?” ehdotin, vaikka tiesin saavani kieltävän vastauksen.
”Haluat palata leiriin? En tiedä mikä sinua sinne niin kovasti vetää, mutta minä en palaa pitkään aikaan sinne, etkä sinäkään. Saat auttaa minua”, katsahdin yllättyneenä Tuhkakatsetta. Toinen selvästi odotti minun kysyvän asiasta, sillä kolli pysyi hiljaa, eikä selittänyt tarkemmin, missä minun pitäisi auttaa.
”Autan sinua auttamaan toisia? Kyllä se kai käy, mutta millä tavalla?” kysyin epäröiden. En voisi joutua saman lailla ongelmiin kuin veljeni aikaisemmin, muuten Lumitähti erottaisi meidät varmasti enkä onnistuisi suostuttelemaan päällikköä antamaan meille uutta mahdollisuutta sillä kertaa.
”Toimit syöttinä. Tiedän, että se kuulostaa pahalta, mutta on eräs kissa, joka todella vastustaa apuani. Minun täytyy saada hänet pois piilosta. Hän on niin ahdistunut, että hänen ei ole hyvä elää täällä, ymmärräthän sinä?” Tuhkakatse kysyi ja sai myötätuntoni tätä tuntematonta kissaa kohtaan.
”Ymmärrän. Mutta sen jälkeen palaamme leiriin, eikö niin? Ja meidän täytyy auttaa Terhotassua. Inhoan sitä, että vihaan häntä, sillä eihän se ole hänen syynsä, että Lumitähti ja muut Jokiklaanilaiset ovat onnistuneet manipuloimaan häntä. Hän jopa väitti, että sinä manipuloisit minua” naurahdin loppuun. Huomasin jonkin muuttuneen Tuhkakatseen silmissä, mutta en osannut sanoa mikä.
”Sanoiko? Sitä oppilasta täytyy todella auttaa… Hoidetaan se ensin. Pyydä hänet kävelylle kanssasi ja minä odotan lähteen ylittävän ukkospolun lähellä. Näytän hänelle, ettei hänen tarvitse pelätä minua” veljeni katse pysyi saman laisena, mikä herätti minussa jostain syystä epäillystä. (Tämä on varmasti manipuloinnin vaikutusta. Terhotassu teki tämän minulle! Häntä on autettava, muuten hän manipuloi muutkin) ajattelin ja nyökkäsin veljelleni. Tuhkakatse käski minua lähtemään hännänheilautuksella ja nousi itsekin. Käännyin ja lähdin juoksemaan kohti leiriä.

Leirissä sain Terhotassulta todella kylmän vastaanoton. Kun ehdotin kävelyä, sain heti kieltävän vastauksen.
”Pyydän Terhotassu… Haluan korvata sen, miten olen huutanut sinulle leirissä, se varmasti tuntui nöyryyttävältä. Haluan näyttää, että en ole niin räjähdysaltis, kuin sinä luulet” anelin kävellessäni. Kollioppilas ei kuitenkaan vastannut mitään, joten hengähdin syvään ja alennuin anelemaan vielä lisää, jopa kertomaan valkoisen valheen. Selvästi veljeni piti Terhotassun auttamista tärkeänä, joten pieni vilppi tuskin olisi pahitteeksi.
”Halusin sanoa tämän leirin ulkopuolella, mutta olen miettinyt sitä, mitä sanoit veljestäni” aloitin. Terhotassu pysähtyi, muttei kääntynyt suuntaani. Se oli kuitenkin merkki siitä, että oppilas kuuntelisi.
”Alan usko sitä, mitä sanoit. Että hän manipuloi minua. En kuitenkaan haluaisi puhua siitä leirissä, kaikkien muiden kuullen” sanoin hieman hiljempaa. Terhotassu kääntyi katseessa sääliä.
”On varmasti raskasta, kun kissa johon olet luottanut eniten, ei olekaan sellainen, joksi olet häntä luullut”, ruskea kolli sanoi myötätuntoisesti ja lähti kävelemään kohti pusikkotunnelia. Onnittelin itseäni onnistuneesta valheesta ja lähdin kävelemään tuon kanssa pois leiristä. Kumpikin pysyi hiljaa hetken, kunnes leiriä vartioivat soturitkaan eivät voineet kuulla meitä.
”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi veljesi suhteen?” Terhotassu kysyi kiinnostuneena. Vaikea kysymys. Ehkä valheeni ei ollutkaan niin hyvä, kuin olin ajatellut.
”Tiedäthän, käytös ja hänen puheensa… Luultavasti samoista asioista kuin sinä”, totesin mahdollisimman rennosti. Valehtelu alkoi tuntua inhottavalta, mutta en nyt voisi perua sanojani. Terhotassu pysähtyi. Olinko sanonut jotain väärää?
”Eli sinusta se, että hän tappoi toisia kissoja syytä, ei paljastanut mitään?” epäily oppilaan äänessä sai minut jännittyneeksi. En minä nyt voisi jäädä kiinni. Olin päässyt liian pitkälle. Käänsin katseeni suuntaan, missä ukkospolku sijaitsi, missä veljeni odotti meitä.
”Luulin, että hänellä oli siihen hyvä syy. Kyllähän muutkin soturit ovat tappaneet toisia kissoja” vastasin laskien katseeni maahan, ettei ahdistukseni näkyisi. Kuulin Terhotassun kävelevän vierelleni ja pian tunsin hännän nostavan leukaani.
”He ovat tappaneet suojellakseen Jokiklaania ja silloinkin vain koska he olisivat itse muutoin kuolleet. Veljesi tekee sitä omaksi huvikseen” Terhotassu sanoi katsoen suoraan silmiini.
”Uskon, että on jopa ahdistavaa myöntää itsellesi, että veljesi on vain kylmäverinen murhaaja” toisen sanat iskivät syvälle. Yritin pysyä rauhallisena ja olla paljastamatta minun ja veljeni juonta. Aloin vihata Terhotassua niin paljon, että olisin mielelläni jättänyt hänet tuolle turmion tielle, mutta sen sijaan, että olisin viiltänyt sievät viillot ruskeaan poskeen, lähdin kävelemään eteenpäin. Terhotassu seurasi pyytämättä.
”Se on kuitenkin ohi, pääset hänestä varmasti pian eroon. Hän ei enää selitä sinulle mitä oudompia tekosyitä viattomien tappamiselle. En edes halua tietää mitä kaikkea veljesi sinulle selitti… Tai oikeastaan haluan” kiinnostuksen palo välähti vihreässä silmäparissa. Ensin meinasin tiuskaista vihaisesti, mutta ajatukset saivat minusta otteen. Veljeni oli monesti selittänyt tekonsa sillä, että heidän oli parempi päästä Tähtiklaaniin. Mutta myös sillä, että pahuus heidän sydämissään ei leviäisi. En toki ollut koskaan itse tavannut näitä kissoja, mutta olin uskonut veljeäni. Ei minulla ollut syytä epäillä häntä. Vilkaisin Terhotassua, jonka ilmeestä näki, miten kovasti tuo halusi tietää Tuhkakatseen selitykset. Halusinko kertoa totuuden? Kyllä. En nähnyt selityksissä mitään naurettavaa.
”Että joidenkin kissojen on parempi päästä Tähtiklaaniin, sillä heidän elämänsä oli surkeaa. Ja joskus tuo puolusteli tekojaan sillä, että hän oli tavannut niin pahoja kissoja, ettei heitä voinut… Mikä tuo ilme on?” kollioppilaan ilme oli muuttunut hyvin oudoksi. Lopulta tuo naurahti, jolloin loukkaantuneena kiihdytin vauhtiani.
”Hei, mikä sinulle tuli?” kolli hämmästeli ja kiri juosten viereeni.
”En ehkä ole hänen manipuloitavanaan, mutta hän on edelleen veljeni. Rakastan häntä hirveistä teoistaan huolimatta, en vain halua hänen jäävän tänne” sanoin pitäen katseeni suoraan edessäpäin. Valehteleminen muuttui vaikeammaksi, mutta Terhotassu ei aavistanut mitään.
”Outoa, minä en rakastaisi edes emoani, jos hän paljastuisi samanlaiseksi kuin veljesi” tuo tuhahti. Mulkaisin tuota vihaisesti ja kiihdytin juoksuun.
”No anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata” tuo tuhahti ja lähti juoksemaan perääni. Pidin huolen, ettei tuo päässyt kirimään vierelleni, sillä silmäni olivat vetiset ja näkökenttäni sumea Ei veljeni takia vaan emoni. Minua ei haittaisi, että hän paljastuisi murhaajaksi, kunhan saisin hänet takaisin. Tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin.

”Kolmitassu varo!” kuulin huudon takaani ja pian tunsin otteen hännästäni, joka pysäytti juoksuni kuin seinään. Näin hirviön kiitävän ohitseni. Vilkuilin ympärilleni, veljeäni ei näkynyt vielä. Vain Terhotassun huolestunut ilme saavutti näkökenttäni.
”Yrititkö tappaa itsesi? Eikö sinun pitäisi olla nyt iloinen, että et ole enää sen tyrannin manipuloitavana?” kolli kysyi ja istahti viereeni. Pudistin päätäni. Emoni oli ollut ainut asia mielessäni sillä hetkellä, mutta sitä en kertoisi Terhotassulle. Vilkuilin ympärilleni, missä veljeni oli?
”Olet ihan sekaisin. Kolmitassu, mikä sinulla on?” pesätoverini kysyi äskeistäkin huolestuneemmin.
”Toivottavasti ymmärrät että me yritämme vain auttaa sinua” sanoin katsoen edelleen ympärilleni.
”Hetki, me? Kolmitassu, mistä on kyse?” Terhotassu kysyi jo epäillystä äänessään. Käännyin takaisin hänen suuntaansa.
”Luulin, että olisit toivoton tapaus, mutta veljeni uskoi pystyvänsä pelastamaan sinut” kolli paljasti kyntensä sähähtäen.
”Toit minut tänne murhattavaksi? Minä yritin vain auttaa sinua!” toisen sanat särähtivät ikävästi korvaani. Jostakin syystä tunsin syyllisyyttä ja halua sanoa, että olin pahoillani.
”Ei veljeni sinua murhaa. Hän auttaa sinua, päästää sinut irti manipuloinnin kahleista” vastasin, mutta jostain syystä minun oli vaikea uskoa sanojani itsekään. Eikä ilmeestä päätellen uskonut Terhotassukaan. Oppilas perääntyi muutaman askeleen ja varmaan kääntyi paetakseen, mutta silloin veljeni astui esiin. Yllätyksekseni en nähnyt myötätuntoista tai säälivää ilmettä. Ei, tämä oli vihainen ja lähes murhanhimoinen. Syyllisyys kasvoi sydämessäni suureksi mustaksi möykyksi. Miksi? Minähän vain autoin Terhotassua.
”Yritit kääntää Kolmitassun minua vastaan. Onnekseni manipulointisi ei onnistunut. Minun täytyy kuitenkin varmistaa, että et siinä koskaan onnistukaan” Tuhkakatse sanoi uhkaavalla äänensävyllä, mistä en pitänyt. Mitä veljeni oikein suunnitteli tekevänsä? Ei syyttelyllä toisia autettu, niin emomme oli opettanut. Lisäksi Tuhkakatseen piti todistaa Terhotassulle, että veljeäni ei tarvinnut pelätä, mutta tuo selvästi vain lisäsi kollioppilaan pelkoa. Pysyin kuitenkin hiljaa ja paikallani.
”Ei kannattaisi tunkea kuonoa muiden asioihin. Siitä voi koitua ikävät seuraukset” veljeni ääni muuttui entistä uhkaavammaksi, enkä pitänyt siitä, mihin suuntaan tämä oli menossa. Yllättäen Tuhkakatse hyökkäsi, mutta Terhotassu osasi väistää siitäkin huolimatta. Mitä veljeni oikein teki? Tämä vain vahvistaisi pesätoverini mielipidettä harmaasta soturista. Tuhkakatse ei luovuttanut ja lopulta sai Terhotassun alleen, joka näytti olevan sydämensä pohjasta peloissaan. Veljeni paljasti kyntensä ja nyt tuon katseessa oli pelkkää murhanhimoa. Tämä oli väärin! Hyppäsin veljeni kylkeen ja yllättyneenä älähtäen soturi kaatui kyljelleen.
”Tämä ei ole auttamista! Sinä haluat murhata hänet! Sinä olet paha!” syytökset lensivät suustani.
”Etkö näe, että hän saa nyt sen minkä haluaa? Hän kääntää sinut minua vastaan” Tuhkakatse ärähti.
”Ei. Sinä teet sen itse! Sinun piti näyttää Terhotassulle, ettei sinua tarvitse pelätä. Sen sijaan yrität murhata hänet! Tämä on täysin sen vastaista, mitä emomme käski meidän tehdä” sihisin vihaisena ja autoin Terhotassun ylös maasta. Hirviö kiisi ohitsemme peittäen Tuhkakatseen sanat murinansa alle. Veljeni sulki hetkeksi silmänsä. Tiesin mitä hän teki. Hän peitti ajatuksensa. Silmät ja katse kertoivat niin paljon ajatuksista. Todellisista ajatuksista.
”Älä ole pelkuri ja näytä tunteesi!” sähähdin ja vihaisena otin askeleen lähemmäs veljeäni. Tuo avasi silmänsä ja katsoi vihaisena suoraan silmiini. Lopulta tuo naurahti.
”Onneksi olkoon Kolmitassu. Sinä teit sen. Onnistuit näkemään asioiden todellisen laidan. Mutta mitä aiot tehdä asialle? Tapatko minut? Huudatko minulle solvauksia, niin kuin se muka muuttaisi minua? Vai yrittäisitkö ”parantaa” minut pahuudesta?” Tuhkakatse solvasi. Kynteni porautuivat maahan. Olin niin vihainen veljelleni. Oliko hän edes veljeni? Ei ainakaan se, jota rakastin ja jota olisin uskonut aina kuolemaani saakka”
”Kolmitassu, palataan leiriin, annetaan sotureiden häätää hänet pois. Hän joutuisi elämään luopiona” Terhotassu ehdotti. Jotenkin se ei vain tuntunut minusta tarpeeksi pahalta rangaistukselta.
”Ole sinä käärmeensikiö hiljaa” veljeni sähisi pesätoverilleni.
”Jos joku tässä on käärmeensikiö, se olet sinä” puolustin Terhotassua ja astuin jälleen lähemmäs veljeäni kynnet edelleen esillä.
”Minä luotin sinuun! Sinun piti auttaa minua pitämään lupaukseni emolleni, mutta teit juuri päinvastoin! Miltä tuntuu pettää emomme? Miltä tuntuu tietää että olet pettänyt koko perheesi!?” huusin Tuhkakatseelle astelleen yhä vain lähemmäs. Veljeni katseessa ei näkynyt katumusta tai pettymystä itseään kohtaan. Viha sen sijaan liekehti siniharmaassa silmäparissa.
”Sinä petit minut” olivat Tuhkakatseen ainoat sanat minulle ennen kuin hän loikkasi kynnet ojossa minua kohti. Muistin Virnakatseen opetuksen ja menin matalaksi ja kierähdin sivulle. Nousin ylös. Veljeni yritti taas hyökätä, mutta Terhotassu otti tuon hännästä kiinni. Nostin katseeni veljestä kollioppilaaseen ja nyökkäsin kiitokseksi. Terhotassu kuitenkin päästi samassa veljeni hännästä irti.
”VARO!” oppilas huudahti samalla kun Tuhkakatse syöksähti minua kohti. Miksi tuo päästi irti huutaakseen varo? Veljeänihän minun piti varoa. Samassa tajusin pahaenteisen murinan lähestyvän. Käännyin katsomaan sivulle ja yritin ponnistaa pois hirviön tieltä, mutta Tuhkakatse iski minut takaisin maahan. Silmäni suurenivat ja sitten kaikki oli ohi. Maassa makasi kaksi elotonta kissan ruumista hirviön pysähtyessä ja kolmannen kissan katsoessa järkyttyneenä lajitovereitaan.
//Kolmio on nyt kuollut. En tiiä kumpaan hän kuuluisi, Tähtiklaaniin vai Pimeyden metsään, joten jos teillä ei tähän ole mielipidettä, ei tarvitse laittaa minnekään. Myös Tuhkakatseen voi poistaa Jokiklaanista(ja jos ei ole liikaa vaivaa niin laittaa Pimeyden metsään)

Vastaus:

Tarina eteni hyvässä tahdissa, aloittaen sisarusten juttelusta, tuoden esille Tuhkakatseen manipuloinnin ja sen vaikutuksen Kolmitassuun. Kolmitassun joutuessa valehtelemaan Terhotassulle, saatiin mielenkiintoista keskustelua, sekä nähtiin miten paljon Kolmitassu veljestään välitti ja miten luja usko tällä oli. Viimeinen kappale toimi myös hyvin tunteellisella puolella, Kolmitassun tajutessa Tuhkatassun todellisen luonteen ja pelastaessa Terhotassun. Jännitystä oli loppuun asti, tarina toi toimivan lopun Kolmitassun tarinalla :)

-Silkkis

Nimi: Sysihaave, Varjoklaani

08.04.2017 18:07
Jännitys kihelmöi koko seuraavan päivän Sysitassun turkin alla ja sai kollin virnuilemaan omille ajatuksilleen. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi metsästää jonkun toisen kytätessä vieressä tai ilmoittaa mestarille omat menemisensä. Tästä auringonlaskusta alkaen seuraisi jotain aivan uutta ja jännittävää - elämä Varjoklaanin täytenä soturina.
Mutakarva oli varmasti vielä helpottuneempi. Tuon ei tarvitsisi enää ravata oppilaansa perässä päivät pitkät. Haittapuoli oli se, että nyt he joutuisivat samaan pesään, mikä ei ollut Mutakarvalle yhtään mieliksi. Sysitassu puolestaan nautti jo pelkästä ajatuksesta, että voisi kiusallaan valita petinsä entisen mestarinsa vierestä. Hän tosin harkitsi vielä, toteuttaisiko tämän suunnitelman, sillä Mutakarvan tiedettiin tuhisevan kovaan ääneen nukkuessaan sikeästi.
"Näytät ihan siltä kuin voisit hypätä ilman vauhtia männyn korkeimmalle oksalle", Mutakarva huomasi naurahtaen.
"Varmasti hyppäisinkin, jos jaksaisin vaivautua", Sysitassu virnisti.
Sädekynsi ravasi varapäälikön luota Mutakarvan vierelle sellainen ilme naamallaan, että hänellä oli jotain mielenkiintoista kerrottavanaan.
"Mustatähti kutsuu kohta klaanin koolle", naaras maukui.
Sysitassun mielenkiinto heräsi. Hän oli enemmän kuin utelias kuulemaan mitä päälliköllä oli sanottavanaan nyt, kun leirissä oli muukalaisia toiselta puolelta järveä.
"Liittyykö se niihin Tuuliklaanilaisiin?" Mutakarva kysyi silmiään miettivästi siristäen. "Häätäisi nyt ainakin sen kollin pois. Mustatähti ei ollut yhtään tyytyväinen Koivusydämen päätökseen sallia vielä toinenkin Tuuliklaanilainen leiriin. Ja nyt on vielä lehtikato!"
"Sanokaa minun sanoneen, että kun Koivusydämestä tulee päälikkö, niin voimme samantien heittäytyä järveen", Tiikeriraita, joka oli kuunnellut keskustelua sotureiden pesältä, otti kantaa. "Kaikki apua ruinaavat klaanilaiset tänne vain syömään meidän riistamme."
"Eikö se ole kuitenkin hyvä, että joku on saalistamassa sen silmäpuolen puolesta?" Sysitassu kysyi vilkaisten Tiikeriraitaa. "Meidän ei ainakaan tarvitse vaivautua siihen."
"Hmh, se on kuitenkin meidän reviirimme ja meidän riistamme. Kaikki Tuuliklaanilaisten tarvitsema ravinto on meiltä pois", Sädekynsi maukui sinivihreitä silmiään pyöritellen.
"Ja luulisi, ettei Metsänhengellä olisi yrttejä tuhlattavaksi tähän aikaan. Jos päättäjät olisivat olleet fiksumpia he olisivat lähettäneet parantajan yrtteineen Koivusydämen mukaan - eivätkä mitään soturia, joka pitää vielä opettaakin saalistamaan!" Tiikeriraita lisäsi.
Asiasta käytiin kiivasta keskustelua Sysitassun ympärillä ja jokainen halusi oman kantansa kuuluviin. Suuri osa tuntui olevan joka tapauksessa sitä mieltä, että Surmayö oli tehnyt oikein tuodessaan haavoittuneen sotilaan leiriin. Jos soturi olisi jätetty kuolemaan, Tuuliklaani olisi ollut heti Varjoklaanin kurkussa kiinni ja ties mitä siitä olisi seurannut. Koivusydämen tuoma uusi tulokas tosin oli monen mielestä täysin harkitsematon lisä tilanteeseen.
Kiihkeä puheensorina lakkasi kuin seinään Mustatähden hypätessä pähkinäpuun oksalle tavallista vakavampi ilme kasvoillaan.
Sysitassu kuunteli tarkasti, kun Mustatähti kutsui klaanin aukiolle ja alkoi selventämään Varjoklaanin tilannetta. Tiikeriraita marisi vielä jotain hiljaisella äänellä Mutakarvalle siitä, että hänen mielestään Mustatähti voisi jatkaa päällikkönä kunnes Koivusydän kupsahtaisi ja valittaisiin uusi varapäälikkö. Sysitassu ei voinut olla pohtimatta tarkoittiko Tiikeriraita tällä kannanotolla itseään vai ylipäätään ketä tahansa muuta kuin Koivusydäntä.
"Joka tapauksessa he molemmat lähtevät heti kun Metsänhenki on sitä mieltä, että naaras voi taittaa matkan Tuuliklaanin leiriin", Mustatähti maukui lopetukseksi, veti syvään henkeä ja avasi sitten taas suunsa. "Toinen asia, minkä takia olen kutsunut teidät koolle, on erilainen. Sysitassu, astu eteeni."
Sysitassu hämmentyi hetkeksi, kun odottavat katseet kääntyivät häneen. Nytkö? Mutakarva tuuppasi oppilaansa kylkeä vaativasti. Vakain, jännitystä täynnä olevin askelin Sysitassu pujotteli klaanitovereidensa joukosta kohti päällikköä. Hän pysähtyi juuri puusta alas hypänneen Mustatähden eteen ja vilkaisi tuota valkoista kollia kunnioittavasti.
"Sysitassu, olet Mutakarvan mukaan kehittynyt niin, ettei hänellä ole enää opetettavaa sinulle. - - Siispä minä, Mustatähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sysitassu, lupaatko elää soturilain mukaan ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?"
Kysymys oli tyhmä - ja juuri sitä kysymystä Sysitassu oli odottanut siitä asti, kun hän pentuna näki ensimmäisen kerran, kun oppilas nimitettiin soturiksi ja kaikki huurrasivat hänen uutta nimeään. Sysitassu nosti katseensa taas päällikköön ja vastasi kuuluvaan ääneen:
"Lupaan."
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sysihaaveena. Tähtiklaani kunnioittaa kunnianhimoasi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi”.
Mustatähti kumartui koskettamaan Sysihaaveen päälakea. Sysihaave vastasi tähän nuolaisemalla päällikön lapaa.
"Sysihaave! Sysihaave!" kuului ensimmäisenä Lummetassun huuto ja muu klaani yhtyi siihen mukaan.
Nuori soturi ei voinut vastustaa kiusausta virnistää Lummetassulle, joka istui siskonsa kanssa puun juurella.

Leiri hiljeni pian Mustatähden lopetettua klaanikokouksen ja vetäydyttyä omaan pesäänsä. Varjoklaanin leiri oli niin pimeä ettei siellä enää nähnyt eteensä. Ainut valon kaltainen, mitä leirissä oli, olivat harvat uneliaat silmäparit sotureiden pesällä. Nuo kissat vaihtoivat vielä myöhäisiä kieliä ennen, kuin vetäytyisivät omiin pilvilinnoihinsa.
Sysihaaveen yö oli vasta alkamassa. Hänen teki mieli vain kävellä pesään, kaatua sammaliin ja nukkua, mutta hänen velvollisuutensa oli valvoa yö vartioiden leiriä. Sysihaave tunsi, miten kylmyys halusi itsepäisesti hänen turkkinsa läpi tehden hänen olonsa hieman epämukavaksi. Hän alkoi vahvasti epäillä, että aamulla hänestä olisi jäljellä vain jäätynyt patsas keskellä leiriä. Sysihaave sysäsi nämä ajatukset pois ja koetti sen sijaan miettiä jotain, joka saisi hänen ajatuksensa pois purevasta kylmyydestä.

Seuraava aamu alkoi hiljalleen valjeta. Varjoklaanin leirin aukiolla sitä tuskin huomasi, mutta parantajan pesältä kajasti heikko valo. Sysihaave huokaisi väsyneenä helpotuksesta. Enää hetki, niin ensimmäiset soturit heräisivät aamupartioon ja hän voisi mennä nukkumaan hetkeksi.
Ensimmäisenä heräsi Koivusydän aikeinaan selvästi potkia ylös partioon lähtijät. Sotureiden pesältä kuului vastentahtoisia murahduksia aamuvirkun varapäälikön hopukseen. Aamupartion lisäksi heräsi mestareita, jotka suuntasivat tyhjään riistakasaan katsomatta toiselle pesälle herättämään oppilaitaan harjoituksiin.
Koivusydän tuli Sysihaaveen luokse hymyillen.
"Voit mennä lepäämään nyt, Sysihaave", tuo sanoi.
Sysihaave nyökkäsi. Valvotun yön jälkeen tuntui aivan siltä, kuin joku olisi vetänyt voimakkaasti kollin silmäluomia kohti maata. Hän oli juuri ohittanut Koivusydämen, kun tuo huikkasi perään:
"Ja niin, viitsisitkö lähteä iltapartioon? Vaikka valvoitkin koko yön, niin en anna sinun laiskotella koko päivää nyt kun on lehtikato."
Sysihaaveen into nukkumisesta lopahti hieman, mutta hän suostui. Saisi hän sentään melkein koko päivän nukkua. Ensimmäisenä päivänä soturina iltapartio kuulosti kuitenkin niin arkiselta ja tylsältä. Entäs ne jännittävät seikkailut metsässä rajojen liepeillä - ja hieman ylikin ja verta roiskuvat taistelut?
Mielessään Koivusydäntä kiroten Sysihaave vaelsi sotureiden pesälle. Mutakarva nukkui vielä sikeästi pesän perällä Kalliokynnen vieressä. Jos Sysihaave ei olisi ollut niin väsynyt, hän olisi kiusallaan mennyt entisen mestarinsa viereen nukkumaan. Nyt nuori soturi ei kuitenkaan ollut sillä tuulella. Näinpä hän valitsi koskemattoman paikan näitä kahta vastapäätä pesän laidalla ja käpertyi tiukalle kerälle. Pehmeät sammalet ja hiljalleen lämpenevä keho tuudittivat Sysihaaveen pian sikeään uneen.

Sysihaave heräsi kovaan puheensorinaan, joka kuului aukiolta. Hämärässä sotureiden pesässä ei ollut hänen lisäkseen muita. Erottaiessaan sanat "taistelu" ja "Tuuliklaani", hän oli salamassa ylhäällä ja juoksi aukiolle katsomaan mitä oli tapahtunut. Ensimmäisenä hän tavoitti Lummetassun katseen leirin toiselta laidalta. Naaras näytti miettivältä ja huolestuneelta istuessaan oppilaiden pesällä siskonsa vieressä. Jotain mullistavaa oli varmasti tapahtunut sillä aikaa, kun hän oli nukkunut.
Sysihaave kääntyi puhuvien sotureiden puoleen. "Mitä on tapahtunut?"
"Etkö kuullut? Ne Tuuliklaanilaiset lähtivät juuri ja Mustatähti käski kertoa Tuulitähdelle terveisiä", yksi kertoi kiihkeästi.
"Varjoklaanin haastaa Tuuliklaanin taisteluun!" toinen änkesi ilmoittamaan.
"Oli jo aikakin! Uskokaa pois, monta kuuta olen odottanut milloin pääsen näyttämään niille pupun mussuttajille - -"
"Varjoklaani voittaa mennen tullen. Se nähtiin jo silloin klaaninvanhimpien isovanhempien aikaan, kun Tuuliklaani häädettiin reviiriltään."
Hetken Sysihaave oli innoissaan ja valmiina juoksemaan Myrskyklaanin poikki näyttämään Tuuliklaanilaisille mistä Varjoklaanilaiset olivat tehty, mutta sitten hän muisti Lummetassun huolestuneen ja ehkä hieman pelokkaan ja mietteliään katseen, hän alkoi epäröidä. Leppoisa klaanielämä kaikkine Koivusydämen määräämine partioineen alkoi kuulostaa paljon kutsuvammalta, kuin oikea sota. Ajatus urheista sotureista taistelun ytimessä oli kuin verenpunaista unta, mutta nyt kun nuori soturi aisti sen tuoman kiihkon ja vihan, se näyttäytyikin hänen edessään jopa pelottavana. Soturi kuunteli hiljaa, kun toiset jatkoivat kiivasta väittelyään ja jokainen halusi äänensä kuuluviin. Mutakarva ja Tiikeriraita tuntuivat varsinkin olevan sitä mieltä, että oli jo aikakin mellakoida, osa pohti vielä kantaansa ja muutamat olivat jyrkästi koko touhua vastaan, sillä olihan Varjoklaanin ja Tuuliklaanin välissä vielä Myrskyklaanikin, joka ei ainakaan Varjoklaanin puolelle asettuisi. Sysihaave yritti vielä kerran tavoittaa Lummetassun kuusenvihreää katsetta, mutta naaras oli kadonnut näkyvistä.
"Sysihaave! Iltapartio on pian lähdössä", kantautui Koivusydämen ääni hänen korviinsa kaiken metelöinnin keskeltä.
Varapäälikkö itse näytti johtavan viimeistä partiota. Mukana olivat myös Kettukynsi ja Hirviaskel, jotka puhuivat mukavia keskenään Koivusydämen takana. Koivusydämen katse seurasi painostavasti ja normaalia kireämpänä Sysihaaveen askellusta kolmikon luokse.
"Noniin, eiköhän mennä sitten", Koivusydän sanoi teennäisen kepeästi, kuin mikään ei olisi vialla ja lähti johdattamaan joukkiota pimenevään metsään.

Vastaus:

11kp! Onnea uudelle soturille! Sysihaaveen into sai itsellekin hymyn kasvoille, hänellä on luonne josta on mukava lukea, kuvailukin oli hyvää :)
Tarina raotti kiinnostavasti Varjoklaanin tilannetta ja kissojen mielipiteitä siihen liittyen. Sysihaaveen mielipiteistä oli myös mielenkiintoista lukea, esim. tuo hetki loppupuolella kun hän alkoi ajattelemaan taistelua.

-Silkkis

Nimi: Nupputassu, Myrskyklaani

08.04.2017 18:03
Tuuli raivosi metsässä aivan kuin se ei olisi koskaan ollut vapaa, aivan kuin tämä olisi viimeinen kerta, kun se saisi enää koskaan vavisuttaa puiden oksia ja huojuttaa maassa kasvavia ruohoja. Puiden oksat taittuivat voimakkaan tuulen johdosta, ja oli ihme, etteivät puiden juuret repeytyneet irti maasta. Nupputassu oli työntänyt kyntensä niin syvälle maahan kuin vain pystyi. Ilma oli lähtenyt lämpenemään ja lumi pikkuhiljaa sulamaan. Järven pintakin oli miltei jo kokonaan vettä, tosin jostain kohdin se oli vielä jäässä, mutta hiirenkorva oli selvästi tulossa. Auringon vielä heikot säteet puskivat puiden latvuston läpi. Järkyttävän kovan tuulen takia sen säteitä ei kuitenkaan tuntunut Nupputassun kirjavalla turkilla. Oppilas vaelsi tietämättään unensa laitumilla. Seuraava tuulenpuuska kaatoi ympärilleen vilkuilevan oppilaan kumoon. Pieni naaras mätkähti kyljelleen loskakasaan. Yhtäkkiä varjot lankesivat kaikkialle, ja äsken vielä taivaalla iloisesti säteillyt aurinko katosi sekunneissa tummien ukkospilvien taakse. Nupputassu kohotti pelokkaana päänsä ja vilkuili ympärilleen. Hän oli tutulla Myrskyklaanin reviirillä, mutta tapahtui ihan outoja. Toisesta suunnasta tuuli juoksi melkein aineellisena häntä päin, ja toisella puolella taas varjot kohosivat hetki hetkeltä suuremmiksi. Varjot melkein nuolivat Nupputassun valkokirjavaa turkkia, kun oppilas yritti nousta mahdollisimman nopeasti pois loskakinoksesta. Lumet olisivat hänen puolestaan voineet jo sulaa kaikki pois. Lämmin ilma oli hänen osaltaan todella tervetullutta. Oppilas kompuroi taaksepäin juuri samalla hetkellä, kun tuuli ja varjo törmäsivät yhteen. Ne kieppuivat toistensa ympärillä kuin kaksi painivaa pentua. Tämä tappelu oli kuitenkin paljon raaempi kuin kahden pennun painileikki. Ilmassa oli vahva veren haju, vaikkeivat tuuli ja varjot voineetkaan vuotaa verta. Taivaalta iski salama, joka erotti hetkeksi tuulen ja varjot toisistaan, mutta pian kaikki oli taas yhtä sekamelskaa. Tuulen ja Varjon pyörteisiin oli joutunut myös ukkospilvet. Myrsky pauhasi metsässä ja veren haju voimistui entisestään. Nupputassu peruutti taaksepäin minkä ehti, mutta tuntui, kuin hän olisi joutunut imetyksi tähän kaikkeen mukaan.

"Nupputassu! Herää!"
Nupputassu hätkähti ja nosti päänsä niin nopeasti, että se kolahti Punatassun leukaluuta vasten. Naaras oli hetken näkevinään silmiensä edessä vielä toisiaan repivän tuulen ja varjon, sekä pauhaavan myrskyn, mutta näky haihtui pian, jättäen jälkeensä vain leukaansa hierovan Punatassun.
"Anteeksi Punatassu, olethan kunnossa?" Nupputassu kysyi nielaisten, sydän takoen rinnassa kuin riivattu pähkähullu. Kirjava naaras oli hiestä märkä, ja lihakset tuntuivat jähmettyneen paikoilleen.
"Näitkö taas sitä samaa painajaista?" Punatassu kysyi ystävältään huolestuneesti, kiertäen tämän hänelle esittämän kysymyksen. Nupputassu oli lähiaikoina nähnyt miltei joka toinen yö ainakin samaa painajaista. Onneksi naaraalla ei ollut tapana huutaa ja ulista kesken yön. Näin Myrskyklaanin oppilaiden pesällä nukkuvat asukit eivät menettäneet yöuniaan Nupputassun painajaisten takia. Kirjava oppilas vain pyöri paikoillaan ja sätki välillä, niin että ainoa kärsivä oli Nupputassun vieressä nukkuva Punatassu, joka sai vähän väliä tassusta päähän.
"Ei sinun edes tarvitse vastata, tiedän jo valmiiksi", Punatassu maukaisi haukotellen, ennen kuin Nupputassu ehti sanoa yhtikäs mitään. Susisielu oli ihmetellyt kovasti oppilaansa väsymystä lähiaikoina. Punakirjava kolli ei ollut kuulemma jaksanut tehdä paljoakaan mitään. Muutama päivä sitten vielä niin energinen ja aina valmis oppilas oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
"Anteeksi Punatassu... viivästytän soturinimesi saamista", Nupputassu maukaisi alakuloisena ja tuijotti erivärisiä tassujaan. Typerät painajaiset! Niiden pitäisi olla vain hänen oma ongelmansa, mutta nyt Punatassukin joutui kärsimään hänen mukanaan. Nupputassu oli useita kertoja ehdottanut ystävälleen, että tämä vaihtaisi sammalpetinsä paikkaa kauemmaksi Nupputassusta, mutta kolli oli vain pudistellut päätään ja tokaissut, ettei sitten voinut tietää, oliko Nupputassulla kaikki hyvin. Nupputassu oli tästä hyvin kiitollinen Punatassulle, sillä nämä painajaiset ovat kamalinta, mitä kirjava naaras on kokenut elämänsä aikana. Herättyään hän ei joutunut pelon ja ahdistuksen valtaamaksi, sillä Punatassu oli aina hänen vierellään rauhoittelemassa.
"Noh, älähän tyhmyyksiä mau'u! Ei yöunien menetys vaikuta soturinimen saamiseen!" Punakirjava kolli hymähti saadakseen syyllisyydentunteen pois Nupputassun mielestä. He kumpikin tiesivät kuitenkin, että ilman hyvin nukuttuja yöunia, seuraavan päivän harjoituksista ei ollut toivoakaan suoriutua ansiokkaasti. Nupputassu huokaisi ja nuolaisi rintaansa. Aurinko oli vasta noussut, aamupartiokaan ei ollut vielä lähtenyt.
"Hei, mennään aamupartioon", Punatassu maukaisi yhtäkkiä ja työnsi Nupputassun oppilaiden pesän suuaukkoa kohti, jotta he voisivat mennä ilmoittautumaan Haukansiivelle.
"Täh? Miksi?" Nupputassu kysyi hämmentyneenä ja oli vähällä kompastua omiin käpäliinsä, kun Punatassu työnsi häntä eteenpäin. Hän kuitenkin lähti tassuttelemaan ystävänsä rinnalla kohti varapäällikköä, joka istui Suurtasanteen alla juttelemassa muutamalle soturille, jotka olivat lähdössä aamupartioon.
"Punatassu ja Nupputassu!" Joku huikkasi kaksikon takaa, ja he kumpikin kääntyivät katsomaan tätä maukujaa. Se oli Kivitassu, joka oli juuri astunut leirin aukiolle oppilaiden pesästä. Kivitassu oli Punatassun hyvä ystävä, kollit olivat leikkineet toistensa kanssa jo pentuajoilta. Nupputassu ja Kivitassu taas eivät tunteneet toisiaan niin hyvin, mutta taisteluliikkeitä he olivat harjoitelleet yhdessä, ja tulivat hyvin toimeen.
"Odottakaahan minua, olette menossa siis aamupartioon, vai kuinka? Saanko tulla mukaanne?" Tämä tummanruskea oppilas kysyi samalla kun saavutti ikätoverinsa.
"Tietysti, tule vain!" Punatassu maukaisi hymyillen, ja Kivitassu katsahti vielä kysyvänä Nupputassuun, joka vain nyökkäsi myöntymisen merkiksi, ja kolmikko jatkoi matkaansa kohti Suurtasannetta. Päivästä oli tulossa aurinkoinen, sillä pilviä ei ollut taivaalla ollenkaan. Aurinkokin oli jo hyvää vauhtia nousemassa taivaanrannasta. Nupputassu toivoi kovasti, että viherlehti tulisi jo, ja ilmat lämpenisivät. Hänhän ei ollut vielä kokenut ensimmäistä viherlehteään, kun oli syntynyt lehtisateen aikoihin.
"Oho, mikäs oppilastulva täällä on? Onko kaikki hyvin?" Haukansiipi kysyi ja antoi katseensa vaeltaa kolmessa oppilaassa. Kolmesta silmäparista hän tavoitti kaksi, sillä yksi oli suunnattu maahan.
"Haluaisimme aamupartioon, kaikki kolme", Punatassu vastasi heidän kaikkien puolesta, ja Haukansiiven silmät siristyivät. Ei tietenkään ollut normaalia, että yhtäkkiä kuin tyhjästä pamahti kolme oppilasta ilman mestaria, ja ilmoittivat kaikki haluavansa aamupartioon, vaikka oppilaat nukkuivat usein auringonhuippuun saakka.
"Me emme puno mitään juonia, Haukansiipi, haluaisimme vain raitista ilmaa ja jotain tekemistä näin aamuksi, kun jo heräsimme", Kivitassu vakuutteli varapäällikköä. Ei kai vapaaehtoisesti aamupartioon meneminen ole pahasta?! Haukansiipi katseli kolmea oppilasta hiljaa vielä hetken, ja Nupputassukin nosti katseensa kohdatakseen Myrskyklaanin varapäällikön. Lopulta Haukansiipi suostui, mutta sanoi johtavansa itse tätä partiota, jotta voisi pitää heitä kolmea silmällä. Haukansiipi määräsi partioon vielä muutaman soturin, ennen kuin he lähtivät matkaan.
"Nupputassu, sinä olet siis nähnyt painajaisia, vai kuinka?" Kivitassu kysyi heidän tepastellessa kohti Taivastammea. Partio menisi tarkistamaan Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välisen rajan, ja he päättivät ensin lähteä järven suuntaan.
"Joo... mistä sinä tiesit?" Nupputassu kysyi uteliaana ja katseli ruskeaturkkista kollia, jonka askeleet olivat vantterat ja silmät iloiset. Kaunis aamu ja raitis ilma todella tuntuivat piristävän ja saavan Nupputassun lihaksiin uutta virtaa. Hänen ajatuksensa selkenivät sitä mukaa, mitä enemmän Myrskyklaanin kauniista reviiristä hän näki.
"Sinun ja Punatassun supinat kuulisi vaikka jokiklaanilainen järven toisella puolen!" Kivitassu nauroi ja vilkaisi pilke silmäkulmassaan Punatassua ja Nupputassua, jotka katsahtivat syyllisinä toisiinsa.
"Anteeksi", Nupputassu maukaisi hiljaa ja oli hyvin pahoillaan. Nyt hän ei viivästyttäisi enää vain Punatassun soturinimeä, vaan myös kaikkien muiden, jotka nukkuivat oppilaiden pesällä.
"Älä turhaan pahoittele. Me muut, joille olet vain mukava ja hiljainen oppilastoveri, saamme nukutuksi yöunemme aivan niin kuin ennenkin. Se, joka ei saa nukutuksi yöllä... hänelle taidat olla enemmän kuin vain mukava ja hiljainen oppilastoveri", Kivitassu sanoi hymyillen tietäväisen oloisena ja vilkaisi Punatassun, kunnes näytti muistavan jotakin.
"Ja uskon, että Henkipolku osaa auttaa sinua painajaistesi kanssa, Nupputassu. Hänellä on ehkä yrtti, joka saa sen loppumaan, tai sitten hän keksii unillesi selityksen ja ne lakkaavat. Ehdotan sinun käyvän hänen luonaan", ruskea kolli jatkoi vielä, ennen kuin kiihdytti tahtiaan ja juoksi kiinni mestarinsa Kimallemyrskyn, joka tassutteli hiukan edempänä. Hetken ajaksi lankesi Nupputassun ja Punatassun välille hiljaisuus. Kumpikaan ei tiennyt mitä olisi sanonut.
"Nupputassu... Kivitassu on aivan oikeassa, sinä olet minulle enemmän kuin vain mukava ja hiljainen oppilastoveri. Olet minulle tärkeä ystävä, jonka kanssa on ihanaa viettää aikaa ja jutella kaikenlaista, sillä sinä aina kuuntelet minua ja osaat lohduttaa jos minulla on huolia", Punatassu maukui lopulta ja käänsi hymyilevät, meripihkan väriset silmänsä Nupputassuun. Punakirjava kolli kuitenkin jatkoi kepeämpään sävyyn, ennen kuin Nupputassu ehti vastata yhtikäs mitään.
"Mutta niin, en tiedä, miksen keksinyt Henkipolkua ennen Kivitassua-", Punatassu maukui, mutta joutui ruskeaturkkisen ystävänsä keskeyttämäksi.
"Eikö vain Kimallemyrsky, että RAKKAUS SUMENTAA SILMÄT JA TEKEE MEISTÄ TYHMIÄ?" Kivitassu kysyi mestariltaan ja maukui viimeisen lauseen niin kovaa, että sen kuulivat myös Punatassu ja Nupputassu. Punatassu mulkaisi ystäväänsä, joka esitti kuuntelevansa erittäin keskittyneenä mestarinsa vastausta.
"Minusta sinun kannattaa mennä Henkipolun tykö. Hän osaa varmasti-", Punatassun virke jäi jälleen kerran kesken, kun sekä hän että Nuputassu kompastuivat johonkin ja kaatuivat vesilätäkköön. Heidät oli kampannut puun juuri, joka muodosti pienen silmukan. Koko partio kääntyi katsomaan heitä, ja kaikki purskahtivat nauruun.
"Mikä superkiinnostava keskustelu siellä oli meneillään, kun kumpikaan ei keskity tien katsomiseen? Minä vielä varoitin tuosta juuresta", Haukansiipi nauroi ja katseli kahta märkää oppilasta, jotka nousivat pystyyn litimärkinä.
"Näytätte uitetuilta rotilta!" Kivitassu hykerteli kippurassa. Nupputassu räpytteli silmiään ja katseli vettävaluvaa turkkiaan. Vesi, -vieläpä kylmä sellainen-, oli inhottavinta koko maailmassa. Näin taisi ajatella myöskin Punatassu, joka oli lähiaikoina pudonnut veteen aivan liian useita kertoja. Kaksi märkää oppilasta vilkaisivat toisiinsa, ennen kuin saivat hyvän idean. Punatassun nyökkäyksestä he kumpikin ravistelivat turkkiaan voimakkaasti, jolloin muidenkin päälle roiskui jääkylmiä vesipisaroita. Metsästä kuului muutama iloinen kiljahdus, kun monen naamaan roiskui vettä.
"Kimallemyrsky, viitsitkö viedä nämä kaksi uitettua rottaa leiriin? Heidän pitää saada turkkinsa kuivaksi, etteivät sairastu. Punatassuhan oli juuri äskettäin kipeä", Haukansiipi kehräsi ja katseli kuinka Nupputassu astui pois lätäköstä turkki liimautuneena kehoon ja ravisteli märkää tassuaan.
"Kyllä me leiriin osaamme ilman soturiakin, Kimallemyrsky voi jäädä tänne vastaamaan Kivitassun lemmenkysymyksiin... taitaapa olla Kivitassulla joku naaras mielessä, kun noin kovin kiinnostaa", Punatassu maukaisi hymyillen ja vinkkasi ystävälleen silmää leikkisästi. Kivitassu naurahti ja murisi leikkisästi punaruskealle ystävälleen.
"Hyvä on sitten, mutta menkäähän suoraan leiriin, älkää poiketko missään, ja käykää Henkipolun luona", Haukansiipi sanoi hymyillen ja nyökkäsi sitten partiolle merkiksi jatkaa matkaa. Nupputassu niiskautti nenäänsä ja astui kokonaan pois lammikosta. Ilma oli viileä, ja tuuli puhalsi mukavasti, joten kylmä tuli nopeasti. Nupputassu ja Punatassu tassuttelivat nopeaan tahtiin takaisin leiriin hiljaisuuden vallitessa heidän välillään. Vain oppilaiden hampaiden kalina kuului, linnutkin olivat ihan hiljaa. Yhtäkkiä jokin vilahti Nupputassun silmäkulmassa, ja kirjava naaras kohotti katsettaan. Kaukana, puiden takana oli jänis! Viimeksi he eivät olleet saaneet jänistä kiinni, ja Punatassu oli kaiken kukkuraksi tippunut vielä järveen. Nupputassu tökkäisi Punatassua hännällään, ja nyökkäsi sitten jänistä kohti. Haukansiipi oli sanonut, että heidän pitäisi mennä suoraan leiriin, mutta Nupputassu ei halunnut hävitä jäniksille saalistuskilpailussa. Hän oli siitä asti, kun Kuuturkki oli kertonut tavan napata jäniksiä, halunnut saada käpäliinsä yhden, muttei ollut koskaan onnistunut, ja Punatassu tiesi sen. Ehkä juurikin siksi punertava kolli ei sanonut yhtäkään vastaväitettä, vaan kaksikko pudottautui vaanimisasentoon ja alkoi hiipimään aluskasvillisuuden ja loskan seassa kohti kauempana istuvaa jänistä. Se veti maasta lumen alta paljastunutta ruohoa suuhunsa ja pureskeli sitä nopeasti. Onni oli Nupputassun ja Punatassun puolella, sillä tuuli puhalsi heitä kasvoihin, eli jänis ei pystynyt haistamaan heitä. Kaksi oppilasta onnistuivat pääsemään aivan lähelle jänistä, ja Punatassu antoi Nupputassulle kunnian hypätä jäniksen kimppuun. Se ei voisi enää juosta karkuun, niin lähellä kissat olivat. Silloin jostain läheltä kuului jotain ääntä, vikinän tapaista. Nupputassu ja jänis kiinnittivät huomionsa kumpikin äänen suuntaan. Jänis kääntyessään näki Nupputassun ja Punatassun, -jotka olivat vain ketunmitan päässä-, ja yritti pinkaista pakoon. Punatassu kuitenkin loikkasi jyrsijän päälle ja kohotti tassunsa sen tappaakseen.
"Punatassu! Odota...", Nupputassu sanoi nopeasti, ennen kuin ystävä oli ehtinyt tappaa jänistä, joka oli vangittu kollin kynsien alle. Nupputassu astui lähemmäksi maassa olevaa reikää, joka oli hyvin piilossa. Sieltä se vikinä oli kuulunut. Samalla jänis rupesi sätkimään ja pyristeli entistä kovemmin Punatassun käpälissä, jolloin punainen oppilas tiukensi otettaan. Samassa Nupputassu ymmärsi kaiken, hän oli tiennyt sen jo kuullessaan poikasten vikinän.
"Punatassu, päästä tuo jänis vapaaksi", kirjava naaras sanoi ja perääntyi pois tunnelin suulta, jolloin jänisemo rauhoittui huomattavasti. Punatassu oli kuin ällikällä lyöty, ja kollin suu loksahti auki.
"Miksi ihmeessä? Oletko tullut hulluksi? Taidat olla vilustunut, vien sinut heti leiriin, ensin tapan tämän jäniksen täyttämään tuoresaaliskasaamme", Punatassu maukaisi, mutta Nupputassu esti sen työntämällä tassunsa Punatassun ja jäniksen väliin.
"Päästä se menemään", Nupputassu sanoi päättäväisenä ja tuijotti Punatassua vakavana.
"Miksi ihmeessä?" Punaturkkinen kolli kysyi hämmentyneenä, mutta löysensi hiukan otettaan huomattuaan Nupputassun tuijottavan häntä suoraan silmiin, katse värähtämättä. Se oli epätavallista tältä kirjavalta naaraalta.
"Tuolla jäniksellä on vielä poikasia hoidettavana. Emme voi jättää kuolemaan ja katselemaan, kun niiden oma emo tapetaan!" Nupputassu sanoi ja osoitti hännällään kohti pientä koloa maassa.
"Mutta sinähän olet aina halunnut napata jäniksen!" Punatassu sanoi, mutta oli jo selvästi luovuttanut.
"Niin olenkin, mutta vain omaa halua tyydyttääkseni en mene rikkomaan toisten perhettä ja tappamaan poikasia emonsa mukana. Näillä poikasilla on rakastava emo, kuten saatoit nähdä, joten en halua pilata muiden iloa vain oman katkeruuteni ja haluni tähden", Nupputassu maukaisi, ja ystävänsä sanat kuultuaan, Punatassu päästi jäniksen vapaaksi. Se pinkaisi heti juoksuun ja sukelsi koloonsa poikastensa seuraksi. Nupputassu kääntyi ja lähti tassuttelemaan takaisin leiriä kohti.
"Joskus sinä olet niin outo ja arvaamaton, Nupputassu, mutta tuo oli sydäntä lämmittävä teko, jota en olisi itse varmasti tehnyt. En olisi edes tullut ajatelleeksi tuollaista", Punatassu naurahti leppoisasti jölkötellessään valkokirjavan oppilaan rinnalle. Nupputassu kehräsi viiksikarvat väpättäen. Punatassu ei ehkä osannut ajatella niiden jänispoikasten asemasta, mutta Nupputassu osasi. Hän tiesi, millaista oli olla ilman rakastavaa emoa, ja kerran kun poikasilla sellainen oli, ei Nupputassu voinut antaa kenenkään pilata sitä onnea heiltä. Kaksi oppilasta jatkoivat matkaansa leiriä kohti, ja taivas muuttui synkemmäksi. Juurihan oli aurinko paistanut! Nupputassu nosti katseensa, kun jostain kaukaa kuului ukkosen jyrinä. Paikka, jossa he olivat, oli sama kuin Nupputassun unissa. Tuuli puhalsi ja myrsky riehui, enää puuttuivat varjot. Yhtäkkiä Nupputassun silmät suurenivat, ja hänen askeleensa hiipuivat. Naaras katseli ympärilleen samalla kun hän löysi palapelin palaset, jotka sopivat toisiinsa. Olivatko hänen unet enneunia, sillä hän löysi niihin selityksen! Puiden varjot olivat Varjoklaani, vihainen tuuli oli Tuuliklaani, ja kahden klaanin välissä pauhaava myrsky oli tietysti Myrskyklaani! Nupputassu haukkoi henkeään nähdessään unensa silmiensä edessä uudestaan, se oli niin selvä! Miksei hän ollut aikaisemmin sitä tajunnut?! Ja kyllähän tämän unen piti jotain tarkoittaa, jos se ilmestyi Nupputassulle joka toinen yö!
"Nupputassu? Nupputassu, haloo? Kuuletko minua?" Punatassun huolestunut ääni sai myrskypilvet, tuulen sekä varjot katoamaan nuoren naaraan silmien edestä, ja Nupputassu käänsi hiukan hölmistyneen katseensa punaturkkiseen ystäväänsä.
"Oletko kunnossa? Yhtäkkiä tunnuit vajoavan aivan omiin maailmoihisi ja katseesi oli niin tyhjä, että melkein luulin sinun jo liittyneen Tähtiklaaniin!" Punatassu sanoi säikähtäneenä turkki pystyssä. Nupputassu ei vastannut mitään, katseli vain ystäväänsä ja mietti. Oliko hänen unellaan jotain merkitystä? Voisiko se edes olla enneuni? Jos oli, miksi Tähtiklaani näyttäisi hänelle enneunen, eikä Henkipolulle tai Hunajatähdelle? Hänhän oli vain tavallinen soturioppilas! Samassa Nupputassun ajatukset kirkastuivat, ja hän muisti toisen unen, jonka oli jo unohtanut hyvät ajat sitten. Valkea naaras oli silloin juuri aloittanut koulutuksensa, kun hän näki unessaan jonkun valkokirjavan kollin. Tämä oli näyttänyt hänelle kaksi polkua, toinen soturin, ja toinen parantajan. Nupputassu oli pitänyt parantajan tietä paljon kiinnostavampana ja houkuttelevampana. Hän halusi parantaa haavoja niiden aiheuttamisen sijaan...
"Nupputassu! Älä pelottele!" Punatassu maukui tukahtuneella äänellä ja katseli pelokkaana ystäväänsä, joka tuijotti suoraan hänen läpi, jonnekin kauas. Nupputassu havahtui ajatuksistaan ja räpäytti silmiään. Silloin hän vasta näki, kuinka pelokkaan näköinen Punatassu oli, aivan kuin ystävä olisi nähnyt mäyrän, jota kuivailtiin niin suureksi ja pelottavaksi!
"Punatassu!" Nupputassu maukaisi iloisesti ja hänen silmänsä hohtivat hetken ajan kuin auringon kirkkaimmat säteet. Punatassu näytti silminnähden helpottuneelta siitä, ettei Nupputassu enää ollut kuin kuollut ruumis, mutta kirjavan naaraan innokkuus oli outoa.
"No? Oletko kunnossa... olet todella ollut todella outo tänään", punertava kolli sanoi epävarmana ja tarkkaili oppilastoveriaan, joka heilautti huoleti häntäänsä.
"Muistin nyt vasta erään unen, jossa minulle sanottiin, että voisin olla parantaja joskus! Hyvä sellainen!" Nupputassu kertoi ystävälleen hymyillen, kunnes näytti muistavan erään asian, ja hymy kauniin naaraan huulilla hiipui pois.
"Ja keksin painajaisiini selityksen! Tule, palataan leiriin, minun todellakin täytyy käydä Henkipolun luona!" Pienikokoinen oppilas sanoi ja pinkaisi juoksuun kohti leiriä. Jos hänen unensa olisivat totta, Tuuliklaani ja Varjoklaani hyökkäisivät Myrskyklaanin reviirille, kun lumet olisivat sulaneet! Taistelusta tulisi varmasti hyvin raaka ja verinen...
"Mitä? Nupputassu! Hidasta vähän! En ymmärrä!" Punatassu huudahti ystävälleen, -joka oli jo hyvän matkan päässä-, ennen kuin lähti tämän perään. Nupputassu ei kuitenkaan kuullut Punatassua vesiputouksen lailla pauhaavien ajatuksiensa takia. Nuoren oppilaan kasvoille oli jäänyt vakava ja pohdiskeleva ilme, kun hän työntyi piikkihernetunnelista takaisin leiriin. Suurin osa kissoista ei ollut vieläkään herännyt, mutta siihen ei Nupputassu kiinnittänyt huomiota. Valkea naaras pinkoi suoraan parantajan pesälle. Vatukkaköynnöksien kohdalla hän empi hetken.
*Entä jos kuvittelenkin vain kaiken, ja uneni ovatkin pelkkää turhaa ja vilkasta mielikuvitusta? Miten voin edes olla niin varma, että uneni ovat enneunia? En halua nolata itseäni, mutta eikö klaanin takia pitäisi ottaa riski? Oletko vain tyhmä ja hyödytön soturioppilas, joka turhaan haaveilee parantajan paikasta... ehkä uneni oikeasti olivat vain pelkkää kuvitelmaa...*
Jokin Nupputassussa kuitenkin pakotti naaraan nostamaan ruskean tassunsa ja astumaan sisälle parantajan pesään. Se tuntui oikealta, ja sai nuoren naaraan rauhoittumaan. Yrttien tuoksu täytti Nupputassun kirsun, ja ne tuoksuivat kodikkaalle. Ehkä parantajan tie todella oli hänelle suunnattu!
Henkipolku oli jo hereillä. Parantaja puuhasi omiaan yrttien parissa, kunnes vatukkaköynnökset heilahtivat.
"Hei Nupputassu, onko kaikki hyvin?" Valko-oranssi naaras kysyi oppilaalta, joka oli hiukan hengästynyt.
"Henkipolku, kaikki on hyvin, mutta minä halusin kertoa sinulle jotain. Olen nähnyt lähiaikoina todella usein painajaisia, joissa-" Nupputassu aloitti, mutta Henkipolku keskeytti hänet lempeällä hännänheilautuksella.
"Tule peremmälle ja istu alas, turhaan sinä uloskäynnillä seisot", parantaja maukui hymyillen ystävällisesti. Nupputassu kehräsi ja käveli pois uloskäynniltä. Jos joku olisi tassutellut sisään, olisi hän törmännyt suoraan Nupputassuun.
"Niin... siis-", Nupputassu aloitti uudestaan istahdettuaan alas hiukan peremmälle parantajan pesään. Henkipolku istui häntä vastapäätä, ja parantajan katse oli utelias sekä odottava Nupputassun jatkaessa.
"Olen nähnyt lähiaikoina miltei joka toinen päivä painajaisia, jotka ovat kaikki samanlaisia. Niissä Myrskyklaanin reviirille syöksyy pauhaava tuuli, ja puiden varjot nousevat todella pitkiksi ja liikkuvat, vaikkeivat puut liiku mihinkään. Tuuli ja varjot tuntuvat syöksyvän toistensa kimppuun ja samassa aurinko peittyy myrskypilviin. Taivaalta laskeutuu pilviä, jotka yrittävät erottaa tuulen ja varjot toisistaan, mutta lopulta kaikki on taas yhtä sekamelskaa. Unteni ilmapiiri on todella ahdistava... ja äsken tunnuin saavani unistani jotain tolkkua... ethän naura minulle, jos päätelmäni ovat pelkkää hölynpölyä?" Nupputassu kysyi varovasti ja epävarmana. Henkipolku oli kuunnellut hiljaa valkeaa naarasta koko tämän ajan keskittyneesti. Nyt naaras pudisteli lempeästi päätään ja hymyili rohkaisevasti.
"En tietenkään, kerrohan vain", parantaja kehotti ja Nupputassu nuolaisi hermostuneesti huuliaan. Henkipolku oli älyttömän ihana ja kiltti kissa, mutta Nupputassu ei tuntenut tätä kauhean hyvin, jonka takia jännitti tälle puhumista. Oppilas kaivoi epävarmana kynnellään hiekkaa ja nielaisi.
"Uskon, että tuuli tarkoittaa Tuuliklaania, varjot Varjoklaania ja myrsky Myrskyklaania. Tuuliklaani ja Varjoklaani tulevat käymään taistelun, ja koska uneni tapahtuu Myrskyklaanin reviirillä, luulen, että tämä taistelu tapahtuu meidän reviirillämme. Kuulostan aivan sekopäiseltä, mutta minulla on vahva tunne, että sanomani tulee tapahtumaan, vaikka en tiedä, mistä tämä tunne tulee. Se johdatti minut sinun luoksesi", Nupputassu kertoi, ja hänen äänensä muuttui varmemmaksi. Hän katseli meripihkan värisillä silmillään Myrskyklaanin parantajaa. Nupputassu ei tiennyt itse, mitä hänen unensa oikeasti yrittivät viestiä, mutta toivottavasti Henkipolku osaisi auttaa häntä. Joko hän vain kuvitteli kaiken, tai sitten... hän ehkä on Myrskyklaanin seuraava parantajaoppilas!


//Jos Silkkis tai joku vois jatkaa tästä?

Vastaus:

19kp! Nupputassun uni oli hyvin ja monipuolisesti kuvailtu, niin että unen tapahtumat pystyi helposti näkemään mielessään, mutta silti pitäen tietynlaisen mystisyyden. Hyvä kuvailu jatkuu unenkin jälkeen, esim. Nupputassun tunteiden ja ympäristön kuvailussa. Punatassusta ja Nupputassusta oli mukava lukea, he vaikuttavat luonteiltaan toimivalta parilta. Tarinasta löytyi mukavasti sekä vakavaa, että iloista dialogia. Ja välillä myös kiinnostavia viitteitä siihen miksi Nupputassu sopisi parantajaksi :)

En voi varmaksi sanoa kerkeänkö ihan heti, mutta voin yrittää jatkaa tästä :3

-Silkkis

 

©2017 MʏsᴛᴇʀʏCᴀᴛs - suntuubi.com